sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

HYVÄSTI, YSTÄVÄNI. SEN SUUREMPIA SUREMATTA...


Hyvästi, ystäväni.
Sen suurempia surematta lähden
Lähden niin kuin muuttolinnut
lähtevät ja palaavat,
vaiston ohjaamana, varmana suunnasta
Hyvästi, ystäväni, sydämensisimmäinen.
On lähdettävä taakse katsomatta,
muistelematta, haikailematta, katumatta
On lähdettävä tyhjin käsin
että käsiin mahtuisi taas

- Tommy Tabermann -
Alaston (Gummerus 2003)
kuva Sateenkaarentaa

perjantai 16. heinäkuuta 2010

SUVIPAUSSI

Ja nyt minä katoan...

HERRA YODASTA HIEMAN...

Hyvänen aika sentään...hiljaa kuin hiiri, joka rapisi seinän raossa, kurkkasin Mian blogia ja siellä on aivan hurmaava kuvasarja Prinssi ja herne, joten en voinut olla kertomatta teille...Menkää sinne ja nauttikaa kokonainen kuvasarja Herra Yodasta.

OUT OF OFFICE

Frauen, die lesen, sind gefährlich

KOLME NAURUA TAI SITTEN EI

Ihan turha luulla, että olen töissä! Sanelen tätä riippumatossa lojuen komealle sihteerilleni, joka naputtaa tämän blogiini. Siis ensinnäkin voisitte muistaa lukea Anne B. Ragden kirjat Berliininpoppelit, Erakkoravut ja Vihreät niityt. Jokaisen arvostelu löytyy kirjan nimellä blogistani. Lukekaa ne kronologisessa järjestyksessä. En nyt jaksa nousta tiedostooni tarkistamaan, mikä on oikea järjestys...ja sihteerini ei tätä alaa hallitse.

Siis tarjoan kolme naurua. Nauratte tai ette, valinta on vapaa. Luin sekä uutta Annaa, että Suomen Kuvalehteä ja löysin seuraavat tekstit:

1) Anna/ Ulla Janhonen ja Riikka Karhunen:  Mistä naiset todella puhuvat/ "Mulla ei ole häihin mitään päällepantavaa." / Kyllä sä jotain löydät." / "Mun kaikki vaatteet on mustia, ja mun persoonakin sopii paremmin hautajaisiin."

2) Anna tv: Päiväni eläimenä/Juha Heinisuo

Brittiläinen tosi-tv-uutus kääntää evoluution rattaita taaksepäin. Osallistujat laitetaan neljäksi päiväksi kokeilemaan esimerkiksi hevosten tai pingviinien elämää - kirjaimellisesti. Aloitusjaksossa siat saavat lättiinsä ihmislajin edustajia.

Päättömästä premissistä huolimatta sarja on aidosti mielenkiintoinen ja hauska. Matkailutomittaja Lynsey ja näyttelijä Richard ottavat tehtävän vastaan epäröiden. Mielenkiintoista on myös huomata, että tämän sosiologisen kokeen perusteella miehet pääsevät sian tasolle huomattavasti naisia helpommin.

3) Suomen Kuvalehti/ Tuomo Lappalainen:

Maatalousnäyttelyissä onkin syytä olla tarkkana. Perimätiedon mukaan jopa Urho Kekkosen hymy hyytyi kerran, kun hän näki vierailunsa ohjelman:

Klo 10  siat saapuvat
Klo 10.30  naudat saapuvat
Klo 11 lampaat saapuvat
Klo 11.30 tasavallan presidentti saapuu

Ja lopuksi klo 12 yhteinen lounas.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

OUT OF OFFICE

The Windmills of Your Mind

SUMMER WINE BY VILLE VALO AND NATALIA AVELON

Natalia Avelon and Ville Valo have made the best 'Summer Wine' song 4-ever♥ It's so hot!
Summer Wine

TÄSSÄ VÄHÄN SUVILUKEMISTA


Laitan teille nyt kollaaseina kirjoja, joita olen tehnyt. Voitte etsiä niitä hakukoneella käyttäen kirjan nimeä. Sama kirja toistuu toisinaan näissä, sillä aiheita ovat olleet äitienpäivä, puutarha, keittokirjat, elämänkerrat, satatuhatta kävijää yli, suvi etc.

MUUTAMA SITAATTI JOHN IRVINGIN KIRJASTA KUNNES LÖYDÄN SINUT

Tässä muutama sitaatti John Irvingin kirjasta Kunnes löydän sinut (Until I find you, Tammi 2006, suomennos Kristiina Rikman):

Moni nainen tulee hulluksi siksi ettei pääse yli ensirakkaudestaan. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?

Mutta Michele Maher oli Jackille sekä vaarallisempi että unohtumattomampi, koska hän oli ollut vain mahdollinen suhde. Ja eivätkö ne ole niitä kaikkein tuhoisimpia?

Eläkää sovinnossa menneisyyden kanssa. Älkää unohtako sitä, mutta antakaa sille anteeksi.

KOHTA SUVIPAUSSILLE, MUTTA SITÄ ENNEN...

Päämies aloittaa loman huomenna ja ajattelin itsekin vähän kokeilla, mitä se semmoinen loma oikein on. Lomaani kuuluu koiruuden ja miehen passaamista, uimista, puutarhaa, vieraita, kummipoikaa, vähän shopping, marjoja pakastimeen, piiiiitkäään nukkumista ja myös valvomista sekä tietenkin lukemista. No, tuo miehen passaaminen ei NYT ole ihan totta, sillä Päämies tekee kaikki grilliateriat ja olenkin nyt päättänyt, että syömme kuukauden vain grillattua ruokaa;-) Tosin en aio syödä muuta  kuin mansikoita ja luomukirsikkatomaatteja sekä hapankorppua elleivät nämä helteet lopu. Onpahan tullut todistettua, että syömättömyys laihduttaa! Ja muistutan, että minä en ole KOSKAAN kaivannut hellettä. Tämä helvetin esikartano on vain vahvistanut Lumi-nimen virallistamisen sukunimekseni.

Jos joku kovasti kaipaa minua, niin koputtaa vähän. Meilaa vaikka. Pudotan silloin tällöin jonkun kuvan...ehkä tai jonkun vanhan pakinani, sillä uusia lukijoita on tullut paljon, eivätkä he osaa edes etsiä juttujani. Yritän olla myös joitakin päiviä ihan ilman kone-elämää, sillä se olisi pitkästä aikaa varmaan aikamoinen kokemus. Ja toisaalta pitäisi näyttää Päämiehelle, että minulla ei ole mitään addiktia tähän blogiin;-) Saa syyttää itseään, sillä hän avasi minulle blogin 14.2.2009 vastusteluistani huolimatta...Lähden härkänä liikkeelle hitaasti, mutta kun sitten lähden, se onkin menoa.

Ja Mia, minä muistan käydä sinulla sovittuna päivänä;-)

Seuraavaksi saatte osviittaa, mitä kirjoja olen arvostellut. Muutama helmi puuttuu joukosta, sillä kun halusin nyt tehdä tämän kollaaseilla, kävi vahinko ja joukosta jäi pois mm. John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä, mutta siis: Se löytyy blogistani, kun laittaa hakuun KIRJAN nimellä. John, anna anteeksi. Korvaan tämän sinulle ihan kohta♥

Että näillä eväillä, mutta jatketaan vielä vähän...ja kiitos, että olette jaksaneet näinkin paljon ylitse sydänsuven osoittaa kiinnostusta!

Love
Leena Lumi

Philippe Claudel: Varjojen raportti

Niille, jotka eivät katso olevansa mitään omistan tämän kirjan.

Sanon sinulle, että joskus kauhusta syntyy kauneutta, puhtautta ja suloutta. Sanon sinulle, että joskus kauneimmat ruusut kasvavat mädästä maasta.

Kuka hän olikaan, joka johdatti minut Philippe Claudelin maahan? En muista. Kiitän! Ensin olin Harmaiden sielujen harmaassa virrassa, nyt Philppe Claudelin Varjojen raportti (Le rapport de Brodeck, Otava 2009, suomennos Ville Keynäs) vei minut kylään, jonka nimeä emme tiedä, mutta joka haisee rankasti jantelaisuudelta. Kylään, jossa ei saanut tietää enemmän kuin muut. Kylään, jossa ei saanut luulla olevansa enemmän kuin muut. Kylään, jossa pahinta oli erottua muista. Kylään, johon saapuu De Anderer, Toinen…aivan erilainen kuin kukaan muu. Ja kaiken yllä makaa viikkokausia hermoja raastanut helle. Helle joka saa kissat roikottamaan kieliään, vie halut ja voimat, mutta herättää pedon…ja kaikkialta löytyy kauniita, terveitä, vahvaturkkisia, mutta ehdottomasti kuolleita kettuja…kaikki samassa kylkiasennossa, kuin kuolon uneen nukahtaneina.

Kirjan kertojaääni annetaan Brodeckille, itsekin muukalaiselle, muualta tulleelle. Se, mitä tapahtui Andererelle siitä pitää Brodeckin tehdä raportti pormestarille ja kylän väelle. Hänen pitää suojella itseään ja perhettään, sillä hehän ovat ’Schmutz Fremdër’. Brodeck alkaa kirjoittaa. Brodeck, jonka lapsuus ennen kylää on tumma varjo, Brodeck, joka sotilaiden tullessa joutuu leirille, Brodekck, joka palaa, mutta löytää vaimonsa Emelién valon sammuneena, sillä jotain on tapahtunut…myös hänelle. Brodeck tietää kirjoittavansa omasta ja perheensä elämästä tai kuolemasta, siitä nousevatko he vielä aamulla ylös virvoittavien sateiden vihdoin piiskatessa katuja ja taloja ja puutarhoja vai katoavatko he kuten kävi Andererelle, muukalaiselle.

Varjojen raportti on suuri tarina syvällä, eristyneessä kylässä asuvien ihmisten ennakkoluuloista kertova kirja. Helleaallon pyyhkiessä kylää, herää kylän peto, jante, oppimaton, kateellinen, katkera, erilaisuutta pelkonsa takia vihaava ja sytyttää jäätulen mustaakin mustempiin sieluihin. Claudelin kieli on koukuttanut minut ja olen sen kielen onnellinen vanki! Paul kutoo tarinaansa, mutta kuin usvan takaa. Hän seisoo siellä sumussa ja kertoo tarinaansa, jota ei itsekään enää kestä ilman usvaa. Tämä utuinen kieli saa lahjan alkaa soida ja rankinkin tarina peittyy aamu-utuun, jossa paska ja veri muuttuvat miljooniksi kastepisaroiksi. toivon pisaroiksi. Paul Claudelin kynässä on taikaa, joka vie niin lukijoita kuin kriitikoita. Molemmat tietävät, että nyt kirjailija kirjoittaa huomisen historiaa, tulevia klassikkoja.

Brodeck alkaa raporttinsa ja tutkimustensa myötä heijastaa Andererin kohtaloa. Hän on itse aina ollut De Anderer – Toinen ja tajuaa oman rankan elämänsä valossa nähdä asiat toisin, mutta sehän ei Jantessa sovi. Vai sopiiko sittenkin?

Lukijalle Brodeckin ääni kuuluu sekä lohduttomana että lohdullisena, mutta loppuratkaisua on mahdotonta aavistaa. Koemme kertojamme kanssa sotilaiden saapumisen kylään. Sotilaiden, joiden tunnuslause on Hinter uns, nieman – Meidän jälkeemme ei ketään. Kohtaamme sotilaat, jotka haluavat liittää kylän Suureen Valtakuntaan. Sotilaat, jotka sanovat: ”Meidän rotumme on roduista korkein, ikivanha ja puhdas, ja se on myös teidän rotunne, kunhan suostutte karsimaan epäpuhtaat ainesosat joukostanne.”

Hänen nimensä oli Zeilenesseniss. Hän oli leirin päällikön vaimo.

Hän ei tullut koskaan yksin. Hän kantoi aina sylissään lasta, muutaman kuukauden ikäistä vauvaa, joka oli kääritty kaunisiin kapaloihin. Hän tuuditti sitä lempeästi, kuiski sen korvaan ja hyräili kehtolauluja, muistan hyvin yhden niistä: ”Welt, Welt von licht/ Manns hanger auf all recht / Welt welt von licht/ O mein kinder so wet stillecht” – Maailma, valon maailma/ Ihmisen käsi kaiken päällä / Maailman valon maailma / Oi ihanasti lepää lapseni.

Suosittelen tätä kirjaa heille, joita kiinnostaa historia, jantelaisuuden ydin, moraali, Suuri Tarina ja Paul Claudelin taika. Ja heille, jotka Claudelista lumoutuvat, mutta kavahtavat Elämän Totuutta, lupaan, että on vain Totuus, ei Kauhulla mässäilyä. Ja Suurinkin tarina voi päättyä hetkeen jolloin persikankukat aukeavat hurmaten kalpealla vaaleanpunallaan. Blumparadadz, paratiisikukat! Ah!, eikö ole paratiisia, että syntyy kirjoja kuten Varjojen raportti!

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut Lukutuulia

Lue myös Philippe Claudelin Harmaat sielut

COLETTEA

Moni nainen halajaa turmelusta, mutta vain harvat ovat kutsutut."

- Colette -

MARTTA JA AUTO

Julkaisin tämän voittoisimman pakinani vuosi sitten ja nyt taas suviuusintana. Itse kirjoitus on vuosien takaa...Jos kiinnostaa, käykää katsomassa kommentit viime suvelta ja on siellä uusiakin. Sieltä löytyy minusta, kerran kysyttin;-) Tämä juttu on fiktion ja faktan sekoitusta, kuten  muutkin suviuusinnat. Oma elämäni on paljon jännempää, sillä olen heittäytyjä ja uskallan hypätä pimeään. Toki, toki, hyppäsi Marttakin! - rakkauteen.


Martalle ei koskaan viidenkymmenen ikävuotensa aikana ollut tullut mieleenkään pistää rahojaan sellaiseen turhuuteen kuin auto. Martta oli säntillinen ja järkevä ihminen, joka lauloi kirkkokuorossa, luotti valtion obligaatioihin ja säästi ikuisesti 'pahan päivän varalle'. Martta oli naimaton ja opettaja. Martta kauhisteli nuorison hulvatonta menoa eikä meinannut jaksaa selvitä peruskoulu-uudistuksesta. Martan mielestä oli aivan liian raskasta opettaa valikoimatonta ainesta, jonka elämän suurin tavoite tuntui olevan estää koulutyöskentely. Tasokurssien poistaminen oli Martan maljassa viimeinen pisara, joka sitten saikin hänet vakavasti pohtimaan ennenaikaista eläkettä. Samoihin aikoihin hänen paras ystävänsä Saimi, totesi paitsi Martan tiukan nutturan ajoittaista höltymistä, myös muitakin Martalle täysin sopimattomia piirteitä.

Auto

Kukaan ei koskaan saanut tietää, mikä sai Martan Martta-kengissään marssimaan kaupungin suurimpaan autokauppaan. Ystävät veikkailivat tilapäistä mielenhäiriötä ja Saimi pohti, pitäisikö hänen ottaa noin niin kuin auttavassa mielessä yhteyttä koulun rehtoriin. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että Martta löysi kalseasta autohallista uuden ja käsittämättömän elämän.

Martta oli kerran nähnyt sellaisen auton seminaarikaupunkinsa kadulla. Se oli Välimeren sininen ja pieni ja mustarättikattoinen. Autosta nousi armottoman sinisilmäinen, päivettynyt ja valkohampainen nuori mies hymyillen suoraan tiukkanutturaisen tytön tarkoin vartioituun sydämeen. Kesti pienen ikuisuuden kunnes Martta huomasi saman kurssin kauneimman tytön liitelevän ohitseen vaalea poninhäntä itsevarmasti heiluen. Se tyttö nousi siihen autoon, ei milloinkaan Martta.

Hetki oli ohi, poika poissa, mutta auto jäi. Se pysyi poissa kymmeniä säntillisiä vuosia, jolloin Martasta tuli (perintöjen toivossa ehkä?) lukuisten lasten kummitäti, harmaanutturainen uurastajaopettaja, jonka ainut ilo tuntui olevan silloin tällöin toteutettu Israelin matka. Ei miehiä, ei tupakkaa, ei alkoholia, vain pieni lasillinen sherryä kummilasten lakkiaispäivinä. Eikä varsinkaan autoja, joissa pääoman säilyvyys oli kaikkein heikoin. Ja autot olivat vaarallisiakin ja saastuttivat. Minne Martta-kengillä ei päässyt, sinne ei tarvinnut mennäkään. Paitsi, että nyt SE auto, aivan samanlainen auto, oli myynnissä kaupungin isoimmassa autoliikkeessä.

Samana päivänä kuin mainos oli lehdessä, Martta nosti aimo mokoman säästöistään, maksoi auton käteisellä ja pyysi ajamaan sen säädyllisen rivitaloasuntonsa edustalle.


Rehtori, Saimi ja eräs mahdollisen perintönsä tuhlailusta pelästynyt sukulaistäti pitivät hätäneuvottelun ja päättivät tiukentaa valvontaa sekä informoida toisiaan kaikista asian saamista käänteistä.


Säädyttömän sininen auto seisoi itseluottamusta uhkuen erittäin säädyllisen ja rauhallisen asuinalueen kadulla.

Autokoulu


Martta istui autokoulun teoriatunnilla ja tunsi olonsa erittäin epämukavaksi sekalaisen seurakunnan joukossa. Vieressä istui poika, jolla oli poninhäntä, risat farkut ja kultainen korvakoru vasemmassa korvassa. Aina luotettavat Martta-kengätkin puristivat kummasti. Hikoilutti. Ja nuttura yritti aueta. Autokoulunopettaja puhui käsittämättömiä ja poika tuoksui ihan selvästi joltain oudolta…tutulta. Mitä se oli? Joku outo muisto? Tuoksu suvea, savukkeita, testosteronia ja rakastelua…

Teoriakoe meni tietenkin läpi täysin pistein, osasihan opettaja pänttäämisen taidon. Mutta ajaminen oli kamalaa. Huomiota piti riittää yhtäaikaa moneen suuntaan ja jostain kuitenkin aina joku tuuppasi itsensä eteen. Auto nytkytteli kummasti ja aina tuli ajettua päin punaisia valoja.

Kerran se poninhäntäpoika istui takapenkillä Martan ajovuorolla ja Martta kuuli ihan selvästi outoja ääniä, ihan kuin tukahdutettua naurua. Martan korvia alkoi kuumottaa ja sitten ajettiinkin yksisuuntaista väärään suuntaan.

Tutkintopäivänä autokoulunopettaja katsoi Marttaa erittäin rasittuneesti silmiin ja totesi lakonisesti, ettei tule mitään. Martta päätti, että tällä hinnalla ja niillä kymmenillä lisätunneilla, joita hänelle oli määrätty, hän kyllä näyttäisi.


Inssi oli inhimillinen, ajo meni läpi ja autokoulunopettaja näytti ihan kummalliselta. Toivotteli kuitenkin hyvät jatkot outo virne suupielessään.

Täältä tullaan elämä


Seuraavalla viikolla Martta ilmoitti koulunsa rehtorille tarvitsevansa kuukauden loman loppuun palamisen vuoksi. Varmemmaksi vakuudeksi hän ilmoitti heti alkavansa kirkumaan, jos joutuisi vielä sen haistattelevan lauman, jota koululuokaksi sanottiin, eteen. Rehtori myöntyi nopeasti ja toivotteli kohteliaasti 'hyvää matkaa sinne Israeliin vai minne se Martta-neiti nyt sitten aina matkustaakin.'

Saimia Martta pyysi kastelemaan kukkansa, mutta sanoi myös, että jollei Saimi ehdi, niin yhdentekevää, saavatko Martan hellityt ja ihaillut kliiviat, syklaamit ja atsaleat vettä, puhetta ja ravinteita. Saimi oli niin järkyttynyt moisesta puheesta, että unohti kerrankin kaikki sanat.

Sukulaisilleen Martta ilmoitti katoavansa joksikin aikaa, eikä aikovansa lähettää tylsää maisemakorttia mistään päin Suomea tai maailmaa. Katoavien perintörahojen kilinä korvissaan jäi suku suu auki ihmettelemään Välimeren siniseen autoon sulavasti katoavaa Marttaa.


Auton jo lähdettyä liikkeelle, avonaisesta katosta lensi pientareelle jotain, joka lähemmin tarkasteltuna osoittautui huolellisesti käytetyksi Martta-kenkäpariksi.

Martan siron ranskalaisen kengän koristama jalka painoi kaasupoljinta miltei kevytmielisesti. Tuuli tuiversi nutturaa ja aurinko paistoi iloisesti iättömän naisen elämän uurteisiin. Maisema soljui ja kauhistus!: radiosta tulvi upeaa jazzia. Tiellä seisoi liftari. Poika kauhtuneissa farkuissa. Poninhäntä. Martta jarrutti haluamatta ehtiä ajatella. Poika vieressä. Korvarengas. Tuttu tuoksu? Muisto jostain? Sinistäkin sinisemmät silmät ja valkoinen nauru suoraan Martan ikäneidon sydämeen. Tuuli pölläytti nutturan auki. Martalta pääsi villi nauru. Rietasta, sanoisi Saimi, jos tietäisi ja nyrpistäisi nenäänsä - siveästi.

Leena Lumi

Lemon Tree by Fool's Garden

tiistai 13. heinäkuuta 2010

ERÄÄN LAULUN TARINA

Heinäkuun Yhteishyvä -lehdessä kirjailija Kjell Westö kertoo miten eräs laulu löysi hänet:

"Eräänä tv-iltana 2000-luvun alussa töllötin sitten saksalaista elokuvaa Die innere Sicherheit (Sisäinen turvallisuus). Lopputekstien päällä soi kappale, joka iski minuun heti. Haikeat pianosoinnut, niukan surumieliset jouset, kauniinkitkerät sanat.

Laulu oli Tim Hardinin How Can We Hang On To A Dream, tasan kahteen minuuttiin puristettu kirkas helmi vuodelta 1967.

Hardinin laulusta tuli lähes päähänpinttymä. Ei tainnut olla toista kappaletta, jota olisin seuravina vuosina soittanut yhtä tiheään. Lopulta rakensin jopa näytelmän sen ja muutaman muun mielikappaleeni varaan.

Tämän kesän alussa luin sitten Patti Smithin kirjan Just Kids. Se on korutun mutta sydäntäsärkevä kuvaus rockrunoilija Smithin ja seksuaalisuuden tabuja tutkineen valokuvaaja Robert Mapplethorpen elinikäisestä, syvästä ystävyydestä. Heillä oli tiivis rakkaussuhde,, joka muuttui ystävyydeksi, kun Mapplethorpe löysi homoseksualisuutensa. Smithin kirjan mukaan he kuuntelivat usein Tim Hardinin musiikkia. Ja heidän kappaleensa, heidän rakkautensa  tunnussävelmä oli How Can We Hang On To A Dream."

How Can We Hang On To A Dream

KUUPUUTARHOJEN LUMOA♥

Kaikki, jotka olette innostuneet kuupuutarhoista, menkää tänne

LUONTOPIHA

Vuoden puutarhakirja♥

Tunnen itseni nyt aika hurjaksi, sillä vaikka olinkin äskettäin puutarhaohjelmassa, silti julistan hieman perinteisistä puutarhakäsityksistä eriäviä oppeja. Olen aina sanonut, että puutarhani on luonnonmukainen, mutta ei luonnonvarainen, sillä niin paljon tunteja saan pihatöissä kulumaan, että laiskuudesta tai hoitamattomuudesta ei ole kyse. Rakastan myös lausetta: Hallittua hoitamattomuutta puutarhassa. Ja kaiken huipuksi sain pienen taulun, jossa digitaliksen kukkia ja teksti: Villin Naisen Villi Puutarha. Olen aina halunnut että perhoset ja yökiitäjät löytävät pihani, olen lumoutunut lumikosta, joka asuu kalliomme kolossa, saan iloita oravien leikeistä lehmuksissamme ja pöntöissämme pesii nyt puutarhani terveyspoliiseja eli pikkulintuja, jotka ovat tehokkaita hävittämään tuhohyönteisiä.

Tunnen myös melkein syyntakeettomuutta, kun jo julistan vuoden 2010 puutarhakirjaa, sillä saatuani lukuun Riku Cajanderin teoksen Luontopiha – Ympäristöystävällinen piha ja puutarha (Minerva 2010) tunsin tulleeni kotiin! Nyt ei puhuta ollenkaan siitä, kuinka hienoja ja upeita kasveja voimme pihallemme istuttaa ja miten saada ne säilymään hengissä, vaan käsittelyssä on, miten saisimme niin monimuotoisen ja ympäristöystävällisen pihan, että siellä viihtyisivät myös linnut, oravat, päivä- ja yöperhoset, erilaiset liskot ja jopa ketut.

Kukaan ei voi tajuta, mikä hurmio on istua hämärissä pihalla ja odottaa lepakkoja. Ja sitten ne tulevat: Suih! Suih!Suih! Meillä on mieheni kanssa oikein Lepakkojen Öitä. Ne alkavat heinäkuun hämärinä iltoina. Ja ketun jäljet pihalla. Kärsivällinen sielu näkisi itse ketun, sillä kettu ei kaihda edes pihavaloja. Ja entäs sitten yökiitäjät!

Riku Cajanderin kirjassa kerrotaan mitä kasveja pitää pihalle istuttaa ja millaisiin ryhmiin, että saamme myös eläimet viihtymään pihallamme. Mitä kasveja pitää olla, että perhoset viihtyvät. On laskettu, että yksi harsokorennon toukka voi syödä kasvukauden aikana ainakin 5000 lehtikirvaa. Ja kun puutarhaan on saatu hyönteisiä, niitä seuraavat linnut, puutarhan parhaat terveyspoliisit. Olen huomannut, että kirjosieppo on yksi ahkerimmista tuholaishyönteisten syöjistä. Pensaita esimerkiksi ei kannata istuttaa sinne tänne, vaan ryhmiin, jolloin eläimillä on parempi suoja.


Cajanderin Luontopiha on tietokirja. Kiinnostava sellainen! Ja hyvin ajankohtainen, sillä vuosi 2010 on nimetty luonnon moninaisuuden eli biodiversiteetin vuodeksi sekä maailmalla että Suomessa. Minä aion tästä hetkestä istuttaa hitaasti mutta varmasti kasveja, puita ja pensaita tämän kirjan mukaan. Osin olen jo vaistomaisesti osunut oikeaan paitsi en ole tiennyt mitään perhosten houkuttelijakukista. Epäilen kuitenkin että lehtooni istuttama ja siellä hyvin leviävä lehtosinilatva on tässä asiassa yksi parhaimmasta päästä. Se on kasvi, jota kansan suussa nimitetään hunajakukaksi sen hunajaisen tuoksun takia.

Luontopihan runsas ja houkutteleva kuvitus on Riku Cajanderin, Olavi Niemen, Antti Kolin, Pentti Alangon sekä Benjamin Pönttisen ansiota. Valokuvista oppii paljon sekä kasveista että hyönteisistä. Ja pidän siitä että kuvia on paljon ja teksti kuin tiedettä, mutta lähestyen aihetta lämmöllä ja suojellen ja todeten, että puutarhat, joita Suomessakin on arviolta ainakin puoli miljoonaa, jo sinänsä rikastuttavat luontoamme. Kirja tuo kuitenkin tehokkaasti esiin, miten kasvivalinnoilla voimme entisestään parantaa luontopihaamme niin että kauniit koristekasvit, pensaat ja hoidetut puut elävät sovussa hallitun hoitamattomuuden kanssa samalla turvaten eläinten kuin kasvienkin edut.


Hyvältä luontopihalta pitää löytyä neljä asiaa: ruokaa, lisääntymis- ja suojapaikkoja, vettä ja lajitovereita. Tässä kohtaa aivan kehräsin, sillä suuri kalliomme toimii koloineen hyvänä vedenkeruupaikkana ja kalliomme kolot tarjoavat suojaa jo ties mille eläimille. Pihalla on hyvä olla myös hieman hoitamatonta osaa, joka toimii etenkin siilien suojapaikkana.


Riku Cajanderin Luontopiha luettelee kiinnostavasti, ei luetteloiden, vaan lukuina, ne kasvit, jotka pitäisi luontolähtöiseltä pihalta löytyä. Ja tässä kirjassa ei villikaneja laiteta pataan, vaan todetaan, että niin metsäjänisten kuin kanienkin kanssa voi tulla toimeen. Ja minä todistan tämän, sillä lehdossamme pesi muutaman suven iso rusakko, jota kovasti toivon takaisin! Cajanderkin mainitsee luontopihan olevan lapselle erinomainen elämys:


Oman lisämausteensa eläinten tarkkailuun antavat pimeänä vuorokaudenaikana tehdyt havainnot. Yökkösten saapuminen yöllä perhosvalon lakanalle, kerääntyminen joukoittain perhosbaariin tai surisevien kiitäjäperhosten vierailut illakon kukilla ovat elämyksellisiä, jopa hieman jännittäviä tapahtumia.


Tähän minä lisään, että luontopiha päihittää mennen tullen kaiken maailman puuhamaat. Meidän Meri sai kasvaa luontopihalla ja sen seurauksena hän tiesi tarkkaan jo hyvin pienenä selittää, miten muurahaiset lypsävät kirvoja, liian pienenä söi kastemadon ja kehui lihaa hyväksi (sic!) ja paras ystävänsä Tuuli kuvattiin kerran pikkusammakko nenän päällä. Likat myös kiipeilivät puissa ja rakensivat majoja ja syöttivät siilejä sekä oravia.



Ja kiitos Cajanderin luontopihan minä vihdoinkin istutan tänä vuonna varjoliljaa, joka on kummitellut mielessäni jo kauan ja ihan vain sen tähden, että puutarhassamme on runsaasti siimeksiä. Nyt tiedän enemmän!: Varjolilja on yöperhosten unelmaa!


Suosittelen Luontopiha –kirjaa vuoden ykköstuliaiseksi niin koteihin kuin mökeille kaiken maailman lasiastioiden sijasta. Hyödyllinen kirja myös lapselle ja nuorelle, mutta kiintoisa kaiken ikäisille. Julistetaan suviyötkin seikkailuiksi ja kuhkitaan puutarhassa nauttimassa yökiitäjien tarjoamia nektareita!


Tämä viimeinen kuva on minun lehmuskiitäjistäni. Kaduin jo koko pilarimaisen marjakuusen ostoa, mutta nyt se saa jäädä, sillä lehmuskiitäjät 'pyhittivät' sen;-) Kuva ei kerro ollenkaan, miten suuria nämä kiitäjät ovat...ehkä otin väärän kuvan...syytän hellettä.

ÖTÖKÖIDEN KUNINGAS: OLAVI NIEMI

Muistatte varmaankin, kuinka esittelin teille jokin aikaa sitten Riku Cajanderin Luontopihan (Minerva 2010) ja suosittelin kirjaa paitsi omaksi iloksi myös suven ykköstuliaiseksi. Kirjan tekijöistä yksi tavallaan oli myös Olavi Niemi, sillä biologi Riku Cajander valitsi nimenomaan Niemen pihan ympäristöystävällisen pihan malliesimerkiksi keväällä ilmestyneeseen Luontopihaansa. Lisäksi kirjassa on runsaasti Olavi Niemen ottamia hurmaavia kukka- ja ötökkäkuvia.

Eilisessä Helsingin Sanomissa on toimittaja Marko Leppäsen jutussa Eeden kukkii myös ötököille juttu ja kuva Olavi Niemestä. Hän kertoo harrastuksestaan jutussa näin:

Kun kuvasin kukkia, niin melkein joka kuvassa oli jokin ötökkä. Ne alkoivat kiinnostaa. Nyt perhoset ovat melkein pääalani.

Hän tarkkailee varhaiskeväästä myöhäissyksyyn käytännössä joka yö ulos ripustettua lakanaa, jota valaisee 160 watin sekavalolamppu. Siinä näyttäytyy useimmille tuntemattomaksi jäävä yöperhosten kirjo. Edellisyön merkkivieras oli harvinainen noitanirkko.

Keräily tapahtuu vain kameralla, sillä Olavi ei missään tapauksessa surmaa perhosia!

Niemi on kuvannut pihaltaan uskomattomat 712 perhoslajia. Ahkera netin käyttäjä on saanut paljon määritysapua Hyönteisfoorumista. Olisin laittanut Olavista kuvan, mutta en löytänyt. Häntä saa sitten edustaa kellopeippi, jonka nappasin Olavin sivuilta. Lisää Olavin kuvia löydät täältä

Ja talvet herra Niemi vaalii kasvatuskaapeissa orkideakokoelmaansa Leena-rouvansa iloksi!

Mikä mies♥

maanantai 12. heinäkuuta 2010

SALATUIMPAAN SAAKKA

Eikähän ministeri Touko Nupponen suinkaan ollut mikä tahansa puolueen palkitsema kumileimasin, vaan värikäs ja raisuluonteinen herra ’Touho’, jonka tunsi koko valtakunta. Useimmat pelkkänä Touhona. Siinä oli mies, jolle tuntui aina löytyvän ministerisalkku, olipa vallassa mikä kolmesta suurpuolueesta tahansa. Välillä hän tasoitti valtioneuvoston voimasuhteita jonkun toisarvoisen salkun kahvassa, välillä taas keikkui kukkona tunkiolla. Nokkela ja vikkelä mies. Kateelliset irvailivat, että Touho pystyi ihan ilman paperin paperia sanomaan mistä asiasta tahansa mitä tahansa, sanomatta lopultakaan yhtään mitään.

Risto Juhanin Salatuimpaan saakka (Like 2009), kertoo komisario Paavo Iisakki Pesosesta, noin kuusikymmenvuotiaasta poliisimiehestä, joka joutuu nyt setvimään ns. paremman väen kartanon ympärillä tapahtuvia outoja sattumuksia. Pikkukaupungissa käy kuhina, sillä tunnettu ministeri on onnistunut ostamaan vanhapoika Lahnawiikilta järven rannalla sijaitsevan perintökartanon, joka ränsistyy ulkoa, mutta on sisältä kuin linna. Tapahtumat saavat alkunsa mitättömän oloisesta kahnauksesta ministerin poikien öykkäröidessä Päijänteellä ja joutuessa kahnauksiin paikallisten nuorten kanssa. Sekä tarinan lähtö, että ministeri Nupposen kuvaus tuovat mieleeni jotain tuttua minulle, joka itse asun Päijänteen rannalla…Kaikkihan on fiktiota ja faktaa.

Pesonen edustaa poliisimiestyyppiä, jota voisi verrata vaikkapa Wexfordiin, mies, joka ei kumarra ylempiään, välillä ärähtelee alemmilleen, mutta on oikeasti heidän puoltaan henkeen ja vereen. Hänellä on tietty myös vaimo, joka sietää miehensä ärinät, puhumattomuudet ja silti passaa ja hössöttää kuin lapsen kanssa, olipa sitten kyseessä miehen vaatteet tai ruoka. Eli eräänlaista mennyttä maailmaa, sitä mennyttä maailmaa, joka on kuitenkin niin liki, että on onnellinen sen olevan ohi.

Kirjan tunnelma on hyvin verkkainen, dialogit täynnä Pesosen ja kollegoiden ’koiranleukailua’. Välillä tuntuu tapahtuvan jotain, sitten puhutaan taas jo Hinnonmäen keltaisesta karviaisesta ja Pikku Prinssikin vilahtaa kirjassa ja taas pohjalainen poliisi Ylihakola lohkaisee jonkun vitsin ja sitten taas vähän tutkitaan. Minä en tiedä, tapahtuiko tässä oikeasti ennen lopun nopeasti ohitettua draamaa kovinkaan paljon. Mitään todellista pelottavuutta ei löydy. Paljon arkipäiväistä poliisityötä, joka tosin sekin kuin ’70 –luvulta. Kukaan ei putoa tämän kirjan kyydistä, vaikka eräs eversti evp Raippala rakentaa Suomea varten Lepakko-suunnitelmaansa ja kartanon ympäristössä huristelee Kapu Kapanen monsterimaasturillaan ja asekätkennässäkin löytyy…


Kirjan kansi on jälleen Likeltä upea suoritus. Olisin ilmoittanut tekijän, mutta en löydä mitään nimeä, vaikka melkein söin kansilehden.

Kirja löytää varmaan lukijakuntansa, mutta tuskin kuusikymppisistä herroista, jotka ovat nykyään kuin eilisen viisikymppiset. Vähän vanhemmat saattavat tästä kovastikin innostua. Minun on vaikea sanoa, sillä dialogin teennäisyys rasitti ja myös jotenkin liioiteltu koiranleukailu, joka varmaan oli tarkoitettu hauskaksi. Ehkä isäni olisi pitänyt tästä, mutta hänen tyttärensä on pakko sanoa: Minä niin haluaisin pitää tästä kirjasta, mutta kun…

PERGOLA-UNELMA TODEKSI


Koko talon pituisen parvekkeen alla sijaitsee alapatiomme, josta nyt on kuin vahingossa kasvamassa pergola. Pergola on tarkan määritelmän mukaan pylväskäytävä, jota palkistot kattavat ja köynnöskasvit koristavat. Kaikki tapahtui kuin sattumalta, sillä meillä on yli kymmenen köynnöshortensiaa ja niistä kolme kulkee pitkin teräspalkkeja, jotka kannattavat massiivista parvekettamme. Tähänkin pergolaan voidaan tulla päistä, mutta viistosti sivuilta. Toinen kulku on yläpihalta laskeutuen ja toinen keskipihalta laattapolkua pitkin. Tässä siis päädyt muodostuvat kukkivista köynnöshortensioista! Ja myös keskellä on palkki, joka on tämän hurmaavan könnöksen vallassa. Sen lisäksi menee vielä kaksi köynnöshortensiaa saman puolen seinän päädyissä, joten alakerran viileä vierasmakkari viilenee entisestään, kun köynnös jo on alkanut peittää ikkunaa. Sisällä alkaa sitten tuntua kuin olisi lehtimajassa. Takkahuoneemme pieni yläikkuna on sen jo kokenut. Siinä on hurmaava seurata vaihtuvan, elävän taulun vuodeaikakiertoa.

Tämän pergolan katto on siis parvekkeemme lattia, mutta sekin alkaa aikaa myöten vihertää, sillä tämä köynnös hakeutuu mieluusti varjoon. 'Pergolassamme' on jo pari pikkupöytää ja tuoleja, sillä tämä on paikka, jossa vilvoitellaan saunan jälkeen. Kun pergolassa istuu, vastapäätä on jättimäinen kalliomme sen keskellä olevine istuksineen. Paikasta on tulossa puutarhamme suurin siimes, jossa voidaan vaikka ruokailla ja myös vähän isommalla porukalla, jos niin halutaan.
Tässä kuvassa eivät näy sininen pöytä ja tuoliryhmä, jotka jäävät oikealle, mutta näkyy valkoinen Loveseat, joka on kahdelle. Ja kun tarksti katsoo samanlainen on myös alempana, jossa on hedelmäpuutarhamme.

Asumme Alvar Aallon huvilasaarella ja maestro ei pitänyt kuin muutamasta kasvista. Yksi oli akileija ja toinen oli käynnöshortensia. Molempia löytyy hänen huvilaltaan, joka on suurimman osan vuotta auki yleisölle ja vain muutaman suvisen viikon suvun käytössä. Komein köynnöshortensia, jonka olen ikinä nähnyt sijaitsee Alvar Aallon rakentaman, pitäjämme kunnatalon sisäpihan seinässä. Molemmat kohteet ovat erittäin turistien suosimia. Arkkitehtiopiskelijat ympäri maailmaa tulevat niitä ihastelemaan.

Köynnöshortensia saattaa tehdä todeksi erään unelmani, sillä jos se saavuttaa reippaasti saunan pesuhuoneesta ulos johtavan oven, se saa sen tehdä ja puhkaisemme takkahuoneeseen ranskalaiset lasiovet suoraan puutarhaan♥

TAPAUS KALTEIS

Hänen piti päästä ulos. Hän ei pystynyt olemaan sisällä. Hän ajeli seutua pitkin ja poikin. Niin kuin aina liikkeellä ollessaan. Kuinka kauan hän oli jo polkenut? Tuntejako? Hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän etsi. Oli levoton.

Andrea Maria Schenkelin toinen teos Tapaus Kalteis (Kalteis, Gummerus 2010, suomennos Leena Vallisaari) osoittaa hänet rikoskirjallisuuden mustaksi hevoseksi. Näin eleettömästi tehdään menestysdekkari! Saksalainen kirjailija, kotiäiti ja entinen postivirkailija näyttää, mistä on tehty ne dekkarit, joita ilman et lähde kirjakaupasta, ne dekkarit, joita ennen et sammuta lukulamppuasi, vaikka olisi jo suden hetki.

Jo Hiljainen kylä vakuutti minut Schenkelin tyylistä, mutta Tapaus Kalteis vain alleviivaa edellisen. Schenkel törmäsi sattumalta vanhaan tosirikokseen teekupposensa äärellä ja se oli siinä: todellinen sarjamurhaaja, joka kymmenen vuotta sai rauhassa ajella pyörällään pitkin ja poikin etsimässä uhreja ja joka kiinni jouduttuaan tunnusti viisi murhaa ja yhdeksänkymmentä raiskausta!

Hän hidasti vauhtia. Ei halunnut ajaa naisen ohi liian nopeasti. Halusi nauttia näystä niin pitkään kuin suinkin. Ajatteli silkkisiä alusvaatteita ja toisiaan hinkkaavia reisiä. Sitä, miten hän työntyisi niiden väliin.

Tapaus Kalteis on pelkistetyn tyylin ylistys, sillä Schenkel vie tarinaansa korostetun lyhyillä lauseilla, jotka väistämättä nostavat pintaan toden tunnun. Myös tyyli käyttää vuoroin ’suoria’ todistajalausuntoja, vuoroin murhaajan ajatuksia ja vuoroin tulevien uhrien arkipäivän elämän kuvauksia, vetää lukijan imuun, jossa tuntee olevansa osa tarinaa. On helppo samaistua nuoreen Kathieen, joka haluaa suureen maailmaan eli tässä tapauksessa Müncheniin. Asunnottomaan Kathieen, joka viettää yön siellä täällä maksaen yöpymisensä seksillä. Mitään realistista suunnitelmaa tulevaisuutensa suhteen Kathiella ei tunnut olevan, mutta kohtalo on jo tehnyt sen hänen puolestaan…


Tässäkin kirjassa tulee, kuten Hiljaisessa kylässä esille ’ei kuulu minulle’. Lina Führerin todistajalausunto poliisille syyskuun 1. päivänä 1937 kuvastaa ympäristön mihinkään puuttumattomuuden periaatetta pahimmalla mahdollisella tavalla. Hän katselee lauhaan yöhön ja kuulee naisen huutavan ja voihkivan ja heti kohta alkavan lausua isämeitää:

Isä meidän –rukouksesta hän oli varma. Hän oli nimittäin erottanut rukouksen alkusanat aivan selvästi. ”Isä meidän joka olet taivaissa…”


Hän oli sen jälkeen kuitenkin kuullut vain lyhyitä pätkiä. ”Pyhitetty…nimesi”, ääni oli hiljentynyt koko ajan, ”sinun tahtosi”. Valtatiellä ajavien autojen melu oli melkein hukuttanut alleen ”maan päällä…taivaassa”, kunnes mitään ei enää kuulunut.

Ja kun Lina meni nukkumaan kolme varttia myöhemmin, hän ei enää muistanut koko asiaa!

Todellinen sarjamurhaaja oli Johann Eichhorn ja kirjassa hänen hahmonsa on perheellinen mies Josef Kalteis, jota monet pitävät hyvin miellyttävänä, mukavana ja tunnollisena miehenä. Mutta kun hän nousi polkupyöränsä selkään ja lähti ’metsästämään’, hänestä tuli peto.

Hän toivoi, että nainen vastustelisi. Tappelisi kaikin voimin häntä vastaan. Hän halusi haistaa naisen pelon, maistaa hänen hikensä. Kiihottua niistä entistä enemmän. Hän halusi nauttia hetkestä täysin siemauksin. Lietsoa himonsa äärimmilleen.

Ja kaiken aikaa Kathie yrittää selvitä päivä kerrallaan. Makaa liikkumatta miesten alla ja antaa näiden tehdä temppunsa. Nukkuu päivisin muutaman tunnin ystävänsä asunnossa, kunnes taas koittaa yö, jolloin on lähdettävä kaduille sininen myssy somasti päässä.

Kalteisin kuulustelupöytäkirjat tuovat kirjaan omaa kammotustaan, sillä ihan loppuun asti tuntuu kuin mies hekumoitsisi teoillaan. Schenkelin ei tarvitse pakottaa tarinaa, sillä kuolema ajaa pyörällään pitkin katuja varmana saalistaan ja Schenkelin teksti kulkee kuin hyvin rasvatut pyörän ketjut. Andrea Maria Schenkel on tullut jäädäkseen, eikä ole mikään ihme, että hän on saanut Deutscher Krimi Preisin sekä esikoisteoksestaan Hiljainen kylä kuin myös toisesta romaanistaan Tapaus Kalteis.

Tiedän jo, että Bessu on haistanut sekä tiikerikakkuni että tämän dekkarin. Jos minä olen dekkarihullu, osa ’ansiosta’ lankeaa parhaalle ystävälleni, joka ei elä ilman niitä. Hän on jo matkalla lainamaan kirjaa minulta ja voitte arvata, että ikinä, ikinä en uskaltaisi paljastaa kirjan juonta tai sitä, että Schnkelillä on poikkeuksellinen kyky tuoda kirjaansa vähintään yksi…

Josef Kalteisin kuulustelupöytäkirjasta Münchenissä 28. helmikuuta 1939:

Yhä uudestaan tahdoin sen tuntea, olin hurmoksessa, en oma itseni, jälkeenpäin minua aina hävetti, mutta vähän ajan päästä se jo unohtui ja lähdin liikkeelle. Kuin villieläin, sellainen se vietti on, minä saalistan taas…yhä uudestaan.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Suketus

HILJAINEN KYLÄ

Andrea Maria Schnkelin Hiljainen kylä (Tannöd, Gummerus 2009, suomennos Leena Vallisaari) on on monitasoisesti täydellisen kauhistuttava kirja. Ensinnäkin kirja perustuu tositapahtumaan 1920 luvun Baijerissa ja juttu jäi ikuisesti selvittämättä. Kirjailija on vain siirtänyt raakalaismaisen veriteon ’50 –luvun Saksaan. Toisaalta, kirja myös tuntuu hyvin todelta, koska tyylikeinona on, että se pääosin perustuu kyläläisten todistajalausuntoihin, ja hyvin äkkiä lukija tajuaa yhden todistajista olevan murhaaja. Kirjan ainoa pahuus ei suinkaan ole joukkosurma, jossa menehtyy Tannödin tilaa pitänyt eristäytyvä Dannerin perhe, vaan ilmenee jotain melkein kestämätöntä…

Hiljainen kylä oli Saksan myydyin esikoisromaani vuonna 2006. Kirjailija Andrea Maria Schenkel asuu Baijerissa ja sai esikoisteoksestaan arvostetun Deutscher Krimli Preis –palkinnon 2007. Hiljaisen kylän käännösoikeudet on myyty yli kahteenkymmeneen maahan ja kirjasta on tekeillä elokuva. Täytyy vain ihmetellä Andrean mielenliikkeitä, sillä tuhansia jännityskirjoja elämässäni lukeneena en ole voinut missään yhtä huonosti kuin viime yönä Einhausenin kylässä.

Ja nyt, juuri nyt, kuulen, kuinka jossain nousee valitus: Eikö tämä väkivalta riitä? Eikö riitä, että tapahtuvat Sellot ja Jokelat ja Itävallan Fritzit? No, aivan varmasti eivät riitä! Niin kauan kuin Suomessa ja Saksassa ja missä tahansa maailman maassa on yksikin Hiljainen kylä, jokainen lukekoon kirjan ja tajutkoon, mistä lopulta on kysymys. Kukaan ei voi pahoin siitä, kun joku kirjoittaa mukaansatempaavan dekkarin, jossa paha saa lopulta kuitenkin palkkansa. Välillä pelotti ja hengitys pysähtyi, mutta lopulta yhdestä tai useammasta ruumista huolimatta, paha saa kuitenkin palkkansa.

Hiljaisen kylän kauhu on Jante-kauhua. Jante on mikä tahansa kylä missä juuri sinä voit asua. Nyt olemme kuitenkin kylässä, jota Janten sijasta kutsutaan Einhauseniksi ja Tannödin maatilalla tapahtuu erittäin kylmänä maaliskuun perjantain ja lauantain vastaisena yönä raaka joukkosurma, jossa menehtyvät maanviljelijä Herman Danner, vaimonsa Theresia, tytär Barbara Spangler sekä lapset Marianne ja Josef sekä talon piika Maria Meiler. Veriteko on tehty piikkikuokalla ja lisäksi Barbara Spanglerin kaulalta löytyvät kuristusjäljet.

Todistajalausuntojen myötä Einhausen alkaa kirkastua sumusta Janteksi. Dannerin perhettä pidettiin eristäytyneenä, omalaatuisena ja perheestä tiedettiin jotain todella kammottavaa, mutta kukaan ei koskaan halunnut puuttua asiaan, koska: ”Eihän se minulle kuulu” ja ”Herman Danner oli kova tekemään työtä, vaati muilta, mutta myös itseltään.”


Jos minä nyt sanon sinulle, että eristyneissä kylissä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Niissä voidaan tehdä lapsille ihan mitä tahansa, jopa sellaista, mistä et ole koskaan kuullutkaan, usko pois, sillä minä tulen Jantesta ja minä haistan Janten jo kaukaa. Einhausen haisee Jantelta!

Ei kuulu minulle!


Alois Huber: ”Ainoa mitä tunsin oli kammo, kauhu. Se, joka tuollaista on tehnyt, ei totta vie voinut olla edes ihminen. Perkele se oli. Meikäläisiä se ei voi olla, meillä ei sellaisia hirviöitä ole.”

No, ainoa mikä on takuulla varmaa, on fakta, että pahan tekijä on aina itse kylästä, joka vaikenee ja vierittää syytä muualle. Hiljaisissa kylissä riittää, kun on kova tekemään työtä, näyttäytyy kirkon etupenkissä pääsiäisenä ja jouluna, muuten voi tehdä kenelle tahansa ihan mitä tahansa ja kylä vaikenee: Ei kuulu minulle!

Jos Schenkel olisi käyttänyt kirjassaan pelkästään kyläläisten todistajanlausuntoja, kirja ei olisi saavuttanut tyylillisesti tasoa, johon se nyt ylsi. Todistajalausuntojen välit ovat paljastavimmat, sillä Einhausenin kylän väkeen ei ole luottaminen, koska he ovat itse osallisia tavalla tai toisella. Schenkel tulee Jantesta ja hän tiesi, mistä kirjoitti. Hänen on täytynyt lapsena nähdä, mitä tapahtui jossain toisessa hiljaisessa kylässä. Jollekin tehtiin jotain todella kamalaa ja kylä vaikeni ja salli tapahtua. Ja kun paholainen täytti 70 vuotta hänelle vietiin lahjoja ja kunniapräniköitä ja kylän silmäätekevät kumarsivat niin, että tyhjät päät kopsahtivat polviin.

Tämä kuuluu juuri sinulle!


Hiljainen kylä on kirja, joka pitäisi ottaa hiljaisten kylien koulujen oppiohjelmaan, sillä jantelaisuus kuolkoon. Ja tämä kuuluu juuri sinulle, joka asut hiljaisessa kylässä ja hurskaasti taivutat pääsi kirkon penkissä, mutta olet syntisistä suurin vaikenemalla. Sinulle on kirjoitettu Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä ja sinä luet tämän kirjan, sillä tämä kuuluu juuri sinulle!

Oi kunnian Kuningas,
oi Jumalan Poika, Jeesus Kristus,
oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman
synnit,
anna heille rauha!
Oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman synnit,
anna heille rauha!
Oi Jumalan Karitsa, joka poistat maailman synnit,
anna heille iankaikkinen rauha!

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Hanna

ANDREA MARIA SCHENKEL

Oma lehteni eli Suomen Kuvalehti toi uusimmassa numerossaan Kaisa Neimalan jutussa esille Andrea Maria Schnkelin ja hänen viimeisimmän kirjansa Tapaus Kalteis. Olenkin teille jo molemmat tarjonnut, mutta teen suviuusinnan, sillä minä pidin kovasti Schnkelin eleettömästä tyylistä rakentaa kauhua todenmakuisesti.

Andrea Maria Schenkel (s. 1962) on saksalainen kirjailja, entinen postivirkailija ja kotiäiti. Hän asuu perheesä kanssa Baijerissa. Eleettömän kielenkäytön mestarin esikoisromaani Hiljainen kylä palkittiin Deutscher Krimi Preisilla vuonna 2007 ja toinen romaani Tapaus Kalteis vuonna 2008. Hyvänen aika , kuinka kauan kuluukaan, ennen kuin saamme suomennokset!

Tapaus Kalteisin arvostelussa Neimala tiivistää osuvasti kylmäverisen tappajan tunnot lauseeseen: "Joka paikka on minulle liian ahdas." Kirjan luettuaan tajuaa, että Kalteisin veri kiehuu - poreillen.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

RAKKAUDELLA KOIRUUKSISTA♥

Kaikkihan te jo tiedätte, että minulle elämä ilman koiraa tai kirjoja ei ole elämää ollenkaan. Nyt tuon esiin muutamia blogeja, joihin olen mennyt käymään koiria tapaamaan ja sille tielle jäänyt. Linkitän samalla koiralliset blogit. Kuvasarjan aloittaa Mia Chilen Peikkokukkulalta, näyttämällä, miten pitää elää: lukea, löhötä jossakin ja koira vieressä -tietysti. Mian koiruuksista olen saanut hurjasti iloa, sillä vaikka itse olen noutajatyyppiä;-), niin nämä chihut saavat minut kerta kerran jälkeen hyvälle mielelle.
Yläkuvassa Mian chihut, osa heistä, Mian tekemässä prinsessapedissä. Löydät heistä enemmän täältä
Ja tässä näette Erjuskan Lotan nauttimassa 'mamin' kukkien ihanuudesta. Hänestä enemmän täällä
Tässä Anjan Simo mökin laiturilla mielessään Suuri Kaukokaipuu tai sitten vedessä liikkuu jotain jännittävää...Simosta löydät paljon täältä

Ja tässä Jael ja Bambi kaupunkiretkellä. Bambi pääsee joskus kyydillä;-) Heistä Israelin taivaan alla löydät enemmän täältä 

Alemmassa kuvassa Uudenkuun Emilian Alma. Emilian antoisan, sisustuspainotteisen blogin löydät täältä

Ja tässä yllä näette Ilsen koiran, mielipuuhassaan eli noutamassa kapulaa vedestä. Laitan heti kun sen saan selville. Tämä koiruusrotu on ryövännyt sydämeni ja kuva voisi olla ihan hyvin meidän Olga parin vuoden takaa, jolloin kapulan nouto vedestä oli melkein yhtä hauskaa kuin lumipallojen kiinni sieppaaminen. Edes 'isi' ei erota meidän Kuningattaresta. Tästä Punaturkista, jonka elementit ovat vesi ja lumi, löydät lisää täältä
Ja tässä Olga N. eli Applehill's Thora, Hänen Ylhäisyytensä, Kaikki Maailman Silkki ja Sametti, Napsu, Nappi, Unforgettable, Punaturkki, Oltsu, Lehdon Valtiatar, Mami´s Soulmate...minun♥

perjantai 9. heinäkuuta 2010

YHÄ LEIKKII LAPSET TUOLLA. MUT KATSO, LAHDEN PUOLLA...


Yhä leikkii lapset tuolla.
Mut katso, lahden puolla
jo purjeita riisutaan.

Häly hiljeni jo crescendo.
Soi äänetön diminuendo.

Nyt yhtyy viulullaan
meren välke, ruskon kulta,
sini taivaan, tuoksut, multa
suviyön Finlandiaan.

- Lauri Pohjanpää -

AURINGONPISTOS

Summer Wine

SITÄ SUN TÄTÄ


Mielessä on nyt monenmoista, mutta tämä helle pirstaloi kaiken. Yritän kuitenkin jotain.

Sain tänään ajatuksen lomani aikana uusia omia novellejani. Idean antoi Sara, jolle pyynnöstä kerroin melkein koko elämäntarinani. Löytyy kohdasta Martta ja auto. Älkää kuitenkaan lukeko pakinaa, sillä aion uusia tämän voittoisimman juttuni, johon kyllä itse olen jo hiukan kyllästynyt. Siis en aio tehdä kohta töitä, vaan olen out of office. Jos jotain niin hyvin harvasti. Kuulen naurua! No, naurajille tiedoksi, että nyt on eri suvi kuin oli viime suvi. Jään lomalle 15.7., mutta ihanille kustantajilleni tiedoksi, että minä luen lomallakin, joten ei syytä huoleen;-)

Minun piti tarjota muutama kuva ja selostaa meidän pergolan hidasta 'kypsymistä', mutta en taida nyt ehtiä, sillä viedä itseni ja vanha koiruuteni näistä hellepäivistä ylitse, kysyy voimia. Alamme elää öisin. Grillaamme öisin etc. Tänään pudottaudumme Olgan kanssa alakertaamme, jossa viileää. Olen arktinen tyyppi kuten koirani from Nova Scotia ja tämä on kyllä liikaa. Eilinen Hesari kirjoitti, että suomalasia kuolee vähiten +14 asteessa! Minun suosikkisuvilämpöni olisi +20 astetta. Suomessa on +14 vain kesäkuussa, mutta siltikän kesäkuu ei ole lempikuukauteni, vaan elo- tai syyskuu. Eikun se on syyskuu!

Muutama asia tältä viikolta. Kiitän Kirsi Pihaa lämpimästi kirjasuosituksesta The Weekend. Kirsi pitää Helsingin Sanomien nettilehdessä Lukupiiriä  Ja nyt toivon todellakin, että suomalaiset kustantajat, siis joku heistä ottaa Peter Cameronin kustannusohjelmaansa, että saamme nämä loistavat kirjat suomennettua. Minä en ota tavaksi tuoda blogiini kirjoja muuta kuin rikkaalla äidinkielellämme, sillä haluan KAIKKIEN voivan seurata kirjojani. Nyt olin kuitenkin todella onnellinen, että luin tätä upeaa miespuolista Woolfia alkuperäkielellä. Emily Dickinsonin kodalla saatte suoda anteeksi, sillä vain osa hänen runoistaan on suomennettu ja minä omistan koko kokoelman - englanniksi.

Ja sitten kommentoinnista. Ymmärrän hyvin, että tulee kommentointia anonyyminä, sehän on tekniikkakysymys, mutta minusta olisi kaunista, jos henkilö laittaisi alle 'terveisin' ja oman nimensä. Minä esiinnyn itsenäni ja jopa sähköpostitietoni ovat saatavilla ja olen laittanut itsestäni myös kuvia, joten koen uhkaavaksi. jos minua lähetytään naamioituna. Hyvä ja kaunis esimerkki anonyyminä kommentoimisesta tuli kirjaan Nojoud, 10 vuotta, eronnut, jonka kommentin lopussa luki: terveisin Anna-Kaisa. No, hänhän on toimittaja Anna-Kaisa Hermuen, joka lämpimästi suosittelee Planin toimintaa, jota myös itse kannatan. Oi, minä niin kaipaan Anna-Kaisan kolumneja maakunta-aviisiin, joka on ilman häntä hieman tylsä...

Tämän päivän Keskisuomalaisessa toimittaja Anssi Koskinen kolumnissaan "Mitäs läksitte homot" myös toivoo, että kommentointi saisi 'kasvot' eli kommentoitaisiin vain omalla nimellä, jolloin jäisi pois rasistinen lietsonta ja muu uhkailu. Jutussa kerrotaan, miten eri keskustelufoorumit olivat täynnä mitä törkeintä kieltä Helsinki-Priden jälkeen. Ja Anssi lopettaa näin:

Tämä on ehkä utopiaa, mutta kokeillaan: mitä luulette, olisiko maailma hieman valoisampi paikka, jos netissäkin keskusteltaisiin ihan vain omalla nimellä ja naamalla?

Koko Anssin juttu tässä

Luen nyt ihan rauhassa suomalaisen mieskirjailijan kirjaa, joka tulee kiinnostamaan varmaan kaikkia lukijoitani, mutta etenkin herralukijoita, sillä kyseessä poliisin työskentely pienellä paikkakunnalla, korruptio, poliittinen kähmintä, öykkäröinti ja ehkä sitten se murhakin vielä. Minulle tuli aivan sellainen olo kuin olisin tuntenut mainitut henkilöt...ja tapahtumat sijoittuvat tänne Päijänteen rannoille. Kiinnostavaa...

Olisin nyt mieluusti Ruisrockissa...muistojen takia ja Ozzyn. Ozzy Osbourne on elämäni kummajainen. Hän on purrut pään poikki lepakolta ja kyyhkyseltä, mutta katuu nyt syvästi tekojaan. Tämän päivän Keskisuomalaisessa Timo Isoahon haastettelussa  hän sanoo olevansa 17 koiran omistaja ja kertoo oppivansa koiriltaan joka päivä jotain uutta. Hän sanoo olevansa kaikin tavoin eläinrakas. Ozzy on lääketieteellinen ihme, sillä hänen pitäisi olla tutkijoiden mukaan jo kuollut rankkojen elämäntapojensa vuoksi. Hänestä on tehty oikein tutkimus! Ozzy myöntää ettei muista '80 -luvusta mitään. En tiedä, mikä tässä miehessä kiinnostaa...miehessä, johon tutustuin Black Sabbathia aikoinaan kuunnellessa. Ja nyt tunnustus: En ymmärrä ns. tirkistelyohjelmia, mutta katsoin jokaikisen jakson Ozzyn mielettömästä perhe-elämästä;-) Hänen vaimonsa Sharon on kuvan kaunis ja kestänyt kaiken!

Pärjäilkää, selvitkää helteestä ja mukavaa viikonloppua♥

Love
Leena Lumi

torstai 8. heinäkuuta 2010

Peter Cameron: The Weekend


A delicious sort of shiver ran through Lyle. What I wanted to happen is happening, he thought. For a moment he felt the rest of his life unfurling like that, ordained and golden, as effortless as falling, but the sense of falling reawakened the terror with which he normally regarded the future.

Joskus käy niin, että kirja etsii lukijansa. Niin kävi nyt minulle. Sain kirjalliselta henkilöltä suosituksen Peter Cameronin kirjaan The Weekend, enkä ollut ollenkaan varma, että ehtisin sitä lukemaan. Tilasin kuitenkin kirjan ja jo ensi lehdeltä olin mennyttä naista: Olin saanut kirjan kuin on Mrs. Dalloway. Cameron on miespuolinen Virginia Woolf! Luin janoisena kuin Woolfia, sillä tiesin kadottaneeni hetken jo ennen kuin se oli tullut. Kaikki on vain heijastusta ja Cameronin tarinan henkilöt tutkailevat itseään tajuamatta heijastavansa vain katoamistaan.


Peter Cameron kertoo kirjassaan tiiviin, pieneen aikaan ja tilaan sidotun tarinan. Näin tehdään parhaat kirjat ja elokuvat: pieni aika, päivä tai viikonloppu, yksi huone tai vaikka talo tai kaksi. Mrs. Dalloway kertoi vain yhdestä päivästä. Viettelysten vaunun tila oli vaunu. Cameronilla aika on viikonloppu ja paikka on Marian ja John Karrin maaseutukoti, jonne he ovat kutsuneet viikonloppua viettämään Johnin kuolleen velipuolen avopuolison Lylen. Sattuman satona Lyle ei tulekaan yksin vaan on aivan juuri tavannut Robertin, jonka ottaa mukaansa. Illalliselle taloon on kutsuttu myös Karrin perheen satunnainen tuttava Laura Ponti, jolla tulee olemaan yllättävä primus motor rooli koko tarinassa.

Kaikin tavoin yritän olla liikaa paljastamatta, mutta: Aika ja tila on jo rajattu ja nyt katsomme henkilöitä. Katsomme heitä rauhallisesti vuorollaan ja katsomme kun he katsovat toisiaan ja itseään. Näemme heidät yhdessä, näemme heidät kaksin ja yksin. Luemme enemmän heidän ajatuksiaan kuin kuulemme, mitä he sanovat, sillä ajatus on alaston, sana on puettu normien kahleisiin. Pinnanalaisten jännitteiden väreilyssä, peitellyn vihan ja tuskan heijastuksissa ja vaiettujen sanojen paineessa yhden viikonlopun aikana kuitenkin alkaa tapahtua järistyksiä, joiden jäljiltä yksikään heistä ei enää ole koskaan sama.

Homous ei ole kirjan kantava voima. Se olisi ollut aivan liian muinaista ja myös kyllästyttävän tavanomaista. Homous on tarinassa vain sivulause, mutta kiinnostava sellainen, sillä lukija todellakin jää hirveän nälkäiseksi siitä, millainen Lyle todella on luonteeltaan. Toki me määrittelemme hänet, mutta minulle se ei riitä. Onko hän pinnallinen, snobi, laiska, depressiivinen, piittaamaton, hieman naiivi…Olipa mitä hyvänsä, minun sympatioitani hän ei saa, eikä hän yhtään siitä välitä. Mutta miten oudolta tuntuikaan lukea Laura Pointista…aivan kuin tuntisin hänet…tiedän aivan tarkkaan mitä hän ajattelee tälläkin hetkellä…heijastusta…kenestä? Ja Robert on ehdottomasti tarkan lukijan ansaitseva. Hän kertoo sanoillaan ja käyttäytymisellään jotain uutta rakkaudesta, rakastelusta ja rakkauden ilmaisusta. Näistä asioista ei olla koskaan kuultu viimeistä sanaa. Kaivo ei ehdy, sillä uusi sade nostaa uudet vedet ja jo yhteen kastepisaraan voi tiivistyä koko rakkauden olemus.

Kirjan psykologinen tiiviys on sitä luokkaa, että ’älä lue tätä siinä ohessa’. Ota tälle oma aika ja lukunautintosi on maksimoitu; Lupaan sen!

There are things you lose you do not get back. You cannot have them, ever again, except in the smudging carbon copy of memory. There are things that seem irreconcilable that you must find a way to reconcile with. The simple passage of days dulls the sharpness of the pain, but it never wears it out: what gets washed away in time gets washed away, and then you are left with a hard cold nub of something, an unlosable souvenir. A little china dachshund from the White Mountains. A shadow puppet from Bali. Look-an ivory shoehorn from a four-star hotel in Zürich. And here, like a stone I carry everywhere, is a bit of someone’s heart I have saved from a journey I once made.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

PIENI TARINA LEINON 'NOTTURNOSTA'

Koska Eino Leinon, Runon ja Suven päivä meni ihan päin prinkkalaa kiitos bloggerin häiriöiden, jatkan aiheesta nyt. Päivästä piti tulla Leinoa kunnioittava, ei mitään muuta sinä päivänä. Vain Notturno ja Tuuren upea merimaisema. En ikinä enää suunnittele Leino-päivää. Olin pitänyt Notturnoa jemmassa ja kun näin Tuuren blogissa yllä olevan kuvan, tiesin heti, että Notturno oli löytänyt tumman kuvatulkintansa.

Runo tuli elämääni niin, että luin vuosia sitten kuolinilmoituksia. Siinä oli toinen säkeistö tästä runosta. Toimin tyypilliseen tapaani eli en pystynyt pidättelemään itseäni, sillä runon alla ei ollut, kenen runo oli!, ja minä soitin leskelle. Onneksi sukunimi oli harvinainen. Monien anteeksipyytelyjen ja surunvalittelujen jälkeen sain asiani sanottua ja ensinnäkin leski ilahtui, kun kerroin, minkä vaikutksen runo oli minuun tehnyt ja toiseksi hän kertoi kirjoittajan olevan Eino Leino. Kolmanneksi hän kertoi, että runo liittyi hänen ja miehensä viimeisiin aikoihin heidän saaressa. Ja myös tulevan menetyksen tietoon.

Tämän jälkeen etsin käsiini kirjan, josta löysin ko. runon ja sain samalla lisääkin Leinoa. Sen lisäksi minulla alkoi outo harrastus: Kerään hautajaisvärssyjä. Löydän ehkä vain yhden puolessa vuodessa, joten nahkakantiseeni kyllä mahtuu. En kelpuuta mitään, mikä ei kosketa jotain minussa. Olen runokranttu ja kai kranttu vähän muutenkin, mutta runon pitää alkaa soida minussa.

En nyt laita sitä runoa tähän, sillä löydätte sen hieman rollaamalla. Notturno♥