maanantai 24. toukokuuta 2010

I'M MAD WITH JOHN IRVING!


"Mutta Michele Maher oli Jackille sekä vaarallisempi että unohtumattomampi, koska hän oli ollut vain mahdollinen suhde. Ja eivätkö ne ole niitä kaikkein tuhoisimpia?"

Sitaatti on John Irvingin kirjasta Kunnes löydän sinut (Until I Find You, Tammi 2006, suomennos Kristiina Rikman). Kirja liikkuu hämmentävästi tatuointipiireissä, mutta ennen kuin huomaatkaan olet jo etsimässä päähenkilön kanssa hänen ensirakkauttaan, taitavaa, yltympäriinsä tatuoitua kanttoria ympäri Eurooppaa, myös Helsingistä. Suomi muuten mainitaan myös kirjassa Leski vuoden verran sivulla 258. Siis jos sillä nyt on mitään merkitystä tai sitten ei.

Myönnän: John on kietonut minut pikkusormensa ympärille. Luulin lukeneeni kaikki maailman kiinnostavat kirjat ja jotenkin Garpin maailma (Tammi 1980) oli kiertänyt intohimoista lukijaa, kunnes pari vuotta sitten melkein putosi eteeni. Luin kirjan itkien, nauraen, itkien ja ihmettelin, kuka on mies tällaisen mielikuvituksen takana. Sitten tuli aika etsiä käsiini samaisen kirjailijan Leski vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi 1998, suomennos Kristiina Rikman), jossa kaikkien irvingmäisten koukeroiden jälkeen, ikään kuin sateenkaaren lopuksi, naisen elämä alkoi yli 70 -vuotiaana. Tarina on kiehtova, monisärmäinen ja hellään rakasteluun suloisesti päättyvä.

Olen tehnyt muutamia kirjalistoja blogini aikana ja tarkka lukija on saattanut havaita, että kierrän kuin kissa kuumaa puuroa suuria suosikkejani Sinuhea, Turms kuolematonta, Leski vuoden verran etc., mutta miten kirjoittaa Jumalasta? Miten kirjoittaa jumalallisesta? Miten kirjoittaa mitään siitä, kun itse on sukeltanut hiukan liian syvälle ja saanut pohjakosketuksen, kokenut pohjaimun…Leski vuoden verran on mielestäni ehdottomasti John Irvingin kiinnostavin teos ja jos Irving luulee kirjoittaneensa fiktiota, niin sallikaa minun nauraa: Hän on kirjailija Ted Colen alter ego!

"Moni nainen tulee hulluksi siksi ettei pääse yli ensirakkaudestaan. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?"

John Irvingin muista kirjoista sen verran, että Ystäväni Owen Meany (A Prayer for Owen Meany, Tammi 1989, suoemennos Kristiina Rikman) on tummin ja häkellyttävin, Garpin maailma tunnetuin ja hulvattomin, Kunnes löydän sinut oudolla tavalla vaativa ja Oman elämänsä sankari (The Cider House Rules, Tammi 1985, suomennos Kristiina Rikman) valoisin. Viime mainitusta on tullut Tammelta tänä vuonna uusi painos, joten jos kokoelmasta puuttuu ko. teos, se on nyt saatavilla. Minä olen bibliofiili, joten minun on saatava omistaa rakkaat kirjani.

John Irvingin kirjat riitelevät hänen julkisuuskuvansa kanssa, mutta minun mielestäni hän paljastaa kirjoissaan itsensä paitsi 'hieman' machoilevaksi mieheksi, myös mieheksi, joka osaa nauraa itselleen/miehille, ymmärtää suuria tunteita, hallitsee mustan huumorin ja ennen kaikkea tuntee naisten tavan ajatella kuin myös osoittaa suurta elämisen ymmärrystä.

"Eläkää sovinnossa menneisyyden kanssa. Älkää unohtako sitä, mutta antakaa sille anteeksi."

John Irving on syntynyt 1942, joten jos hänellä virtaa riittää, saamme vielä lukea herran uusia elämyksiä saaden itse samalla ainutlaatuisa kirjallisia järistyksiä. Irving on Tammen Keltaisen Kirjaston suosituin kirjailija ja onko tuo nyt joku ihme: Minusta Irvingin lukeminen voittaa aina itse elämän! tai Irvingin maailma on hiukkasen kiinnostavampi kuin omani, joten valitsen ensin mainitun.

Unohdinko kertoa, että aion kerätä kaikki Irvingit kirjastooni, joten antikvariaateissa 'kollaamisesta' on tullut uusi harrastus. Älkää hyvät lukijani unohtako antikvariaatteja, ellette löydä mistään jotain vanhaa ja kiinnostavaa kirjaa!

Well, John is mine!, mutta näin hyvästä riittää jaettavaksi kaikille;-)

John is in Helsinki this week! Oh!, I hope, I could meet him, but if you’ll, tell him that I’m mad with him♥

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

TE TEITTE SEN♥JA ARVONTA!


Rakkaat lukijani, ihanat kustantajani, te teitte sen: Sadan tuhannen kävijäraja on nyt ohitettu  'kirjanpylväs'! Kiitän nöyrimmästi ja syvästi ilahtuneena. Kiitän teitä lukijani, jotka olette kulkeneet matkassani jo yli vuoden, kiitän kustantajiani, jotka ovat Minerva, Tammi, WSOY, Otava, Like, Gummerus, Ajatus Kirjat, Johnny Kniga ja Helsinki-Kirjat. Lisäksi, enkä vähimmin kiitän niitä blogiystäviäni, jotka ovat auliisti jakaneet minulle kuviaan pohjattomaan kuvatarpeeseeni. Viime ajoilta tulee erityisesti mieleeni loistovalokuvaaja Iines, Valkoinen Valloittaa Anu, joka pelasti pääsiäiseni;-), Runotalon Sari, Meri ja Teemu, HanneLumiomena, Soili, Pekka Mäkinen, sitten Anu, Jael ja S sieltä kuuman auringon alta kuin myös Mia Chilestä, Sateenkaarentaa Ilona, Leena Raumalta, Allultakin muistan tulleen hauskoja kuvia, Tuure, joka on ehtymätön ja taidokas kuvaaja ja kuka nyt unohtui, niin ilmoittautukoon, niin lisään mukaan. Tiedän jo nyt, että joku unohtui, joten eikun meiliä vain tulemaan...Ja kuumasti kiitän miestäni Reimaa, joka on kestänyt sen, että vaimonsa on kirjojen viemä♥

Ja sitten toinen asia. Nyt on arvonta ja se menee näin: Yksi arvontalippu tulee, jos on lukijani, toisen lipun saa linkittämällä blogini ja kolmannen saa vastaamalla tähän postaukseen. Ja olkaa niin ystävälliset ja laittakaa postaukseen 'olen mukana kahdella' tai 'olen mukana yhdellä' etc. Ja älkää käyttäkö anonyymiä, vaan laittakaa oma nimi tai sitten nimimerkki. Palkintona on kirjapaketti, jossa uutuuksia, ihania uutuuksia!

Arvonta-aikaa on 6.6. klo 12 asti. Silloin alan väkertää arpalippuja ja Lumimies saa toimia onnettarena!

♥:lla kiittäen teidän
Leena Lumi

PS. Linkitän avustajani sitä myöten kun ehdin...Nyt ette ikinä usko, mitä teen: Menen saunaan, jossa hienossa coolerissa odottaa samppanjapullo ja lauteilla Alfauros. Nautimme raikasta juomaa sekä lauteilla että puutarhassamme. Joskus paljon myöhemmin grillaamme kalaa ja vain olemme...

LAULAISIN SINULLE LEMPEITÄ LAULUJA


Tämän kirjan nimi on Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Tämä kirja on ruotsalaisen Linda Olssonin englanniksi kirjoittama Let me sing you gentle songs. Tämän kirjan on kustantanut Gummerus A.D. 2009 ja suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu koskaan aikaisemmin. Tämä kirja on Valonkantaja ja Tähtien Kannattelija. Tämä kirja antaa toivoa, että elämässä on vielä toivoa. Tämä kirja tuoksuu metsämansikoilta.

Ruotsalainen Linda Olsson muutti miehensä työn perässä Uuteen-Seelantiin ja ryhtyi kirjoittamaan englanniksi vuonna 1990 Kesti yli 15 vuotta ennen kuin hän sai romaaninsa julkaisukuntoon, mutta esikoiskirjasta tuli niin suuri menestys, että se kantaa klassikon huntua syntymästään. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja –kirjan käännösoikeudet on myyty 19 maahan ja kirjasta on tekeillä elokuva.


Prologi

Astrid
Heinäkuu 1942, Västra Sångeby, Taalainmaa, Ruotsi


Kun aurinko vajosi puurivistön taakse, kävimme makuulle ja valkoinen yö nielaisi meidät. Sen jälkeen on ollut yö.


Veronika


Marraskuu 2002, Karakare, Uusi-Seelanti

Yllämme paahtoi armoton aurinko, kun maailma kieppui käsittämättömästi sen hiljaisuuden ympärillä, joka olimme me kaksi. Sitten enää voittoisan meren hurja pauhu.

…nu vill jag sjunga di milda sånger.

Kirja kertoo kahden naisen ystävyydestä. Vanha nainen, Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakkona, itseensä käpertyneenä, kuolemaa odottaen. Eräänä ankarana talvipäivänä hän huomaa nuoren naisen kantavan muuttokuormaansa naapuritaloon. Jokin Astridissa liikahtaa. Veronika, suuren menetyksen kohdannut kirjailija, on tullut kylän hiljaisuuteen viimeistelemään uusinta romaaniaan. Metsämansikoiden tuoksussa naiset löytävät hiljalleen polun toisiinsa. Syntyy hiljainen, hellä, ääretön ystävyys.

Muisti on annettu murheita varten, jos mielenrauhaa kaipaat, niin unohda!

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on äärettömän levollinen kirja, joka antaa lukijansa levätä. Se on kirja, joka antaa luvan etäännyttää asioita, luvan hahmottaa, luvan olla uupunut. Se on kirja, joka antaa syvän rauhan.

…ja joka katselee tähtiä ei ole enää koskaan aivan yksin.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja –kirjan kieli on melkein hypnoosia, sillä luin sitä kuin uiden juuri sopivassa vedessä. Suruissa sukelsin, mutta tuntui hyvältä. Iloissa nousin pintaan haukkaamaan happea ja naurahdin. Metsämansikoiden alkaessa tuoksua kelluin ja unohdin voidakseni elää edelleen.

Tänä iltana sinut kutsutaan tanssimaan usvan kanssa.

Naisten ystävyys on antoisaa molemmille. Veronika toi musiikin ja valonsäteet takaisin Astridin elämään. Veronika sai ystävyydestä syvän tyyneyden ja löysi taidon olla hetkessä läsnä.


Olen unohtanut kuinka elää ilman sinua.

Tämä kirja ei jätä lukijaansa ulkopuolelle ystävyyden, vaan se ottaa sinut mukaan. Minä löysin itseni poimimasta kuusenleppärouskuja lapsuuden aikaisen ystäväni kanssa. Poimittuamme rouskut menimme tupaan ja paistoimme lettuja, jotka söimme metsämansikkahillon kanssa.

Älä pelkää pimeää, sillä siinä lepää valo.

Sinä, hyvä lukijani, ellet lue vuodessa kuin yhden kirjan, lue Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Sinä, joka olet tuulen piiskaama, aaltojen kiviä vasten heittämä, kaipaukseen hukkunut, palasiksi mennyt, olet lempeiden laulujen jälkeen täydellisen ehyt. Lupaan sen.


Epilogi


Hyvää yötä, makeita unia,
te kaikki kulkurit maan.
Nyt laulu loppuu ja lähdemme –
ehkei enää kohdatakaan.
Jotain sanoiksi sain sydänroihusta,
joka niin pian raukeaa
mutta rakkaus, ollut, se ei katoa –
hyvää yötä – nyt nukkukaa.


- Dan Andersson –


Tunnetko metsämansikoiden tuoksun?

(PS. Heinäkuussa saamme Linda Olssonilta vihdoinkin suomeksi hänen kirjansa Sonaatti Miriamille!)

lauantai 22. toukokuuta 2010

LOVEBIRDS


Culpa mia by Concha Buika

MY DAUGHTER


She is my baby 4-ever♥

MERI ON THE BEACH


Miénteme Bien by Concha Buika

MAGDALENA


Magdalena, Magdalena,
ihanainen lapsi!
Salamoista silmän-iskut,
idän yöstä hapsi,
joutsenkaula, aaltovarsi,
valkolilja käsi...
- Sulosi on synnillistä,
leiki synnilläsi! -

Magdalena, Magdalena,
illan liekit palaa,
syntyy hehkut hekumoihin,
haaveet herää, halaa...
- Katsos, tytär Israelin,
tähdet kulkee yli...
lankee taivaat jalkoihisi,
avaa, avaa syli! -

Magdalena, Magdalena,
ihanainen impi!
Harvoin astui synnin tietä
jalka kaunihimpi...
Suuret tähdet, kuumat tähdet
kehää sulle kutoo,
kun sa viittaat, vallat vaipuu,
helmaas kruunut putoo...

Magdalena, Magdalena,
kaunis katuja-nainen!
- Joko näit sa miten murtuu,
mustuu mahti mainen?
- Ah niin, kirkas Jumalanpoika,
synnillistä auta!
Sull' on mahdit korkeammat,
aate aistin hauta...

Magdalena, Magdalena,
sankaritar sadun!
- Piirsitkö sa inehmoiden
kohtaloille ladun:
kevehissä keinumahan
lähemmäksi syvää,
erehissä etsimähän
loputonta hyvää?...

- L. Onerva -
Liekkisydän (Tammi 2010)
kuva Victorine Nordenswan: Maria Magdaleena (Naiset taiteen rajoilla, Tammi 2010)

perjantai 21. toukokuuta 2010

Yrjö Kaijärvi: Palava ruusu


Onnea kannan
kuin maa hedelmäänsä,
kuin jalon päänsä
yön palava ruusu.

Kysy en, annan
väries loistaa.
Sieluni toistaa
kuin lauluaan lintu:

Läpäisit vaivoin
ruumiini mullan,
ennenkuin liekeistä
tulen ja kullan
valosi joit,
yön palava ruusu.

- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)

MISTÄ KEVÄT ALKAA


Annamari Marttisen kirja Mistä kevät alkaa on paitsi kertomus kolmen sukupolven naisista heidän ikämurroksissaan, myös kertomus Alzheimerin taudista, omahyväisyyden synnistä ja despoottisuudesta. Tämä kirja takuulla jakaa mielipiteitä, sillä uskon, että Leilallekin löytyy ymmärtäjiä, vaikka minä sitä ihmettelisin kuinka.

On kevät ja Kian ylioppilasjuhlat ovat juuri kohta. Äiti Leila on opettaja, joka on ensimmäistä kertaa pois koulunsa kevätjuhlista, sillä hänen ainokaisellaan, Kialla, on ylioppilasjuhlat. Kaiken pitää olla täydellistä. Tarjoilut ovat kunnossa ja aviomies Antti on häärinyt kantaen jää- ja viileäkaapit täyteen kuohujuomaa, 'ettei vain lopu kesken.' Leila ja Kia ovat käyneet ostamassa uskomattoman kauniin juhlapuvun tyttärelle ja äidin ainoa huoli koskee lähinnä sitä, ettei vain Kian vanhempi poikaystävä Jani, jolla on pinkki Cadillac, tulisi mukaan koululle. Eihän hän sinne kuulu, perheen pariin! Ja Leila toivoo myös, että Jani ymmärtää pysyä poissa perheen huvilalta, jonne Kian luokka on saanut luvan lähteä jatkoille. Eihän Jani kuulu Kian luokkatovereihin!

Koko Leilan täydellisyys on melkein onnistumassa, kunnes lakkiaispäivänä oma äiti Helena, jolla on ollut muistissa jo jonkin aikaa jotain pielessä, ryhtyy kaikesta huolimatta niin hankalaksi, että Leila on itse vaarassa jäädä pois koko koulun tilaisuudesta. Siitäkin selvitään ja Kian mummo saadaan vietyä ’siististi’ läpi niin koulun juhlan kuin itse ylioppilasjuhlan kotona. Ja Kia saa vanhemmiltaan lahjaksi pikkuleipäkerrosvadin, joka sitten monin muodoin paljastavasti tuleekin peilaamaan kolmen sukupolven ketjua, sillä myös äiti ostaa itselleen samanlaisen, mutta Kia olisikin halunnut saada kerrosvatinsa mummoltaan, joka olisi halunnut sen hänelle myös antaa: jos vain olisi tiennyt.

Koska en missään tapauksessa halua olla juonipaljastaja, rakennan teille vain puitteet, joissa niissäkin on ihmettelemistä: Ennen kuin vuorokausi juhlista on mennyt ja nuoret ovat vielä juhlimassa mökillä aamuun asti suloisessa suviyössä, esiin tulee äiti Leila tirkistelijänä, vakoilijana, tuomitsijana. Tämä omahyväinen opettaja on tottunut kateederilta sanomaan, miten on oikein, miten pitää olla. Tyttärensä juhlayönä tämä äitinsä Alzheimerista vaivaantunut ja väsynyt ihminen, joka on aina tottunut määräämään niin miehensä kuin tyttärensä tahdin putoaa itse moraalisesti syvimpään kuiluun, mutta ei hän itse sitä ymmärrä. Ei Leila! Hän paistattelee omahyväisyytensä ja oikeassa olemisensa valossa ja koskee johonkin niin kauniiseen ja herkkään, mihin vanhemmat eivät saisi kajota: tyttärensä ensirakkauteen. Hän ei kuuntele miehensä Antin varoitusääntä vaan puskee eteenpäin sokealla vimmalla. Vasta 46 -vuotiaana hän on tätimäisyyden prototyyppi, oikeuden jumalatar ja estoisuuden symboli.

Marttisen kirjassa aviopuoliso Antti, Kian isä, on vain kuin varjo. Kiltti varjo. Niin on varmaan tarkoitettukin, sillä nyt on tarkoitus tuoda esille hoitolaitokseen joutuva vanhus, Helena ja hänen harhansa ja myös yllättävät kirkastumisen hetket. Hänen tyttärensä Leila, jonkalaisia on maailma täynnä sekä tytär Kia, nuori nainen elämänsä aamuruskossa. Hyvin suloinen ja hyväkäytöksinen Kia, joka vihdoinkin tajuaa, että mitä tahansa hänestä isona tuleekin, hänestä ei koskaan tule äitinsä kaltaista.

Annamari Marttinen ei yritä puolustella Leilaa edes vaihdevuosilla, mutta mitä ilmeisemmin Leila olisi tarvinnut hormonikorvaushoitoa. Hän on vain 46 -vuotiaana kuin 76 -vuotias, vailla hohtoa, vailla tulevaisuusvisioita, vailla intiimiä tai muutakaan kumppanuutta mieheensä Anttiin, aviopuolisoonsa. Hän ärsyyntyy äitinsä sairaudesta ja säälittelee itseänsä aivan kuin olisi suurikin uhri ja aivan kuin elämän normaalien vastoinkäymisten ei mitenkään sopisi koskettaa hänen maailmaansa.

Sääli on sairautta, mutta minun myötätuntoni meni täysin Helenalle, joka tunsi muistinsa, koko elämänsä hänet täysin jättäneen ja myös Antille, jonka aviopuoliso ei ollut koskaan ollut mitenkään virkistys, ilo tai lohtu pitkien vuosikymmenien aikana. Ja suurimman sympatiani sai Kia, joka vain odotti syksyä ja hetkeä, että pääsi muuttamaan kotoa pois ja aloittamaan yliopisto-opinnot toisella paikkakunnalla.

Kia katsoi taivaanrantaan ja näki hienoisen, tuskin havaittavan punerruksen. Tämä oli hänen lakkiaisyönsä. Ajatus siitä, että jotakin korvaamatonta menisi ohi ja lipuisi iäksi saavuttamattomiin, kaihersi. Kaikki olisi ohitse, kun hän riisuisi hienon mekkonsa, alusvaatteensa, moitteettomina säilyneet sukkahousunsa ja korkeakorkoiset kenkänsä. Ja lakin. Mutta jos ne riisuisi kuutamouintia varten, kaikki olisi hellävaraisempaa. Kuutamouinti alasti kun kaikki muut nukkuivat oli lakkiaisvaatteiden sisar.

***

Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.

KUU HUONEESSA


Annamari Marttisen neljäs romaani Kuu huoneessa (Tammi, 2009) on eletynoloinen nykypäivän selviytymistarina, johon monen on varmaan helppo samaistua. Ylimieliset saattavat naureskella kirjan Katjan ratkaisuja, mutta heiltä tekisi mieli kysyä, oletko koskaan kokenut oloa, jossa tuntuu kuin putoaisit syvään kuiluun? Oletko koskaan mennyt pankkiautomaatille ja yrittänyt nostaa rahaa ja rahan sijasta saatkin kuitin, että tilisi on 17 euroa miinuksella? Oletko koskaan ollut yliopistossakin opiskellut nuori nainen täynnä huumaavaa tulevaisuuden uskoa ja sitten löydätkin itsesi kotoa kahden lapsen äitinä ja ainoa seurapiirisi ovat taloyhtiön hiekkalaatikon ympärillä lapsiaan vahtivat muut äidit? Oletko koskaan ollut kotiäiti, joka odottaa miestään kotiin kuin kuuta taivaalle, vaan kun hän tulee, ei paratiisi tapahdukaan, vaan koet entistä syvemmän pohjaimun?

Marttisen romaani yllätti minut. En ollut aiemmin lukenut Annamarin kirjoja ja muutenkin luen eniten koko maailmaa järisyttäviä kirjoja, joista tulee ikiklassikkoja. Kuu huoneessa tuli minulle kuin vahingossa…, mutta luinkin sen kahdelta makuulta (=yön tietyt tunnit) ja Katjan tarina tarttui minuun kuin kärpänen tarttui kärpäspaperiin mammalan navetassa. Menin täysillä mukaan siihen käsittämättömään, jolla Katja yrittää pelastaa itsensä. Varmasti olen kokenut tästä osan alta kolmekymppisenä, vaikka olinkin tiukasti työelämässä. Varmasti oli helppo ymmärtää Katjaa, koska olen aina heikompien puolesta vahvempia vastaan. Olin sataa Katjan puolella ja Marttisen teksti oli niin sujuvaa ettei tarvinnut tuntea myötähäpeää kirjoittajan takia, vaan saattoi heittäytyä tarinan vietäväksi. Epäsoljuva teksti, esimerkiksi kankeat dialogit, pysäyttävät keskittymisen tarinaan, tai jopa pilaavat koko jutun. Kankea dialogi on muuten suomalaisten kirjailijoiden helmasynti, mutta en tiedä miksi! Annamari Marttiselle ei tätä syntiä voi taakaksi lukea ja ilo on lukijan.


Katja saa ystävältään Sadulta lehtiä, jotka kertovat, mikä auvo ja pelastus ihmiselle koittaa, kun hän löytää luontaisen ravinnon ihmeen. Katja lukee:

Vain ihminen syö kuumennettua ruokaa, eläimet eivät sitä tee. Jos haluat saavuttaa henkisen ja fyysisen terveyden, elävä ravinto on vastaus. Elävällä ravinnolla on tietoisuutta laajentava vaikutus, löydät vastauksen siihen, mikä on ihminen, mikä maailmankaikkeus. Väsymys kaikkoaa. Kaikkein parasta olisi syödä ruoka suoraan puutarhasta, koska silloin siinä on läsnä prana. Versojen idätys tapahtuu kätevästi esimerkiksi keittiön kattilakaapissa, koska et tarvitse enää koskaan kattiloita ja paistinpannuja.

Tästä alkaa Katjan tie ryhmään, jossa rahastetaan paljon. Silmän iiriksistä näkee koko ihmisen terveyden, joten iridologilla pitää käydä, vehnäjauhot häipyvät perheestä samoin kaikki sokeri, koska yksi ryhmän ’asiantuntija’ huomaa Katjan sairastava hiivasyndroomaa. Kaikki amalgaamipaikat pitää vaihtaa muovipaikkoihin vaikka velkarahalla. Ja kaikkia ryhmän jäseniä pitää aina halata kiusallisen kauan ja sitten maataan selällään kiviä otsalla ja vatsan päällä ja ties missä. Ruoka häipyy perheen kaapeista ja tilalle tulevat itujen idätysastiat, pitää ostaa laventeli- ja kukkatippoja ja pitää lähteä kalliille viikonloppukurssille Verson voiman kartanoon. Ja tärkeintä on uskoa enkeleihin ja oppaisiin. Ja yksi opas on nimeltään Erkka…

Mutta miten ihmeessä tähän oikein tultiin? Suuren väsymyksen ja turhautumisen kautta. Katjasta tuntui ettei hän ollut enää muuta kuin toisten jälkien siivooja. Mikään ei kiinnostanut. Vanhempi lapsikin alkoi olla murrosikäinen ja aiheutti raastavaa huolta alkaessaan olla iltaisin poissa kotoa. Katja ei paljoakaan puhu miehensä Tapion kanssa. Tapio onkin tarinassa kuin sivusivuroolissa eli ei paljon ollenkaan. Rahat ovat tiukoilla, mutta siitä huolimatta Katja ostaa melkein kaiken luontaistuotekaupasta, vaikka esimerkiksi jo yksi luomuhillopurkki maksaa kymmenen kertaa enemmän kuin tavallinen kaupan lettuhillo. Mutta eihän enää ole lettujakaan, ainakaan sellaisia, mitä muu perhe söisi, sillä lapset alkavat vieroa syystä kotiruokailua samoin aviomies.

Mutta mitä millään on väliä sillä onhan enkelit ja Erkka sekä kuu huoneessa!


Vai onko sittenkin väliä?

SITÄ SUN TÄTÄ



Nyt menee sillä tavalla lujaa, että en melkein ehdi lukea...ja se on paljon sanottu. Minulla on menossa kiinnostava kirja, mutta valmistuu kai ensi viikolla joskus. Laitan siis nyt uusintoja ja kuvia ja semmoista. Nyt ei vuorossa viikonlopulle jännitystä, vaan semmoista softia ja kai enempi naisille...,vaikka en tiedä, onko olemassa erikseen mies- ja naiskirjoja. Se on aihe, johon pitää palata ajan kanssa. Aseentellisesti voi ainakin näin olla, sillä melkein riemusta repesin, kun eräs arvostamani  kirjallisuuden ammattilainen kovasti kehui Siri Hustvedtin kirjaa Kaikki mitä rakastin. Toivon, että Lumimieskin lukee kirjan viimeistään kesälomalla. Minun on lähdettävä puutarhaan, mutta älkää luulko, että vain raadan siellä. Aluksi vien mukanani ison kupillisen Robertsin suklaakahvia ja tämän päivän Hesarin...


torstai 20. toukokuuta 2010

HYVÄNEN AIKA SENTÄÄN!


Tämä ei ole mun vika! Siis, että se Ihana piha -ohjelma, jossa esiinnyn meni jo. Minäkään en nähnyt, vaan olin rannassa kahluuttamassa Olgaa. Onneksi Soolis oli huomannut ja lähetti minulle linkin ohjelmaan. Se on tässä http://www.katsomo.fi/?progId=39876

Ohjelma muuten tulee uusintana sunnuntaina 23.5. MTV3 klo 11.

Kaikki muu oli ok, paitsi se keltainen polku, joka kulkee kallion istustuskohdan kautta ei kukkinut ensimmäisen kerran 25 vuoteen. Siirsin kuvauksia jo kerran viikolla, mutta enempi ei käynyt. Muuten ei mitään selityksiä ja kaikki on niin kuin on eli olen ihan oma itseni;-)

Nimeni on ohjelman ennakkoteidoissa väärin, siksi en voinut tietää. Tämä saa mieltäni yhä enempi siihen suuntaan, että muutun Leena Lumiksi.

KESKIVIIKKO ON PIKKULAUANTAI


Tämän Jaelin uskomattoman kuvan myötä vaihdamme keskiviikosta torstaille, joka onkin aina toivoa täynnä ja kai se kumminkin tulee...huominen.

If tomorrow never comes

Ja huominen tuli, mutta se haluaa koreilla lainahöyhenissä ja kävi Allun blogista nappaamassa osuvan runon, jonka haluan myös jakaa kanssanne. Menkää Allulle ja vaeltakaa hänen kanssaan vaikka Schwazwaldissa. Ja tässä tämä:

Luonto ei avaudu
liian kiireiselle kulkijalle
se haluaa seurustella
sillä on paljon
sellaista asiaa
jonka vain hiljentynyt
mieli voi kuulla.
Yhden päivän rakastajat
jäävät helposti
hipaisukontaktin tasolle.

- Erkki Leminen -

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

TÄNÄÄN

Tahiti, Texas tai Dallas. Luultavasti Tahiti, sillä saartamme kutsutaan Suomen Tahitiksi;-)
Alakuvassa Olga meni kylmään veteen kuin ei mitään, mutta hän onkin Nova Scotiasta...
Alimmassa kuvassa Vaahtera kukkii 1. Aion kuvata teille samasta paikasta muutamaan kertaan nyt ja sitten vielä syksymmällä, jos joku muistaa muistuttaa. Siellä, missä nyt näkyvät valkovuokkopehkot, on myöhemmin iiiriksiä ja se puu oikealla, joka näyttää risulta, on upea, nuori pilvikirsikka, joka aukaisee kukkansa millä hetkellä hyvänsä. Ja takana näkyy kukkapenkki, jossa edellisvuonna oli 112 narsissia!

KOTIMAAN MATKAKOHTEITA/SOME PLACES TO VISIT IN FINLAND


1) Jurmo, tarujen saari ulkosaaristossa

Iurima iacet ultima versus australem plagam et proxima mari - Jurmo on kauimpana etelässä ja lähinnä merta.

2) Petäjäveden Vanha kirkko (Unescon suojelukohde).


3) Wanharauma (Unescon suojelukohde), jossa ihastuttava puutaloalue täynnä houkuttelevia putiikkeja, kuten vaikkapa sisustus Elviira, Kauppakatu 7.


4) Kerimäen kirkko, maailman suurin puukirkko/ the biggest wooden church of the world.


5) Yyterin hiekat/Yyteri beach ,jossa parasta on heinäkuun lopulla, kun suurin ryysis on ohitse, merivesikin lämmintä kuin linnunmaito ja samettiset illat hellivät romantikkoja.

6) Verlan ruukkikylä (Unescon suojelukohde).

7) Hvitträsk, arkkitehti Eliel Saarisen lumoavan kaunis koti, jossa on myös mahtava ravintola: olen syönyt siellä elämäni kuhalounaan!


Hvitträsk was built 1901-1903 by three architects, Herman Gesellius, Armas Lindgren and Eliel Saarinen. The main building, designed in National Romantic style, built of logs and natural stone, was both a common studio and a home for Eliel Saarinen and Armas Lindgren. Gesellius lived in the courtyard building. The Saarinen home is a museum today, and the courtyard building has a restaurant (super delicious meals, try the fish!) and a café. Hvitträsk and the garden in English style are surrounded by beautiful nature.


8) Savonlinnan Oopperajuhlat/ Savonlinna Operafestival. Ja muista syödä Savonlinnassa Suomen parhaat muikut!



9) Myllyrannan Sisustuskeskus Mäntässä.



10) Viherlandia ja siellä sijaitseva Iittalan tehtaan myymälä. Voin kokemuksesta sanoa, että yksi parhaista lounaspaikoista on Viherlandian kahvilan lounaspöytä ja ympäristö on puutarha- ja astiahullun unelmaa! Yläkuvassa Iittalan myymälästä ostetut keittiöpurkit ja sekä KoKo -astiasarjaa limenä. Kukkakuvassa taimimyymälän tunnelmaa.

11) Mustion linna, jossa mm. lumoava Rakkauden silta.



12) Visavuori, joka on Valkeakosken Sääksmäellä sijaitseva kuvanveistäjä Emil Wikströmin museona toimiva taiteilijakoti ja ateljee. Visavuoressa on myös Emil Wikströmin tyttärenpojan, pilapiirtäjä Kari Suomalaisen Kari-paviljonki. Siellä on myös erityisen kiinnostava puutarha ja maailman parhaat korvapuustit!


13) Sateenkaaren taa Ilonan Sisustusliike Äänekoskella.

kuvat Sandy Pimenoff, Ilona, Anne, Leena Ruoste, netti ja oma kuva-arkisto

Menkää tänne, täällä on uudempi versio!!!

tiistai 18. toukokuuta 2010

JÄÄHYVÄISET


Tuskan jäähyväisten, kuinka tiedänkään!
Se ei sääli, on julma ja satuttaa,
kaikesta kauniista muistuttaa
ja vielä kerran tarjoaa, ilkkuen riistäissään.

Puolustaudu en, suojatta katselen
kuinka hän, kutsuen minua, päästää menemään
kuin kuka tahansa nainen ikävissään.
Jäi muistoihin vilkutus etäinen,

jota tuskin enää edes havaitsi
- enkä minä enää ollut kohde sen,
se jatkui, kunnes sitä tunnistanut en,
ehkä luumupuusta käki lentoon lehahti.

- Rainer Maria Rilke -
suomennos Eve Rehn
kuva Country Living/Dianna Jazwinski

TAHTO TAHTOJEN


Herra, on aika. Oli kesä suurenmoinen.
Peitä varjoihin aurinkokellot
ja valloilleen päästä tuuli toinen.

Herr: es ist Zeit. Der Sommer war sehr gross.
Leg deinen Schatten auf die Sonnenuhren,
und auf den Fluren lass die Winde los.


Syyspäivä on ehkä Rainer Maria Rilken tunnetuin runo. Rilken tuotantoa on tähän asti käännetty suomeksi hyvin vähän, mutta jouduttuani täysin löytämieni muutamien käännösten lumoamaksi, tutustuinkin yllättäen kääntäjä, runoilija Eve Kuisminiin (nyk. Rehn), joka lahjoitti minulle vuonna 2004 tekemänsä kirjan Tahto tahtojen (Der grosse Wille). Kirja on loistava valikoima Rilken runoja sekä suomeksi että alkuperäkielellä saksaksi. Kirjan kuvituksen on tehnyt Juha-Pekka Ikäheimo tummin, voimakkain, vaikuttavin valokuvin.

Ken on kerrankin kohdannut Rilken maagisen rytmin, jää ilolla hänen runojensa 'vangiksi'. Rainer Maria Rilke oli henkistyneen, miltei mystisen lyriikan ja muodoltaan viimeiseen asti hiotun runon taitaja. Tahto tahtojen on valikoima Rilken aiemmin suomentamattomista esinerunoista, eläimiä, kasveja tai esineitä, joiden kautta avautuu synkänkauniita panoraamoja rakkauteen, menetykseen, kaipaukseen ja tuskaan.


Pantteri on runo, jossa Eve Kuisminin käännöstyö läkähdyttää, suorastaan ahdistaa. Mitenkä hän on saattanutkaan tavoittaa häkkiinsä vangitun pantterin henkisen kuoleman: "Taukomatta se kulkee ohitse tankojen,/ silmät niin väsyneinä - katse häilyen/ kuin olisi olemassa vain tuhat tankoa/ ja takaa tangon tuhannen puuttuisi maailma." Pantteri on kirjan nimiruno ja niinpä toisessa säkeessä: "Askeleet vahvat, notkeat - käyntinsä pehmeää,/ kun pienimmistä pienintä se kiertää ympyrää./ Kuin tanssisi voimaa antain ympäri keskiön sen,/ jonka sisällä puudutettuna viruu Tahto tahtojen." Ja viimeistä säettä kirjoitan kyynelin: "Joskus avautuu äänettömästi verho pupillin,/ tuon tuokion aikana kuva sisään pääseekin./ Kiirii jäsenten läpi aavistus valppaudesta, eloisasta,/ kunnes se - sydämen kohdalla - lakkaa olemasta."

Ei ole sattumaa, että Eve ylittää jopa itsensä pakahduttavassa Pantterissa, sillä asuessaan Saksassa, hän sai Rilken runojen saksalaisen runokokoelman lahjaksi saatesanoin, 'ettei ole mitään kauniimpaa kuin Syyspäivä ja Rakkauslaulu', mutta Even sydämeen jäikin lähtemätön raapaisu Pantterin kynnestä, sillä Eve ei voinut unohtaa Rilken syvää ymmärrystä upeaa vangittua eläintä kohtaan.

Kirjassa Tahto tahtojen teitä odottaa kaksikymmentäkaksi koskettavaa runoa, kokonainen pieni maailmankaikkeus. Minä jäin kuitenkin kaipaamaan käännöstä Rilken Schlaflied -runosta, joka kirjasta uupuu. Eve kuitenkin käänsi sen minulle 'lahjaksi' ja hänen luvallaan tekin saatte nyt nauttia siitä: Jos tämä katoaisi?/ Olisitko unta vailla, / ellen lehmuksen latvan lailla/ enää kuiskuttaisi,/ellen vierellä valvoisi/ ja herkimmillä sanoillani/ käsivarsiasi, rintojasi/ - kaikkea sinussa palvoisi,/ ellen ympäröisi sinua/ ja kannustaisi kukoistamaan/ kuin kesäistä puutarhaa/ -tulvillaan tähtianista, melissaa?

*****

Even luento Rilkestä

MITÄ EVELLE KUULUU NYT?


Kaikki kysyvät minulta koko ajan, mitä kuuluu Evelle, joten annan nyt sitten kaikille samalla kertaa vastauksen.

Ne, jotka eivät tunne vielä Eveä, heille kerron, että Eve Rehn (ent. Kuismin) on runoilija, kääntäjä, laulaja, entinen kilpatanssija, joka on ansiokkaasti kääntänyt Rainer Maria Rilken runoja suomeksi. Runot ovat kirjassa Tahto tahtojen, joka on blogissani ja löytyy kirjan nimellä hakukoneella. Eve on kääntänyt sen jälkeenkin ja erityisesti Rilken rakkausrunoja. Yhden runon hän käänsi niin, että sen 'ensiesitys' oli minun blogissani. Kiitos Eve!

Muistatte ehkä, että Eve vieraili viime syksynä luonamme Muuratsalossa ja leipoi meille mm. saksalaista luumukakkua. Vietimme todella laatuaikaa ja olimme niin minä kuin Reima kovasti iloisia tästä odotetusta vierailusta. Ei ollut itsestään selvyys, että Eve pääsee tulemaan, sillä hän sairastaa syöpää, joka on valitettavasti levinnyt. Onneksi ja kiitos hoitojen, Eve on voinut myös tehdä muuta kuin sairastaa. Kuvassa hän on huhtikuussa kolmen viikon lomalla ystäviensä luona Turkissa. Aivan selvä, että ystävien koirat löysivät Even, sillä hän on intohimoinen eläinsuojelija. Eve on paitsi monilahjakkuus myös henkilö, joka kantaa valon sinne, missä hän on. Hän ei valita koskaan!

Eve voi nyt kaikki osatekijät huomioonottaen kohtalaisesti. Jos haluatte tietää enemmän menkää hänen kotisivuilleen tänne. Julkaisen kohta häneltä jonkun upean käännöksen ja taidan laittaa myös hänen kirjansa uusintana...

Tsemppiä Eve♥

KUVANVEISTÄJÄ


Prologi

Dawlington Evening Herald, tammikuu 1988


Raaoista murhista 25 vuoden tuomio


Eilen Winchesterin käräjäoikeudessa Olive Martin, 23, os. Leven Road 22, Dawlington, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen äitinsä ja sisarensa raaoista murhista; oikeus suositteli että hänet pidetään vangittuna kaksikymmentäviisi vuotta. Tuomari, joka nimitti Martinia ’hirviöksi vailla inhimillisyyden häivää’, sanoi ettei tämän kahta puolustuskyvytöntä naista kohtaan osoittamalle julmuudelle voinut olla mitään puolustusta. Oman äidin murha oli rikoksista luonnottomin ja edellytti ankarinta rangaistusta, minkä laki voi määrätä. Oman sisaren murha oli vähintään yhtä kammottava.’ Tapa jolla Martin silpoi ruumiit’, tuomari jatkoi, ’oli anteeksiantamatonta ja barbaarista häpäisyä, joka jää rikoshistoriaan pahuuden huippuna.’ Martin ei osoittanut minkäänlaisia tunteita, kun tuomio luettiin…

Minette Waltersin Kuvanveistäjä (The Sculptress, WSOY, 1993) omaa dekkariharrastajien keskuudessa jo kulttimaineen. Eikä syyttä! Kirjan silpomismurhien tekijä on nuori rankasti ylipainoinen Olive, jonka harrastus vankilassa on muovailla mistä tahansa vahakuvia, joita hän sitten pistele neuloilla tai joilta irrottaa päät ruuvaamalla…


Käydessäni Waltersin nettisivuilla, huomasin, että Kuvanveistäjää pohditaan edelleen ja siitä ovat kiinnostuneet myös psykologian opiskelijat. Kirja ei jätä myöskään rauhaan parasta ystävääni, joka palaa aina kuvanveistäjään, kun minä puhun Minetten dekkareista yleensä. Rauhaa ei anna Kuvanveistäjä eli Olive myöskään journalisti Rosalind Leighille, joka saa työnantajaltaan toimeksiannon kirjoittaa kirjan murhaajasta. Rauhaa eivät saa myöskään ketkään silpomismurhista kuulleet, eivätkä etenkään he, joilla on ollut jotain tekemistä asian kanssa. Mutta miten voi saada rauhaa tältä:

Kummallista että niinkin pitkän ajan jälkeen hän yhä herätti uteliaisuutta. Ihmiset, jotka näkivät hänet joka päivä, seurasivat hänen menoaan pitkin käytävää kuin ensimmäistä kertaa. Mikä heitä oikein kiehtoi? Yksistään hänen kokonsako, kun 178-senttinen nainen painoi 165 kiloa? Hänen maineensa? Inho? Kukaan ei hymyillyt. Useimmat katselivat ilmeettöminä, kun hän kulki ohi, peläten ehkä herättää hänen huomionsa. Hän oli leikellyt äitinsä ja sisarensa pieniksi paloiksi ja järjestänyt palaset veriseksi taideteokseksi keittiönsä lattialle. Harva, joka hänet näki saattoi unohtaa sitä. Rikos oli niin hirvittävä ja pelko, jota hän oli herättänyt kaikissa oikeussalissa olleissa, niin suuri, että hänet oli tuomittu elinkautiseen, suosituksena että hän pysyisi vankilassa vähintään kaksikymmentäviisi vuotta. Itse rikoksen lisäksi hänessä oli erikoista se, että hän oli tunnustanut syyllisyytensä ja kieltäytynyt esittämästä puolustusta.

Rosalind eli Roz joutuu täysin Oliven lumoihin vieraillessaan hänen luonaan vankilassa. Edes hänen tuntemansa pelko ei estä häntä jatkamasta tutkimuksia kirjaansa varten. Rozin uteliaisuus nostaa pintaan outoja tapahtumia, joiden yhteydessä hän tutustuu Oliven aikanaan pidättäneeseen ylikonstaapeli Hal Hawksleyhin, entiseen sellaiseen, sillä Hal pitää nykyään Salametsästäjä nimistä ravintolaa enemmän tai vähemmän epäonnekkaasti.

Kuvanveistäjässä Minette Walters on omimmillaan, sillä hän on nimenomaan psykologisen, hienovireisen kauhun taitaja. Kauhu löytyy jo Oliven vaappuvasta, lihavan ihmisen kävelystä tai siitä miten Oliven paksut sormet käärivät sätkää. Kirjasta näkyy, että Walters on pohjustanut kirjoittamisensa aitoutta ahkerilla vankilavierailuilla, sillä uskottavuus on koko ajan läsnä. Ja vankilaelämää tuntematon saa reippaasti tietoa niistä vankiloiden käytännöistä, joita ei aina julkisuuteen tuoda. Uskon, että Kuvanveistäjä on Waltersin paras dekkari. Siinä on elementtejä, joissa ei tarvita mustaa huumoria, ei hurmaavaa Jackia, ei mitään ylimääräistä. Se on itsesssään jännityskirjallisuuden jalokivi.

Roz ja Hal joutuvat outojen tapahtumien myrskyyn, joiden tyynnyttyä, kuin ajopuuna, rannalle ajautuu lihava, mutta syytön Olive Martin. Vähäisintä osaa ei esitä tarinassa hopeinen ranneketju, johon on tehty kaiverrus U.R.N.A.R.N.I.A eli sinä olet taivas. Täysin uskomatonta, mutta sen on joskus antanut Olivelle mies, jolle sairaalloisen lihava Olive on ollut kaikkien toiveiden täyttymys! Olive vapautetaan syyttömänä, mutta:

Epilogi


Kello puoli kuusi pimeänä ja kylmänä talviaamuna Kuvanveistäjä astui vapaana ulos vankilan portista. Roz ja sisar Bridget, jotka oli hälytetty puhelimitse, seisoivat ulkopuolella katulampun valossa, tömistelivät jalkojaan ja puhalsivat käsiinsä. He hymyilivät tervehdykseksi, kun rautaovi avautui.


Ainoastaan Hal, joka odotteli kymmenen metrin päässä auton lämmössä, näki sen vahingoniloisen voitonriemun, joka vilahti Oliven kasvoilla, kun hän kietaisi käsivartensa naisten ympärille ja nosti heidät ilmaan. Hal muisti sanat, jotka oli tekstannut työpöytäänsä ollessaan vielä poliisi. Totuus mahtuu pieniin ja varmoihin rajoihin, mutta erhe on suunnaton.


Ilman mitään näkyvää syytä, häntä puistatti.

maanantai 17. toukokuuta 2010

HÄPEÄNAAMIO


”Jos hänen täytyy synnyttää, niin hälle suo vihan lapsi, josta vaiva, vastus ja tuska luonnoton vain varttuu hälle! Se hänen nuoren otsans´ uurrelkoon ja kyynelvirroin poskiin purkoon juovat, kaikk´äidin työt ja vaivat palkitkoon se pilkkanaurulla, hän että tuntis: niin julmasti ei käärmeen hammas iske kuin lapsen kiittämättömyys.”

Tällä William Shakespearen Kuningas Learin kuuluisalla säkeellä alkaa Minette Waltersin Häpeänaamio (The Scold´s Bridle, WSOY 2002, suomennos Tiina Ohinmaa). Kirjan päähenkilö on vanha, varakas ja katkera Mathilda Gillespie, joka katsoo hänellä katkerien lapsuuskokemustensa vuoksi olevan oikeus kohdella muita miten huvittaa. Hänen elämänmotokseen tulee Kuningas Learin lause: ”Enemmän minua vastaan rikottiin kuin itse rikoin.”

Tämä kirja on vihan kirja. Ja ken vihaa kylvää, hän sitä niittää. Mathilda oli läpeensä kyyninen. Hän ei kunnioittanut ketään eikä mitään. Ei uskonut Jumalaan eikä tuomiopäivään. Hän inhosi ihmiskuntaa ja hän piti kaikkia itseään alempiarvoisina. Ainoa poikkeus oli Shakespeare. Ja ehkä myös hänen lääkärinsä Sarah Blakeney, joka käy hoitamassa Mathildaa kotona. Mathilda kärsii vaikeasta reumasta ja Sarah ehdottaa muuttamista yksikerroksiseen taloon, koska vanhanaikainen, kaksikerroksinen talo on liikuntaesteiselle rankka. Vastaus on tyypillistä Mathildaa: "Sarah-kulta, sellaisissa taloissa asuu vain alaluokan väkeä, ja siksi niille annetaankin sellaisia nimiä kuin Mon Repos tai Dunroamin. Taso pitää säilyttää loppuun saakka, tekipä ihminen muuten miten tahansa.”

Minette Walters on minulle läheisin dekkaristi ja saatatte ehkä ihmetellä, että tuon häntä esiin vasta nyt. Syy löytyy edellisestä virkkeestä. Ei saisi olla mitään yhteyttä, koska suhde kirjailijaan muuttaa suhteen hänen kirjoihinsa. Minulla on ilo olla yhteydessä Waltersin kustannustoimittajaan, jonka kautta olen saanut Minetteltä erilaisia toivotuksia elämän tapahtumissa. Mennessäni vaikeaan leikkaukseen, mukanani olivat Minetten lohtu ja yksi hänen kirjoistaan. Walters on yksi syy, miksi haluan asua jonkin aikaa Englannissa, meren rannalla….Mutta enhän voi pitää häntä piilossa, joku on jo varmasti ihmetellyt…

Waltersin taso ei olo pudonnut kertaakaan. Hän on mielestäni perinteiden kunnioittaja murhissaan käyttäen brittiläisten ylimaallista kykyä tehdä kunnon veriteko! Toisaalta: Kuka lukee häneltä kaikki kirjat, huomaa hänen kokeilevan. Yksi kokeilun kohde on huumori murhan mausteena. Häpeänaamio olisi ehkä joillekin liian rankka kirja ilman Sarahin ja Jackin hyvin epäsovinnaista avioliittoa. Jack on haaste jopa vahvalle Sarahille ja välillä naislukija karkaa ajattelemaan, millaista olisi tuntea mies kuin Jack…, kunnes Mathilda löytyy kuolleena kylpyammeestaan ranteet auki viillettyinä ja kasvoillaan irvokas keskiaikainen häpeänaamio, nalkuttajan kuonokoppa.

Oxford English Dictionary:” Scold´s bridle nalkuttajan kuonokoppa; riidanhaastajille ym. käytetty rangaistusväline; pään ympärille kiinnitettävä rautakehikko, jonka kielen kahlitseva terävä metallikuolain esti rangaistavaa puhumasta.”


Kirja toisensa jälkeen Minette saa lukijansa rakastamaan kirjojensa vanhoja naisia olivatpa nämä sitten hirviöitä tai uskomattoman urheita eläinsuojelijoita. Lukijasta tulee Häpeänaamiossa kahtiajakautunut persoona, toinen puoli on Sarahia ja toinen Mathildaa ja ne molemmathan ovat häijyn Mathildan puolella!

Hirveän kiinnostavaksi dekkarin tekevät aina Shakespearen sitaatit, niihin tulee oikein himo. Kiinnostavaa on myöskin päästä heti alussa joko murhaajan pään sisälle tai uhrin. Häpeänaamiossa tapahtuu viime mainittu, sillä saamme kautta kirjan lukea Mathildan päiväkirjaa. Meistä tulee kauhistuttavan perhe- ja sukutragedian tirkistelijöitä. Saamme lukea, mitä emme olisi voineet uskoa lapselle tehtävän tai emme halunneet tietää. Väistämätön on edessä, sillä pakoon et pääse! Mutta kuka jättää kortin kääntämättä? Kuka kääntää katseensa pois uskotellen elämän olevan silkkiä ja samettia? Elämä on!, joten tartu kirjaan ja astu Waltersin maailmaan:

”Tämä on Mathilda Beryl Cavendishin päiväkirja. Kerron tässä tarinani luettavaksi kuolemani jälkeen. Jos joku löytää tämän kirjan, hänen täytyy viedä se poliisille ja varmistaa, että isä joutuu hirteen. Hän pakotti minut tekemään tänään jotakin tuhmaa, ja kun sanoin että kerron papille, hän pani minut komeroon lukkojen taakse kuonokoppa päässä. MINUSTA TULI VERTA. Isä itkee koko ajan ja sanoo että kaikki on äidin syytä kun se kuoli. On se minustakin äidin syytä.


Eilen minulla oli syntymäpäivä. Isä sanoi että olen tarpeeksi vanha ja että äiti antaisi kyllä luvan. Äiti tiesi mitä mies tarvitsee. Minä en saa kertoa KENELLEKÄÄN tai muuten isä panee minulle kuonokopan. AINA VAIN UUDESTAAN.


Äiti ei olisi saanut tehdä semmoisia asioita, sillä nyt isä tekee niitä minulle. Minä olen vasta kymmenen.


MINÄ VIHAAN ÄITIÄ. MINÄ VIHAAN ÄITIÄ. MINÄ VIHAAN ÄITIÄ…”

MYLLYRANTA KESÄMATKAN KOHTEEKSI


Kuvan seinäkynttilälyhdyt sekä kaunis taulu ovat Myllyrannan Sisustuskeskuksesta Mäntästä. Siellä on myös vaikka mitä laidasta laitaan: patsaita, tauluja, Günter Schoulzin mutteriveistoksia (mieheni sai saksalaisen taiteilijan koripalloilijamutteriveistoksen syntympäivälahjaksi), kaikkea sisustukseen, valaisinliike, Luhdan osasto ja koruliike Silver Gallery, josta minä ostan omat koruni, sillä ne ovat erilaisia. Näkyy käden jälki!  Keskuksessa on myös aivan mahtava ruokaravintola, jossa voit nauttia herkuista Keurusselän  rannalla. Myllyrannasta löydät enenmän täältä. Ja katsokaapa kommenteista, mitä sanoo Myllyrannasta Anu, joka viime suvena meni sinne minun suosittelemana Suomen lomansa aikana. Kiva, että joku todella sai iloa ja hyötyä matkakohdelistastani...


sunnuntai 16. toukokuuta 2010

NAISET TAITEEN RAJOILLA - NAISTAITEILIJAT SUOMESSA 1800 -LUVULLA


Tämän kirjoitin ennen äitienpäivää:

Ensimmäisen kerran taidan nyt blogissani tarjota ennakkoa tulevasta kirjasta. En voi olla tätä tekemättä, sillä tämä kirja kuuluu teidän kaikkien tietää nyt kun äitienpäivä on ensi sunnuntaina. Sain Riitta Konttisen Naiset taiteen rajoilla - Naistaiteilijat Suomessa 1800 -luvulla (Tammi 2010) vasta tänään. En millään ehdi tekemään sunnuntaiksi, sillä olen varsin perusteellinen ja nyt on jo toinen kirja luvussa, joka myöskin sopii äidille lahjaksi. Olen kuitenkin niin heikkona myös kuvataiteeseen, että tämä on nyt minun sisäinen tarpeeni. Minun taidehuutoni!


Selailin kirjaa hieman ja hyvä, ettei henki pysähtynyt. Niin kaunista, niin kaunista ja niin paljon historiaa, että tätä teen hartaudella. Kannessa kuva Päättynyt aamiainen (Teepöydän ääressä)/ Elin Danielson-Gambogi, 1890, jonka olen useasti ostanut korttina. Hieno ja ennakkoluuloton veto Tammelta ottaa tämä kuva kanteen.


Koko teos pohjautuu professori emerita Riitta Konttisen numeroituun koruteokseen Naistaiteilijat Suomessa, jonka Konttinen julkaisi 2008. Kirja on kunnianosoitus Suomessa toimineille naistaiteilijoille ja uskon, että lukijoissani on monia, joita kyseinen kirja kiinnostaa.


Tähän palaamme ihan viikon sisällä - nauttien ja hartaudella♥


Ja tämän kirjoitan nyt:


Riitta Konttisen Naiset taiteen rajoilla – Naistaiteilijat Suomessa 1800 –luvulla (Tammi 2010) on kunnianosoitus kaikille niille rohkeille edelläkävijä naistaiteilijoille, jotka vastustaen oman aikakautensa ahtaita normeja, taloudellista riippuvuuttaan miehistä ja mustamaalausta kaihtamatta kantoivat uuden ajan soihtua sytyttäen sen taulu taululta, kohtalo kohtalolta aina vain kirkkaammaksi näin mahdollistaen helpomman naistaiteilijapolun jo jälkeensä tuleville.


Naiset taiteen rajoilla on taidehistoriateos, joka esittelee kuusikymmentä 1800 –luvun suomalaista kuvataiteilijaa Elin Danielson-Gambogista Maria Wiikin ja Venny Soldan-Brofeltista Ada Thiléniin.

Naistaiteilijoidemme vahva esiintulo alkoi 1800 –luvun lopussa, mutta jo sitä ennen taidetta sallittiin oppiaineeksi, mutta ei ammatiksi,  aatelisperheiden tytöille. Katsottiin, että nainen vaietkoon taiteessa jo jos joku pääsi aikakauden aatteellisen ja aikaansa sidotun esteen yli, lopputuloksena oli useimmiten kuihtumusta ja katkenneita uria. Ja kaksi oli syytä ylitse muiden: kehittymätön suomalainen taide-elämä ja naisen alistettu asema.


Turussa 1827 syntynyt Augusta Grannberg pyrki 1851 oppilaaksi Turun piirustuskouluun, joka oli periaatteessa avoin myös naisille. Äiti oli kuitenkin niin kovasti vastaan, että nuoren, taiteen palolle syttyneen naisen, oli paettava ikkunan kautta taidemaailmaan. Turun taidemuseon kokoelmissa on muotokuva, joka esittää kaupungin piirustuskoulusta ensimmäisenä päästötodistuksen saanutta oppilasta Augusta Granbergia Charlotta Trappin maalaamana. Varsinaista taiteilijanuraa ei Augustakaan kyennyt ottamamaan elämäntehtäväkseen.

1870 –luvulla elettiin murroksen ja naisemansipaation aikaa, jolloin vihdoin 1864 kumottiin naimattomien naisten holhouksenalaisuus! Saamme lukea vielä monista unohdetuista naiskohtaloista, kunnes 1800 –luvun loppupuoli vihdoin tuo esille nuoret naiset, joiden kärjessä Helene Westermarck, Amélie Lunden, Maria Wiik, Helene Schjerfbeck sekä Ada Thilén.


Vaikka naistaiteilijat olivat nyt optimistisia, heitä oli jo laajempi rintama ja he loivat omia verkostojaan, niin kuitenkin, kuitenkin, sen verran näen yli sadan vuoden läpi, että mieleeni tulee eittämättä kuvanveistäjä Camille Claudelin, Auguste Rodinin oppilaan ja rakastetun, traaginen elämä. Camille oli näiden naisten aikalainen ja työskenteli siellä, minne nämäkin naiset pyrkivät oppia saamaan ja työtä tekemään, Pariisissa.

Sitten ilmestyy vihdoin uusi, boheemi ja itsenäinen naistyyppi, joka viis’ veisaa normeista ja ottaa haltuunsa asioita, jotka oli aiemmin katsottu vain miesten etuoikeudeksi. Näihin naisiin liittyi myös jo tarve olla itse itsensä elättävä, riippumaton.


Minä pidän kovasti Konttisen tietoteoksen kansivalinnasta, joka on Elin Danielson-Gambogin Tytty-sisar puhaltelemassa aamusavuja vuonna 1890 valmistuneessa maalauksessa Päättynyt aamiainen. Taulu aiheutti aikanaan pahennusta ja syy ei varmaankaan ollut vain savukkeen, sillä Tytyn olemuksen välinpitämättömyys on kuin haaste koko muumioituneelle vanhakantaisuudelle ja lupaa kysymättömän uuden ajan alku.


Riitta Konttisen upean taidehistoriateoksen sivuilla kohtaamme uraauurtavia naiskohtaloita, tuberkuloosia, sivullisuutta, aikalaistapoja ja -käsityksiä runsaalla, suorastaan herkullisella kuvatarjonnalla höystettynä. Mukaan on tietysti saatu myös ongelma nimeltä taiteilijaparit, joille tunnetusti on ollut ominaista vahvemman eli miehen uran asettaminen etusijalle, jolloin lahjakaskin taiteilijavaimo on saanut kuihtua vain muusaksi ja uupuneeksi taloudenhoitajaksi. Riitta Konttinen puhuu tällöin ”varjostatuksesta”, jolloin vähemmän karrieeria tehnyt osapuoli jää avustajan rooliin.


Sanomattakin lienee selvä, että Naiset taiteen rajoilla on unelmakirja kaikille taiteesta ja historiasta kiinnostuneille. Tekisi mieli sanoa, että kun nyt pohditaan ylioppilaslahjan summaa, voisiko pala Suomen taidehistoriaa olla enemmän ja laadukkaampaa kuin raha. Historialliset siveltimenvedot ovat arvossaan mittaamattomat!

LINNEA BOREALIS


picture Maria Wiik/ Naiset taiteen rajoilla (Tammi 2010)
Time to say goodbye
You'll never guess the next book...;-)

perjantai 14. toukokuuta 2010

HAVE A NICE SUNNY WEEKEND


and out of office because of reading, gardening and dog sitting.
picture Peter Severin Krøyer (Frauen, die lesen sind gefährlich)
Summer Wine

torstai 13. toukokuuta 2010

NADEEM ASLAM


Nadeem Aslam syntyi Pakistanissa vuonna 1966. Hän muutti Englantiin teini-ikäisenä ja asuu nykyään Pohjois-Lontoossa. Elävältä haudatut (Wasted Vigil, LIKE 2010, suomennos Vuokko Aitosalo) on lukuisia kirjallisuuspalkintoja teoksillaan niittäneen Aslamin kolmas romaani. Romaania kirjoittaessaan hän sulkeutui huoneeseensa seitsemäksi kuukaudeksi, joiden aikana hän ei tavannut ketään, vaan ruokakin tuotiin huoneeseen hänen nukkuessaan. Aslam kirjoittaa romaaninsa aina käsin. Otteet Koraanista on kirjaan suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila.

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut


Talon omistaa englantilainen Marcus Caldwell. Talo sijaitsee Afganistanissa, veren, kuoleman ja unikkojen maassa. Maassa, jossa talojen seiniin liimataan shabnameja, uhkakirjeitä. Uhkakirjeiden jäljillä kulkee hidas, kiduttava kuolema. Talo sijaitsee Ushassa. Usha tarkoittaa kyyneltä. Talo on lukijoiden talo, jossa on lävistetty kirjasto. Talo on tarinoiden talo, jossa Marcus kaipaa vaimoaan Qatarinaa, tytärtään Zamenia sekä tyttärenpoikaansa Bihzadia. Talo on tuulen ja hiljaisuuden talo, jonne lopulta kerääntyvät kaikki kantaen menetystensä ja kaipuunsa taakkaa. Tämä on talo, jota ympäröivät dukhit, mutta kun aamu-usvan käpälä kurottaa alaspäin vuorilta kaikki peittyy appelsiininkukkien huumaavaan tuoksuun ja yöperhoset laskeutuvat levolle.

Nadeem Aslamin Elävältä haudatut (Wasted Vigil, LIKE 2010, suomennos Vuokko Aitosalo) vaeltaa maassa, jonka neljännesvuosisatainen sota on kuorruttanut verellä, vihalla, kidutuksella ja Koraanilla. Melkein jokaisella Koraanin sivulla käsketään tarttua aseisiin ja teurastaa vääräuskoiset. Lukija vaeltaa Nadeemin mukana läpi vuorten, joiden onkalot kätkevät keskenään kilpailevat sotapäälliköt, talibanit, heimot, eri uskonsuunnat, al-Qaidan, Fedallan johtaman salaisen upseeriryhmittymän. Hämmentyneenä kohtaat venäläisiä naisia, jotka etsivät kadonneita poikiaan, miehiään, isiään. Kohtaat amerikkalaiset sotilaat, sekä heitä vastustavat että tukevat afganistanilaiset. Ja tietysti pahinta kaikesta, kohtaat jälleen naiset, jotka eivät saa näkyä, eivät kuulua, tai heidät kivitetään elävältä kuoliaiksi. Kuitenkin kohtaat myös sen mystiikan, jonka takia jäät tarinan lumoon. Vuorilta putoavat usvan hohtavat köynnökset ja puristavat sinut syliisi niin lempeästi laulaen, että tiedät tässä syleilyssä löytäväsi paitsi kyyneleesi, myös oudon lohdun: Ymmärrät Marcusta, joka ei palaa Englantiin, ymmärrät pahan aivopesemää Casaa, huumaannut tuoksuista ja yöperhosista…kuitenkin tiedät, että mikään syleily ei saa ikinä sinua unohtamaan, antamaan anteeksi…


Aloin lukea Aslamin kirjaa jo valmiilla asenteella ja ahdistuneena. Meni kirjan puoliväliin ennen kuin antauduin, vaikka Nadeemin teksti poltti minua heti. En edes tiedä, miksi otin tämän kirjan lukuun, sillä olen niin täynnä Afganistania, että lainatakseni Nadeemilta: ”On vaikea erottaa maan kauneutta, jos epäilee sen olemassaolon oikeutusta”. Miten lukea maasta, jossa maaperä on pelkoa, jossa hengitämme kuolemaa. Miten nähdä riikinkukkojen kauneus maassa, jossa kohtaavat kaksi tuulta ja niiden risteyksessä pahuus. Minä tein sen ja lumouduin! Veri muuttui runolauluksi, syleilyt tuhansien perhosten leikiksi ja Qatarinan elävältä kivitys sattui syvästi vain alleviivatakseen Nadeem Aslamin kirjaan taiotun salakielisen viestin: Tämä paha loppuu ja löytyy uusi Afganistan, runonlaulajien maa, jossa naisten korvarenkaat saavat soida ja pienet tytöt pääsevät kouluun ja Marcuksen taloon syystä tai toisesta eksyneet onnettomat löytävät rauhansa.

Nadeem Aslam on kirjoittaja vailla vertaa. Hänellä on lumottu kynä. On aivan sama kastaako hän kynänsä kidutetun vereen, vai hekuman kosteikkoon, teksti soi, sanat laulavat, tarina juoksee hopeapurona ja lumous, lumous…Älkää kaihtako tätä aihetta Afganistanin takia, vaan lukekaa se Afganistanin paremman huomisen takia. Minä olin kolmesataa valkoista kyyhkystä, jotka Gul Rasul syötti haukoilleen, mutta minusta tuli kirjan luettuani miljoona unikon kukkaa! Lupaan saman teille!

Tämä kirja on niin hellä ja niin kova, että en voi tarjota lukunäytteitä, koska en kykene ottamatta mukaan koko kirjaa. Olin valinnut niitä ja tajusin: Tässä on Elävältä haudatut. Tässä on Marcus ja hänen katkaistu kätensä, tässä on Lara etsimässä veljeään, tässä on Zaneem rikkomassa tuoksupulloaan antaakseen isälleen merkin, tässä olen minä, joka päätin nähtyäni talibanit tuhoamassa Bamiyanin Buddhan patsaita, että en ikinä, ikinä enää halua lukea mitään Afganistanista, tässä on valkoisten kyyhkysten parvi vapaassa lennossa…mutta yhden lainaan ja se tulee kirjasta, mutta on sitaatti Julius Caesarilta:

Kelttien hallinnon heikkous oli druideille myönnetty suunnaton valta. Mikään valtio, jota papisto johtaa yliluonnollisin perustein, ei kykene todelliseen kehitykseen.

Minä en tiedä…tuntuu…en ole varma…Elävältä haudatut kukkii miljoonien unikkojen veripeltona…Onko tämä kirja nyt siirtyvä Elämäni Kymmeneen Parhaaseen Kirjaelämykseen?

Sen tiedän, että jos neito- ja lumikurjet voisivat itkeä, ne tekisivät sen juuri nyt!

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä