perjantai 8. lokakuuta 2021
Älä puhu pelottavasta kohtalosta, älä pohjoisen...
tiistai 5. lokakuuta 2021
Luvialla pitkä viikonloppu ja mennen tullen Ikeassa, upea neulepusero, Winter Mice ja...
Perjantai-iltana saavuimme Luvialle. Heti kuvasin ruskaa kotikylässäni, mutta vahinko, että edullinen pokkarikamera oli jäänyt kotiin...Otin mm. sen meidän etupihan ruskakuvan vanhalla pokkarilla ja värit tulivat paremmin esiin.
Olin tietysti matkalla isän haudalle, jonne vein sellaisen syklaamiasetelman, jossa kodinonnen oksia ja sitä hopeista, mitä se nyt olikaan...Vaistomaisesti käyn myös ohi liian varhain lähteneiden ystävieni haudat.
Kello oli jo paljon, mutta olimme syöneet Ikeassa ja myös vähän miettineet, mitä jouluksi? Äiti tiesi, että viivymme, joten ei mitään hätää. Juhlistimme äidin syntymäpäivää etukäteen kolmistaan jo samana iltana, mutta paketin äiti avaa vasta tämän kuun lopun synttärinä. Sen sijaan maistelimme salaisen reseptimme kirsikkalikööriä, joka sai nyt nimen äitini mukaan. Joka kerta hänelle oma pieni pullo piiloon joulun ajaksi ja sitten satokauden arvostelu erikseen mukana. Vielä olemme pystyneet yllättämään maun paranemisella joka kerta ja tänä vuonna oli taas uusi osanen mukana, joten jäljitys on vaikeaa. Jouluna olemme kutsutut pienen vauvan ensimmäiseen jouluun vaaleanpunaiseen satavuotiaaseen taloon, mutta seuraava joulun viettänemme Luvialla. Kuvia on vähän, sillä sovimme, että nyt ei stressata niillä, vaan touhutaan muuta.
Olimme lauantaina jo kello 11 Ratsulan brunssilla. Paikka oli tyyliltään uudistunut. Kivannäköistä. Skoolasimme myös brunssilla kuoharit äidin tämän kuun synttäreille. Vastapäätä sisareni annokset ja hän niistä nauttimassa. Tietenkin äiti jaksoi tulla mukaan mikä oli tosi kivaa.
Syömisen jälkeen ja vähän vaatteita katseltuamme, lähdimme piipahtamaan Porin Pieneen Kynttilä ja Savipajaan Sieltä tuli hankittua Babelle Winter Mice -muki Wrendalelta, saman firman kortteja ja oma joululahjani:
Once Snowy Day♥
Tästä Pienestä Onnenpuodista löytyy kaikkea hirmu suloista! Serveteistä Wrendalen kaikkiin mahdollisiin tuotteisiin.
Babelle ostin jotain kivaa, koska ei varma, millä vuosikymmenellä hän saa oman mukinsa omaan pikkukätöseen, mutta en halua paljastaa kaikkea. En tietenkään!
Lauantai-iltapäivän vietin lapsuudenystäväni Tuula-Marjan eli Tipsun kanssa. Oli niin kiva rupatella ja aluksi mukana olivat myös Tipsun kuopus Anni kumppaninsa Timon kanssa. Reimakin sai kahvia juodakseen, mutta sitten hän lähti road tripille entisille kotikulmilleen, jonne oli aikanaan rakentanut täystiilitalon. Mitä lienee mies miettinyt?
Tipsulta sain tilaamani norjlalaisen villapaidan Léttlopin, joka olisin teillä nyt ylläni esitellyt, mutta kun on kylmää ja sadetta, vietän villasukkapäivää oloasussa ja meikittä. Lupaan näyttää tämän ylläni viimeistään ensi lumilla, ehkä jo talviomenoiden päivänä, jolloin kerään hirmuisesti omenoita kellariin makeutumaan ja kypsymään. Siinä jutellessamme niitä näitä ja muistellessamme , uuttakin suunnitellessa, Tipsu kutoi loppuun yhden monista ylläreistä, joita olen jouluksi Lohjan perhejouluun tilannut. Muutama lähtee ulkomaillekin. Tämä salaisuus nyt pidetään yli joulun. Kiitos Tipsu♥
Pitäkää lapsuudenystävistä kii, sillä elämä on lyhyt....Kivampi tavata eläessä. Nyt haikeana jo muutamien haudoilla. Enemmän kuin muutamien...
Sunnuntaina kokoonnuimme koko Luvian perheemme kanssa äidille syömään Reiman valmistamaa uunilohta, josta äiti pitää eniten. Jaakko oli tehnyt lohelle tartar -kastikkeen. Sunnuntai olikin sitten perheen aikaa.
Tätä ette ole minusta ennen nähneet. Lukulasit päällä, että näkee hinnat, ilme aivan tyhjä eli olen tosi uupunut, vain uupunut. Yleensä minua ei nähdä ikinä suupielet alaspäin eikä nytkään, mutta ilme kertoo, että kotiin ja pian. Sain siskolta etukäteen joululahjaksi aika upean korin, jossa voi säilyttää vaikka terassityynyjä, mutta tämä menee nyt meillä minun talviomenaprojektiini. Lähetän Luvian joululahjat likempänä joulua. Tämän kuvan perusteella ette minua tunnista! Sanon aina lukijoilleni privaattiviesteissä, että ota hihasta kii, jos tullaan vastatuksin. (Käytän maskia, otin vain kuvaan pois.)
Tässä teidän Leena Lumi! Tälle voi tulla juttelemaan eikä uupumuksesta tietoakaan, vaikka aina olen noussut kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka eivät ole asemalta lähteneet. Teille sopivia kuvia löytyy ihan tältäkin vuodelta, mutta nyt on juuri näiden syyshortensioiden aika! 'grandiflorat' eivät petä ikinä. Koirahauvelit meillä jos heidän hoviväkensä reissussa. Ensi vuonna taidamme jäädä Lohjan päähän näitä hoitamaan. Ja vappuna olemme kuulemma lupautuneet tulevan vauvan ja koiruuksien hoitajiksi...
Taas Ikean kassalla, mutta nyt Tampereella. Viimeksi Espoossa.
No niin ja nyt ajomatka kotiin vielä. Kuvitelkaa tulemme tänne vielä kerran ennen joulua! Nyt aion lukea ja lukea sekä alkaa täyttää tuota koria talviomenoilla. Kääräisen ne kuivikkeeseen kuten aikoinaan kaupassa isän alaisena. Kellarin täyttää ihana tuoksu. Tuossa punaisessa laatikossa on jotain edullista ja ihanaa...Niitä oli menomatkalla ostettu jo yksi itselle, mutta aloin suunnitella, miten kiva nuorten on tulla vauvan kanssa kotiin, kun otamme heidät vastaan muutamin tervetulotoivotuksin, joista Merikin tietää vain tämän Strålan.
Kivaa viikon jatkoa. Minä uppoudun nyt toiseen aikakauteen, toisiin maailmoihin, mutta jos huomenna on hyvä keli, ehkä niitä omenoita, sillä ainakaan lumen alle ne eivät saa jäädä. Ei tuoksu vielä lumi...,mutta kohta, kohta.
Leena Lumi&kurre
Niin, niitä kuorellisia kauppoihin odotamme.
sunnuntai 3. lokakuuta 2021
MINNE AAMUT MENEVÄT
perjantai 1. lokakuuta 2021
Andreas Slätt&Karlsson-Dahlènin perhe: Kevinin kuolema
Teres Hjalmarsson istui vesirajassa poikansa eloton ruumis sylissään ja yritti ymmärtää, mitä oli tapahtunut, mitä oli tapahtunut. Oli leppeä elokuun ilta ja hänen elämänsä pahin hetki. Kaikkein käsittämättömin. Hetki, jota ei toivoisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Hän istui maassa kuollut poika sylissään silitellen tämän hiuksia ja painaen tätä rintaansa vasten. Hän tuuditti poikaa pystymättä uskomaan, että kaikki oli ohi.
Kaikki oli
ohi.
Andreas Slättin&Karlsson-Dahlènin
perheen kirjoittama Kevinin kuolema (Berättelssen om Kevinfallet, Atena 2021,
suomennos Christine Thorel) on kertomus helvetistä, johon tavalliset ihmiset ja
lapset voivat joutua vääristellyn poliisi- ja sosiaalitoimen yhdistäessä
voimansa. Miten on mahdollista, että elokuussa 1998, kun ihminen on jo käynyt
kuussa, yksi tutkinnanjohtaja, Rolf Sandberg, päättää merkitä Kevinin parhaan
ystävän, viisivuotiaan Robinin ja tämän vain kaksi vuotta vanhemman veljen
Christianin Kevinin murhaajiksi! Olen sanaton, olen järkyttynyt ja samalla
mieleni surussa kulkee Vilja Erikan järkyttävä elämä ja kuolema. Hirmuisinta
tässä on se, että ihmisten mielletään luottavan juuri näihin virkavallan
edustajiin, poliisiin ja sosiaalitoimeen. Kyllä se voisi olla mahdollista, jos näiden
elinten toiminta olisi täysin läpinäkyvää eivätkä he saisi vedota vaitiolovelvollisuuteen.
Mihin voimme enää luottaa, jos emme viranomaisiin, joiden kuuluisi olla
ihmisten elämän helpottajia, ei sen tuhoajia.
On
järkyttävää, että syyttäjä voi ohittaa selvän alibin! Christian ja Robin olivat
vanhempineen kalastamassa ystäväperheensä kanssa. Miten ihmeessä rikoskomisario
Rolf Sandberg sai muut poliisit uskomaan määräyksiään, olemaan mainitsematta
selvää todistetta, joka oli bensakuitti. Toinen järkytys on, että mikään ei
yhdistänyt poikia, pikkupoikia, parhaan ystävänsä murhaan, ei edes DNA. Ja
kolmanneksi, kun alueella tapahtuu uusi teko myöhemmin, poliisitoimi ei halua
yhdistää mitenkään teon tehnyttä vanhempaa poikaa Kevinin tapaukseen!
Pojista ja
heidän perheistään tulee hylkyjä, joilla ei ole enää oikeutta asua
Dottevikissä. Heille haetaan erikoisasunto muualta. He asuvat alakerrassa ja
valvoja yläkerrassa. Näin jatkuu kunnes he saavat muodollisesti alkaa asua omassa
uudessa kodissaan muualla taas. Silloin kotiin tulee noin vuoden ajan valvoja
joka päivä kello 10 ja lähtee illalla kello kahdeksan. Jokaista sanaa
kuunnellaan ja vanhempia kielletään puhumasta asiasta poikien kanssa.
Se mitä on
tapahtunut tätä ennen, on vaikeinta. Se on laitonta. Pientä lasta kuulustellaan
ja kovistellaan viikkoja, kuukausia monia tunteja päivässä ilman kummankaan
vanhemman läsnäoloa. Jopa eräs vähemmässä asemassa oleva poliisi tulee välillä
keskeyttämään, sillä lasten kunto alkaa todella heiketä. Perhe ei uskalla tai
ymmärrä hankkia asianajajaa. Jos he vastustelevat, heitä uhataan poikien
erottamisella toisistaan ja lähettämisellä kasvatuskoteihin jonnekin kauas. Poikien isä Weine
tekee uupumustaan virheen ja luottaa hetken poliisiin. Hän menee kuten on
käsketty, kertomaan poikien sanomisia, mutta lapset ovat niin sekaisin ettei
mikään heidän sanomastaan ole enää todellista. Murha on pitkissä kuulusteluissa
ajettu heidän sisäänsä. Sitten romahtaa Weine…Yksi kerrallaan joku poikien
aikuisista putoaa paitsi eivät isovanhemmat Monica ja Inge.
On jäätävää
lukea, miten Christian ajetaan niin uuvuksiin, että hän makaa sikiöasennossa
huutaen äitiään. Nyt Sandberg on saanut pakotetun tunnustuksen, joka on vain
loppuun ajetun pikkupojan hätähuuto päästä kotiin.
Siltä
varalta, että joku kuvittelisi minulla olevan jotain yleisesti poliisia
vastaan, ei pidä paikkaansa. Minä jopa hain poliisikouluun, mutta peruin sen,
kun sain kuulla naisten joutuvan vain paperihommiin ja lastensuojeluun. Tyttäremme
edesmennyt kummisetä oli poliisi ja lapsuuden ystäväni isä oli poliisi, joten
sitä kautta sain kerran leikkiessämme käteeni käsiraudat eikä me saatukaan
niitä auki…Valitsin aivan muun tien eli kirjoittamisen ja henkilöstörekrytoinnin.
Halusin tämän lasinkirkkaaksi, sillä minulla itselläni ei ole ollut mitään polisia
vastaan ja toivoisinkin heidän määräänsä lisättävän, ei vähennettävän. Sen
sijaan haluan sosiaalitoimesta täysin läpinäkyvän etenkin kun kyseessä ovat lapset!
Kevinin kuolema
on 321 sivuinen ja hyvin tehty. Tietokirjailija Andreas Slätt on tehnyt vaikuttavaa
tekstiä järkyttävästä tapauksesta ja poikien sekä perheiden kahdenkymmenen vuoden
piinasta yhdessä perheiden kanssa. Siis kaikkien poikien perheiden kanssa, myös
Kevinin.
Sanon usein,
että totuus ei pala tulessakaan ja niinhän se on. Tosin sitä ennen Suomessa
kidutetaan Vilja Erikaa ja lopulta surmataan kymmeniä ja kymmeniä kidutusjälkiä
pikkulapsen ihollaan. Ja sitä ennen murtui moni Kevinin tapauksessa. Onneksi on
olemassa ihmeitä ja sellainen oli kaiken jälkeen eräs mies Norlannista:
Jotakuinkin
niihin aikoihin Robinin ja koko perheen elämä oli muuttumassa heidän tietämättään.
Itsepintainen norlantilainen ylilääkäri oli onnistunut saamaan yhteyden
erääseen toimittajaan ja saanut tämän käymään läpi Kevinin tapauksen sisältämät
lasten kuulustelut vuodelta 1998.
Hänen
nimensä oli Rickard L.Sjöberg, ja hän yritti saada toimittaja Dan Josefssonia
kiinni. Josefsson vaikuttuu, sillä media oli hämmästellyt ja kauhistellut
tapausta ensi sumun hälvettyä. Toimittaja otti yhteyttä perheisiin ja pitkien
neuvonpitojen jälkeen luottamus löytyi ja päätettiin tehdä kolmiosainen dokumentti.
Sitä tehdessä kävi ilmi, että perhettä oli kuulusteltu 73 kertaa mukaan lukien
järkyttävät käynnit rikospaikalla. Kun The Kevin Case -dokumentti julkaistiin moni
raivostui lasten ja perheiden puolesta. Sen sijaan sosiaalitoimi vaikeni ja
lasten kuulusteluissa mukana ollut psykologi ei tullut oikeudenistuntoon, jossa…Myös
Rolf Sandberg katsoi edelleen tehneensä kaiken oikein. Annika, joka oli
selvinnyt omalla tavallaan valitsemalla uuden ammatin hevosten parissa
säilyttääkseen mielenterveytensä, oli vahvin. Nyt hän alkoi kirjata ylös omia
tekojaan ja putoaa häpeän ja järkytyksen sekaiseen posttraumaattiseen stressiin.
Hän muistaa, miten oli käskenyt Christianin vain jatkaa kiltisti kuulusteluissa
vaikka lapsi oli aivan lopussa.
Mä katsoin kun Christian makasi melkein apaattisena sikiöasennossa laiturilla rekonstruktion aikana ja lopulta vastasi kuulustelijalle: ”Ei voi tietää mitään, jos ei ole nähnyt mitään."
keskiviikko 29. syyskuuta 2021
Ruskavälähdyksiä pihaltamme
Kuva etupihaltamme talolta kadulle päin. Sisään tullessa siis vasen puoli eli se, missä olemme kuvanneet syyshortensia Wim's Rediä tosi paljon ja jossa kasvavat vanhat mongolianvaahterat, toinen vanhemmista kartiovalkokuusista, magnolia Leonard Messel, yksi valkoinen pihasyreeni ja kaksi helmiorapihlajaa. Kolmas on toisella puolella sisääntuloa. Valitsen syksystä pitävänä ´mieluusti kasveja, joilla kevätkukinta ja syysruska. Tässä kaksi helmiorapihlajaa ovat juuri niitä sekä tietysti valkokukkainen atsalea, joka on myös tällä puolen, mutta sen sijasta tarjoan samaa lajiketta pohjoisemmalta puolelta...kohta. Toinen helmiorapihlaja ei näy, mutta toinen on tuon vihreälehtisen syreenin takana, jonka liki magnolia, joka myös saa ruskavärin!
Kuvattu yläterassiltamme kohti kallion päässä olevaa suurta kiveä. Kuten huomaatte, ei vain köynnöshortensia nouse terassille vaan myös sen kaveri villiviini. Köynnöshortensia ei aina tule heti 'vain' keltaiseksi, vaan siinä voi olla limeviikkokin. Kummallakin puolella isoa kiveä kasvavat pihlajat. Aikaa sitten huomasimme, että taloa lähinnä olevaa nousee köynnöshortensia ihan omin päätöksin, mutta
Ihan meidän huomaamatta oli köynnöshortensia kiivennyt kaukaisempaan pihlajaan. Sitä ei voinut oksilta nähdä, mutta nyt näkyy kun vähän karsimme. Seison siis autotallimme kulmilla kamera kohti kotiamme eli yläterassi hieman näkyy. Arvasimme, että köynnös lähtee, mutta että näin nopeasti ja on aika yllhäällä jo. Tänä vuonna kiven hortensia ei saanut limeä väriä, mutta
Toinen on jo iso ja paljon kuvattu. Näissä valkoiset kukat pienellä keltaisella 'sydämellä'. Minusta jopa kuunliljojen ruskettuneet lehdet ovat kauniita puhumattakaan kartiovalkokuusista.
Kun lähtee rapuilta pikkupolkua alapuutarhaan eli takakautta, koko matkaa koristavat kalliotuhkapensaat. Tässä minusta aika hauska kuva, kun niin tuuhea, mutta siinä on jyrkkä rinne lehtoon ja alapuolella on toinen samaa lajia.
maanantai 27. syyskuuta 2021
Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä
Siinä missä nainen on hukassa itsensä ja ympäristönsä kanssa likempänä nelikymppistä, ei pitäisi olla mitään naurettavaa. Hänen itseluottamuksensa vaikuttaa suorastaan olemattomalta ja hän pakenee pahaa oloaan yksin ja etenkin myöhään yöllä tarpeettomiin ostoksiin, kuten Kiinasta tilattuun kirsikankukka vessaharjaan. Osto-onni on vain lainaa eli se on jotain kolmekymmentä minuuttia ja taas kaikki tuntuu vaikealta. Ja miksi poikaystävät lähtevät hänen luotaan noin kahdessa kuukaudessa. He eivät ehkä kestä hänen todellisuuttaan? Tai hän on niin ruma tai sotkuinen tai muuten vain huono…
Sisko
Savonlahden Kai minä halusin tätä (Gummerus 2021) tuntuu jatkavan siitä mihin
jäi Savonlahden romaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, joka oli uutta ja erottuvaa kirjallisuudessamme. Ihan esikoiseen tämä uusin ei yllä, mutta koska luin kirjan, ei se
huono ole. Jos kustannustoimittaja olisi hivenen tiivistänyt tarinan naisen
masentunutta toisteisuutta ja Savonlahti olisi kirjoittanut tarinaan yhden
kunnon muutoksen, teos olisi vetänyt vertoja esikoiselle. Toisaalta Siskon
uniikki tapa kirjoittaa on edelleen vetävää. Hän kirjoittaa ihan kuin suodatin
olisi hajonnut ja kirjan nainen toimii sen mukaan. Paitsi, että nyt on alkanut
ilmetä masennusta, ylinukkumista ja ikäkriisiä, joita hän puhuu auki parhaalle
ystävälleen Samulille, eikä kanssaan asuvalle Valtterille, joka haluaisi kuunnella.
Koska Valtteri myös arvostelee, ei nainen sitä kestä. Malmin hautausmaalla
syvässä lumessa tai taidenäyttelyissä on tuttua ja turvallista purkaa Samulille
omia ongelmiaan:
”Pelkään,
että olen Valtterin seurassa oma itseni. Ymmärrän hyvin, jos hän ei pidä siitä.”
”Haluaisin
olla parasta, mitä hänelle on tapahtunut”, huokaisin, ja pysähdyin. ”Mutta
pelkään, että Valtterista alkaa tuntua että olen hänelle pelkkä kivireki.”
”Ehkä voit
olla jotain jotain siitä välistä”, Samuli sanoi ja katseli kysyvän näköisenä
edessämme olevaa maalausta. Minä pidin siitä. Punatukkainen nainen istui mustissaan
selkä kumarassa. ”Ehkä voit olla paras kivireki, jota Valtteri on ikinä vetänyt.”
”Ehkä
olenkin”, vastasin.
”Minä en
ymmärrä, miksi ihmiset pitävät niin paljon Helene Schjerfbeckistä”, Samuli
sanoi. ”Kaikki hänen työnsä näyttävät siltä, että ne ovat jääneet kesken.”
Kaikkien
Samulin kanssa käytyjen keskustelujen välissä naisemme nukkuu, käy lääkäreissä,
shoppailee ja on yhä enemmän hukassa. Hän ottaa iltaisin puolikkaan Ketipinoria
saadakseen nukuttua ja tekee sen mahdollisimman hiljaa ettei Valtteri kuulisi.
Malmin
hautausmaalla Samulin kanssa:
…edessäni
hautakivi jossa luki AAVIKKO ANJA ORVOKKI.
”Nuori”,
totesin.
”Niin”,
Samuli sanoi. ”vaikka muistan kyllä ajatelleeni silloin kun Armi kuoli, että
hän oli aika vanha.”
”Niin
minäkin”, vastasin.
Hautakiveen
oli kiinnitetty kultainen enkelipatsas.
”Sano minun
sanoneen”, totesin. ”Jonain päivänä Suomessa tullaan vielä ihmettelemään sitä,
miten suhtauduimme Dannyyn ja hänen naisjuttuihinsa.”
”Ihan
varmasti”, vastasi Samuli.
Kaksi
näytettä, miten helppo naisemme on kertoa Samulille kaikesta. Melkein kaikesta.
Tuntuu kuin ostaminen olisi ahdistuslääkettä, jota päähenkilömme nauttii.
Lopulta hän menee psykiatrille ja todetaan vaikea masennus. Ketipinoriin tulee
mukaan Venlafaxin. Jotain kivaa ja karvaista tapahtuu sen seurauksena, mutta
muuten lukuun ottamatta finaalia tietty ’savonlahtinen’ toivottomuus jatkuu. Erityiseksi
sen tekee lukea juuri tuo suodatinvajaus eli kaikki on kuin suoraan pään sisältä
vedettyä mitään kaihtamatta. Tyytymättömyys ja alituinen pelko kelpaamattomuudesta
on ajanut naisemme asuntoonsa. Aika ikävältä tuntui, että hän jäi jouluksi
yksin sekamelskan keskelle, vaikka Valtteri oli kutsunut hänet
perheensä joulunviettoon.
Toivon tälle
kirjalle jatkon, jossa voisi syntyä vaikka vauva. Ne kaksi nuorta naista, jotka
lukivat hulluina nauraen Savonlahden edellisen kirjan, ovat toinen jo äiti ja
toinen on saamassa vauvan marraskuussa. Tämä teos lähtee viime mainitulle,
jolla kohta alkaa äitiysloma. Hän antaa sen sitten bestikselleen vaikka joululahjaksi
taikka muuten vain kun ystävä järjestää ’baby showerin’. Ensimmäisessä heillä
oli enemmän samaistumista kuin tässä eli odotin finaaliin vauvaa. Tulevat 'nonnat' saavat olla näin mahdottomia!
Niin siitä joulusta yksin…
Kun
rullailin viihdelehden nettisivua alas näin videon. Panin sen pyörimään.
Videolla Danny pukeutui joulupukin asuun.
Voin pahoin.
Miksi olin kotona yksin?
lauantai 25. syyskuuta 2021
SINUNKO KÄTESI SIROTTELI TÄHTIPÖLYÄ KIRJOITUKSILLENI
torstai 23. syyskuuta 2021
Puutarhan kalusteet, Täydellinen päivä, villiviiniä ja....
Jos on iso puutarha, se 'huutaa' myös kalusteita. Meillä on ollut alapuutarhassa valkoinen puinen kahdelle ja pöytä siinä ja kaksi samanlaista terassin alla sekä vielä lehdossa puistonpenkki sekä sillan vieressä äidiltä saatu puutarhapöytä neljällä tuolilla. Sen lisäksi terassilla ruokapöytä ja monia korituoleja ja sisääntulossa aina joku pieni Ikean juttu,
nyt nämä. Aika vain tekee tehtävänsä ja kun yksi kolmesta valkoisesta kalusteesta alkoi hajota
tajusin, että tämä kuvakulma on yhtä tyhjän kanssa ellei alimmalla puutarhatasolla ole kalustetta. Se on nyt jo pois, mutta sen liki on istutettu kastanja, joten joku kevyempikin siinä menisi tai sitten sellainen, jota ei tarvitse huoltaa.
Tällainen rautainenkin pöytäryhmä valkoisena olisi kätevä ja huoltovapaa. Jos ruostuu, niin se on vain rappioromantiikkaa. Surrako jo ensi vuotta ja keväthintaisia kalusteita. Ei ja ei.
Janne Huuskosen teos Täydellinen päivä on blogissani jo luettukin ja pidän sitä hyvin tärkeänä ja kiinnostavana kirjana. Siinä on just se jokin, mitä ei voi tavoittaa kuin tunteella. Vaikka siinä on mukana huumeiden käyttöä se ei ole siltikään ns. huumekirja, sillä en niitä jaksa enää lukea. Tämä on enemmän ja sen sanoo myös Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander tänään jutussaan Kaikki pitää paljastaa, jotta voi vapautua häpeästä. Majanderkaan ei oikeastaan moiti mitään, mutta sanoo 'rakenteen junnaavuudesta huolimatta Huuskosen romaani on väkevä ja hyvä.' Kritiikki on sulaa kultaa♥ Majanderia ihmetyttää vain, 'miten teoksen nimi voi olla Täydellinen päivä, kun tarina ei tarjoa ensimmäistäkään?' Minä koin niin, että Täydellinen päivä oli jokainen päivä, jonka kirjan Mikko oli ilman huumeita ja niitä oli kirjassa monta. Lopulta Mikosta tulikin se, joka oli vastuussa omasta ja toisten lapsista etc. Olen levittänyt kirjasta tietoa koulukuraattoreille ja opettajille, että yläasteen opettajat yms. lukisivat tarinan. Mieheni oli niin vaikuttunut, että sanoi kirjan kuuluvan kaikkien niiden luettavaksi, jotka touhuavat nuorten kanssa. Tämä on Janne Huuskosen esikoisteos, joten nyt on sitten jännitettävä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa parhaalle esikoisteokselle. Vai onko?
Villiviini ja köynnöshortensia sulostuttavat ala- sekä yläterassiamme. Tämä on loistava yhdistelmä, sillä köynnöshortensia aloittaa jo huhtikuulla, villiviini paljon myöhemmin. Villiviini herättää ruskan ja kun köynnöshortensia on ihan keltainen, se voi joskus saada jopa limen värin. Muistattehan, miten alaterassin katossa on tähdet eli ledit, minkä mahdollistaa yläterassin lattia.
Tällainen väri on muutamana vuonna ollut suurta kiveä syleilevässä köynnöshortensiassa.
Villiviinikaari syyskuun 3. päivänä.
Tässä varmaan joku muu vuosi, koska pieni vaahtera näkyy jo ruskassa taustalla.
Sain hauskan yllätyksen lukijaltani faceboookin puolella koskien suosikkisitaattiani Oscar Wildeltä. Pirjo Aho: "Rönsyilen hieman tuohon blogiin, jonka yhteydessä Leena Lumi mainitsee mieli-sitaatikseen kuvassa näkyvän lauseen Oscar Wildeltä. Olipa niin tuttu mulle Lontoosta että hätkähdin, Covent Gardenin ja Trafalgar Squaren laitamilta St Martinin kirkon kupeesta löytyy tämä kivipenkki. "
Nautitaan kiireistä huolimatta syyskuusta, sillä kun se on ohi, saa taas odottaa...tätä kaikkea. Yritin löytää niitä hortensioita, joita olen vuosia istuttanut maahan, mutta kuvia ei vain löydy kuin niitä, joita olen jo julkaissut. Ne tulivat maassa kauniin punaisiksi ja isoimmat on siirretty ruukuista maahan vasta viikko sitten. Ehkä liian myöhään...aika näyttää. Sama koskee orvokkeja ja tete -narsisseja eli maahan vain ja istutuskastelu. Seuraavana vuonna on ihmeteltävää.