Äitienpäiväviikonloppua kohti...

Hyvissä ajoin ilmoitan, että vietämme äidin kanssa piiiitkän viikonlopun. Äidin ja muun perheen kokoontuessa olen läsnä, en somessa. Perhe on parasta♥

Tunnelmallista äitienpäivää kaikille äideille ja heidän perheilleen♥

Leena Lumi

Kirjasuosituksia äitienpäivälle!

Niille, jotka haluavat muistaa äitiään ensi sunnuntaina kirjalla, tein tällaisen suosituspaketin. Veikkaan Johanna Venhon Ensimmäisen naisen olevan tämän vuoden hittikirja, jonka minäkin olen paketoinut omalle äidilleni. Krista Launosen Ofelian suru on taiteelliselle äidille, joka rakastaa myös Shakespearea ja historiaa. Anna Ekbergin Uskottu nainen on trilleri, mutta suorastaan ylittää genren rajat! Michelle Obaman Minun tarinani voi olla joltain vielä lukematta, mutta ihan uuttakin löytyy eli Johanna Laitilan Lilium Regale: Vaikuttava! Elisabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on vahvaa ja koskettavaa tarinaa Bartonin perheestä. Jos kirja on jo luettu, siihen jo ilmestynyt jatko eli Kaikki on mahdollista. Suosittelen myös Philip Rothin Amerikkalaista pastoraalia, josta on viime vuonna otettu uusi painos. Kirja oli lukuvuoteni 2018 paras!

Dekkareista pitävälle en voi olla vielä suosittelematta loistavaa Håkan Nesserin Cafe Intrigoa, jossa ei mässäillä julmuuksilla jännityksen siitä yhtään kärsimättä.

Kannattaa myös vaivihkaa tiedustella, onko äiti jo lukenut koko Elena Ferranten Napoli -tetralogian. Viimeisin on Kadonneen lapsen tarina.

Jokainen tekee äitienpäivästä näköisensä ja oloisensa. Meillä kirjat ovat jo lapsuudestani asti kuuluneet äitienpäivään, isänpäivään, jouluun ja syntymäpäivälahjaksi. On onni tulla lukevasta perheestä! Kukin siis ihanasti omalla tavallaan♥

kirjaterveisin
Leena Lumi

Carol Shields: Larryn juhlat

Elleivät Stu ja Dot Weller olisi tarjonneet pojalleen Larrylle ja tämän vaimolle Dorrielle häälahjaksi matkaa heidän entiseen kotimaahansa Englantiin, olisi varmaan moni asia mennyt aivan toisin ja koskien monien kohtaloa, ei vain vastavihityn parin. Heidän kanadalaiset ystävänsä kauhistelivat lähtöä Englantiin maaliskuussa. Eiväthän he voineet tietää, että siellä jo lumikellot kukkivat ja etelämpänä myös narsissit, kun nuoripari maksetulla bussimatkallaan sinne vihdoin pitkän kierroksen jälkeen pääsi. Se mitä tapahtui Larrylle, joka oli ammatiltaan floristi, oli hänen suurin intohimonsa koko hänen elämänsä ja sitä kohti hän nyt kävi. Kukapa olisi voinut aavistaa, minkä vaikutuksen Larryyn tekivät brittiläiset pensasaidat ja puutarhasokkelot? Ja kukapa sekalaisessa seurueessa mukana oleva olisi edes saattanut unta nähdä, minkä tulevaisuuden sokkelot lopulta Larrylle tarjosivat!

Carol Shieldsin Larryn juhlat (Larry’s party, Otava 1998, suomennos Hanna Tarkka) ostin joskus pokkarina lentokentältä lukemiseksi Zürichiin pitkälle viikonlopulle ja niinpä kirja kantaa monia ulkohtaisiakin muistoja, mutta tärkeimpänä kaikista Shieldsin monipuolisuutta kirjailijana. Jotenkin Larry Wellerin elämän kuvaus poikkeaa niin kirjailijan muista kirjoistaan eikä se kaiketi vain johdu tarinan keskiössä olevasta miehestä. Yhdistävyyttä löytyy loistava kerronta sekä pilkahteleva ilkikurisuus ja myös suorasanaisuus. Kirja sai Orange –palkinnon 1998 ja syystä!

Larryn elämä on kirjassa jaettu aikajanallisiin lukuihin, jonka aloittaa Viisitoista minuuttia Larry Wellerin elämästä, 1977 ja päättää Larryn juhlat vuonna 1997. Väliin mahtuu mm. Larryn rakkaus, Larryn omaiset, Larryn siitin, Larryn poika etc. aina siihen hetkeen, kun Larryn juhlat kirjan lopussa alkavat. Larry ei ole harrastanut juhlia, niinpä hän ei varmaankaan olisi edes järjestänyt illallisjuhlia ilman silloisen kumppaninsa Charlotten yllytystä. Juhlista tulee vain pienimuotoinen, yhdeksän henkeä käsittävä tilaisuus, jossa laatu korvaa määrän. Ihan tavanomainen seurue ei ole koolla, mutta kirjan lukijalle hetki on mehukas. Larryn siskon ja muutaman muun lisäksi mukana ovat ex-vaimot Dorrie ja Beth, joista viime mainittu on lentänyt juhliin Britanniasta asti mielessään jotain...

Larrysta on tullut kuuluisa ja menestyvä mies, joskin hänen elämässään on ollut aika, jolloin

hän näki työssä ainoan lohdun ja syyn pysytellä hengissä.

Larry on mies, joka ajattelee ikäänsä, terveyttään ja tapahtuneita. Varmaan traagisinta ikinä on ollut hänen äitinsä masennus, joka taas liittyy siihen tapahtumaan, miksi hänen vanhempansa aikanaan muuttivat Englannista Kanadaan. Ja kaikki johtui leikkopavuista! Mikäpä ei Larryn elämässä olisi liittynyt kasveihin!

Hänellä oli äiti joka itkee nukkuessaan. Äiti jolta puuttuu kylmä, pelastava uteliaisuus, jota tarvitaan kun pitää selviytyä traagisesta kokemuksesta; äiti joka oli tartuttanut surunsa lapseen. Maidon, ihon ja sormenpäiden välityksellä.

Kiitos sokkelopuutarhojen, joita Larry näki ensimmäisen kerran Englannissa häämatkallaan, hän saa ikiaikaisen intohimon. Hän haluaa alkaa ’taivutella’ sypressiä, katajaa, lehmusta, orapihlajaa, onnenpensasta, likusteria, piikkipaatsamaa, marjakuusta, plataania jopa magnolioita läpipääsemättömiksi aidanteiksi ja rakentaa niistä sokkeloisia labyrintteja. Sokkelopuutarhat vievät häntä maailmalle niitä ihmettelemään ja jopa Suomesta hän löytää yli sata sokkelolatomusta eli jatulintarhaa. Sokkelopuutarhat ovat kuin rakkauksia, joista toiset unohdetaan ja toiset muistetaan ikuisesti.

   

Shields osaa asettua Larryn nahkoihin, tämän hieman kaunista alakuloa potevan nostalgisen miehen, joka on aina halunnut olla sovussa kaikkien kanssa ja keskittyä niin sokkeloihinsa kuin läheisiinsä sillä rakkaudella, mihin hän kykenee. Kirja Larrysta on noin neljäsataaviisikymmentäsivuinen, joten voitte olla varmoja yllätyksistä. Olen suuri Shields –fani, ja liitän tämän kirjan Carol Shields –kirjastooni ilolla. Botanistina sain herkullisia hetkiä seuratessani, miten sokkelot kehittyivät ja mitä niille myös saattoi tapahtua. Aviolittoromaanina luin tätä myös kiinnostuneena: Miten Larrysta oli ratkaisemaan ensimmäisen avioliittonsa finaali ja miten hänestä oli jäämään paitsi, kun...

Haluan pysähtyä siihen hetkeen kun Larry päättää kaikkien Chicagon vuosiensa jälkeen palata Torontoon: 

  

Hän on vihdoin keksinyt, mitä hän tarvitsee hyytävään elämäänsä, siihen hiljaiseen tihkusateeseen, mitä hänen elämänsä nykyään on. Hän tarvitsee verisiteiden lämpöä, jotakin sellaista jota hän ei ole koskaan ennen kaivannut. Ehkä näin käy kun...Hän haluaa, että joku vahtii häntä, soittaa kysyäkseen jotain ihan yhdentekevää...

...ja kutsui loppuelämäänsä luokseen, ottamaan hänet syliinsä.

*****

Carol Shields Leena Lumissa

Peili ei voi uskotella että...

Peili ei voi uskotella että vanhenen
kun olet samanikäinen kuin nuoruus,
vaan kun näen ajan uurteet sinussa,
aavistan: elämäni päättyy kuolemaan.
Sillä kaikki kauneus joka lepää ylläsi
on vain vaate joka verhoaa sydäntäni,
se elää rinnassasi niin kuin omasi minussa.
Miten silloin voisin olla vanhempi kuin sinä?
Voi rakas, pidä huolta itsestäsi
niin kuin haluan, en itseni, vaan sinun tähtesi,
ja kannan sydäntäsi, pitelen sitä niin varovasti
kuin hellä hoitaja vaalii vauvaa pahalta. 
     Enää et omista sydäntäsi kun särkyi omani,
     lahjoitit sydämeni, en anna sitä takaisin.

- William Shakespeare -
William Shakespearen sonetit (Gaudeamus 2010, suomentanut ja toimittanut Kirsti Simonsuuri)

Tiedän että muistat häntä tänään...

Tiedän että muistat häntä tänään
kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.

Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat
vaikka valvot vieraan unen äärellä.

Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa
villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.

Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu
vaikka unessasi nuolet merisuolaista ihoa.

Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan
Merikarista, jossa sinä ja hän ennen.

Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn
sillä olitte vain yössä ohittavat laivat.

Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:
Tule silliaamiaiselle Tiirakariiin aamulla kello viisi.

- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen

Mitä luetaan Leena Lumissa suvipäivistä ensilumiin?

Varhaista kurkata suven ja loppuvuoden lukemisiin, mutta toisaalta katalogit ovat juuri ilmestyneet. Tässä yhteydessä voin myös kertoa, että koska suvesta 2016 on tapahtunut kaikenlaista, bloggaustahti ei ole kesällä tavanomainen, vaan ilmestyn silloin kun vähiten odotatte eli aion ns. pitää lomaa! Tällainen kirjalistaus on kyllä hyvä tehdä, että samanhenkiset lukijat löytävät juuri itselleen parhaiten sopivaa luettavaa. Mitenkään en voi estää puutarhaa näkymästä blogissani...Kirjalista alempana ei ole kiveen hakattu, sillä siihen tulee varmaan yllättäviä lisäyksiä, kuten on tapahtunut jo yli kymmenen vuotta. Ilmoitan nyt ne, jotka jo tiedän ja lisäilen tänne sitten.

Tammi

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Kari Aihinen: Kapen parhaat

Icasos

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki


Minerva

Heinrich Fraenkel&Roger Manvell: Heinrich Himmler SS:n ja Gestapon päällikkö

Peter James: Kuolema vaanii verkossa

Harlan Coben: Veren perintö

Carin Gerhardsen: Musta jää

Irina Holma: Takaisin elämään Uusin tieto masennuksesta ja siitä toipumisesta

Erkki Pulliainen&Lassi Rautiainen: Suomalainen susi

Otava

Heidi Köngäs: Mirjami

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa


WSOY

Philip Roth: Mieheni oli kommunisti

Olen tämän kirjan lukenut jo ennen blogiani, mutta koska luin Lumiin Amerikkalaisen pastoraalin ja Ihmisen tahran, haluan tarjota koko Rothin Amerikka-trilogian. Syystä on WSOY ottanut Rothin tuotannosta uusia painoksia!

Suvi Vaarla: Westend

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Like

Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi

Gummerus

Anna Jansson: Sokea hetki

Camilla Grebe: Horros

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen 

Atena

Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen

Sitruuna kustannus

Mark Sullivan: Palavan taivaan alla

Santa& Simon Montefireo: Lontoon kuninkaalliset kanit Suuri timanttijahti

Teos

Riikka Pelo: Kaikki elävä 

Aula&co

Lucia Berlin: Ilta Paratiisissa 

Avain

Leena-Kaisa Laakso: Puutalotarinoita

Docendo

Heidi Kerosuo: Muista, unohda

Ilona Pietiläinen: Olisipa aina joulu 


Vain muutamalta enää puuttuvat kannet. Atenalta taisin löytää jotain tosi vahvaa sekä Avaimelta, josta löysin jotain kiehtovaa. Keskityn rauhassa ja saatan antaa aikaani myös omalle vanhalle kirjastolleni. Nytkin on menossa niin herkullinen teos omasta hyllystä, että luen oikein hidastellen.

Mitä itse tähän kaipaan, on yksi vahva elämäkerta, jonka jo taidan aavistaa, yksi tosivahva dekkari, jota en aavista ja sitten tietenkin se kaikkein ihanin kirja ensilumen sataessa eli joulukirja, josta jo näin unta♥

kirjatiedotuksin
Leena Lumi

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

...maalla kuolema saapuu keskellä päivää ja kutsumatta. Se sieppaa kalastajia veneistä. Se tarraa lapsia nilkoista kesken uinnin. Talvella se houkuttelee heidät jyrkkään mäkeen, jonka laskemiseen heidän orastavat taitonsa eivät riitä, ja kääntää suksenkärjet ristiin. Se väijyy rannassa, missä on jäällä tuoretta lunta ja luistelijan sirkeät silmtä eivät huomaa, että järvi on rannasta aavistuksen auki, ja kaaresta tulee hieman laajempi kuin oli tarkoitus. Kuolema seisoo metsässä jousen ja nuolen kanssa aamun ja illan hämärässä...

Louise Pennyn trilleri Kuolema kiitospäivänä (Still Life, Bazar 2019, suomennos Raimo Salminen) vie meidät kauniin romanttiseen quebeckiläiseen Three Pinesin kylään. Sitähän odotti jotain todella kesyä ja tunsin olevani mukavuusalueeni ulkopuolella, kun dekkarissa oli hauskaakin. Olen sillä tavalla tosikko, että jännityksen on oltava jotain Midsomeria vahvempaa, mutta ei kuitenkaan mitään kiduttamisia, jossa lajissa jotkut dekkaristit aivan kilpailevat kauheuksista. Eikä tietenkään mitään hauskaa. Nyt kävi silleen, että meikäläinen veti tämän kuin jäätelön helteellä. Jollain mielettömällä tavalla kanadalainen Louise Penny oli osannut kohdentaa kaiken juuri kuten pitääkin ja murhaajan arvuuttelua riitti. Hauska oli erityishauskaa, jota kaikki eivät ehkä arvosta, mutta minulla onkin outo huumorintaju...Kaikkien rakastama eläkkeellä oleva opettaja Jane Neal löydetään metsästä nuolen lävistämänä. Ase itsessään ei ole niinkään outo asia, sillä on menossa jousimetsästyskausi. Huomiota herättää Janen kulkeminen ilman koiraansa. Hän otti rakkaan Daisy-lemmikkinsä mukaan aina kävelyille. Ja kuka kummassa voisi haluta murhata Janen? Yhteisön suuresti ihaileman ja arvostaman henkilön. Poliisitiimi saapuu Quebeckistä rikoskomisario Armand Gamachen johdolla. Gamache ei ole yhtään tyytyväinen konstaapeli Yvette Nicholiin, joka onnistuu ärsyttämään hänet pelkällä läsnäolollaan. Gamache ei ole vaikenevaa tyyppiä ja niinpä

”Terävä pää ei kuitenkaan riitä”, Gamache Jatkoi.

”Sitä on osattava käyttää, Ja te ette osaa. Te katseletta mutta ette näe. Te kuulette mutta ette kuuntele.”

”Minä katselen ja kuuntelen tarpeeksi hyvin pystyäkseni ratkaisemaan jutun.”

”Ehkä. Aika näyttää. Kuten jo sanoin, teitte hyvää työtä ja teillä on terävä pää. Mutta jotain puuttuu. Varmaan tunnette sen itsekin. Tunnetteko koskaan olevanne ymmällänne, ikään kuin teille puhuttaisiin jotain vierasta kieltä, ikään kuin olisi meneillään jotain minkä kaikki muut tajuavat mutta te ette?”

Tällainen tyyli vain pahenee (lue:paranee) jutun tutkinnan myötä aina siihen pisteeseen, että Nichol on vaarassa joutua yhtenä aamuna ulos jutusta. Kuitenkaan Nichol ei ole säälittävä, vaan antaa takaisin ja oikeasti yrittää kaikkensa. Jäin miettimään, että olisiko hän kuitenkin vähän kuin pihalla kaikesta aika monta kertaa elämässään? Ehkä olen väärässä..., mutta dialogit ovat herkullisia.

Yhtä odottamatonta kuin on Janen murha, ovat kirjan yllättävät viisaudet! Ja jälleen on asialla Gamache nyt kera Myrnan:

Hänellä oli kädessään kulunut kappale Albertin kirjaa Menettämisen tuska.

”Veli Albertin teorian mukaan elämä on menettämistä”, Myrna sanoi hetken kuluttua. ”Vanhempien, rakkaussuhteiden, työpaikkojen menettämistä. Sen takia meidän on löydettävä elämälle jokin näitä asioita ja ihmisiä korkeampi merkitys. Muuten menetämme oman itsemme.”

”...kun muutos tulee ulkoapäin, jotkut voivat joutua syöksykiereteeseen...Elämä on menettämistä. Mutta kuten kirjassa painotetaan, se johtaa vapauteen. Jos pystymme hyväksymään, ettei mikään ole pysyvää ja että muutokset ovat välttämättömiä, jos pystymme sopeutumaan, niin meistä tulee onnellisempia.”

Siis huumoria, suuria viisauksia ja kaiken lisäksi vielä W.H.Audenia Janen murhatutkinnan yhteydessä! Kylän bistroa pitävä pari arvostaa kovasti W.H.Audenin koottuja teoksia ja he ovat kirjan erikoisten dialogien lähde. Kaiken keskiössä lisäksi taidemaalaripariskunta Clara ja Peter Morrow. Etenkin Claralle Jane oli ollut kuin äiti. Jotain Jane oli kuitenkin salannut jopa Claralta ja sen ympärille keriytyy murhatutkinnan fokus.

Jos arvelet, että kaipaat erilaista jännitystä, tartu Kuolemaan kiitospäivänä. Kirja on kaupoissa kesäkuun neljännestä alkaen. Tämä teos myös aloittaa Louise Pennyn Three Pines –dekkarisarjan, jonka toinen osa julkaistaan jo syyskuussa nimellä Kylmän kosketus. Sarjan kolmas osa Kuukausista julmin saadaan keväällä 2020.

Värisevällä äänellä Ruth alkoi lukea ääneen, ja tuuli tarttui hänen sanoihinsa ja lennätti ne kisailemaan lumihiutaleiden ja rukoussauvan värikkäiden nauhojen kanssa. Daisy loi häneen ihailevan katseen.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Meillä kaikilla on mielipiteemme hänestä. Näimme häntä valtiovierailujen uutisissa, näimme häntä linnan juhlissa, näimme hänen haastattelujaan naistenlehdissä, kuulimme juoruja hänen suhteistaan poikiensa vaimoihin, näimme hänet kaikkialla,  Maan Äidin,  puolisonsa, silloisen presidenttimme varjossa. Hän oli kuin haavoitettu linnunpoikanen, vähän hauras ja aristava, mutta kohosiko hento niska hetkeksi ylemmäs, tuliko silmiin tiukka ilme, kiristyikö leuan kaari, kun kerta toisensa jälkeen hänen miehensä haki tanssiin, ei häntä, vaimoaan, vaan punaisessa leningissä hulmuavan naisen, jonka jaloissa tanssittajan ostamat samettikengät. Miksi edes ihmettelimme hauraan naisen ottamaa etäisyyttä? Sitä, että hän ei ollut halaileva Alli, vaan pidättyväinen Sylvi. Sanoivat kylmäkiskoiseksi ja karkottivat kirjallisista tilaisuuksista, koska kukaan ei silloin uskalla puhua avoimesti. Hyvänen aika sentään, kuka ei tajua ja mitä ei tajua: Kultainen häkki, kadotettu oma ääni, ikuinen kuuntelijan rooli, vaikka pää täynnä mielipiteitä ja vain punaiset helmat hulmahtavat ohi, kun nivelkivuista kärsivä  maan ensimmäinen nainen urheasti kantaa rooliaan – valittamatta.

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (WSOY 2019) kertoo Sylvi Kekkosesta, ihmisestä Urho Kekkosen puolison roolin takana. On aika hänen saada äänensä kuuluviin vailla roolinsa kahleita. Nyt on aika hänen tokaista ’ei mitään häpyä’, nyt on aika hänen kaivata kotiin Metsäpirttiin ja ennen kaikkea Katerman mökille Suomusjärvelle, jossa hän kirjoittaa päiväkirjaansa kaikkea sellaista, mitä ei voinut kenellekään sanoa. Tai ehkä yhdelle. Kirjailija Marja-Liisa Vartio on Sylvin luottoystävä, jonka kanssa hän peilaa ajatuksiaan kaikesta. Marja-Liisa ei kahda olla sanomatta vastaan, mutta hän myös tukee ystäväänsä ja antaa omanlaisiaan neuvoja vaikka siitä, miten miestä tulee käsitellä. Katerman mökillä Sylvi viihtyy pitkiäkin aikoja yksin Isa koiran kanssa. Ui järven laheassa vedessä ja antaa veden kannatella ja hyväillä, kun kukaan muu ei enää. Hän tuntee olevansa kuivuva erämaa, joka ei kelpaa. Miten nivelsairas ja hauras voisi kelvata niin suurelle ja voimakkaalle kuin hänen miehensä, mutta kerran kelpasi. Tapahtui ”Creutz-kadun murhenäytelmä” Edla-tädin mukaan hänen ollessaan matkoilla.

”Minä en pysty sitä tyttöä pitelemään, eikä minulla ole silmiä selässä”, juorusi Edla-täti äidille puhelimessa, kun oli huomannut Kekkosen olleen ihan yötä.

 

Sylvi:  ”kaikki maailmassa tanssi ja soi ja säkenöi ja kimalsi, kun kädet liukuivat hameen alle, kuivat, kuumat, karheat kädet...”

Sylville Kekkosen valinta presidentiksi ei ollut helppoa eikä mieluisaa ja kun se toistui ja toistui. Tottuuko kultaiseen häkkiin koskaan, vai tuleeko niin vaikeaksi olo, että edes kuvanveistäjä Essi Renvall ei saa tehtyä Sylvistä päätä, mutta hän piirtää Sylvin ja se kuva kaikellaan on Venhon kirjassa paperikannen alla. Juuri kuvan tavoittamaton katse, kahtaalle kohdistuva, leuan vahva suhde posken pehmeyteen, se kertoo enemmän Sylvi Uinosta, joka oli kotipappilassa saanut luvan puhua siinä missä pojatkin. Joku vaiensi lintusen, mutta olihan hänellä kynä ja mieli, kaikki mitä tohtii paperille laittaa, mutta julkaista ei voi kuin Urhon asemalle sopivaa ja silti sanovat kustannetuistakin: Julkaistiin, kun on Kekkosen rouva!

Pettymys ihmisiin Urhon valinnan jälkeen, kun tuli kaikenmaailman koketeeraajia. Sitten pettymys poikien vaimoihin, Tanelin ja Matin nirppanokiin. Se otti lujille. Niin lujille, että oli ihan pakko käyttäytyä hullusti ja änkeä Matin ja Marjan häämatkalle kokkaamaan Katermaan, vaikka Urhokin yritti vastustella.

Julkinen häpeä, kun lehdet julkaisivat Urhon naisjuttuja, etenkin sen...

Alakulo, jota Urho ei koskaan huomannut, Isa koiruus senkin edestä. 'Isa, kuka tämän kirjoitti, ajattelin: alakulo on kaipauksen rampa, siivetön kaksoissisar, oman osattomuutensa uuvuttama.'

Sitten tuli kuitenkin niitä pahoja päiviä sirpaleita täynnä. Ei saanut henkeä, happi loppui, oli paettava oman huoneen rauhaan, kunnes kohtaus oli ohi, kunnes henki kulki.

Sylvi ei ollut kesy. Kaikkea muuta, mutta hän kantoi taakkaansa vaieten. Joskus lipesi yli ja sen saivat kokea lähimmät ystävät: Marja-Liisa Vartio ja Essi Renvall. Essi etenkin oli vahvasti sitä mieltä, että kuvan poskista tuli liian pehmeät, koska Sylvi jos kuka osasi sivaltaa, sanoa ilkeästi. Sylvi Uino oli hengissä!

Ylpeäkin hän oli. ’Kukaan ei rankaisematta loukkaa minua. Se oli typerää, hävettää muistaa.’

Johanna Venhon kirja on kaunis ja ansaittu kunnianosoitus Sylvi Kekkoselle. Kirjan lopussa Venho selvittää tietolähteensä, mutta tietysti osa on aina kirjailijaa: Venho on osannut mennä hyvin Sylvin pään sisälle. Sinne kivun keskiöön. Miksei myös ilon, sillä olihan iloakin. Tosiaankin, kirjassa on kaksi kantta: Uskomattoman kaunis paperinen, joka on Satu Konttisen taidonnäyte sekä sen alla Essi Renvallin piirros ystävästään Sylvistä.

Johanna Venho:

Sylville, Marja-Liisalle ja Essille, kuuluu kiitos yhteisestä matkasta, unisanoista – ja ymmärryksestä, joka kannatteli. Minun on jo nyt teitä ikävä.

Katseet syövät voimani, koska ne katseet eivät näe minua, ne näkevät presidentin vaimon.

Yksinäisyys: Missä sinä olet, kuiskasin, enkä tiedä kenelle puhuin. ...olin soitin jota kukaan ei soittanut.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Arja/ Kulttuuri kukoistaa  Katja  Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjojen kuisketta

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Rauhallista, tunnelmallista, aurinkoista pääsiäistä kaikille!

Rauhallista, tunnelmallista, aurinkoista pääsiäistä kaikille♥

toivottaa
Leena Lumi

kuva Marjaana Rinne-Loikala

Pääsiäisen ajan herkkuttelua ja grillikauden avajaiset

Tämän piti ehtiä jo aikaa sitten, mutta oli hukassa hetkiä kiitos runsaiden pihatöiden. Siis täältä resepteistäni voit löytää jotain uutta pääsiäisen ajan pöytään eli Ruokareseptit Leena Lumissa. Lammasta ei löydy, mutta muuta monenlaiseen makuun. Me aiomme avata grillikauden, joten jos olet samalla mielellä, löytyy jotain grilliin tai grillatun oheen. Viimeisessä Kotiliedessä oli valmistettu lammasta ja oli siinä muutenkin paljon kivoja lisukejuttuja yms.

Iki-ihana on Minttulin pääsiäistorttu!

Lumimiehen toiveesta meidän yhden päivän jälkkäri on omenapiirakka vanhanajan vaniljakastikkeella.

Hedelmäisen manchegosalaatin oli hammaslääkärini löytänyt blogistani ja kehui kovasti.

'Pikkulinnun munia', jos on virpojilta jäänyt, on kaunista katsella sekä maistella.

Yksi nopeimmista postauksista ikinä, sillä lähdössä cityyn asioille ja ehkä siellä myös kirkastuu, mitä tulee grilliin. Takuulla jälleen capresea ja painotus tulee brunssille, jolloin voimme tehdä puutarhapäivää ja syödä illalla pääruoan. Harvinainen pääsiäinen, kun emme lähde länsirannikolle ja nuorillakin on nyt muuta. Luemme, katsomme sarjoja, saunomme...nautimme rypäleitä ja valkohomejuustoa.

Herkutellen!

ruokaterveisin
Leena Lumi

Ruokakirjat Leena Lumissa

Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Mistä ovat monen makuun sopivat skandidekkarit tehty? Arvaamattomuudesta, psykologisuudesta, arkisuudesta, siitä mahdollisuudesta, että tarinan henkilöt voisivat olla ketkä tahansa meistä: Heillä on vauvoja, jotka itkevät yökausia puhkeavia hampaitaan, heillä on ihania avioliittoja arjen uupumuksen kuitenkin viedessä haluja, heillä on hankalia teinejä, ystävättäret kadottavat toisensa itsekään tietämättä syytä, heihin voi iskeä uskomaton himo kiellettyyn ja pakko antaa periksi, heillä on parisuhteita, joissa he puhuvat toistensa ohi, heillä on salattuja periaatteita, joista ei puhuta kenellekään, he syövät pizzaa suoraan laatikosta ja jonain päivinä eivät tunteihin jaksa tyhjentää kauppakasseistaan muuta kuin pakastimeen menevät tavarat, heillä on sotkuista ja he ihmettelevät miten he tähän päätyivät. Heidän nimensä voivat olla Åsa, Henrik, Bodil, Magdalena, Urban, Pär, Alva...He voivat kuulua paikalliseen metsästysseuraan, joten mitä tavatonta on siinä, että isä ottaa varhaisteininsä mukaan metsälle. Tyttärensä Alvan, sillä onhan mukana rikospoliisistakin Petra ja joku muukin nainen. Aamu-usvan avautuessa metsä on suurenmoinen syysraikkaudessaan, mutta korkealla ylhäällä kiertävät mustat linnut kuin jotain odottaen...

Ninni Schulmanin trilleri Vastaa jos kuulet (Svarta om du hör mig, Tammi 2019, suomennos Maija Kauhanen) kantaa monia skandidekkariin yleisesti liitettäviä teemoja, voisi jopa siteerata Dagens Nyheterin sanoin "Mainio arkidekkari, jos ilmaus sallitaan: paljon ihmiskuvausta, eikä Ninni Schulman anna jännityksen herpaantua hetkeksikään.” Timantisti sanottu, sillä itse upposin täysin kirjassa muutamaan kiihkeään ihmissuhdekuvioon, vaikka takana oli järkyttävä kuolemantapaus hirvimetsällä. Seurasin hirviporukan uusinta jäsentä ja hänen touhujaan liikaa. Yllättäen olin tilassa, jossa tajusin liikkeellä olevan todella tiukan murhaajan eikä kukaan heistä voinut aavistaakaan kuka, yhtä vähän kuin kukaan tajusi, miten paljon Bodil pelkäsi monia asioita. Bodililla oli syynsä eikä kolmetoistavuotiaan Alvan katoaminen hirvimetsällä mitenkään parantanut hänen oloaan.

Paikallislehden toimittaja Magdalena ei kadu Hagforsiin muuttoaan vaikka hän on kuullut äitiyslomansa aikana työpaikkansa saattavan olla vaarassa. Vauvavalvomisesta huolimatta, hän päättää yrittää tehdä tekstiä äityslomankin aikana sillä hinnalla, että Petter alkaa jo epäillä heidän suhdettaan.

”Rakas, minä en jaksa”, Magdalena sanoi.

Käsi katosi. Huoneeseen tuli niin hiljaista, että kuului vain Livin hengitys pinnasängyssä.

”Ethän sinä nykyään enää koskaan”, Petter sanoi. ”Et ole koskaan sillä tuulella.”

Älä nyt suutu, älä korota ääntä, älä ala itkeä.

”Ole kiltti, rakas. Minä kanniskelen vauvaa ympäri vuorokauden, tunnen itseni koko ajan hikiseksi ja ällöttäväksi. Nils tarvitsee apua läksyissä ja pitää laittaa ruokaa ja siivota ja...”

Hyvin moni Magdalenan ympärillä voi nyt huonosti parisuhteessaan ja näillä keinoin Schulman onnistuu tuudittamaan lukijan auvoiseen arvaamattomuuden tilaan. Valpastuin vasta kun todellinen tekijä ryhtyi toimiin suojellakseen itselleen tärkeää salaisuutta, jonka eteen hän oli valmis tekemään ihan mitä tahansa. Siis: Ihan mitä tahansa!

Soppaa maustaa lisäksi suden salakaato, josta hirviporukan jäsenet kyräilevät toisiaan. Kukaan ei enää luota kehenkään. Ovet pidetään suljettuina, sillä sen takana voi olla kuka tahansa ihmispeto. Tällaiseen ei idyllisessä Hagforsissa olla totuttu ja paineet poliisia kohtaan kasvavat samalla kun

Magdalena katsoi yhä pistoolia...sen perää, joka välkähti, kun...Säihkettä. Timantteja. Tähtiä. Kuin maailmankaikkeuden kaikki tähdet. Niin kaunista. Niin äärettömän ihmeellistä.

*****

Tämän on lisäkseni lukenut ainakin Hemulin kirjahylly

*****

Dekkarit Leena Lumissa