Peter James: Kuolema kulkee kannoilla

Sinulla on taas nuo kalliit kengät jalassa. Olet siis menossa jonnekin – ja jätät minut yksin. Kop-kop-kopina hiljenee ja hiljenee. Se on viimeinen ääni, jonka sinusta kuulen. Ja ensimmäinen, jonka kuulen, kun palaat. Monta tuntia myöhemmin. Joskus vasta illalla. Sinä et kerro minulle, missä olet ollut. Sinä vain naurat ja pilkkaat minua.

Mutta kerran, kun tulit takaisin ja minä olin ihan sekaisin, sinä kävelit minun tyköni. Minä luulin, että aiot suudella minua, mutta et sinä suudellut. Vai mitä? Sinä astuit korollasi minun paljaan jalkani päälle. Ja porasit korkosi lihaksen ja luun läpi lattiaan asti.

Peter Jamesin uusin teos Kuolema kulkee kannoilla (Dead Like You, Minerva Crime, suomennos Maikki Soro) on hänen kuudes Roy Grace –dekkarinsa. Kaikki aiemmat lukeneina vertaan mielelläni Jamesin sarjan kirjoja toisiinsa. Niin paljon kuin pidinkin kirjasta Kuolema katsoo kohti ja sen sattumanvaraisesti kauhuun mukaan joutuneesta tavispariskunnasta Kellie ja Tom Brycestä, on pakko todeta, että Kuolema kulkee kannoilla pistää nyt paremmaksi.  Siitä kertoo jo sekin, että viime viikolla tein yhtä kirjaa kaikkineen kymmentuntisen päivän ja sitten kaaduin sänkyyn kuin kuollut (sic!), mutta käsi vain nappasi Kuolema kulkee kannoilla, jonka noin kuudestasadasta sivusta oli parisensataa vielä lukematta ja luin kunnes sain tietää murhaajan eli loppuun. Tässä kirjassa sitä ei arvata, sillä varteenotettavia ehdokkaita on monia.

Etenkin pidin nyt siitä, että James hillitsi himoaan tuoda esiin poliisityöskentelyn yksityiskohtia ylitsetulvimattomasti sekä siitä, että kauan sitten kadonnut Sandy-vaimo jätettiin miltei unhoonsa, sillä ei siinä Sandy-koukussa kukaan jaksa loputtomasti kiikkua. Tiedän, että herra dekkaristi nauttii poliisihierarkiasta ja kaikesta siitä mikä liittyy tutkintaan, mutta onneksi hän antoi nyt vallan sille, missä hän on paras: olla murhaajan sekä uhrin pään sisällä. Ja jos ei ole vielä tullut todettua, niin Peter James todellakin osaa kirjoittaa. Virkkeet ja kappaleet ovat laadukkaita ja tässäkin kirjassa vaikka tarinaa kuljetetaan eri aikatasoissa, lukija kyllä pysyy perässä, minkä vuosikymmenen Kenkämiestä käsitellään. Siis kyse on Kenkämiehestä, jolla on fetissi naisten erittäin korkeakorkoisiin ja vain kaikkein kalleimpiin kenkiin. Piinaava kauhua nostavat Kenkämiehen ajatukset, kun hän valitsee uhrinsa, joista viimeinen on nuori juutalainen Jessie Sheldon. Jessien onnettomuudeksi hänellä on tapana jakaa kaikki menemisensä ja tulemisensa Facebookissa, myös ilonsa siitä, että aikoo uskaltaa vihdoinkin esitellä ei-juutalaisen poikaystävänsä Benedictin vanhemmilleen hyväntekeväisyystanssiaisissa:

Jännittää!!! Minulla on sitä ennen potkunyrkkeilyä, joten jos he alkavat riidellä ja ovat ilkeitä Benedictille, varokoot vain! Muuten…minulla on illalla jalassa uudet Anya Hindmarchit. Niissä on kahdentoista sentin piikkikorot!!!!

Jossain vaiheessa rikosylikomisario Roy Grace paljastaa profiloijan neuvosta medialle jotain ärsyttääkseen murhaajan esille ja kuinka ollakaan, osuu juuri heikoimpaan kohtaan eli Kenkämiehen akilleenkantapäähän. Siitä hetkestä Kenkämies kokee Roy Gracen miehenä, joka hänen täytyy ylittää keinolla millä hyvänsä. Hän tuntee olevansa paljon älykkäämpi kuin Grace, mutta samalla hän vertautuu jahtaajaansa haluten pelastaa hänet naisten kärpäsloukkuvaginoilta ja kontrollilta. Niinpä raa’at raiskaukset jatkuvat, löytyy ruumiskin uskomattoman tapahtumaketjun seurauksena ja sitten katoaa Jessie…

’Jännittää niiiiiiiiiin hirveästi!’ Jessie oli kirjoittanut Facebookiin.

’Mitä jos äiti ja isä eivät pidä hänestä?’

Jessie lisäsi vielä olevansa niiiiiiin innoissaan uusita Anua Hindmarchin kengistään.

Hänkin oli niiiiiiiin innoissaan Jessien uusista Anya Hindmarchin kengistä. Ne olivat pakettiauton lattialla aivan hänen takanaan odottamassa käyttäjäänsä! Ja häntäkin jännitti niiiiiiiin hirveästi. Mutta hauskalla, kiihottavalla, kihelmöivällä tavalla…

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Susa


*****

Aiemmin lukemani Roy Grace-dekkarit:

Kuoleman kanssa ei kujeilla

Kuolema katsoo kohti

Kuolema ei riitä

Kuolema peittää jäljet

Kuolema ei käy kauppaa

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Leena Lumin huhtiarvonnan 2013 voittajat ovat....

Leena Lumin huhtiarvonnan onnettarena toimi Lumimies kuten aina ennenkin. Arpainnostus oli ilahduttavan suurta, joten kiitos teille kaikille♥ Minne joutuisinkaan näiden kaikkien ihanien kirjojen meressä ellei teitä olisi!

Voittajat ovat: Suketus, Sude, Bikke, Tuija ja Jenni Onnea voittajille♥ Ensin palkintolistalta saa valita Suketus, sitten Sude etc. Kun olette tehneet valinnan, ilmoittakaa minulle sähköpostilla leenalumi@gmail.com sekä valintanne että yhteystietonne. Toivon mahdollisimman pikaista yhteydenottoa kaikilta ettei jono ala seisomaan paikallaan, kiitos.

Tämä oli kivaa ja sain vähän lukuaikaa, mutta ensiviikolla sekä pakkaan voittajille kirjoja, että liehun kaupungilla kuin myös tarjoilen teille brittijännitystä että puutarhaa. Taitaa olla tulossa sisustustakin, mutta vielä ei ihan varma ehtiikö ensi viikolle.

♥♥♥

En voi lopettaa vielä, vaan on pakko kertoa ihan aiheen vierestä, että asioilla on tapana järjestyä. Olemme kohta vuoden jahkanneet, että mikä on kakkosremonttivaiheemme ykköskohde. Yhtenä päivänä se on ollut valokate parvekkeelle, yhtenä  päivänä alakerran vierasmakkarin vessa ja eteinen, yhtenä yläkerran olkkarin ja eteisen sekä tämän kirjaston lattiat uusiksi. No, kun ei keksitty, mikä on tärkeintä, lykkäsimme koko projektin hamaan tulevaisuuteen tai niin me luulimme. Eilen sitten lähdimme Kodin Ykköseen ostamaan uusia kevätverhoja keittiöön ja löysimmekin todella kivat, joissa luonnonvalkoista ja tietty vaaleanpunaista, jotka sopivat pinkkeihin talouskoneisiimme sekä country&cosy vihreisiin kaapistoihimme:

Vaeltelimme siellä siis melkein ohi kodin rakennuspuolen, kunnes kuitenkin joku vei meitä kohden wc-altaita yms. Niinpä olimme tunnin sisällä tilanneet  kakkosvessaamme peilin valoilla, lavuaarin ja siihen kaapistot. Nyt ei tarvitse enää jahkata, mikä on remonttikohde vielä tänä suvena. Vähän huimasi, mutta nyt alan olla jo aika innostunut. Kaikki on valkoista, kun aina on ollut värikästä, mutta suunnittelen seinistä korkeakiiltoista valkoista ja yksi seinä vahvaa turkoosia. Haluaisin takaseinän turkoosille, jolloin se näkyisi peilin kautta katsojalle, mutta serkku ja etenkin R. on sitä mieltä, että se seinä, johon tulevat valkoiset kaapistot ja lavuaari sekä peili, turkoosiksi. Minä olen nyt ihan toista mieltä. Onko tähän kenelläkään mielipidettä? Se takaseinä olisi sitten ilman mitään hyllyä ja saisi olla vain kaunis ja sieluväriäni...Alakerrassa saavat näkyä turkoosi, sininen ja kaikki se merellisyys, joka minussa virtaa. Ja siellähän on myös uusittu saunaosasto, joten kaikki liittyy jotenkin veteen.

Ja valokatetta meille ei tule ikinä, sillä tapahtui muutakin, mutta se onkin sitten jo toisen jutun väärti.

Sunnuntai-iltapäivän rauhaa!

Love
Leena Lumi

The Winner Takes It All

lumikellokuva Allu

Elämä on kaunis, tunnustusta ja viikonloppua!

Hannen hurmaavalla oranssimekkoisella tytöllä lähdemme kohti viikonloppua, mutta älkää vain luulko, että olen jouten: Minä alan värkkäämään arvontalippusia sunnuntaita varten ja sitten tietty tämä huusholli...

Sain Ritalta yllä olevan tunnustuksen ja kiitän♥ En jaa tätä nyt eteenpäin, sillä joutuisin jakamaan sen noin kolmellesadalle blogille: Rakastanhan teitä kaikkia♥

Tämä pieni lahjakirjanen Elämä on kaunis (Minerva 2013) lähtee vielä arvontani palkintoihin.  Kirja sisältää noin kuudenkymmenen sivun verran Saima Harmajan runoja kuvituksenaan Sinikka Hautamäen herkät akvarellit.

Saima Harmajan elämä päättyi vain kaksikymmentäkolme vuotiaana ja hän ehti kirjoittaa viisi vuotta. Silti hän ehti luoda runoja, joista niin monet pitävät ja joita he kaipaavat. Niitä näkee käytettävän hautajaisvärssyinä, tuntuu luettavan paljon yksin ikävässä ja kaihossa, mutta löytyy häneltä aivan muutakin eli vaikka Riemuitseva rakkaudentunnustus, joka on nyt sitten viikon runo Lumikarpalossa. Oman isäni suosikki Harmajalta oli On maa, joka sitten luettiin myös hänen hautajaisissaan. Elämä on kaunis kirjassa on luonnollisesti niin monien suosikkiruno Rannalla, mutta myös Sidottu, Meri, Toukokuun sade, Riemu, Sireenit...ja Heikko:

Kätes vahvenevat, kun huulisi kosken,
kun painan kaulaasi vaalean posken.

Mut elämän, jonka huuleni suovat,
sydämestäni pois sinun huulesi juovat.

Povi lyö, mut ei virtaa vereni minuun.
Meni voimani pois. Sano, jäikö se sinuun?

Mua jaksatko kantaa oudoilla mailla?
Pidä voimasi! On autuasta olla vailla.

♥♥♥

En voi olla kertomatta, että näillä Minervan lahjarunokirjoilla on aikamoinen lukijasuosio. Kun yhdistin ne samaan juttuun, joka alkaa Kun suru on suurin on lukijoita ollut tähän mennessä jo 1300! Liitän tämänkin kauniin kirjan linkittäen samaan, että yhä useampi löytää omansa. Itselle, ystävälle, tuliaisena, muistamisena toipilaalle kukkien sijasta, äitienpäivänä, milloin vain.

♥♥♥

Lumottua viikonloppua teille kaikille!

Love
Leena Lumi

Mysteriet

Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja

Mikään ei liene kirjallisuutta ja historiaa rakastavalle mieluisampaa kuin saada kulkea syntymästä kuolemaan matka palvomiensa kirjailijoiden seurassa, nähdä heidän lapsuudenkotinsa ja leikkitantereensa, viivähtää ehkä viimeisen kodin ikkunassa, hipaista viimeistä vuodetta, juoda mennyttä maailmaa.  Oman ainutlaatuisen tunnelatauksensa tapahtumaan tuo suomalaisuus ja suomen kieli, sillä meillä ei ole aina suinkaan ollut selviö voida kirjoittaa suomeksi, puhumattakaan saada kustannetuksi suomen kielistä teosta. Kun vaivun Haltiakuusen alle ja suljen silmäni, kuulen lasten leikkien ääniä, näen vaahterassa pojan lukemassa kirjaa, jossain kilkkaavat karjan kellot, kesäpäivän pysähtynyt ruusun makeus, räätälin saksetkin hetken levossa.  Sammatin torppa, suomalaisen kansallisherätyksen alkusoitto, oman kirjallisuutemme vahva pohja, ehkä symboli kulttuurimme sinnikkyydelle, joka kukki kivestä, nälästä, kylmästä, mutta se kukki! Ja siemenet levisivät villikukkina, eivätkä ikinä lakanneet itämästä.

Anne Helttunen ja Annamari Saure ovat yhdessä valokuvaaja Jari Suomisen kanssa luoneet teoksen Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja (Avain 2013), joka on kulttuuriteko ja samalla ylistys suomalaiselle kirjallisuudelle. Kirjassa on mukana 28 suomalaista kirjailijaa sekä yli 30 erilaista kohdetta. Vierailut kirjailijakoteihin ovat museovierailuja koteihin, joista suomalainen kirjallisuus on ammentanut tähän päivään.  Aukaisen teille kirjaa osin oman kiinnostukseni pohjalta, mutta yritän myös olla objektiivinen eli aion mainita kaikki mukana olevat kirjailijat. Jos en ihan onnistu, se johtuu siitä, että palvon suomen kieltä. Mitään niin rikasta ei ole, eikä tule olemaan. Kohtaan erään asian, joka selvensi minulle jotain, mutta myös satutti, sillä tunnen vieläkin heidän tuskansa, sen, jonka olin jo aiemmin saanut heidän runoistaan, ohitan kevyemmin prameuden, mutta rankaisen itseäni siitä jättämällä minulle maailmankaikkeuden parhaan kirjailijan vain nimellä mainituksi. En ole tämä kirja, joten monet muutot ja paikkakuntavaihdokset eivät jutustani selkene, ne kaikki löytyvät tästä kirjasta, jonka lopussa on jopa pikkutarkka luku Turistikierrokset sekä Kirjassa esiteltyjen museoiden yhteystiedot. Missä me olimmekaan? Sammatissa ja Elias Lönnrotissa...

Suomalainen lahjakkuus on aina puskenut kuin läpi kallion eli sanotaan niin monen suurnimen ponnistaneen savutorpasta. Lahjakkuus lyö itsensä aina läpi. Itse asiassa Sammatin torpassa oli jo uuni, josta savu ei tuprunnut sisälle, mutta köyhyys ajoi lapset ajoittain kerjuulle, mikä oli etenkin ujolle Eliakselle vaikeaa. Hän oppi kuitenkin isoveljien tehdessä koululäksyjään kuin vahingossa lukemaan jo kuusivuotiaana ja pääsi myöhemmin opintielle isoveli Henrikin avustamana. Koulunkäynti oli raskasta, sillä pitkät matkat Elias kulki kävellen ja suomenkieliselle lapselle opetus ruotsiksi oli rankkaa. Lopulta Elias Lönnrotista (1802-1884) tuli lääkäri, lehtimies ja kansanperinteen kerääjä.  Tuon ajan tiedeyhteisö suorastaan valitsi Lönnrotin viime mainittuun tehtävän, sillä eihän ruotsinkielisistä J.L.Runebergistä ja J.V.Snellmanista ollut suomalaisen kansanrunouden kerääjiksi.

Haltiakuusen alla on todella runsas jokaisen siinä mukana olevan kirjailijan osalta kertoen vanhemmista, sisaruksista, koulunkäynnistä, taloudellisesta selviämisestä, avioliitoista, lapsista ja tietenkin juuri kirjailijoiden eri asumuksista, joten teosta voi tutkia myös kiinnostuneena talonpoikais- ja antiikkihuonekaluista :

Yllä olevassa kuvassa kirjailija Maria Winterin eli Maila Talvion (1871-1951) työhuoneen sänky, joka on porvoolaisen Iris-tehtaan tuotantoa ja taiteilija Louis Sparren suunnittelema. Maila Talvio oli pappisperheen seitsemäs lapsi ja hänestä tuli tuottelias kirjailija ja vakaumuksellinen maailmanparantaja.  Hän oli myös tiukasti kannoistaan kiinni pitävä ihminen, joka kerran kieltäytyi maksamasta kunnallisveroa, koska veronkatoilmoitus oli kirjoitettu vain ruotsiksi. Hänen työpöytänsä aiottiin viedä ulosmitattaviksi, mutta Talvio voitti asian ja seuraava veronkantolippu olikin sitten jo suomenkielinen.

Kauniissa salissaan Kuopion Kanttilassa, piti Minna Canth (1844-1897) salonkiaan. Hän oli leskeksi jäätyään siirtynyt seitsemän lapsensa kanssa Jyväskylästä Kuopioon pitämään perheen kauppaliikettä ja saikin sen menestymään, mutta tomerana naisena hän ehti myös kirjoittaa ja vaikuttaa salongistaan käsin. Itse hän ei lähtenyt mihinkään, mutta muut tulivat hänen luokseen. Siellä viihtyi myös Juhani Aho (1861-1921), papinpoika Mansikkaniemen pappilasta. Ahon isä oli valveutunut ja laittoi poikansa oppikouluun Kuopioon, jossa tuolloin alkoi ensimmäistä kertaa suomenkielinen opetus. Näin kaksikielisen perheen esikoisesta tuli ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija. Aho oli kansamies, kansalliskirjailija ja moderni, sillä hänen vaimonsa Venny Soldan-Brofelt sai jatkaa taiteiluaan avioliiton solmimisen jälkeenkin sekä matkustella yksin ulkomailla, mikä ei tuohon aikaan ollut tavanomaista.

Taiteilijapariskunnasta unen ja kuoleman runoilijaan, Uuno Kailaaseen (1901-1933), joka äitinsä kuoltua ja isänsä ollessa kyvytön hoitamaan lasta, otettiin äidin vanhempien luokse Honkapään taloon. Isovanhemmat kannustivat koulunkäyntiin, mutta jo siellä Uunolle tuli eteen ristiveto kuvataiteen ja runouden välillä. Mikä on tuo toinen iso ristiriita tai asia, joka painoi, liittyi henkilöön, joka oli myös jäänyt lapsena orvoksi, herkkään, enkelikasvoiseen Kaarlo Sarkiaan (1902-1945). Alla Sarkian lapsuudenkoti.

Minulle Sarkia on aina ollut hyvin likeinen runoilija, tämä Kiikassa syntynyt kauneuden ja rappion runoilija, joka oli saanut vaikutteita mm. Charles Baudelairelta. Sarkia osasikin hyvin ruotsia, saksaa ja ranskaa. Hän mm. osti Baudelairen runokokoelman Pahan kukkia ja käänsi sen suomeksi.  Mutta nyt voimmekin kysyä kenelle Kailas kirjoitti runonsa Kumpi?, sillä hänellä ja Sarkialla oli kiihkeä suhde 1930-luvun alussa.  Homoseksuaalisuus oli noina aikoina vielä rikos, joten molemmat kokivat sekä syyllisyyttä että masennusta.

Ketä emme ole vielä maininneet ovat Anni Blomqvist, Pentti Haanpää, Tove Jansson, Ilmari Kianto, Joel Lehtonen, Eino Leino, Väinö Linna, Johannes Linnankoski, Kauppis-Heikki, Samuli Paulaharju, Kalle Päätalo, Johan Ludvig Runeberg, Fredrika Runeberg, F.E. Sillanpää, Zacharias Topelius, Nils-Aslak Valkeapää, Mika Waltari, Lauri Viita, Einari Vuorela ja Laura Soinne.  Sekä Aino Kallas, jonka kauniista kesäasunnosta Tammista on kirjan upea kansikuva. Mitään mielenkiintoisempaa ei kai voi olla kuin Aino Kallaksen elämä! Huomasin, että lähteissä oli mainittu Kallaksen Elämäni päiväkirjat I-II. Ne ovat niin kiinnostavat, että kun odotin esikoistani, en suostunut lähtemään sairaalaan, vaikka synnytys oli jo käynnistynyt, ennen kuin sain Kallaksen päiväkirjat luettua loppuun! Lähteissä löytyy muutakin kiinnostavaa eli Lauri Viidan toisen puolison Aila MeriluodonVaarallista kokea – Päiväkirja vuosilta 1953-1975.

Yksi on vielä joukosta poissa ja hän vietti viimeiset kuukautensa tässä mökissä Tuusulan Rantatien varrella.  Hän on Aleksis Kivi (1834-1872), jonka lapsuus Palojoella oli suhteellisen hyvä ja Aleksis pääsikin opintielle. Kouluaika Helsingissä olikin jo tiukkaa ja Aleksis näki aika-ajoin nälkää ja terveys oli heikko. Kaikesta huolimatta ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä syntyi Charlotta Lönnqvistin Fanjunkarsissa, jossa Kivellä oli parhaat oltavat.  Siellä syntyivät myös Nummisuutarit ja Kihlaus. Kiven valo kuitenkin sammui professori August Ahlqvistin ruotsinkieliseen lehteen 1870 laatimaan murska-arvosteluun Seitsemästä veljeksestä. Kivi vietti elämänsä viimeiset kahdeksan kuukautta veljensä Albertin ja tämän vaimon Karoliinan perheessä. Väsynyt surun poika asusteli mökin takakammarissa ja pysytteli lopun aikaa omissa oloissaan kunnes nukkui pois joulukuun viimeisen päivän aamuyönä 1872 kuvan huoneessa.

Haltiakuusen alla on niin paljon antava teos, että tekee mieli sanoa tämän kirjan kuuluvan jokaiseen kotiin, jota kiinnostaa kirjallisuus ja ennen kaikkea se, minkä päällä suomalainen nykykirjallisuus lepää. Tämä on kodin arvokirja, joka kertoo myös lapsillemme, miten savutorpista syntyi lahjakkuutta, joka aukaisi tietä tuleville polville. On vasta huhtikuu, mutta uskallanko jo sanoa, että käsissäni on nyt vuoden tietokirja? Haltiakuusen alla on kaunis lahjakirja, mutta minä ainakin lahjoitan tämän nyt itselleni! Tätä olen kaivannut. Suosittelen!

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Maria/Sinisen linnan kirjasto  Kirjakaapin kummitus  ja Maija/Kirjojen keskellä

John Irving: Minä olen monta

Richard Abbott oli aikaansa seuraava mies, hän oli jo varmaan kuullut mistä Huone Pariisissa kertoi. Minun saksan tehtäväni – aina läsnä olevat Goethe ja Rilke – olivat tietysti näkyvillä makuuhuoneessani. Se mikä minua veti kirjastoon, kumpaan tahansa kirjastoon, ei ollut ainakaan saksan kieli. Ja herra Baldwinin suurenmoisen romaanin välissä oli käsin kirjoittamia lappusia – myös sitaatteja kirjasta Huone Pariisissa. ”Lemmen löyhkä” oli luonnollisesti kirjoitettuna lapulle ja se lause, jota aina ajattelin ajatellessani Kittredgeä. ”Kun kaikki minussa kirkui Ei! loppujen lopuksi huoahdin silti Kyllä!”

Tämän kirjakevääni toiseksi odotetuin teos, John Irvingin kirja Minä olen monta (In One Person, Tammi 2013, suomennos Kristiina Rikman) hämmensi irvingiläisen mieleni kirkumaan Ei! ja toisaalta niin halusin huoahtaa Kyllä!, sen kuitenkaan olematta mahdollista – täydellisesti antautuneena.

Kaikki Irvingin perusteemat ovat niin hyvin kasassa, että alussa intoilin kuin lukiessa Garpin maailmaa tai jopa Leski vuoden verran tai Oman elämänsä sankari. Mietin jo, miten ihanaa kun herra kirjailija on palannut juurilleen hillittömyyteen, painiin, karhuihin, suorastaan absurdeihin ihmiskuvauksiin ja taitoonsa paljastaa ihmismielen piileviä heikkouksia unohtamatta aina läsnä olevaa tilannekomiikan tajua, mutta jokin ei vain mennyt nyt kohdilleen. Irving on juurillaan, mutta erittäin lörpöttelevänä, samoihin teemoihin ja yksityiskohtiin alati uudestaan palaavana, upeaa tarinaa kertovana, mutta unohtaen tarinan tiheyden vaateen. Nyt minulle ei niin aiheensa puolesta mieleinen Viimeinen yö Twisted Riverillä nousi aivan uuteen arvoonsa, sillä siinä Irvingin tiivis kerronta on kasassa.  Tämä kirja suorastaan huutaa tiiviyttä ja selkeyttä, tarina sinänsä on vakaata Irving-laatua.

Minä olen monta on väärien rakastumisten kirja. Billyn äiti on Vermontin First Sisterin harrastajateatterin kuiskaaja, isäpuoli  Richard Abbot  armoitettu ensirakastaja ja isoisä Harry Marshall taitavin naisroolien esittäjä. Näissä ympyröissä Billy varttuu, saa kirjastokortin ja tutustuu kirjastonhoitaja neiti Frostiin, josta alkaa hänen elämänsä suuri näytös. Neiti Frost tulee opettamaan hänelle paljon kirjallisuudesta Humisevaa harjua ja Kotiopettajattaren romaania myöten, mutta vieläkin enemmän transseksuaalisuudesta aina käytännön harjoituksiin asti. Tästä tutustumisesta tulee se tienviitta, joka viitoittaa koko romaanin pitkän ja vaiheikkaan kaaren. Siis sanon vaiheikkaan, sillä pidän kirjan tarinasta. Tämä on ominta Irvingiä minulle, mutta oudosti jaaritellen, kun hän, John olisi voinut kertoa tämän upean kertomuksen hieman toisin.

Olen kuitenkin nyt samaa mieltä kuin lukee kirjan liepeissä, että:

John Irvingin uskaliain ja kunnianhimoisin romaani on puhdasverinen tragikomedia, joka palaa rakastetun Garpin maailman teemoihin – vuosikymmeniä viisaampana. Tuiman katseen tuttu pilke saa aavistelemaan, että tie helvettiin on mitä luultavimmin moraalisella ylenkatseella kivetty.

Aika hyvin sanottu! Minusta tuntuu juuri nyt että Irving onkin halunnut juuri tällä teoksellaan kuin koota kokoon ’hänen parhaimpansa’.  Tässä on Garpin maailman hulvattomuutta, jotain Oman elämänsä sankarista, tummuutta Ystäväni Owen Meanysta…, mutta puuttuu Leski vuoden verran kaksi uskomatonta, uskollista rakkaustarinaa, puuttuvat Kunnes löydän sinut teoksen ikimuistoiset sitaatit ja tarinan kokoon tiivistyminen, puuttuu Ruth Cole…

Minä olen monta on paljon ’lemmen löyhkää’, biseksuaalisuutta, nuoren pojan kasvukertomusta, masturbointia eli ’tumputtamista’, myöhemmin lukuisia suhteita, paljon kuolemaa ja menneisyyteen  katsomista, ääntämisongelmia, ylen määrin transseksuaalisuutta, partaisia ’karhuja’ ja AIDS –taudin räjähdysmäistä leviämistä. Paljon lohduttomuutta.

Jollain tasolla odotin enemmän biseksuaalin Billyn ja Elaine Hadleyn suhteelta. He asuivat vanhempiensa ammatin takia Favorite River Academyn opettajien asuntolassa ja olivat myöhemmin mukana myös koulun näytelmäkerhossa.  Elaine on etenkin aluksi kuin raikas tuulahdus, sillä hän pistää paljon hanttiin ja myös suree, vaikka sorsia. Näytelmäkerhon ’itsemurha-altis norjalainen’ ohjaaja Nils Borkman löytää Elainesta Ibsenin Villisorsan täydellisen Hedvigin, vaikka hän Billyn mielestä on puolisokea, rinnaton ja kimeä:

Oli surullista ja hassua, kun tohtori sanoo luodin lävistäneen Hedvigin sydämen. ”Hän ampui itseään rintaan.” (Eihän Elaine-rukalla ollut rintoja.)

Eniten Elainea hämmensi näytelmässä se, ettei kukaan kerro miten villisorsan käy. ”Lintuparka!” Elaine valitti. ”Se on haavoittunut! Se yrittää hukuttautua, mutta kamala koira noutaa sen lammen pohjalta. Ja sorsa pannaan ullakolle! Miten villisorsa pystyy elämään ullakolla? Ja kun Hedvig heittää veivinsä niin kuka sanoo, etteikö se hullu vanha sotilas – tai vaikka Hjalmar, se nynny joka säälii vain itseään – ammu sitä? Ihan kamalaa miten sorsaa kohdellaan.”

Minua kirjassa kiehtoivat juuri näyttämötarinat. Osin tosin näin tämän kirjankin kuin näytelmänä, mutta takuulla tiivistettynä, sillä tehoja on nostettava eli rönsyjä leikattava pois. Kirjassa on niin paljon panemista, lemmen löyhkää ja irtosuhteita, runsaat kuusisataa sivua, että ylitarjonta alkoi panna vastaan. Hieman salaperäisyyttä ja erotiikkaa olisi ollut charmilisää isolle tarinalle. Siis tarina on iso merkityksessä suurenmoinen, mutta se jaarittelu ja toisto himmentävät hohtoa.

Sille en mitään voi, että ikäni kaiken John Irving on minulle yksi niistä kirjailijoista, joita seuraan sateenkaaren tuolle puolen. Hän on samassa joukossa kuin Ian McEwan, Lionel Shriver, Joyce Carol Oates, Mika Waltari, Carol Shields ja…Alan Hollinghurst.

Minä olen monta ei ollut Kunnes löydän sinut kaltainen kultaisten sitaattien lähde, mutta ehkä Richard Abbot osuu kuitenkin oikeaan todetessaan:

Jos elät kyllin kauan, huomaat että tämä on epilogien maailma.

*****


"Epilogi on muutakin kuin vainajan arvioimista. Epilogi on menneisyyden valepukuun verhottu varoitus tulevasta."

- John Irving -
Garpin maailma


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet  Mustikkakummun Anna  Irene Kirjasähkökäyrä  Laura/Lukuisa  Katja/Lumiomena  Suketus ja Maija


*****

Lukekaa ihmeessä kommentteja ja etenkin Tiukun kiinnostava mielipide kirjaan Minä olen monta!

Käy verkkaan sieluni, niin virvoittain hän...

Käy verkkain sieluni, niin virvoittain
hän sinut vielä saavuttaa.
Käy joutuin, tai haastaja kuolema
tahtoonsa vaunut taivuttaa.
Käy kainosti, jos hän tuomitsevin
silmäyksin jää vierellesi.
Käy ylväästi: maksoit suudelmasta
koko taivasosuutesi.

Sido vain minut, vaan yhäti kykenen laulamaan.
Karkota minut, jos haluat, vaan yhä kitaraan
totena sävelen soimaan saan.

Lyö vaikka hengiltä, niin yhä taivaaltain
liverrän sinulle ylistys huulillain,
yhäti sinun vain.

Ei vuosienkaan ero
voi meitä erottaa,
ei noidan poissaolo saa
loitsua raukeamaan.

Tuhannen vuotta hiillos
tuhkassa liekkejään
odottaa, kättä, lopulta
tuikahtaa, ymmärtää.

- Emily Dickinson -
Golgatan kuningatar (Tammi 2003, suomennos Merja Virolainen)
kuvat Runotalo

ne me quitte pas

Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia

Onko mitään niin kiihkeää kuin kevät ja sipulikukat! Kun oikea kevät vihdoin kuohuu koskena, nousevat kiitolliset sipulikukat jo maasta vaikka lumesta ja kestävät myös jos päälle sataa vielä kevään viimeinen lumi. Olen nyt kohta kolmekymmentä vuotta istuttanut sipulikukkia isolle tontillemme ja oppinut kantapään kautta, mitä myyrät minulle sallivat ja mitä eivät. Onko krookus, varhainen kukkija kuitenkaan se omin minulle, kun se kuitenkin usein aikaa myöten lisäravinteista huolimatta pienenee kukinnaltaan vuosi vuodelta paitsi eräs lila lajike, joka leviää jo toistakymmentä vuotta rajusti. Kiitollisimpana kaikista leviävät scillat sinisenä kukkamerenä ja niiden toivoisi olevan aina eli ei kiitos nurmikolle. Massiiviset texas-, dallas- ja tahitinarsissi-istutukset voivat upeasti, vaan mikään ei vieläkään voita runoilijan narsissia, lumotusti tuoksuvaa Poeticus Actaea, joka kantaa muassaan menneen maailman tunnelmia. On erehdytty, on osuttu nappiinsa, mutta yksi on varmaa, minulle ei ole puutarhaa ilman sipulikukkia!

Tommy Tønsbergin ja Kenneth Ingebretsenin kirja Hehkuvat sipulikukat – 250 kauneinta lajia (Hageselskapets løker og knoller, Minerva 2013, suomennos Kirsi Tuominen) tarjoaa sipulikukista kaiken mitä vain ymmärrät kaivata. Tarjolla on kasvitiedettä tyyliin Sipuli vai mukula, oma juttunsa kevät-, syys- ja kesäkukkijoista, parhaiden sipulikukkien hankinta, sipulien oikeaoppinen istuttaminen, hoitoa ympäri vuoden, lisäys, taudit ja tuholaiset, ryhmäistutukset, kukkasipulien hyötö juhlapäiviä varten sekä laajin kasviosio koskien sipulikukkia, mitä olen ikinä nähnyt.

Sipulikukat eivät ole siskoja keskenään, sillä toiset vaativat enemmän. Kaipaamani kesälumipisara (suvikello), 'Leucojum aestivum', kaunotar, jonka jokaisen terälehden kärjessä on vaaleanvihreä pilkku, on kostean paikan kukkija, jonka hankinnassa kannattaa olla tarkkana:

Lumipisaroiden kanssa onnistuminen voi olla vaikeampaa, koska ne alkavat kasvattaa versoja ja kukkanuppuja jo syksyllä. Jos ne nostetaan silloin maasta ja pakataan myyntiin, versot eivät pääse koskaan kehittymään. Parasta olisi istuttaa jo kasvussa olevia taimia, kaupasta tai tutun puutarhasta hankittuja. Voit myös kokeilla liottaa niitä ennen istuttamista ja katsoa, auttoiko se.

Jos haluat lukea, miten minä onnistuin, lue juttuni Kesälumipisara eli suvikello

Vain yhtä en jaksa ikinä ymmärtää: Sipulikukkien pitää saada kukkimisen jälkeen rauhassa kuivattaa lehtensä, että ravinteet palaavat sipuliin ja näin olen tehnytkin jopa letittäen penkeissä olevien narsissien kuivuneita lehtiä, mutta kun niitä saa jakaa vasta lehtien kuihduttua. Miten ensinnäkin niitä enää löytää, sillä suosituksenahan on istuttaa sipulikukat sopivien perennojen joukkoon ja miten niitä löytäessäkään voi kaivaa ylös, kun samassa paikassa jo nousevat särkynyt sydän, akileijat, lemmikit, unikot…Alkusuven kukkijat eivät takuulla tuosta mylläämisestä pidä. Aivan oma lukunsa ovat suuret narsissikentät vaikka lehdossa, jossa erilaiset saniaiset eivät vähästä hätkähdä.

Kasvustojen jakaminen on kuitenkin ehdottomasti suositeltavaa jo kukinnan heikentymisen takia. Paakku nostetaan ylös ja sipulit erotellaan varovasti toisistaan. Uutta mullosta voi parantaa vaikka kompostin ja kauppamullan sekoituksella.

Se englantilainen unelma, jossa kevätkukkijat peittävät nurmikot, on meillä melkein vain scillan eli idänsinililjan varassa. Lyhyt kasvukautemme on vain niin kiihkeä, että pitää malttaa antaa scillojen kuihtua rauhassa, vaikka nurmikko vaatisikin jo leikkaamista. Paitsi jos olet aikeissa niityttää nurmikot luonnonkukille, kuten minä yritän tehdä. Yrittänyttä ei laiteta tässäkään asiassa. Vakuutan, että scilla leviää kuin unelma ellei kukaan ruohonleikkuuintoinen pilaa kaikkea.

Monet haluavat itse hyötää sipulikukkia jouluksi ja muiksi juhlapyhiksi. Se on helppoa ja antoisaa puuhaa, jossa sipulit istutetaan syksyllä ruukkuihin, kastellaan kevyesti ja sijoitetaan ruukut pimeään, jossa lämpötila on noin -5 astetta. Tämä vaihe kestää noin 5-8 viikkoa, jona aikana kasvit juurtuvat ja imevät kosteutta. Sen jälkeen ne siirretään valmistautumaan kasvuun viileään ja pimeään huoneeseen, jossa lämpötila on 10-12 astetta. Kun versot ovat kasvaneet 3-5 cm mittaisiksi, taimet voidaan siirtää valoisalle ikkunalaudalle. Ellei tämä touhuilu kiinnosta, voi sipulit hankkia preparoituina eli ne ovat saaneet valmiiksi kylmäkäsittelyn ja kukinta-aikaan voidaan vaikuttaa siirtämällä ruukkua viileästä lämpimään ajoittaen kukinta haluttuun ajankohtaan.

Kasviosiossa on esitelty sekä yleisimpiä että myös harvinaisempia sipulikasveja. Kustakin kasvista löytyvät perustiedot ja kuvaukset, joten vasta-alkajakin selviää, mutta löytyy uutta myös kokeneelle puutarhurille. Ihan ’syötiksi’ mainitsen nimen sieltä toisen täältä: viinilaukka, pisaralaukka, gardanlaukka, kellolaukka (aaaah!), upea ruohosipuli 'Wallington White’, vaarinlaukka, balkaninvuokko ’White Splendour’, kyynelhyasintti, isotähtihyasintti ’Alba Plena’, monta erilaista kevättähteä, syysmyrkkylilja, loistomyrkkylija ’Album’, erilaisia kannuksia, daalioita, talventähtiä, koiranhampaita, pikarililjoja, erilaisia lumikelloja (oih!), miekkaliljoja, kurjenmiekkoja ja:

Varjokasviharrastajana varjoliljaa ei käy ohittaminen. Värejä löytyy vaaleasta tummaan roosaan, myös valkoisia muotoja löytyy. Varjolilja sopii hyvin villiintymään luonnontilaisille alueille ja suosittelen vaikka juuri nurmikkojen tilalle. Leviää sekä siementämällä että sivusipuliensa avulla. Siementaimet kukkivat 4 tai 5 vuoden kuluttua. Juu, ei tässä ole mitään virhettä eli näin se on. Sain punakukkaista varjoliljaa eräältä ihanalta blogiystävältä ja mukana tuli valkoisen varjoliljan siemeniä. Nyt sitten vain odotetaan tätä ihanuutta:

Hehkuvat sipulikukat on jokaisen puutarhurin unelmakirja. Teki mieli syödä osa kuvista, mutta sitten muistin kaikki ne myrkyllisyysjutut. Kannattaa muuten huomata tuo kellolaukka, jossa huokailin, sillä se on todella kaunis, hyvin vanamon oloinen herkkyydessään ja värissään. Kasvi on kotoisin Alpeilta, Etelä-Ranskasta ja Pohjois-Italiasta. Ihan kirjan lopussa on hakemisto sekä suomalaisilla että tieteellisillä nimillä.  Sitä ennen kuitenkin mahtava määrä narsisseja sekä luonnollisesti toinen toistaan houkuttavampia tulppaaneja:

Kuvan kaunotar on ’Fancy Frills’, roosa, joka kuuluu ripsureunatulppaaneihin. Terälehdet ovat roosat ja niissä on valkoinen alaosa. Jokainen terälehti on ripsureunainen toimien katseenvangitsijana, hetkeen pysäyttäjänä, sipulikukkakimaran etuoikeutettuna finalistina.

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Puutarhassa kotini - Etelä-Suomen avoimet puutarhat

Tarhamagnolian tuoksu on huumaava, valkeat kukinnot ovat keveitä kuin pumpulihattarat ja kaksikymmentävuotiaan keväistä hurmaa täydentää upeana kukkiva rusokirsikka. (Keräilijän puutarha)

Rose Valley, Pergola, Green house, Main building…Viitat viitoittavat ja opastavat kulkijaa vehreässä ja kasvirunsautta pursuavassa rinnepuutarhassa. Luonnonkivin kivetyt polut risteilevät pitkin omakotitalon takapihalle etelärinteeseen rakennettua puutarhaa ja johdattavat kulkijan sen eri huoneisiin. (Perhe muuttaa kesäksi pihalle)

Tiedättehän sen laulun: Väinö, Väinö, missä on se Väinö…? No omenapuun alla tietenkin, ja sieltä se Väinö, tosin tässä tapauksessa paremmin Väiskinä tunnettu löytyy tässäkin puutarhassa, tennarit jalassa ja lippalakki nurinpäin päässä, ja joka vappu uudet kujeet mielessä.(Kesä alkaa kun Väiski ilmestyy pihalle)

Mia Grönstrandin tekstittämä ja Katja Juurikon valokuvin kuvittama Puutarhassa kotini – Etelä-Suomen avoimet puutarhat (Tammi 2013) esittelee kaksitoista eteläsuomalaista kohdetta, jotka olivat mukana valtakunnallisessa Avoimet puutarhat –tapahtumassa 2012. Kirjan tunnelma on rento, mutta intohimoinen kuten puutarhaharrastajille sopiikin. Myös sosiaalisuus tulee hyvin esiin, sillä tiedämmehän, miten innokkaasti jaamme itsekin omia näkemyksiämme kasveista, vaihdamme tietoja, annamme pistokkaita ja otamme ilolla vastaan puutarhaamme toisia, aiheesta yhtä hullaantuneita kävijöitä.

Mikä ihan ensiksi kiinnittää kirjassa huomiota on hurmaava väritys, asemointi ja taitto. Sitä ei vain voi olla huomaamatta edes kukkien meressä, puutarhoissa vaeltaessa, tarinoita lukiessa. Kiitos tästä kuuluu Satu Konttiselle. Tätä enemmän!

Teen puutarhamatkaa kevyesti, vähän sieltä ja vähän tuolta. Tuon esiin, mikä kiinnosti minua tai herätti huomioni. Ja mitenkään en voi väistää Keräilijän monimuotoista puutarhaa, jossa kukkivat  lumikellot, vuokot – erikoisuutena ternivuokko, jouluruusu sekä lukuisa määrä narsisseja. Ja tietysti hurmaava magnolia:

Magnolioita on ollut toistakymmentä, mutta biologipuutarhurin intohimona ovat jalosyreenit, joita löytyy 53 lajiketta, joten osa magnolioista on saanut antaa tilaa keräilijän uudelle intohimolle.  Samastuin tämän puutarhan rouvaan sataa, sillä vaikka aina hoen, että ’ihan tyhmää kerätä ympärilleen mitään’, niin tietenkään se ei koske kasveja! Puutarhan valtiatar ’kadottaa’ hyötytarhaa harrastuksen tieltä, samoin minä tein kasvimaalle, mutta laitoin tilalle hedelmäpuutarhan. Tässä puutarhassa kohtaamme erikoisuuksia kuten ainavihannan rautatammen, mini-kiiwin, joka tuottaa pieniä syötäviä hedelmiä sekä toista sataa kärhöä ja pieniä näyttäviä havuja, jotka tarjoavat silmäniloa talviaikaan. Mietin: tässä puutarhassa on sama suunta kuin minulla paitsi kiiwin jätän välistä. Kaiken huipuksi keräilijäpuutarhuri on innostunut lepakoista ja on tilannut niille jopa pöntöt Amerikasta saakka. Minä turvaan vanhaan haapaan tässä asiassa, sillä olen kuullut, että kun tikat sen jättävät, seuraavaksi tulevat lepakot.

Kasvien tarjoaman estetiikan lisäksi puutarhassa on muutakin silmäniloa. Valo heijastelee takaisin puunrungoilla kiertävistä peilikoristeista ja havuilla kimaltelee kristallikoristeita kuin pieniä sadepisaroita.

Tämä kuva on vain niin suloinen…kasvihuoneessaan nautiskelevat puutarhurit, joiden ’lasipalatsi’ muuttaa sisustusta vuodenaikojen mukaan ja kasvihuoneessa viihdytään myös talvella. Kodin ulkoseinällä on liitutaulu, josta voi lukea päivän menun ja emännän paras hillo syntyy rautatieomenapuun omenoista. Puutarhan valtiattaren suurin intohimo ovat ruusut, joita löytyy noin parikymmentä eri lajia. Suosikkeja ovat pensasruusut, jotka ovat helppohoitoisia eivätkä vaadi alasleikkausta jaloruusujen tapaan. Puutarhasta löytyy mm. Tarja Halonen, Katri Vala ja Rosa Hurdal. Emäntä on kätevä käsistään ja rakentaa itse sisustuselementtejä, joten tästä puutarhasta löydät myös ohjeen patsasjalustan valmistukseen.

Peikkomäessä puut saavat olla pyöreitä. Osa on sitä tarkoituksella, osa on käytännön sanelemaa, sillä pihan keskeisellä paikalle oleva vaahtera joutui luopumaan alaoksistaan lumiauraustraktorin tieltä. Nyt vaahteran runkoa kiipeää kiduttavan hitaasti köynnöshortensia. Hitaus varmaan jatkuu, sillä suuri intohimoni ovat monet hortensiat ja etenkin köynnöshortensia. Olen lukenut, että esim. vaahtera on huono kumppani köynnöshortensialle. Se on suuri, vahvajuurinen puu, joten köynnöshortensialle sopivampi kiipeilypuu olisi mänty. Mutta eihän aika maailmasta lopu ja Peikkomäessä voi ihailla vaikka melkein paria sataa istutettua tulppaania tai kaunista magnoliaa.

Monien maisemien puutarhan emännällä on ollut esikuvanaan hurmaava lastenkirjakuvittaja ja maailmankuulu puutarhuri Tasha Tudor. Suvaitsevaisuus on lisääntynyt ja rikkaruohottomuutta tärkeämpää ovat tunnelmat ja maisemat. Puiden ympäriltä voi löytyä mansetteja, jotka suojaavat puuta ruohonleikkurin vahingoilta, mutta joihin voi myös hetkeksi istahtaa lepäämään.

Jokaisessa puutarhassa pitäisi olla paikka, jossa mikään keskeneräinen ei vaivaa.

Jatkamme matkaa ja Pihan poikki omalle mökille, jossa kasvihuone tuotti eräänäkin vuonna tomaattia ja kurkkua 95 kiloa! Ilmankos saammekin nauttia herkullista Puutarhurin kasvissosekeittoa, jonka ohjeen löydät kirjasta. Kiitos vahvistuksesta, jota tarvitsinkin heti seuraavassa puutarhassa, sillä jutussa Lummelampi saaren kera on rakennettu Claude Monet’n tyylinen puutarha ja kaiken kruunaa upea suihkuallas. Kaikki on tehty kosteikkoon, jollaiseen meillä tuli proosallinen kaivo! Tämä upea tontti on todellinen herkuttelijoiden keidas, sillä kaikkea löytyy parsasta tuottoisaan viiniköynnökseen ja tulossa on tryffeleitä, sillä puutarhassa kasvaa kaksi tammea ja hasselpähkinäpensas, joiden juuristoon on lisätty tryffelin rihmastoa. Mistä sellaista saa? Minä olen istuttanut tammia ja luullut, että ne tuosta vaan tarjoavat tryffeleitä…

Kivenpyörittäjän romanttisessa puutarhassa kohtaamme sisua, kiveä ja romantiikkaa:

Jos joku on joskus erehtynyt epäilemään puutarhurin visioiden toteutumista, on hän piankin saanut huomata olleensa hyvin väärässä, kuten silloin kun rakennusmestari-isä epäili tyttärensä ideaa omin käsin rakennetusta kivisestä puutarhamajasta, sellaisesta romanttisesta englantilaistyyppisestä, tiedättehän.

Kivisen puutarhamajan lisäksi löytyy kivimuurien suojaama grillauspaikka, joka mukailee romanttista rauniotyyliä…

Rakkaudesta kiveen lopetan tähän ja taidanpa käydä vähän sulattelemassa kartiovalkokuusten juuristoja huoneenlämpöisellä vedellä. Mikään ei ole niin hurahtanut kuin puutarhuri, sillä vain taivas on hänelle kattona eikä edes se, mistä innoittavana esimerkkinä ovat Puutarhassa kotini kirjan kaksitoista puutarhahullua. Mutta mehän tiedämme, että mikään ei ole verrattavissa siihen iloon ja yllätyksellisyyteen, mitä puutarhailu tarjoaa!

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Leena Lumin huhtiarvonta!

Kevätarvonnasta blogissani on tullut jo traditio, joten eikun aloitetaan! Vaikka rakastan kirjojen merta, en aio hukkua edes siihen mereen;) Kirjat ovat kertaalleen luettuja paitsi muutamat, jotka olen ostanut ihan tätä arvontaa varten, koska en raaski luopua tietyistä teoksista ikinä.

Arvonta alkaa tästä hetkestä ja päättyy su 14.4. klo 12. Tulos julkaistaan johonkin aikaan samana päivänä. Osallistua voivat vakituiseksi lukijakseni kirjautuneet tai kirjautuvat. Ensimmäisen arpalipun saa olemassa lukijani ja lisälippu tulee linkityksestä. Anonyyminä ei voi osallistua ja ellei ole blogia, josta löytyvät yhteystiedot, pitää ilmoittaa yhteystiedot. Viisi pääsee valitsemaan palkintokirjoista ja ensimmäiseksi tullut ekaksi, sitten toiseksi tullut etc. Ellei voittajalistassa ollut ilmoittaudu ti 16.4. klo 18 mennessä, jono nytkähtää eteenpäin ja nostetaan lisäarpa. Ilmoittakaa kommentissanne, monellako arvalla olette mukana, kiitos.

Kahden arvan saajat eli he, jotka linkittävät, voivat käyttää jompaa kumpaa tämän jutun kuvista. Lumikellot sain Allulta, kiitos♥, sillä myyrät eivät salli Lumille näitä ihanuuksia. Mikä siinä onkin, että syövät vain näitä ja tulppaaneja...Paitsi viime vuonna sain tulppaani-iloa kiitos Leivon pariskunnan kirjan Tulppaanitarhan lumo, jossa kerrotaan mieletön idea pelastaa sipulikukkia myyriltä...se on vain aika isotöinen suurille aloille, mutta pienessä mittakaavassa täydellinen juttu.

Ellet itse tarvitse kirjoja, voit aina antaa niitä lahjaksi, tuliaisena, muuten vaan...

Muistattehan, että minulla on kommenttivalvonta, joten älkää hermostuko, jos osallistumisenne ei heti näy. Jollain oudolla tavalla aion tällä arvonnalla nyt ottaa lukurauhaa, sillä olen jäljessä omasta tahdistani, aion myös kuntoilla sekä maalata jotain hennonvihreällä, joten en istu tässä koneella 24/7. Sitä mukaa kuin ehdin, linkitän ne kirjat, jotka olen lukenut, muut löytynevät toisista kirjablogeista haulla.

Toivotan iloista arvontaa ja aurinkoisia huhtikuun päiviä!

Saila Routio: Puutarha laatikoissa - Viljelylaatikot, ruukut, kasvihuoneet, kohopenkit

Else&Vesa Leivo: Tulppaanitarhan lumo  ♥

Puutarhamaailma 2012

Johanna Vireaho, Sari Tammikari: Onnellisen puutarhurin vuosi   varattu!

Mia Grönstrand, Katja Juurikko: Puutarhassa kotini - Etelä-Suomen avoimet puutarhat 

Tommy Tønsberg ja Kenneth Ingebretsen: Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia 

Inger Palmstierna: Pihan puut ja pensaat   varattu!

Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Donald Spoto: Seurapiirien kuningatar - Grace Kelly  

Arnaud Delmontel&David Batty: Tumman suklaan herkut - 80 vastustamatonta lajia

Tatu Lehtovaara: Kesän grilliherkut

Lisa Lemke: Grillatun kera - Kastikkeet, lisukkeet, salaatit ja jälkiruoat

Caroline Hofberg: Runsaat salaatit

Tee itse - Terveyssnapsit, -viinit ja liköörit

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Juha-Pekka Koskinen&Miranda Koskinen: Hallava hevonen  

Raili Mikkanen, Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen

Ilona Pietiläinen: Villa Charme - Tuunaa ja kaunista kotiasi

Anne Holt: Julkkismurhat

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän

Tapani Heinonen: Reunalla  

Aravind Adiga: Viimeinen mies

Alex Capus: Léon ja Louise

Kim Edwards: Unien järvi

Ruediger Schache: Sydämen viisaus

Kristiina Halkola: Jos rakastat

Pia Juul: Hallandin murha

Mia Vänskä: Musta kuu

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Philippa Gregory: Punainen kuningatar

Denise Mina: Yksin yössä

Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa

Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus

Riitta Tiitu: Wanilla Brocante Chic  varattu!

Jørgen Brekke: Uneton  

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

Graham Moore: Kuolema Sherlock seurassa

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä   varattu!

Markku Enval: Jäät lähtevät

Rauha S. Virtanen: Seljan Tuli ja Lumi

Sam Wasson: Auringonnousu Manhattanilla

Paulo Coelho: Brida

Mauri Leivo: Kuikka alkulintu  varattu!

Marja Björk: Poika

Sarah Blake: Jos saat tämän kirjeen

Denise Mina: Ampiaiskesä

Inger Frimansson: Pahaa pelkäämättä

Monika Fagerholm, Martin Johnson: Meri

Mary Higgins Clark: Yö kuuluu minulle  

Saima Harmaja, Sinikka Hautamäki: Elämä on kaunis


Love
Leena Lumi

Dream A Little Dream Of Me

Hiljaisten huoneiden tarinoita: Ei epilogi, ei ainakaan blogi!

Silmää suurempi kyynel seuranain. Hiljaisin askelin hiivin takapihalle. Hiljempaa kuin hiiri vetäisen aprillipäivän viileää aamua keuhkoihin. Pihlajan siimeksessä on jo rusakko korvat pystyssä. Hyvistä pidoista on palannut, sen huomaa tanakasta olemuksesta, niinpä ehdin laukaista kamerani ennen kuin takkuturkki saa suuret takajalat alleen. Hyvää on pellon sarka juosta, ei syksyn sänki pistele. Harvinaisen paljon on lunta huhtikuuksi. Täytän ensi kuussa kuusikymmentä ja mietin elämääni. Täyttä aprilliako? Viimeistään nyt täytyisi pyytää vaimolta anteeksi, onhan hän yli puolet elämästäni seissyt rinnallani. Jumala luo myös minunkaltaisiani ja seuraa tekemisiäni. Olen mennyt, olen tullut, olen juossut. Nyt kävelen. On aika miettiä läheisten sekä omaa terveyttään. Elämä tuo kremppoja mukanaan. Niin se menee. Hiljaa virtaa Don, Tonava saastuu. Mikä on suurinta elämässä? Se, että kasvaa pieneksi. Joka päivällä on oma totuutensa. Se on kestettävä. Pärjääminen on sietämistä sekä asettautumista olosuhteiden yläpuolelle.

kuva ja teksti Pekka Mäkinen

Aurinkoista pääsiäistä ja tiedotusta!

Huomenna on jo kiirastorstai. Silloin pakkaan, sillä olemme pääsiäisen meren rannan tuulissa, äidin herkkujen äärellä. Vaikka otaksun, että lukemisesta ei näiden päivien aikana tule mitään, niin kerronpa että tulossa on puutarhakirjoja, kiinnostava tietokirja ja kaksi tiiliskiviromaania. Eräs vanhempi kirja houkuttaa myös ja sen laina-aika umpeutuu kohta, joten mietin pääni puhki, missä välissä ja millä ajalla aion lukea. Niinpä sain idean:

Minä taidan järjestää palattuani kevätarvonnan kirjautuneille lukijoilleni. Luvassa proosaa, puutarhakirjoja, jännitystä, sisustusta...ainakin. Katsotaan sitten mitä muuta keksimme. Arvonta-aika antaa jollain mystisellä tavalla minulle lukuaikaa...Toisaalta siinä on kova työ, mutta haluan sekä palkita uskollisia lukijoitani että yrittää olla hukkumatta kirjoihin. Olen päättänyt, että Lundiamme saa riittää meille, joten mitoitan kirjahamstraukseni sen mukaan. Well...tosin keittössä on hylly ruokakirjoille, olkkarissa aidosti vanhoille kirjoille sekä sisustukselle, makkarissa kolme Ikean Lack-hyllyä kirjoille, jotka aion lukea heti kun voin ja sitten vielä sellainen keräilyhylly löytyy tästä toimisto/kirjastosta, josta usein valitsen kirjoja arvontoihin, lahjaksi, tuliaiseksi etc.

Jotenkin minulla on nyt kova tarve päästä sinne kotipitäjään. Äidinkin olen tavannut viimeksi viime keväänä, jolloin hän oli meillä. Suuriruhtinatar Olga ei enää pariin vuoteen jaksanut matkustaa tuota monen tunnin matkaa. Kun karjalais-satakuntalainen perhe kokoontuu saman pöydän ääreen, on tarjoilu kovassa luokassa ja seurustelu vielä kovemmassa. Sisareni miehineen on mukana ja kaikki puhuvat taitavasti toistensa päälle ymmärryksen siitä silti katoamatta. Hämäläinen R:kin on jo tuon taidon oppinut, eikä yhtään jää jalkoihin vaan pärjää hyvin. Ah, mitä karjalanpiirakoita minä pian saankaan! Ne ovat niin kuuluisia, että eräs exministerikin käy niillä herkuttelemassa. Ja sitten se jättimäinen täytekakku ja sen seitsämän muuta. Ja tietysti mämmiä kuohukermalla. Alla Sarpun sitruksinen mämmivaahto:

Aurinkoista pääsiäistä teille kaikille tasapuolisesti! Ja nauttikaa minilomasta sekä tietenkin Leafin 'linnunmunista'.

Love
Leena Lumi

Pappilan hätävarakakku

Ruokatoimittajien hurmaavassa Kakkujen kuningattaret kirjassa kuvaajana toimi paras ruokakuvaaja ikinä eli Sami Repo. Mutta Samilta oli myös resepti Pappilan hätävarakakkuun, jonka tässä Samin luvalla nyt julkaisen:

"Kakku on muisto Talkkunan-mökiltä Saimaalta, jossa vietin kesiä lapsena. Kun "muutin" mökille, lihoin siellä 5 kg, ja äiti ei meinannut tuntea, kun tulin takaisin kotiin. Nyt maailma viskoo eteenpäin, ja kakkuun on tullut vääntö Brooklynin suosikkiravintolan cocktailista, ehkä ympyrä sulkeutuu, koska nykyään muutan talvisin Yhdysvaltoihin ja Suomeen palattuani huomaan vaatekoon pienentyneen yhdellä numerolla..."

noin 8 annosta

15 viipaletta tiikerikakkua
3 dl kuohukermaa
1 tl vaniljasokeria
1 dl manteleita
3 dl mustikoita

Marinoidut raparperit

8 dl raparperia kuutioituina
1,5 dl pohjoiskarjalaista luomuhunajaa
0,5 dl vettä
1 kanelitanko
1/2 vaniljatankoa
3 rkl mantelilikööriä

Tee ensin tiikerikakku, tai valmista hätävarakakku kahvikakkujämistä.

Valmista sitten marinoidut raparperit. Mittaa kattilaan raparperinpalat, hunaja, vesi, kanelitanko ja halkaistu vaniljatanko. Kiehauta liemi ja keitä hiljalleen 10 minuuttia, kunnes raparperinpalat ovat pehmeitä. Jos hilloke kuivuu liikaa, lisää joukkoon vettä. Jäähdytä huoneenlämpöiseksi. Poista kanelitanko ja vaniljatanko hillokeen joukosta. Sekoita joukkoon likööri. Hilloke saa olla hyvin valuvaa, silloin se kostuttaa kakkupalat parhaiten.

Vatkaa kerma löysähköksi vaahdoksi ja mausta vaniljasokerilla.

Paahda manteleita kuivalla pannulla 2-3 minuuttia, kunnes ne saavat hieman väriä.

Lado ison sylinterinmuotoisen kulhon pohjalle kolmasosa kakkuviipaleista. Valuta päälle kolmasosa kermasta, paahdetuista manteleista ja mustikoista. Tee samoin toinen ja kolmas kerros. Anna mehevöityä jääkaapissa noin tunti ennen tarjoilua.


Kiitos Sami♥

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa