torstai 17. lokakuuta 2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa


Sisällön etsiminen elämälleen voi johtaa mielettömyyksiin, mutta elämä ilman sisältöä on kidutus, pysyvä levottomuus ja hämärien toiveiden taakka. Se laiva, joka kaipaa merelle ja kuitenkin pelkää. (Edgar Lee Masters)

Luettuani muutamana yönä sudenhetkeen Pasi Ilmari Jääskeläisen uusinta teosta Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013) olen kokenut outoa epätodellisuutta. Se lienee fantasian syytä. Minun ei tulisi ylittää maagisen realismin rajaa. Olen kokenut kauhua, kuvotusta, seikkailua ja ollut märkä niin kaiken kattavasta sateesta kuin erotiikasta. Olen kokenut korkean paikan kammoa Taivaan oven takana, mutta myös nauranut sille, mille ei olisi niin tyylikästä nauraa. Olen nautiskellut upeita jälkiruokia samalla kun olen henkeni kaupalla tehnyt kaikkeni ettei elämäni olisi seisova vesi, vaan vuolas virta, joka upeasti onnistui kiitos ’sielukirjan’ runsaiden sateiden. Ennen kaikkea olen kuitenkin askarrellut elämän suuren kysymyksen äärellä: Onko Jumala olemassa vai ei?

Suuri Jumalan etsintä alkaa keskisuomalaisesta kaupungista, jossa ikääntyvä sairaanhoitaja Judit potee homealtistusta, tylsyyttä avioliittoonsa, etääntymistä ainoaan lapseensa ja myös jonkin asteista ikuista seksuaalista täyttymättömyyttä, sillä Judit on ihanteellinen nainen jolle olo viettien viemänä ja armoilla on samaa kuin sieluttomuus. Yllättäen Judit saa erittäin hyväpalkkaisen työtarjouksen lapsuutensa ystävältä Martalta. Helsingissä on odottamassa hoitajan paikka, jossa F-Remedium –firma odottaa työntekijöiltään hieman tavallista enemmän, mutta huiman palkan houkuttamana ja elämäänsä kyllästyneenä Judit ottaa työtarjouksen vastaan ja hyvästelee turvallisen Niilonsa. Yksi Juditin asiakkaista on ateistien kuninkaaksi kutsuttu Leo Moreau, jonka luokse Judit alkaa tehdä kotikäyntejä. Moreau kärsii vihoittelevasta, säärtä kiertävästä juomusta ja tarvitsee Juditin palveluksia tiuhaan.  F-Remediumin työntekijältä edellytetään niin ruumiin kuin sielun hoitoa eli tarkoitus on pelastaa sieluja Jumalalle. Tätä vastaan agnostikko Juditilla ei ole mitään. Kaikkien odotusten vastaisesti ateistien kuningas kuitenkin saa Juditissamme heräämään eläimellisen himon, jonka valtaan kumpikin riemulla antautuu:

Niin kauan kuin hän muisti, hän oli ammentanut elämänilonsa odotuksesta. Siitä, että edessä täytyi olla jotain parempaa. Sitten kun. Milloin hän oli ollut todella elossa kuluvalla hetkellä?

Viimeksi näin oli käynyt Moreaun sängyssä…

Nuoli, näykki ja imeskeli ateisti Leo Moreaun penistä painaen samalla turvonnutta häpyään tämän kasvoja vasten niin suurella voimalla, että mies oli vähällä tukehtua.

Sängystä on lyhyt hyppäys seikkailuun, jossa mukana kulkee Martan kahdeksanvuotias Mauri, Juditin kummipoika. Ateismin ja uskon fantasiaa täynnä oleva taistelu alkaa Moreaun ihmeellisestä talosta, jossa jumalainen lintu, pyhämaina, nimeltään Saarnaaja, laukoo Raamatun viisauksia. Oudon, ruukin alueella sijaitsevan talon kirjallinen ihme on Nomi, nainen, joka lukee tekemättä mitään muuta. Hän on kaunis lukiessaan, häntä ei ole lupa häiritä, mutta hän ei ole ollenkaan niin passiivinen kuin voisi olettaa…Jos uskoisin vampyyreihin, hän olisi ehdottomasti Kirjavampyyri.

Sielut kulkevat sateessa on Jääskeläiseltä aivan erilainen ja lukijalta mielestäni enemmän vaativa teos kuin oli hurmaava Harjukaupungin salakäytävät. ’Harjukaupunki’ osui kohdalleni aikaan jolloin tavallaan itse elin kirjan tapahtumia oudon sattumuksen kautta. Siksi ja vain siksi, seison vieläkin blogini yläkulmassa päärynäkuvioinen mekko ylläni. Kesti muuten pari vuotta löytää tuo kuosi, mutta mitäpä en olisi minulle rakkaan kirjan ja omien muistojeni eteen tehnyt. Sielut kulkevat sateessa oli minulle valtava haaste, sillä en ole fantasian lukija. Yksi Tolkien-elämänkerta ei siihen riitä! Aluksi luulin, että voisin samaistua Juditiin ja sillä keinoin upota kirjaan, mutta en samaistunut häneen ollenkaan. Piti etsiä jotain muuta. Ja sitten se löytyi! Löysin teoksen omahyväisen, huomionhaluisen, itsevarman, pöyhkeän, tiirailevan, paljastuksia tekevän, irstailevan Sivuhuomauttelijan. Siinäpä haaste, jonka myötä solahdin fantasian, uskon ja epäuskon epätodelliseen tarinaan. Euroopan rankkasateissa seurasin Moreaun seuruetta Pariisin ja Budapestin kautta takaisin Helsinkiin ja Moreaun taloon. 

Kaikkialla virtaavat sateet lisäsivät Moreaun ateistisen Järjestön vihollisten, syväläisten, lähestymistä ja voimaa. Millaisia ovat syväläiset, sitäpä en kerrokaan. Mutta paljastan, että suuri finaali, hyvin cinemaattinen näytös tapahtuu Moreaun talon tornissa, josta johtavat portaat pakoon tulvaa ja vihollisia. Mutta minne ne johtavat? Keitä tavataan matkalla? En aio spoilata jännitystä, sillä sitä tämä kirja on täynnä jopa niin paljon, että suosittelen Jääskeläiselle seuraavaksi dekkaria runsaalla erotiikalla ja tietysti jälkiruokaleikillä! No, paljastan, että tapasin mm. Rouva Bovaryn, joka ei ollut minua huomaavinaankaan sekä…Heathcliffin!

Sielut kulkevat sateessa kirjan vahvuus ja heikkous on sen runsaus. Lukijalla on paljon käsiteltävää niin suuren elämänkysymyksen kuin suuren seikkailullisen rakenteenkin takia, joten vähemmällä sivumäärällä kuin 550 sivua, olisi saatu tiheämpi ja selkeämpi kuva. Mitä olisin jättänyt pois ja miksi? Olisin reippaasti vähentänyt sinänsä taidokkaasti kirjoitettuja dialogeja sekä alussa että lopussa. Martan ja Juditin dialogit alkupuolella toistivat paljon samaa kerta kerran jälkeen ja samoin on minusta laita kirjan loppupuolella Juditn ja Moreaun dialogien kohdalla: Lukija olisi ymmärtänyt vähemmälläkin selittämisellä. Mitä olisi saanut olla hieman lisää, on aivan loistava, eroottinen jälkiruokaleikki. Pyhämainan osuutta ei olisi saanut vähentää yhtään, sillä Saarnaaja on loistava!

Jääskeläisen kunnianhimoisen teoksen vahvuus runsaudessa on sen monipuolisuus, josta lukija voi ammentaa halunsa mukaan. Kirjahulluille kaikki sitaatit ovat kultaa ja monet, monet kirjalliset hahmot houkuttavia yllätyksiä.  Jännitys kantaa, sillä olen todellakin lukenut kaksi yötä enkä tiedä minne lähettäisin korvausvaateen liioista nautituista kaloreista, sillä molempina öinä jännitin niin paljon, että kävin kaapimassa itseäni viilentämään jättiannoksen Samettista Aino Nougat –jäätelöä. Oli pelottavaa, kun oli kuin yksin, sillä Lumimiestä ei nyt kotiremontiimme päivinä herätä maailmanloppukaan ja tunsinkin välillä lukiessani olevani hyvin liki sitä. Jääskeläisen kieli on täydellistä.. Hänen kohdallaan ei tarvitse myötähävetä dialogeissa tms. enkä sitä hetkeäkään epäillyt. Kautta kirjan saa myös lukea lauseita kuin tämä: ”Lukijan koko olemus oli kirjan merkityksiä kohti ammuttu nuoli.”

Aloittaessani kirjoittaa tätä minulla oli vain kaksi ehdotonta tietoa: Millä aloitan ja millä lopetan tekstin. Se on kaiken aikaa ollut tähdenkirkasta. Muuten epätodellisuus alkaa hiljalleen helpottaa. En tunne enää syväläisten hapuilevan ihoani, mutta korvani kuulevat vieläkin sateen kohinan lävitse Maurin, Juditin ja Moreaun äänet. Uni ja valve sekoittuvat toisiinsa, enkä ole varma, untako vai harhaa, mutta jossain soi

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Keskustelu vanhoillislestadiolaisuudesta jatkuu koskien lasten....

Keskustelu vanhoillislestadiolaisuudesta jatkuu koskien lasten hyväksikäyttöä. Tämän päivän Helsingin Sanomissa, Matti Huuskosen jutussa Hyväksikäyttäjissä on liikkeen eliittiäkin, esitellään tänään julkaistava tutkija Johanna Hurtigin tutkimus Taivaan taimet - Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta.

Vähän aikaa sitten keskustelua herätti Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, joka käsitteli etenkin perheen äidin uupumusta alituisten raskauksien uuvuttamana. Lestadiolaisen liikkeen mukaan lapset ovat Jumalan lahja ja tällä perustellaan ehkäisykieltoa. Tämä helpottaa hyväksikäyttäjien toimintaa. Näin Hurtig:

"Suurperheissä äidin voimat menevät arjen pyörittämiseen. Etäisyys lapsiin kasvaa, mikä on Hurtigin mukaan hyväksikäyttötilanteissa kohtalokasta: äiti ei huomaa eikä lapsella ole riittävää luottamusta kertoa."

Itse järkytyin luettuani Taivaslaulun, että tämä voi tapahtua tämän päivän Suomessa. Missä on valtion laki ja sen noudattaminen! Ihan maatiaisjärki kertoo, että suloisen suurpeheidyllin kuvan taakse kätkeytyy painajainen, jossa miehet ovat vallankäyttäjiä ja naiset sekä etenkin aikuisten tahdon alaiset lapset kärsijöitä. Jokainen lapsi tarvitsee syliaikansa ja äitinsä huomion ja omien vanhempien turvan hyväksikäytöltä!

Matti Huuskonen:

"Yli 140 lasten hyväksikäyttäjää yli 60 paikkakunnalta eri puolilta Suomea. Tekijöiden joukossa kolmisenkymmentä vanhoillislestadiolaisen liikkeen puhujaa, paikallisyhdistyksen vallankäyttäjää tai muuta eliitin jäsentä."

"Sukupolvesta toiseen jatkuneita tekosarjoja. Pitkiä vankilatuomioita. Yksittäisiä tekijöitä myös Ruotsista ja Yhdysvalloista. Myös muuta lasten kaltoinkohtelua, johon ovat syyllistyneet etenkin suurperheiden äidit."

"Hurtigin tänään keskiviikkona julkistettava tutkimus Taivaan taimet - Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta osoittaa, että lapsiin kohdistuva seksuaalinen hyväksikäyttö, on vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä yleisempää kuin aiemmin on tiedetty."

Niinpä...meikkaaminen, raskauden ehkäisy ja television katselu ovat kiellettyjä, mutta lasten hyväksikäyttö ei. Yhteisöjen sovittelut, joihin osallistuvat sekä uhri, että tekijä, menevät liikkeen miesten ehdoilla, sillä naiset eivät sovittele. Vallankäyttäjiä ovat miehet. Lapsiuhreilla ei ole mitään mahdollisuutta tuoda esiin kokemaansa.

Helsingin Sanomien Sanottua on pätkiä uhrien kertomuksista, osia siitä, mitä he eivät lapsena voineet kertoa kenellekään. Yksi menee näin:

"Isä ja äiti saattoivat kahvitella vieraiden kanssa kaikessa rauhassa alakerrassa samaan aikaan, kun tämä raiskasi mua yläkerran vessassa. Että miksi ne ei tulleet, vaikka mä huusin suoraa huutoa!" (Sanottua)


Minulle ei ole yli runsaan neljän kirjablogivuoteni aikana tullut niin paljoa anonyymejä kommentteja, kuin julkaistuaniTaivaslaulu-arvioni. Ilmoitan, että anonyymit kommentit tähän postaukseen ovat kielletyt! Jos on kanttia esittää mielipide, on oltava kanttia esiintyä nimellään mielipiteen takana. Uusimmassa Iiris-lehdessä, bloggaajista kertovassa jutussa, julkaisen toiveeni, että anonyymiys kiellettäisiin netissä ja se johtuu juuri lestadiolaisten kommenteisa Taivaslaulu-arviooni. Kaikki kommentit ovat tallella vastaisen varalle...


*****


Taivaslaulu oli Pauliina Rauhalalta rohkea ulostulo. Kaunokieli tosin silottelee pois paljon pahaa eli rosoisempi ote olisi tärkeän asian äärellä toiminut rehellisemmin.

Lukekaa ihmeessä kaikki tämän päivän Helsingin Sanomista Huuskosen juttu!

"Välillä tuntui, että he kävivät seuroissa saadakseen anteeksi ja jatkoivat lastensa pahoinpitelyä hyvillä mielin kun tiesivät, että keskiviikkona/sunnuntaina saa taas anteeksi."  (Sanottua)


Helsingin Sanomissa Matti Huuskosen jutussa Ei ne puheet vaan ne teot 5.1.2013 on alaotsikkona: Lestadiolaisijohtaja Olavi Voittonen kehottaa ohjaamaan hyväksikäyttäjät poliisille. Itse hän toimi toisin.

Kyseessä on noin kymmenen vuotta isoisän lapsenlapsiin kohdistamista sekusuaalisista hyväksikäytöistä, joissa yhtä lepsenlapsista isoisä oli ehtinyt käytää hyväkseen yli kymmenen vuoden ajan:

Siitä jokainen voi päätellä ainakin yhden asian: sen, miten pieni lapsen oli täytynyt olla, kun isoisä aloitti.

No, miten Olavi Voittonen sitten toimi Pohjanmaan-kokouksessa:

"Kylmää rikosasiaa" Voittonen ei tapauksesta ryhtynyt tekemään, ei, vaikka on ominen sanojensa mukaan aina tiennyt, kuinka menetellä pedofiilien kanssa. Sen sijaan hän saarnasi isoisälle tämän synnit anteeksi ja sovitteli parin muun sukulaisen tulehtuneita välejä. (HS/Huuskonen)

"Lapsenlapsille, tytöille, jäi se käsitys, että tätä ei voi nyt poliisille viedä. Mielestäni Voittosen ratkaisu oli keskeinen syy sille, että teot päsivät kahden uhrin osalta vanhenemaan. He jäivät Voittosen  takia vialle oikeutta ja korvauksia", moittii tapaukseen perehtynyt mies. Hän avusti hyväkiskäyttäjän sukulaista lastensuojeluilmoituksen teossa ja valvoi sukulaisen apuna asian etenemistä lopulta myös poliisille.(HS/Huuskonen)

Roolin rajaus oli puhtaasti Voittosen oma valinta. Papin vaitiolovelvollisuuden takia hän ei itse olisi voinut ilmiantaa isoisää poliisille vastoin isoisän tahtoa. Mikään ei kuitenkaan olisi estänyt Voittosta kehottamaan uhreja tai muita sukulaisia tekemään omin päin rikosilmoitusta.(HS/Huuskonen)

Samaa asetelmaa kuvataan lastensuojelun tutkijan Johanna Hurtigin lokakuussa ilmestyneessä tutkimuksessa Taivaan taimet - Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Lestadiolainen liike tuomitsee lasten hyväksikäytön abstraktina ilmiönä hyvinkin jyrkästi, mutta tositilanteessa tekijää ymmärretään ja uhrit vaiennetaan tai heitä estetään hakemasta oikeuksiaan. Tästä on Hurtigin tutkimuksessa kymmeniä esimerkkejä.(HS/Huuskonen)

Ihmekö tuo, johtaja näyttää mallia. (HS/Huuskonen)

Leena Lumi

maanantai 14. lokakuuta 2013

Kirsti Ellilä: Kaivatut

Omituista, että hapenpuute aivoissa saattoi tuottaa kokemuksen, joka oli todellisempi, jollakin salamyhkäisellä tavalla enemmän totta kuin mikään mitä hän oli aikaisemmin kokenut.

Hoitajat jotka piipahtelivat huoneessa säätämässä letkuja kuvittelivat pelastaneensa hänet elämälle, vaikka he päinvastoin olivat sulkeneet hänet sisälle kärsimykseen.

En minä halunnut kuolla…En vain jaksa elää.

Kirsti Ellilän teos Kaivatut (Karisto 2013) on koskettava romaani, jossa iholle tulevat pudonneet, kadonneet ja etenkin Saara, joka oli aina vain yrittänyt tehdä kaiken oikein. Saara, joka halusi olla elämänkoulun tunnollinen oppilas, mutta jää luokalle, kun hänen tyttärensä Naru, hänen aurinkonsa, kuunsa ja tähtensä, kuolee. Elämä on enää vain sana vailla mitään merkitystä. Aamuisin ei löydy syytä nousta ja lähteä liikkeelle, mutta kotiin jääminen olisi merkinnyt varmaa kuolemaa. Toisaalta pelkästään sen mahdollisuuden olemassaolo on kuin mahdollisuus pois tuskasta. Ässä hihassa.

Toisaalla samassa ajassa, samassa kaupungissa Aava ja Henrik, joiden tytär Meri on löytänyt kutsumuksen, joka on vanhemmille kuolemaakin pahempi uutinen. Henrik, joka on palvonut tytärtään ihmeenä, joka on  antanut hänelle elämään aivan uuden, syvemmän tarkoituksen, kokee musertavaa voimattomuutta, jotain niin kadotettua, että sille ei ole edes nimeä. Ja täydellinen, upea, vaativa Aava, joka ei ikinä ole rakastanut ketään, ihmettelee, miten hän on ikinä pystynyt synnyttämään tytön, joka rakastaa kaikkia. Ensihetkestä hän on vanhemmilleen ilma, jota he hengittävät, josta he elävät:

Merin syntymä mullisti kaiken. Hän mullisti sitä ollessaan paikalla ja hän mullisti sitä ollessaan poissa. Eikä tämä elämän mullistuminen ikinä päättyisi.

Gilbert. Mies Kongosta. Muukalainen vaeltamassa savituoksuisen joen rannalla. Gilbert, joka on menettänyt kaiken. Maansa, perheensä, ystävänsä, mutta ei ikinä uskoaan. Vaiteliaasta Gilbertistä huokuu Saaraan sekä tarvetta suojella tätä, että tarvetta saada suojelusta. Saarassa herää tarve uskoa johonkin, ihan mihin tahansa, vaikka:

Sellaisina tähtikirkkaina öinä, kun kuu liukui taivaan poikki ja alastomat puut ojensivat oksiaan kohti äärettömyyttä kaipauksesta piikikkäinä. Sellaisina öinä hän makasi vuoteessaan henkeä pidättäen, kuuli laulun kiertävän huoneesta toiseen, ja se oli magneetti joka keräsi itseensä merkitystä. Sillä ihmisen oli mahdoton elää ilman merkitystä, ilman tarkoitusta, ilman luottamusta maailmaa kannattelevien salaisuuksien voimaan.

Kaivatut on ensimmäinen romaani, jonka luen Kirsti Ellilältä, joten olen tässä ’puhtaalta pöydältä’, en voi verrata hänen aikaisempiinsa, mutta jotenkin yllätyin silti – positiivisesti.  En odottanut näin herkkää ja tummankaunista. Kaivatuissa on kaikki kohdillaan.  Jopa kirjan sivumäärä, johon Lauri Viitakin olisi ollut tyytyväinen: Hän nimittäin määritteli ihannekirjan pituudeksi noin kolmesataa sivua. Mitäköhän tuumaisi tämän päivän tiiliskivistä...En löydä mitään, mitä jättäisin pois, en mitään, mitä lisäisin. Jopa passiiviskyyninen terapeutti menee minuun täysillä. Kirjan rakenne on huoliteltu ja tyylikäs. Kaivatut on kuin oppikirjaesimerkki, miten tehdään kompakti tarina. Ensinnäkin jako neljään osaan: Pudonneet, Kadonneet, Herääminen ja Hopeaa taivaalta. Sitten henkilöt, joita on juuri sopiva määrä: Erillään, mutta lopulta kohtalon yhdistäminä ja samaan tuskaan heittäminä. Kieli. Ellilän kieli on täydellistä. Ei puhekieltä, joka toimii vain harvoin ja erityistyylikeinona, vaan täydellistä, luonnollista, kaunista suomea. Syvällinen tarina, johon on helppo samaistua. Todenmakuinen ja mahdollista tapahtua kelle vain. Ja parhaana kaikesta, kirjan rauhallinen tempo, joka antaa lukijalle armon keskittyä siihen, mikä on kirjassa olennaista: Kaipaukseen.

Kaivatut, kauniskantinen, koskettava teos on mielestäni kirja, jota voi suositella monille. Minua kirjan teemat kiinnostavat kovasti ja sitaatti Meristä osui ja upposi, sillä noin voisin minäkin kirjoittaa Meristämme.  Kerrankin voin olla yhtä mieltä kannen liepeen tekstin kanssa, joka sanoo ’haikeankaunis kuvaus erilaisista ihmisistä elämänsä käännekohdassa.’ Sitä tämä on. Tarina jossa jokaisen oli seurattava omaa tähteään, eikä tähteä saanut vaihtaa kesken matkan.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mari A  Kirjavalas ja hdcanis

perjantai 11. lokakuuta 2013

Kuulaassa ilmassa sellainen tuoksu...

Kuulaassa ilmassa sellainen tuoksu
     kuin joku olisi sanonut "älä unohda minua
koskaan, älä odota kirjeitä"
     ja kurkien vapautuneet huudot,
lähtemisen riemu, apeus.

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen - Valitut runot (Tammi 2012)
kuva Iines

torstai 10. lokakuuta 2013

Köynnöshortensian ja ruskan kera kohti pitkää viikonloppua

Irene jo ihmetteli edellisestä jutustani puuttuvaa köynnöshortensiaa ja tietty syystä, sillä olen aivan hurmaantunut tähän kasviin, joita meillä on kymmenen. Haluan nyt jatkaa tällä postauksella aihettani, jonka aloitin Pilvikirsikoiden kukinnasta grillikatoksen kautta köynnöshortensioihin ja ruskaan. Yksi eikä ollenkaan vähäisin köynnöshortensiamme syleilee suuren kalliomme päädyssä olevaa kiveä. Siitä se jo kiipeää vasemmalla olevan pihlajan runkoa ylöspäin ja tekee saman myös oikealla samalle puulle. Kukinta tässä kohtaa on ollut heikkoa, sillä etupihan puusto vaikuttaa tähän, mutta kuinta ei minulle ole tässä kasvissa tärkeintä, vaan sen varhainen lehteen tulo eli huhtikuussa ja kasvin talvikauneus mitenkään vähättelemättä syksyn reipasta keltaista väriä. Eräällä ystävälläni tälläistä kiveä syleilee kaksi köynnöshortensiaa ja hän valaisee kauniit, puuvartiset oksistot talvella pienillä kirkkailla led-valoilla.

Kalliolla on yhdessä kohtaa syvänne, jossa kasvaa keltakurjenmiekkoja, päivänliljoja ja kulleroita sekä tietysti kuunliljoja. Tässä kaikki nyt lokakuulla. Kallion yläreunassa, oikealla aukeavat keväällä narsissit ja esikot, syksyllä siinä kukkivat kallionauhukset, mutta ei tänä sykysnä, sillä siinä oli yksi myllerrys. Toinen myllerrys oli se, että etupihalta on kaadettu kaksi kuusta, joten saamme ehkä odottaa kivellä kasvavan köynnöshortensian kukinnan lisääntyvän. Voisi sanoa, että kun asumme täällä Alvar Aallon huvilasaarella, myös hyvin arvostame hänen suosikkikasviaan.
Kuusten kaato tulee näkymään ensi vuonna etupihalla. Syyshortensiat kukkivat tänä vuonna hyvin, mutta jotain hämmenystä niissä oli muodossa. Sen sijaan oikealla oleva kuutamohortensia on takuulla ensi vuonna valkoisena kukista, sillä nyt se saa valoa usemmasta suunnasta, sillä karsimme aika rajusti myös oikealla olevia mongolianvaahteroita. Nyt se kasvaa hujottaa jo niin ylös, vaikka se ei näy kuvassa, että seuraava vuosi lupaa myös oikeanpuolisen valaisimen peittyvän kauniisti pensaan syliin. Tuo etupihan pilvikirsikka on kasvanut melkein liian nopeasti ja etenkin leveyttä. Ylempi kuva antaa vaikutelmaa vinoudesta ja jos sitä on, se johtuu mongolian vaahteroista, jotka eivät enää ensi vuonna yllä tätä puuta häiritsemään.
Kuten huomaatte, pilvikirsikka ei ehtinyt parhaaseen ruskaansa yhtä aikaa syyshortensioiden huippuhetken kanssa. Osa kukinnoista on ottanut itseensä sateista, mutta miettikää mikä kasvi: Se kukkii kaksi kuukautta!
Koska olen syysihminen, eniten syksyllä minä, olen todella panostanut syyskesän ja syksyn kasveihin. Tontillemme antavat reunoilla väriä korallikanukat, jotka yhdessä vaahteroiden ja pihalajien kanssa antavat mukavaa leiskuntaa.
Toinen 'tulikasvi', jota käytämme ison tontimme laidoilla on tuurenpihlaja, jonka syysväritys on vertaansa vailla. Niitä on joitakin, mutta ovat vielä aika nuoria.
Ison parvekkeemme suloinen pikkupesä eli grillikatos, meidän ruokakatoksemme, näyttää nyt tältä.
Sungrade-katos on ollut niin meidän juttu, että taidamme hankkia parvekkeemme toiseen päähän kesäkeittiötä varten samanlaisen...ehkä. 

Torstai on toivoa täynnä ja lähdemme nyt Viherlandiaan. Lauantaina lähdemme äidlle leikkaamaan kuusia ja vietämme samalla hänen syntympäiväänsä nauttien kalaherkuista täällä, ja pöytä on tietenkin meren puolelta. Olemme takaisin vasta ma iltana, joten toivotan kaikille antoisaa, pitkää, kaunista lokakuun viikonloppua♥ Kommentit avautuvat myös viikonloppuna jos Lumimies sallii, mutta en pääsääntöisesti istu koneella ollessani äidin luona. Hän juuri soitti, että ne maailman parhaat perunapiirakat odottavat valmiina ja kuumina saapumistamme! 

Love
Leena Lumi

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Vastaan puutarhahaasteeseen viisi kauneinta kuvaa puutarhasta ja....


Vastaan Pivin puutarhahaasteeseen, jossa pitää antaa viisi kauneinta/rakkainta puutarhakuvaansa sekä vastata muutamiin kysymyksiin. Kiitos haasteesta♥ En jatka tätä eteenpäin syystä, että olen vielä tekemässä erästä muutakin puutarhakoostetta ja yllättäen lauantaiaamuna meitä kutsuvat merituulet, jolloin olen poissa koneelta ainakin ma iltaan asti. Juuri nyt en edes tiedä, mitä ehdin, sillä huomenna ja perjantaina pitää viilettää asioille...Kuka haluaa voi haasteen tästä napata. Jos ilmoittaa minulle, käyn lukemassa ja kommentoimassa.

1) Anna viisi kauneinta puutarhakuvaasi. Ne voivat olla lempikasvejasi, koko kuva puutarhastasi tai yksittäinen kasvi, ihan miten haluat.
Siniset alppikärhöt kiipeävät meillä hedelmäpuutarhassa pitkin luumu-ja kirsikkapuita. Etupihalla myös nyt pitkin vanhojen mongolianvaahteroiden runkoja. Rakastan sitä tunnmelmaa, joita nämä kiipeävät, roikkuvat kasvit tuovat puutarhaamme.
En ikinä kyllästy tähän mieheni ottamaan unikkokuvaan! Kyseessä siis Papaver Orientale ja vaikka suosikkivärini puutarhaan ovat sininen, valkoinen ja vaaleanpunainen, unikko saa kasvaa meillä missä haluaa.
Koska rakastan hulluna ristinummiruusuamme sekä sadetta, tämä kuva on tällä hetkellä minulle kaikkein rakkain. En vieläkään tajua, miten pinkki pikkukamerani tavoitti tämän, mutta olin sateessa tunnin kuvaamassa ja sielu liiteli, joten ehkä keijut olivat liikkeellä...
Ihan hurjaa, että tämä Vaatimattomuuden Valtiatar, villiruusumme, saa olla mukana vielä toisenkin kerran...Etenkin kun ottaa huomioon, että puutarhamme on 3000 neliötä ja eri kasvilajeja on noin neljäsataa.
Tämän kuvan villi viidakkomaisuus tehoaa minuun. Lemmikit ovat alkusuvesta pihamme kuningattaria ja niitä on kaikkialla.
2) Kasvatatko kauneutta vai hyötyä? Pääasiassa olen keskittynyt vain kauneuteen, mutta kauniit, keväällä valkoisina kukkivat luumu- ja kirsikkapuut antavat onneksi myös satoa.
3) Mistä löydät inspiraatiot puutarhaasi? Monista lukemistani puutarhakirjoista eli Puutarhakirjat Leena Lumissa sekä puutarhalehdistä.
4) Paras puutarhakirjasi? Ehdottomasti Else ja Vesa Leivon Tulppaanitarhan lumo.

5) Jos olisit kasvi, mikä olisit? Olisin levoton, vaeltava akileija, joka tuo keijut puutarhaan tai
jouluruusu, joka kukkii lumesta jouluna. Rakastan joulua ja lunta, joten sopisi hyvin minulle.

6) Oletko harrastelija vai ammattilainen? Ehdottomasti harrastelija, vaikka olenkin jo lapsesta harrastanut kasveja eli minussa asuu intohimoinen botanisti. Nyt olen pitänyt tätä puutarhaamme Päijänteen saarella jo kohta 30 vuotta.

7) Mikä on paras puutarhavinkkisi? Tee itsesi näköinen puutarha.
8) Millainen on unelmapuutarhasi? Villi, viidakkomainen, kesytön, paljon siimeksiä...

9) Kuulutko Puutarhaseuraan? Millä ajalla;) Puutarhaseuralaisia ja muitakin on kyllä vieraillut puutarhassamme.


10) Millainen on sinun puutarhafilosofiasi? Mitä puutarha sinulle antaa?  Luovuus, luovuus, luovuus. Puutarha antaa äärettömiin, sillä puutarhailussa vain taivas on kattona.
11) Mikä puutarha (jossa olet vieraillut) on jäänyt mieleesi? Kotipitäjässäni Luvialla asui puutarhuri, vanha mies. Olin lukenut juuri F.H.Burnettin Salaisen puutarhan ja aloin melkein asua tuossa puutarhassa. Kasvit ja puut muodostivat siellä käytäviä ja siimeksiä. Jostain pilkisti aina joku yllätys. Ei koskaan mikään puutarhatonttu, vaan aina joku luonnon juttu: pieni vesi, kiipeävä kärhö, vuokkoja...Puutarhan musiikki olivat sade, puro, tuulen humina ja linnut. Sitä puutarhaa en unohda koskaan ja olin aina tervetullut...
4-ever rakkaudella puutarhasta
Leena Lumi

Leena Lumi´s Flower Power

Sienipiirakka

Tämä todella herkulliselta tuntuva sienipiirakka on kirjasta Karjalainen keittiö - Uusia tuulia perinneruokiin. Resepti on Ulla Liukkosen ja kuva on Kari Martialan. Kauniisti pyysin ja sain luvan liittää tämän suppiksia ja smetanaa sisältävän autuuden Ruokareseptit Leena Lumissa. Kiitos♥

Perunavoitaikina:

3 dl perunasosetta
150 g voita
2 dl ohrajauhoja
2 dl vehnäjauhoja
suolaa
1 tl leivinjauhetta

Sekoita kaikki ainekset keskenään.

Anna taikinan tekeytyä sillä aikaa, kun teet täytteen.

Täyte:

0,5 l suppilovahveroita
2 dl smetanaa
1 tl suolaa
100 g sipulia
2 kananmnaa
150 g juustoraastetta
1 tl rosmariinia

Kuullota sipulit ja sienet.

Lisää smetana ja munat.

Mausta suolalla, pippurilla ja rosmariinilla.

Kauli ja taputtele taikina levyksi.

Laita täyte taikinan päälle. Juustoraasteen voit sekoittaa joko täytteeseen tai laittaa täytteen päälle.

Voitele lopuksi munalla.

Paista uunissa 225 asteessa noin puoli tuntia, kunnes piirakka on kauniin ruskea.

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Ruokakirjat Leena Lumissa

tiistai 8. lokakuuta 2013

Ulla Liukkonen, Helena Lylyharju, Kari Martiala: Karjalainen keittiö - Uusia tuulia perinneruokiin

Karjalainen keittiö on suloinen sekoitus itää ja länttä, se kuljettaa mukanaan Pietarin makuja, mutta säilyttää omat juurensa, nappaa lännestä makean ja hapanmakean, idästä smetanan. Karjalainen keittiö hauduttaa pitkään ja sydämellä, se kannattaa lähiruokaa ja käyttää sieniä, joista taitettaessa tihkuu maitoa, mutta osaa käyttää muitakin sienilajeja. Se kantaa mukanaan rahkaherkkuja ja karjalanpiirakoita, mutta tarjoaa myös läntisten pitopöytien noutopöytäherkkuja. Se puhuu kakkaroista, hutusta, rotinoista ja vatruskoista ja tarjoilee koko Suomelle kuuluisia viipurinrinkeleitä, joita syötiin jo Turun Akatemian vihkiäisissä 1649. Karjalainen keittiö on kulkenut evakkomatkat ja asettunut uuteen asutukseen. Se on sekä jäänyt juurilleen, että kulkenut vaikka länsirannikolle, jossa tyttäret ovat äideiltään ja isoäideiltään oppineet Juuret Karjalassa- keittiön herkut. Karjalainen keittiö on sekä eilisen nostalgiaa että tämän päivän uusia tuulia perinneruokiin. Karjalainen ei jää paikoilleen junnaamaan, vaan sopeutuu niin hengessä kuin ruoassa nykyaikaan – parhaintaan ikinä kadottamatta.

Ulla Liukkosen, Helena Lylyharjun ja Kari Martialan teos Karjalainen keittiö – Uusia tuulia perinneruokiin (Karisto 2013) tarjoilee karjalaisen keittiön herkkuja moderniin keittiöön sovellettuina resepteinä. Upeat, vahvat kuvat ovat Kari Martialan, mutta mukana on myös arkistokuvia vaikkapa ruoanvalmistuksesta evakkotaipaleen ajalta taikka särän valmistuksesta Lemilän säräpirtissä. Reseptejä on yli sata ja voitte arvata, että liikun nyt herkillä keittokirjassa, sillä isoäitini sukua on elänyt Valkjärvellä, likellä Viipuria, ainakin 1500-luvulta asti. Mammani keittiössä olen monet piirakat rypyttänyt pienin sormin, siellä olen seurannut sivusta erilaisia ruokien hauduttamisia ja siellä syönyt maailman parasta juuri uunista otettua ruisleipää, jonka herkullisuuden osasalaisuus lienee ollut ikivanha taikinajuuri. Lapsuuteni kotikeittiö oli kuitenkin läntisen ja itäisen vahvaa sekoitusta, joten ensi viikonloppunakin tarjolla lienee niin merisiikaa graavina kuin perunapiirakoita, joiden maine kiertää kuin taru. Äidilläni on rivitaloasunnossaan naapurina sisaruspari, joiden perunapiirakoita käy nauttimassa ainakin eräs entinen ministeri ja…me. Legenda kertoo, mitä tapahtui äitini ja mieheni ollessa kauppareissulla ja piirakat tuotiin uunikuumina kun minä, niille eniten perso, sain vastaanottaa huumaavasti tuoksuvan tarjottimen täynnä noita ihanuuksia: Nykyään äitini pitää varansa eikä jätä minua enää yksin ainakaan perunapiirakoiden kanssa!

Kirja rakentuu Top Chef-ohjelmastakin tutun keittiömestarin Ulla Liukkosen muhevista tarinoista ja ruokaohjeista. Näin Ulla:

Meillä Karjalassa luonto on lähellä, ja olemme oppineet hankkimaan sieltä ruokamme. Kotipihalla oli kasvimaa, ja äiti kasvatti siellä lanttua ja porkkanaa. Järvistä pyydettiin kalaa, metsistä marjoja ja sieniä, viljaa pellolta. Siksi olenkin henkeen ja vereen lähiruoan kannattaja.

Kun uuni lämmitetään, ensiksi siellä paistetaan karjalanpiirakat, perunapiirakat tai lepuskat. Sen jälkeen uuniin laitetaan leipomukset ja viimeiseksi lihat. Liha saa muhia uunissa 4-5 tuntia, jotta siitä tulee todella hyvää.

Yhdyn sataa lähiruokaan ja haudutukseen. Lähiruoka on sekä laatua, herkkua että järkeä. Haudutus taas on intohimoa!  Valmistaessani vaikka karjalanpaistia, josta olen tehnyt hieman oman versioni, taikka tehdessäni gulassia, mikään alle kolmen tai neljän tunnin kypsennys ei tule kyseeseenkään. Oletteko koskaan tunteneet sitä miltei maagista kodin tunnelmaa, lapsuuden viikonloppujen kuisketta, joka syntyy uunissa muhivasta lihapadasta.

Tämä kirja on ihana. Tekisi mieli tarjoilla teille täältä monenmoista, mutta listaan vaikka muutamia, että pääsette makuun ja sitten valmistamme myös jotakin. Kirjasta löytyvät Piirakat ja kukot, Leivät ja leipomukset, Puurot, Liharuoat, Kalaruoat, Kasvisruoat, Perustaikinat, Kastikkeet, Lisukkeet, Täytteet ja kuorrutukset, Hillot ja hyytelöt, Jälkiruoat ja Juomat. Lisäksi on karjalaista ruokasanastoa, josta osa minullekin tuntematonta. En tiennyt että jamakkapiirakka on rahkapiirakka, serpa on liemi ja turahuttaa on kiehauttamista. 

Koska olen pääsääntöisesti kalaihminen, tekisi niin mieli tarjota teille tätä muikkukeittoa. Katsokaa miten kaunis kuva.

Toisaalta tunnen tuulessa slaavilaisuutta, joten valmistamme seljankaa:

100 g porkkanaa
500 g sipulia
200 g perunaa
50 g purjoa
1 rkl tomaattipyreetä
pippuria
suolaa
1 rkl rypsiöljyä
1 l vettä
2 kalaliemikuutiota
200 g siikaa tai lohta hiillostettuna
1 pieni suolakurkku

Pilko juurekset, perunat ja sipulit pieniksi ohuiksi suikaleiksi tai kuutioiksi. Laita kattilan pohjalle öljy, tomaattipyree ja pilkotut kasvikset ja kuullota ne.

Lisää vesi, kalaliemi ja suolakurkkukuutiot.

Keitä kypsäksi ja mausta tarvittaessa suolalla ja pippurilla.

Hiillosta siika- tai lohipalat.

Laita lautaselle kuumaa keittoa, päälle hiillostetut kalanpalat ja silputtua tilliä.

Tarjoa tuoreen ruisleivän ja smetanan kera.

Ihanaa: Smetanaa!

Soitin muuten Kari Martialalle kirjan kuvista ja kun kaksi karjalaista tapaa vaikka puhelimessa niin se on kuin tutut kohtaisivat. Hänen juurensa ovat Viipurissa ja minun siinä likellä Valkjärvellä, joten paljon oli asiaa ja juttu olisi voinut jatkua vaikka kuinka ja kauan. Hauska sattuma, että Karin juuret toisen vanhemman puolelta ovat Turussa, joka taas on minun syntymäkaupunkini, sillä isä oli Säkylästä. Yhtä lähekkäisiä: Viipuri ja Valkjärvi, Turku ja Säkylä.

Kirjan upea kansi on muuten Krouvin riistapullat. Sitä en tarjoa nyt, vaan valmistamme ruis-puolukkapuuroa, jota pidin alaluokilla koulun parhaana ruokana ja maistuu vieläkin:

1 dl puolukoita
3 dl ruisjauhoa
1 l vettä
1 dl sokeria

Sekoita ruisjauhot ja puolukat veteen.

Keitä koko ajan sekoittaen, kunnes keitos saostuu.

Lisää sokeri ja anna hautua kannen alla noin tunnin.

Puurosta tulee herkullista leivinuunin jälkilämmössä, noin 120 asteessa.

Miten muistaisin, että edesmennyt anoppini, satakuntalainen, paljon kysytty pitokokki, Keittiön Valtiatar, valmisti myös tätä herkkua…

Siltä varalta, että joku haluaa vielä jotain jälkiruokaherkkua, valmistamme Karpalojäädykettä:

250 g karpaloita
2 dl tomusokeria
3 keltuaista
4 dl kuohukermaa

Soseuta karpalot esimerkiksi sauvasekoittimella ja puserra seos siivilän läpi.

Sekoita seokseen 1 dl tomusokeria.

Vatkaa keltuaiset ja 1 dl tomusokeria vaahdoksi.

Vatkaa vaahdot ja marjasose varovasti tasaiseksi seokseksi ja laita kelmutettuun vuokaan ja pakkaseen jäätymään.

Ota tarjolle noin puoli tuntia ennen tarjoilua ja koristele maun mukaan karpaloilla, marjakastikkeella tai kermavaahdolla.

Oih!

Kiitos Kari Martialan saan tarjoilla teille huomenna erään herkun kirjasta ja viedä sen Ruokareseptit Leena Lumissa!

Herkuille persona ja intuitiivisena ihmisenä ennustan tästä kirjasta klassikkoa. Mitä se olikaan, jota Aleksanteri III tarinan mukaan sai kuriiripostina Viipurista…


*****

maanantai 7. lokakuuta 2013

Tove Appelgren&Salla Savolainen: Vesta-Linnea kuunvalossa

Vesta-Linnea tahtoisi mennä pihalle. Hän tahtoo, eikä kuitenkaan tahdo.

”Sinähän lupasit tulla!” Wendla valittaa ja yrittää siepata peiton hänen päältään.

Mutta Vesta-Linneasta tuntuu melkein mahdottomalta nousta sängystä ja tehdä kaikkia niitä tavallisia asioita, joita aina pitäisi tehdä. Pukeutua. Syödä aamupalaa. Käydä pissalla. Se kaikki on hänestä niin tyyyylsää.

Aina sitä yhtä ja samaa.

Tove Appelgrenin tekstittämä ja Salla Savolaisen kuvittama Vesta-Linnea kuunvalossa (Vesta-Linnéa i månskenet, Tammi 2013, suomennos Tittamari Marttinen) on jo viides Vesta-Linnea sarjan kirja, mutta minä luin tätä nyt noviisina eli kyseessä ensimmäinen Vesta-Linneani ja vaikutuin: Näin tehdään lastenkirjaa, jossa käsitellään vaikeaa aihetta sortumatta asian täydelliseen poiskumittamiseen. Salla Savolaisen hienot kuvat joille omat valokuvani eivät tee oikeutta sekä tukevat tekstiä että antavat uskoa selviytymiseen. Kirjan johtoteema voisi olla sen viimeinen lause: ”Joskus elämä on synkkää ja mustaa, joskus taas häikäisevän valoisaa. Elämä on elämää.”

Tarinassa kulkee rinnakkain lapsen surullisuus tai lievä alakulo ja mukaan tulee Vesta-Linnean äidin ystävä Paula, joka yllättäen soittaa ja on niin onneton, että ei pysty edes hengittämään. Wendla saa lopulta houkuteltua Vesta-Linnean ylös ja rakentamaan majaa, mutta sielläkin Wendla kysyy:


”Miksi sinä olet välillä niin surullinen? Minusta on aina mukavaa nousta aamulla sängystä ja päästä leikkimään.”

Vesta-Linnea ei tiedä, miksi hänelle tapahtuu niin. Hän ei osaa selittää, miltä ne mustat, jähmeät ja synkät aamut tuntuvat. Silloin hänen sisällään vain tuntuu niin tyhjältä. Kaikki on tyhjää ja mustaa.

Illalla kun pikkulapset ovat jo nukkumassa Vesta-Linnean isoveli Paul-Axel kertoo:

”Ihminen voi olla masentunut. Silloin sitä on niin surullinen, että tulee sairaaksi, eikä voi muuttua iloiseksi ilman apua. Mutta jos sitten saa apua, ihminen voi tulla taas ihan tavalliseksi, omaksi itsekseen.”

Kirjan tumma ovat Vesta-Linnean unet kaivonoidasta sekä äidin parhaan ystävän, surullisen Paulan saapuminen. Paulan sydän on niin särkynyt, että hän menee heti nukkumaan vierashuoneeseen.

Lasten kesätouhut uimisineen jatkuvat, mutta äiti on kadonnut Paulan luokse ja lapset viettävät teehetkeä keskenään. He tietävät:

Ystävykset voivat istua kaksistaan samassa pienessä kopissa niin kauan kuin on tarpeen.

Ja sitten koittaa pimeä yö ja eräs tapaaminen yössä. Se ei ole kuitenkaan yhtään pelottavaa, vaan se maistuu juustoleivältä, jonka päällä on vadelmahilloa. Kaivonoitakin muuttuu ja Vesta-Linnea alkaa kuin Paulan sydämen särkymisen kautta tajuta omaa aamusurumielisyyttään. Hän huomaa, että on monia tapoja olla surullinen.

Tove Appelgren hallitsee kertomisen lapsille. Tämä kirja ei pelota, vaan on kuin siltä ylitse erilaisten alakulojen. Ja loppu on tietysti onnellinen, eikä Paulakaan enää makaa kopissa itkemässä. Salla Savolaisen kuvitukset ovat yksi yhteen Toven tekstin henkeen ja pääpaino on kuitenkin arjen valossa ja ilossa. Selviytymisessä!

Toven kirjoittamia ja Sallan kuvittamia Vesta-Linnea-kirjoja on käännetty jo kolmelletoista kielelle ja syystä! Tämä kirja jää omaan kirjastooni ja ehkä ostan vähitellen muutkin Vesta-Linnea-kirjat. Suosittelen

Sydän on särkynyt. Ihan pieniksi sydämenpalasiksi. Mikä voisi olla sen kauheampaa?

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Mari A.


*****

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Cecilia Samartin: La Peregrina

Nainen veti henkeä, nojautui tuolin toiselle laidalle ja ummisti silmänsä. Viime aikoina jo pelkkä ajatteleminen oli vienyt kaikki voimat, eikä hän paheksunut mitään muuta niin paljon kuin heikkoutta. Ruumiinsa näivettymistä hän ei pystyisi estämään, mutta ainakaan hän ei antaisi periksi mielen heikkoudelle, mikä oli monen vanhuksen ja varsinkin naisen kohtalo. Tuo inhottava tila ei ollut hänen mielestään edes sairaus, vaan silkkaa luovuttamista – sellaisten typerysten valinta, joilla ei ollut riittävästi rohkeutta kohdata elämän raadollisia realiteetteja silmästä silmään. Hän oli vannonut säilyttävänsä järkensä katkeraan loppuun saakka silläkin uhalla, että joutuisi todistamaan hidasta kuihtumistaan. Silläkin uhalla, että se tarkoitti…

Cecilia Samartinin teos La Peregrina (La Pergrina, Bazar 2013, suomennos Ulla Lempinen) on itsenäinen jatko-osa menestysromaani Señor Peregrinolle. Kirja olikin hyvin vetävä meksikolaisessa taikauskoisuuden, mystiikan, intohimon ja mustan huumorin koosteessaan, niin vetävä, että tämä Peregrino-trilogian kakkososa olisi saanut ilmestyä heti ensimmäisen osan jälkeen. Nyt minulla oli alussa jonkin verran vaikeuksia muistaa Jamiletista muuta kuin hänen kantamansa traaginen ja suuri syntymämerkki, jonka tähden hän oli tullut Meksikosta Los Angelesiin saadakseen merkin leikatuksi pois. Toki muistin Jamiletin ja señorin henkisen yhteyden sekä Jamiletin Carmen-tädin, joka kantoi läskejään lähes hyökkäävällä raivolla, mutta kaikki muu oli haipunut liian monien sen jälkeen luettujen kirjojen virtaan. Hyvin näppärästi Samartin kuitenkin kutoo tarinan tarinaan eli saamme seurata sekä Jamiletin ja Señor Pergrinon että erään kolmannen henkilön, kuin kohtalokkaan pahattaren , maagista taistelua oikeudesta totuuteen ja mahdista joko paljastaa tai salata se. Samalla rinnakkaiskertomuksena kulkee tarina Espanjassa asuvasta nuoresta Rosasta, joka on oman syntymämerkkinsä kautta äidilleen pelkkää saastaa ja jota äiti sumeilematta pilkkaa ja pahoinpitelee heikon isän puolustusyrityksistä huolimatta. Äiti väittää, että jopa sisarten naimakaupat kaatuvat perheen vaiettuun häpeään ja niinpä Rosa tekee oman ratkaisunsa erään järkyttävän torikohtauksen seurauksena:

Astuin takaisin varjoihin katse edelleen siskoissani. Olisin halunnut juosta heidän luokseen, halata heitä ja sanoa, miten pahoillani olin tapahtuneesta. Ymmärsin kuitenkin, että oli vain yksi keino suojella heitä ja itseäni. Niin käänsin selkäni kaikelle sille, mikä oli minulle tässä maailmassa tuttua ja rakasta, ja juoksin yön syliin.

Seuraa hyvin taidokkaasti juonivetoinen tarina, josta ei yllätyskäänteitä puutu. Lihaisa Carmen, joka oli ensin vanhalle Señor Pergrinolle suorastaan vastenmielinen, synnyttää hänessä yllättäen toivoa ja melkein iloa. Lopulta outo pari lentää tapaamaan Carmenin äitiä eli Jamiletin isoäitiä Guadalajaraan ja niinpä hillitön ja himokas Carmen päätyy juomaan samppanjaa kymmenen kilometrin korkeuteen. Mikään ei enää pysäytä Señor Peregrinoa hänen päätettyään korjata erään hirvittävän neljäkymmentä vuotta vanhan erehdyksensä.

Aikamatkustaessamme Rosan Espanjaan, vietämme paljon aikaa pyhiinvaellusmatkalla Santiago de Compostellan tiellä. Koemme intohimoa, syvää rakastumista, petturuutta ja katkeraa vihaa. Tässä siis Samartin on vahvimmillaan, sillä hän taitaa synnynnäisesti erittäin taitavan juonenkuljetuksen ja myös yllätyskäänteet. Psykoterapeutin koulutus ja ehkä myös kirjailijan latinalaiset juuret tuovat tekstiin intohimoa, mystiikkaa ja kaunista herkkyyttä. Tämä on siis ehdottomasti kirja romantikoille! Se mikä kirjassa minua hieman vaivasi oli juuri hieman ylimakea romanttisuus. Minusta Señor Peregrino oli tummempi ja ehdottomasti enemmän minua, mutta juonikuviota ylistän. Kirjan kansilehden takakansitekstissä on lause: ”Elämässä on hetkiä, jolloin tärkeää ei ole ymmärtää vaan uskoa itseensä ja siihen, minkä tietää sydämessään oikeaksi.” Kaunista, mutta apua!, tämä kuulostaa Paulo Coelholta. Cecilia, Cecilia, seuraa omaa tähteäsi♥ Ripaus Véronique Ovaldén Mitä tiedän Vera Candidasta tai Roberto Bolañon Jääkenttää on lisäksi aina sahramia tarinalle. Pidän latinalaisesta kirjallisuudesta, mutta enemmän maagisen realismin musteeseen kuin uskonnollismystisen höpsötyksen mukafilosofiseen virtaan kastetulla kynällä kirjoitettuna. Ihana Cecilia Samartin on nyt mielestäni tienhaarassa ja sen tähden luen häneltä vielä Peregrino-trilogian viimeisenkin osan!


*****


Muut Samartinilta lukemani kirjat ovat Nora & Alicia ja Kaunis sydän

*****

La Peregrinan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jenni/Kirjakirppu  ja Katri

lauantai 5. lokakuuta 2013

Suudelma otsallesi pyyhkii pois...


Suudelma otsallesi pyyhkii pois huolet.
Otsaasi suutelen.

Silmien suutelu poistaa unettomuuden.
Suutelen silmiäsi.

Suudelma huulille sammuttaa janon.
Huuliasi suutelen.

Suudelma otsalle pyyhkii pois muistot.
Otsaasi suutelen.

- Marina Tsvetajeva -
Valitut runot (Pulvis&Umbra 1997, suomennos Liisa Viitanen, Sergei Tšerašov ja Hannu Helin)

perjantai 4. lokakuuta 2013

Värikästä viikonloppua ja muutama asia

Sitä saa mitä tilaa! Minä olen niin kauan kuin muistan, siis ainakin heti saunaosastoremontistamme ja kettiörempastamme selvittyämme, toivonut alakerran vierasvessan, eteisen ja tuulikaapin remonttia. Nyt syön omaa 'soppaani' ja lattiahiomakone jyrryttää pitkin betonia. Kun tästä selvitään kiinnitetään lämmitysputket ja sitten tulee valu...Huoh. Se ihanin on vasta kun laatat ovat jo paikoillaan. Ja mitenkään en tajua, miten yksikään laatta ei ole turkoosi, vaan tällaista mosaiikkilisäyksillä. Joululahjoja ostaville sukulaisille tiedoksi, että turkoosit ja oranssit käsipyyhkeet ovat tervetulleita!

Tweety Blue, odotan edelleen osoitettasi sähköpostilleni! Voitit arvonnassani ihanan kirjan Hulivilin onnenhetket ja lähettäisin sen sinulle kovin mieluusti. Yleensä arvonnoissani on kolme päivää aikaa antaa yhteystiedot ja sitten nostetaan uusi arpa. Seuraavassakin on niin entiseen tyyliin. Nyt olen jättänyt sinulle viestiä blogiisi, mutta et ole vastannut. Odotan vielä keskiviikkoon 9.10. klo 12 asti, sitten nostan uuden arvan, sillä kaunis, iloinen kirja odottaa uutta kotia.

Jos kiinnostaa, niin lokakuun Iiris-lehdessä, no 8, on minusta pienen pieni juttu. Kohdassa, jossa kysyttiin suosikkiblogejani, listasin ainakin viisi metriä, mutta lopulta jäljelle sai jäädä vain neljä. Mukaan mahtui kolme kirjablogia ja yksi kuvablogi, mutta olisin niin halunnut kaikki 300 blogia, joita seuraan aina kun vain ehdin. Jutun kirjoittajalla Katja Sonnisella on hauska otsikko Himolukijasta himobloggaajaksi. Well...olen edelleenkin myös himolukija, himopuutarhuri, himokokkaaja, aika ajoin himosisustaja etc., mutta myönnän, että annoin blogille pikkusormen ja se vei koko käden. Kohtuus ja kärsivällisyys eivät ole oikein minun adjektiivejani, mutta vielä minä opin. Oikeastaan olen jo aika introvertti, vaikka kukaan ei uskoisikaan, mutta yritän saada muutkin ymmärtämään niin itseänsä kuin minua

Iiris -lehdessä on jälleen ruokaa, sisustusta, syviä henkilöhaastatteluja, matkajuttuja, kauneutta etc. Ja tietysti se blogijuttu, jossa on muitakin bloggaajia eri aihealueilta. Suosittelen!

Toivotan kaikille tasapuolisesti värikästä ruskaviikonloppua ja mukavia fiiliksiä!

Love
Leena Lumi

kuva Hulivilin onnenhetket (Hanne Manelius)

Mysteriet

PS. Tweety Bluelle lähtee huomenna Hulivilin onnenhetket eli arvonta-asiat kunnossa!

torstai 3. lokakuuta 2013

Fredrik Eriksson: Silliä ja silakkaa - Perinteiseen tapaan ja uusin vivahtein

…syön silliä jouluna, pääsiäisenä, vappuna sekä koko kesän ajan. Syksyllä syön silliä silloin tällöin – ehkä ihanan kävelyretken jälkeen – kunnes taas on joulu. Silli ja silakka sopivat evääksi, drinkin seuraksi, alkuruoaksi sekä lounaaksi ja päivälliseksi. Ehkäpä silliä ja silakkaa tarjotaan pian jopa Nobel-illallisella!

Fredrik Erikssonin ruokakirja Silliä ja silakkaa – Perinteiseen tapaan ja uusin vivahtein (Sill & strömming på klassiskt vis och med modern twist, Tammi 2013, suomennos Jenna Yli-Knuuttila) on minulle kuin sielumusiikkia, joka kuljettaa takaisin Luvian merituliseen kotipitäjään. Ymmärrän niin hyvin kirjan tekijää, sillä minulle etenkin silakka on ’se juttu’.  Jos joskus muutan takaisin länsirannikolle, se on silakan syytä! No, onhan rannikon kalatarjonta muutenkin aika huikeaa…

Silliä ja silakkaa on kauniskantinen kirja. Kivankokoinen keittiökäyttöön ja sisältää mielettömän monta ohjetta sillistä ja silakasta. Johdannon otsikko on Rakas silli ja siitä näyte jutun alussa. Kuvia on paljon paitsi itse ruoista, myös tunnelmakuvia, joista tulee jotenkin mieleen paitsi Luvia myös Reposaari. Kuvaajina ovat toimineet Magnus Skoglöf sekä Tina Axelsson. Kirjan reseptien takana oleva Fredrik Eriksson on Ruotsin ansioituneimpia kokkeja, joka on kirjoittanut useita ruokakirjoja ja esiintynyt paljon televisiossa. Hän on myös Ruotsin Vuoden kokki –kilpailun tuomariston puheenjohtaja. Hän pyörittää myös suosittua Långbro värdhus –ravintolaa, jossa tarjotaan joka päivä paistettuja silakoita perunamuussin kera. Mutta ennen kaikkea hän on mies, joka on hulluna silliin ja silakkaan:

S.O.S.  (SMÖR, OST  OCH  SILL)

1940-luvulla hienoissa ruotsalaisissa ravintoloissa oli aina tarjolla S.O.S. – eli voita, juustoa ja silliä. Nykyään ruokalistoilla näkee taas silliä eri muodoissa, lounaaksi vaikkapa lämmin silliruoka ja illalliseksi kylmä alkuruoka.

Kirjan alussa kerrotaan noutopöydän historiasta, sillin ja silakan erosta, säilytyksestä ja säilyvyydestä sekä tietenkin terveellisestä kalanrasvasta. Käydään läpi myös suolasilli ja sillisäilykkeet sekä tarjotaan ensimmäinen resepti, joka on Viiden minuutin silli!


Yläkuvassa Maustepippurisilli Åkerö-omenan kera. Tätä herkkua Fredrik valmistaa syksyisin, kun hänen lempiomenalajikkeensa Åkerö on kypsynyt.

Tässä puolestaan Haalea matjessilli ja peruna-omenasalaatti. Tästä Fredrik sanoo: Yksi ehdottomista suosikeistani!


Tämän herkullisen ruokakirjan tarjonta on tosi vaihteleva ja runsas, mutta mainitaan nyt vaikka Currysilli, Sherrysilli,  Långbron Jennyn mätitahnasilli, Sitruunakorianterisilli, Lasimestarin silli, Kermassa haudutettu paistettu suolasilli, Saviruukkusilli, Matjesmunakas,  Muikunmätisilakka de luxe, Silakka À la Toscana, Vodka-limettigraavattu silakka, Hannan kesälaatikko anjoviksen kera, Yrtti-valkosipuligraavattu silakka, Valkosipulipaahdetut silakat, Välimeren silakat…ja sitten ovat vielä erikseen lisukkeet erilaisista leivistä juustoihin ja snapseihin.

Me valmistamme kuitenkin nyt hyvin terveellisen Tomaattisilakat:

Fredrik: Tämä vastustamaton ja kauniin punainen silakkaruoka maistuu hyvältä kuumana ja kylmänä. 
Lisää mieluusti joukkoon hieman rapulientä.

4 annosta

600 g perattuja silakoita ilman selkäruotoa
0,5 rkl voita vuokaan
1 rkl suolaa
6-8 tillin kukintoa tai 1 rkl tillin siemeniä
2 dl tomaattimehua
1 rkl tomaattipyreetä

Säädä uuni 200 asteeseen.

Kääri silakat rulliksi lihapuoli ulospäin. Laita ne voideltuun ja suolattuun uunivuokaan (käytä puolet suolasta.) Ripottele päälle loppu suola, tillin kukinnot tai siemenet ja kaada päälle tomaattimehu, johon on sekoitettu tomaattipyree.

Paista uunin keskitasolla noin 20 minuuttia.

Tarjoile tomaattisilakat kuumina tai kylminä.

Tämä on muuten vähän samanlaista kuin tein ennen rannikolla asuessani useinkin, mutta on tässä jotain fiinimpää….

Vaan tässäpä tuleekin nyt sitten minun tuleva kokeiluni eli Mustapippuripaahdetut silakat punajuurten kera:

Fredrik: Smetana on paksua hapatettua kermaa, jossa on 40 prosenttia rasvaa ja jota käytetään paljon Venäjällä ja myös Suomessa. Leena: Toki, toki, kun se vaan on niin hyvää!

4 annosta

400 g kokonaisia perattuja silakoita, joiden päät on poistettu
2 punajuurta
2 isohkoa tai 8 pientä punasipulia
2 rkl oliiviöljyä
suolaa
vastajauhettua mustapippuria
1 nippu persiljaa
1 rkl juoksevaa hunajaa
1 dl smetanaa tai kermaviiliä

Säädä uuni 225 asteeseen.

Kuori punajuuret ja punasipulit ja leikkaa ne lohkoiksi.

Pyörittele ne öljyssä ja laita ne pellille. Paahda uunissa noin 25 minuuttia.

Lisää pellille silakat. Mausta suolalla ja pippurilla ja paahda vielä noin 5 minuuttia.

Silppua persilja ja ripottele se pellille. Valuta lopuksi päälle hieman juoksevaa hunajaa.

Tarjoile suoraan pelliltä smetanan tai kermaviilin kera.

Tässä silakkaohjeessa on se kiva juttu, että ei tule sitä silakan paistamisen käryä!

Silliä ja silakkaa – Perinteiseen tapaan ja uusin vivahtein: Suosittelen

*****