Perjantaina lähdimme kohti Luviaa. Ohjelmassa oli lauantaina tietysti reissu Reposaareen ja ruokailu Merimestassa, joka on ehdottomasti paras kalaravintola ikinä. Jälleen kerran en pystynyt ollenkaan lämpimään ruokaan, sillä kaikki alkupalapöydän kalaherkut veivät mennessään. Jostain syystä, vai elokuustako johtuu, reissusta tuli enemmän aivan muuta kuin ruokakuvia. Kuvasin kyllä myös äidin puutarhan erästä uutushortensiaa, mutta liitän sen myöhemmin johonkin puutarhajuttuuni, sillä nyt ollaan Reposaaressa, jossa mieleen tulee: "Sä järjen veit ja minusta orjan teit..." eli niin ihana paikka.
Matkalla Merimestaan volkkarihullu sisareni Merja halusi meidän pysähtyvän hetkeksi tämän automerkin kokoontumistilaisuuteen, jossa sitten koeistuimme tosi tyyriin volkkarin caprioletin. Jopa minä tajusin arvostaa auton upeaa väriä ja luonnollisesti entisenä avoauton omistajana alaslaskettua kattoa.
Ennen ravintolaan menoa pysähdyimme saman katon alla olevaan kalamyymälään, josta ostimme merikalaa yms. Äiti halusi myös ostaa minulle tämän Reposaari-kassin, jossa yksi suosikkiväreistäni eli lime sekä suosikkivillieläimeni kettu. Enkös mää ny ol vähä ku räpsööläine? Kuvassa kassi kuvattuna tänä aamuna piskuisessa päärynäpuussamme.
Kuvassa tyttäriensä välissä äiti, sitkein nainen, jonka tiedän. Monesta hän on selvinnyt, mutta nyt siinä vain kukkii lastensa keskellä.
Tässä kuvaan saimme mukaan Merimestan 'hengen' eli Tuomon. Sanotuksi ei saa, miten hän saa nauramaan ja hyvälle tuulelle eli Tuomo-piristystä pitäisi saada useammin! Kaiken maailman tosielämän ohjelmia tulee televisiosta, mutta yhtään ne eivät naurata: Tuomo televisioon ja koko Suomi hyvälle tuulelle. Tuomo on positiivinen vakavanakin ja mikä sanavalmius. Olen yrittänyt haastaa, mutta jään kakkoseksi...
Äiti...
Skoolit sille, että taas saadaan olla täällä ja itse asiassa vietämme koko vuoden 30 -vuotishääpäiväjuhlaa, sillä se ei voi olla vain yksi päivä. Onhan meillä joulukin joskus kolme viikkoa.
Jostainhan kaikki herkut pöytiin tulevat ja tässä oli kiva seurata kun kokilta kävi niin näpsästi kaikki. Lumimies otti tämän kuvan, mutta tietenkään en voi tehdä lukijoilleni sitä, että ette näkisi kokkia vähän enemmän...
Für Frauen!
Tämmöst siel sit o, mu sielumaisemas...
...ja tämmöst eli Räpsöö, meri ja elokuun huuma.
rakkaudest mereen ja Räpsööseen
Leena Lumi
tiistai 11. elokuuta 2015
maanantai 10. elokuuta 2015
Lene Kaaberbøl&Agnete Friis: Satakielen kuolema
Se oli päivä sen jälkeen, kun äiti oli viety. Olha oli
nukkunut viimeisen yön yksin, maannut kuunnellen pimeässä kesäyössä
heinäsirkkoja ja kaskaita, jotka sirittivät heidän umpeen kasvaneessa
puutarhassaan. Äiti ei ollut tehnyt keittiöpuutarhalle mitään Oksanan ja Koljan
kuoleman jälken, ja koko heinäkuun hän oli vain istunut kuistin säröilleellä
savipenkillä ja tuijottanut eteensä. Joskus, hyvin harvoin, hän itki. Ja joskus
hän pyysi Olhaa laulamaan, ja Olha lauloi hiljaisella ja pehmeällä mutta
kiihkeällä äänellä, niin kuin kehtolauluja lauletaan, ja jos hän lauloi
tarpeeksi kauan, äidin kasvoille saattoi nousta heikko hymyn tapainen irvistys,
ja hän saattoi sanoa, että Olha lauloi melkein yhtä kauniisti kuin Oksana.
Hänen tyttärensä ja koko kansan satakieli.
Lene Kaaberbøl&Agnete Friis palaavat kirjassaan
Satakielen kuolema (Nattergalens død, Siltala 2015, suomennos Aino Ahonen) Vuoden
paras tanskalainen dekkari –palkinnon saaneen esikoisensa Poika Matkalaukussa
juurille, sillä Nina Borgin lisäksi tapaamme jälleen Natašan, joka oli
ajautunut avioliittoon Paskiaisen kanssa saadakseen oleskeluluvan Tanskaan. Jos
Poika matkalaukussa piti sisällään paljon actonia, niin Satakielen kuolema on
siinä suhteessa minusta paljon taidokkaampi: Tempoilevan vauhdin sijasta saamme
lukea kahdessa aikatasossa kulkevan trillerin, joka vaatii todellakin kaiken
keskittymisen, muuten lukija ei kyllä osaa solmia langanpäitä. Itselle tuli
muutaman vuorokauden paussi kirjoista ja niinpä Satakielen kuolemassa jäi
arvoitukseksi erään naisen persoona eli kuka oli Noita?
Ei ole paljastus, jos kerron Natašan yrittäneen surmata
tanskalaisen sulhasensa, joutuvan vankilaan ja pakenevan sieltä: Tämä kaikki
kerrotaan jo kirjan takakansitekstissä. Kohta mies jo löytyykin kuolleena ja
samalla tavalla surmattuna kuin Natašan ukrainalainen mies kolme vuotta
aikaisemmin. Sairaanhoitja Nina Borg, maailman tulipesäkkeissä selvinnyt
nainen, jolle omien lasten kohtaaminen on vaikeaa, ei voi nähdä Natašaa
murhaajana ja niinpä hän asettuu tämän puolelle ja etenkin Natašan pienen
tyttären Katarinan turvaksi. Hän taistelee kuin leijonaemo Katarinan puolesta,
sillä on aivan selvää, että on olemassa menneisyys, joka haroo tavoittamaan
lasta...menneisyys, jossa on kaksi sisarusta Oksana ja Olha, Ukraina ja
Stalin-setä...
Toveri Semjonova oli kaunein olento, jonka Olha oli
eläissään nähnyt, ja hän tiesi, että Oksana oli samaa mieltä. Opettaja oli
pienikokoinen ja hyväryhtinen, ja hänen vaaleat hiuksensa kiilsivät kuin
vehnänkorsi. Kun joku vastasi oikein tai kun Stalin-sedältä tuli Moskovasta
erityisen hyviä uutisia, säihkyvä hymy koversi toveri Semjonovan pehmeisiin poskiin
kaksi sievää hymykuoppaa.
”Toveri Oksana on koulun paras oppilas”, hän sanoi ja
osoitti hoikalla kädellään Oksanaa. ”Olen sen vuoksi päättänyt, että Oksana
lähtee ensi viikolla minun kanssani Komsomolin ja pioneeriosaston yhteiseen
kokoukseen Harkovaan. Haluan, että Oksana laulaa siellä Kansainvälisen.”
Siis ehdottomasti tämän trillerin vahvuus on aikamatkustus
vuosien 1934-1935 Ukrainaan. Siellä kaksi siskosta, joilla molemmilla on hyvä
lauluääni, mutta vain toinen heistä voi olla Stalin-sedän satakieli...Isä
Aurinkoisen urkintajärjestelmässä kukaan ei voi olla huoleton, sillä lapsi voi
pettää isänsä, puoliso rakkaansa ja kukaan ei ole järjestelmältä turvassa.
Nälkä-, petos- ja köyhyyskuvaukset ovat omaa luokkaansa ja paljastavat, että
kirjailijaparista olisi kirjoittamaan vaikka puhtaasti historiallinen romaani.
Olin aivan myyty Ukraina-kuvauksiin ja se mitä siellä tapahtui oli tavallaan
tuttua, mutta Kaaberbøl ja Friis ovat kirjoittaneet nuotistot uusiksi ja
rivien väleissä soi katkeamaton satakielen laulu.
Mitä tulee Nina Borgiin, hän on kuten aiemminkin: itsepäinen,
heikompien puolesta, pakkomielteinen, parhaimmillaan kovissa paikoissa ja
heikoimmillaan läheisyydessä omaan perheeseensä. Morten asuu lasten kanssa
muualla ja hänellä ei ole mitään aikomusta antaa nykyisenlaisen Ninan saada
asua hänen ja lasten kanssa. Morten ei ilkeile, hän haluaa vain turvata
lapsensa siltä elämältä, jossa Ninankin henki on hiuskarvan varassa, sillä
kuolemanvaara kulkee kiihkeän maailmanparantaja Ninan kantapäillä. Se miten
Tanska ja Ukraina nyt liityvät yhteen, on tämän trillerin lukijavaativin osuus
tai sitten olen itse vain ollut lukemisen välillä niin ulalla tai: Liian
ihastunut kirjan Ukraina –lukuihin, että kadotin yön laulajan, mutta
hetkeksikään en kadottanut kuoleman läsnäoloa:
Oksana vilkaisi taakseen nähdäkseen seurasiko Olha perässä.
Hänen siniset silmänsä sädehtivät hurjina ja vallattomina kapeiden punaisten
poskien yläpuolella. Kastanjapuun tummanpunaiset lehdet ja kellastuneet koivut
leiskuivat hänen takanaan, ja Olha tunsi yhtäkkiä pakahduttavaa pelkoa, joka
sai hänet seisahtumaan lamaantuneena kärrynuraan. Jonkinlainen ennakkoaavistus.
”Oksana”, hän sanoi. ”Älä lähde.”
Mutta Oksana ei kuullut.
torstai 6. elokuuta 2015
Keijunmekot - nuo somat viettelijättäret
Keijunmekko on yksi suloisimpia köynnöstäviä kukkia. Mikä harmi vain, että se on yksivuotinen. Näitä on meillä ollut joskus jopa kaarisiltaa kiipeämässä, erilaisissa ruukuissa vaihtelevin kiipeämistelinein, kiivennyt pitkin seinään kiinnitettyä telinettä ja vaikka missä aina siihen suveen kun niitä oli seitseämän! Kukkivat hyvin ja kestivät yllättävän hyvin kylmääkin eli ei niin hyviä kuvia on noilta ajoilta ja niissä näkyy, että ollaan jo reippaasti omenakuukaudessa.
Tämä yksilö istutettiin alapuutarhaan kiipeämään vanhaa, risaa korituolia. Suuri omenapuu varjostaa, joten ei paras mahdollinen sijainti, mutta tässä vaiheessa ollaan nyt. Jatkan kuvaamista toivossa, että tuoli peittyy kukkiin.
Keijunmekossa on minusta viehättävintä väri ja kukan malli sekä tietty se, että se on köynnös. Tarkoitus on jatkaa kuvasarjaa myöhemmin, jos elokuu antaa mitä nyt lupaa: Meillä ainakin on ollut upeita iltoja ja aurinkoisia päiviä. Yön sateet tekevät puutarhalle vain hyvää.
En ole varma keijunmekon valon kaipuusta, sillä jos olisin tunkenut kamerani ja itseni tämän tuolin alle, siellä olisi ollut todella tiivis kukkarykelmä ihan varjossa ja kuvassa näkyy vain sen yläosa.
Tämä lyhyt juttu lähtee nyt Leena Lumin puutarhaan, mutta jatkoa on luvassa.
Elokuun illat ja viikonloput ovat suven parhautta, joten otetaan niistä kaikki irti!
Love
Leena Lumi
Summer Wine
Runsaan viikon päästä ensimmäisistä kuvista. Jännä miten värit vaihtelevat vaikka sama kamera ja samat säädöt...tai sitten säätö väärässä.
Ei yksi omenapuun varjossa olevan keijunmekko ehtinyt koko tuolia koristella.
Takaa kuvattuna, jossa näkyy, miten kasvi lähtee kiipeämään tuolin oikeaa jalkaa ylös.
Tällaisen kaunisvärisen köynnöksen soisi niin olevan monivuotinen. Ruukussahan tämän voi talvehdittaa, mutta ei maahan istutettuna. Nämä kolme viimeistä kuvaa on otettu elokuun lopussa.
Oijoi, kuvia ei siis ole käsitelty, vaan kameran väärä säätö tai vuorokauden aika on vaikuttanut väreihin. Nämä kaksi viimeisintä on kuvattu syyskuun puolen välin jälkeen.
Kunpa näitä saisi monivuotisena...
etenkin kun ne vielä marraskuussa kantavat lunta näin kauniisti muotonsa ja värinsä säilyttäen.
Leena Lumin puutarhassa
Elokuu 2019 ja toinenkin risa korituoli on peittymässä keijunmekkoon♥
keskiviikko 5. elokuuta 2015
Kaksi 'slaavitarta' viinipihan iltapäiväauringossa
Edna ja Patsy, me kaksi kirjallista naista, jotka olemme jo monta, monta vuotta kirjoitelleet toisillemme kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, tapasimme eilen vihdoinkin! Olemme jakaneet ilot ja surut, olemme löytäneet toisissamme saman rakkauden venäläisiin runoihin ja koko Venäjän kirjallisuuteen. Ystäväni on supisuomalainen, mutta tuntee Pietarin kujat kuin oman puutarhansa polut. Saan kuulla tarinoita, joita turistioppaat eivät kerro. Meillä on monta nimeä toisillemme ja kirjallinen ystäväni on taltioinut kaikki kirjeenvaihtomme, myös villimmät. Ehkä hän kerran kokoaa ne kirjaksi...Suvet menevät tsehovilaisissa tunnelmissa, mutta jouluisin saan tervehdyksen useimmiten Englannista...Hän sai valita tapaamispaikan ja kuinka ollakaan...
hän halusi tavata aurinkoisena iltapäivänä suosikkiravintolani Pöllöwaarin viinipihalla.
Ikävästi minä hiukan myöhästyin ja kun saavuin paikalle, hän, Edna, istui jo ryhdikkäänä pöydässä edessään
aperativit, jotka meillä molemmilla aina englantilaiseen tyyliin gintonicit. Edna oli pyytänyt valmistamaan juoman parhaaseen giniin, mitä huippuravintolasta löytyy, ja sehän on nyt paljon mainetta saanut suomalainen Napue, jonka valmistukseen on käytetty mm. tyrniä, koivunlehtiä, kanelinkuorta, katajanmarjaa, terttuseljaa, karpaloita...Kirjallisina ystävinä kaksi kirjaa vaihtoi pöydässä omistajaa ja sain ihanan elämäkerran Minä, Maija Plisetskaja ja Ednalle ojensin Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme.
Halusimme syödä jotain kevyttä ja tilasimme hurmaavat hedelmäiset salaatit kera talon valkoviinin ja leivän.
Tämä oli niin hyvää, että on tehtävä kotonakin: jokiravun pyrstöjä, rucolaa, rapeaa salaattia, kirsikkatomaatteja sekä kolmea erilaista melonia. Näin hemmotellaan naisia kesäisenä iltapäivänä!
Being Happy
viinipihan kuva Marko Kauko
hän halusi tavata aurinkoisena iltapäivänä suosikkiravintolani Pöllöwaarin viinipihalla.
Ikävästi minä hiukan myöhästyin ja kun saavuin paikalle, hän, Edna, istui jo ryhdikkäänä pöydässä edessään
aperativit, jotka meillä molemmilla aina englantilaiseen tyyliin gintonicit. Edna oli pyytänyt valmistamaan juoman parhaaseen giniin, mitä huippuravintolasta löytyy, ja sehän on nyt paljon mainetta saanut suomalainen Napue, jonka valmistukseen on käytetty mm. tyrniä, koivunlehtiä, kanelinkuorta, katajanmarjaa, terttuseljaa, karpaloita...Kirjallisina ystävinä kaksi kirjaa vaihtoi pöydässä omistajaa ja sain ihanan elämäkerran Minä, Maija Plisetskaja ja Ednalle ojensin Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme.
Halusimme syödä jotain kevyttä ja tilasimme hurmaavat hedelmäiset salaatit kera talon valkoviinin ja leivän.
Tämä oli niin hyvää, että on tehtävä kotonakin: jokiravun pyrstöjä, rucolaa, rapeaa salaattia, kirsikkatomaatteja sekä kolmea erilaista melonia. Näin hemmotellaan naisia kesäisenä iltapäivänä!
Katsoessani ystävääni silmiin, näin surun lampien keskellä jo syttyvien tähtien pilkettä: Elämä jatkuu, elämä jatkuu, kaikki on vain ihan erilaista. Jonain päivänä sitä kuitenkin huomaa istuvansa iltapäivän auringossa Sen Yhden Paikan viinipihalla kerimässä auki tarinaa, jonka vastapäätä istuva myötäelää ja ymmärtää. Patsy saa Ednan aina nauramaan ja niin raikui naurukin. Mitä muuta voi kun muistamme eräitä viestittelyjämme....Dorogaja Lenotshka ja Dorogaja Anjuta!
Ystävyydelle! Elämälle!
Leena
viinipihan kuva Marko Kauko
tiistai 4. elokuuta 2015
Boissin suklaakakku
Tästä on varoitettava, että ken tätä kerran nauttii, sen pauloihin hän jää eli niin hyvää!
4 munaa
2 dl sokeria
Vatkataan vaahdoksi.
160 g tummaa suklaata
160 g voita
Sulatetaan ja jäähdytetään.
70 g mantelijauhoja
30 g perunajauhoja
Sekoitetaan.
Kaikki aineet yhteen. Paistetaan irtopohjavuoassa 200 asteessa max 10 minuuttia.
Päivänä eräänä teimme Lumimiehen kanssa pientä, kevyttä lenkkiä saarellamme ja piipahdimme sisään kioski-ravintolaan Table en Bois. Mikään ei varoittanut, että saisimme teen kanssa jotain niin hyvää kuin yllä oleva suklaakakku. Söin ja söin, hiveli aisteja ja tee sai jäähtyä kaikessa rauhassa. Ihana jäätelöpallo, tuore mansikka ja suklaakastikeviivat täydensivät makunautintoa yli rajojen, sillä halusin syödä toisen, mutta en kehdannut!
Hätä keinot keksii! Koska emme olleet varautuneet kuvaukseen edellisenä päivänä, laitoin Lumimiehen kuvaamaan kakun seuraavana. Oletin, että hän tullessaan tuo minulle ihanan yllätyksen, mutta sainkin vain kuvia ja selostuksen siitä, miten hän oli sitten nauttinut kuin kuvauspalkkiona Boissin suklaakakkua. Olin hiljaa ja odotin. Teehetki lähestyi ja sitten R:n lamppu syttyi: Hän sanoi hakevansa meille iltapäiväteelle suklaakakut jääteläpalloilla. Sain siis sittenkin kaksi!
Kiitos Jaana!
Guten Appetit!
Ruokareseptit Leena Lumissa
4 munaa
2 dl sokeria
Vatkataan vaahdoksi.
160 g tummaa suklaata
160 g voita
Sulatetaan ja jäähdytetään.
70 g mantelijauhoja
30 g perunajauhoja
Sekoitetaan.
Kaikki aineet yhteen. Paistetaan irtopohjavuoassa 200 asteessa max 10 minuuttia.
Päivänä eräänä teimme Lumimiehen kanssa pientä, kevyttä lenkkiä saarellamme ja piipahdimme sisään kioski-ravintolaan Table en Bois. Mikään ei varoittanut, että saisimme teen kanssa jotain niin hyvää kuin yllä oleva suklaakakku. Söin ja söin, hiveli aisteja ja tee sai jäähtyä kaikessa rauhassa. Ihana jäätelöpallo, tuore mansikka ja suklaakastikeviivat täydensivät makunautintoa yli rajojen, sillä halusin syödä toisen, mutta en kehdannut!
Hätä keinot keksii! Koska emme olleet varautuneet kuvaukseen edellisenä päivänä, laitoin Lumimiehen kuvaamaan kakun seuraavana. Oletin, että hän tullessaan tuo minulle ihanan yllätyksen, mutta sainkin vain kuvia ja selostuksen siitä, miten hän oli sitten nauttinut kuin kuvauspalkkiona Boissin suklaakakkua. Olin hiljaa ja odotin. Teehetki lähestyi ja sitten R:n lamppu syttyi: Hän sanoi hakevansa meille iltapäiväteelle suklaakakut jääteläpalloilla. Sain siis sittenkin kaksi!
Kiitos Jaana!
Guten Appetit!
Ruokareseptit Leena Lumissa
sunnuntai 2. elokuuta 2015
Will Schwalbe: Elämän mittainen lukupiiri
Maailmassa on niin paljon enemmän luettavaa kuin pystymme
lukemaan ja paljon enemmän tehtävää kuin saatamme tehdä. Mutta opin äidiltä
muiden asioiden muassa sen, että: ”Lukeminen ei ole tekemisen vastakohta – vaan
kuolemisen.” En voi enää koskaan lukea äidin äidin lempikirjoja muistamatta
häntä, ja kun välitän ja suosittelen niitä muille, tiedän siirtäväni kirjojen
mukana eteenpäin jotain, josta hänkin osaltaan rakentui: osa äidistä elää
lukijoissa, jotka saattavat saada kipinän rakastaa samalla tavalla kuin hän ja
jotka vaikuttavat maailmaan omalla tavallaan niin kuin äitikin teki.
Yhdysvaltalaisen Will Schwalben teos Elämän mittainen
lukupiiri (The End of Your Life Book Club, Basam Books 2014, suomennos Kirsi
Ohrankämmen) on lämminhenkisin tarina, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Kirja
muistuttaa jollain suloisella tavalla yhtä harvoista yhdysvaltalaisista
televisiosarjoista, johon jouduin niin koukkuun, että oli katsottua vielä
ostettava kaikki tuotantokaudet eli Brothers&Sisters –sarjan kaiken pahan
yli kantava perhekeskeisyys, sisarusten hyvät välit vaikka välillä
riideltiinkin, piskuinen, mutta kaikki langat käsissään pitävä äiti, tietty
suvaitsevaisuus, joka lähti jo oman perheen seksuaalivähemistöön kuuluvasta perheenjäsenestä ja moni muu seikka toi mieleen suosikkisarjani. Kiitospäivät ja
joulutkin kuin sitä amerikkalaista perheunelmaa, jossa kaikki lopulta kuitenkin
sovitaan.
Elämän mittaisessa lukupiirissä Will kertoo äitinsä Mary
Annen tarinan alkaen siitä hetkestä, kun äiti sai vuonna 2007 kuulla
sairastavansa parantumatonta haimasyöpää siihen hetkeen, kun äiti kuoli syyskuun
14. päivänä 2009. Näiden vuosilukujen väliin mahtuu paljon elettyä elämää,
paljon sairaalassakäyntejä, solusalpaajahoitoja, mutta myös perhehetkiä lasten
ja lastenlasten kanssa ja kuin kultaisena lankana kulkee äidin ja pojan
vastaanottohuoneiden odotusaikoina aloittama elämän mittainen lukupiiri. Kirja
marsittaa esille toinen toistaan kiinnostavampia teoksia, joita molemmat
lukevat, sitten keskustelevat niistä ja samalla liukuvat kirjan aiheista usein
yhteiseen jo elettyyn ja menossa olevaan elämään, kuin myös tulevaisuuteen sen
jälkeen kun äitiä ei enää ole. Mary Anne saa aikaa kolmesta kuuteen kuukauteen,
mutta hän ylittää tuon ajan melkein pelkällä tahdonvoimalla ja muutamat seikat
pitävät häntä kiinni niin, että hän ei voi lähteä ennen kuin ne ovat hänen
mielestään kunnossa.
Kirjan alussa on sisällysluettelo, mitä kirjoja, Will ja
Mary Anne ehtivät lukea ja käsitellä, mutta kirjan takana täydellisempi liite
monine kirjailijatietoineen, joka täydellistää alussa mainitut noin
kolmekymmentä teosta. Joukossa on paljon kirjoja, joita ei ole suomennettu ja
se mainitaan aina lukijalle tiedoksi. Eräs suomentamaton ja Pulizer-palkittu kirja kirpaisi...Ensin vähän perheestä:
Äiti oli syntynyt varakkaaseen juutalaissukuun, joka oli
siirtynyt asumaan Yhdysvaltoihin 1600-luvulla. Perheenjäsenet olivat menneet
naimisiin muiden juutalaisten kanssa, jotka olivat joko kääntyneet kristityiksi
tai sopeutuneet niin paljon, että juhlivat kristittyjen juhlapäiviä. Isä on
lähtöisin maanläheisemmästä ja myöhemmin saapuneesta joukosta. Hänen isänsä
isoisä tuli maahan sisällissodan aikaan kuin pieni kaupusteleva, saksalainen
rumpalipoika ja päätyi myymään vihanneksia, pääasiassa perunoita, New Yorkin
Lower East Sidelle.
Willin perhe oli siis assimiloituneita juutalaisia ja näin
Will sai nauttia rakastamastaan kiitospäivästä piiraine ja muine herkkuineen,
joka oli hänelle joulua stressittömämpi juhla. Tosin Will muisti heidän
joulunsa aina kuin satuna, sillä hänen ollessaan kahdeksan ja isoveljensä
yhdeksän, he asuivat näyttävässä talossa hyvällä alueella Cambridge Streetillä
ja näkymä kadulta oli kuin postikortista eli aina joulukuussa tuntui satavan
lunta. Perhe kerääntyi takan ympärille lukemaan ja jättimäinen kuusi kurotteli
kohti kattoa...
Apua!, nyt putoan taas näihin tunnelmiin...mars kirjoihin ja
Mary Annen persoonaan.
Ihan syöttinä innokkaille lukijoille, kerron, että Will ja
Mary lukivat mm. Pikku naisia, Leon Urista, Solženitsyniä, J.R.R.Tolkienia,
C.S.Lewisiä, Tuulen viemää, Günter Grassia, Thomas Mannia, Somerset Maughamia,
Patricia Highsmithia, Erica Jongia, Jane Austenia, Henrik Ibseniä, Jhumpa
Lahiria, Stieg Larssonilta Miehet jotka vihaavat naisia, Alice Munroa, ColmTóibínia, Roberto Bolañoa...Erityisen ihastuneita lukupiiriläisemme olivat John
Irvingin kirjaan Ystäväni Owen Meany, Ian McEwanin Rannalla sekä Muriel Barberyn Siilin eleganssiin!
Viime mainitusta tuli Mary Annelle jonkinlainen lopun ajan tuki ja innoitus,
sillä se valoi häneen pelottomuutta kuolemaa kohtaan sekä innoitti miettimään
sisustuksia ja rakennuksia. Viime mainittua jopa niin pitkälle, että hän
puolileikeillään totesi katuvansa vain sitä, että ei ollut ikinä hankkinut linnaa
Skotlannista. Melkein loppuun asti hän myös jatkoi miehensä ja hänen yhteistä intohimoa, keramiikan kerämistä. Heidän suosikkeihinsa kuuluivat Edmund de Waal, Julian Stair, Rupert Spira...
Mary Anne ei ollut viettänyt ihan tavallista elämää, vaan
hän oli työskennellyt pakolaisten hyväksi maailman kriisipesäkkeissä ja toimi
aktiivina järjestössä Women’s Refugee Commission, jonka kahdettakymmenettä
toimintavuotta juhlistettiin vuonna 2009 New Yorkissa. Liv Ullmann, yksi
järjestön perustajista, piti puheen ja kiitti myös Mary Annea. Toiminta ei
ollut vaaratonta ja niinpä äiti ei voinut antaa kuolemalle periksi ennen kuin
hänen hyvä ystävänsä, New York Timesin toimittaja, David Rohde, pääsi
pakenemaan Talibanin vankeudesta ja he saivat vielä tavata.
Ja sitten Will kertoo, miten hän tuo äidille Geraldine
Brooksin Kirjan kansan. He olivat lukeneet Brooksin Pulitzer-palkitun kirjan
Maaliskuu (suomentamaton), joka kertoo May Alcottin Pikku
Naisista puuttuneen isän tarinan. Brooksin uusin romaani on Kirjan kansa ja kun
Mary Anne on saanut sen luettua:
”Kirja on ihan mahtava”, hän sanoi. ”Se muistuttaa minua
tehtävästäni vaalivalvojana Bosniassa.”
”Se on niin tapahtumarikas – aivan kuin monta kirjaa yksissä
kansissa. Tiedät, että en yleensä lue trillereitä. Mutta tarina, jonka Brooks
kertoo kirjan synnystä – Sarajevo Haggadahista – ja siitä, kuinka ihmiset vaaransivat
henkensä suojellakseen sitä, on kuin jännitystarina. Ihailin Hannaa,
harvinaisten kirjojen tuntijaa...Viinitahra, hyönteisen siipi, suolavesi – oli mielenkiintoista
nähdä, kuinka ne kaikki...”
Kirjan kansa on blogiaikani TOP10:ssä, joten se ei ole
minulle mikä tahansa kirja ja oli aivan mahtavaa lukea, miten Mary Anne
vaikuttui samasta teoksesta. Teoksen kansi on yksi kauneimmista, mitä olen nähnyt...
Vaikka Elämän mittainen lukupiiri on ylistys kirjoille, on
se myös tarina äidin kuolemasta. Mary Anne lähtee perheensä ympäröimänä kotona
ja hän saa elää vielä sen viimeisen kesän, jota niin odotti. Willin kertomus ei
ole lohduton, vaan lohdullinen, kaunis, kohottava. Hän tuo mukavasti esiin myös
äidin vahvan empatiakyvyn vähempiosaisia kohtaan kuin myös tämän joskus
tiukatkin mielipiteet, jotka äiti osasi perustella napakasti:
”En voi kuvitella luopuvani oikeista kirjoista”, hän sanoi. ”Ja
minusta on mukavaa lahjoittaa niitä eteenpäin lukemisen jälkeen. Ajattele
Taikavuoren ensipainosta, jonka annan Nicolle. Se painettiin yhdessä
ensimmäisen niteen kanssa, joka meni Mannille itselleen. Sillä on oma
historiansa.”
Koskettava tarina, kiinnostava tarina, lukijoiden tarina, saa päättyä Willin mielestäni kauniisti
kokoavaan ajatukseen, joka on niin totta, niin totta:
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet Maria/Sinisen linnan kirjasto Jenni/Kirjakirppu ja Kirja vieköön!
perjantai 31. heinäkuuta 2015
Vastaan Tiian kesähaasteeseen!
Nyt heinäkuun viimeisenä päivänä vastaan vihdoin Tiian kesähaasteseen. Kiitos haasteesta Tiia♥
1. Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.
En jaksa uskoa, että sitä on enää paljoakaan sillä lehdistö ja televisio ovat lähestyneet näiden blogivuosieni aikana ja sen lisäksi me kirjabloggaajat olemme aika ajoin tehneet kevennyksenä paljatuslistoja, joissa on pitänyt kertoa liiankin monia asioita, mutta toki lukijoita on tullut lisää, joten tässä joillekin ehkä muutama uusi:
Minulla on nollatoleranssi rasismille. Lapsuuteni toiveammatit olivat eläinlääkäri ja kirjailija. Olen sairastanut melanooman. Suosikkikaupunkini on Salzburg. Näen enneunia, jotka ovat toteutuneet. Olen tunteellinen ja romantikko. Olen heikompien puolesta. Olen aika ihastunut Ville Valoon...ollut jo kauan. Stingiä kuitenkin kuuntelen vähintäin yhtä paljon, mutta Villestä kerään kuvia Pinterestiin! Vuonna koivu ja tähti ajoin automme lunastuskuntoon 13. pvä perjantaina lumisohjossa Satakunnassa, sen jälkeen en ole ajanut talvella autoa. Minulla on hoitotahto. Perheeni on voimavarani. Pidän lauseesta: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat taivaan tähtiin." - Oscar Wilde -
2. Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?
Aloitin kirjoittamalla kuin lukupäiväkirjaa. Olin ihan tyytyväinen ja en odottanut mitään suosiota. Kun kommentteja alkoi tulla, sopeuduin nopeasti: Monista lukijoista tuli tuttujani, osan kanssa meilaan, toisten kanssa tapailemme hyvän ruoan äärellä ja/tai kirjamessuilla ja osasta on takuulla tullut ikiystäviä. En voi kirjoittaa miellyttääkseni kaikkia, sillä olen rehellinen, mutta uskon, että minua lukevat he, joita tyylini miellyttää. Tätä myös toivon, sillä mitä ihmeen järkeä on lukea blogeja, joista ei pidä!
3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?
Olen blogissani ihan itsenäni, mutta olen oppinut tekemään rajaa julkisuuden ja privaattielämän suhteen niin, että ihan kaikkea ei tarvitse kertoa. Lukijat yleensä haluavat tietää edes jotain blogin kirjoittajasta, mutta en ole ihan niin avoin, miltä vaikutan, joten suodatin toimii.
4. Mikä saa sinut nauramaan?
Brittiläinen huumori. Lumimies ja paras ystäväni Anne.
Ehdottomasti myös tyttäreni Meri
jonka kanssa saatamme saada mielettömiä naurukohtauksia. Muut eivät välttämättä tajua, mille nauramme;)
5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?
Elämäntapa. Ilma jota hengitän.
6. Ketä läheistäsi ihailet?
Puolisoani, jonka kanssa vietämme tänä vuonna jo 30-vuotishääpäivää. Juhlistamme merkkipäivää matkustamalla sinne, missä R. kosi minua eli alpeille.
7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?
Kärsimättömyyteni, näppisvirheet, liika idearikkaus eli aivoni alkavat suoltaa ideoita vaikka mistä juuri kun pitäisi nukkua...
Näiden ensimmäisestä opintolainasta ostamieni tuolien uuden värin piti olla Marilyn, mutta tienkin yöllä sain päähäni, että löytyy just joku muu oikeampi sävy ja niin aloin googlata aamutähtien sammuessa uutta sävyä ja löytyihän se eli Pioni. Olisi ehkä voinut tuonkin ajan nukkua, mutta hyvät näistä tuli ja nyt on neljä lisätuolia ruokapöydän ympärille tarvittaessa. Kuvia lisää jutussa Tuumailua ja tuunailua
8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?
Tähän olen jäävi vastaamaan, mutta olen saanut kuulla olevani luotettava, tunnelmien luoja, kaikkien aistien juhlien vaalija sekä heittäytyjä. Minua pidetään myös hyvin iloisena, vaikka itse tunnen usein kaunista alakuloa...
9. Mikä sinusta tulee isona?
Jatkan polkuani elämän kauneuden ihmettelijänä...
10. Uskotko onnellisiin loppuihin?
Ehdottomasti!
Ojennan tämän haasteen edelleen Saralle, Marjatalle, Lumiomenalle ja Kaisa Reetalle♥
Mukavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!
Love
Leena Lumi
1. Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.
En jaksa uskoa, että sitä on enää paljoakaan sillä lehdistö ja televisio ovat lähestyneet näiden blogivuosieni aikana ja sen lisäksi me kirjabloggaajat olemme aika ajoin tehneet kevennyksenä paljatuslistoja, joissa on pitänyt kertoa liiankin monia asioita, mutta toki lukijoita on tullut lisää, joten tässä joillekin ehkä muutama uusi:
Minulla on nollatoleranssi rasismille. Lapsuuteni toiveammatit olivat eläinlääkäri ja kirjailija. Olen sairastanut melanooman. Suosikkikaupunkini on Salzburg. Näen enneunia, jotka ovat toteutuneet. Olen tunteellinen ja romantikko. Olen heikompien puolesta. Olen aika ihastunut Ville Valoon...ollut jo kauan. Stingiä kuitenkin kuuntelen vähintäin yhtä paljon, mutta Villestä kerään kuvia Pinterestiin! Vuonna koivu ja tähti ajoin automme lunastuskuntoon 13. pvä perjantaina lumisohjossa Satakunnassa, sen jälkeen en ole ajanut talvella autoa. Minulla on hoitotahto. Perheeni on voimavarani. Pidän lauseesta: "Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat taivaan tähtiin." - Oscar Wilde -
2. Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?
Aloitin kirjoittamalla kuin lukupäiväkirjaa. Olin ihan tyytyväinen ja en odottanut mitään suosiota. Kun kommentteja alkoi tulla, sopeuduin nopeasti: Monista lukijoista tuli tuttujani, osan kanssa meilaan, toisten kanssa tapailemme hyvän ruoan äärellä ja/tai kirjamessuilla ja osasta on takuulla tullut ikiystäviä. En voi kirjoittaa miellyttääkseni kaikkia, sillä olen rehellinen, mutta uskon, että minua lukevat he, joita tyylini miellyttää. Tätä myös toivon, sillä mitä ihmeen järkeä on lukea blogeja, joista ei pidä!
3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?
Olen blogissani ihan itsenäni, mutta olen oppinut tekemään rajaa julkisuuden ja privaattielämän suhteen niin, että ihan kaikkea ei tarvitse kertoa. Lukijat yleensä haluavat tietää edes jotain blogin kirjoittajasta, mutta en ole ihan niin avoin, miltä vaikutan, joten suodatin toimii.
4. Mikä saa sinut nauramaan?
Brittiläinen huumori. Lumimies ja paras ystäväni Anne.
Ehdottomasti myös tyttäreni Meri
jonka kanssa saatamme saada mielettömiä naurukohtauksia. Muut eivät välttämättä tajua, mille nauramme;)
5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?
Elämäntapa. Ilma jota hengitän.
6. Ketä läheistäsi ihailet?
Puolisoani, jonka kanssa vietämme tänä vuonna jo 30-vuotishääpäivää. Juhlistamme merkkipäivää matkustamalla sinne, missä R. kosi minua eli alpeille.
7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?
Kärsimättömyyteni, näppisvirheet, liika idearikkaus eli aivoni alkavat suoltaa ideoita vaikka mistä juuri kun pitäisi nukkua...
Näiden ensimmäisestä opintolainasta ostamieni tuolien uuden värin piti olla Marilyn, mutta tienkin yöllä sain päähäni, että löytyy just joku muu oikeampi sävy ja niin aloin googlata aamutähtien sammuessa uutta sävyä ja löytyihän se eli Pioni. Olisi ehkä voinut tuonkin ajan nukkua, mutta hyvät näistä tuli ja nyt on neljä lisätuolia ruokapöydän ympärille tarvittaessa. Kuvia lisää jutussa Tuumailua ja tuunailua
8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?
Tähän olen jäävi vastaamaan, mutta olen saanut kuulla olevani luotettava, tunnelmien luoja, kaikkien aistien juhlien vaalija sekä heittäytyjä. Minua pidetään myös hyvin iloisena, vaikka itse tunnen usein kaunista alakuloa...
9. Mikä sinusta tulee isona?
Jatkan polkuani elämän kauneuden ihmettelijänä...
10. Uskotko onnellisiin loppuihin?
Ehdottomasti!
Ojennan tämän haasteen edelleen Saralle, Marjatalle, Lumiomenalle ja Kaisa Reetalle♥
Mukavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!
Love
Leena Lumi
keskiviikko 29. heinäkuuta 2015
Linn Ullmann: Kun olen luonasi
Kun näin Stellan ensimmäisen kerran sairaalankäytävän
toisessa päässä, hän oli juuri tavannut Martinin, miehen joka olisi hänen
kohtalonsa aina kuolemaan saakka. Sana ei ole minun vaan hänen. Kohtalo, hän
sanoi. Höpön höpön, sanoin. Jos ei olisi ollut Martinia, olisi ollut joku
toinen. Eipäs, hän sanoi päättäväisesti. Kohtalo! Minun kohtalonani ovat olleet
oma ikääntyvä ruumiini, nivelkivut, hyvin epämiellyttävä tunne, että minun
alituiseen täytyy käydä tarpeillani, mutta vaikka mitään ei kuitenkaan tule, tunne
ei silti lakkaa, mikä on yhtä sietämätöntä kuin...Ja kohtalonani on Oslon
tielaitos, joka ei hiekoita jalkakäytäviä talvisin, kohtalonani on talvi, sillä
tammikuussa on jäistä ja liukasta ja kesällä olen pyörällä päästäni lämmön ja
armottoman valkoisen valon vuoksi...
Linn Ullmannin teos Kun olen luonasi (Når jeg er hos deg,
WSOY 2002, suomennos Tarja Teva) on putoamisten kirja, jossa pääosassa ovat
pariskunta Stella ja Martin. Teos on avioliittoromaani, jossa Stella
konkreettisesti putoaa korkealta ja jälkeenjäävät puidessaan Martinin
mahdollista syyllisyyttä asiaan, kertovat samalla omista elämistään tavalla,
jossa he tuntuvat roikkuvan itse jossain kauhistavan korkealla, risaisen köyden varassa, hyvin likellä putoamista, sitä kaivaten tai sitä kauhistellen.
Linn Ullmann on kiinnostanut minua lähtien kirjasta Aarteemme kallis, joka oli lukuvuoteni 2012 neljänneksi paras teos. Ullmannin tyylissä on
jotain häijyä, jotain tahallista halua satuttaa, saada lukija kavahtamaan,
töytäistä lukija uskomaan, että ’tällaista paskaa tämä elämä on.’
Aarteemme
kallis oli varsin lohduton kuva eräästä avioliitosta, mutta kirjan potenssia
nosti seitsämänkymmentäviisivuotisjuhliinsa ryyppäämällä valmistautuva Jenny
Brodal, joka on kuin syntynyt mehiläiskuningattareksi, ei parhaaksi
mahdolliseksi äidiksi tyttärelleen. Kun olen luonasi kirjassa 'tavallaan' Jennyn
tilalla on iäkäs Axel, joka on montaa mieltä sekä Stellasta että Stellasta ja
Martinista parina. Omaan elämäänsä pettynyt Axel Åkerman Grutt listaa mieluusti
ja mitään kaihtamatta elämän ikäviä asioita, mutta niin kokemuksellisen rosoisesti, että
hänestä melkein pitää. Pitäminen ei kuitenkaan lohduta lukijaa, sillä Axel toivoo vain joka aamu päivän olevan elämänsä viimeisen...
Stellan ja Martinin avioliitto on kuin syväjäädytetty. Miten
kauhistavalta sen kumiseva tyhjyys tuntuukaan. Miten Martin, huonekalukauppias
on voinut päättää naida jokaista asiakasta, joka ostaa avakadonvihreän
sohvan...ja sen tekeekin. Yksi asiakkaista on Stella ja siitä se sitten alkaa,
Stellan kohtalona pitämä suuri rakkaus. Stellan Amanda-tytär on vielä Martinin
siedon piirissä, mutta kun yhteinen lapsi Bi syntyy, Martin osoittautuu täysin
kyvyttömäksi kiintymään omaan tyttäreensä. Stella saa huomata, miten hiljainen,
kuin kuollut heidän kotinsa on ja sen vastapainona Martin haluaa kuitenkin heidän
olevan sukurakkaita hänen sukunsa suuntaan. Stella on kuitenkin ollut alusta
saakka kuin syrjästäkatsoja:
Martinin perhe tuntuu minusta vieraalta myös
tulevaisuudessa. Me olemme usein heidän kanssaan, aina on suuria juhlia kuten
nämä syntymäpäivät, mutta he ovat itseriittoisia eivätkä välitä minusta. Kun
vähitellen otan Amandan mukaani ja sitten myös Bin, joka on Martinin oma tytär,
tunnen itseni edelleen tunkeilijaksi...On kuin minua ei olisi olemassa. Minulle
he ovat kuin varjoja seinällä, joten ehkä minäkin olen varjo heille. Martin
sanoo, että...vika on minussa.
Frederikke Moll, todistaja:
Katolla on mies ja nainen. Naisella on yllään punakeltainen
kevätleninki – sellaiset leningit minä ompelen itse – ja pitkät punertavat
hiukset. Jalassa punaiset sandaalit.
Kaikki tapahtuu yhä uudestaan, he syleilevät toisiaan ja hän
putoaa, sillä tämä hetki toistuu loputtomasti enkä minä voi tehdä mitään
pysäyttääkseni sitä.
Mietin jo ottavani pitkälle syyslomalle mukaan Ullmannin
esikoisteoksen Ennen unta, mutta en voi. Luen sen joskus myöhemmin, sillä Linn
kirjoittaa tavalla, jolle olen liian altis. Hän kirjoittaa suoraan mieleeni.
Martinin narsistisuus kauhistuttaa ja Kun olen luonasi ei ole enää kaunista
alakuloa, vaan jotain aivan muuta...Aarteemme kallis ei ollut näin kuolettavan kyyninen. Ei minusta. Siinä Ullmann teki rosoisen kauniin työn, josta saatoin todeta: ”Linn
on kirjoittanut sumulla, joka aamulla onkin kiveä tai valkoinen kukka Mailandin
puutarhassa. Jostain tulee tuoksu: L’ Air du Temps. Ja on joulukuu.”
Kun Stella on kuollut, yksi todistajista on hänen tyttärensä
Amanda. Amanda, joka yrittää suojella pikku Bin elämää pahalta. Amanda, joka on
vasta viidentoista. Amanda, jonka nimi tarkoittaa: se jota tulee rakastaa.
*****
Osallistun tällä kirjalla Kirjallinen retki pohjoismaihin haasteeseen
*****
Osallistun tällä kirjalla Kirjallinen retki pohjoismaihin haasteeseen
tiistai 28. heinäkuuta 2015
Pärttyli Rinne: Viimeinen sana
Franz nautti lumesta. Hän nautti siitä, kuinka lumi pehmensi
ääriviivat ja hautasi äänet. Luminen maailma oli vailla ulkopuolta. Se todisti
olemassaolon pohjimmaisesta ykseydestä, josta erot vasta myöhemmin kohosivat
esiin. Hän nautti siitä, että saattoi maata öisin valveilla vuoteessaan ja
katsella kuinka alhaalla välkkyivät edestakaisin ajelevien aurausautojen valot.
Hän nautti siitä, kuinka kinokset kasvoivat ja ihmiset pienenivät niiden
rinnalla. Hän nautti siitä, kun säätiedotuksessa sanottiin kerta toisensa
jälkeen, että lunta oli satanut enemmän kuin koskaan ennen. Hän nautti
pehmeästä valosta, jota oli kaikkialla.
Edellisiltana silmäilin huojuvasta kirjapinosta ottamaani
Pärttyli Rinteen esikoisteosta Viimeinen sana (Noxboox 2014) ja koska tiesin aiheen
liittyvän koulusurmien tragediaan, uskoin vaihtavani dekkariin, sillä yleensä
en lue kovin vahvan teoksen jälkeen toista vahvaa. Edellisen kirjan jälkimaun
pitää painua ennen uutta muistijäljen tarjoavaa makua. Luin kuitenkin
ensimmäisen sivun, sitten toisen ja niin se oli sitten menoa. Hyvä, että
pystyin yhtään merkintää vihkooni laittamaan, mutta onneksi kuitenkin jotakin,
kuten: ’Pärttyli – tunneälykäs, lahjakas, jopa pelottava, mutta tuntee biisin Yö
kanssas sun...’, ’ei yhtään turhaa sanaa Viimeisessä sanassa’, ’tiheä
timantti’, ’ei yhtään myötähäpeän virkettä’, ’olen tunturipöllö ellei Rinteestä tule Kuuluisa Kirjailija!'
Ensinnäkin Pärttyli Rinteen esikoisteos on hämmästyttävän
koskettava, hämmästyttävän täydellinen ja mikä kieli! Minä joka jätän kirjan heti,
jos siinä on puhekieltä ’mulle’, ’sulle’ ’sä’, ’ni?’, totesin juuri dialogit
toimiviksi ja uskottaviksi. Miksi tämä tyyli ei nyt ärsyttänyt minua? Miksi
vaikutuin kirjasta, joka on yhtä hyytävän täydellinen kuin tarinan päähenkilö
Franz riittävästi Nietzscheä luettuaan kokee olevansa? Siksi, että Rinne edes yrittää ymmärtää Franzia. Hän uskaltaa nähdä ja näyttää muille, miten
ahdistunut ja pelokas yli-ihminen Franz sisältään kuitenkin oli. Lukija alkaa
väistämättä miettiä: Mitä olisi pitänyt tapahtua, että pahin ei olisi tapahtunut?
Olisiko kaikki ollut toisin, jos filosofian opettaja olisikin antanut Franzin
loistavasta esseestä kympin, keskinkertaisen kahdeksikon sijasta? Oliko Franzin
keskinkertaistajaopettaja, Helena, primus motor, toiminnan käynnistäjä, vaikka
juuri hän kysyi Franzilta toistuvasti, että ’onko kaikki hyvin?’ Voimmeko
mitenkään syyttää vanhempia, yhteiskuntaa tai Franzin asehullua ystävää
Kolehmaista vai peräti Virpiä, joka antoi olettaa antavansa ja antoikin, mutta
sitten ei antanutkaan vaan antoi olettaa antavansa ja antoikin sitten Jerelle,
Franzin kiusaajalle?
Ehdottomasti kauhistavinta on Franzin yksinäisyys, jonka hän
täyttää kuvitelmallaan tulla filosofeista suurimmaksi. Tätä kuvitelmaa rikkovat
suuresti hänen satunnaiset meuhkaamisensa, mutta sitäkin vahvemmin hänen
suorastaan säälittävä kykynsä ilmaista itseään. Kun pitäisi kuulua puhetta, kun
pitäisi näkyä surua, pettymystä tai kykyä sanoa vaikka ’sä teit nyt väärin
mulle’, Franz istuu lattialle, painaa päänsä alas kuin kaltoin kohdeltu iso
koira ja vaikenee. Hän on lukossa, kunnes palaa takaisin omaan
yksinäisyyteensä, omaan kuvitelmaansa olla kerran kaikkein suurin kaikista
filosofeista. Mitään hän ei niin vihaa kuin keskinkertaisuutta, jota hänen
ympärillään tuntuu riittävän aina vanhemmista päin näköä sylkevään Jereen.
Kirjan kuningatar-Virpin seksuaaliset kissa-hiiri –leikit
Franzin kanssa saavat ihon kananlihalle, mutta tuovat mieleen jo hautautuneita
muistoja teinivuosilta, muistoja, joiden yli haluaa vetää paksun mustan viivan,
sillä enhän minä voinut tehdä ’Franzille’ noin, enhän! No kyllä sitä vain
tehtiin vaikka mitä, mutta onneksi joku sai pyytää anteeksi kolmenkymmenen
vuoden päästä, kun...Franzin vanhemmat välittävät pojastaan, mutta voiko heitä
odottaa tajuamaan, missä mennään niiden lyhyiden pöydässä tapaamisten
perusteella, mitä oli, lukuunottamatta sitä kertaa, kun äiti ja Franz lähtivät
ostamaan Franzille uutta takkia.
”Kevättakki”, vastasi Franz.
Äiti mittaili vuoroin takkia ja vuoroin Franzia. Sitten hän
käänsi kainalosta hintalapun esiin.
”Seitsemänsataa euroa!”, hän huudahti.
Franz käänsi hintalapun ympäri.
”Miinus kakskyt prossaa”, hän sanoi painavasti.
Äiti näytti hiukan ahdistuneelta. Franz meni peilin eteen ja
veti takin ylleen. Se istui täydellisesti. Kuin räjähtäen laajeneva tuhkapilvi.
Hän heilutteli käsiään ja kääntyili peilin edessä äidin ilmeitä tarkkaillen.
Tämä empi yhä. Franz käänsi takin kaulukset pystyyn, otti haara-asennon ja
laittoi kädet lanteilleen. Äiti heltyi.
”Oisko tää nyt sitten
semmonen mistä sä tykkäät”, hän sanoi.
Franz katsoi peiliin ja antoi sieltä hymynsä äidille.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Omppu Amma Marjatta Mentula Yöpöydällä ja Krista
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Omppu Amma Marjatta Mentula Yöpöydällä ja Krista
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)