Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa

Mitä enemmän luen erilaisia kirjoja, sitä paremmin pystyn havaitsemaan maailmaa monista eri näkökulmista. Muiden äänet asuttavat minua, myös monien  jo ammoin kuolleiden. Kuolleet puhuvat, he puhuvat huutaen ja kuiskaten, runoutensa ja proosansa soinnin kautta. Lukeminen on luovaa kuuntelemista, joka muuttaa lukijaa. Jotkut kirjat muistetaan tietoisesti kuvina ja sanoina, mutta ne ovat läsnä myös tiedostamattoman kummissa, alati muuttuvissa saleissa. Toiset taas, ne joiden mahti syystä tai toisesta ei riitä panemaan elämäämme uuteen järjestykseen, unohdetaan tyystin. Ne jotka jäävät meihin muuttuvat meiksi itseksemme, osaksi ihmismielen arvoituksellista toimintaa, joka kääntää paperille pantuja pikku symboleja eletyksi todellisuudeksi.

Siri Hustvedtin Elää, ajatella, katsoa (Living, Thinking, Looking, Otava 2016, suomennos Kaisa Sivenius) on kiinnostava ja varsin runsas kooste hänen esseitään kuuden vuoden ajalta. Huomasin vanhimmat kirjoitetun jo 2005, joten olisihan ollut kiintoisaa saada tietää, mitä Siri on juuri nyt, tällä hetkellä. Sama nainen, joka kirjoitti Vapiseva nainen - Hermojeni tarina ja Kaikki mitä rakastin ja pari muutakin. Sattumalta sama nainen, joka on avioliitossa ihailemani Paul Austerin kanssa. Sama nainen, jonka miehen Talvipäiväkirjasta tuli ’meidän kirjamme’. Miehelläni ja minulla on joitakin ’samoja juttuja’ kuuluisan pariskunnan kanssa sekä myös numeromagiaa muistopäivissä etc. Nyt vielä tuo auto-onnettomuus, selviytyminen autosta, josta kenenkään ei pitänyt tulla enää hengissä ulos: ’Muistutus todellisuudesta, jonka osa minusta kielsi. Olin todella tuossa autossa.’

 Mielestäni Sirin henkilökohtaisuus on uutuudessa etäisempää kuin hyvin privaatissa Vapisevassa naisessa. Minä sirpaloituu ’muiksi’ ja vaikka Siri katsoo peiliin, sieltä voi näkyä vaikka Katherine Hepburn tai Anna Freud. Se on toisaalta myös monipuolisen antavaa. Osa esseistä on hyvinkin syväpsykologisia, sillä niitä on julkaistu alan lehdissä tai ne ovat olleet alan kokoontumisissa pidettyjä esitelmiä. Tässä valossa ymmärrämme, että vaikka Siri sanoo halunneensa käyttää tavallista kieltä, niin ammattiterminologia on joskus väistämätöntä. Psykologiasta kiinnostuneille kiehtovaa kaikki tämä sekä runsaat faktat ja kuuluisuudet Freudista Charcotiin sekä tietenkin Sirin omat peilaukset itseensä, uniinsa, ajatuksiinsa, unettomuuteensa, migreeniinsä. Hän myös ruotii armottomasti monia asioita aina elämäkerroista sanojen merkitykseen, kuin myös peuhaa muistissa, muistamisessa ja muistojemme epäluotettavuudessa.

On inhimillistä kaivata menettämänsä välitöntä läsnäoloa. Se, mitä entisestä ajasta on tallella sanoina, kuvina ja tunteina, ei ole vakaata. Vain harvoin pääsee mittaamaan muistoaan dokumentoitua todistusaineistoa vasten ja silloinkin fenomenologisesta näkökulmasta puuttuu ’minä’, joka perhetapaamisen, souturetken tai päivällisjuhlat kokee. Muisto itse on näet olemassa vain nykyhetkessä.

Kirjailijamme, joka kirjoitti Kaikki mitä rakastin teoksessa Vermontin huhuilevista karhuista, halusi alunperin opiskella psykologiaa, mutta kirjoittaminen vei. Nyt hän on on ottanut monin kerroin takaisin ja kuuluu ainoana taiteilijajäsenenä työryhmään, jossa on mm. aivotutkija Mark Solms, psykoanalyytikko Mortimer Ostow ja neurotieteilijä Jaak Panksepp.

Siri palaa tässäkin kirjassaan automaattikirjoittamiseen. Hän kirjoittaa siitä niin hypnoottisesti, että löydän muistivihostani yhden lauseen, jonka olen kirjoittanut itse tarkoittamattani ollessani jossain kirjan keskivaiheilla: En voi olla ajattelematta, millä hetkellä lintu vetää viimeisen henkäyksensä. Olkoon tämä vaikka osoitus siitä, miten vaikuttava Siri Hustvedt voi halutessaan (yli)kiinnostuneelle lukijalleen olla.

Pelkkää psykoanalyysiä Sirin esseekokoelma ei ole, sillä koskihan alun sitaattikin lukemista, mikä varmaan kiinnostanee jokaista innokasta lukijaa. Lukemisen peilausta on kirjassa paljon, kuin myös tekstiä siitä, millainen kirja on laadukas, kirja, jota ei unohdeta heti kun kannet on suljettu. Tässä kohtaa Siri on aina pitänyt päänsä eikä anna jonkun kirjan kohdalla pyörivän mainospöhinän tai kirjan mahdollisesti saamien palkintomeriittien häritä omaa arviotaan, vaikka myöntääkin, että ’edellä mainituista voi tunnistaa kirjoittajan älykkyyden, mutta silti käteen ei jää mitään.’ Kaikki kerrottu häipyy kuin savuna ilmaan! Tässä olen Sirin kanssa niin samaa mieltä, että ’vahvat tunnekokemukset viipyvät mielessä, laimeat eivät.’ Voisin jopa toistaa, että tullakseen suureksi kirjailijaksi pitää elää John Irvingin kirjan Leski vuoden verran Ruth Colen elämä edes kuvaannollisesti, saavuttaakseen sen kirjoittajatason, jossa ’suuret kirjat erottuvat kerrontansa vimmalla ja kerronnan pakolla, joka tuntuu tulevan selkäytimestä.’ Tässä kohtaa Hustvedt ottaa esimerkiksi Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen, eikä syyttä.  Siri toi mieleeni jotain mihin palata: Paul Èluardin eräs runo, Rouva Bovary, Rothin Portnoyn tauti ja Scott F. Fitzgeraldin Yö on hellä. Pakko palata Zeldaan...

Nyt kun alamme kohta seurata kiihkeästi USAn presidentinvaaleja, ehkä enemmän kauhuisamme kuin ikinä, Sirin kirjan luku Kriittisiä huomoita sanallisesta ilmastosta on hyvinkin ajankohtainen. Hän palaa oivaltavasti George W. Bushin toistuvasti käyttämään sanaan freedom. Toivon niin näkeväni Sirin Clintonin tukijoukoissa, sillä hän tekee selvää siitä, mitä tuo sana merkitsee kenellekin ja miten väärissä yhteyksissä vapaudesta puhutaan.

Punaisista kukista on vaikea kääntää katsettaan, olla katsomatta uhkeasti auennutta amaryllista, jonka leveä vaaleanvihreä varsi sojottaa suorana tai vaasin lasin leikkaamana. Jos ulkona sataa lunta, onneni moninkertaistuu – punainen vasten ikkunan läpi nähtyä valkoista. Kesäisin en voi muuta kuin tuijottaa kaksi, kolme, neljä minuuttia pioneja, jotka ovat auenneet paksuina, raskaina terälehtien ryppäinä, hedelehdet kuin keltainen pöly.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjapolkuni