keskiviikko 24. tammikuuta 2018
Vatsavaivat suomalaisten riesana ainakin, mitä voi päätellä...
Vatsavaivat tuntuvat olevan suomalaisten riesana minkä tahansa lehden aukaiseekaan. Monella on diagnosoitu keliakia, vilja-allergia tms., mutta suurimmalla osalla vaivat ovat toiminallisia häiriöitä, joita ei suinkaan voida väheksyä. Yksi viime mainituista on IBS eli ärtynyt paksusuoli, joka tuntuu hermostuvan ihan mistä vain ja stressi on tietysti pahin vaivaa lisäävä tekijä, mutta välillä on kuin vain lehden putoaminen maahan saisi sen ärtymään. Ja ainakaan sitä eivät auta keinotekoiset makeutusaineet, joille olen itse suorastaan allerginen. Niistä kirjoitin jutussa Valitusta Valiosta.
Nyt olen pari kuukautta käyttänyt Silicolgeliä ja olen hämmästynyt, sillä tämä toimii! Ja minulla on ihan sisätautilääkärin toimesta todettu IBS jo lukioaikoina. Nimet vain ovat vaivalle vaihtuneet, mutta nyt se on IBS (Irritable Bowel Syndrome). Vaivaa esiintyy yhdellä kymmenestä suomalaisesta, enemmän naisilla kuin miehillä. Toisilla voi auttaa FODMAP -ruokavalio, mutta sekin on yksilöllistä.
Silicolgel on kuin tapettiliisteriä, mutta laitan sitä ohjeen mukaisesti kolmesti päivässä tai kahdesti päivässä ohjeen vastaisesti muutaman mustikan ja vadelman päälle, ja näin se menee hyvin alas. Sitä voi sekoittaa myös pieneen määrään mehua.
Pakkauksesta löytyvät tarkat tiedot. Tuotetta saa apteekeista ja se on saksalainen valmiste, jonka hintakin Saksassa, varmaan myös Itävallassa, on puolet Suomessa myytävästä, vaikka pullon koko on sama 500 ml. Näin on monen muunkin tuotteen kohdalla, joten en jaksa ihmetellä tätä noin 22 euron hintaa. Tsekattu, että Saksassa noin 10 euroa.
Silicolgel on piihappogeeli, joka on tarkoitettu vatsa- ja suolisto-ongelmien hoitoon. Erityisen hyvä reissussa, jossa monella tulee täysstoppi ruoansulatukseen - tai toisinpäin.
Silicolgeliä käytetään hoitamaan vatsaoireita, kuten närästys, happamat röyhtäisyt ja oksentelu.
Sekä ärtyvän suolen oireyhtymän (IBS) oireita: pahoinvointi, ilmavaivat, vatsakivut, epämukavuuden tunne, ripuli. Siis nyt just tässä kohtaa tuli mieleen moni ystäväni, joka valittaa syömisen jälkeistä turvotusta etc. Geeli tekee suojaavan kalvon vatsan ja suoliston pintaan kaikin tavoin normalisoiden suoliston toimintaa.
Halusin nyt kertoa tästä, kun niin monet, niin monet, valittavat vatsansa oireista. Kiitos Silicolgelin vatsani kesti ärtymättä jopa joulun ajan laatikot!
Tässä taas tuote, jota suosittelen käyttämään jos polvi tai niska jumittaa eli Jumittaako polvi, särkeekö niska tai kyynärpäät? Ehkä voin auttaa...
terveisin satumaisen lumisateen keskeltä
Leena Lumi
Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa
maanantai 22. tammikuuta 2018
Raili Mikkanen&Sirkku Linnea: Suomen lasten majakkakirja
Majakoissa on taikaa. Niihin liittyy paljon merellistä historiaa, joista osa on meille täysin tuntematonta, osa tiedossa olevaa. Helposti romantisoimme majakkaelämää ja monet haluavatkin nyt lomailla tai viettää edes yön tai kaksi majakassa. Todellinen syy majakkojen rakentamiseesn ovat tietenkin olleet haverit, joissa ihmisiä kuoli, laivoja upposi ja huomattiin, että pelkät nuotiotulet rannoilla eivät voi johdattaa laivoja oikeaa reittiä turvallisesti kotisatamaan. Niinpä keksittiin alkaa rakentaa majakoita, joilla kaikilla on omanlaisensa historia. Täysin vailla merimyrskyjen ihannointia emme majakoista kuitenkaan selviä.
Raili Mikkasen tekstittämä ja Sirkku Linnean kuvittama Suomen lasten majakkakirja (Minerva 2018) vie meidät Moona-lokin ja Ville-hylkeen avulla tutustumaan Suomen majakoihin. Raili Mikkanen on tuottelias kirjailija, jonka Suomen lasten linnakirja on yksi suosikeistani. Sirkku Linnean kuvitukseen olen tutustunut kirjassa Suomalaiset taruolennot, jota voi yhtä hyvin kuin tätä majakkakirjaa suositella kaikenikäisille Railin linnakirjaa unohtamatta.
Halusin aloittaa Bengtskäristä, vaikka talvivalokuvaus teki sivusta tummemman kuin se onkaan. Ehkä majakan traaginen historia vaikutti asiaan...
Aikoinaan muuan kapteeni Bengt oli haaksikkoutunut näillä vesillä. Hän pelastui kulta-arkkunsa kanssa juuri tälle luodolle. Saaristolaisryövärit kuitenkin löysivät hänet ja varastivat hänen arkkunsa. Eikä se suinkaan riittänyt: he myös surmasivat huono-onnnisen Bengt-kapteenin. Luoto sai nimensä tämän Bengtin mukaan. Synkkinä myrskyöinä kapteenin raskaat huokaukset saattavat vieläkin kuulua raunioiden lomasta...
Majakkaa oli tänne vaadittu jo kauan ja lopulta 120 henkeä aloitti rakentamsien. Kivi louhittiin omalta luodolta, ja Hangosta tuotiin kaikkiaan 448 000 tiiltä. Tietoiskusta saamme lukea majakan tiedot:
Alkuun luodolla asui viisitoista ihmistä: majakkamestari, kolme majakanvartijaa ja sumusireenin hoitaja sekä heidän perheensä. Lopulta asukkaita oli peräti 32. Majakan tornissa päivysti yksi mies kaiken aikaa.
Kun Moona kurkkasi tornin ylimmästä kerroksesta sitä alkoi huimata, sillä porraskuilu näytti hurjalta: Pyöreässä tornissa oli spiraalina nousevia portaita 252. Luodolla uivat silakkaparvet veivät sen ajatuksen ruokaan, joka kyllä nyt maistuikin!
Linnamainen Porkkala valmistui 1920, josta asti luodolla on asunut yli kaksikymmentä vuotta majakkamestari sekä kaksi majakanvartijaa perheineen. Majakkamestari oli tärkeä henkilö ja hänen perheensä asunto sijaitsi ylinnä ja huoneita oli peräti kaksi ja keittiö. Alimmassa kerroksessa oli kaikille yhteinen sauna. Majakassa asui myös lapsia, joka vie ajatukset siihen, miten tuo karu ympäristö vain houkuttaa. Vai olisiko sitä alkanut kaivata puita? Tai olisiko kirjoja tullut luettua vieläkin enemmän, ja miten likellä olisi aina ollut meri sen kaikkineen. Talvisin olisi sitten pitänyt asua maissa koulukortteerissa, mutta kevättuulten myötäisessä takaisin majakkakotiin!
Porkkalan alue on hylkeiden suojelualuetta, joten Ville-hylje löysi monia uusia kavereita. Alueelle saa tulla vain luvalla ja hylkeiden rauha on tarkan vaalinnan alla.
Isokari on Suomen kolmanneksi korkein majakka. Korkein on Suomenlinna ja toiseksi korkein Bengtskär. Valkopunaisessa majakassa toimi aikanaan saman suvun miehiä majakanvartijoina viisi polvea. Viimeinen oli ensimmäisen majakanvartija Timénin pojanpojanpojanpoika. Viimeisen isä oli töissä majakassa 50 vuotta ja isoisä 48 vuotta.
Suomen ensimmäinen majakka oli Utö, jossa asuu paljon ihmisiä ja väki vain moninkertaistuu kesäaikaan. Ville tapaa paljon hylkeitä, mutta myös norppia.
Majakka valmistui 1753 ja sen erikoisuus on kolmanteen kerrokseen rakennettu kirkko.
Uton karikkoiset vedet olivat todellinen haaste, sillä vaikka kuulostaa upealta, että valojärjestelmä on valmistettu Pariisissa mikään ei tuntunut riittävän näille vesille. Aikanaan rakennettu uusikaan majakka ei antanut riittävästi valoa, joten poltettiin kynttilöitä, joiden oli tarkoitus heijastaa valoa peilien kautta...Todellista majakkapeilien kuisketta!
Suomen lasten majakkakirja on kiinnostava teos, joka kertoo yhdeksän majakkamme tarinat, sekä tarinan hylystä Balder. Saamme myös paljon muuta meritietoutta linnuista, hylkeistä, merikihuista...Kovasti kiinnostavaa on ollut myös majakkaperheiden elämät, joista maakravuilla ei liene paljoakaan käsitystä. Haverit on tuotu esiin, kuten kuuluukin. Myötäeläminen toisten menetyksiin kasvattaa lapsissa empatiaa. Railin leikkisyys ohittaa kuitenkin lastenkirjoissa synkkyyden faktoja kieltämättä ja Sirkun kuvat tuovat iloa ja valoa kera suolaisten pärskeiden!
*****
Lastenkirjat Leena Lumissa
perjantai 19. tammikuuta 2018
Elly Griffiths: Januksen kivi
Roomalaiset jumalat ovat loogisia. Pidän heistä juuri siksi.
Jos tappaa, on annettava veriuhri, henki hengestä. Verenvuodatus voidaan
peruutta vain verellä. Jumalat vaativat uhrinsa, mutta toisin kuin nykyajan
jumalat, he eivät vaadi enempää kuin mitä heille kuuluu. Jos toimittaa uhrin
oikein, menneisyys pyyhkiytyy puhtaaksi.
Pian olen talossa yksin (no, lukuunottamatta naisia ja
lapsia, joita ei lasketa), ja sitten saan ehkä tilaisuuden tehdä sen mitä pitää.
Sitä odotellessa...
Elly Griffithsin arkeologi Ruth Gallowaysta kertova Januksen
kivi (The Janus Stone, Tammi 2017, suomennos Anna Lönnroth) vie meidät takaisin
suolamarskin ja kelttiläisen mytologian taikaan. Luin Risteyskohdat niin intona
kuin olisin itse ollut mukana kaivauksilla ja nyt palasin kiihkeänä takaisin. Kuka
voi vastustaa marskimaalla asuvaa Ruth Gallowayta, joka ymmärtää pelätä kun on
pelon aika, mutta huh, huh, liian usein hippusen reunalla? Kuka voi
vastustaa komisario Harry Nelsonia, joka on kaikkea muuta kuin valkealla
ratsullaan auttamaan saapuva prinssi, mutta sydän kultaa ja ajatus aina muiden
pelastamisessa tai – ruoassa? Kuka voi vastustaa marskimaan suolaista kutsua ja
kahlaajien iltahuutoja? Vuoksi ja luode, kuolema ja elämä, kohtaavat jälleen
lukijansa, mutta nyt vähän kuivemmalla, sillä menossa on rakennustyömaa, jossa
vanhan lastenkodin paikalle rakennetaan luksuskoteja. Kaivauksissa löytyy
kuitenkin kynnyksen alle haudattu lapsen luuranko ja jälleen Ruth astuu mukaan tutkimuksiin.
Pyhän sydämen lastenkodin henkilökunnasta ei ole enää montaakaan jäljellä ja
asukkaitakin on vaikea tavoittaa. Isä Patrick Hennesy on kuitenkin
työskennellyt myös katolisen lastenkodin parissa ja hoitokodissa elää vielä
syöpäkuolemaa tekevä sisar Immaculata. Koska katolisten lastenkotien historia
ei ole useinkaan synneistä kirkas, Nelson on välittömästi Hennesyä
kuulustelemassa ja saakin tietää, että isä Patricikin aikana lastenkodista
katosivat sisarukset Martin ja Elizabeth Blake.
Kyse hautapaikasta kynnyksen alla ei ole yhdentekevä, vaan
osa vanhaa jumaltarustoa, jossa kaksikasvoinen Janus, ovien ja kulkuväylien
jumala, vaati uhrinsa, jotta rakennus saisi suojeluksen. Yllättäen jumalista
nouseekin esiin Hekate, jota kreikkalaiset kutsuivat ’yön valtiattareksi’,
koska hän näki manalaan. Hän oli lapsia suojeleva ja etenkin synnyttävät naiset
rukoilivat Hekatea. Hän oli myös risteysten
ja ylityspaikkojen jumalatar, joka vaelsi marskimailla valaisten
yönkulkijoiden tietä virvatulilla...
Kun Ruth tekee luututkimuksiaan määrittääkseen kynnyksen
alle haudatun lapsen iän, aletaan tutkia muita rakennuksen entisiä asukkaita ja
törmätään Spensin sukuun, mutta vaikka kuinka lukija katsoo lyhyttä sukutaulua,
ei tapahdu mitään ennalta-arvaamista: On kuin sukutaulussa olisi virhe, vaikka
se aivan huutaa katsomaan itseään! Pahakin katsoo sivusta samalla kun
kirjoittaa päiväkirjaansa Fortuna Virgolle pyhitettynä päivänä kesäkuussa:
Olen tainnut aina tietää olevani erityinen. Jo ennen kuin
kaikki tämä tapahtui ja kirous lankesi päällemme, tiesin, että jumalilla on
minun varalleni erityisiä suunnitelmia. Kyse ei ole pelkästään siitä, että olen
älykäs (vaikka älykkyysosamääräni onkin yli 140), vaan siitä, että minulla on
kyky ymmärtää. Kun luen Pliniusta tai Cutullusta, minulle jumalat eivät ole
vain nimiä, vaan he ovat todellisia. Heidän voimansa ja mahtinsa voittaa
kaiken, mitä tulee heidän jälkeensä...
Ruth Galloway –mysteerit ovat juuri minulle, ehkä myös
sinulle? Kelttiläinen mytologia, marskimaa, historia, arkeologia, kahlaajat,
vuoksi ja luode, rappiokauneus, rouheuden viehätys, mahtavat henkilöhahmot aina
Ruthin rasittavia vanhempia myöten, jotka tosin eivät onneksi asu ihan liki...,
rikokset ennen ajanlaskua ja rikokset ajassamme ja nyt vielä roomalaiset
jumalat...kuin bonuksena hyvin pelottava finaali. Kaiken huipuksi hurmaava
arkeologimme on raskaana, mikä tosin saa hänet vain entistäkin
vauhdikkaammaksi, mutta myös tajuamaan, että voi nyt jonkin aikaa syödä
kunnolla ja unohtaa sen hirveän luvun, mitä vaaka näytti ennen raskautta.
Lastenkodin kaariportti on ainoa, mikä on ollut tarkoitus
säilyttää uudisrakentamisessa, joten siihen kaiverrettu motto on kuin tuomio. Tai vastaus kysymykseen, jota emme osaa esittää.
”omnia mutantur, nihil interit”
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja hyllyssä ja Kirjasähkökäyrä
*****
Dekkarit Leena Lumissa
tiistai 16. tammikuuta 2018
Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
Osaatteko kuvitella, hän kysyi, millaista on seisoa
vyötäröään myöten mortadellan keittoaltaassa kahdeksen tuntia päivässä?
Osaatteko kuvitella, millaista on saada kätensä haavoille ruhonpaloittelussa?
Osaatteko kuvitella, millaista on kulkea edestakaisin kahdenkymmenen
pakkasasteen kylmävarastossa ja saada tunnilta kymmenen liiraa – kymmenen
liiraa kylmälisää? Jos osaatte, niin mitä te luulette voivanne oppia ihmisiltä,
joiden on pakko elää sillä tavalla? Naisten pitää sietää mukisematta, että
työnjohtajat ja miespuoliset työtoverit kourivat heidän takapuoltaan. Jos nuori
tehtaanomistaja tuntee siihen tarvetta, jonkun naisista täytyy seurata häntä
kypsytyshuoneeseen – sen tavan hän on perinyt isältään, ehkä jo isoisältään –
ja ennen käymistään naisen kimppuun hän
pitää tutun pikkupuheensa siitä kuinka makkaroiden haju kihottaa häntä. Sekä
miehet että naiset joutuvat...
Elena Ferranten Napoli-tetralogian odotettu kolmas osa Ne
jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta, WSOY
2018, suomennos Helinä Kangas) nostaa kahden naisen, Lilan ja Lenún, ystävyyden sekä heitä ympäröivän kiihkeän elämän sfääreihin, joissa vuoksi ja luode, elämä ja kuolema, rakkaus ja viha vain kiihdyttävät tempoa vangiten antautuvan lukijansa itsevaltiaalliseen syleilyynsä. Vihdoinkin pelottavan
pakkomielteinen Michele Solara astuu esiin varjoista vakuuttaen minut siitä,
että...Tosin sitä ennen Lila on joutunut pestautumaan Bruno Sovaccion makkaratehtaalle
töihin ja tullut vedetyksi mukaan vaaralliseen politiikkaan, jossa yksi väärä
puhe tai paljastus voi viedä hengen. Naisten välisestä ystävyydestä tulee
trapetsi, jossa ensin välimatka helpottaa, kunnes Lila sairastuu, Lenú saapuu
ja sairas ystävätär esittää tärkeän kysymyksen. Tilanne haalistaa naisten
välistä kaunaa hetkellisesti ja Lenú saa Lilan hoitoon ja etenkin pois
tulenaralta poliittiselta kentältä, jonka konkretia kirjassa on Sovaccion
makkaratehdas. Lilan raivoisa luonne ei yhtään helpota tilannetta, mutta
onneksi hänellä on vierellään rauhallinen Enzo ja poikansa vaalittavana.
Heikkona vuodepotilaana Lila Lenúlle:
”Vartio minua, kunnes nukahdan. Vartioi minua aina,
silloinkin kun lähdet Napolista. Kun tiedän, että näet minut, olen levollinen.”
Kun Lenú pohtii, miten erilaista kaikki olisi ollut, jos he
olisivat lähteneet yhdessä yliopistoon, eläneet yhdessä, jakaneet kaiken kuten
parhaat ystävättäret tekevät, hän tajusi sen mahdottomaksi. Lilan kuuma,
ehdoton luonne, hänen itsensä kasvu kiltistä tytöstä uskaltavaksi aikuiseksi
naiseksi, joka avioituu, saa lapsia, mutta kirjoittaa rohkean kirjan: Kaikki
tai ei mitään oli aina heidän ystävyytensä välissä. Lila päättää palata Napolin
kortteleihin ’hyvästä syystä’ ja siksi, että kokee olevansa turvassa vain
siellä, missä he ovat kokeneet yhteisen lapsuuden ja nuoruuden, vaikkakin
rankan ja väkivaltaisen, mutta kohtasivat he siellä muutakin. Se muutakin
saattaa olla neljännen kirjan yksi jakolinja, joskin se ei tule jäämään siihen.
Palaako Lila kortteleihin niiden kuningattarena ja valmiina tekemään todella
uskomattoman ratkaisun, vain koska kovista kovin on valmis asettumaan matoksi
hänen terävän korkonsa alle? Vai valmistautuuko hän ottamaan sen, mitä hän ja
Elena eivät ole valmiita jakamaan?
Menossa ovat kuohuvat vuodet. On Vietnamin sota,
yhteiskuntaluokkien taistelu, ehkäisypilleri, vapaampi keskustelu
seksuaalisuudesta ja yleensä naisen asema suhteessa miesten hallitsemaan
maailmaan. Kirjan henkilöt elävät ristivedossa, jossa sekä suositaan että
halveksitaan sovinnaisuutta. Lenú eli Elena elää vaikutusvaltaisen Airotan perheen
pojan puolisona Firenzessä, mutta rauhaa hän ei saa edes kultivoidun
seurapiirin heijastuksessa. Kaiken huipuksi hänen miehensä Pietro ystävystyy
Giovanni Sarratoren eli Ninon kanssa ja tuo hänet heille kotiin...Siitä
hetkestä peilien kuiske kiihtyy, kauniit kuvat kaatuvat ja taas lukijan sydän
on altistunut toivolle, pelolle ja kyynelille.
Elena Ferranten kerronta on häikäisevää ja tohdinko sanoa,
että jos Loistava ystäväni oli pala sydäntäni, Uuden nimen tarina tyttöjen
kasvutarina ja kertomus erilleen kehittymisestä, niin Ne jotka lähtevät ja ne
jotka jäävät kokoaa kaksi aikaisempaa yhteen tavalla, jossa ennalta-arvattavuus ei ole nimittäjä. Pidän tätä tähän mennessä parhaana, mutta kokonaisuus on osiensa summa, joten suuri tarina tarvitsee polkunsa. Odotan kaikkien aikojen finaalia, koska tämä viimeksi suomennettu
jäi kohtaan, jonka jälkeen tulkoon tulivuorenpurkaus!
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin Kirjaluotsi Tuijata. Kulttuuripohdintoja Donna mobilen kirjat Arja/Kulttuuri kukoistaa Katja ja Hannan Kirjokansi Kaisa Reetta T
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin Kirjaluotsi Tuijata. Kulttuuripohdintoja Donna mobilen kirjat Arja/Kulttuuri kukoistaa Katja ja Hannan Kirjokansi Kaisa Reetta T
maanantai 15. tammikuuta 2018
Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun
”Miksi mietit Alicea? Eikö ole parempi antaa sen olla?
Sinulla on Henrik ja Milo, hyvä elämä. Päästä irti menneestä, Stella.” Nousen
ja halaan äitiä. Hän on oikeassa, minun pitäisi antaa menneiden olla.
Minulla on vain sekalaisia muistikuvia Alicen katoamisen ja
osasto numero viiden välillä. Keväällä 1995 hän sai minut pakkohoitoon. Minut
otettiin suljetulle psykiatriselle osastolle. En syönyt, painoni putosi
dramaattisesti. Olin syvästi masentunut.
Myöhemmin aloitin psykologina opinnot, tavoitteenani itse
valmistua psykoterapeutuksi. Olen hyvä työssäni.
Olin hyvä työssäni.
En ole sitä enää. Juuri nyt en pysty auttamaan ketään. En
pysty auttamaan edes itseäni.
Elisabeth Norebäckin esikoisteos Sano että olet minun (Säg
att du är min, Like 2018, suomennos Ida Takala ja Sirje Niitepõld) on vahvasti
tunteisiin vetoava kuin myös kauhua synnyttävä psykologinen skandidekkari. Ken tämän aloittaa ei lopeta ennen kuin viimeinen lehti on
kääntynyt. Minulle kävi niin, että unohdin tehdä muistiinpanoja eli tapanani on
merkata tiettyjä kohtia, mutta nyt niitä on vain muutama ja luin
ennakkokappaleen jo ennen joulua. Silti mikään kirjan tunnelmasta ei ole
haalennut vaan suorastaan päinvastoin!
Tarinakehys on tämän päivän trendiä: Jokainen vuorollaan saa kertoa oman näkemyksensä tai kokemuksensa. Kertomus alkaa terapeutti Stella Widstrandin elämän suurimmasta tragediasta. Siitä kun hän oli
teinirakastunut Danieliin ja Daniel häneen. Yllättäen vauva ilmoitti tulostaan,
Stellan vanhemmat ja sisko paheksuivat, mutta rakastavaiset muuttivat yhteen
onnesta soikeina. Sitten tuli yksi kesäinen päivä rannalla, vauva nukkui
vainuissa varjossa ja...sitten vauvaa ei löytynyt enää mistään. Ei elävänä eikä
kuolleena mistään. Tuska oli niin suuri, että sen sietämättömyyteen kaatuivat
niin teinirakkaus kuin myös Stellan terveys, kunnes hän sitten aikanaan löysi
nykyisen miehensä, sai Milo-pojan ja valmistui terapeutiksi. Aikaa tapahtumasta
on kulunut jo parikymmentä vuotta, mutta Stella kantaa surua mukanaan, vaikka
yrittää sitä kätkeäkin ja elää hetkessä. Se ei vain onnistu, sillä joku hänessä
vakuuttaa, että Alice on elossa. Ja sitten tapahtuu jotain uskomatonta, joka
sytyttää Stellan pakkomielteen tuleen. Eikä hän tyydy vain olemaan vaiti, vaan
toimii. Kaikella on seurauksensa ja niinpä Stellan kiihkeästä aktiivisuudesta
seuraa trillerin suorastaan pakahduttava kauhu eikä apua ole luvassa, sillä
muut eivät usko, eivät tajua, eivät aisti...
Elisabeth Norebäck sai idean romaaniinsa äitysvapaalla, mikä
jotenkin tuntuukin käsitettävältä: Mikä kauhu onkaan suurempi kuin se, että
lapsi katoaa. Katoaa niin, että et saa tietää, onko hän elossa vai kuollut.
Monet äidit kurkkaavat tavan takaa vaunuissa nukkuvaa vauvaansa, mutta yksi
hetki liikaa mieli muualla, voi olla se ratkaiseva...Pahinta on, että muut
uskovat hänen kuolleen, vaikka ei ole ruumista. Vain äiti tietää lapsensa
elävän. Kulisseissa häärää kuitenkin joku valmiina tekemään kaikkensa, ettei
totuus tulisi ikinä ilmi.
Kun tulin takaisin tänne ensimmäistä kertaa, kukat vyöryivät
kuistin yli. Amppeleita, parvekelaatikoita, ruukkuja. Kukkapenkeissä vihersi,
ne olivat hyvin hoidettuja ja kauniita.
Ja kun tulimme Tanskasta takaisin tänne, tiesin, että täällä
me asuisimme, tyttöni ja minä. Täällä hän saisi hyvän, harmonisen lapsuuden.
Antaisin hänelle kaiken sen, mitä en itse saanut.
Se ei mennyt niin.
Mikään ei koskaan mennyt niin kuin olen halunnut.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön! Annika/Rakkaudesta kirjoihin Susa/Järjellä ja tunteella Kirja hyllyssä Mai/kirjasähkökäyrä Jonna/kirjakaapin kummitus
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön! Annika/Rakkaudesta kirjoihin Susa/Järjellä ja tunteella Kirja hyllyssä Mai/kirjasähkökäyrä Jonna/kirjakaapin kummitus
*****
perjantai 12. tammikuuta 2018
Juhli kanssani tätä lumista yötä kuin...
Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen -
se timanttitalvemme.
Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan -
mihin mahdamme mennäkään...
Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.
Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli...
Kun sydämessä on pelko ja riemu,
mihin voisin verrata osaani?
Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.
- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012)
suomennos Marja-Leena Mikkola
kuva Anne Hämäläinen
maanantai 8. tammikuuta 2018
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Puhukoot. Laulakoot. Hän ei halunnut kuin Erikin. ja Erikille
hän kelpasi, kaikesta huolimatta. Tämä sota oli parasta mitä oli tapahtunut.
Kanttiinin johtajatar oli hermostunut, kun hän oli sen sanonut, mutta kun se
oli totta. Se ensimmäinen sota oli kamala, siinä oltiin ihan yksin, ja se
syttyi ja sammui ennen kuin ehti kunnolla tajutakaan, mutta kun saksalaiset
alkoivat keväällä saapua, siitä tiesi että se alkaisi pian uudestaan, ja
silloin hän oli valmiina lähtemään kotoa.
Vauva potki alavatsalla kohti vasenta lonkkaa, ehkä sinnekin
hiipi tämä kylmyys, mutta he lähtisivät täältä Saksaan, pitäisi odottaa vain
sodan loppua, eikä siellä olisi tällaisia talvia, ei lähellekään. Silvia veti
takin helmat tiukemmin mahan yli. Alles gut, hän sanoi ääneen ja toivoi, että
vauva kuulisi sen ihon alla kulkevaa solukkoa pitkin, alles gut.
Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaani Viktor Stanislauksen
kolmetoista sinfoniaa (Gummerus 2018) ei tavoittanut minua edes
paperisesta katalogista, mutta onneksi, onneksi, kustantamoissa on henkilöitä,
jotka yllättävän usein tuntevat minut paremmin. Onnettomuus meni ohi ja tämä herkkävireinen teos, mollisointuinen, kauniin
raastava ja jälleen sekä Suomen Lappiin sodan aikana että myöhemmin myös
Saksaan sijoittuva, alkoi soida minussa heti. Aloitus on tärkeä! En kestä sellaista,
että ’alku oli nihkeää, mutta loppu palkitsi.’ Sen on oltava heti oikea tai
muuten weg, weg, weg...
Silvia Lapissa raskaana saksalaiselle sotilaalle, jota ei
nyt löydy mistään, on ensimmäinen sinfonia ja se soi Rovaniemellä maaliskuussa
1941. Häntä kuulustellaan Erikistä ja lukija voi itse päätellä miten paljon tai
vähän Silvian tietynlainen hyväuskoisuus hänen rakkaansa tilannetta helpotti
tai pahensi. Voi hokea vain: ”Nehän ovat sukulaiskansaa, rintamaveljiä”, mutta
sitten naiivius tuo lisää lauseita, joita voidaan tulkita niin monin tavoin
sotatilanteessa. Silvian hyväksi on sanottava, että hän todellakin halusi vain
Erikinsä takaisin, mutta halusiko Viktor, Erikin veli, joka sävelsi tämän
ensimmäisenkin sinfonian, halusiko hän sitä todella? Oliko olemassa sellainen
syy, joka paljastuu paljon myöhemmin Viktorin viimeisessä sinfoniassa, jonka
jälkeen hän ei enää voi säveltää, ei soittaa? Mitä tapahtui saksalaisessa
sotilasvankilassa Torgaun Brückenkopfissa 1942, jonne Viktor meni tapaamaan
veljeään Erikiä?
Kirjan kehystarina kertoo perhostutkija Max Halmasta, joka
löytää äitinsä kuolinpesästä harvinaisen perhosen. Perhonen alkaa kuljettaa
Maxia kohti tuntematonta alkuaan, josta äiti oli aina vaiennut. Lopulta Max
istuu kuuluisan saksalaisen huippupianistin konsertissa Hampurissa kuuntelemassa
ilman väliaikoja kolmetoista sinfoniaa, jotka soittavat hänen äitinsä, Erikin
ja tämän veljen Viktorin tarinan sellaisena kuin se tapahtui. Samalla hän
löytää omat juurensa ja saa vastauksen siihen, mitä tapahtui hänen isälleen
kevällä 1942.
Anna-Liisa Ahokumpu tekee vajaalla kahden sadan sivun
tarinallaan enemmän kuin moni tiiliskiviromaanilla. Täydellinen esikoinen, joka
sekä satuttaa että hoitaa haavat. Tällainen tyyli ei voi olla jättämättä
jälkeä: Kaikki kaunokuvailu on minimissään eli lähestytään saksalaista
kirjallisuutta. Jokainen lause itsessään on merkitys, jopa pakahduttavat
tunnekuohut tarinassa kuittaantuvat Hampurin konsertissa, kohdattuaan sitä
ennen kliimaksinsa. Ja mikä kaikkein kohtalokkainta: Jää avoin kysymys koskien
Viktoria...Vaikka hän kuinka hokisi ”vorbei-bei-bei”, mikään ei oikeasti ole
vorbei, sillä kaikkien osallisten jo poistuttua, jäljellä on Max. Max märkä
liina kasvoillaan, tiheä pulssi huulissaan kosteaa kangasta vasten ja toivomus
Jos he vain jotenkin voisivat kuolla kokonaan.
...olla yhtä kuolleita kuin neuloilla rasioihinsa
kiinnitetyt perhoset.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Kirsi/Kirsin kirjanurkka Tuijata. Kulttuuripohdintoja Kirjaluotsi Kirjapolkuni Maisku/Täysien sivujen nautinto
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Kirsi/Kirsin kirjanurkka Tuijata. Kulttuuripohdintoja Kirjaluotsi Kirjapolkuni Maisku/Täysien sivujen nautinto
perjantai 5. tammikuuta 2018
En halua pelkooni kohmettua, paras kutsua....
En halua pelkooni kohmettua,
paras kutsua Bachin Chaconnea
ja muuatta miestä sen mukana.
Ei hänestä tule puolisoa,
mutta kahdeskymmenes vuosisata
hämmentyy meistä kahdesta.
Satuin luulemaan häntä siksi,
jolle salaisuus on lahjoitettu
ja katkera kohtalo säädetty.
Yö on sumuinen, hän on myöhässä
matkalla luokseni Fontankan taloon
juomaan uuden vuoden viiniä.
Ja siitä loppiaisillasta
hän muistaa kynttilänvalon
ja vaahteran ikkunan takana,
runoelmani kuolemanlennon...
Ei hän anna keväistä sireeninoksaa,
ei rukousta, ei sormustaan --
hän tuo minulle tuhon tullessaan.
- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012)
suomennos Marja-Leena Mikkola
torstai 4. tammikuuta 2018
Karjala -nostalgiakohtaus!
Kuulun facebookissa moniin ryhmiin, mutta nostalgisin lienee Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa. Kuvassa äitini pikkutyttönä syöttämässä kanoja isoäitinsä Helena Suikin pihalla Valkjärvellä. Helena puolestaan oli Katri (os. Sihvo) ja Heikki Majurin tytär.
Sisarukset Aino ja Hilma Suikki 1920 -luvun puolivälissä. Hilma, äitini äiti oikealla, mammani, myöhemmin Santala. Valkjärvi oli hyvin likellä Viipuria, jonne yhdestä käynnistä sydämeni jäi eli toisissa olosuhteissa olisin viipuritar...Täältä löytyy juttua käynnistämme Valkjärvellä eli äidin kotitalo on psytyssä ja olimme siellä vieraina. Pihalla mammani istuttamat omenapuut...
Santalan serkukset. Äitini toinen oikealta. Kuva vuodelta 1938.
nostalgioissa Karjala-kirjojen ääressä
Leena Lumi
Nämä ja monet muut kuvat, mm. isovanhempieni hääkuva etc. löytyvät kirjasta Muistojemme Järvenpää Koulupiiri Valkjärvellä
keskiviikko 3. tammikuuta 2018
Elly Griffiths: Risteyskohdat
Katso taivaalta, katso tähdistä ja risteyskohdista. Katso,
mitä taivasta vasten heijastuu. Löydät hänet sieltä, missä maa ja taivas
kohtaavat.
Elly Griffithsin trilleri Risteyskohdat (The Crossing
Places, Tammi 2017, suomennos Anna Lönnroth) on kirja just makuuni: Suolaisen
marskimaan autio kauneus, meren ja mudan tuoksu, kahlaajalinnut, nousuveden
vaara, upottavuus, jokikeijut, virvatulet, mytologia, vuoksi ja luode, elämä ja
kuolema...ja arkeologia. Minussa asuu salainen arkeologi, joten niin hyvin
arkeologi Ruth Galloway sopii minulle, että hän on ihan parasta! Rakastan
hetkiä, kun maan kerrokset avautuvat toinen toisensa jälkeen paljastaen
salaisuutensa. Nyt olenkin kovassa seurassa, sillä kirjailija on sijoittanut
tarinansa Norfolkiin, jossa tarina syntyi hänen arkeologimiehensä seurassa. Kaiken
lisäksi kirjan suomentaja Anna Lönnroth on myös koulutukseltaan arkeologi!
Pienestä kylästä on kadonnut kymmenen vuotta sitten Lucy
Downey, joka oli kadotessaan vain viisivuotias. Hän katosi marraskuussa, eikä
hänestä ole sen jälkeen kuultu mitään. Rikoskomisario Harry Nelssonille asiasta
on tullut suorastaan henkilökohtainen pakkomielle, sillä hän ei aio luovuttaa
koskaan. Hän aikoo löytää Lucyn ja tuoda hänet perheelleen. Sitten
kotipihaltaan katoaa marraskuussa nelivuotias Scarlett Handerson. Nyt Ruth
Galloway, joka on ollut aikaisemminkin samaisella marskiaalla tekemässä
kaivauksia sekaantuu poliisitutkintaan huomattavana avustajana, sillä hän tekee
marskimaalle iskettyjen paalutusten keskeltä merkittävän vanhan ruumislöydön.
Kyseessä on pieni lapsi eli paalukehän keskellä oleva ympyrä lienee ollut
muinainen uhripaikka. Väistämättä ilmassa värisee sanomaton kysymys: Ovatko
uhriteot alkaneet uudestaan ja kenen toimesta. Alue on aina vetänyt sekä
lintutieteilijöitä, arkeologeja että druideja sekä tietysti myös muuten vain
kiinnostuneita. Rannan oma druidi, Cathbad, ei pidä häiriköistä ja niinpä
hänestä tulee ensimmäinen epäilty, tästä kelttiläisyyden äärimmäisestä
vaalijasta. Tosin epäiltyjä riittää, sillä koolla on Ruthin lisäksi hänen erään
rakkaus- ja kaivauskesänsä kollegoita tai vähintäinkin sellaista esittäviä.
Tarina on sekä kiehtova että pelottava. Kuitenkin huomion vetävät
marskimaan lumo, Ruthin persoona, josta pidin kovasti, sekä äreäpintainen
rikoskomisario Harry Nelson. Nelson on niin karski tyyppi, että on jo melkein
hurmaava! Tutkinnan edetessä Nelson alkaa saada outoja ja uhkaavia kirjeitä,
joiden sävy imitoi vanhaa kelttiläistä mytologiaa, mutta käyttää myös
T.S.Elliotia...Ruthin rakkaus marskimaahan miltei sekoittaa hänen päänsä ja
niinpä hän löytää itsestään aivan uusia puolia, joille hänen aina valittava äitinsä
ei kovastikaan hurraisi, mutta kylässä Ruth saa asustella kissojensa kanssa
varsin rauhassa, kunnes kelttiläinen keihäs kuvaannollisesti kääntyy myös häntä
kohti.
Rakkaudesta marskimaahan seurasin kuumana tv-sarjaa
Syrjäinen maa, vaikka siinä oli muutakin silmänruokaa, mutta ainakin suolamarskia
ja piikkihernepensaita. Samasta rakkaudesta ja kiinnostuksesta arkeologiaan
luin kiihkeänä Risteyskohdat. Syksyllä ilmestynyt sarjan jatko Ruth Galloway -mysteeri Januksen kivi, on jo matkalla
minulle! Hengitän marskimaata, merta ja kaivauksia...
Hän makaa siellä, missä maa ja taivas kohtaavat. Missä
mahtavan Yggdrasil-puun juuret kurottavat alas seuraavaan elämään...Hänestä on
tullut täydellinen uhraus. Verta kivellä. Verenpunaista valkoisella.
maanantai 1. tammikuuta 2018
Fiona Barton: Leski
Minulla on Bellan kuvia sanomalehdistä ja hienoja värikuvia
aikakauslehdistä. Päätin etten liimaa häntä leikekirjoihin, koska hän on
todellinen ja ainutlaatuinen ja toivon, että jonain päivänä tapaan hänet. Kun
hän tulee kotiin.
Suunnittelen sitä. Kuinka me tapaamme puistossa ja hän
tajuaa, että se olen minä, ja juoksee minun luokseni, nauraa ja on vähällä
kompastua kun juoksee niin nopeasti. Hänen pikkukätensä kietoutuvat säärteni
ympärille, ja minä kumarrun nostamaan hänet ja kiepautan hänet ilmassa ympäri.
Bellan äiti on telkkarissa yhtä mittaa. Häntä haastatellaan
jokaisessa keskusteluohjelmassa, ja hän suoltaa aina samaa vanhaa juttua
”enkelistään” ja siitä, miten hän...
Fiona Bartonin esikoisromaani Leski (The Widow, Bazar 2018,
suomennos Pirkko Biström) on trilleri, joka vie meidät juuri siihen kohtaan
kuohuttavaa rikosta, jossa useimmilla on sokea piste. Voit istua oikeussalissa
seuraamassa tapahtuman käsittelyä ja katsot syytettyä,todistajia, uhrin
perhettä, tuomaria ehkä jopa lyijylasi-ikkunoita, jos salissa sellaiset on,
mutta katseesi ohittaa väistämättä vaitonaisen, vaatimattoman näköisen naisen,
syytetyn puolison. Tuskin huomaat häntä myöhemmminkään, kun miestä
haastatellaan lehtiin ja televisioon, vaikka hän seisoo ihan liki...
Toimittajana myös järisyttävistä rikoksista kirjoittaneena
naisena, Fiona Barton tietää, mistä kirjoittaa, sillä hän käänsi katseensa
puolisoon ja mietti, mitä tämä on todella tiennyt tai suostunut tietämään.
Leski on loistava aloitus Bartonin dekkaristin uralle, sillä tässä on paljon
uutta tällaiselle paatuneelle trillerien lukijallekin kuin itse olen. Rikos on
tapahtunut ennenkin eli lapsi katoaa. Kun pieni lapsi katoaa omalta pihaltaan
valvonnan heikkouden takia, vaikka kyse olisi vain minuutista tai kahdesta, se
kuohuttaa kaikkia. Vanhemmat se vie rajan yli ja tässä tapauksessa
yksinhuoltajaäidin, Dawn Elliotin, kun hänen kaksivuotias Bella –tyttärensä
katoaa. Ei ole mitään, mihin Dawn ei olisi valmis saadakseen tyttärensä
takaisin kotiin. Näinhän se menee ja on aina yhtä järkyttävää, mutta Barton on
kirjoittanut tarinan, jossa pääepäilty Glen Taylorista kertoo pääasiassa hänen
vaimonsa Jean Taylor. Rouva Taylorin kertomuksessa on jotain niin kylmäävää,
että koko rikos tulee iholle eikä siksi, että se olisi vain jotain niin julmaa
vaan siksi, että ei ole mitään rajaa ihmismielen itsepetoksella.
Ennakkokappaleen kanteen on painettu raflaava teksti Rakastava aviomies – vai
sydämetön tappaja? Sitähän tuskin voinevat tietää edes Jean, poliisit tai Glenin
hyvin tunteneet ihmiset, sillä Glen on roolissaan täydellinen, hellä aviomies.
He ovat pariskunta, joka on saanut hankittua unelmiensa kodin, rahasta ei ole
pulaa, mutta joku palapelin osa ei sovi mihinkään...
Aikamatka on helppo: vuoden 2006 lokakuusta eteenpäin
vuoteen 2010. Nerokkaasti kertojina toimivat Bellan rikostutkinnan aikana
toimittaja ja poliisi, myöhemmin leski sekä myös äiti ja aviomies, mutta
pääkertoja on Leski. Niin usein kuin olen sanonut, että poliisin operatiivinen
toiminta on minusta tylsää actonia, sitä se ei ole tässä kirjassa ollenkaan!, puhumattakaan
veristä juttua metsästävistä toimittajista, joiden käytös on kuin verta
haistaneiden haikalojen, sillä tässä pelissä ei tunneta sääliä eikä sääntöjä.
Barton kirjoittaa kylmäävän tietoisena tekemästään vaikutuksesta ja sen päälle
kun laskee vielä intohimoni oikeussalidraamoihin, olen niin myyty Leskelle! Jos
pitäisi kuvata tätä tammikuun 16. päivä kauppaan ilmestyvää kirjaa vain yhdellä
sanalla se olisi noir. Kaikki trillerit eivät ole ollenkaan noir. Ne eivät maistu
noirilta, olivatpa hyviä tai keskinkertaisia, mutta Leski on ehdottomasti
noireista noirein.
Jeanin persoona on pinnalta herkullisen kevyt. Hän on sievä, mutta ehkä ei penaalin terävin kynä, vai onko kaikki vain sopeutumista? Mitä hän oikeasti ajattelee, kun Glen jättää työnsä pankissa ja kun heidän ystäväpiirinsä supistuu supistumistaan? Mitä hän ajattelee kun sunnuntaipäivälliset Glenin perheen kanssa päättyvät ja kotona Glen yhä useammin vetäytyy yläkertaan tietokoneelleen? Mitä hän ajattelee kun Glen joutuu syytetyksi Bellan katoamisesta ja lehdet alkavat armottoman ajojahtinsa? Mitä ajattelee rouva Taylor, kun hänen miestään syytetään rikoksista hirveimmistä ja sitten vapautetaan? Muistaako Jean silloin tympeän baby doll –yöpaitansa, jota Glen haluaisi hänen käyttävän vai onko hän...
Jeanin persoona on pinnalta herkullisen kevyt. Hän on sievä, mutta ehkä ei penaalin terävin kynä, vai onko kaikki vain sopeutumista? Mitä hän oikeasti ajattelee, kun Glen jättää työnsä pankissa ja kun heidän ystäväpiirinsä supistuu supistumistaan? Mitä hän ajattelee kun sunnuntaipäivälliset Glenin perheen kanssa päättyvät ja kotona Glen yhä useammin vetäytyy yläkertaan tietokoneelleen? Mitä hän ajattelee kun Glen joutuu syytetyksi Bellan katoamisesta ja lehdet alkavat armottoman ajojahtinsa? Mitä ajattelee rouva Taylor, kun hänen miestään syytetään rikoksista hirveimmistä ja sitten vapautetaan? Muistaako Jean silloin tympeän baby doll –yöpaitansa, jota Glen haluaisi hänen käyttävän vai onko hän...
juuri Fiona Bartonin mielikuvan nainen:
Mieleeni on piiirtynyt kuva pariskunnasta syömässä
lihaperunavuokaa niin kuin mikä tahansa muu aviopari talossaan samassa
esikaupungissa saman kadun varrella, he kaksi vain eivät saa sanaa suustaan. Ainoa
ääni on haarukoiden ja veitsien kalina lautasella, kun he taistelevat
ulko-ovensa alta tihkuvia epäilyksiä vastaan.
Sillä kun kukaan ei näe eikä mikään häiritse, naamio
lipsahtaa kasvoilta väistämättä.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Susa/Järjellä ja tunteella Annika/Rakkaudesta kirjoihin Kirsin kirjanurkka Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Mai/Kirjasähkökäyrä
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Susa/Järjellä ja tunteella Annika/Rakkaudesta kirjoihin Kirsin kirjanurkka Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Mai/Kirjasähkökäyrä
*****
lauantai 30. joulukuuta 2017
Tähtihuimausta, lumitimantteja, kaikkea toivomaanne vuodelle 2018!
Toisin kuin vuonna 2015, minulla ei ole pienintäkään aikomusta tehdä mitään uudenvuodenlupauksia. Aion olla kuin lastu lainehilla ja mennä hetken lapsena. Kaikki mitä oli sovittu tälle vuodelle kaatui kuin korttitalo, joten minulla on tarina jemmassa. Se vain sattuu vielä sen verran, että voipi mennä aikaa ennen kuin sen kirjoitan...Ja sille on jatkoakin luvassa, mutta toivon kirjoittavani siihen onnellisen lopun jossain Itävaltalaisessa linnassa. Unelmia pitää olla♥
Tai ehkä onnellinen loppu syntyy Nitrassa täällä tai
täällä.
Roikutaan kiinni unelmissa ja tähdissä, vaikka kynnet irtoaisivat! Elämä on kaikkien aistien juhla, joka välillä satuttaa ja sitten taas lennättää tähtiin: Siis Linnuntietä...
Meillä on paikka minne kirjoittaa tahtomme ja toiveemme:
Meillä on muistokirjoituksen suhteen vain yksi toive, eli suuren T.E.Lawrencen sanoin me "otimme ihmisen kohtalon käsiimme ja kirjoitimme tahtomme tähdin taivaankanteen."
Sarah Waters: Yövartio
Kiitän lukijoitani tästä vuodesta♥ Toivotan kaikille oikein antoisaa vuotta 2018♥ Huomiselle tähtisadetikkuja, herkkuja sekä rakkaita ihmisiä ympärille♥
♥:lla Leena Lumi
Happy New Year
urpiaiskuva Pekka Mäkinen
perjantai 29. joulukuuta 2017
Hedelmäinen manchengosalaatti
On kiva saada välillä pöytään jotain uutta ja vielä parempi, jos se on niin hyvää, että tulee jäädäkseen. Tällä Anna -lehdessä no 51-52 Taina Salovaaran jutun ohjeella hedelmäinen manchengosalaatti yllätin meidän nuoret jouluaattona. Kaikki ihastuivat!
3 viikunaa
3 persimonia
150 g valmista salaattisekoitusta
100 g manchengo-juustoa
Kastike:
0,5 dl viikunasiirappia
0,5 dl appelsiinista puristettua mehua
1 rkl sitruunamehua
2 rkl oliiviöljyä
1 tl sormisuolaa
mustapippuria
Leikkaa viikunat ja persimonit viipaleiksi tai lohkoiksi ja juusto lastuiksi. Sekoita kastikeainekset keskenään. Jaa salaatti annosmaljoihin ja lusikoi päälle kastiketta tarjoiluvaiheessa. Salaattiannokset voi koota valmiiksi jo useita tunteja ennen tarjoamista ja säilyttää kelmun alla jääkaapissa.
Meillä manchengoa oli 150 grammaa ja viikunasiirapin korvasin lisäviikunoilla sekä vähän enemmän appelsiinimehua. Neljä hurahti nyt tähän täysillä eli voisi maistua vaikka uuden vuoden pippaloissa!
Ruokareseptit Leena Lumissa
keskiviikko 27. joulukuuta 2017
Välipäivien jatkoilla lumen ihmemaassa
Kuopus kotona: This is Christmas♥ Komistus Merin vieressä vävykokelas Sami.
Joka vuosi jotain uutta joulupöytään. Tässä hedelmäinen manchegosalaatti. Muu menu täällä
Nauttimista koiruuksista ja lumesta.
Villakoira Dina jo harmaa, mutta virkeä sydänkäpynen, joka nukkuu tietysti mamin kanssa:)
Molempi parempi eli Taika ja Dina♥
Kelkoittelua kotisaarella yksin ja
kaksin!
Meri ja Dina iltatunnelmissa...
ja lumi villitsee kaikki ikään katsomatta, mutta...
joskus lumen ihmemaa voi olla niin suuri pikkuiselle:)
Kummikoiruus Lunan joulutervehdys eli jouluporona...:) "Kaikkea se mami keksiikin, mutta olkoon nyt, kun on joulu."
Lumiunelma on toteutunut eli mitä muuta voi toivoa kuin valkeaa joulua.
No, joka ilta juustotarjotin ja
takkatulen ääressä tunnelmointia.
Perhe on parasta♥ Viime vuoden ryhmis, sillä vaikka nuoret ovat vieläkin ilonamme, emme halunneet käyttää yhdessäoloaikaamme kuvaamiseen: Ollaan oltu rennosti, sillä kaipasimme kaikki tätä niin isosti rankan vuoden jälkeen.
Helliä, rentoja välipäiviä teille kaikille♥
♥:lla Leena Lumi
Winter Song
sunnuntai 24. joulukuuta 2017
Joulu on kuusenneulasten ja sammuvien kynttilöiden...
Joulu on kuusenneulasten ja
sammuvien kynttilöiden tuoksua
ja hiljaista, onnellisen sykähdyttävää
rakkautta,
ja lahjoja, ja unta, jossa kasvoja hipovat
enkelin siivet.
Me katselemme valaistuja ikkunoita
ja laskemme kynttilöiden liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja,
jotka luetaan ja unohdetaan.
Ja jossain ajatusten keskellä nukkuu lapsi,
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa
pienissä käsissään,
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys
lämmittää häntä pimeässä.
- Mika Waltari -
kuva Talven taikaa, Ilona Pietiläinen
keskiviikko 20. joulukuuta 2017
Joulu jälleen meidän kaikkien: Elämämme valonkantaja!
Kohta joulu saapuu luoksemme. Saapuu luokse rikkaan ja köyhän, luokse maahanmuuttajan ja luokse alkuasukkaan. Se saapuu luokse pikkukauriiden, joiden jäljet puutarhamme lumessa. Se saapuu kolossaan nukkuvalle ketulle ja supikoiralle. Se saapuu luokse lapsen, joka saa kaiken mitä on toivonut kuin luokse lapsen, jolle joulu ei ole koskaan tuonut mitään, mistä kertoa koulussa joululoman jälkeen. Joulu saapuu luokse vanhan ja väsyneen, kuin myös oravanpyörässä loputtomasti kilpavarustelussa pinkovan suorittajan. Joulu saapuu luokse kuolevan ja syntyvän. Se saapuu luokse hänen, joka on juuri menettänyt rakkaansa eikä näe valoa. Se ei tarvitse kystä kyllin, sillä sille riittää matalakin porstua ja riisipuuro. Se saapuu navetoille ja henkii joulun henkeään lempeiden lehmien sieluun. Se puhaltaa hellästi hevosen kanssa samaa hengitystä. Se rapsuttaa possuja ja suukottaa hevosen samettia. Matkallaan se murustelee siemeniä lintujen syödä ja osalle pääsevät lumiset hiiretkin.
Lapset juolu huomaa aivan erityisesti. Se tulee luokse tulitikkutytön, joka seisoo megamarketin välikössä hiukset ja vaatteet likaisina, katseessa osattomuus. Pieni tyttö silmissään kysymys: "Tätäkö on elämä ja tältäkö tuntuu se, kun joulu tulee?"
Lasten eriarvoisuus maassamme on tosi. Siinä, missä toinen lapsi näplää älypuhelintaan ja kantaa laukussaan IPadia sekä kertoo Lapin tai etelän joulustaan, toinen vaikenee, sillä hänellä ei ole mitään kerrottavaa, ei mitään hämmästyttävää näytettävää. Aikuisten varustelukilpailu on heittänyt jo osan lapsistakin elämän ulkokehälle, jossa vain välittäminen ja puuttuminen voi pysäyttää putoamisen.
Joulu vaeltaa läpi metsien ja yli tunturien. Sen henki koskettaa kiepillä nukkuvaa kettua, sen henki suojaa supikoiria. Joulu ei tunne vieraslajeja, vaan sille kaikki ovat tuntevia ja elämän suojatteja. Joulu hyväilee maahanmuuttajalapsen poskea ja ripottelee hänen ylleen suojeluksen taikapölyä. Unohduksen tomua lentää metsästäjien ylle ja niille, jotka vouhkaavat vieraslajeista. Unohtaneille muistikirkastuspölyä, että emme unohtaisi itse olleemme monissa maissa vieraslajeja. Tulevaisuuttamme emme tiedä, joten annetaan kaikkien eläinten ja ihmisten elää rauhassa. Korskeus ja pöyhkeys pois, sillä saatamme olla itse huomisen vieraslajeja. Kohdelkaamme kaikkia elollisia siten kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan, jos joutuisimme vieraille vesille, outoihin kyliin juurissamme vieras multa.
Onneksi joulu on kuin rakkaus. Se ei kysy lupaa. Se menee sinnekin, missä sitä ei osata odottaa. Se hipaisee kaikkia vauvasta vaariin. Se menee luo sairaan ja uupuneen. Se menee luo varattoman ja vauraan. Se leijuu sukujoulujen henkenä, mutta istuu myös yksinäisen pirttiin puurolle. Se silittää ryppyistä kättä, se lohduttaa leskeä. Se ei pelkää pimeitä kujia eikä tyhjien asemahuoneiden yksinäisiä miehiä. Se kaihtaa riitaa ja rähinää. Se tuo pilkkeen silmiin ja valoa pimeään. Se vaeltaa haudoilla ja muistoissamme. Se rakentaa sillan rakkaisiin poisnukkuneisiimme. Se saa lasten silmät säihkymään tähtinä. Se tuo mummon silmään kyyneleen. Se saa vanhatkin koiruudet leikkimään ja pennut ihan villeiksi. Se puhaltaa lämpimästi jouluruusun nuppuihin, jotka hämmästyneinä alkavat avautua lumessa.
Joulun henki koskettaa yön kulkijoita. Se laastaroi niin ihmisten kuin eläinten kivut. Yksinäisyyteen käpertyneen se avaa rauhaan ja iloon. Se vaeltaa sairaaloiden käytävillä, suukottaa niin vastasyntyneet kuin jouluna poisnukkuvat. Joulun henki kulkee mukana hautuumaan kynttilämeressä. Se ottaa koirat sisälle perhelaumansa pariin. Se täyttää lintu- ja oravalaudat pähkinöillä. Metsäpeuran kostea katse kuin metsälampi...Pienet eläimet nukkuvat jouluyön untaan: punaturkki kiepillä, pikkuhiiret koloissaan, tupsukorvat naavapesissään. Uneton koiranulkoiluttaja tähtitaivaan alla. Joulupöydissä mummot ja papat kertovat tarinoitaan ja kaikkihan kuuntelevat, sillä tarinat ovat sukupolvien viestikapula. Vanhempamme ovat kokeneet, mitä me emme, heillä on avain tarinoiden taikaan:
"Kerro se tarina, kokoa tapahtumat, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä...Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat lattialle..." (Ann-Marie MacDonald, Linnuntietä, suomennos Kaijamari Sivill)
Tarinoiden taika on yhtä lumoava kuin on Joulu♥
Toivotan hyvää joulua lukijoilleni. Toivotan hyvää joulua laivoille merillä. Toivotan hyvää joulua heille, jotka viettävät ensimmäistä jouluaan maassamme kaukana kotoaan. Toivotan hyvää joulua yksinäisille ja unohdetuille. Toivotan hyvää joulua kaikille maailman ihmisille. Toivotan hyvää joulua kaikille maailman eläimille. Toivotan hyvää joulua heille, jotka tekevät pyyteetöntä työtä eläinten hyväksi. Toivotan hyvää joulua vaivaishiirille ja maailman kuninkaille. Toivotan hyvää joulua sairaille. Toivotan hyvää joulua meille kaikille, että joulun rauha saisi laskeutua yllemme kuin lumen valo ja tähtihuimaus...
"Lumi: pimeän maan ainoa valo."
"Viivy, odota, näe näkevin silmin tähtien puhkeaminen, tähtihuimaus."
- Bo Carpelan -
suomennos Caj Westerberg
rakkaudesta jouluun
Leena Lumi
White Christmas
Silent Night
Chestnuts Roasting On An Open Fire
O Holy Night
kettu kiepillä kuva Marjaana Rinne-Loikala
muut kuvat Hannele Salmela
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)