keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Leena Luoto, Tiina Klemettilä, Heikki Luoto: Puutarhurin syksy ja talvi

Olen taas niin innoissani puutarhasta! En tiedä, käykö muille samoin, mutta joka vuosi tulee jossain vaiheessa suvea jonkinasteinen kyllästyminen, mutta viimeistään syyshortensioiden kukinta herättää innokkaan puutarhurin sekä kuvaamaan syyskukkijoita että suunnittelemaan uusia istutuksia. Myös se harvinainen puutarhakirjallisuus, joka koskee nimenomaan puutarhan syksyä ja talvea, kiinnostaa, joten…

Leena Luoto, Tiina Klemettilä ja Heikki Luoto ovat yhdessä koonneet kirjaansa Puutarhurin syksy ja talvi (Tammi 2013) todella paljon siitä viehätyksestä, jota syksyinen ja talvinen puutarha kantaa itsessään.  Kirja on monipuolinen tietoteos, joka jakaantuu kolmeen osaan: Syksyn kukkaloistoa ja sadonkorjuuta, Talven tullessa ja Kevättä kohti. Puutarhateoksen valokuvat ovat Heikki Luodon ja piirroskuvat Tiina Klemettilän. Piirroskuvia siis siksi, että tässä kirjassa askarrellaan paljon erilaisia kolmen vuoden ajan koristeita helpoista kransseista vaativimpiin ja tehdään mitä upeimpia kasvitukia ja risukruunuja ja vaikka mitä. Ohjeet ovat niin selkeät, että jopa minä onnistun näillä. Pääsiäiskoristeet ovat aivan vertaansa vailla ja kaikki pajunkissakoristeet saavat melkein ikävöimään tuota kevään aikaa, vaan minäpä pidän just tästä syksystä ja

ihailen kaikkia niitä kiemurtavia ja köynnöstäviä kasveja, jotka yökylmiä uhmaten somasti takertuvat toisiinsa villeinä ja viettelevinä, vapaina alkukevään säntillisyydestä, kuten yläkuvan verenpisara ja keijunmekko. Kylmää kestäviä kukka-asetelmia valmistetaan ja samalla aloitamme pimeän ajan valoleikit. Nyt jokainen saa tulla ihan hulluksi ledeistä ja keksiä niille mitä uskomattomimpia koristeluaiheita, eikä maksa paljon. Leena kertoo:

Valonlähteistä tuleva valo voi olla joko kylmää tai lämmintä. Kylmä, valkoinen valo korostaa hopeanväriä ja kasvien vihreyttä. Punaiset kukat näyttävät kylmässä valossa harmahtavilta. Lämmin kellertävä valo loihtii aurinkoisen tunnelman. Valkoinen väri muuttuu hieman kellertäväksi, mutta punainen, sininen ja keltainen hehkuvat lämpimän sävyisinä.

Vaan varmaan se innostavin seikka mitä syksyssä odotamme sadonkorjuun ohella, lienevät kaikki hurmaavat sipulikukat. Ne ovat kuin salaisia viestejä, jotka kätkemme syksyllä maahan ja joiden päälle lumi sitten sataa vaippansa, suloisia toivon viestejä seuraavalle keväälle, joita alamme huhtikuulla odottaa väristen innosta ja hiljaa toivoen, että myyrät sallivat meille vaikkapa vaaleanpunaiset muscarimme tai scillamme tai ihanat kerrotut tulppaanimme.  Joitakin harvinaisempia tai arempia lajeja ei vain raaski istuttaa ulos ja ne voikin Leenan mukaan istuttaa hyvin ruukkuihin, joissa ne avaavat kukkansa aikaisin keväällä.  Talvehtimispaikaksi sopii hyvin kellari, jonka lämpötila on alle +9 astetta. Kukkiminen tapahtuu muutama viikko ruukkujen huoneisiin tuomisen jälkeen.

Esimerkiksi kevätkurjenmiekka 'Iris reticulata' voi olla kukkapenkissä oikukas, mutta viihtyy ruukussa mainiosti. Leena suosittelee istuttamaan sipulit ruukkuun melko tiheään, jolloin asetelmasta tulee runsas. Kokeillaan kaikki tätä johonkin, jota olemme himoinneet jo kauan!: Minä ostin tänään jotain, mutta enpä kerro vielä…se liittyy lumeen, mutta ei, se ei ole lumikello….

Leenan pihalla laventelit kasvavat runsaina, joten hän on keksinyt monta kivaa tapaa hyödyntää niitä muutenkin kuin ihailla kasvukauden kauneutta. Alakuvassa laventeli-appelsiinikeksejä.

Laventelipiparkakkuja maistellessa tulee kesä mieleen. Laventelikekseihin kannattaa käyttää vain sellaista laventelia, jonka varmasti tietää kasvaneen ilman myrkkyjä. Keksien resepti on brittiläistä alkuperää, mutta muokattu paremmin omaan suuhun sopivaksi. Brittiresepteistä pitää ensinnäkin jättää ainakin neljännes sokerista pois, ja näissä kekseissä on myös enemmän laventelia ja appelsiinia kuin saarivaltion tee-etiketti vaatii. Mutta juuri teen kanssa ne ovat erinomaisia!

Kirjassa on ohje laventelin kuivaukseen, laventeli-appelsiinikekseihin sekä jalkasuolan valmistamiseen laventelista.  Ja tietysti valmistamme laventelista nostalgisia tuoksupusseja, joita sujauttelemme liinavaatteiden väleihin.

Oikean talven tullessa laitamme pihapiiriin riittävästi ruokintapaikkoja linnuille ja oraville sekä alamme valmistaa erilaisia kukkataideteoksia jäästä.

Näppärimmät ja innokkaimmat näpräävät havuista koko talven kestävää koristelua ikkunoiden ja ovien yläpuolelle, ujuttavat niihin valoja mukaan ja vähän kulta- tai hopeanauhaa, joka merkitseekin, että vuoden suloisin juhla, joulu alkaa olla lähellä. Tällöin itse tehdyt kukka-asetelmat ja luonnonmateriaaleista valmistetut koristeet, joiden ympärille on kieputettu vaikka koristevalonauhaa, tuovat hyvissä ajoin joulumieltä.

Joulukukkien kuningatar, valkea amaryllis ja niin monien suosikki jouluruusu sekä muratti ja sypressi kukkivat itse kieputetussa korissa. Monelle liian voimakastuoksuinen hyasintti on saanut oman lasipalatsin, jossa voi levittää kauneuttaan mielin määrin.

Puutarhurin syksy ja talvi on kirja juuri tähän omenien tuoksuiseen aikaan. Nyt kerätään materiaali talvi- ja jouluajan koristeisiin. Kirjassa on todella paljon ohjeita, valokuvia ja opastavia piirroskuvia.  Minusta tuntuu, että aika monelta löytyvät kaikki tarvikkeet askarteluihin omalta pihalta, puutarhasta, vintiltä tai ulkovarastosta, sillä koristeita syntyy niin risuista, vanhoista peltipurkeista kuin tuikkukynttilöiden kuoristakin. Älkää vain heittäkö tuikkukynttiläkuppeja roskiin, sillä niistä saa ihania kukkia, joita voi ketjuttaa havujen ja kukka-asetelmien ympärille. Usein yksinkertaisin on kauneinta, kuten tämä sydänkranssi erilaisista kävyistä, tammenterhoista ja tähtianiksista:

Nyt elämme kuitenkin vielä aikaa, jolloin tuoksuherneet kasvavat kiinni syreeneihin ja omenapuiden oksiin, sillä kukapa olisi arvannut, miten ne tänä vuonna riehaantuivat.  Luvussa Rakenteita oksista ja risuista on toinen toistaan upeampia itse tehtyjä kasvitukia sekä myös harjateräksestä ja pajuista valmistettu hernetuki tuoksuherneelle. Näyttävät hyvältä myös talvella, kun lumi on ne puuteroinut.  Tämä koivunrisuista muotoiltu krassin kasvutuki näyttäisi pihalla upealta juuri nyt, sillä krassithan kukkivat vielä:

Suosittelen tätä jäistä, lumista, kukkivaa ja puuhastelevaa puutarhakirjaa kaikille innokkaille kädentaitajille aloittelijoista kokeneisiin, kukka-asetelmiin hurahtaneet löytävät monta vinkkiä, sadonkorjaajat saavat omansa kuin myös kukkien hyötäjät, ledleikeistä innostuneet saavat uusia ideoita ja me jotka kannamme joulua sydämessämme koko vuoden fiilistelemme tulevaa juhlaa etukäteen, Jouluruusuja puutarhassaan kasvattavat toivovat, että voisihan edes yhden kerran käydä kuin SatuKukkamerelle, joka mumminsa kanssa löysi jouluruusun kukkimasta pihalta juuri jouluaattona.


*****

maanantai 2. syyskuuta 2013

Viisi ihanaa, viisi vähemmän ihanaa asiaa tältä suvelta -haaste

Sain Katjalta haasteen kertoa viisi ihanaa ja viisi vähemmän ihanaa asiaa kuluneelta suvelta. Kiitos♥ Ensin löysin vain ihania, mutta kun oikein aloin kaivaa, löytyihän sitä sitten muutakin...Ikäviä ei pitäisi kaivella, ei ainakaan syyskuussa, jota niin rakastan, mutta mitä sille voi, että kaikki ei ole aina ruusutarhaa...Aloitetaan paremmasta, sillä suveni alkoi kun laiva erkani Vuosaaren satamasta:
1) Parhautta oli automatkamme Salzburgiin, josta kerron teille täällä. Tämä matka ei ollut vain matkamatka, sillä kun nyt vuosien jälkeen ja ensimmäisen kerran ilman lapsia, ajelimme tuttuja pikkuteitä, tajusimme, mikä on meidän juttu ja mitä aiomme tehdä niin kauan kuin jaksamme: Matkustaa Saksaan ja Itävaltaan. Tämä tarkoittaa sitä, että pikkubritti sisälläni jää vain kirjallisuuden ja elokuvien varaan ainakin vuosiksi, sillä haluamme mennä sinne,  missä olen just niin onnellinen kuin olen yllä olevassa lämpimän sateen Salzburg -kuvassa. Seuraava matka on jo suunnitelmissa ja pidennämme nyt reissua kolmannella viikolla. Aloittelemme hiljalleen saksan kielen elvyttämistä. Sinne pitää mennä, missä sydän on ja meillä molemmilla se on ellei meren rannalla, niin alpeilla.

2) Kun matkalaukut oli purettu olikin jo vuorossa tyttöilta. Serkkuni Anne ja Tuire sekä Bessu järjestivät minulle hauskan illan. Kuvassa Anne-serkku lukemassa minulle romanttista runoa Sen Yhden Paikan edessä. Ilta oli niin hauska, että tästä lähin annamme toisillemme lahjaksi vain tyttöiltaa, emme mitään tavaraa. Tyttöilta kolahtaa aina kun joku täyttää pyöreitä tai pyöreiden väliä eli vaikka 45 vee, joka onkin seuraavan tyttöillan numero. Myönnän, että olin kotona vasta aamuneljältä...
3) Vaikka kesä on ollut vähän liiankin hektinen tai ehkä juuri sen vuoksi, olen ajatellut valmiiksi Yhden Ison Asian. Sitä ei ole vielä aika julkistaa, mutta ennen kuin ristinummiruusuni jälleen kantaa sadehelmiä, sekin asia on tiedossa. Jonkun asian ratkeaminen vapauttaa energiaa ja luo valoa ja toivoa. Asia liittyy kuitenkin aikaan. Kun R. vihdoinkin jäi Vapaaherraksi 47 liike-elämävuoden jälkeen, alkoi aikaa ajatella hieman toisin. Ja etenkin sitä, miten haluaa aikansa viettää. Ehdottomasti ihana asia!
4) Perheeseemme tuli uusi jäsen, sillä tyttäremme Meri ja rakkaansa Teemu ottivat Dinalle siskoksi shelttivauva Taikan. Keskiviikkona meillä alkaa hulinat, sillä molemmat koiruudet saapuvat meille nuorten matkan ajaksi. Tämä on ihanuutta, sillä vaikka Olgan jättämää tyhjää tilaa ei voi täyttää kukaan, koiruudet kuuluvat elämääni ja yksi lisää on kuin uusi tähti taivaalla.
5) Ihanuutta on myös meidän Merimme, joka on niin...♥ Tähän ihanuuteen liitän nyt sen, että saimme vihdoinkin aikaiseksi hankkia uusien toalet -kalusteiden lisäksi laatat, hanat etc. alakerran vessa-, eteis- ja tuulikaappiremonttia varten. Perheen Sisustaja eli Meri kävi tietenkin hyväksymässä laattavalinnat ja lokakuun alussa aloitamme. Meri on perheen Aurinko, Kuu ja Tähdet, jota vanhempansa jaksavat aina ihmetellä yhtä hämmästyneinä;)
1) Ikävät asiat ovat ikäviä asioita, mutta niitäkin tapahtuu. Oma suuri suven järkytykseni oli kun silmästäni irtosi lasiainen. On aika iso juttu saada heinäkuussa Suomessa erikoislääkärille aika. Onneksi se kaikkien mutkien jälkeen onnistui. Lasiaisen irtoaminen pitää tietää/tiedostaa, sillä jos sitä ei tiedä, ja lähtee vaikka hurjasti rehkimään puutarhaan tai vaikka lähtee vaikka ratsastamaan, seurauksena voi olla verkkokalvon irtoaminen ja se taas merkitsee, että...Olin siis käytännössä tekemättä viikkoja yhtään mitään, paitsi sain uida. Hiukan otti päähän, mutta Lukijalle näkö on niin iso juttu, että siinä jää kaikki muu toiseksi.
2) Tämän suven riesa ovat olleet lehtokotilot. Ikinä emme ole vastaavaa kokeneet, joten Ferramolia on kulunut. Myöskin ihan jokailtainen kotilopoiminta on ollut harrastuksena. Saaremme on yhtä lehtoa ja puolet meidänkin tontista on lehtoa, joten nyt vain toivomme, että siilit, jotka ovat jälleen ilmestyneet, jäävät myös talvehtimaan meidän niille varaamille sijoille.
3) Tänä vuonna emme tätä satoa saa. Sekä uudemmat että vanhemmat kirsikka- ja luumupuut tuottavat vain niukan sadon, joten ilmeisesti on menossa lepovuosi. Onneksi omenapuita riittää ja ne eivät levosta mitään ymmärrä;) Tänään jälleen leivon pakastimeen omenapiirakkaa ja taas keskiviikkona tarjoan sitä uunista otettuna, kun nuoret saapuvat koiruuksia tuomaan. Olemme aika tykästyneitä luumuihin ja meillä on niitä eriaikaisia eli varhaista ja myöhäistä lajiketta, joten tämän asian voi laskea suven vähemmän ihaniin asioihin.

4) Suven ikävin asia ehdottomasti on ollut tajuta, miten pöyristyttävää voi olla ihmisten käytös netissä anonyymiyden suojissa. Ja tarkoitan siis nyt sekä blogia että facebookia. Ilmeisesti jotkut pitävät facebookia deittipalstana ja kaikkia muita siellä olevia vapaana riistana. Ihan sama vaikka siellä ei tekisi mitään muuta kuin esittelisi lukemiaan kirjoja tai puutarhansa kukkia. Meillä meni kuppi nurin eräänä sunnuntaiaamuna ja eräs viesti meni poliisille. Kannattaa aina muistaa, että virkavalta löytää anonyymitkin. Ja ennen kaikkea kannattaa miettiä mitä netissä kirjoittelee. Toivon, että anonyyminä kirjoittelu tehdään laittomaksi.
5) Olen täydellisesti sisäistänyt olevani aikaköyhä. Se on tämän ajan vitsaus, mutta pitääkö sille alistua. Eikö aina ole joku muu reitti, jos toinen ei sovellu. Liian vähän aikaa perheelle, liian vähän aikaa kuntoiluun, liian vähän aikaa vain oleilla, liian vähän aikaa lähteä kielikurssille, liian vähän aikaa ihanille villalangoille, liian vähän aikaa nukkumiseen...Liian vähän aikaa aloittaa joka vuosi kolme uutta asiaa, kuten olen kerran päättänyt. Liian vähän aikaa tajuta aikaa. Olla läsnä. Perata kampeloita. Olen paasannut tästä aikaköyhyydestä jo jonkin aikaa ja tässä juttuni Aikaköyhyydestä aitoon läsnäoloon.

Haastan edelleen Opuscolon, Annika K:n, Jäljen ääneen, Maarian, Suketuksen ja Veran Olen kovasti iloinen, jos viitsitte vinkata, kun olette vastanneet.

Antoisaa syyskuun ensimmäistä viikkoa!

Love
Leena Lumi

Hollow Talk

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Virginia Woolf: Vuodet

Vuodet muuttivat asioita, tuhosivat ja kasasivat niitä – ja huolet ja murheet olivat taas täällä. Puheiden sirpaleita palasi hänen mieleensä, samoin erilaisia kuvia. Kitty näki sielunsa silmin kuinka avasi ikkunan nykäisten siitä, ja hän näki karvat Warburton-tädin leuassa. Hän näki naisten nousevan tuoleilta ja miesten parveilevan sisään. Kitty huokaisi ja kääntyi vuoteellaan. Kaikilla oli samanlaiset vaatteet, hän pohti ja samanlaiset elämät. Mikä sitten on oikein? mietti Kitty kääntyillen levottomana. Ja mikä väärin? Hän käänsi taas kylkeään.

Juna kiidätti häntä eteenpäin. Sen ääni oli syventynyt, muuttunut alituiseksi pauhuksi. Kuinka hän saisi unen päästä kiinni? Ja kuinka voisi estää itseään ajattelemasta asioita?

Virginia Woolfin Vuodet (The Years, Savukeidas 2013, Ville-Juhani Sutinen) kertoo Pargiter -nimisestä perheestä vuodesta 1880 aina 1930-luvulle. Mistään pikkutarkasta sukutarinasta ei ole kyse, mutta henkilöitä riittää sen verran, että kannattaa heti alussa selvittää itselleen suvun kantaisän, eversti Abel Pargiterin lasten nimet, sillä myöhemmin Woolfin syvällinen tajunnanvirta kuljettaa lukijaa henkilöiden sisäisissä monologeissa, joiden paljastavuus ja kiinnostavuus on sitä luokkaa, että enää ’junaa’ ei voi pysäyttää vaan vuodet kulkevat kulkuaan ja vain vuodenaikojen vaihtelut havahduttavat tietoisuutta.

Vuodet kirjan alussa on kääntäjän Ville-Juhani Sutisen esipuhe, Pieni, suuri romaani. En halua mestaroida Sutista, mutta minulle mikään tässä kirjassa ei ollut pientä, vain suurta ja vaikuttavaa. Tämä suuri romaani oli minulle suoraa puhetta Virginialta, mutta annetaan ensin puheenvuoro Villelle:

Kerronta keskittyy yhteen päivään kulloisenakin vuonna ja samalla valittuihin perheenjäseniin, joiden kautta tuodaan esiin tietyn ihmistyypin, sosiaalisen piirin ja aikakauden piirteitä. Fokukseen nostettavat hahmot vaihtelevat perheenpäästä, vanhasta vauraasta everstistä, talon palvelijaan, köyhään työläisnaiseen. Koko englantilainen yhteiskunta viktoriaaniselta ajalta toisen maailmansodan kynnykselle etsautuu esiin hahmojen kautta.

Minulla Vuodet räjäytti tajuntani niin, että koin olevani osa Virginian mielenvirtaa. Woolfista tuli mielentila, jossa kirjan hahmojen kautta tunsin älykkään, tunneherkän naisen, joka näki kaiken läpi. Läpinäkeminen verottaa voimia. Sen valossa toki näkee paljon kaunista, sitä mikä monelta jää havaitsematta, kuten vaikka miten lokit silpovat siivillään valkeita kuvioita ilmaan, mutta sen valossa näkee myös miten merkityksetöntä, tyhjää ja pikkumaista kaikki lopultakin on. Woolfilla oli kannettavanaan lahja, jolla hän ylitti yhteiskuntaluokkansa normiston, rohkeus sanoa ja nähdä, mutta joskus lahjasta voi tulla taakka, joka vie mennessään. Vuodet kirjassaan Woolf tuntuu aavistaneensa tämän olevan viimeinen hänen teoksistaan, jonka näkee painettuna - jos sitäkään. Hänen ei tarvinnut välittää sitä vähääkään mitä tähän asti. Hän ottaa kirjan henkilöhahmojen kautta kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, pilkkaa omia akateemisia piirejään, naureskelee yläluokan pöyhkeydelle, antaa pitkät teennäisille käytöstavoille, tarjoaa mielensä ehdottoman alastomana.  Kirjassa tulee kerta kerran jälkeen esille, miten ajatteleminen on kärsimystä. Onnellisuus on mahdottomuus. Tästä erinomaisen esimerkin tarjoaa sivu 346, jossa Peggy:

Onnellinen tässä maailmassa, onnellinen ihmisten kanssa. Mutta kuinka joku voi olla onnellinen, kysyi Peggy itseltään, kun maailma pursuili tuskaa?

Miksi minä oikein huomaan kaiken? Peggy mietti vaihtaen asentoa. Miksi minun on aina ajateltava? Hän ei halunnut ajatella. Hän toivoi, että mielen sisällä olisi samanlaiset kaihtimet kuin junien hyteissä ja suoja tulisi valon eteen, peittäisi ajatukset.

Ajatteleminen oli kärsimystä. Miksei siitä voinut vain luopua, ajelehtia ja haaveilla sen sijaan?
Mitään junien ikkunoiden suojakaihtimia ei Woolfille elämässään suotu. Vain niitä pieniä keitaita, jolloin erämaakin heräsi kukkaan, hetkiä joiden jälkeen Näkijän pettymys maailmaan ja kanssaeläjiinsä oli entistä suurempi.

Yksikään sana Vuodet kirjassa ei ole merkityksetön. Ei siltikään tai ehkä juuri sen vuoksi, että Virginia kirjoitti tätä teosta viisi pitkää, rankkaa vuotta, sillä sairausjaksot tekivät kirjoittamisesta sirpalemaisen. Mitään sirpalemaista ei kuitenkaan ole valmiissa teoksessa, sillä Vuodet on puhtainta Woolfia, mitä olen lukenut. Nyt kirjailija on esillä omana älykkäänä itsenään, joka kuin aavistellen kirjoittaa yhteenvetoa oman elämänsä vuosista, niiden valoista ja varjoista, pienimmästäkin hengähdyksestä. Vuodet on tyyliltään vahvaa, kypsää Woolfia, jossa hänen tajunnanvirtansa soi tyylikkäästi yhteen vuosien ja vuodenaikojen vaihtelun kanssa. Kaikki merkitsee jotain. Tai mikään ei merkitse mitään. Woolfin maailmassa pienikin on merkityksellistä. Hän huomaa sisään astuvan pojan lastuja hiuksissaan, kyyhkysten kahinan puissa, lyhtyjen ja laskevan auringon valon sekoittumisen toisiinsa, kädet, jotka pitelevät kukkia, astian reunan, putoavat terälehdet, lehtien välitse siivilöityvän valon, kaiken toistumisen, viinilasin jalan, naisen, joka astuu sisään kuoriaisensiipiä hiuksissaan…

Se millä ei ole mitään merkitystä on eläminen, jossa ympäristön normit pakottavat sosiaaliseen, kaavamaiseen kanssakäymiseen. Tai onhan sillä merkitystä, sillä se on yhtä kuin kärsimys:

Peggy kallisti päätään kuullakseen paremmin. On niin tuskallista hymyillä, kallistaa päätään ja uskotella että viihtyy hyvin, vaikka onkin tosiasiassa lopen kyllästynyt, hän ajatteli.

Hänen päänsä ympärille oli kiristetty tiukka vanne, ja Peggy koetti kuvitella itsensä maaseudun pimeyteen. Sekin oli mahdotonta, sillä toiset nauroivat. Peggy avasi silmänsä heidän nauruunsa tuskastuneena.

Rennyn pää oli kallistunut taaksepäin ja hänen suunsa ammotti apposen auki. sen sisältä pursuili ääntä: Ha! ha! Ha! Se on naurua, sanoi Peggy itselleen. Se on ääni, jota ihmiset pitävät silloin kun ovat huvittuneita.

Kuulin Virginian herkänlahjakkaan näkijätuskan Menomatkassa, kuulin sen loistavassa Mrs. Dallowayssa, joten miksen toista sitä, mitä totesin jo Menomatkan luettuani:

Hän on läsnä hetkessä, mutta hänen vahva intuitionsa, äärimmäinen herkkyytensä, pakottaa irrottamaan otteen olemassa olevasta ja pakottaa tilalle tunteen, että kaikki on jo ennen sanottu, kaikki on jo ennen tapahtunut, on olemassa vain menetyksen syvin syvyys.

Nyt tarkka lukija voisi huomata, että jätin pois ’sairauteen asti’ äärimmäinen herkkyytensä. Keitä me olemme sanomaan, että Virginia Woolf oli sairas! Ehkä maailma hänen ympärillään oli sairas. Vuodet otettiin hyvin vastaan, mutta onko kukaan koskaan todella ymmärtänyt Woolfin ainutkertaisuutta vai luemmeko häntä vain kuin onnettomasti sairasta, joka sattui olemaan lahjakas kirjoittaja ja sitten käveli veteen kiviä taskussaan. Kumpi Woolfista muistetaan ensimmäiseksi: Hänen tuotantonsa vai hänen itsemurhansa. Äärimmäinen intuitio ja herkkyys ovat usein naimisissa suuren lahjakkuuden kanssa. Jollekin kaikki voi olla niin läpinäkyvää, että vaikka kuinka kaipaisi niitä junan suojaverhoja, on pakotettu katsomaan ja kokemaan, kunnes ei vain enää jaksa. Onneksi uskon Woolfin kirjallisen lahjakkuuden kristallisoituneen hänen elämästään, en kuolemastaan.  Meidän jälkeemme tulevat saattavat nähdä Virginia Woolfin elämän ja tajunnanvirran meitä kirkkaammin.


”Kyyhkyset kujersivat!, Sara jatkoi. ”Kaksi kujerrusta kuuluu. Kaksi kujerrusta kai…Ja sitten siipi pimensi kaiken ja Kitty astui sisään tähtiin pukeutuneena…”

perjantai 30. elokuuta 2013

Elokuun viimeisiä tuulia...ja tunnelmia

Yöt ovat yllättävän viileitä. Kylmä on jo saanut hortensiaan lumottua punastusta. Suuret syyshortensiamme ovat hämmentyneitä suuren varjostavan kuusen poissaolosta ja kärsivät myös viikon rankoista sateista, mutta alkavat selvästi toipua. Ihmetellen niitä katselevat kallionauhuksemme, jotka saavat kaveria etsiä ennen kuin mennyt loisto palaa, sillä nyt niitä eivät enää saniaiset ahdista ja ne voivat keikutella päitään miten huvittaa ja haaveilla tulevasta suuriruhtinaskunnastaan.
Tässä tarkkaillaan kallion kuningaskiven päällä kasvavaa köynnöshortensiaa ja

tässä serbiankuusta sekä syyshortensiaa, jonka vierestä keväällä kaatui iso, liikaa varjostava hopeakuusi.
Vähän kukkakaulaa viehkosti taivuttamalla nähdään molemmat etupihan syyshortensiat, joista kohta kerätään rosansävyisiä oksia ja niitä sidotaan kimpuiksi. Kimput ripustetaan syysajaksi kuivumaan keittiön verhokappoina ja siitä ne sitten marraskuulla siirtyvät jättimaljakkoon talven kuivakukkailoksi antaen tilaa pimeän ajan ledeille.
Syksyn tulon tuntee paitsi tuulesta ja puutarhassa kypsyvien hedelmien tuoksusta, myös siitä, että vaikka on päättänyt, että ikinä ei tilaa mistään mitään kukkasipuleita tai niiden taimia, sitä auttamatta putoaa vähintäin yhden kuvaston tarjoomukseen. Minulle se oli nyt tämä kerrottu tulppaani Orca, jota tilasin täältä. Laitan koko satsin etupihalle, jossa on myös samanvärinen atsalea Valkoista ja sinistä kukkaa siellä riittää jo ilmankin ja ne kyllä sopivat yhteen näidenkin kanssa.
Eilinen meni taas tulevan remontin vaiheilla, sillä kävimme ostamassa nämä laatat täältä ja samalla valitsimme hanan, joka on kaunis italialainen. Valitettavasti hana unohtui kuvata, kun piti laskea neliöitä, miettiä malleja ja hintoja etc. Näillä näkymin aloitamme alakerran rempan lokauulla sillä syyskuun tuleva ja sitä seuraava viikko menee Dinan ja Taikan hoviväkenä nuorten lomaillessa Espanjassa. Syyskuun lopusta otamme sitten vielä irti syyskesän viimeiset nautinnot kaikkien aistien juhlilla. Loka-marraskuu ovat mitä otollisinta aikaa remontille.
 Illalla rentouduin valmistamalla ruokaa;) Minusta ihan oikeasti on rentouttavaa laittaa musiikki soimaan ja alkaa kokata!
Ja zarzuelaa me sitten nautimme illan hämärissä kynttilöiden valossa.
Vielä nautitaan puutarhasta ja oikeastaan vahvin ja värikkäin kausi on vasta alkamassa. Yritän kuvata teille lisää pilvikirsikoita ja saada parempia kuvia köynnsöhortensioista, joiden kuvista yksikään ei ole vielä antanut ulos, miten vietteleviä ne ovat. Asumme Alvar Aallon huvilasaarella ja Aalto muisti aina mainita yhtenä kolmesta kasvistaan, joista piti, köynnöshortensian ja akileijat  Kolmatta en muista.

Ensi viikolla valmistaudumme puutarhan syksyyn Puutarhurin syksy ja talvi kirjan kera. Löydämme paljon askartelua luonnon omista antimista, korjaamme satoa, alamme 'ledleikit', nautimme väreistä ja lähestymme vuoden suloisinta juhlaa, jota eräät kantavat sydämissän koko vuoden eli joulua. Joulun jälkeen koittaa kuitenkin uusi kevät ja...

Elokuun viimeisten tuulten huumaa teille kaikille tasapuolisesti!

Love
Leena Lumi

Perhaps Perhaps Perhaps

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Peter James: Kuoleman koura on kylmä

Nainen luki ilmoituksen uudelleen. Kiukku alkoi taas kuplia hänen sisällään. Hiljainen raivo. Tuli, joka hänen täytyi sammuttaa. Se oli ensimmäisiä asioita, jotka hänelle oli opetettu. Että viha oli niin suuri ongelma. Hänelle oli annettu mantra, jota hänen piti lausua itsekseen. Toistaa sitä uudelleen ja uudelleen.

Hän muisti ne sanat. Ja lausui ne äänettömästi.

Elämän tarkoitus ei ole odottaa myrskyn tyyntymistä vaan oppia tanssimaan sateessa.

Peter Jamesin dekkari Kuoleman koura on kylmä (Dead Man’s Grip, Minerva Crime 2013, suomennos Maikki Soro) on seitsemäs Roy Grace –sarjan jännitysromaani. Aikaisemmat sarjan kirjat lukeneet tietävät rikoskomisario Roy Gracen elämää noin kymmenen vuotta aikaisemmin kohdanneesta tragediasta, jossa hänen Sandy-vaimonsa vain katosi mitään jälkiä jättämättä. Sandyn katoaminen on Jamesin dekkarien väkivallaton koukku, joka pitelee lukijaa pihdeissään. Hyvin pienesti annosteltuna James raottaa kirja kirjalta Sandyn katomamista, mutta tässä viimeisimmässä ehkä lopultakin eniten. Ja totisesti sitä tarvittiin, sillä Kuoleman koura on kylmä, on minusta ehdottomasti rikostapahtuman kannalta rankin Jamesin kirjoista. Olen tottunut lukemaan Slaughteria ja Cornwellia, mutta verrattuna vaikka Slaughterin loistavaan viimeisimpään Yli rajan, Peter pistää kovemmaksi. Vähempikin julmuus olisi riittänyt – ainakin minulle.

Jamesin uusimman aloitus on taitava, sillä lukija saa tutustua jokaiseen tulevan onnettomuuden osallistujaan heidän arjessaan juuri ennen kuin kaikki muuttuu. Carly Chase on pienen pojan äiti ja asianajaja, jolla on krapula edellisen illan jäljiltä.  Opiskelija Tony Revere, 2-vuotias Yhdysvaltain kansalainen, nousee vuoteesta rakastettunsa Suzyn viereltä ja kiiruhtaa pyörällä kohti Brightonin yliopistoa. Kuorma-autokuski Stuart Ferguson istuu haukotellen korkean rekkansa hytissä ja uneksii Jessiestä, joka odottaa hänen lastaan.  Vain onneton sattuma, kylmäkonevika, saa Stuartin rikkomaan ajoaikalakia:

Tätä reittiä ajaessaan hänellä oli tapana nukkua matkalla muutaman tunnin kunnolliset unet – ja noudattaa näin ajo- ja lepoaikoja koskevaa lakia. Mutta rekan kylmälaitteisto reistaili, lämpötila nousi tasaisesti, eikä hän voinut ottaa sitä riskiä, että arvokas kampasimpukka-, katkarapu- ja lohilasti menisi pilalle. Hänen oli siis vain jatkettava matkaa.

Vain yhdestä ei lukija saa tietää ennen onnettomuutta, sillä vaalean Ford Transitin kuskista ei anneta tietoja. Hän jää mysteeriksi, kunnes Roy Gracen tiimi löytää hänet…

Kuoleman koura on kylmä kiertyy yhden aamuisen liikenneonnettomuuden ympärille, onnettomuuden, jossa menehtyy komea, varakas, rakastunut opiskelijapoika.  Juttu paisuu arvaamattomiin mittasuhteisiin, sillä Tony Reveren New Yorkissa asuva äiti, Fernanda Revere, on omaa sukua Giordino ja Tonyn isoisä on kummisetä Sal Giordino. Fernanda Reveren surulla ja raivolla ei ole mitään määrää ja mafiapomon tytär haluaa käsiinsä jokaisen onnettomuuteen osallistuneen, olivatpa he syyllisiä tai eivät:

”Minun poikani on kuollut. Minä tahdon käsiini sen juopon naisen ja sen pakettiauton kuljettajan ja sen rekkakuskin, jotka hänet tappoivat. Tajuatko? Minä tahdon, että he kärsivät.”

Tämä kirja on minusta väkivaltaisin mitä Peter Jamesilta on ilmestynyt. Yleensä kartan mafiakirjoja kuin ruttoa, mutta enhän voi jättää yhtä sarjasta väliin! Onnistunein Peter on mielestäni dekkareissaan Kuolema katsoo kohti ja Kuolema kulkee kannoilla. Muutkin ovat olleet varsin vetäviä huolimatta runsaasta rikosteknisestä poliisityön kuvailusta, johon James on ilmeisen mieltynyt.  Edeltävissä teoksissa on vain ollut lisäksi enemmän psykologista jännitystä eikä niin kovaa loppuhuipennusta kuin tässä teoksessa. Loppukohtauksen näki filminä, jota ei kaikkein herkin katsoisi. Mutta tässä uusimmassa tulee bonuksena kohtalainen Sandy-paljastus, joten aion lukea seuraavankin Peter James dekkarin. On ihan pakko nähdä, miten pätevä ja pikkutarkka rikosylikomisariomme Roy Grace selviää yksityiselämänsä suurimmasta ja vääjäämättä lähestyvästä suurkolarista. "Menneisyys on vieras maa, eikä mennä sinne", toteaa Roy Cleolle, mutta tulevaisuus ei kysy ylikomisarioltamme lupaa, minne aikoo uhrinsa johdattaa.


*****


tiistai 27. elokuuta 2013

Omenapiirakka - helppo ja herkullinen



Olin yksi päivä ystävällä lounaalla ja jälkkäriksi oli omenapiirakkaa, joka maistui kuin Apfelstrudel! Olin mennyttä ja pyysin reseptin vaikka en yleensä leivo muuta kuin kuivakakkuja. Ohje on mielettömän helppo ja onneksi löysin kotoa ihan käyttämättömän sydämenmallisen vuoan. Omenoita, keltakanelia,  tulee tosi paljon, mutta kun viime syksyn omenasosettakin on vielä pakastimessa, käytän nyt hedelmäsatoa tähän herkkuun.

2 munaa
2 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
3,5 dl vehnäjauhoa (puolikarkeita, käytin samoja kuin lettutaikinaan)
1,5 tl leivinjauhetta
1,5 dl maitoa t.kermaa
150 g voita sulatettuna
omenalohkoja

Munat ja sokerit vatkataan. Sitten sekoitetaan (ei vatkata liikaa!) muut aineet. Kaadetaan voideltuun piirakkavuokaan tai muuhun vastaavaan. Sitten taikinaan asetellaan omenalohkoja/siivuja oman maun mukaan. Päälle voi ripotella kanelia ja sokeria. Paistetaan 200 asteen uunissa n.30 minuuttia.


Juuri nautimme tätä herkkua kera ystävän, jolta ohjeen sain. Kiitin samalla iloisesti kaloreista, sillä minähän en voi vastustaa omenaleivonnaista kera vanhanajan vaniljakastikkeen, joka nyt oli Blå Bandin vanhanajan vaniljakastiketta. Se toimii erittäin hyvin, kun valmistaa sen jääkaappiin vuorokauden ennen nauttimista. Vaniljajäätelö on toinen erittäin sopiva kumppani tälle omenaherkulle.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

maanantai 26. elokuuta 2013

Aura Sevón, Paula Lehto: Aika metka retki

Aura Sevónin kirjoittama lastenkirja Aika metka retki (Karisto 2013) kertoo Elsi-tytön aikamatkasta 1930 –luvulle. Matkaa tehdään 84-vuotiaan Lempi-mumman kertomusten kautta ja tarinat avautuvat kuin uusi todellisuus, jossa Elsi saa kokea olevansa pulmakauden pyykkäri, oppii isoisoäitinsä hyöty-yrtit ja niiden käytön, saa tietää mitä arjenaskareista kuten säilönnästä, ruoanvalmistuksesta, tuon aikaisista kauneuden nikseistä sekä saa kuulla mumman äidin Hellin matkasta Saksaan vuonna 1925.

Aika metka Retki kirjan valokuvat ovat Paula Lehdon ja piirroskuvat Emilia Ahosen. Kirja etenee sopivassa rytmissä tuoda lapselle esiin kahdeksankymmenen vuoden takaisia asioita. Kuvat elävöittävät menneen aikakauden askareita ja mumman kertomukset välttävät opetuksellisen paatoksen, joten uskon pienenkin kuulijan innoittuvan taikuri Timosesta, merimies Sinkkosesta, mumman kilometrivillasukista ja vaikka kaikista niistä kasveista, joiden avulla pestiin pyykkiä, parannettiin sairauksia tai joita syötiin ihan herkkuna:

Kasvien kuningatar, mumman suosikki, oli kallioimarre, joka tunnettiin myös nimillä kalliomakia ja mairea mielikki. Kasvin juurta rouskutettiin makeanhimossa, koska se maistui aivan lakritsalta! Toinen hänen mielikasveistaan oli ojakellukka. Sen juuri tuoksui joululta ja mausteneilikalta, ja siitä sai helposti haudutettua maukasta teetä, joka helpotti mahavaivoja.

Merimies Sinkkonen on kirjan hauska erikoisuus, sillä hän oli kiertänyt lukemattomat kaukomaat ja osasi vaikka mitä kieliä: sumaliaa, abadijaa, persiljaa ja penkalia, kutšaratsia, pantsapia ja farssia. Vanhalla iällään Sinkkonen oppi vielä ihan uuden kielen eli stadin slangin:

Moidu snadi fliku! Mitä siksaat? Ek oo tämmösii dongareit ennen nähnyt? Liidi bulit, kun en oo vilt plötsi, mut on ne galsalla eri botnat. Ei yhtään mälvät…

Mumman kertomus äitinsä Hellin matkasta junalla Saksaan, Frankfurt am Mainiin Työläiskesäolympialaisiin voimistelemaan oli siihen aikaan suuri tapaus.  Edes mumma ei ollut reissannut kotikaupunkinsa toista laitaa pidemmälle:

Mumman mielestä hänen äitinsä kertomukset Saksan-matkasta olivat kuulostaneet hurjilta. Pisin reissu, jonka hän oli päässyt tekemään, oli kesäretki kaupungin toisella puolella sijaitsevaan siirtolapuutarhaan. Sellaista vehmautta hän ei ollut koskaan ennen nähnyt eikä osannut kuvitella. Ilma oli siellä kylpyvettä pehmeämpää ja tuoksui vallan vaapukalta. Leimukukat säkenöivät kilpaa. Tuuli ei puskenut päin vaan kävi vain kiepahtamassa paljaalla olkapäällä tai auringon päivettämällä ohimolla. Niistä kesän suloisimmista hetkistä hän uneksi vielä talvellakin ja nukkui ruusujen unta.

Tämä kirja on viehättävä ja minun mielestäni kuin tilaustyö siihen rakoseen, miten paljon perimätietoa katoaa isoiso- ja isovanhempiemme myötä. Vanhemmat ihmiset muistelevat mielellään ja useimmilla juuri pitkä muisti toimii äärettömän hyvin. Tiedän sen omasta äidistäni, joka on kuin kävelevä menetetyn Karjalan tietoteos eikä ikinä väsy kertomaan Karjalasta, vaan päinvastoin oikein innostuu, kun vähän kyselee. Muisteleminen tekee hyvää vanhuksille ja nuorille tekee hyvää kuulla, miten ennen aikaan selvittiin ilman iPadeja, matkapuhelimia, saippuoita, valmisruokia ja jääkaappeja. Kirjassa on muuten kiinnostavaa kerrontaa entisajan ruoista…

Mumman kerronnan myötä Elsi tajuaa aikamatkustaneensa menneeseen aikaan ja paikkoihin, joita ei enää ole edes olemassa ja:

Vau, olipa mahtavaa, että oma sukulainen oli aikakone! Jollakin merkillisellä tavalla Elsistä tuntui siltä, että kaikkein suurin hänen tuntemistaan ihmisistä oli hänen pienenpieni, kumara ja kurttuinen isoisoäitinsä.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Maria/Sinisen linnan kirjasto

*****

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Meri ja Meri, koiruuksia ja niiden hoviväkeä ja laattaesittelyä

Kuvan seilipaatti on vävykokelas Teemun kuvaama ja paikka on Vuosaari. Kaikki jutun kuvat ovat jonkun meidän perheestä ottamia. Osa on Vuosaaresta, osa eilen meiltä täällä harjukaupungin saarella.
Meri ja Meri.
Meri ja Taika...on taikaa♥
Teemu ja Taika♥
Shelttivauva Taika♥
Meri ja Dina♥
Meri ja koiruudet.

Taika napottaa.

Meri ja Teemu, ihanaiset!
Perjantaina kävi siis sillä tavalla, että ryntäsimme hirveällä kiireellä noutamaan kantarelleja harjukaupungin torilta ja matkalla näimme keskustassa Spalife myymälän. Kurkkasimme nopeasti sisälle ja siinä se oli, koko meidän alakerran laattaratkaisu. Kolme erilaista laattaa, joista kuvassa näkyvillä kaksi. Esittelijät Dina ja Taika sekä koirien vetoleluapinat kertovat, että vasemman puoleinen, korkeakiiltoinen grafiitinharmaa laatta tulee vierasvessan takaseinään. Toaletin kaikki kalusteet ja kiviseinät ovat valkoiset, joten halusin tilaan jotain säväystä, mutta sain hylättyä mielenhäiriöni eli oranssin laatan. Lattiaan tulee niin toalettiin, alakerran eteiseen kuin myös tuulikaappiin oikeanpuoleinen karheampi grafiitinharmaa laatta ja sitä tulevat elävöittämään saman laatan mosaiikkineliöt.
Taika jatkaa esittelyä ja mukaan on päässyt uusi koiruuksien lelukoppakin, jossa molemmille on monta uutta kiinnostavaa juttua.
Näihin laattoihin sitten voi mielihalun mukaan asustaa oransseja, turkooseja ja vaikka minkävärisiä pyyhkeitä, hammasmukijuttuja, tuikkuja etc. Kuvasin tämän niin, että vasemman korkeakiiltoisuus ei näy, mutta alakuvassa se toimii kuin peili.
Tässä nyt korkeakiiltoinen laatta vaemmalla peilaa makkarin ikkunasta näkyvää lehtoamme. Näissä laatoissa oli ihmeellistä se, että R. hyväksyi heti, samoin Bessu ja mikä uskomattominta perheen sisustajan eli Merin mielestä ratkaisu on napakymppi eli tässä se nyt sitten on.
Runsaan viikon päästä nuoret lähtevät runsaaksi viikoksi Espanjaan ja koiruudet tulevat meille 'hoitoon'. Muutama hankinta vielä lelukoppaan ja sitten 'lapsukaiset' tervetuloa. Minä en vain tajua, missä välissä ehdin lukemaan, mutta asioilla on tapana järjestyä.
Täältä tullaan elämä ja kyllä minä vielä uimaankin menen, mutta nyt just mulle tuli väsy:
♥♥♥♥♥♥

perjantai 23. elokuuta 2013

Viikonloppua kera suven viimeisten mansikoiden...

Viikko on ollut hektinen, mutta onko muunlaisia viikkoja olemassakaan...en tiedä. Tänään nousimme kerrankin varhain ja lähdimme torille ostamaan kantarelleja. Siellä tietty sitten nautimme omenalörtsyt kera hyvän teen. Matkalla näimme ihan keskustassa uuden laattaliikkeen ja eikun sinne sisään, vaikka oli kiire. Heti kun astuin ovesta näin laatan, jonka näkeminen sanoi mun päässä 'klick'. Ja siinä olivat vierekkäin sekä toaletin, alaeteisen että tuulikaapin laatat kuin myös korkeakiiltoinen laatta vessan takaseinälle. Palasimme kotiin mallilaattojen ja kantarellien kera, mutta en ala nyt vielä niistä laatoista tämän enempää, sillä perheen todellinen sisustaja eli tyttäremme saapuu huomenna;) Tosin minulla on veto -oikeus, pitäähän meidän(kin) viihtyä siinä sisustuksessa sitten. Palataan laattoihin sitten kun olemme tehneet valintamme.
Bessu tuli just ja me vietetään nyt vuorokausi kahdestaan maailmaa parantaen, suven viimeisistä mansikoista nauttien (syyspolkaa!). Valmistamme yhdessä jotain herkullista, jonka sitten syömme terassilla ja kun hämärä putoo saunomme ja sitten otamme yötä vastaan terassillamme. Bessu palautti Holstin Mitä he toisilleen tekivät ja piti paljon. Hän olisi vain halunnut tietää enemmän Sophien ja Khalilin suhteesta. Bessu ylistää Holstin hnekilökuvausta.

Suvi alkoi näin, joten ehkä tämä nyt on po. jutun syyssisar, joten Summer Wine viimeisen kerran tänä vuonna ja lumoavaa elokuun viikonloppua kaikille tasapuolisesti!

Love 
Leena Lumi

salkoruusukuva Marja-Leena Reinikainen