Välähdyksiä blogiystävän ja allekirjoittaneen tapaamisesta vähin sanoin, enempi kuvin. Eilen Jael ja minä piipahdimme ensin harjukaupungin torilla. Siellä armoitettu hovikuvaajamme taltioi minun ja R:n näin
sekä myös näin:
Suukon jälkeen arvon naiset suuntasivat kulkunsa kohti Sitä Yhtä Paikkaa, jonka edessä tässä Jael:
Ja rouvien antipasto oli kantarellikeitto double;-)
Katsokaa mikä lautanen! Koska Sen Yhden Paikan kanterellikeitto on maankuulua, otimme sen tuplana, jonka tähden jätimme pääruoan väliin ja valitsimme dolcen, joka on iki-ihana jälkiruokaklassikko Romanovin mansikat:
Innokas ruokabloggaaja Appelsiineja ja hunajaa -blogista oli suorastaan mykistynyt upeista lautasista, miljööstä sekä hurmaavista makuelämyksistä:
Illan tullen, päivän mennen rouvat kuitenkin jo kokkasivat innokkaina paratiisisaaren terassilla monenlaista,
kuten grillattua lohta suppismuhennoksella, katkarapusalaattia, tzazikia ja grillattua munakoisoa tahinikastikkeella. Illan dolce olivat tietenkin suomalaiset mansikat, mutta nyt siirrymme sunnuntai-illan aurinkoon terassille nauttimaan
Love
Leena & Jael
PS. Perjantaina tarjosin siis munakoisoa kahdella tavalla , joka löytyy myös nimellä munakoisorullat
PPS. Jaelin juttu viikonlopusta meillä täällä ja hänen kulinaariset elämyksensä, mm. käyntimme Pöllöwaarissa (minulle Ranskalaiset korot tai Se Yksi Paikka) ja Viherlandiassa täällä
Jotenkin niin hurmaavaa saada samana päivänä kaunis kortti blogiystävältä: Kiitos Hanne♥, kuin saada toinen blogiystävä vieraaksi. Kortin turkoosi ja pinkki ovat kuin luodut toisilleen ja tämä menee nyt kehystettäväksi. Koska Jael istuu nyt turvallisesti junassa ja minusta hänellä ei ole mitään i- tai muutakaan padia, voin kertoa, että aion yllättää hurmaavan munakoisokursittajamme tänään minun bravuurillani, joka on munakoisoa kahdella tavalla. Valitettavasti arkisemman version nautimme jo eilen;-) Jukra, että oli herkkua...,mutta Jaelille jäi paras ja kyllä meillä on muutakin syömistä eli on antipasto, sitten primo piatto, contorno ja dolce. Huomiseksi on yllätys, josta en uskalla tähän inahtaakaan, jos hän vaikka vilkaisee vielä tänään blogeja. R. aikoo virittää kolmannen tietsikan vierasmakkariimme...
Ellei meistä kuulu, olemme päättäneet viettää täysin privaatin viikonlopun, mutta ehkä jostain kohdasta irtoaa kuva tai kaksi, mutta sen näkee sitten.
Kaikille ihanaa viikonloppua ja lumoavaa loman jatkoa! Minä en vielä isosti näyttäydy etenkään, kun luen nyt rinnatuksin kolmea teosta: tietokirjaa taiteesta, vaativaa runoteosta ja hyvin erikoista latinoa jännityskirjaa. Ja kaiken hyvän päälle. R:llä on vielä lomaa kaksi viikkoa, joten...
Love
Leena Lumi
Feeling Good
Prologi
Tällaisina iltoina Claire ja minä otamme kaiken irti hetkistä, jotka saamme vielä olla kahden. Silloin tuntuu kuin kaikki olisi avoinna edessäpäin, sovittu ravintolaillallinen voisi olla pelkkä väärinkäsitys, ja me olisimmekin kaupungilla aivan kahdestaan. Jos minun pitäisi määritellä mitä onni on, sanoisin näin: onnelle on tarpeeksi itsessään, se ei kaipaa todistajia. Epäonni etsii aina seuraa. Se ei siedä hiljaisuutta, varsinkaan sitä vaivautunutta hiljaisuutta, joka laskeutuu, kun se jää yksin.
Aloitin edellisyönä Herman Kochin kirjan Illallinen (Het diner, Siltala 2012, suomennos Sanna van Leeuwen) ja jo heti alkulauseista putosin syvään suden kuoppaan, jos muistelin omaa onnen määritelmääni, jossa onnelliset pariskunnat ovat yhdessä, viihtyvät yhdessä, mutta ne onnettomat löytyvät vieraiden lähdettyä unettomina ja yksinäisinä purjeveneen eri päistä tai omakotitalon eri kerroksista. Toisaalta, onko mitään niin puuduttavaa, kuin jättää ihana yhteinen sametti-ilta kaupungilla ja liittyä yltiösosiaaliseen seuraan, jonka pariskunnat leikkivät sosiaalisia leikkejään, mutta kahdenoloa toistensa kanssa he eivät siedä.
Herman Kochin ensiluku vie tunnelmiin, joissa on paljon tunnistettavuutta, samaistumisen mahdollisuutta. Päähenkilö historianopettaja Paul Lohman rakastaa syvästi vaimoaan Clairea sekä heidän teini-ikäistä poikaansa Micheliä. Hän suorastaan rakastaa heidän perheonneaan, josta ei halua pisaraakaan tihkuvan esimerkiksi pääministeriksi tähtäävän veljensä Serge Lohmanin ja tämän vaimon Babetten pöydälle. Väistämätön on kuitenkin edessä, sillä Serge on kutsunut Paulin ja Clairen amsterdamilaiseen ravintolaan keskustelemaan lapsista, serkuksista Michel ja Rick ja jostain, mitä pojat ovat tehneet.
Tunnelmatilanne selviää lukijalle nopeasti, sillä Paul ei jätä haarukallaan sorkkimatta veljeään hovimestarin esitellessä pikkurillillään Sergen alkupalalautasta, jolla on kantarelleja ja jokirapuja, tilatessa chablista ja etenkin yrittäessään vaikuttaa muita kulttuurituntemuksellaan retostellen Woody Allenin filmillä Match Point, mutta pudotessa Scarlett Johnssonin rintojen vakoon. Hetki hetkeltä Paulin ylemmyyden tunne sekä vastenmielisyys kasvavat, mutta vakuutan, että alkupalat on kevyt juttu pääruokaan verrattuna ja jopa digestiivi on kuin veritihkuinen tartarpihvi, sillä Herman Koch todella näyttää, mistä on kiinnostavat kirjailijat tehty!
Nyt on aika tunnustaa, että olen suuri kulinaristi ja varasin juuri pöydän Siihen Yhteen Paikkaan, joka on kuuluisa viineistään ja erinomaisesta keittiöstään. Minun ei tarvinnut sanoa, minkä pöydän haluan, sillä hovimestari tietää sen jo. Minulla on ’oma pöytä’, kuten Sergellä ja jopa sama viini-ja alkupalamaku, sillä varmistin kantarellit ja jokiravut, mutta Match Pointista löydän aivan muita näköaloja kuin Scarlettin rintavaon. Tunnustan myös olevani päivä päivältä vaativampi lukija, sillä liian monet kirjailijat ikävystyttävät minua ja…
En saa ihmisjoukoissa ahdistuskohtauksia enkä ole juhlissa mikään erakko, kummajainen, jonka kanssa kukaan ei halua jutella ja jonka ruumiinkieli kertoo vain sen, että hän toivoo saavansa olla rauhassa. Ei se on jotain aivan muuta. Se liittyy siihen miten väliaikaista kaikki on, kaikki ne ihmiset olohuoneissaan, kodeissaan, kerrostaloissaan, kaavoitetuissa lähiöissään, joissa katu johtaa aina toiselle kadulle ja aukio on katujen kautta yhteydessä toiseen aukioon.
Kochin kirjan ranka on tapahtuma, jossa teini-ikäiset serkukset ovat syyllistyneet todella ikävään tekoon. Eräs on kuvannut rikoksen ja vienyt sen nettiin. Tulossa on rikosoikeudenkäynti, paljon ikävää julkisuutta kummallekin perheelle sekä etenkin nuorille pojille. Kaikki se tapahtuu ellei joku puutu asiaan. Ellei joku, jota vaimo rakastaa puutu asiaan. Elleivät he, jotka näkevät asian oikean laidan, puutu asiaan. He, joilla on oikea rakkaus ja hieman, vain hieman salattuja asioita, sillä mitä se kenellekään kuuluu, miksi Claire oli sairaalassa ja melkein kuoli, mitä se kenellekään kuuluu, että Paulilla on muistikatkoja, temperamenttiongelmia ja hän haluaa manipuloida muut koulujen rehtorit mukaan luettuna toimimaan tavallaan. Mikä helvetin oireyhtymä? Ja saatana: Michelissä ei ole mitään vikaa! Minussa, meissä ei ole mitään vikaa. Me olemme täydellisen onnellinen perhe ja tiedämme, miten kasvattaa lapsemme tajuamaan, miten Hollannissa eletään ja mitä hollantilaisen oikeuksiin kuuluu. Jos menee vaikka nostamaan rahaa pankkiautomaatilta, niin siellä kopissa ei voi maata kukaan, joka luulee voivansa niin tehdä. Ja kaikki Afrikan adoptiot ovat niin syvältä ja niillä haetaan vain median huomiota ja…
Minusta tuntuu, minusta tuntuu nyt hyvin syvästi, että olen lukenut erinomaisen kirjan henkilöistä, jotka ovat mahdollista tapahtua. He tietävät, mitä on oikea onni, mitä on laatukulttuuri, he eivät piereskele, he ovat harmonia ja äly, he ovat niitä, joista voidaan kirjoitta mukaälyllinen lehtijuttu narsistista ja hänen uhristaan, joka ei enää tajua mitä tekee, mutta itse asiassa toimittaja ei tiedä, mitä kirjoittaa. Hänkään ei tiedä mitään, joka uskaltaa ihmetellä: Mitä ihmettä Claire touhuaa digestiviin aikana? Ja mitä ihmettä he ovat tehneet pojalleen Michelille, joka vain kaiken jälkeenkin isikultaisikultaisikultaisikulta...
Sitten Michel otti askeleen eteenpäin, kiersi kädet ympärilleni ja painautui minua vasten.
”Isi kulta”, hän sanoi.
Epilogi
Olisiko onnen tuoksu, jota nyt nuuhkin vaimoni hiuksista, tuoksunut yksinkertaisesti vain onnelta eikä, niin kuin nyt, muistolta kaukaisesta menneisyydestä – joltakin minkä saattaa menettää aivan
yhtäkkiä?
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakiin Minna Pihi nainen Kirjavalas Jokken kirjanurkka Annika Sanna/Luettua Suketus Sonja Norkku Maria Karoliina Leena/Donna Mobilen kirjat Erja Rachelle Mari A. Amma, Tuulia/Lukutuulia, Katja/Lumiomena, ja Susa
Fjällbacka 1871
Karlin viha häntä kohtaan tuntui lisääntyvän sitä mukaa kuin vatsa kasvoi. Sillä hän ymmärsi nyt, että tunteen täytyi olla vihaa, vaikka ei käsittänytkään, mistä se johtui. Mitä hän oli tehnyt? Kun Karl katsoi häntä, miehen silmät olivat täynnä halveksuntaa. Samaan aikaan hän oli erottavinaan niissä epätoivoa, joka toi mieleen häkkiin suljetun eläimen. Aivan kuin Karl olisi juuttunut kiinni kykenemättä repäisemään itseään irti, aivan kuin mies olisi saaressa vankina kuten hänkin. Mutta jostain syystä Karl käänsi kaiken häntä vastaan ikään kuin hän olisi vanginvartija. Eikä Julian helpottanut tilannetta lainkaan. Julianin synkkyys tuntui tarttuvan Karliin, jonka aiempi välinpitämättömyys, joka aluksi vaikutti petollisesti jonkinlaiselta hajamieliseltä ystävällisyydeltä, oli kaikonnut tyystin. Ja hän oli heidän vihollisensa.
Camilla Läckbergin Majakanvartija (Fyrvaktaren, Gummerus 2012, suomennos Outi Menna) kantaa tarinassaan kahta aikaa, montaa äiti-lapsi –suhdetta, ikiaikaista naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, kuolemaa, syntymää, mutta myös kuolleiden lohtua, surun suolavettä, lokkien huutoja, meren huokailua…Kaiken keskiössä on Fjällbackan kylä, jossa tapaamme tutun kirjailija-poliisipariskunnan Erica Falckin ja Patrik Hederströmin, heidän kolme lastaan sekä Erican siskon Annan keskellä suruista suurinta, lapsen menetystä. Kylän lisäksi katsomme Gråskärän majakkasaaren suuntaan ja muistamme saarta kutsuttavan myös Gastholmeniksi, saareksi, josta vainajat eivät poistu koskaan.
Yllättäen kauan kylästä pois ollut Annie palaa perheensä tyhjillään olleeseen talon Gråskäriin pienen poikansa Samin kanssa. Annie ei ole innokas tapaamaan ketään ja se paha, jonka he olivat jättäneet jälkeensä ei löytäisi ikinä tänne meren suolaisiin tuuliin ja saaren vainajien lohdullisiin kuiskauksiin. Joku oli kuitenkin odottanut häntä, joku joka myös oli yllättäen palannut kotikyläänsä:
Annie oli kotona. Hän oli ajatellut Annieta koko illan sen jälkeen kun oli tullut päivälliseltä vanhempiensa luota. Annien pitkiä vaaleita hiuksia, pisamaista nenää ja pisamaisia käsivarsia. Annieta, joka tuoksui mereltä ja kesältä ja jonka lämmön hän saattoi tuntea sylissään yhä vieläkin näin monen vuoden jälkeen. Sanonta piti paikkansa. Ensirakkaus ei unohtunut koskaan.
Rakkaus, paitsi äidin rakkaus, on kautta kirjan kuin pisara meressä, sillä kirja on täynnä miesten väkivaltaa naisia kohtaan sukupolvesta toiseen ja lapsetkin saavat reippaasti osansa. Henkilöitä on niin paljon, että ellei ole lukenut kuutta aikaisempaa tai vähintään edellistä Fjällbackan kylästä kertovaa kirjaa, on mielestäni vaikea pysyä kartalla laajassa sukulaisuus- ja muissa ihmissuhteissa, jotka nousevat aika ajoin keskiöön kuin vuorovesi ja hukuttavat helposti alleen jäljet rantahiekassa eli sen erityisen, mitä Läckberg on selvästi halunnut tarinallaan kertoa. Merenneidossa Läckberg osoitti huiman taitonsa pitää sisäkkäiskerronta kasassa ja lukijaystävällisenä, nyt olisin toivonut, että muutama tragedia ja saman tien muutamia henkilöitä olisi sinänsä upeasta tarinasta jätetty pois. Tiivistäminen on kenen tahansa kirjailijan vaativin, mutta lopulta myös palkitsevin teko omalle kirjalleen ja lukijakunta kiittää. 1800 –luvulla Gråskärissä eläneen Emelien ja samalla saarella nykyajassa elävän Annien tarinan kutominen yhteen on kuitenkin tehty taiten ja vailla rönsyjä. Myös kontrasti Fjällbackan kylpylän avajaisiin tulevien kunniavieraiden saapumisen sekä Gråskärin saaren samanaikaisten tapahtumien välillä on todellinen Grande Finale, jota lukija osaa arvostaa. Kuolleista, jotka elävät rinnallamme Läckberg kirjoittaa myös hämmästyttävän uskottavasti sortuen sitten erääseen käsittämättömään epäuskottavuuteen Tanumsheden poliisien murhatutkinnassa, mutta minusta jokainen saa huomata tai olla huomaamatta tuon virheen itse. Kaikkea ei pidä uskoa, mitä lukee, mutta on jotenkin lohdullista ajatella, että maailmassa oikeasti voi olla naisten turvakoteja kuten on Fristad Majakanvartijassa, paikkoja, jotka auttavat naisia ja lapsia väkivallalta silloin kun yhteiskunta ja sen lait eivät siihen enää kykene. Ja jos Annie olisi tiennyt, että…
Annie nousi ja kurkisti ikkunasta sisään. Poika nukkui nykyään aamulla pitkään, eikä hänellä ollut syytä repiä tätä ylös sängystä. Ehkä uni ja unissa koetut asiat jouduttaisivat toipumista.
Hän istuutui varovasti, ja aaltojen rytmikäs loiske rantakallioita vasten karkotti vähitellen kehoa piinaavan levottomuuden. He olivat Gråskärissä, eikä kukaan löytäisi heitä täältä. He olivat turvassa.
*****
Olen lukenut monta Läckbergiä, mutta vielä ei ole minulle tullut Camillan Merenneidon ylittänyttä, vaikka Majakanvartijan kanteen onkin painettu Dagens Nyheterin sitaatti: ’Läckbergin paras kirja.’ Makuasioita, makuasioita…, mutta minulle Majakanvartija on Läckbergin toiseksi paras jännitysromaani eli ei ollenkaan huono sijoitus tällaiselta krantulta dekkarien lukijalta. Läckberg ylittää vielä Merenneitonsa, jos malttaa hieman hiljentää julkaisutahtia.
Jenni Noposelle kiitos erittäin kauniista kannesta!
*****
Osallistun tällä merentuoksuisella kirjalla Merten äärillä -haasteeseen.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Sara Anni M Rachelle Norkku ja Katja/Lumiomena
Jos tämä katoaisi?
Olisitko unta vailla
ellen lehmuksen latvan lailla
enää kuiskuttaisi,
ellen vierellä valvoisi
ja herkimmillä sanoillani
käsivarsiasi, rintojasi
- kaikkea sinussa palvoisi,
ellen ympäröisi sinua
ja kannustaisi kukoistamaan
kuin kesäistä puutarhaa
- tulvillaan tähtianista, melissaa?
- Rainer Maria Rilke -
suomennos Eve Rehn
kuva Iines
Sido vain minut, vaan yhäti kykenen laulamaan.
Karkota minut, jos haluat, vaan yhä kitaraan
totena sävelen soimaan saan.
Lyö vaikka hengiltä, niin yhä taivaaltain
liverrän sinulle ylistys huulillain,
yhäti sinun vain.
Bind Me - I still can sing -
Banish - my mandolin
Strikes true within -
Slay - and my Soul shall rise
Chanting to Paradise -
Still thine.
- Emily Dickinson -
The Complite Poems of Emily Dickinson
Golgatan kuningatar (Tammi 2004, suomennos Merja Virolainen)
kuva Iines
Suonissani virtaa vahvistavaa verta,
ettei rakkautesi poismeno tuottaisi tuskaa
sytytän kynttilän sieluni sopukkaan
etten kärsisi.
Rakennan rintaani kodin
kadonneille suukoillesi
ja solmin kukista seppeleen,
jotta muistaisit minut.
Tengo una curita en las venas
para gue tu amor no me duela
si ha de salir
prendo una velita en la esguina
de mi alma no sufrir
Tengo una casita en el pecho
si acaso se te pierde un beso
mordido de abril
y una coronita de flores
para gue te acuerdes de mi
- Juan Luis Guerra -
kuva Iines
Osallistun näillä runoilla Sinisen linnan Marian Rakkausruno -haasteeseen. Kiitos Maria♥ Koska olen intohimoinen runoharrastaja ja minulla on myös runoblogi Lumikarpalo, valinta oli vaikea. Piti pyyhkäistä pois eräs Leinon erityinen kuin myös Szymborskan unohtumaton. Ensimmäisen runon on minulle suomentanut Eve Rehn ja sitä runoa ei ollut kirjassa Tahto tahtojen, joka on Even kaunis Rilken runojen suomennos, jossa runot sekä saksaksi että suomeksi. Seuraavaan suomennokseen olisi koottu vain rakkausrunoja ja tämä minun suosikkini olisi silloin ollut mukana. Hieman hassua, että minulla ei ole tähän alkuperäistä, saksankielistä runoa, vaikka saksa on kieli, jonka aion vielä palauttaa takaisin sieltä jostain - unohduksesta.
Toinen runo on suuresti ihailemaani Emily Dickinsonia, jolta minulla on ilo omistaa koko hänen tuotantonsa eli 1775 runoa. Emily ei nimennyt, vaan numeroi runonsa. Valitsemani runo on numero 1005. Suomennos on siis Merja Virolaisen ja kirjasta Golgatan kuningatar. Dickinsonissa minua kiehtoo niin moni asia, että sanotuksi en saa.
Kolmannen runon löysin jostain lehdestä. Siinä ei ollut kuin pelkkä runo, ei tekijää, ei suomentajaa. Jaelin avulla sain tietää, että kaunis runo onkin laulu ja sen tekijä on Juan Luis Guerra. Kolmannen runon merkityksen minulle pidän salaisuutena, jonka saatan kertoa - joskus.
Rakkausrunoon haastan edelleen Ankin, Sarin Runotalosta, Birgitan, Valokin Runokontista, Ketjukolaajan, Ailin ja jokaisen, joka tuntee runon omakseen. Runo on tunnetila. Sen tulkinta on lukijan sisällä. Mitä ikinä runoilija on tarkoittanutkaan, lukija voi kokea toisin. Runo on ääretön eikä tunnusta rajoja. Runo voidaan kirjoittaa hiekkaan: Tulee aalto ja pyyhkii sen pois, mutta runo jää, sillä se on ilma, jota hengitämme.
rakkaudesta runoon
Leena Lumi
ne me quitte pas
Alicia ei ollut niin onnellinen kuin hän olisi ansainnut.
Haluan aloittaa juuri tällä lauseella kertomuksen Carol Shieldsin kirjasta Ellei (Unless, Otava 2003, suomennos Hanna Tarkka), sillä sen on tarkoitus olla kirjailija Reta Wintersin Timjami itää kirjan jatko-osan aloitus. Olen sekaisin Carolista, sillä lukiessani nyt vuosien jälkeen uudelleen Ellei, tajusin, miksi olen lukenut häntä niin paljon. Sanotaan, jopa suuret kirjailijat ovat sanoneet, että hyväkin kirja unohtuu, kun sen kannet on suljettu, mutta Ellei kirja kantaa itsessään tarinaa, jota olen muistellut kauan muistamatta mistä kirjasta se oli: Nuori tyttö karkaa kotoaan, hän menee johonkin kaupunkiin ja istuu siellä kadunkulmassa kerjäämässä pakkasessa ja sateessa kuukaudesta toiseen kaulassaan lappu, jossa lukee ’hyvyys.’ Nyt tiedän: Hän on Retan tytär Norah…
Ilo sanoa, että Carol Shields kykenee olemaan aina yllättävä, aina erilainen, aina suora ja älykäs, aina pirstaleinen, joskus hämmentävä, mutta nyt meillä on tässä kirja, joka on sekä satuttava että mustalla, terävällä huumorilla taiten varustettu. Viimeisestä vähän tässä:
Toivoisin, että minulle tehtäisiin lobotomia, siisti toimenpide, sahattaisiin vai päälaki pois ja poistettaisiin tarkoin merkitty sisältö. Haluaisin päästä eroon esimerkiksi siitä viime kevään viikosta, jonka aikana…
Työ on arka puheenaihe. Viimeksi kun kysyin yhdeltä naiselta mitä hän ’tekee työkseen’ – joulujuhlissa parisen viikkoa sitten – hän katsoi minua pitkään ja sanoi: ”Minä en tee mitään.” Sitten hän vielä tiukensi tuijotustaan ja ilmoitti: ”Enkä ole millään kurssillakaan.” (Kun minulle tehdään lobotomia, pyydän poistamaan tämänkin keskustelun monien muiden seuraelämässä sattuneiden ohella.)
Tämän lisäksi kirjan päähenkilöllä Retalla on ystävä Gwen, joka on hulluna häntä pettävään mieheen ja kun mies sanoo tämän napaa haisevaksi, Gwen ompeluttaa napansa plastiikkakirurgilla umpeen ja alkaa elää navattomana. Helppo arvata, että juttu ei päättynyt hääkellojen soittoon, vaan Gwenin rajuun kasvuun, joka…
Kirjan kulissit ovat keskiluokkaiset sisältäen perheenisän Tomin, joka on lääkäri, kolme tytärtä, kultainennoutaja Murun sekä kirjailijana ja kääntäjänä toimivan 44-vuotiaan Reta Wintersin. Päivällispöytään ilmestyy joka päivä jälkiruokansa kanssa myös Oprahin ohjelmia rakastava, naapurissa asuva Tomin leskiäiti, Lois. Siis kaikki on harmonista ja Reta tuntee itsensä vahvaksi sekä kodista huolehtivana äitinä ja vaimona kuin esikoiskirjansa julkaisseena naisena, joka kaiken lisäksi kääntää huomattavan kirjailijan, 85–vuotiaan Danielle Westermanin teoksia ranskasta englanniksi sekä saa vielä tapaamisista kirjailijan kanssa paitsi vastavuoroisuutta myös inspiraation viettää perheen kanssa lomia Ranskassa Daniellen vanhoilla kotiseuduilla. Sitten tulee se toukokuun ensimmäinen päivä, Norahin syntymäpäivä, kun tytär katoaa ja Reta joutuu tosissaan vastakkain kaiken sen kanssa, mihin on aina uskonut mukaan luettuna hän itse.
Alkaa syntyä tarina, joka on Carol Shieldsin ehdottomasti älykkäin kertomus. Hän on siinä kaikellaan ja padot murtuvat. Ellei on kirjoitettu, kun Carol oli jo sairastunut rintasyöpään, mutta siitä on kirjassa vain pieni viite Retan raivostuttua erään mieskirjailijan professorityypistä, joka piti loukkaavana ja saastaisena kaupan näyteikkunassa esillä olevia mastektomialiivejä. Eräs Retan raivopäisistä kirjeistä on lähetetty tämän vuoksi Russel Sandorille ja tämä on kirjan kirjeistä ainoa, jonka hän allekirjoittaa omalla nimellään. Ei ja ei. Heikkoudesta ei tässä teoksessa ole merkkiäkään, vaan saamme lukea hyvyydestä ja moraalista, kirjoittamisesta, Norahista, miehistä ja etenkin naisen asemasta tässä miesten maailmassa.
Ellei on sekä älykkäin että feministisin lukemistani Shieldsin kirjoista. Tom ei ole alistava, mutta Reta on jollain tavalla jo aikaa sitten huomannut, että
”Naisia oli helppo loukata; loukata pahasti, ja niin tapahtui, jos uskalsi avata suunsa.”
Tämä lause pitää sisällään kaunaa, jonka näemme purkautuvan kirjan monissa kirjeissä, jotka on osoitettu huomattaville miehille, toimittajille ja kirjailijoille, jotka ovat kaikessa ohittaneet maailman parhaat naiskirjailijat yrittämällä vaieta heidät kuoliaaksi. Kuolleetkin naisen ohittajat Reta Winters, Rouva Raivopää, muistaa, sillä eräs arvostettu, kalliin, yksityisen collagen opettaja, Peter, ”Pete”, Harding saa tuohtuneen kirjeen kuolemansa jälkeen. Muistokirjoituksessa on lueteltu sairaan lohtuna olleet kirjat: Mark Twain, Jack London, Sinclair Lewis, Fitzgerald, Hemingway, Faulkner, Joyce, Beckett, T.S. Eliot…, joiden Harding oli sanonut olleen hänelle ’koko maailma’. Tähän eräällä Rita Hayworthilla Auringonkukkakaupungista on painava sanansa sanottavana.
Avioliitossaan Reta vaikenee siitä mihin uskoo elämässä ja antaa Tomin pitää omat ajatuksensa. Hän ei kerro, että ei usko Tomin maailmaan, vaan siihen toiseuteen, jossa hänen, Norahin, Danielle Westermanin, hänen äitinsä ja kaikkien maailman naisten
puolenpitämiskyvyn ja määräysvallan omaan elämään syrjäyttää pakko panna ruumiin ovet kiinni ja tukkia suu, olla ei yhtään mitään verrattuna alkuräjähdykseen ja viuhuviin tähtiin.
Ellei on kuitenkin myös kirja, joka pitää sisällään rinnakkaistarinan, jossa Reta kirjoittaa uutta kirjaansa Timjami kukkii. Saamme lukea paljon siitä, miten kirjailija kehittää hahmojaan, antaa näille uskottavat ammatit, suunnittelee, useinko Alicia ja Roman rakastelevat ja pitäisikö loppuun tehdä todellakin vaikuttava yllätys vai ei. Koko kirjan työstäminen saa aivan räjähtävän käänteen, kun vanha, tuttu kustannustoimittaja kuolee ja tilalle tulee innokas Arthur Springer, joka sanoo puuttuvansa edeltäjäänsä enemmän kaikkeen. Ja ihan ensimmäiseksi hän puuttuu siihen asiaan, että Alicia, nainen, on saanut uudessa käsikirjoituksessa suuremman roolin kuin Roman, joka on mies…
Tämän huikean kirjan Carol Shields kirjoitti vuotta ennen kuolemaansa ja nyt saa pitkän loppupuheenvuoron Carolin luomus, kirjailija Reta Winters:
Tiedän, että minäkin liikun sukurutsaisilla alueilla, sillä olenhan naiskirjailija joka kirjoittaa naiskirjailijasta joka kirjoittaa. Tiedän erinomaisen hyvin, että minun pitäisi kirjoittaa hammaslääkäreistä ja bussikuskeista ja manikyristeista ja niistä sellaisista jotka suunnittelevat kahdeksankaistaisten moottoriteiden valumajärjestelmiä. Mutta ei, keskityn mieluummin kirjoittamisen impulssiin ja sen heräämiseen tai sellaisen elämän ”pitkälliseen pienuuteen” Frances Comfordin sanoin, jonka eläjä panee sanoja peräkkäin suurille tyhjille sivuille. Voimme tietenkin olla olevinamme toista mieltä, mutta monelle meistä kirjailijoista se on rikkain maasto mitä pystymme kuvittelemaan. Eräät romaanikirjailijat näkevät niinkin paljon vaivaa, että peittävät sankarinsa väljiin vaatteisiin tekemällä heistä taidemaalareita tai arkkitehtejä, mutta ei kukaan mene halpaan. Tällä on merkitystä, tällä että kestämätön maailma tehdään kynänterällä uudeksi; tällä on niin suuri merkitys, että en voi lakata tekemästä niin.
*****
Carol Shields Leena Lumissa
*****
Tämän kirjan ovat minun lisäkseni lukeneet ainakin Omppu Opuscolo Disa Anni M Rachelle Kirja vieköön!
*****
Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen
Jos olisin paluu
olisin Paluu Rivertoniin
Jos olisin matka
olisin Syyspurjehdus
kuva Tuure
Jos olisin viikonpäivä
olisin Lauantai
Jos olisin toteutunut unelma
olisin Oma taivas.
Jos olisin tunnetila
olisin Ikuisen rakkauden kosketuksia.
Jos olisin perhonen
olisin Bolšoin perhonen.
kuva Hanne
Jos olisin tuoksu
olisin Ensilumi
kuva Hannu Hautala
Jos olisin elokuva
olisin Sovitus
Jos olisin lintu
olisin Lokki Joonatan.
kuva Pekka Mäkinen
Jos olisin hetki
olisin Ennen sarastusta
kuva Claude Monet
Sain Opuscololta tämän Kesähaasteen: Jos olisin..., johon vastataan kirjan nimillä. Alkulauseet voi poimia tästä tai keksiä omat. Kuvat toivottavia ja sitten vain haastamaan vähintäin kolme muuta. Kiitos Opuscolo!
Haastan edelleen Helmi-Maarian, Katja/Lumiomenan, Rachellen, Paulan ja Marian
Palataan!
Leena Lumi
![]()
![]()
![]()
Siitä puhe, mistä puute eli Katja/Lumiomenan upeasti kuvaama lumoava pioni sai aloittaa tämän jutun. Olen nyt yrittämässä jäädä lomalle, mutta se ei ole mikään kiveen hakattu ero, vaan saatan postata teille jotain, jos kirjaa valmistuu tms. R. jää neljän viikon lomalle maanantaina ja aloitamme silloin yksien puutarharappujen teon. Huomenna on säävarauksella vuorossa avoautoajelua ja ulos syömään menemistä kiitos Merin ja Teemun. Minä en voi olla teistä erossa neljää viikkoa, joten älkää edes kuvitelko...Sisareni vakuuttaa tutkineensa, että olen voinut olla koneelta pois yhtämittaisesti vain kolme päivää, joten nojatkaamme tähän tutkimukseen;-)
Mikä onkaan se pieni sympaattinen tuhisija, joka herää talihorroksesta hyvin nälkäisenä toukokuulla ja jolle silloin oikein suositellaan tarjoamaan ruokaa, että tämä eläin sekä säilyisi hengissä varhaiskeväästä että myös jäisi pihapiiriin? No se on tietysti siili!
Michael Lohmannin Pieni siilikirja (Das praktische igelbuch, Minerva 2012, suomennos Marita Vihervuori) tarjoaa pienestä koostaan huolimatta tuhdin tietopaketin tähän puutarhurin pikkuapulaiseen, joka voidaan houkutella jäämään pihalle tarjoamalla sille sopivaa ravintoa. Suotava tarjoomus on kissan- tai koiranmuona kuivana tai tölkistä, tuore rasvaton jauheliha ja elävät jauhomadot. Me olemme tarjonneet koiran kuivamuonaa ja siitä huolimatta siilit vielä syövät sekä alku- että loppuruoaksi lehtokotiloita, joten hyöty on taattu. Toinen asia on, että kaikista, mutta etenkin lapsista, siili on kiinnostava seurattava.
Pieni siilikirja kertoo runsain kuvin kaiken mahdollisen siilien ravinnosta, taudeista, suojelusta, hoidosta ja talvehtimisesta. Pelkkä ravinto ei riitä siilien pitämiseen pihapiirissä, vaan puutarhaan pitää raaskia jättää hoitamatonta aluetta ellei sitten peräti rakenna siileille johonkin puutarhan perälle kunnon talvipesää, jonka pitää pysyä kuivana koko talvihorroksen ajan. Meillä on nyt risukasa, jota emme aio silputa siistiksi, vaan jätämme sen silleen. Toinen paikka, jossa siilit tuntuvat viihtyvän, ovat puupinojen aluset.
Kirja käsittelee myös siilien viholliset, joista pahin on tietysti ihminen. Eniten siilejä näkeekin maanteillä liikenteen uhreina. Siilin luontaisia vihollisia ovat huuhkaja, kettu ja hilleri. Siilejä menehtyy myös aliravitsemukseen sekä loiseläimiin. Siilit pitävät rauhasta, joten ne saattavat kadota pihoilta, joissa on irtokissoja tai niitä jahtaavia koiria, liian innokkaita lasten palloleikkejä tai alituista ramppaamista. Tähän suositellaan, jos pihapiirissä on tilaa, luomaan pieni rauhoitusalue siilien turvaksi. Siiliä ei saa ottaa hoidokiksi kuin erittäin äärimmäisissä tilanteissa hetkellisesti ja siitä kirjassa kerrotaan enemmän.
Pieni siilikirja on saksalaisen kirjoittajan eli Michael Lohmannin tekemä ja kaikki käytänteet eivät ole täysin samat kuin Saksassa. Kummassakin maassa siili on kuitenkin rahoitettu eläin. Saksan lain mukaan siili kuuluu erityissuojeltuihin eläimiin ja olenpa nähnyt Saksassa siileille ja muille piennisäkkäille rakennettuja alikulkutunneleitakin. Kunpa Suomessakin. Meillä on kuitenkin Siili kiikarissa, joka on keskittynyt luonnonvaraisena elävien siilien auttamiseen.
Lisää siileistä ja cottage garden tyyppisistä pihoista, joissa myös eläimistö otetaan huomioon, voi lukea Riku Cajanderin upeasta kirjasta Luontopiha – Ympäristöystävällinen piha ja puutarha.
Minullapas onkin puutarhan siilien lisäksi oma Voimasiili.
Jos sinäkin haluat tällaisen ota yhteyttä Runotalon Sariin.
Tässä jälleen kirja, joka on mukava suvituliainen koko perheelle, mutta varmaan etenkin kouluikäisille ’luontotutkijoille’. Ja vanhemmille sitten Cajanderin Luontopiha, josta on tullut oma puutarharaamattuni.
Tässä kuva seinältäni. Kuvaajana sisareni mies valokuvaaja Pekka Mäkinen. Katsokaa erityisesti pikkusiilin varpaita!
Tässä unelmieni raput, jotka ovat Kirstin puutarhasta. Tämä kuva palkissa on ovi puutarhoihin, joissa olen käynyt. Niitä on vasta kolme, mutta suunnittelen jo ensi suven kohdetta. Tässä linkit:
Tämän talon isäntäväki, Toivolat, on juuriaan puutarha-ammattilaisia ja sen huomasi. Isäntä tiesi kaiken eri omenalajikkeiden 'varttamisesta' yms. Ja pionien läpimitat olivat huimat. Kuvien määrää rajoitti tappava helle, jota sinä suvena ei pakoon päässyt. Tällä tontilla on siis ollut ennen, jos oikein ymmärsin, nykyisen isännän perheen kauppapuutarha tms. Toistaiseksi tämä tontti oli ainoa tasainen, sillä sitä Muuratsalossa ovat vain Haikan tontit. Kirstillä ja Jonnalla on useita tasoja ja jyrkkiä rinteitä kuten minullakin.
Kirsti on intohimoinen kauneuden vaalija. Piha kukkii varhaisesta keväästä syksyyn. Huomatkaa tuo hyvin vatkatun vispipuuron värinen sammalleimu, jonka väri auringon takia onnistui parhaiten tässä kuvassa, muissa aurinko 'söi' väriä, mutta katsokaa muissakin kuvissa, miten Kirsti on leimua käyttänyt. Minä pyrin nyt samaan ja juuri tällä värillä. Tein jo tilauksen Viherlandiaan ensi kevättä ajatellen!
Kirstin puutarhassa - osa kaksi
Jonnan puutarha on kotikadullani, joten pääsin kuvaamaan milloin halusin ja oli kiva saada kuvata rauhassa. Tämä puutarha ja pihamiljöö kokee jatkuvaa innostunutta muutosta. Ainakin sinne tulee kohta harvinainen ruusu, jota ei saa mistään kaupasta ja sen lykkään minä sinne kottikärryllä heti kun kukinta on ohi. Ko. ruususta myöhemmin enemmän. Tällä pihalla käyn ottamassa vielä syyskuvia ja ehkä saan tunnelmakuvia myös pääterassilta, joka oli maalauksen alla tänä keväänä.
Silja-rouvan kesäkukkapatio sijaitsee kotikadultani seuraavalla kadulla. Piha ja puutarha pursuvat kukkia, sillä Siljalla on taikaa viherpeukalossaan!
Marjan puutarhassa piipahdimme kuin ohimennen...
Kaikki nämä neljä puutarhaa ovat Muuratsalosta. Keski-Suomi on vyöhykettä IV ja Jyväskylän saaristokaupunkia. Päijänne ympärillä vaihtaa kuitenkin vyöhykkeemme III:ksi, mikä mahdollistaa mm. ihanat hedelmäpuutarhat ja muutamia erikoisuuksia, joita ei yleensä näillä leveysasteilla tavata. Itselläni on menossa koe erään eteläisen ruusun kanssa. Aika näyttää.
Mitä muuta sitä ihminen kaipaa kuin kirjoja, kukkia ja rakkautta!
Love
Leena Lumi
PS. Pesoran ruususta, Italian kokeilusta ei tullut mitään, mutta nyt on jo kaksi vuotta talvehtinut magnolia Leonard Messel, jonka tiedetään Suomessa pärjänneen vyöhykkeellä I. Viime vuonna teki vain lehdet, mutta nyt taitaa olla tulossa kukkiakin...Tämän kevään 2015 vaikuttavin puutarhaelämys Leena Lumin puutarhassa on ollut kesälumipisara eli suvikello:
Nyt minulle tuli tästä kaunottaresta uusi suosikkikukka♥
%20%20itse.jpg)
