Tanja Hakala&Johanna Lehtinen: Järvien kesäkodit

Mökki-ihmiset ovat omaa luokkaansa. Heille mökki on kuin lämmin syli, joka on elämässä muuttumaton, kantaa usein jo lapsuussuvien muistoja, tuo mieleen isoisän saapumassa soutupaatilla katiskoilta rantaan, tuo mieleen oman äidin nuorena saunan jälkeen uimassa sekä ehkä itsensä suojaamassa omaa pienokaista hyttysiltä. Ja ah, ne aurinkomerituuliahvenet, joista verkot olivat raskaina keväisin, niitä sitten yksinkertaisin maustein foliopaperissa pallogrillissä kypsennettin ja auringossa nautittiin. On merenrantamökkejä, on järviseutujen mökkejä, kaikki yhtä rakkaita ja muistoja tulvillaan. Niihin unelmoidaan mennä joskus joulua viettämään, jos mökki on riittävän varusteltu ja niitähän villat nykyään useimmat ovat, enemmän kakkoskoteja kuin entisajan mökkejä. Tai sitten vanha mökki on saanut rinnalleen uuden rakennuksen ja näin on monen kasvavan perheen majoitustilat tuplattu ellei enemmänkin. Sydämellisesti  tervetuloa vierailemaan järvenrantamökeille kesämökkikuumetta nostamaan!

Tanja Hakalan ja Johanna Lehtisen uusin teos Järvien kesäkodit (Docendo 2017) vie meidät yhteentoista erilaiseen järvien rantojen kesäkotiin, joista yksi on Päijänteellä Järvisten kesäkotina toimiva entinen höyryhinaaja! Aikaisemmin  olemme saaneet lukea Tanjalta ja Johannalta Laiturilla – Kesäkoteja rannikolla ja saaristossa, joka vei minut omiin lapsuuskesiini Luvian rannoille, sinne Kuivalahden mökille, jossa mökkeily usein aloitettiin jo pääsiäisenä. Nyt vierailemme makeiden vesien mökeissä järvien rannoilla ja tuon esille niitä asioita, joista itse innostuin, mutta kirja on tulvillaan ihania Johannan ottamia kuvia ja Tanjan tarinoita kuvien takaa: Kaikille löytyy vinkkejä, innoituksia ja myös herkkuja, joita tähän tekstiin nyt ei mahtunut, sillä sisustukset veivät! Vaikka itse asun nyt valkoisessa kivitalossa Päijänne ikkunoista pilkistäen, olen kokenut sekä meri- että järvimökit kuin vuodet Päijänteellä paatissa jossa mahtui asumaan koko perhe. Tunnen kiintymyksen sekä mökkeihin että veneilyyn: Se on se tietty sydämen tunne, joka meillä monilla suomalaisilla lienee geeneissämme...

Tässä oma unelmani, jonka toteuttivat mökillään Tuire ja Pertti Isojärvellä Pusulassa. Pariskunnan visuaalisuus on silmiä hivelevää koko sisutuksessa, jossa helmenä Tuiren äidin tekemä ryijy seinällä, mutta jaan etenkin Tuiren ikiunelman tornihuoneesta. Se tehtiin ja siitä tuli parin makuuhuone järisyttävän upealla näköalalla. Pertin ammatti arkkitehtinä näkyy siinä, miten tiloja on jaettu osiin saman katon alla, jolloin mm.

sisäänkäynnit ovat erikseen itse päärakennukselle, lasitetulle ja lämmitetylle terassille sekä saunalle ja saunatuvalle.

Saunaan pääsee päätiloista sateen suojassa katoksen alla paljain jaloin. Huussissakin on luksusta, nimittäin kattokruunun muodossa.

Tuiren ja Pertin mökiltä on kirjassa paljon sisäkuvia, joista saa kivoja sisustusvinkkejä. Paikkoja ihaillessa voi nauttia ruokakirjailija Virpi Mikkosen Ruusukerma-mansikkaleivoksia.

Tämä kaunis välitilahuone kohtaa meidät vuonna 1928 rakennetussa 150-neliöisessä hirsisessä mökissä, Tyynelässä, joka laajennettiin 2010. Tämän tilan kautta kuljetaan keittiöön ja olohuoneeseen. Huomatkaa leivinuuni, hirsiseinä, sivustavedettävä, kuparipannukokoelma sekä erityisen kaunis päätytapetti.

Mökkiä asuttaa Kaisa miehensä ja kahden tyttärensä kanssa. Myös Kaisan äiti viettää mökillä paljon aikaa. Remonttiin ryhdyttiin vasta Kaisan isän kuoltua, sillä Kaisa halusi mökin pysyvän kunnossa sekä perheen voivan viettää mökillä aikaa myös talvella. Tuo monen toivomus viettää mökillä myös talvea, osoittautui tässä todelliseksi haasteeksi, sillä Kaisa sai kuulla asiantuntijoilta, että jos tilaan laitetaan lämmöt päälle, ei mene kauaakaan, kun seinät ovat homeessa. Uudisrakennusta hän ei Tyynelän tilalle halunnut. Kaisan sinnikkyyys oli mahtavaa: Kirjasta voitte lukea mitä alkoi tapahtua -25 asteen pakkasella...

Ihailen Tyynelän värejä, sisustusta, kaikkea. Saan lukea, että kaikki pinnat uusittiin sisustussuunnittelija Milla Alftanin kanssa. Pidän siitä, että ei ole vain valkoista, vaan löytyy huolellisesti harkittuja värejä, joista mikään ei hyppää silmille, mutta tuo kodikkuutta.

Taitavana ammattilaisena Milla yhdisti tyylisuuntia vintageen ja lisäsi joukkoon karheankauniin ripauksen rouheutta pitsiä ja huvikumputunnelmaa unohtamatta.

Romantiikkakin saa Tyynelässä osansa, silä tämä kaunis terassi on kuin jostain kartanoelokuvasta: Toteutunut kesäunelma!

Lukiessani Järvien kesäkodit teosta, heti nimesin tämän mökin mustikaksi. Ison puutarhan pitäjänä silmiäni tyydytti kovasti miten tämä Pomarkun Isojärvellä oleva mökki ’istuu’ ympäristöönsä. Mökin omistavat Raija ja Jari ovatkin puutarha-ammattilaisia ja se totisesti näkyy. Rantaan viettävä rinnetontti rakennuksineen on kuin maasta syntynyt, ja sitä rajaavat huolella valitut kasvit, pensaat ja puut sekä etenkin suuret kivet ja pienempien kivien rykelmät, joiden alla täytyy olla maisemointikangasta, sillä heinätuppaita ei kasva rakosista.

Mökki oli aikanaan ränsistynyt ’60 luvun rakennus, joka sai seurakseen uuden villan. Mökillä viihtyvät Raijan ja Jarin lisäksi aikuiset lapset perheineen.

Tässä maalaisromanttinen interiööri sisältä: valkolakattua pintaa, romanttiset keittiökaapistot, pitkät verhot, matto, kaunis tumma lattia. Kirjassa tästä tilasta kuvia muiltakin suunnilta sekä lisäksi muita huoneita.On myös mökin pohjapiirustus sekä vinkkejä rinnetontin pihapiiriin. Taidan lukea tarkkaan, sillä yli kolmekymmentä vuotta kolmessa tasossa olevaa puutarhaa kymmenillä rinteillä kyllä on suuri, mutta kiinnostava haaste: Mikään vinkki ei voi olla liikaa!

Tässä kuva, josta kertomattakin huomaa, että mökkiä asuttavat ja sen ovat suunnitelleet puutarha-ammattilaiset! Kaikkien ei tarvitse tehdä mökistään puutarhaa, mutta keitä tämä innostaa, niin tällaisia tuloksia syntyy. Huomatkaa ulko-oleskelutiloja, joissa voi valita sään mukaan sekä katettuja että avotiloja.

Hirsihuvila Villa Maria, Timon ja Päivikin kesäkoti havisee historiaa. Huvila sijaitsee Kiikoisten korkeimmalla paikalla ja se on rakennettu 1850-luvulla. Tontilla asuttiin jo 1400 –luvulla ja paikka olikin ensimmäinen asuinsija Kiikoisten kylässä! Monien mutkien kautta tilalta aikanaan palstoitetuista taloista yhden omistivat Signe ja Arttu, lapseton pariskunta. Kun Signe aikanaan leskenä muutti rivitaloon, Päivikin vanhemmat ostivat talon. Sen jälkeen alkoi mökin ties monesko elämä ja sitten taas hiipuminen, kunnes Päivikki päätti lopulta miehineen ostaa paikan. Kirjasta saatte lukea, millaisia tapettikerroksia löytyi keittiöstä, jossa haluttiin esille kauniit hirret, mutta kamareiden ja tämän kauniin salinkin seinällä ovat edelleen käytössä hyväkuntoiset kauniit yli sata vuotta vanhat tapetit!

Jutussa Saimaan lumo minut koukutti ihan ensimmäiseksi suunnittelija Lasse Ollinkarin punainen pöytä! Olen joissain tiloissa heikkona samaan, mitä koimme Cellen sviitissä pari vuotta sitten lokakuussa elipunavalkoinen sisustus paikassaan on niin hot, niin hot!Tässä on kaikki kohdillaan mattoa myöten:

Punainen tarjoilupöytä sijaitsee Saimaan rannalla Mikkelissä. Kyseessä on kahden rakennuksen kokonaisuus, jonne kesäisin kokontuu yhteen 17 lomalaista. Mökin omistavat Mikko ja Sinikka Aalto ja matkaa mökille Helsingistä tulee noin 200 kilometriä. Huvilan on suunnitellut aikanan Mikkelin kaupunginarkkitehti. Tyylissä on tanskalaisia tuulahduksia.

Avohyllyllä on Mikon keräilyharrastusta, kuten mm. Fiskarsin Fiskamin-melamiiniastioita. Erittäin arvostettuja kovamuoviastoita. Meilläkin on ollut paatissa sekä mökillä käytössä Kaj Franckin tomaatinpunaista astiastoa ja vieläkin ne palvelevat tarvittaessa takkahuoneessa, sillä ne kestävät ja jopa näyttävät hyviltä. Melamiini on paikassaan kätevää: Ostin just limen vihreän melamiinikulhon!

Mökki Saimaalla on samalla mökki Suomen suurimman järven rannalla. Siellä asustaa myös uhanalainen saimaannorppa, jota niin moni meistä haluaa suojella. Norppakin jo tuo Saimaalle yhden sen erityispiirteistä.

Järvien kesäkodit on taiten tehty, kuvia on juuri sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän. Tanjan teksti vastaavat juuri nihin kysymyksiin, joita kuvia katsellessa syntyy. Johannan kuvat ovat kiinnostavat, laadukkaat ja sisältävät myös lumoa. Taitto ja pohjakuvat ovat Maarit Vuoritien onnistunutta työtä.

Tämän jutun viimeinen kuva on mökiltä, jossa voit kirjassa piipahtaa. Se sijaitsee Valkjävellä Siikaisissa, Satakunnassa:

Järven kannattelemina vilkutamme Hannalle ohi lipuessamme. Lumoissamme Suomen monista järvistä matkaamme kohti ystäviemme mökkiä mukana viemisenä Järvien kesäkodit tarjoamaan inspiroivia sisustushetkiä sekä muistuttamaan siitä, miten onnekkaita saamme olla mökkipesissämme vailla huolen häivää, vailla kiirettä, siinä hetkessä kun laineet tuudittavat mieliämme järviunelmien ajattomuuteen...

*****

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Naisen kuva

Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteilla kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvien käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

Peter James: Kirottu talo

Johnny virnisti Rowenalle, joka oli tehnyt olonsa mukavaksi punavalkoisen Cadillac Eldoradon valtavalla etuistuimella. Hän näytti onnelliselta, naurettavan onnelliselta. Kaikki oli niin naurettavaa tällä hetkellä. Tämä vasemmalta ohjattava hirvitys vuosimallia 1966 oli naurettava auto näille kapeille maaseudun sorateille, mutta Johnny piti siitä, koska se oli niin cool, ja työssään rockkonserttien järjestäjänä ja markkinoijana hänkin oli cool päästä varpaisiin saakka. Ja heidän uusi kotinsa oli myös naurettava. Naurettavan – mutta hyvin vakavasti otettavan – cool. Rowenakin rakasti sitä. Tämä saattoi jo nähdä itsensä muutaman vuoden päästä kartanonrouvana ja kuvitella sielunsa silmin ne suureelliset juhlat, joita he järjestäisivät! Tässä paikassa oli jotakin aivan erityistä.Mutta aluksi se tarvitsi kipeästi remonttia ja melkoista määrä rakkautta ja huolenpitoa.

Brittikirjailija Peter Jamesin uusin teos Kirottu talo (The House on Cold Hill, Minerva 2017, suomennos Sirpa Parviainen) alkaa kuin filmiajona, sillä niin koin kirjan ensimmäisen luvun, jossa O’Haren perhe saapuu ostamaansa kartanoon. Onnellinen uuden rahan perhe, joka haluaa kohota yläluokkaan. Edes tulossa oleva mittava remontti ei huoleta Johnnya, sillä hänen palkkansa on jättimäinen. Mikään raha ei kuitenkaan ole tämän kartonokummituskirjan ratkaisu, vaikka rahasta ja sitä sivuavista aiheista tuleekin paljon puhetta, kun kartanon ostaa myöhemmin brightonilainen Ollie Harcourt vaimonsa Caron kanssa. Heillä on myös 12 –vuotias Jade –tytär, jota muutto harmittaa. Se mikä yhdistää O’Haren perheen Harcourteihin on Johnnyn ja Ollien rahvaanomainen suuruudenhulluus omistaa kartano, uima-allas, päästä piireihin ja Olliella lisäksi intohimo järkyttävän hintaisiin vanhoihin autoihin. Olliella haavetta ruokkii se, että hän elättää perhettä tekemällä nettisivuja antiikkiautojen myyntiin erikoistuneille asiakkailleen. Nähtyään kartanon kunnon ja kuultuaan remonttimiehiltä sekä korjaustarpeet että niiden hinnan, hän kuitenkin laittaa autounelmansa hetkellisesti jäähylle keskittyen seuraamaan korjaustoimia ja yrittäen tehdä rahaa.

Kirjan takakansiteksti lupaa modernia kummitustarinaa, mutta onneksi tämä on pelottavan perinteinen ja mieleen tulee kirja jos toinekin Britanniasta, joissa on yhtymäkohtia Harcourtin perheen kohtaamiin järkytyksiin. Ja voin luvata, että ne eivät ole vain nainen ullakolla, mutta nainen se silti on, joka kartanossa öisin vaeltaa eikä saa rauhaa. Alkaa tapahtua niin omituisia ja vaarallisiakin asioita, että jopa öykkärimäinen Ollie alkaa katua koko hankintaa ja hänhän oli koko asian primus motor! Lopulta perhe olisi valmis jopa lähtemään talosta, mutta se ei ole enää mahdollista:

Tämän paikan ostaminen oli venyttänyt heidän kukkaronnyörinsä tiukemmalle kuin mihin heillä olisi oikeasti ollut varaa. He olivat veloissa korviaan myöten. Muutto ja talon myyminen tässä vaiheessa ei ollut edes vaihtoehto. Mitä tahansa täällä sitten olikin tekeilllä, Ollien olisi selvitettävä se pohjiaan myöten ja pantava asia järjestykseen. Jokaiseen ongelmaan oli aina olemassa ratkaisu. Se oli aina ollut hänen mottonsa. Kaikki järjestyisi kyllä.

Tämä Peter Jamesin teos ei ole Roy Grace –sarjaa, vaan tarina, joka osin perustuu Jamesin omiin kokemuksiin. Olin hyvin epäileväinen Jamesin kummitusjännityksen suhteen, sillä odotan Peteriltä aina suuria! Peterin ensimmäinen Roy Grace -trilleri Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple), sai minut tekemään jopa paperin, jossa määrään itseni kuoltua tuhkattavaksi! Siis kyllä dekkarit vaikuttavat. Kirottu talo piti tiukasti hyytävässä otteessaan ja mikä parasta tarinan tiheys parani sivu sivulta. Tähän tekisi mieli ottaa vaikuttavia sitaatteja, mutta pitää varoa, mitä valitsee, ettei spoilaa muiden jännitystä. Kirjasta saa myös opetuksen, että voisi vähän varoa mitä toivoo ja että vähemmän on joskus enemmän etenkin maallisen mammonan suhteen. Kirjan aloitus on yhtä cinemaattinen kuin oli Richard Yatesin Revolutionary Roadissa eli tuollainen huoleton, aurinkoinen ajo uuteen kotiin, taloon, josta piti tulla koti, mutta...

Oli kaunis varhaiskesän päivä. Tiet olivat olleet tyhjät aina Lontoosta saakka, joten he olivat ehtineet perille hyvissä ajoin. Sebiä jännitti. Hän oli ollut kaupunkilainen koko ikänsä niin kuin oli ollut Nicolakin, mutta maaseudulle muuttaminen oli aina ollut hänen haaveenaan. Seb oli ollut viimeiset kymmenen vuotta yksityisen varainhoitofirman osakas. Nyt, kun amerikkalainen pankki oli ostanut sen, hän oli saanut jättimäisen potin, mikä oli mahdollistanut sen, että heillä oli varaa...

He olivat jo painattaneet nimikoitua kirjepaperiarkkiakin. Cold Hillin kartano.

”Ollaanko me kohta jo perillä?”

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Susa/Järjellä ja tunteella

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Maaliskuun kolmantena herkutellen!

Kohtaaminen on tärkeintä. Kohdata ihmispari. Se on kiinni paljon sattumasta, miten mereltä tuulee, missä asennossa tähdet ovat ja...

Kun muutimme 1985 harjukaupungin saarelle, löysimme varsin pian Ravintola Kissanviikset. Siellä käytiin usein syömässä ja R. vei sinne mieluusti asiakkaita, sillä paikka on kuuluisa etenkin lankkupihvistään. Pian kuitenkin huomasimme, että Jyväskylä on suhteessa väkilukuun hyvien ruokapaikkojen kaupunki ja ihastuimme etenkin Ravintola Pöllövaariin. Siis etenkin minä ja naisystäväni, mutta kyllä veimme vanhempanikin syömään Pöllöwaariin. Lokakuun viides tapahtui jotain, tehän muistatte tämän ja sen jälkeen istuimme nyt samaan pöytään, mutta ah, niin paljon vahvempina. Kissanviikset on kuin olisi kotiin tullut!

Napueta ei löytynyt, mutta gintonicini oli tehty kivasti suureen lasiin runsailla jäillä ja runsaalla määrällä appelsiinipaloja. Kova juttu on naisella takana, mutta tässä hän vielä porskuttaa...

Näin ihana aperatiivi ja rakas siellä vastapäätä, kuten on aina ollut...

Nautimme poronsisäfilettä riistakastikkeella kera palsternakkapyreen, mustikoiden ja herkullisten sinihomejuustoperunoiden. Kotona on punainen liha puolitettu ja sikaa ei enää syödä, mutta joskus ulkona syömme poroa, joka on saanut elää sentään vapaan elämän luonnossa. Herkullista oli! Poroviinisuositus osui nappiinsa ja tuoretta leipää oli riittävästi. Palvelu oli huomaavaista: Sopivan rentoa meidän makuumme.

3.3.2017 kolmekymmentäkolmevuotta: me♥ 

rakkausterveisin
Leena&Reima

Mysteriet

Rakkautta ensi silmäyksellä

Molemmat ovat vakuuttuneita,
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunis on tuo varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpi.

Eiväthän he tunteneet toisiaan,
ei heidän välillään siis mitään ollut.
Mutta mitä siihen sanoisivat kadut, portaat ja käytävät,
joilla he pitkän aikaa ovat sivuutelleet toisiaan?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
jospa joskus pyöröovissa
olivat kasvot kasvotusten?
jospa oli jokin "anteeksi" tungoksessa?
tai "täällä ei asu sen nimistä" puhelimessa?
- mutta tiedän mitä he vastaisivat.
Ei, eivät he muista.

Kyllä heitä hämmästyttäisi,
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heillä.

Ei vielä aivan valmiina
muuttumaan kohtaloksi
se lähestyi heitä ja loittoni,
astui heidän tiellensä
ja kikatusta pidättäen 
väistyi nurkan taakse.

Oli merkkejä ja vihjeitä,
vaikkeivät he osanneet niitä tulkita.
Jospa kolme vuotta sitten
tai viime tiistaina
yksi ja sama lehti lensi
olkapäältä olkapäälle?
Ehkä toinen kadotti jotakin,
jonka toinen löysi.
Kukaties jo pallon 
lapsuuden leikkikentällä?

Oli ovenkahvoja, ovikelloja,
joilla hyvissä ajoin
kosketus laskeutui kosketukselle.
Laukut vieretysten aseman säilytyksessä.
Ehkä jonain yönä kaksi näki yhden unen,
joka heti herättyä karisi.

Joka ainut alku
on menneen jatkoa
ja tapahtumien kirja
aina keskeltä auki.

- Wislawa Szymborska -
Ihmisiä sillalla (WSOY 2006, suomennos Jussi Rosti)

K niin kuin kuosi, keltakurjenmiekka, köynnöshortensia, koiruudet, kolmekymmentäkolme...

Hidas helmikuu viettää viimeistä päiväänsä. Päivät pitenevät ja tuovat väistämättä mieleen kevääseen ja kesään liittyviä asioita. Minulla tapahtui nyt kuosikohtaus! Pentikin Omenankukkakuosi on taivaallinen! Myönnän, että omistan kolme Pentikin tulppaanikuosista sohvatyynyä väreinä vihreä, valkoinen ja vaaleanpunainen.

eli näkyy heikosti tämän vintagekirjakaapin esittelyn oikeassa reunassa. Sen lisäksi ostin Pentikin Amaryllispäällysteiset sohvatyynyt talvikaudeksi. Jouluna otettiin vain yksi kuva, sillä putosin flunssaan neljän vuoden jälkeen eikä siinä näy tyynyjä. (Kuvausavustajani on nyt jostain syystä liimaantunut kiinni televisioruutuun:)

Näin ihana on Pentikin Omenankukka tyynynpäällinen♥ Tajusin heti, että en tarvitse nyt tyynynpäällisiä enempää, kun tarvitsisin uuden sohvan! Sen sijaan näen tästä kuosista tehdyt verhot kirjastossamme, jossa ne olisivat kuin piste iin päälle tyttären aikanaan maalaamille vihreille seinille.

Kevään airut on minulle köynnöshortensia, sillä se alkaa paisuttaa ja avata silmujaan kiehtovan aikaisin. Kuvassa viehätys oikeassa reunassa, valaisimen ympärillä k niin kuin keltakurjenmiekka.

K niin kuin kivi, kallio, köynnöshortensia ja keltakurjenmiekka.

K niin kuin keltainen ja kullerot

K niin kuin kurre

K niin kuin kurtturuusu

K niin kuin kuusiaita, joka on täysin Lumimiehen hobby. Tässä suvella ja 

tässä tämän vuoden helmikuulla.

K niin kuin koiruus, kamera ja kynsikkäät eli suuriruhtiantar Olga kynsikkäiden vartijana

K niin kuin kaksi koiruutta

K niin kuin kynttilätuikut ja korkkarit

K niin kuin kinos, korituoli ja kynttilät

K niin kuin  kollaasi, kirjailija, kirjabloggaaja ja kirjamessut

K niin kuin keijunmekko

K niin kuin kesälumipisara

K niin kuin keittiö

K niin kuin kirjasto

K niin kuin kukkia ja kirjoja

K niin kuin kuoharit

K niin kuin kevät ja kesä

K niin kuin kohtaaminen, kaksi ja kolmas kolmatta kolmekymmentäkolme vee♥

Kauniita kevätkohtauksia!

toivottaa
Leena Lumi

The Windmills of Your Mind

Riitta Konttinen: Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa

Joka aamupäivä, kun tulen kirjasto/toimistooni, kohtaan ensimmäisenä kuvanveistäjä Camille Claudelin katseen, hänen syvän, tumman katseensa ja muistan...Muistan miten lahjakas kuvanveistäjä hän oli, muistan, että hän oli Auguste Rodinin oppilas ja kohta myös hänen rakastajattarensa, kuten olivat useimmat naiset Rodinin ateljeessa. Muistan myös, minkä kohtalon Camille koki uhatessaan ylittää lahjakkuudessaan suuren mestarin: Sitähän ei naistaiteilijalle voitu suoda, että hän olisi saavuttanut jotain ohitse miesten, joten hänet piti tavalla tai toisella saada pois näyttämöltä. Camillen silmät eivät enää tee minua surulliseksi, ne vain muistuttavat siitä mitä on ollut olla naistaiteilija 1900 –luvun Pariisissa ja mitä on ollut olla yleensä nainen miesten maailmassa alalla kuin alalla. Toisaalta Camillen katse muistuttaa minua siitä, mikä on tärkeää: No sine art - ei ilman taidetta!

Taidehistorian professori emeritan  Riitta Konttisen uudessa kirjassa Täältä tullaan! – Naistaitelijat modernin murroksessa (Siltala 2017) saamme todella hätkähtää sitä naistaitelijalahjakkuuden määrää, jota meillä on ollut ja on, kuin myös niitä hukattuja mahdollisuuksia, joissa taitelija toisensa jälkeen luovutti tai tyytyi alisuoriutumiseen voitokkuuden sijasta: Kuinka kukaan voi näyttää parastaan ellei hänelle anneta siihen mahdollisuuksia? Jos miehinen yhteiskunta mieskriitikoineen aliarvosti naistaiteilijoita, jos aviomiehet lytistivät lahjakkaita vaimojaan tai jos naistaitelijuus katsottiin vain pikkurouvan ajankuluksi? Luojalle ja kohtalolle kiitos, Konttisen kirja vyöryttää esiin nimiä, joista osasta moni ei varmaan ole kuullutkaan, mutta onneksi ja kiitos, löytyy kohtaloita ja näyttöjä uhmakkaasta, uskaltavasta naistaiteilijuudesta: karikkoillekin karahtaneena loistavasta!

Olga-Gummerus-Ehrströmin Omakuva, 1908, saa olla nyt ’Camillen katse’. Tässä kohtaa tuon esiin unohdettuja naistaiteilijoita ja ensin dukaattipalkintojen kertomaa:

Suomen Taideyhdistyksen historiassa on esimerkiksi yli kolmenkymmenen vuoden mittainen jakso, jolloin nuorille taiteilijoille tarkoitettua dukaattipalkintoa ei annettu yhdellekään naiselle.

”Naistaiteilijat loistivat poissaolollaan vuodesta 1904 vuoteen 1936”, toteaa asiaa yhdistyksen asiakirjoista tutkinut Tutta Palin.

Viimeisen kerran naiset huomioitiin vuonna 1903, jolloin ensimmäisen palkinnon sai Tyra Malmström ja toisen Hilda Flodin.

Hilda Flodin, Omakuva, 1903, lyijykynä

Ach, Hilda Flodin, kuka olisikaan uskonut, että Hilda opiskeli ja työskenteli dukaattipalkinnon saadessaan Rodinin ateljeessa Pariisissa!

Uhmakas Hilda ajautui mukaan Auguste Rodinin ateljeen eroottiseen ja mustasukkaisuuden riivaamaan ilmastoon, josta Camille Claudel oli jo poistunut. Oli tapana, että Rodinin oppilaat olivat usein myös alastonmalleina ja mestari määritteli äärimmmäisen julkeat poseerausasennot, joten ei ole vaikea kuvitella sessioiden jatkoja.

Elsa Fohström, Elsa Linnos, Olga Nordström, Aino Alli, Helly Tigerstedt, Gunvor Grönvik, Martta Helminen, Elin Gustafsson, Hjördis Nyberg, Karin Hildén, Ina Colliander, Tove Jansson, Ada Thilén, Greta Hällfors- Sipilä, Greta Schalin, Olga Nordström, Aune Äyräpää, Helmi Kuusi, Anna Snellman, Inni Sigber, Emma Kivekäs, Aino von Boehm, Tyra Sjöström, Meri Genez, Ester Borg, Elga Seseman...Näyttämöltä erottuvat vahvimmin kuitenkin Ellen Thesleff, Ester Helenius, Sigrid Schauman ja tietysti Helene Schjerfbeck, jonka Mustataustainen omakuva, 1915, alla:

Kun taidekauppias Ivar Hörhammerilta tiedusteltiin 1940 –luvun puolivälissä naistaitelijoista, hänen mielestään:

taide oli tyranni, joka ”vaatii ihmisensä kokonaan”, eivätkä naiset näytä hänen mielestään tähän pystyneen. Kolme poikkeusta Ivar Hörhammer kuitenkin mainitsi: Fanny Churbergin, Maria Wiikin ja Helene Schjerfbeckin.

Listalla on kaksi omaa suosikkiani, joista toinen on tietty Helene ja toisen löysin kiitos Riitta Konttisen kirjan Taiteilijatoveruutta eli Maria Wiik.

Kuva tuntemattoman naistaiteilijan ateljeesta Montmartrella vuonna 1906. Kirjassa on kiitettävän runsas kuvitus sekä mustavalkoisten aikalaiskuvien että taidekuvien osalta.

Mitä sitten olivat naisteilijoiden karikot, on helppo arvata: Taideateljeissa ihan sama oltiinko Pariisissa tai Helsingissä, miestaiteilijat suorastaan vihasivat naisopiskelijoita. Naisten markkinoille tulon pelättiin vievän miehiltä, perheen elättäjiltä työt, joten naisia vastaan toimi monipolvinen vastarinta aina kriitikoista opiskelijatovereihin, jolloin mistään toveruudesta ei voitu puhua. Sen sijaan naistoveruus toimi, kuten voimme lukea sekä tästä, että Konttisen Taiteilijatoveruutta kirjasta. Ja sitten se esteistä tavallisin eli avioliitto, vaikka niitäkin oli monenlaisia, niin lapset viimeistään usein sitoivat naisen kotiin ja veivät heidän aikansa ja tilansa näyttää parhaansa. Tosin jotkut taiteilija-avioliitot saattoivat olla jopa antoisia ja niissä nainen saattoi saada tukea, oppia ja ymmärrystä mieheltään.

Alvar ja Ragni Caven häämatkalla Italiassa. Heistä Riitta Konttinen on kirjoittanut kiehtovan kirjan Elämänvirrassa Alvar ja Ragni Cawén, jonka lukeminen vie mennessään. Siinä on erilainen malli taiteilija-avioliiton toimivuudelle kummankin hyväksi, vaikka juuri Ragni halusi lasten synnyttyä olla ensi sijassa äiti ja vaimo, mutta lopulta...kaikki kävi paljon paremmin kuin Helmi Vartiaiselle, jonka Omakuva 1917-1919 alla:

Onnettomuudeksi Helmi, kulttuurikodin vilkas karjalaistyttö törmäsi avioliittoon ahdasmielisen kodin kasvatin Tyko Sallisen kanssa. Sallinen vei Helmiltä kaiken ja järkytti myös ympäristöä julkeilla vaimoaan pilkaavilla Mirri –maalauksillaan, joista tuli mieleen, että Tykolle nainen oli jotain alhaista ja likaista. Taitelija Sallinen nimitteli vaimoaan lehmäksi ja alensi tätä monin tavoin. Helmin opinnot keskeytyivät, hän sai kaksi lasta, joista ensimmäisen Tyko lähetti salaa kasvatettavaksi sisarelleen Tanskaan ja kun avioero aikanaan koitti, Tyko otti lopulta varakkaampana toisenkin lapsen pois vaimoltaan. Helmi kuoli varhain ja aika epäselvissä olosuhteissa, mutta katsokaa hänen omakuvaansa: Eikö hänestä olisi tullut vaikka mitä, kun hän kaiken menettäneenä vielä maalaa noin, että tuskaan on sivellin kastettu, että hän ei vain saanut tilaisuutta näyttää parastaan ja kukaan ei auttanut. Helmin olisi kannattanut elää yksin tai rakastua naiseen!

Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa ei ole kuitenkaan lohduton. Sen runsaus kertoo omaa kieltään! Aikakaudet ja tyylit liudentuvat toisiinsa ja koska modernismin tiellä ollaan, on muistettava, että Helene Schjerfbeck oli mitä parhain opettaja ’niukassa viivassaan’. Helene jos kuka on näyttänyt että vähemmän on enemmän. Riitta Konttinen on minun taidenäyttelyni Klimtin Wienin taideteosten ohella. Jokainen Konttisen kirja on nostanut ruokahaluani ja taas se tapahtui:

Elga Seseman, Omakuva, 1945! Elga Seseman Omakuva 1940-luku on kirjan kannessa ja ylistän valintaa. Minkä minä sille voin, että ekspressionismi vain vetää! Modernismin valtavirtaa vastaan Elga kulki omalla sydämellään luoden ja tulokset kertovat puolestaan. Maalausten mystisyys, tummuus, intensiivisyys, omaperäisyys, sisäänpäinkääntyneisyys, arvoituksellisuus ja vahva koloristisuus: Onko mikään ihme, että häntä on verrattu Vincent van Goghiin ja Edward Munchiin!

Näyttämö ei olekaan tyhjä, vaan siellä näkyvät noin puolentoistasataa suomalaista naistaitelijaa enemmän tai vähemmän tunnettuina, mutta: no sine art – ei ilman taidetta!

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja vieköön!

*****

Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa -taidenäyttely Tampereen taidemuseossa 18.2.-28.5.2017

*****

Vuodesta 2014 olen kantanut kukkarossani kuvaa Maria Wiikin (1853-1928) maalauksesta Ullakkokamarissa, 1889. Kuva on nyt jo melkein puhki, hyvin ruttuinen, mutta aina vaan saan tästä jotakin...Taide on enemmän!

*****

Taidekirjat Leena Lumissa

Aika nauttia talvesta eli välillä voi vain katsella tähtiin!

Joskus on aika jäädä asemalle. Ei tarvitse nousta kaikkiin juniin. Voi vain jäädä asemalle ihmettelemään ja miettimään, minne junat menevät, mistä ne tulevat. Minne itse olen menossa...Olin päättänyt tänäKIN vuonna hidastaa blogitahtiani, mutta koska se näyttää entisenlaiselta, on parasta ottaa miniloma ennen kuin kaivattu talveni katoaa. Nyt on lunta ja pieni, raikas pakkanen. Nyt on aika nauttia talvesta. Se on nyt.

Nyt on aika järkyttyä siitä, miten täyteen vasta alkaneen kalenterin vuosi on paisunut, vaikka usein valitsen menemisen sijasta jäämisen kaikki tapahtuu silti. Huomasin, että ne asiat, joista oli sovittu jo vuosi sitten, jäivät uusien jalkoihin. Jouduin perumaan jo jotain suvesta, että ehtisin sinne, minne jo on kiire lähteä. Se oli noloa ja vähän ikävääkin, sillä kuitenkin he, joita kutsun meille, ovat rakkaita ystäviäni. Mutta jossain odottaa ruusukujanne, joka vie isäni jäljille...Ruusujen tahmean makea tuoksu viitoittaa tieni isäni synnyinkotiin. Osaan sinne vaikka silmät kiinni ja minua odotetaan. Sitten sieltä rantatietä pitkin heille, joiden luona vietin usein kesiäni villin veljessarjan ainoana tyttönä. Heinäkuussa on jotain, mistä sain tietää vasta vähän aikaa sitten. Elokuussa eräs lady odottaa minua harjukaupungin illassa ja toinen voi lentää kaukaa meille. Ja perhe...Tämä vuosi on perheen vuosi, sillä vaikka kuinka lukisin tähtiä, tulevasta en tiedä.

Vaikka rakastankin talvea, nyt taas kuitenkin odotan myös kevättä. Aion olla puutarhallekin enemmän läsnä. Nyt taas voin sitä olla. Viime suvena kaikki pysähtyi 8.7. tulleeseen puhelinsoittoon. En voinut enää kastella kasvejani, en kitkeä rikkaruohoja, en jaksanut ennen syksyä suunnitella uusia istutuksia, silloin sitten sitäkin enemmän ja nopeasti lisää atsaleaa ja myös sipulikukkia. Eilen oli kevään ensikujerrus, sillä lumitöitä tehdessä keksimme jälleen uuden paikan Revontuliatsalea Northern Hi-Lightsille.

Alkaneella viikolla aion liikkua saaremme kauniissa maisemissa, lukea kovasti odottamaani ja nyt saapunutta taidekirjaa, kirjastosta tilasin Nicci Frenchin dekkarin Pimeyden syli, jonka luen ihan omaksi ilokseni. Mutta tämä on vinkki, sillä sain kirjablogiystävältä kauan sitten Nicci Frenchin Ihon alla ja se oli juuri sellaista psykologista jännitystä, jossa pääsee sekä uhrien että murhaajan mielen maisemiin tietämättä kuka on murhaaja. Ei mitään poliisitoimintaa kuin sivulauseissa, joten jännite säilyi kautta tarinan. Älkää antako Ihon alla kirjan kannen hämätä: Sisältö on trillerien kultaa.

Joskus on niin järkyttävän ihanaa vain olla ja ajatella. Olla pois linjoilta, ottaa lomaa somesta. Kahdeksan vuotta somea käytännössä joka päivä...Vakuutan, että jo se, että saa vain ihmetellä on erityistä! Että voi vaikka katsoa aussisarjaa Kotiin takaisin tallenteelta...Iltaisin ihmettelen, millä hetkellä saapuvat pienet kauriit, aamuisin odotan, milloin oravat heräävät, öisin kävelen tähtisiltaa, päivisin tallon saaremme polkuja. Usein katselen ihan uusia lintulajeja syöttöpaikoillamme, niitä uusia, joita en löydä edes lintukirjasta. Ihmettely on luovuuden alusta. Ellei ole aikaa ihmetellä, ei jaksa luoda uutta!

Olen kiitollinen uudesta lumesta, sillä nyt sitä vihdoinkin on. Kaunis talvi on täällä. Haluan kaikki neljä vuodenaikaa. 

Aika on katoavaa. Sen virta on kiihtyvä, siksi, oi siksi, haluan oppia myös pysähtymään. Hetki on mennyt ennen kuin huomaat sen tulleenkaan. Kannattaa olla läsnä ja tarttua hetkeen kiinni. Lujasti!

Krookukset, kirjat,kirjosiepot, kevät, kesälumipisarat, ne kaikki odottavat meitä...Nyt tähtihuimaus ja lumi♥ Voikaa vahvasti ja palataan...♥

Love
Leena Lumi

Being Happy