Mitä enemmän luen erilaisia kirjoja, sitä paremmin pystyn
havaitsemaan maailmaa monista eri näkökulmista. Muiden äänet asuttavat minua,
myös monien jo ammoin kuolleiden.
Kuolleet puhuvat, he puhuvat huutaen ja kuiskaten, runoutensa ja proosansa
soinnin kautta. Lukeminen on luovaa kuuntelemista, joka muuttaa lukijaa. Jotkut
kirjat muistetaan tietoisesti kuvina ja sanoina, mutta ne ovat läsnä myös tiedostamattoman
kummissa, alati muuttuvissa saleissa. Toiset taas, ne joiden mahti syystä tai
toisesta ei riitä panemaan elämäämme uuteen järjestykseen, unohdetaan tyystin.
Ne jotka jäävät meihin muuttuvat meiksi itseksemme, osaksi ihmismielen
arvoituksellista toimintaa, joka kääntää paperille pantuja pikku symboleja
eletyksi todellisuudeksi.
Siri Hustvedtin Elää, ajatella, katsoa (Living, Thinking,
Looking, Otava 2016, suomennos Kaisa Sivenius) on kiinnostava ja varsin runsas
kooste hänen esseitään kuuden vuoden ajalta. Huomasin vanhimmat kirjoitetun jo
2005, joten olisihan ollut kiintoisaa saada tietää, mitä Siri on juuri nyt,
tällä hetkellä. Sama nainen, joka kirjoitti Vapiseva nainen - Hermojeni tarina ja Kaikki mitä rakastin ja pari muutakin. Sattumalta sama nainen, joka on
avioliitossa ihailemani Paul Austerin kanssa. Sama nainen, jonka miehen
Talvipäiväkirjasta tuli ’meidän kirjamme’. Miehelläni ja minulla on joitakin
’samoja juttuja’ kuuluisan pariskunnan kanssa sekä myös numeromagiaa muistopäivissä etc. Nyt vielä tuo auto-onnettomuus, selviytyminen
autosta, josta kenenkään ei pitänyt tulla enää hengissä ulos: ’Muistutus
todellisuudesta, jonka osa minusta kielsi. Olin todella tuossa autossa.’
Mielestäni Sirin henkilökohtaisuus on uutuudessa etäisempää kuin hyvin privaatissa Vapisevassa naisessa. Minä sirpaloituu ’muiksi’ ja vaikka Siri katsoo peiliin, sieltä voi näkyä
vaikka Katherine Hepburn tai Anna Freud. Se on toisaalta myös monipuolisen antavaa. Osa esseistä on hyvinkin
syväpsykologisia, sillä niitä on julkaistu alan lehdissä tai ne ovat olleet
alan kokoontumisissa pidettyjä esitelmiä. Tässä valossa ymmärrämme, että vaikka
Siri sanoo halunneensa käyttää tavallista kieltä, niin ammattiterminologia on
joskus väistämätöntä. Psykologiasta kiinnostuneille kiehtovaa kaikki tämä sekä runsaat
faktat ja kuuluisuudet Freudista Charcotiin sekä tietenkin Sirin omat
peilaukset itseensä, uniinsa, ajatuksiinsa, unettomuuteensa, migreeniinsä. Hän
myös ruotii armottomasti monia asioita aina elämäkerroista sanojen
merkitykseen, kuin myös peuhaa muistissa, muistamisessa ja muistojemme
epäluotettavuudessa.
On inhimillistä kaivata menettämänsä välitöntä läsnäoloa.
Se, mitä entisestä ajasta on tallella sanoina, kuvina ja tunteina, ei ole
vakaata. Vain harvoin pääsee mittaamaan muistoaan dokumentoitua
todistusaineistoa vasten ja silloinkin fenomenologisesta näkökulmasta puuttuu
’minä’, joka perhetapaamisen, souturetken tai päivällisjuhlat kokee. Muisto
itse on näet olemassa vain nykyhetkessä.
Kirjailijamme, joka kirjoitti Kaikki mitä rakastin teoksessa
Vermontin huhuilevista karhuista, halusi alunperin opiskella psykologiaa, mutta
kirjoittaminen vei. Nyt hän on on ottanut monin kerroin takaisin ja kuuluu
ainoana taiteilijajäsenenä työryhmään, jossa on mm. aivotutkija Mark Solms,
psykoanalyytikko Mortimer Ostow ja neurotieteilijä Jaak Panksepp.
Siri palaa tässäkin kirjassaan automaattikirjoittamiseen.
Hän kirjoittaa siitä niin hypnoottisesti, että löydän muistivihostani yhden
lauseen, jonka olen kirjoittanut itse tarkoittamattani ollessani jossain kirjan
keskivaiheilla: En voi olla ajattelematta, millä hetkellä lintu vetää viimeisen
henkäyksensä. Olkoon tämä vaikka osoitus siitä, miten vaikuttava Siri Hustvedt
voi halutessaan (yli)kiinnostuneelle lukijalleen olla.
Pelkkää psykoanalyysiä Sirin esseekokoelma ei ole, sillä
koskihan alun sitaattikin lukemista, mikä varmaan kiinnostanee jokaista
innokasta lukijaa. Lukemisen peilausta on kirjassa paljon, kuin myös tekstiä
siitä, millainen kirja on laadukas, kirja, jota ei unohdeta heti kun kannet on
suljettu. Tässä kohtaa Siri on aina pitänyt päänsä eikä anna jonkun kirjan
kohdalla pyörivän mainospöhinän tai kirjan mahdollisesti saamien
palkintomeriittien häritä omaa arviotaan, vaikka myöntääkin, että ’edellä
mainituista voi tunnistaa kirjoittajan älykkyyden, mutta silti käteen ei jää
mitään.’ Kaikki kerrottu häipyy kuin savuna ilmaan! Tässä olen Sirin kanssa
niin samaa mieltä, että ’vahvat tunnekokemukset viipyvät mielessä, laimeat
eivät.’ Voisin jopa toistaa, että tullakseen suureksi kirjailijaksi pitää elää John Irvingin kirjan Leski vuoden verran Ruth Colen elämä edes kuvaannollisesti,
saavuttaakseen sen kirjoittajatason, jossa ’suuret kirjat erottuvat kerrontansa
vimmalla ja kerronnan pakolla, joka tuntuu tulevan selkäytimestä.’ Tässä kohtaa Hustvedt ottaa esimerkiksi
Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen, eikä syyttä. Siri toi mieleeni jotain mihin palata: Paul
Èluardin eräs runo, Rouva Bovary, Rothin Portnoyn tauti ja Scott F.
Fitzgeraldin Yö on hellä. Pakko palata Zeldaan...
Nyt kun alamme kohta seurata kiihkeästi USAn presidentinvaaleja,
ehkä enemmän kauhuisamme kuin ikinä, Sirin kirjan luku Kriittisiä huomoita
sanallisesta ilmastosta on hyvinkin ajankohtainen. Hän palaa oivaltavasti
George W. Bushin toistuvasti käyttämään sanaan freedom. Toivon niin näkeväni
Sirin Clintonin tukijoukoissa, sillä hän tekee selvää siitä, mitä tuo sana
merkitsee kenellekin ja miten väärissä yhteyksissä vapaudesta puhutaan.
Punaisista kukista on vaikea kääntää katsettaan, olla
katsomatta uhkeasti auennutta amaryllista, jonka leveä vaaleanvihreä varsi
sojottaa suorana tai vaasin lasin leikkaamana. Jos ulkona sataa lunta, onneni
moninkertaistuu – punainen vasten ikkunan läpi nähtyä valkoista. Kesäisin en
voi muuta kuin tuijottaa kaksi, kolme, neljä minuuttia pioneja, jotka ovat
auenneet paksuina, raskaina terälehtien ryppäinä, hedelehdet kuin keltainen
pöly.
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjapolkuni
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjapolkuni
