torstai 25. maaliskuuta 2010

ELÄMYSPUUTARHA - YKSI PIHA, MONTA TUNNELMAA


Eija Klaucken Elämyspuutarha – Yksi piha, monta tunnelmaa (Gummerus 2010) vie meidät brittiläisiin tunnelmiin, sillä Klaucken erikoisalaa ovat englantilaiset maalaispuutarhat eli cottage gardenit. Lukijoissani on useita oman Salaisen puutarhan vaalijoita, joten tämä kirja on kuin tilaustyö!

Eija toteaa jo kirjan alussa, että puutarhan ei tarvitse olla kertasilmäyksellä nähtävissä. Siellä pitää olla ’huoneita’, jota avautuvat kävijälle yksi kerrallaan. Puutarhassa pitää olla yllätyksellisyyttä, muuten elämys jää kokematta.


Eija Klaucke on toteuttanut oman cottage gardeninsa ostamansa torpan ympärille. Torppa sijaitsee Uudellamaalla Ruotsinpyhtään kunnassa ja se on alun perin rakennettu Strömforsin ruukin omistajan toimesta vuonna 1880. Ennen Eijan torppaan tuloa, paikkaa oli asuttanut pieni, liinapäinen mummo, Amanda, jota Mantaksi kutsuttiin. Tässä kohtaa sain syviä väristyksiä, sillä lähellä Turkua on paikka, jota asutti Amanda, isoäitini, jota Mantaksi kutsuttiin ja hän kuoli miltei samanikäisenä ja samana vuonna kuin Eijan Torpan mummo…


Eija Klaucken puutarhakirja on äärettömän monipuolinen ja täydellinen, siis jokaisen puutarhaharrastajan unelmatietoteos. Kirjassa Eijan ottamat kuvat siirtävät lukijan vuoroin Britanniaan, vuoroin Suomeen ja käsiteltäviä aiheita ja Eijan vinkkejä täydentävät lisäksi Beatrice Klaucken piirroskuvat.

Torpan pihasuunnitelmalle antoivat kiinnostavat raamit kaksi suurta siirtokivilohkaretta, todellista kivihullun unelmaa. Niissä kiipeili jo villiviini, mutta huomasin myös köynnöshortensian, joka onkin varteenotettava ’kivensyleilijä’. Kivien voidaan antaa myös sammaloitua, jolloin kiven karheus ja sammaleen pehmeys kontrastoivat viehättävästi.

Torpan perennojen loiste on huumaava ja sieltä löytyvät mm. monet iirikset, idänunikot, kanadanpiiskut, kevätvuohenjuuret, harjaneilikat sekä tietty syysleimut. Minä ilahduin siitä, että punainen lupiini 'Lupinus polyphyllus' löytyi torpan pihapiiristä. Ilahduin myös niistä kasveista, joita itse nyt käytän muuttaessani puutarhaani villiksi: digitalis, akileija, kivikkokilkka (käytetään myös nimeä rauniokilkka), siperiankurjenmiekka, kullero, keltakurjenmiekka ja monet muut kiitolliset leviäjät.

Koska torpan perennapenkkiä ei oltu uudistettu vuosikymmeniin, maa käännettiin ja päälle tuli uutta muhevaa multaa. Itse pidin kovasti pajuaidanteesta, jolla perennapenkki rajattiin. Niin rustiikkia, niin cottage gardenia!

Välillä piipahdamme Englannissa mm. Sudeley Castele Gardenissa, jossa Rosemary Vereyn suunnittelema salainen puutarha osoittaa, miten aidoilla ja muureilla voidaan rakentaa puutarhaan yllätyksellisyyttä. Kuvassa  Sudeleyn linnan Kuningattaren puutarhan romanttinen vesiaihe köynnösruusuineen.

Klaucken kirjan pääosioita ovat mm. puutarhansuunnittelun perusasiat, perennojen kukkaloistoa niin valossa kuin varjossa, yrttitarha, kesäkeittiö, pylväspuutarha ja hiljaisuuden puutarha. Kirjan lopuksi on tietysti täydellinen kasvihakemisto.

Yksittäisistä kasveistakin löytyy niin hyvät kuvat ja paljon tietoa, että vakuutan vasta-alkajankin löytävän tämän kirjan avulla polun Omaan Salaiseen Puutarhaan, mutta oli tässä uusia elämyksiä myös kokeneelle puutarhakonkarille.

Minulta on usein kysytty, että miten ’jaksan’ suvi suvelta aloittaa puutarhan moninaiset askareet. Vastaan yleensä, että se on intohimo, ei työtä ollenkaan. Eija sanoo asian näin:

Minulle puutarha on opettanut kärsivällisyyttä ja siihen laitetut lukemattomat työtunnit tulevat takaisin kaiken kattavina onnen tunteina!

Torpan puutarha eli Eija’s garden kutsuu seikkailuun, josta löytyvät Enkelipuutarha, Karppilampi, Muuripuutarha, Lemmikkipenkki, Torppa, Lasipalatsi ja Japanilainen puutarha sekä vielä yllätyksiä, sillä niitähän puutarhassa vaeltaja haluaa kohdata. Eijan puutarhan yhteystiedot linnunlauluineen löytyvät vielä nyt täältä, mutta kohta osoitteella http://www.eijasgarden.fi/

Tähän loppuun sopii erinomaisesti Elämyspuutarhan Vaalijattaren eli Eijan kirjan omistus:

Omistan tämän kirjan jokaiselle, joka on löytänyt voimansa puutarhan rakentamisesta, sen hoidosta ja loputtomasta mahdollisuudesta luoda kauneutta.

SIILIN ELEGANSSI JA MURIEL BARBERY


Joskus käy niin että lukija ei löydä kirjaa, vaan kirja löytää lukijan. Niin minulle kävi Siilin eleganssin kanssa, jonka luin tämän vuoden ensimmäisenä kirjana. Olin hämmästynyt!

Hämmästynyt on muu maailmakin, sillä Siilin eleganssi (L'élégance du hérisson. Gummerus 2009, suomennos Anna-Maija Viitanen) on saavuttanut valtaisan suosion. Yhteensä yli miljoona kirjaa on myyty ilmestymisen jälkeen, käännösoikeudet kaupattu 40 maahan ja elokuva valmistunut.

Tiistain Helsingin Sanomissa Nina Paavolaisen artikkelissa on Muriel Barberyn haastattelu, jossa kirjailija toteaa näin:
- En koskaan olisi arvanut, minkälainen menestys kirjasta tulee. Eihän siinä edes tapahdu mitään.
. Kirjoitin ensin pitkään vain monologia, ovenvartijarouvan tunnustuksia. Myöhäisessä vaiheessa tekstiin ilmestyi nuori tyttö, josta tulikin ihan oma henkilönsä, ja muutin kirjan rakennetta.

Paavolainen jatkaa, että Barbery on kirjoittanut helposti avautuvan kirjan, johon yhdistyvät akateeminen oppineisuus, Anna Gavaldan arjen empaattisuus ja vaikkapa suositun Amélie Poulainin tunteikkuus. Varakasta yläluokkaa Barbery kuvaa satiirisesti, vain harva heistä on sympaattinen.

No, nyt minä sanon tähän oman sanani eli tässä kirjassa elää 'se jokin', jota ei kuvata vertaamalla Gavaldaan tai kehenkään muuhunkaan. Toki itsekin vertailen, joten eihän sille mitään voi..., mutta...Joissakin kirjoissa on taikaa ja se taika tässä kirjassa on Renéen persoona. Tämä 54-vuotias ovenvartijarouva, tanakka, hiukan rumakin, liikavarpainen, mutta suuri kultturin ystävä, on persoona vailla vertaa ja kun katsoin elokuvan trailerin, hän oli juuri sellainen, miksi olin hänet kuvitellut: vaikuttava!

Ja sitten vielä yksi asia: Mitään kirjaa ei ole blogissani vielä kommentoitu yhtä ansiokkaasti ja runsaasti kuin Siilin eleganssia. Minä välitän siitä, mitä lukijani ovat mieltä! Laittakaa hakusanaan Siilin eleganssi ja lukekaa se arvostelu kommnetteineen, johon olin kirjoittanut alkuun 'tätä suosittelen hiihtolomalaisille' tms. Siihen mennessä jo monet olivat ehtineet kirjan lukea ja minäkin sain vihdoin vastavuoroisuutta. Pidin myös eriävästä mielipiteestä, jonka eräs lukijani esitti. Hän on ihan yhtä oikeassa kuin me, jotka hurahdimme rouva Renéen persoonaan. Minullakin on yksi kirja, jota en koskaan pääse kolmea sivua pidemmälle ja tuntuu, että koko maailma on sen lukenut...

Elämä on täynnä ihania yllätyksiä...mitähän seuraavaksi!
Katso kirjasta tehdyn elokuvan traileri tästä.

PESÄSSÄ KAIKKI HYVIN!


Tämän isopurppuramedestäjän pesän 'mami' (klikkaa mamia!) antoi väliaikatietoja, että pesässä kaikki hyvin. Uros on ollut pienessä sanaharkassa arabianbulbulien kanssa, mutta nyt rauha maassa.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

PÄÄTÖS


Itse Elämä kastoi minut uudeksi.

Riisui alasti syksyn kylmään,
sovitti ylleni tähtien viittaa,
päätyi jään ja lumen tähtiin.

Itse Elämä julisti minut Lumen Valtiattareksi.

Mikä helpotus kulkea miellyttämättä epämiellyttäviä,
mikä onni olla tähtien mailla ja tajuta:

en ole mitään vailla!

- Leena Lumi -
kuva Hanne

RAIVOTAR


Minkä minä sille voin,
että palan soihtuna
virtaan tulvana
huitaisen sinua ratsupiiskalla...

Katso!

Minä olen täydellisen viileää lunta.
Olen kuuraa. Olen lumitähti.

Vaellan puutarhassani.
Lumikukkani kumartavat minua.
Olen jääkuningatar. 

Sano!

Miten saat jääkuningattaresta raivottaren!

Sinä!

Ja kiveen hakattu on:
Minä olen viileä lady.
Lunta ja jäätä.

Sinusta ei ollut...

-Leena Lumi -
kuva Hanne

SULATA MINUT!


Lumitimanttijuhlien jälkeen


hurmiossa kuurasamppanjasta
lumikidemoussesta
jääurkujen fortissimosta
puuterilumivalssin pyörityksestä


sadan syliisi:


Sulata minut!

- Leena Lumi -
kuva Hanne

UNELMIEN HUVIMAJAT

Lystimaja, paviljonki, kesähuone, puutarhamaja, puistomaja, temppeli, turhamaisuus…ovat vain muutamia huvimajoille annetuista nimityksistä. Temppeli kuulostaa äkkiseltään oudolta, mutta siten kutsuttiin huvimajaa, joka muistutti antiikin temppeliä pylväikköineen. Nimitykset punssipaviljonki ja näköalapaviljonki taas viittaavat suoraan huvimajan käyttötarkoitukseen. Virolahtelaiset nimesivät erään huvimajan lystpytyksi ja turkulaiset kutsuivat huvimajoja lysthuoneiksi. Nimitykset juontuvat ruotsin sanasta lusthus.

Arja Paasion kirja Unelmien huvimajat (Atena, 2009) on täydellinen teos huvimajasta haaveilevalle. Itse asiassa kirja on niin herkullinen ja houkuttava että minä aloin sen luettuani kaivata omaa lystpyttyä! Ihan jo näen, miten sateellakin viihdymme omassa majassamme suvisateen ropistessa lasikatolle, kynttilät palavat ja me luemme ja maistelemme viiniä nauttien pesämäisestä tunnelmasta. Haluan sinne rottinkisten huonekalujen lisäksi sivustavedettävän talonpoikaisvuoteen täyteen tyynyjä. Syksyllä kaikkialle lyhtyjä ja luonnollisesti uudenvuoden samppanjat nautitaan huvimajan kuurankukkien ympäröimänä.


Unelmien huvimajan valokuvat ovat Arja Paasion lukuun ottamatta erikseen mainittuja, joita ovat mm. kuvat menneen maailman huvimajoista. Huvimajoilla on todellakin kiinnostava ja pitkä historia, joka tuodaan kattavasti esille kirjan alussa. Kukapa uskoisi, että renessanssin aikana, 1500-luvun alkupuolella sijaitsi Turun linnan luona temppeli ja vuodelta 1556 löytyy maininta turkulaisesta ryytitarhassa olleesta ’kesätalosta’.


Minua Romanov -harrastajana kiinnosti kovasti eräs keisarillinen vierailu Virolahdella 1908. Patruuna Anton Mäkelä osti Pyterlahden hovin eli kartanon Virolahdelta vuonna 1872 ja rakennutti näköalapaikkana toimivalle lehtokumpareelle puisen huvimajan. Hän perusti myös torvisoittokunnan, joka soitteli huvimajassa hovin väkeä viihdyttäen. Kuten tiedetään, keisari Nikolai II vietti usein kesiä Virolahden saaristossa. Kerran hän kulki mainitun huvimajan ohi seurueensa kanssa ja jäi kuuntelemaan huvimajasta kantautuvaa soittoa, jolloin hänelle soitettiin asiaankuuluva ’fanfaari’.

Kirjaa lukiessa ei voi olla tempautumatta mukaan Arja Paasion ilmiselvään innostukseen. Paasio on ottanut runsaasti lumoavia kuvia toinen toistaan houkuttavimmista huvimajoista taaten näin paitsi takuuvarman hurmoksen myös sen että jokaiselle löytyy se ’oma salainen paikka’, jota tekee mieli ryhtyä rakentamaan heti. Erityisen ilahduttavaa oli lukea, kuinka usein majat tehdään kierrätysmateriaalista. Tämä on sekä ekologista että tuo huvimajaan ripauksen rappioromantiikka, menneen maailman tunnelmaa.

Unelmien huvimajat sisältää täydelliset Markku Norsin piirustukset, jotka aion tarjota miehelleni vaivihkaa. Koska minä en onneksi osaa rakentaa, herkuttelen kirjan huvimajaesittelyjen parissa: Salmiakkiruutujen suojassa, Villa Roni, Hömpsylä heinikossa, Loisto, Valoisa Huvari, Lusthuset kalliolla, Rappioromantiikkaa Ullan Villassa, Villa Humala, Adalmiinan helmi…


Ja meidän huvimajassa nautitaan sitten Huvimajalikööriä, joka valmistuu omien kirsikkapuiden marjoista, kirkkaasta viinasta ja sokerista. Likööri valmistuu lasipurkissa hartaudella vaalittuna niin että loppusuven kirsikkasatoa nautitaan seuraavana kesänä huvimajakauden avajaisissa. Kiitos Arja Paasion Unelmien Huvimajat, minulla alkoi nyt korkea huvimajakuume!

tiistai 23. maaliskuuta 2010

TARVITSEMME TÄYTTYMÄTTÖMIÄ TOIVEITA...

Tarvitsemme
täyttymättömiä toiveita,
ehkä enemmänkin
kuin todeksi tulleita,
sillä ilman niitä
meistä tulee
sietämättömän pöyhkeitä,
ahneita ja armottomia.
Ilman niitä
eivät pettymykset saa
tilaisuutta opettaa meille
ihmisyyttä.
Ilman niitä
emme oivalla olennaista.

- Sinikka Svärd -
Kerron Sinulle Unelmista (Minerva 2009)
kuva Hanne

MY ENGLISH COTTAGE DREAM 3

picture by Country Homes & Interiors

MY ENGLISH COTTAGE DREAM 2

picture by Country Homes & Interiors

MY ENGLISH COTTAGE DREAM 1

picture by Country Homes & Interiors

maanantai 22. maaliskuuta 2010

SITRUSHEDELMIÄ OMASTA PUUSTA JA PUUTARHASTA

Eva Rönnblomin Sitrushedelmiä omasta puusta ja puutarhasta (Citrus i kruka, Minerva 2010, suomennos Vuokko Metsälä) on yllytyshullun keltainen hurmio. Siis ajatelkaapa nyt, että kasvatatte taimesta tai siemenestä oman appelsiinipuun, josta sitten syksyllä poimitte satoa. Sitä ennen saatte nauttia kukkien lumoavasta, ei liian voimakkaasta tuoksusta, ja kun kannatte puun kesäkuun alussa ulos parvekkeelle tai puutarhaan, viette sinne samalla ripauksen etelän eksotiikkaa. Kesällä suvisade huuhtoo puuta, aurinkoisina päivinä pölyttäjät pörräävät kukissa ja syyskesällä poimitte sitrushedelmät, joista teette vaikkapa omatekoista appelsiinimarmeladia. Oma sitruspuu haastaa sekä kasvattajansa että karun ilmastomme, mutta luettuani Evan kirjan, vakuutuin selviäväni voittajana.

Jos siis haluat oman sitruspuun, osta se aikaisin kevätkesällä. Valitse puita, joissa on nuppuja jos haluat kukkivan sitruksen kesäksi. Jos taas haluat poimia jo ensimmäisenä syksynä hedelmiä, osta puu, jossa on raakileita.


Sitrus-käsite on paljon enemmän kuin appelsiini tai sitruuna. Minä löysin kirjasta kasvatus- ja hoito-ohjeet Rönnblomin upeilla kuvilla seuraaville sitruksille: kalamondiini, sitruuna, soikea kumkvatti, kinotto, ryppylimetti, appelsiini, kolmilehtiappelsiini, limetti, mandariini, klementiini, greippi, sukaattisitruuna ja sormisukaattisitruuna!


Kirja sisältää jokaisen yllä mainitun sitruksen kohdalla historiaa, kasvitieteellisen selostuksen kuvilla, käyttötavat, ruukussa kasvattamisen ja talvehtimisen. Kirjan lopussa on lisäksi sitruksen kasvituholaiset ja niiden torjunta. Kirja perustuu Rönnblomin omiin kasvatuskokemuksiin Tukholman seudulla 15 vuoden ajalta ja asiatarkistus tulee Lundin yliopistosta, joten olemme vahvan tietokirjan matkassa.


Sitrus on ainavihanta puu eli se säilyttää lehtensä talven yli. Hedelmiä voi tulla paljonkin, sillä esimerkiksi Rönnblomin sitruunapuu on tarjonnut 40 hedelmääkin vuoden aikana. Joskus oksia joudutaan tukemaan. Jokaisella sitruksella on omat ja yksilölliset hoito-ohjeensa.


Evan ehdoton suosikki on sitruuna, josta hän kertoo näin:


Sille ei mitään voi – minä rakastan sitruunoita. Se johtuu jollain tavalla niiden muodosta, väristä ja tuoksusta. Lämpö, aurinko, ilo, laiskuus ja jokin salainen viehätys houkuttelevien hedelmien muotokielessä inspiroivat. Kuinka moni taiteilija onkaan aikoen kuluessa halunnut vangita himoittavat hedelmät kankaalle tai akvarellipaperille! Kun minä tarvitsen vetoapua päästäkseni piirtämisen tai akvarellityön alkuun, laitan muutamia sitruunoita malliksi.

Sitruspuu voivat elää kauankin, sillä Firenzessä on ruukussa kasvatettuja sitruspuita, jotka ovat 200 vuotta vanhoja. Luxemburgin puutarhassa Pariisissa hoidetaan 80-100-vuotiaita sitruksia.


Eva Rönnblomin kirja on loistava tietokirja sitruksiin hurahtaneelle kasvattajalle, eivätkä ohjeet ole mitenkään ylivoimaisia. Kuka tahansa voi kasvattaa oman sitruspuun!


Sitruspuun hedelmiä voi syödä sellaisenaan, niistä voi tehdä marmeladia tai valmistaa vaikkapa appelsiinijäädykkeen, jonka ohje on kirjassa ja kuva ohessa.

Nyt tiedän, että minun ei enää tarvitse viettää tulevia vuosia missään kuumassa kärsimässä. Mieheni on aina halunnut asua siellä, missä kasvaa appelsiinipuita, nyt teen hänen unelmastaan totta Muuratsalon saarella!

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

HELLÄSTI HYVÄSTELEMME VÄHITELLEN TALVEA JA...

Alamme nyt hellästi hyvästellä talvea ja siirtyä kevääseen. Ensi viikolla on jo kevättä ilmassa ja kirjoissa. Ajattelin, että tämä Sooliksen talvikuva on sopivan hellä halaus talvelle, joka on ollut kaikkien aikojen lumoavin♥

LEENA PALOTIEN MUISTOLLE TÄNÄÄN LEHDESSÄ


Mikä olen? Tähdenlento
Luojan ikuisessa yössä,
tomujyvä aavan aineen
lakkaamattomassa työssä.


Mutta sentään! Tahdon antaa
hehkun hetkelleni tälle,
tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle.


- L. Onerva -
kuva S

lauantai 20. maaliskuuta 2010

MUISTOJENI JULIA



Kaksi kuukautta sitten sain avioeron. Vihdoinkin! Viisitoista vuotta naimisissa vähä-älyisen papukaijan kanssa on tasan yhtä monta vuotta liikaa. Kuluneiden kahden kuukauden aikana sekä isäni että äitini ovat kuolleet. Ystävistäni puolet kärsii työuupumuksesta ja/tai avioliittohelvetistä. Puolet elää kulissielämää, jossa voimat menevät kulisseja kannatellessa. Kuka olikaan se kirjailija, joka sanoi: ”Avioliitto on instituutio, jossa kaksi vankia vahtii toisiaan ja koti on paikka, jossa kiusataan lapsia.”

Huolimatta näistä tapauksista taikka hukkaan heitetyistä viidestätoista vuodestani en tunne itseäni surulliseksi – en lainkaan. Lienen mies vailla tunteita. Tai syväjäädytetty.


Tiedän urani olevan jyrkän käyrän ylöspäin. Säästöni kasvavat ja tuottavat korkoa korolle. Joskus erehdyn katsomaan itseäni peilistä ja ihmettelen, kuka on tuo mies, jonka päälaen oheneva hiuskasvusto on kertomus huomisen kaljuudesta. Mies, jonka silmänalusia koristavat mustat varjot. En usko tuntevani häntä. Harvoin minä hymyilen ja koskaan en naura. Elämä vailla elämää, täynnä kumajavaa tyhjyyttä, eikä sekään tunnu miltään. Se vain on – ei mitään. Hyvä niin.


On maaliskuu. Kylmä ja tuulinen maaliskuu pienessä merenrantakylässä. Hevosilla tarhoissa alkava kevätkiima.


Seison eräässä ratsastustilaisuudessa syvästi palellen aukeilta pelloilta puhaltavan viiman kourissa. Haistelin lapsuudesta tuttua, paksua ja hyvää hevosenhajua. Äkkiä tunsin pakahduttavaa ja minulle vierasta riemun tunnetta. Samalla kun tunsin miltei hymyileväni, tapasin tytön. Itse asiassa tapasin naimisissa olevan naisen. Itsellisen, tyypillisesti muodikkaan nykynaisen, vilkkaan ja kauniin. Täynnä usein paljastuvaa valkoista hymyä. Aitoa englantilaista tweediä, menestyksestä kielivää itsevarmaa käytöstä, pehmeää, ruskeaa nahkaa, ripaus Lagerfeldiä. Juuri oikea rotutamma seisomaan siellä, missä hevosten kupeet höyrysivät ja maisemaa ympäröi eräänlainen vauras laaja-alaisuus. Juuri sellainen tamma, joka ottaa haluamansa ja sitten ylen antaa jätöksen loppuun käytettynä. Juuri kun kuvittelin häntä veneen kannelle, katseemme kohtasivat. Kulissit romahtivat.


Näin hänet alastomana. Tiesin, että olin ainoa, joka oli koskaan nähnyt hänet. Hänen silmänsä olivat kovat ja pehmeät. Hänen ilonsa takana asui käsittämätön suru. Kaikki katsoivat häntä, sillä häntä oli vaikea olla huomaamatta. Mutta vain minä näin, että hän on runo ja merituuli, kuuma suudelma ja levoton halu. Vain minä näin, että hänen yksinäinen sielunsa oli alati harhaillut etsien oikeaa paria sitä koskaan löytämättä. Sillä hetkellä, katseidemme koskettaessa, kun hänen harmaat silmänsä muuttuivat meren vaahtopääaalloiksi kuiskien ensimmäisestä tiedon kajastuksesta, tajusin hänen löytäneen itsensä.


Minä olin hänelle satama ja lopullinen rauha. Hän oli minulle eräs tuulinen maaliskuun päivä, kevään aavistus, silkkiturpahevoset, muodollinen esittely, harmaa katse jääsieluni pinnalla, katseessa pilkahdus meren vihreää.


Pakenin. Pelkäsin jäätikköni sulamista.


Kesä. Syreenin ja meren tuoksua. On loma. Olen lähdössä merelle. Enää en kelpuuta seuraksi kuin itseni. Lähden yksin. Edellinen kesä opetti. Oli joitakin naisia, useimmat papukaijasarjaa. Jokunen hissukka ja eräs kipeästi elättäjää kaipaava yksinhuoltaja liikakiloineen. Kaikki huonoja rakastajia, huonoja meri-ihmisiä ja mikä pahinta, tyhmiä. Tuhertelin paljon paatin koneiden kimpussa, melkein asuin konehuoneessa. Sängyssä tein teknisen tempun ja pelehdin kondomien ja toivorikkaiden naisten kanssa. Tunsin vihlovaa tyhjyyttä. Koko mereni oli pilalla. Kaipasin lokkeja, suolaisia kosketuksia, tyydytyksen huutoa suviyössä. Kaipasin aitoa. Kaipasin itseni kaltaista, enkä kertaakaan uskaltanut antaa itseni ajatella, ketä.


Kerran yöllä sukelsin mereen huuhtoakseni ihomuistiltani tympeiden panojen maut. Ja mitä kohtasinkaan! Meren syleilyssä olin hänen sylissään. Tunsin hänen naisenlantionsa, joka jo ennen aikojen alkua oli tarkoitettu vain minulle. Käsissäni olivat hänen pienet rintansa, kuin helmet turvaisasti simpukkakodeissaan. Katseeni, mieleni, miehenelämäni upposi häneen loputtomasti. Hipaisu autuutta ylitse älyn ja järjen.


Tajuamisen vallatessa minut, nousin rivakasti kannelle. Purin käteni suolaista makua samalla huutaen hurjaa, järjetöntä eläimen valitusta, kunnes kipu ylitti kivun ja minä synnyin uutena. Äkkiä näin meren loistavan yökauneuden, koko sen väreilevän, tuoksuvan, alastoman helmiäisihon. Ja tiesin, että olin puhtaudesta rikas ja tyydytetty. Tiesin myös tästä hetkestä nukkuvani yksin. Vain mereni kanssa.


Lokakuussa hän tuli luokseni. Oli määrätietoinen ja halusi minut. Ilman sanoja, ilman ainoatakaan sanaa. Rakastelimme olohuoneen lattialla. Se oli jotenkin kuin pyhä toimitus, sinetti. Jälkeenpäin tuli muita kertoja. Paljon kertoja. Hän otti avioeron ja jätti taakseen kaiken. Koko entisen elämänsä.


Hän muutti luokseni, hän muutti minuun. En enää tuntenut kuollutta itseäni. Aloin hengittää. Opin nauramaan. Opin nauttimaan.


Hän oli hyvin kaunis ja hän rakasti kauneutta. Lyhyessä ajassa hän istutti kotimme suojaksi todellisen salaisen puutarhan, jossa kukkivat kirsikka- ja luumupuut, tuoksuivat ruusut ja liljat, oravat söivät kädestä ja siilit hiipivät iltakupeilleen. Akileijoja hän istutti keijuille ja unikkoja rakkaudelle. Orvokkeja ja valkovuokkoja minulle…

Opin haluamaan häntä loputtomasti. Meillä oli hyvä keskustelu, mutta omistimme myös hyvän hiljaisuuden. Ymmärsimme toisiamme ilman sanoja, mutta toisaalta olimme ainoat toistemme ymmärtäjät.


Huhtikuussa matkustimme Pariisiin. Uusi kieli, viini, ruoat, ihmiset tekivät hänet onnelliseksi. Söimme mahtavia aterioita. Söimme toisiamme. Olimme alati nälkäisiä ja alati tyydytettyjä. Päätimme jonain päivän palata Ranskaan, meidän Ranskaamme: Mémoire chérie/ kaksi kolmen minuutin munaa/ rapiseva aamulehti/ kynttilän levoton lepatus/ -arkiaamu. Mémoire chérie/ ranskalaista maalaisjuustoa/ täyteläistä punaviiniä/ kujertavat kyyhkyset/ -Bapaume. Muistatko? Elämä oli kevyttä, kuin oikein hyvää viiniä. – Mémoire chérie, kuiskaa hän toisinaan ja rakastelee ranskaksi. Kuulumme toisillemme!


Emme käyttäneet ehkäisyä. Se ei kuulunut meille. Elokuussa hän tuli raskaaksi ja olimme riemusta hulluna. Vihdoinkin lapsi juuri oikean ihmisen kanssa. Hän uskoi lapsen saaneen alkunsa eräässä kanervikossa pikkusaarella. Hän puhuikin kanervavauvasta. Tosiasiassa sitä ei voinut tietää, sillä me rakastelimme miltei joka päivä tai kolmekin kertaa päivässä. Alati.


Kanervavauva teki hänen ihonsa pehmeäksi ja toi silmiinsä aamu-usvan. Hän sisusti lastenhuonetta, söi vitamiineja, käveli, ui ja rakasteli paljon. Täydempää ei elämä voinut olla.


Lokakuun lopulla hän sai keskenmenon. Hän itki loputtomasti sairaalassa, kotona, sylissäni ja yksin piilossa. Hän itki elämänsä kaikki kyyneleet eikä ollut koskaan myöhemmin sureva.


Erään kerran hän sanoi:” Rakkaani, eihän kuolemakaan voi meitä erottaa? Sovitaan, että tulemme ylitse tuntemattoman toistemme luokse ja pidämme toisiamme sylissä ilman surua – hellästi.”


Hän sanoi tämän eräänä yönä nukahtaen lujasti sormeani puristaen kuin pikkulapsi. Ihan kippurassa. Kuin sikiö kohdun suojassa.


Kodissamme soi usein Errol Garnerin Misty. Kappale, josta hän erityisesti piti. Jokainen pianon koskettimen helähdys vastasi hänen suruunsa. Lohdutti häntä tai vei pois. Mielessäni soi nytkin Misty. Nyt kun hänen kuolemastaan on aikoja. Hautajaiset. Vain minä läsnä. Minä ja Misty.


Mihinkö hän kuoli? Liikaan suruun? Liikaan rakkauteen? Ehkäpä niin, ajattelen minä. Ulkopuolisille hän kuoli tavalliseen, arkipäiväiseen syöpään. Tiesin, että hänellä oli ollut melanooma vuosia sitten. Arpi oli melko näyttävä, sitä olisi ollut vaikea salata. Sen sijaan en tiennyt, että hänet oli määrätty kontrolleihin vuosikausiksi. Ne hän ’unohti’. Se oli Julian valinta.


Eräässä elokuun yössä sirottelin hänen tuhkansa mereen ja tuuleen. Ensimmäisen kerran sitten lapsuuteni itkin todellista itkua. Avuttoman lapsen itkua. Lokit, haahkat ja tiirat nukkuivat kivillään, kun minä vapautin suruni yhtymään meren hiljaisuuteen. Mutta meri ei ollut hiljaa. Meri lauloi minulle:” Kippari, älä ole surullinen, sillä nyt minun on hyvä. Levoton, lepattava sielurukkani on löytänyt rauhan. Olen meren suolainen maku ihollasi, olen lokin huuto aamuvarhain, olen kuunvalo uniesi sillalla, olen suvisade ja talven pyry. Olen kaikki mitä ikinä keksit kaivata. Sinun.”


Niin lauloi ja lohdutti meri. Lohdutti ja tyynnytti minut levolliseen väsymykseen. Sai minut kajuuttaan sulkeutumaan unen lohtuun. Ennen nukahtamistani tunsin, kuinka tuttu, pieni käsi puristui sormeni ympärille: Lämmitä!

Leena Lumi
kuva Henri de Toulouse-Lautrec (Impressionistit, Kirjayhtymä 1979)

RUUSUPUU

Ruusupuu! Ja tämä kaunis säilytyslaatikko on nyt kirjasto/toimistoni hylyllä kuin muistuttamassa siitä, että remontti odottaa kirjastoa. Romanttinen säilytyslaatikko kertoo myös, että olohuoneen lemmikinsininen sohva siirtyy kirjastoon, jonka väreiksi tulevat seinän murrettu vihreä (Merin tarkka valinta aikanaan!), softi sininen (ainakin soffa), valkoinen (pitkät valkoiset verhot ja valkoinen, nahkainen lukutuoli),  ja hyvin tumma puu (ne Ikean uudet hyllyt). Huoneen luonnetta ilmentää seinällinen kirjoja ja muutama tarkoin harkittu ja kauniisti kehystetty valokuva sekä taulu sinisistä iiriksistä.

WHERE HAVE I VISITED TODAY?

I TELL YOU SOMETHING ABOUT MY OTHER BLOG...

I tell you something about my Lumikarpalo. This other blog is the music of the silence. There is only some sentences, pictures and poems, which I like very much. Lumikarpalo is flowing very slowly, 'lento'. This is how I should like to be, but I just cannot. I live too 'presto'.

Lumikarpalo doesn't wait any popularity. It's the stream with melody 'adagio'.  It's the place for some rest and for some silence.

Let me and my Lumikarpalo live/be/continue 'moderato'. Still: My doors are open if you need some place where to take some break.

Love
Leena Lumi

photo by Hannu Hautala (First Snow, Minerva 2009)
  

perjantai 19. maaliskuuta 2010

FEAR LESS, LOVE MORE, SLEEP TIGHTER

Viikonloppu tekee tuloaan. Ja talvi tuli takaisin. Ajattelin olla itsekäs ja viettää viikonloppua...Lähden kohta humputtelemaan kaupungille ja huomenna taas olisi jotain menoa. Luvussa myös hyvin kiinnostava kirja! No, voisiko joku edes kuvitella, että tarjoaisin teille muuta kuin kiinnostavaa luettavaa;-) Ajattelin myös nukkua tosi pitkät yöt, sillä viikolla luen pikkutunneille. Leikin olevani karhu talvipesässään, joka ei vielä tiedä keväästä mitään...

Silti olen päättänyt, että kevät alkaa ensi viikolla! Se tulee näkymään myös blogin kirjoissa väistämättä. Ja ensi viikolla on Jyväskylän Kirjamessut, jonne tietysti menemme. Joten tässä niinkuin yritän toivotella mukavaa kevättalven viikonloppua. Saatan laittaa viikonloppuna yhden vanhan romanttisen novellini tai olla laittamatta...en tiedä vielä.

Voikaa hyvin Kaikki Ihanaiset Lukijani ja  nauttikaa viikonlopusta ja läheisistänne, joihin toivottavasti laskette mukaan perheen lemmikit. Kuvassa nukkuva 'nalle' on sisareni miehen, Pekka Mäkisen kuvaama.

♥:lla Leena Lumi 

TAIVAALLINEN MUNAKOISO

Marja Lindforsin kirja Taivaallinen munakoiso (WSOY 2009) on enemmän kuin vain keittokirja: Se on kaivattu tilaustyö meille, joiden mielestä juuri munakoisosta syntyvät hurmaavimmat ateriat; meille, joille munakoiso on enemmän kuin vain eksoottinen kasvis; meille, jotka olemme kaivanneet enemmän tietoa tästä kauniista herkusta ja sen monipuolisista käyttötavoista.

Koska kerään keittiöni kirjahyllyyn keittokirjoja jopa matkoilta, ei ole yhdentekevää, miltä kirjat näyttävät. Keittokirjan pitää olla houkutteleva! Sen pitää saada kokki innostumaan! Marja Lindforsin Taivaallinen munakoiso täyttää tämänkin kriteerin täydesti. Lindforsin omat kuvat ovat niin hurmaavat, että tiedän jo kokeilevani useimmat kirjan ohjeet. Sen lisäksi kirjailija on ymmärtänyt asettaa mukaan myös täydennyskuvia, jotka ovat niistä maista, joissa munakoiso on suosittu, mutta ihan arkinen kasvis. Mieleeni tulee keittokirjoista vain loistava Sopranos keittiössä, jossa kirjasta on tehty elävä tuomalla siihen jopa ylenpalttisesti muutakin elämystä kuin ruokaohjeita.

Minun munakoisomieltymykseni alkoi siitä ainoasta ja hiukan monimutkaisestakin Munakoisoa fetalla ja tomaatillla, jonka olen teille pariin kertaan postannut. Se on järkyttävän herkullinen kasvisruoka, jota syödessä kasvaa himo löytää lisää munakoiso-ohjeita ja myös yksinkertaisia sellaisia.

Lindforsin kirja tarjoaa näitä kaikkia laidasta laitaan ja niin selkein ohjein, että tumpeloinkaan kokki ei erehdy tekemään väärin. Jo kuvista näkee mitä tuleman pitää! Ja sylkeä alkaa erittyä, kun katsoo kuvia pidempään…eli siis todella herkullinen kirja.

Kirja tarjoaa Alkuruoat & lisukkeet, Pikkulämpimät, piirakat & pizzat, Pastat ja Pääruoat. Näiden pääosioiden alle jää lukuisia aterioita niin kasvisruokailijoille, kuin heille, jotka haluavat vaikka Hirvenliharisotolla täytetyt munakoisot. Löytyy myös Etikkaan säilöttyä munakoisoa, josta saadaan loistava antipasto. Tätä muuten etikkahimoisena aion kokeilla heti! Löytyy myös Gratinoitujan tortellineja kinkun ja munakoison kera ja sitten sienihullun unelma Kasvis-kantarellipaistos!

Tiedän, että himoatte edes muutamaa ohjetta ja tulette saamaankin, mutta kaikki on parempaa, kun sitä ensin joutuu odottamaan. Odotetaan suvea ja grillikautta! Annan teille kuitenkin tämän elämyksen lopussa Melanzane all’aceto eli Etikkaan säilöttyä munakoisoa –reseptin. Sitä ennen vähän enemmän tästä violetista kasviksesta, jonka tarina yltää 4000 vuoden taakse.

Munakoison tarina lähtee Intiasta, jossa se kasvoi luonnonvaraisena jo 4000 vuotta sitten. Eurooppaan munakoiso saapui keskiajalla arabien mukana. Arabialainen lääkäri Ibn Butlàn kirjoitti 1000 –luvulla, että munakoiso tuotti melankolisia mielialoja ja houkutti säädyttömyyteen. Niinpä nuoria naisia ja neitsyitä varoitettiin munakoisojen poiminta-aikaan himokkaista miehistä, koska hedelmän kuuma ja kostea luonne sekä melankolinen sävy voisi saada aikaan poikkeamisen säädyllisyyden poluilta.

Tämän luettuani tajusin välittömästi, miksi kutsun munakoisovuokaani nimellä Meille kahdelle – yöllä! Ja nyt kun opin tästä kirjasta yksinkertaisia grillivinkkejä, meillä on edessä hyvin eroottinen, kostea ja kuuma suvi, sillä ei mitään lihoja grilliin ellei munakoisoa ole mukana! Myös munakoison väri ja muoto saavat minut oudon levottomaksi…Kyseessä on ehdottomasti eroottinen kasvis. Toinen vastaava on tomaatti, ’lemmen omena’ ja näillä kahdellahan on siunattu liitto makuhermojen paratiisissa. Myös persiljaa aion tänä vuonna kasvattaa ruukussa (kasvimaanhan olen luovuttanut hedelmäpuutarhalle) ja basilikaa minulla kasvaa aina.

Munakoisoa käytetään kaikissa Välimeren maissa lukemattomin eri tavoin. Sitä syödään höyrytettynä, paneroituna, öljyssä paistettuna, uunissa kypsennettynä ja grillattuna tai yhdessä lihan, vihannesten ja yrttien kanssa. Munakoisoa syödään kuumana ja kylmänä, ja se sopii niin alkupaloiksi, lisukkeiksi kuin pääruokiin.

Marja Lindfors söi ja kuvasi kirjaansa varten yli seitsemänkymmentä munakoisoruokaa eri paikoissa ja valitsi kirjaansa parhaat. Hän mainitsee niin ihastuttavasti, että ’rakkauteni munakoisoihin on vain kasvanut. Olisikohan keskiajan uskomus munakoison hulluutta aiheuttavasta vaikutuksesta sittenkin totta? Ainakin näihin ruokiin tulee intohimo.’

Kalorinvartijoille kerron, että sadassa grammassa munakoisoa on vain 17 kilokaloria ja jos pelkää munakoison liittolaisen oliiviöljyn kaloreita, kannattaa muistaa, että oliiviöljy on kuitenkin tarvitsemaamme hyvää öljyä ja ilman voitelua emme selviä me eivätkä munakoisot, sillä munakoison liittolainen on valkosipulin ja tomaatin, lisäksi ehdottomasti oliiviöljy.

Mieheni katseli eilen tätä kirjaa sen näköisenä, että nämä reseptit on kokeiltava kaikki. Onneksi itsetuntoni on sitä luokkaa myös kokkaajana, että löydän korvaavat ainesosat niille erikoisuuksille, joita ei kaupunkimme herkkupuoti tarjoa.

Täydellinen keittokirja, jota nauttiessa munakoisoon hullaantuu hänkin, joka ei ole tätä elämystä ennen kokenut!


Etikkaan säilöttyä munakoisoa
Melanzane all’aceto


8 pienehköä munakoisoa
suolaa
valkoviinietikkaa
6 pientä valkosipulinkynttä
iso nippu mintunlehtiä
oliiviöljyä


Kuori munakoisot ja leikkaa ne suikaleiksi. Pane suikaleet isoon kulhoon, ripottele niille suolaa ja sekoita. Anna suikaleiden vetäytyä pari tuntia ja purista käsin pinnalle noussut neste niistä pois. Pane ne kulhoon ja kaada suikaleiden päälle etikkaa niin paljon, että ne peittyvät. Jätä ne vetäytymään muutamaksi tunniksi. Purista suikaleet mahdollisimman kuiviksi ja jätä painon alle yöksi.

Painele seuraavana päivänä suikaleita oikein tiiviisti lasipurkin pohjalle. Lisää aivan ohueksi leikattua valkosipulia, pieniksi revittyjä mintunlehtiä sekä niiden päälle uusi kerros munakoisosuikaleita. Jatka kerroksia samaan tapaan, kunnes purkki on täynnä. Kaada purkkiin öljyä pintaan asti. Seuraavana päivänä kaada hieman lisää öljyä, kunnes pinta jälleen peittyy. Säilyke on valmista syötäväksi kymmenen päivän kuluttua. Sitä tarjotaan antipastona.

Italialaiseen tapaan raaka-aineiden määräksi ilmoitetaan ’quanto basta’ eli riittävästi. Ainakaan minulle tämä ei ole mikään ongelma, sillä keittiöni on yleensä muutenkin kuin armeijan entisen muonitusmestarin eli ’abbondante.

PIENET, SUURET SUOMALAISET

Minna Canthin nimikkopäivälle!

Vauvana Gustaf oli rauhallinen ja hauska, mutta alkoi puhumaan opittuaan komennella ympäristöään niin kovalla äänellä, että se herätti ”vakavaa huolestumusta”. Poika itsenäistyi eikä pitänyt asioihinsa puuttumisesta.

Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.

Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset/ Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva, 2009) ja olin aivan viehättynyt! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:

Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.

Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minnan ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!

Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee todellinen lahjahitti. Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen.

Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.

Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.

Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevasta hämystä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.

Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…välskärin seikkailuissa.

Mutta ah!, Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!

Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…


Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumieleisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville. Kultamitali tuli!
Valse Triste

torstai 18. maaliskuuta 2010

PÄÄSIÄINEN LÄHESTYY...MITÄHÄN ILONALLE...

Pääsiäinen lähestyy, käyppä kurkkaamassa, mitä kuuluu Ilonalle Sateekaaren taa!

Tiikerikakku - anopin ihanalla reseptillä


200 g voita
3 dl sokeria
3 munaa
runsas 1 dl maitoa
1,5-2 rkl kaakaojauhetta
3 tl vaniljasokeria
3 tl leivinjauhetta
5,5 dl venhnäjauhoja

Voi ja puolet sokerista vatkataan vaahdoksi, loppusokerin kanssa vatkatut munat, jauhot, joissa leivinjauhe, maito ja vaniljasokeri lisätään. Noin 1/4 taikinasta otetaan erilleen ja värjätään kaakaolla. Voidellun vuoan pohjalle pannaan vaaleata seosta, väliin kerros ruskeata ja pinnalle taas vaalea kerros.

Kakku saa paistua noin 45 minuuttia 175 asteessa uunin keskitasolla. 

TAPAUS KALTEIS

Hänen piti päästä ulos. Hän ei pystynyt olemaan sisällä. Hän ajeli seutua pitkin ja poikin. Niin kuin aina liikkeellä ollessaan. Kuinka kauan hän oli jo polkenut? Tuntejako? Hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän etsi. Oli levoton.

Andrea Maria Schenkelin toinen teos Tapaus Kalteis (Kalteis, Gummerus 2010, suomennos Leena Vallisaari) osoittaa hänet rikoskirjallisuuden mustaksi hevoseksi. Näin eleettömästi tehdään menestysdekkari! Saksalainen kirjailija, kotiäiti ja entinen postivirkailija näyttää, mistä on tehty ne dekkarit, joita ilman et lähde kirjakaupasta, ne dekkarit, joita ennen et sammuta lukulamppuasi, vaikka olisi jo suden hetki.

Jo Hiljainen kylä vakuutti minut Schenkelin tyylistä, mutta Tapaus Kalteis vain alleviivaa edellisen. Schenkel törmäsi sattumalta vanhaan tosirikokseen teekupposensa äärellä ja se oli siinä: todellinen sarjamurhaaja, joka kymmenen vuotta sai rauhassa ajella pyörällään pitkin ja poikin etsimässä uhreja ja joka kiinni jouduttuaan tunnusti viisi murhaa ja yhdeksänkymmentä raiskausta.

Hän hidasti vauhtia. Ei halunnut ajaa naisen ohi liian nopeasti. Halusi nauttia näystä niin pitkään kuin suinkin. Ajatteli silkkisiä alusvaatteita ja toisiaan hinkkaavia reisiä. Sitä, miten hän työntyisi niiden väliin.

Tapaus Kalteis on pelkistetyn tyylin ylistys, sillä Schenkel vie tarinaansa korostetun lyhyillä lauseilla, jotka väistämättä nostavat pintaan toden tunnun. Myös tyyli käyttää vuoroin ’suoria’ todistajalausuntoja, vuoroin murhaajan ajatuksia ja vuoroin tulevien uhrien arkipäivän elämän kuvauksia, vetää lukijan imuun, jossa tuntee olevansa osa tarinaa. On helppo samaistua nuoreen Kathieen, joka haluaa suureen maailmaan eli tässä tapauksessa Müncheniin. Asunnottomaan Kathieen, joka viettää yön siellä täällä maksaen yöpymisensä seksillä. Mitään realistista suunnitelmaa tulevaisuutensa suhteen Kathiella ei tunnut olevan, mutta kohtalo on jo tehnyt sen hänen puolestaan…


Tässäkin kirjassa tulee, kuten Hiljaisessa kylässä, esille ’ei kuulu minulle’. Lina Führerin todistajalausunto poliisille syyskuun 1. päivänä 1937 kuvastaa ympäristön mihinkään puuttumattomuuden periaatetta pahimmalla mahdollisella tavalla. Hän katselee lauhaan yöhön ja kuulee naisen huutavan ja voihkivan ja heti kohta alkavan lausua isämeitää:

Isä meidän –rukouksesta hän oli varma. Hän oli nimittäin erottanut rukouksen alkusanat aivan selvästi. ”Isä meidän joka olet taivaissa…”


Hän oli sen jälkeen kuitenkin kuullut vain lyhyitä pätkiä. ”Pyhitetty…nimesi”, ääni oli hiljentynyt koko ajan, ”sinun tahtosi”. Valtatiellä ajavien autojen melu oli melkein hukuttanut alleen ”maan päällä…taivaassa”, kunnes mitään ei enää kuulunut.


Ja kun Lina meni nukkumaan kolme varttia myöhemmin, hän ei enää muistanut koko asiaa!

Todellinen sarjamurhaaja oli Johann Eichhorn ja kirjassa hänen hahmonsa on perheellinen mies Josef Kalteis, jota monet pitävät hyvin miellyttävänä, mukavana ja tunnollisena miehenä. Muta kun hän nousi polkupyöränsä selkään ja lähti ’metsästämään’, hänestä tuli peto.

Hän toivoi, että nainen vastustelisi. Tappelisi kaikin voimin häntä vastaan. Hän halusi haistaa naisen pelon, maistaa hänen hikensä. Kiihottua niistä entistä enemmän. Hän halusi nauttia hetkestä täysin siemauksin. Lietsoa himonsa äärimmilleen.

Ja kaiken aikaa Kathie yrittää selvitä päivä kerrallaan. Makaa liikkumatta miesten alla ja antaa näiden tehdä temppunsa. Nukkuu päivisin muutaman tunnin ystävänsä asunnossa, kunnes taas koittaa yö, jolloin on lähdettävä kaduille sininen myssy somasti päässä.

Kalteisin kuulustelupöytäkirjat tuovat kirjaan omaa kammotustaan, sillä ihan loppuun asti tuntuu kuin mies hekumoitsisi teoillaan. Schenkelin ei tarvitse pakottaa tarinaa, sillä kuolema ajaa pyörällään pitkin katuja varmana saalistaan ja Schenkelin teksti kulkee kuin hyvin rasvatut pyörän ketjut. Andrea Maria Schenkel on tullut jäädäkseen, eikä ole mikään ihme, että hän on saanut Deutscher Krimi Preisin sekä esikoisteoksestaan Hiljainen kylä kuin myös toisesta romaanistaan Tapaus Kalteis.

Tiedän jo, että Bessu on 'haistanut' sekä tiikerikakkuni että tämän dekkarin. Jos minä olen dekkarihullu, osa ’ansiosta’ lankeaa parhaalle ystävälleni, joka ei elä ilman niitä. Hän on jo matkalla lainamaan kirjaa minulta ja voitte arvata, että ikinä, ikinä en uskaltaisi paljastaa kirjan juonta tai sitä, että Schnkelillä on poikkeuksellinen kyky tuoda kirjaansa vähintään yksi…

Josef Kalteisin kuulustelupöytäkirjasta Münchenissä 28. helmikuuta 1939:

Yhä uudestaan tahdoin sen tuntea, olin hurmoksessa, en oma itseni, jälkeenpäin minua aina hävetti, mutta vähän ajan päästä se jo unohtui ja lähdin liikkeelle. Kuin villieläin, sellainen se vietti on, minä saalistan taas…yhä uudestaan.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Suketus

HILJAINEN KYLÄ

Andrea Maria Schnkelin Hiljainen kylä (Tannöd, Gummerus 2009, suomennos Leena Vallisaari) on on monitasoisesti täydellisen kauhistuttava kirja. Ensinnäkin kirja perustuu tositapahtumaan 1920 luvun Baijerissa ja juttu jäi ikuisesti selvittämättä. Kirjailija on vain siirtänyt raakalaismaisen veriteon ’50 –luvun Saksaan. Toisaalta, kirja myös tuntuu hyvin todelta, koska tyylikeinona on, että se pääosin perustuu kyläläisten todistajalausuntoihin, ja hyvin äkkiä lukija tajuaa yhden todistajista olevan murhaaja. Kirjan ainoa pahuus ei suinkaan ole joukkosurma, jossa menehtyy Tannödin tilaa pitänyt eristäytyvä Dannerin perhe, vaan ilmenee jotain melkein kestämätöntä…

Hiljainen kylä oli Saksan myydyin esikoisromaani vuonna 2006. Kirjailija Andrea Maria Schenkel asuu Baijerissa ja sai esikoisteoksestaan arvostetun Deutscher Krimi Preis –palkinnon 2007. Hiljaisen kylän käännösoikeudet on myyty yli kahteenkymmeneen maahan ja kirjasta on tekeillä elokuva. Täytyy vain ihmetellä Andrean mielenliikkeitä, sillä tuhansia jännityskirjoja elämässäni lukeneena en ole voinut missään yhtä huonosti kuin viime yönä Einhausenin kylässä.

Ja nyt, juuri nyt, kuulen, kuinka jossain nousee valitus: Eikö tämä väkivalta riitä? Eikö riitä, että tapahtuvat Sellot ja Jokelat ja Itävallan Fritzit? No, aivan varmasti eivät riitä! Niin kauan kuin Suomessa ja Saksassa ja missä tahansa maailman maassa on yksikin Hiljainen kylä, jokainen lukekoon kirjan ja tajutkoon, mistä lopulta on kysymys. Kukaan ei voi pahoin siitä, kun joku kirjoittaa mukaansatempaavan dekkarin, jossa paha saa lopulta kuitenkin palkkansa. Välillä pelotti ja hengitys pysähtyi, mutta lopulta yhdestä tai useammasta ruumista huolimatta, paha saa kuitenkin palkkansa.

Hiljaisen kylän kauhu on Jante-kauhua. Jante on mikä tahansa kylä missä sinä juuri voit asua. Nyt olemme kuitenkin kylässä, jota Janten sijasta kutsutaan Einhauseniksi ja Tannödin maatilalla tapahtuu erittäin kylmänä maaliskuun perjantain ja lauantain vastaisena yönä raaka joukkosurma, jossa menehtyvät maanviljelijä Herman Danner, vaimonsa Theresia, tytär Barbara Spangler sekä lapset Marianne ja Josef sekä talon piika Maria Meiler. Veriteko on tehty piikkikuokalla ja lisäksi Barbara Spanglerin kaulalta löytyvät kuristusjäljet.

Todistajalausuntojen myötä Einhausen alkaa kirkastua sumusta Janteksi. Dannerin perhettä pidettiin eristäytyneenä, omalaatuisena ja perheestä tiedettiin jotain todella kammottavaa, mutta kukaan ei koskaan halunnut puuttua asiaan, koska: ”Eihän se minulle kuulu” ja ”Herman Danner oli kova tekemään työtä, vaati muilta, mutta myös itseltään.”

Jos minä nyt sanon sinulle, että eristyneissä kylissä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Niissä voidaan tehdä lapsille ihan mitä tahansa, jopa sellaista, mistä et ole koskaan kuullutkaan, usko pois, sillä minä tulen Jantesta ja minä haistan Janten jo kaukaa. Einhausen haisee Jantelta!

Ei kuulu minulle!


Alois Huber: ”Ainoa mitä tunsin oli kammo, kauhu. Se, joka tuollaista on tehnyt, ei totta vie voinut olla edes ihminen. Perkele se oli. Meikäläisiä se ei voi olla, meillä ei sellaisia hirviöitä ole.”

No, ainoa mikä on takuulla varmaa, on fakta, että pahan tekijä on aina itse kylästä, joka vaikenee ja vierittää syytä muualle. Hiljaisissa kylissä riittää, kun on kova tekemään työtä, näyttäytyy kirkon etupenkissä pääsiäisenä ja jouluna, muuten voit tehdä kenelle tahansa ihan mitä tahansa ja kylä vaikenee: Ei kuulu minulle!

Jos Schenkel olisi käyttänyt kirjassaan pelkästään kyläläisten todistajanlausuntoja, kirja ei olisi saavuttanut tyylillisesti tasoa, johon se nyt ylsi. Todistajalausuntojen välit ovat paljastavimmat, sillä Einhausenin kylän väkeen ei ole luottaminen, koska he ovat itse osallisia tavalla tai toisella. Schenkel tulee Jantesta ja hän tiesi, mistä kirjoitti. Hänen on täytynyt lapsena nähdä, mitä tapahtui jossain toisessa hiljaisessa kylässä. Jollekin tehtiin jotain todella kamalaa ja kylä vaikeni ja salli tapahtua. Ja kun paholainen täytti 70 vuotta hänelle vietiin lahjoja ja kunniapräniköitä ja kylän silmäätekevät kumarsivat niin, että tyhjät päät kopsahtivat polviin.

Tämä kuuluu juuri sinulle!

Hiljainen kylä on kirja, joka pitäisi ottaa hiljaisten kylien koulujen oppiohjelmaan, sillä jantelaisuus kuolkoon. Ja tämä kuuluu juuri sinulle, joka asut hiljaisessa kylässä ja hurskaasti taivutat pääsi kirkon penkissä, mutta olet syntisistä suurin vaikenemalla. Sinulle on kirjoitettu Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä ja sinä luet tämän kirjan, sillä tämä kuuluu juuri sinulle!

Oi kunnian Kuningas,
oi Jumalan Poika, Jeesus Kristus,
oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman
synnit,
anna heille rauha!
Oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman synnit,
anna heille rauha!
Oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman synnit,
anna heille iankaikkinen rauha!

ANNA-LEENA HÄRKÖNEN JA SANOMISEN USKALLUS & TAITO

Olen aina ihaillut Anna-Leena Härköstä hänen monipuolisesta lahjakkuudestaan kuin myös sanomisen uskalluksesta ja taidosta. Jos ihmettelette, miksi en ole vielä tuonut hänen kirjojaan blogiini, on siihen vain se yksi ja ainoa syy: En ole ehtinyt!

Tämän päivän Keskisuomalaisessa on Annamari Nurmisen haastattelu Härkösestä ja poimin sieltä pari oivaltavaa näytettä, joita voitte pitää vaikka torstain kevennyksenä tai oivalluksena, aivan kuten haluatte:

Kirjoitat ihmissuhteista viiltävän suorasukaisesti. sanopa, mikä niissä on kaikkein vaikeinta?
- Kaikki. Ennen kaikkea se, kun luonteet törmävät toisiinsa. Lähtökohtaisesti miehet ja naiset ovat niin erilaisia, ettei meidän pitäisi olla missään tekemisissä toistemme kanssa.

Annoit aikanaan Imagessa julkiseen keskusteluun päätyneen neuvon, että naisten pitäisi nukkua aina ilman pikkuhousuja. Vieläkö neuvo pätee?
- Juu. Ilman muuta. Vanha täti sanoi kerran minulle, että tavaran pitää tuulettua. Se pätee yhä.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Rakkaudesta Jyväskylään, Muuratsaloon ja lumeen


Olen vuonna 1985 tuulten pienestä merenrantakylästä Luvialta tänne tuoma. Koulu- ja urakaupunkini oli Pori. Länsirannikolla on vieläkin ystäviä yli 40 vuoden takaa. Olin niin rannikkolainen, että mieheni epäili, että muutamme täältä pikaisesti takaisin, koska jokainen hiusjuurenikin oli Luvian saviperäisessä maassa. Nyt on paljon vettä virrannut ja vielä enemmän multaa puutarhaamme, sillä pelkästä ikävästä merenrantakylääni loin oman Salaisen Puutarhan. Sitten aloimme rankan remontin, jossa ylitimme niin omat voimavaramme kuin budjettimme, mutta onneksi myös unelmamme! Istuessamme uuden uutukaisen saunamme lauteilla mieheni taiteilemia kiviseiniä ihaillen, sanoin yllättäen: En koskaan jätä tätä saarta. Olen sielultani saarelainen ja pikkukaupunkilainen: tänne jään. Mieheni oli äimänkäkenä, koska tuntee rakkauteni mereen. Siis, mitä oli tapahtunut?

Oli tapahtunut Jyväskylän kasvu keskieurooppalaistyyppiseksi kaupungiksi. Olin rakastunut yliopiston valkeisiin rakennuksiin Jyväsjärven rannalla, olin rakastunut kaupunkimme siltoihin ja uusiin valoihin kävelykadulla. En voi elää ilman Ranskalaisten korkojen korvasienikeittoa ja saman paikan pöytää numero kolme: Pöytä kahdelle, pöytä rakastavaisille! Lyseo on niin kaunis, että voisin sitä halata ja kirkkopuistossa istun jäätelöllä joka kesä. Olen salaa kosketellut kaupungin vanhoja mukulakiviä ja ajatellut: Mitä, jos olisinkin syntynyt tänne, onhan äitini suku kuitenkin Keuruulta...Olen pienten putiikkien asiakas ja mikään ei ole liian kaukana kävellä. Ajan Viherlandiaan kuin kotiin ja saan ihailla matkalla Kuokkalan kaunista kartanoa. Kerran minulla oli sovittu tapaaminen kaupungissa, mutta kun pysäytin auton, huomasin olevani Viherlandian parkkipaikalla;-)

Oli tapahtunut myös Muuratsalo-ilmiö. Talviset hiihdot ympäri kotisaaren, patikoinnit metsissä jyrkkien, suoraseinäisten kallioiden välissä, romanttiset yöuinnit, puutarhani synty, suvet kuin Tahitilla, maailman paras ja kaunein kirjasto ja tietenkin Päijänne, joka on riittävän suuri tällaiselle meri-ihmiselle.


Oli myös tapahtunut ikimuistoisia tapahtumia: veneilysuvet Lokki-veneellämme pitkin Päijänteen selkiä, jolloin todeksi koimme 'vöin hopeisin hohtelee'; ystäviemme kokoontuminen pyöreille synttäreilleni ja yllätysristeily ravintolalaivalla, jolloin kovimmatkin merikarhuystäväni vakuuttuivat järvemme ainutlaatuisuudesta; teatterikokemuksia, joista kirkkaimpina helminä Gabriel, tule takaisin ja Alvar Aallosta kertova Maestro; Johanna Rusasen joulukonsertti Taulumäen kirkossa ja hänen uskomattomat Ave Maria -tulkintansa; tyttäremme Meri painoi valkolakin päähänsä maineikkaassa Jyväskylän Lyseossa ja riemuylioppilaat ilahduttivat; ystävämme häät Pihlajaveden korpikirkossa ja monta muuta ikimuistoista tapahtumaa, joista viimeisimpänä hevosen selkään nousu Petäjävedellä 30 vuoden tauon jälkeen.

Jyväskylä rakkaani, Muuratsalo rakkaani, sylissänne olen riemulla pyryt ja tuiskut, helteet ja suvisateet. Toivon, että suhteemme on 4-ever ja edelleen elämyksiä täynnä. Ehkäpä minäkin olen antanut teille jotain kiintoisaa niin kritiikeissäni kuin kiitoksissani, sillä ainahan nyt jotain sanottavaa löytyy satakuntalaishämäläiskarjalaiselta, kynä toisessa kädessä, kirja toisessa kädessä syntyneeltä merensuolatuulissa kasvaneelta naiseläjältä. Uskon, että erilaisuus on rikkautta ja vain lisää intohimomme syvyyttä!

Ja vielä on semmoinen ilmiö kuin lumi! Lumi on semmoista valkeaa, kaunista, pehmeää, puhdasta, josta voi iloita ja joka mahdollistaa monenmoista ihanuutta: lumienkeleitä, lumilyhtyjä, lumipuutarhoja, lumiukkoja, lumilinnoja, lumivaelluksia, lumiratsastusta…Lumi ei ole itsestään selvyys, sillä länsirannikolla lumi oli aina suuri ihme. Enimmäkseen oli vain floskaa. Täällä Keski-Suomessa lumi on kuin luonnon suuri pukujuhla, jossa ankea marraskuu muuttuu Talven Ihmemaaksi. Rakastan puuterilunta ja pyryä ja kinoksia niin, että sitä ei koskaan tiedä, milloin minä muutun kokonaan lumeksi. Tai Lumiksi.

♥:lla Leena Lumi
kollaasi Soolis

PS. Jyväskylä -fanit voivat lukea  blogistani Maria Pecoraron kirjan Schaumanin linna - Tehtaanjohtajan koti Jyväskylässä.

MITEN OLISIN KESTÄNYT KAIKEN JOS SINUA EI OLISI OLLUT?


Miten olisin kestänyt kaiken
jos sinua ei olisi ollut?
Kenelle olisin kertonut
erehdykseni ja epäonnistumiseni?
Kenelle olisin itkenyt
pettymykseni ja pahan mieleni?
Kenelle olisin purkanut
surujeni sotkuisen vyyhden?
Kenen kanssa
olisin tunteut olevani niin
tuulilta turvassa,
heikkoudessani hyväksytty,
rajallisuudessani rakastettu,
vailla vaatimuksia,
ehdoitta?
Seisoit rinnallani kun oli pimeintä,
lämmitit minua kun palelin,
pidit kädestä kun pelkäsin.
Huusit kun en kuiskauksia kuullut,
kuiskasit kun en huutoja enää kestänyt.
Ja kun muut lähtivät,
sinä jäit.

- Sinikka Svärd -
Kerron sinulle ystävyydestä (Minerva 2009)
kuva Hanne

tiistai 16. maaliskuuta 2010

ANNA, EMILIA, PAT JA MARIGOLD OVAT YSTÄVIÄMME 4-EVER


Anna, Emilia, Pat ja Marigold ystäviämme vuosikymmenestä toiseen. He edustavat tyttöystävyyttä, joka kantaa ikuisen ystävyyden tehokkainta taikaliimaa: luotettavauutta, hyväksymistä, avoimuutta, lohtua, lämpöä ja myös iloa. Pat kertoi minulle tänään, että joukkoomme liittyy uusi ystävä syksyllä, mutta minä lupasin vaieta kuin kivi! Siis ehkäpä juuri omenakuussa, jolloin kaikki on ihanaisempaa kuin muulloin, saamme joukkoomme uuden, mutta kaltaisemme hurmoitujan, joka juo kuunvaloa ja tyydyttää nälkänsä ihailemalla aamu-usvaa...

ANNOJA JA RUNOTYTTÖÄ UUSIN KANSIN

Tässä Pieni runotyttö, Annan unelmavuodet ja Anna omassa kodissaan 1980-luvun kansilla.