Akileija on keijukukka

Akileija on se kukka, jonka olen aina maininnut puutarhayhteyksissä, että sitä ilman minulla ei voisi olla puutarhaa. Sitä on aina kasvanut luontaisesti lehdossamme sekä puutarhassa monissa hurmaavissa väreissä. Siitäkin huolimatta eräänä suvena ahneuden synti voitti ja tein suurten lehmusten ja ison kiven kylkeen ässänmuotoisen penkin, johon istutin valkoista japaninakileijaa sekä valkoista alppiakileijaa. Nyt en ole vuosiin ehtinyt tuota penkkiä hoitaa, mutta sieltä ne ovat alkaneet vaeltaa kaikkialle ja taitaa olla jo mutanttejakin, sillä eilen yksi naapuri kävi ihmettelemässä jättimäistä valkoista akileijaa, jonka olin viime suvena siirtänyt talon seinustan kukkapenkin tyhjään aukkokohtaan. Sitä en nyt kuvannut, sillä se ei ole kovasti edukseen valkoista tiiltä vasten. Sen sijaan kuvasin nämä kaksi korkeaa, jotka olin unohtanut puistomme alimpaan nurkkaan muun kasvillisuuden alle.

Tämä sinivalkoinen ryhmä meinasi vallan jäädä kuvaamatta, mutta onneksi ehdin, sillä akileijassa on monta taikaa, joiden vallassa olen. Ensimmäinen on se, että jo Montgomery on kirjoissaan kertonut, että keijut tulevat puutarhoihin, joissa kukki akileija. Toinen on se, että asumme Alvar Aallon huvilasaarella ja hän on maininnut vain kolme suosikkikasvia ja kaksi niistä muistan: köynnöshortensia ja akileija. Kolmas on se että pidän tämän kukan kuvauksellisuudesta sekä arvaamattomuudesta. Keijukukka kukkii yllättäen mistä vain ja meillä akileija on niin suojeltu, että saa sen tehdä niin tehdä, missä ikinä keksii haluta. Akileija ei välttämättä pidä siirtämisestä, mutta joskus minua ei pidättele mikään....Löysin yhdestä kohtaa puistomme varjosta valkoisen lupiinin, sitten löysin valkoisen akileijan ja siirsin ne valkoisen puistosyreenin Holger Isabellan lähelle ja päätin, että tästä saa luvan alkaa minun kuupuutarhani. Lupiini närkästyi heti, mutta akileija yllätten ei:

Oikeaoppisesta kuupuutarhasta voitte lukea enemmän Sarin puutarhat blogista. Minulla on tässä ohjeena vain uni, jossa näin miten kaarisiltamme ympärys nyt rakentuu, sillä näiden kolmen valkoisen vierellä on silta ja sen kupeessa juhannusruusu, joka nyt puskee läpi vanhasta korituolista! Siinä on muutakin valkoista, mutta palataan siihen myöhemmin, joskus... Keijut tulevat siis akileijapuutarhoihin, mutta mistä keijut juovat ja muutakin keijuista, voit lukea Minttulin blogista. Meilläkin hiipi puutarhassa jokunen vuosi takaperin keiju, jonka nimi oli Meri. Hänellä oli pitkät hiukset, joita sukivat perhoset ja kiitäjät, siilit ja oravat söivät hänen kädestään ja pienet tuliliskot kiipeilivät käsivarsia pitkin...Kun vain suljen silmäni, taika alkaa ja kuulen...

♥♥♥♥♥

Ja näin viehkosti kastepisaraa kantaa vain akileija....

Täältä löydät blogin, joka keskittyy paljon akileijoihin!

♥♥♥♥♥

Hyvänen aika sentään...kurkistin tilastoja. Nyt on yli 300 tullut blogiini haulla Perunasalaatti uusista perunoista ja vain 156 haulla Leena Lumi ja ne Eroottiset runot olivat vasta sijalla neljä eikä Loreto-tädillä ollut tällä kertaa hakenut kukaan. Se taitaa olla sitten juhannuksena mielessä vain nuo uudet perunat...

♥♥♥♥♥

Toivotan teille kaikille oikein suloista juhannusta♥ Lopetan tämän postauksen akileijoihin ja siihen Katri Valan runoon, jonka tämä suviyön kuva minussa aina tuo mieleeni:

Sininen puutarha

Miksi sinun tuliset ja ylpeät silmäsi
katsovat minua niin outoina ja hiljaisina
kuin villien eläinten silmät
auringon värisevää nousua?

Olen kylpenyt juuri virrassa
ja kaulaani on takertunut
himmeänpunainen levä.
Aurinko vaeltaa kuin kultatukkainen soittaja
sinisessä puutarhassa,
ja jalkani ovat kuin nuoret kauriit.
Tanssinko sinulle tämän kukkivan puun alla?

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY)

♥♥♥♥♥

Summer Wine by Natalia Avelon & Ville Valo♥

Tässä A.D. 2012 kuvaamani akileijat:

Valkoista akileijaa lehdossamme. Oikeasti tässä yksilössä on pientä hempeää vaaleanpunaista, mutta kamerani ei tavoittanut sitä.

Ja tässä sinisen puutarhan ryhmä nyt eri kameralla ja vähän eri kuvakulmasta kuin viime vuonna.

Ja tässä Runotalon Sarin akileija yöllä. Lisää mystisistä akileijoista voit lukea täällä 

Love
Leena Lumi

PS. Tässä pari akileijaotosta suvelta 2013

Tässä ujo kaunotar sateessa ja

toinen apposen auki houkuttamassa keijuja ♥

Leena Lumin puutarhassa

Viileän kesäkuun alun 2016 viehko akileijayllätys. Nyt toivon todellakin, että tämä onnstuu leviämään. Revin ympäriltä varovasti pois jo tukahduttavaa päivänliljaakin. Luonto on paras taiteilija!

Tässä vaaleanpunaista kukkimassa alapuutarhassa.

Tässä tämän suven 2017 yllättäjä. Kasvaa muuten ihan samassa paikassa kuin tuo erikoinen viime suven yllättäjä eli olisiko se nyt parantanut olojaan, kun vähän revin siitä ympäriltä päivänliljan lehtiä, että kukka sai valoa.

Tätä väriä ja muotoa on nyt erityisen paljon.

Nyt kun on heinäkuu ja satanut kuin kaatamalla, on villi primadonnamme tällainen:

Elegantintimpi ja on seuraakin selvästi, mutta

sama villi perhostelu, kuin lentoon lähtö, vielä jäljellä. Puutarhamme ihanuus juuri nyt♥

Lohja kesäkuussa 2020. Oltiin tyttäremme Merin ja hänen rakkaansa uudessa kodissa. Lumimies teki ramppaa ja minä tutkin puutarhaa. Joku ehkä sata vuotta sitten oli ollut tässä paikassa innostunut puutarhailusta. Löytyi paljon ja tulee vielä löytymään. Tässä viehättävät, romanttiset akileijaraput.

Romanttinen kuvauspaikka. Minä, tytär Meri ja koiruudet Dina ja Taika. Perheaika♥

Kivi on usein erinomainen tausta kukille. Akileijan aikaan eli on 14.6.2020 ja ainakin täällä Suomen Tahitilla, Päijänteen saarella hellettä...ja tietysti akileijaa, jolla on ollutkin hyvä vuosi:

Vanhan omenapuun runkoa vasten.

Ja puun toiselta puolelta...

Osa ylläkin mainittua sinistä puutarhaa. Tässä korkein...

Tänä vuonna hän haluaa näyttää entistä villimmältä! Olin polvillani kivikossa, sillä tämän paikka on kivillä reunustetun vanhan penkin päällä ja suorastaan liljan peitossa, mutta nyt tiesin auttaa saamaan vähän valoa enemmän.

Kuvat huonommat, mutta edistystä siinä, että vieressä kukki pieni kaveri samaa...En vain saanut kuvattua siinä kivikossa kallellaan ollen...

Tämä kuva on vanhempi ja ehkä se, jonka siirsin valkoiseen puutarhaan...

SUSANNE BIERIN FILMEISTÄ - LYHYESTI

Koska bloggeri temppuili kuvien osalta eilen, olen myöhässä ja olen muutenkin myöhässä;-) Haluan nyt kuitenkin nopealla tahdilla kiriä kiinni, mitä on kertomatta, että päästään juhannuksen viettoon.

Yllä oleva kuva on Susanne Bierin filmistä Kosto, joka on yhtä 'kova juttu' kuin oli Häiden jälkeen ja Rakastan sinua Ikuisesti.

Olen kirjoittanut Susanne Bieristä ennenkin ja jotain myös filmistä Rakastan sinua ikuisesti, mutta näistä filmeistä löytyy varmasti enemmän Sooliksen blogista. Kostoa hän ei tietääkseni ole vielä nähnyt, mutta tämän postauksen innoittamana hän sen ehkä lähiaikoina katsoo. Pakko sanoa, että minun addiktini Woody Allenin Match Pointiin on nyt saanut vertaistaan seuraa Lumimiehen intoon katsoa Bierin Häiden jälkeen. Tosin olen itsekin siitä hyvin vaikuttunut. Kosto on erilainen, mutta hyvä. Vetoava. Ajattelemaan pakottava. Herkkä. Rankkakin. Onneksi onnellinen loppu.

Lähden nyt lenkille ja sitten teen juhannuspostauksen, joka liittyy...

MITÄ TIEDÄN VERA CANDIDASTA

Silloin hän kysyi, Oliko teillä kolme lasta? ja tyttö vastasi kyllä ja hän kuuli vieläkin tuulen ja se toi hänen mieleensä aavikon tuulen joka kuljettaa loputtomiin hiekkaa ja päällystää kaiken ohuella keltaisella kerroksella ja tyttö lisäsi, Mutta ne eivät ole tyttöjä, minulla on kolme poikaa.

Veronique Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta (Ce que je sais de Vera Candida, WSOY 2011, suomennos Ville Keynäs) ravitsee kirjallista nälkääni kaikilla tasoilla täydellisesti. Olen täysin tyydytetty lukija, joka huumaantuneena luen itselleni ääneen Ovalden tekstiä, makustelen tekstillä, jossa on häivähdys maagista realismia, pisara tai kaksi mustaa huumoria, antoisaa tiheyttä, huikea tarina, josta löytyy myös hellyyttävyyttä, mutta ennen kaikkea itseään Ovaldea tyylin uudistajaa. Ovalden ääni hänen seitsemännessä teoksessaan on niin rajat rikkovaa, että lukija kääntää sivua ja teksti menee päähän kuin häkä. Jos sanoin, että Kulinaristin kuolema on kuin erinomaisen tiheän kerronnan oppiteos, joka pitäisi antaa kirjoittajakurssilaisille, niin Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta olisi tiheän kerronnan kirja, joka annettaisiin kirjoittajakurssin parhaille jatkokurssina, suosionosoituksena, esimerkkinä siitä, että kaikkien maailman kirjojen jälkeen on vielä mahdollista kirjoittaa uniikkia tekstiä.


Kirjan tarina kertoo kolmen sukupolven naisista ja siitä voiko kohtalo periytyä läpi sukupolvien. Tässä mieleeni nousi maagista realismia edustava Punainen morsian, jossa teema oli aika samankaltainen ja myös hyvä. Ja tässäkin kirja kertoo miten naiset voivat selviytyä miesten tahdittamassa maailmassa, siellä missä miehen pelottava, vihamielinen voima sitoo naisen kaiken huomion ja saa pelätä tulevansa raiskatuksi vain jos katsoo miestä silmiin. Usein on parempi vain olla hiljaa ja antaa kaiken mennä ohi:

Jules oli ollut äänetön ja nopea. Vera Candida oli suostunut koska ajatteli ettei voinut viivyttää asiaa enempää (he olivat olleet jo yli kuukauden yhdessä). Hän oli suostunut toimitukseen asenteella jossa toivoi olevan rahtusen verran mukautuvuutta mutta hän oli pelkästään jäykkä ja poissaoleva ja sulkeutunut. Tarvitsi vain tyhjentää mielensä, miehen tyydyttäminen ei ollut monimutkaista (vaikka se voikin kestää vähän kauemmin jos kieltäytyy puhumasta miehen puuhatessa, sanat kun ovat hyviä vauhdittajia, mutta Vera Candida ei käyttänyt niitä koska se olisi edellyttänyt – vaikka vain vähäistä – passiivisuudesta luopumista). Miehen pannessa hän ajatteli ettei siinä tarvita mitään erityistä taipumusta.

Vera Candidan tarina alkaa Rose Bustamentesta ja Vatupanasta. Rose elätti itsensä sillä, mitä hänen äitinsä oli ennustanut eli naimalla. Hän teki sitä neljänkymmenen vuoden ikään kunnes lopetti huoraamisen ja aloitti lentokalojen pyydystämisen. Hän ei ollut saanut lapsia ja oli siitä vain onnellinen ja löysi vihdoinkin sen rauhan ja yksinkertaisen elämän, josta oli aina haaveillutkin. Kirjan alku olisi ollut sen loppu ellei Vatupanaan olisi saapunut öykkärimäinen, pokerinpeluussa rahansa tienannut Jerenimo, joka rakensi huvilansa kukkulalle meren rannalle, mistä näki aina merta katsoessaan Rosen rähjäisen rakennuksen rannan hiekalla. Kuin paha henki, Jerenimo sai Rosen kiipeämään satakolmekymmentäkaksi rappusta luokseen ja sen jälkeen alkoi Rosen suvun naisten tarina erittäin kyseenalaisissa olosuhteissa, joissa maagisilla värähtelyillä on osuutensa.

Miesten valta on kirjassa kuin ilma, jota hengität. Siitä ei pääse mihinkään ja koska se on ollut aina, siihen on tottunut. Se nousee kuin aurinko ja aiheuttaa runsaasti isättömiä lapsia, jotka eivät osaa edes isää kaivata. Välillä se vaivuttaa aitovatupunalaiseen, trooppiseen melankoliaan, mutta naiset olivat tottuneet siihenkin kuten totutaan helteeseen tai tuulten mukana tulleisiin monarkkiperhosiin. Vasta Vera Candida ja hänen pakonsa Lahomeriaan kääntää virran suunnan, mutta Kääntymykseen on vielä matkaa, sillä Lutkalinnassa vaikuttaa rouva Kaufmanin raskas ilmapiiri, joka päättyi vasta rouva Kaufmanin suureen tragediaan:

Renéen piti mennä tunnistamaan Gurdun Kaufmanin ruumis. Poliisit katsoivat kun hän huojahteli ulos oikeuslääketieteellisestä instituutista suruhuntu päässään.


Renée käyttäytyi kuten katsoi että sellaisena hetkenä tulee käyttäytyä, hän ajatteli, Ole kuin Jackie JFK:n hautajaisissa ja hänen mielialansa koheni vähän kun hän saattoi verrata itseään yhteen suosikkileskistään.

Véronique Ovaldén teos on 284 sivun mittainen timantti, jossa maaginen realismi on kuin belladonnaa ja saa kaiken tuntumaan unelta jota näet. Tiukka tarina on kuitenkin oudosti myös monarkkiperhosten kuninkaallista siipipölyä, sillä luvut ovat todella vaikuttavia ja niiden otsikot kruunuja niiden yllä: Jaguaarinaisen paluu, Taj Mahal, Sitten kun haluan, Muurahaiset, fulbet ja hirviöt, Monica Rose, sammakkoeläin, Itxaga, halvaantunut herrasmies…Kaikki mikä tapahtuu, ei kuitenkaan vuoda verta, ei tulehdu, siitä pitää magia huolen. Ja Ovaldé, joka käyttää välimerkkejä sekä isoja kirjaimia miten huvittaa intohimoisella taiteilijanvapaudella, jossa on kaikuja Emily Dickinsonin uhmasta kielioppisääntöihin. Kirjan kieli on kuitenkin kaunista ja kääntäjä Ville Keynäs on tehnyt hienoa työtä. Miten minusta tuntuu, että hänkin on nauttinut Ovalden tarinasta…

Kun Vera muutti Tulevaisuudenkatu 30:en, hän piti sitä hyvänä enteenä, mutta sielläkään ei ollut kauniiden huomispäivien katua ennen kuin saapui Veda Candidan kääntymys, Rakastansinusarakastansinuarakastansinuarakastansinuarakastansinuabillythekid ja Aritmetiikka:

Vuodesta toiseen, kun Monica Rose istuutui sohvalle Vera Candidan ja Itxagan väliin, hän puristautui näitä vasten, liikutti pikkuista pyllyään kuin tehdäkseen pesän, otti molempia kädestä ja sanoi, Kyllä meillä on hyvä tässä kahdestaan.


Ensimmäisellä kerralla Vera Candida korjasi, Emme me ole kahdestaan vaan kolmestaan.


Ja Monica Rose vastasi, On meillä silti hyvä.

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin  Annika K  Anni M. Annika Karoliina Suketus ja Mari A.

Sata mieskirjailijaa Leena Lumin tyyliin

Jokin aika sitten blogeissa kiersi Sata naiskirjailijaa -haaste ja sainkin sen ihan täyteen postauksessa Sata Naiskirjailijaa Leena Lumin Tyyliin. Nyt Sinisen Linnan Maria on haastanut meidät kertomaan mieskirjailijamakuamme. Kun tätä nyt aloitan, en vielä tiedä, mihin päädyn:

Eino Leino: koko tuotanto!

Philip Roth: Ihmisen tahra, Amerikkalainen pastoraali

Philippe Claudel: Harmaat sielut, Varjojen raportti

Aksel Sandemose:  Kadonnut on vain unta, Ihmissusi, Pakolainen ylittää jälkensä

Mika Waltari: koko tuotanto!

Tommy Tabermann: Veren sokeri, Eroottiset runot

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Leo Tolstoi: Anna Karenina, Sota ja Rauha

William March: Komppania K

Ernest Hemingway: Käärme paratiisissa, Kenelle kellot soivat

Günther Grass: Peltirumpu, Kampela

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät, Väärän kissan päivä, Sielut kulkevat sateessa

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Jussi Siirilä: Juoksija

Peter James: Roy Grace -sarja

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Boris Pasternak: Tohtori Živago

Paul Auster: Näkymätön, Talvipäiväkirja, 4 3 2 1

Amin Maalouf: Samarkand

William Shakespeare: William Shakespearen sonetit

Isaac Bashevis Singer: Varjoja Hudsonin yllä, Illan tullen, yön pimeten, Nousee päivä, laskee päivä

Pablo Neruda: Andien mainingit, Kapteenin laulut

Geert Kimpen: Kabbalisti

Z.Topelius: Välskärin kertomuksia

Bo Carpelan: Axel, Alkutuuli, Kesän varjot, Benjamin

John Irving: koko tuotanto!

Herman Hesse: Arosusi, Rosshalde

Alexandre Dumas: MonteCriston kreivi

Richard Yates: Revolutionary Road

Italo Calvino: Marcovaldo

Johan Bargum: Syyspurjehdus, Syyskesä

Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa, Suojaverkko, Katarina Blumin menetetty maine

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut

Peter Cameron: The Weekend

Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle

Yrjö Kaijärvi: Yrjö Kaijärvi Kauneimmat Runot

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Saul Bellow: koko tuotanto!

Richard Mason: Muistojen huoneet

Richard Powers: Laulut joita lauloimme,  Muistin kaiku

Kaarlo Sarkia: Kootut runot

Marcel Reich-Ranicki: Eurooppalainen

Thomas Mann: Taikavuori

F.M.Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Rainer Maria Rilke: koko tuotanto

Mihail Šolohov: Hiljaa virtaa Don

Lassi Sinkkonen: Mutta minulla ei olisi rakkautta, Solveigin laulu

Hannu Mäkelä: L Onerva - Liekkisydän

Colm Tóibín: Brooklyn, Äitejä ja poikia  Nora Webester

Ian McEwan: Koko tuotanto!

Ernst Brunner: Edith

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Victor Hugo: Kurjat

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat, Barbarotti -ja Van Veeteren -sarjat...

Herman Koch: Illallinen  Lääkäri  Naapuri Pormestari Pääosassa Sophia

Andrëi Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

John Williams: Stoner

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys   Lopotti  Ei kertonut katuvansa

Michael Ondaatje: Divisadero

Sami Hilvo: Pyhä peto

Antti Tuomainen: Kaivos

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli

Pierre Lemaitre: koko tuotanto! 

Mark Sullivan

Janne Huuskonen

Siis en tiedä, mitä unohdin, montako kirjoitin, mutta tehty, mikä tehty. Saa kertoa, kuka on joukosta poissa...Lisään itsekin, jos muistan.

Nir Baramin kuva Otava
Tommi Kinnusen kuva Kristian Tervo
Ian McEwanin kuva Murdo Macleod
Håkan Nesser kuva Tomas Whitehouse/ Tammi
Sami Hilvo kuva Michal Herman/ Tammi
Tatu Kokon kuva Mikko Mäntyniemi

Tapio Tamminen/ kuva Ateena

Pierre Lemaitre/ kuva Roberto Frankenberg/Minerva

Janne Huuskonen/kuva Veikko Somerpuro/WSOY

Herman Koch/kuvaMaarten Kools/ Siltala

AMMALLE LÄHTEE KIITOS KOMMENTISTA JA...

Vasta tänään, kesäkuun 21. pnä A.D. 2011 sain kirjakokemukseeni Mitfordin tytöistä kommentin, joka vastasi tuskaani. Ammalle lähtee kiitos eli suloista suloisinta suvilukemista Villa Charmen muodossa osituksena siitä, että on asioita, joiden kanssa olen kuin haukka. Minun blogissani ei tiettyjä historian vääryyksiä unohdeta!

Olen muutamankin kerran tarjonnut Ammalle paria kirjaa todeten, että 'tämän kirjan pitäisi kuulua koulujen opetusohjelmaan'. Nyt hän mm. kysyi tästä asiasta koskien Mitfordin tyttöjä, mutta tämä kirja ei siihen soveltuisi. Voisi nimittäin toimia jopa päin vastoin, sillä paha ei saanut kirjassa palkkaansa, vaan jäi tunnontuskitta nauttimaan perityistä etuoikeuksistaan vaikka oli monimuotoisesti tukenut järjestelmää ja miehiä, joiden päämääränä oli osana lopullista ratkaisua poistaa juutalaiset maan päältä. Kansanmurha on aina kansamurha ja toivon, että suomalaiset ymmärtäisivät, että moni maahanmuuttaja on maassamme pakosta. Tunnen kroatialaisen perheen, jonka lähiseudun kirkkoherra piilotti, kun Suomen laki yritti palauttaa heidät. Nyt pieni perhe on saanut oleskeluvan ja ikinä en ole nähnyt ahkerampia ja iloisempia ihmisiä! He tekevät omassa liikkeessään työtä viikon jokaisena päivänä ja aina hymy huulilla. Jos joudut odottamaan vaikka viisi miuuttia, sinulle tarjotaan oman valintasi mukaan mehua, kahvia tai teetä ja aina pahoitellaan 'viivästystä'.  Näin ei toimi suomalainen asiakaspalvelu. Siis tiedoksi, että en julkaise blogissani mitään maahanmuuttajavastaista, en fasistista, en inhimillisyyttä vastaan olevaa. Olen aina heikompien puolesta vahvoja vastaan. Tämä on isänperintöni jota vaalin sateenkaaren tuolle puolen.

*****

Olen nyt tekemässä kirjaa, joka on aivan erilainen kuin mikään muu aikaisemmin. Uusi tyyli, raikkaat tuulet ja toivoisin voivani vain lukea, sillä kirjan tunnelmassa on jotain niin maagista, että siihen voisin jäädä.

*****

Suosittelen kaikkia lukemaan Mitfordin tytöt ja pahoittelen jo etukäteen, että kaikille se ei aukene koskaan.

MITFORDIN TYTÖT - SODASSA JA RAKKAUDESSA

Prologi

Kaksi kaunista perhettä, joilla on hyvin vahva perhetunne, asettuu valokuvattavaksi sotien välisenä aikana. Molemmissa perheissä on runsas tyttöedustus, sillä toisessa perheessä on neljä tytärtä, neljä valkeaa ruhtinatarta ja veli. Heidät kuvataan Jekaterinburgissa kuumana heinäkuun yönä 1918…


Toisessa perheessä on kuusi tytärtä ja veli ja heidät kuvataan joka vuosi, mikä on oikein perheen traditio. Usein he ovat ulkosalla ja mukana on runsaasti perheen lemmikkejä, etenkin koiria, mutta myös pupuja ja rotta. Taustalla näkyy puutarhurien hoitamaa puistomaista puutarhaa tai komea linnamainen koti.


Kuvauksen jälkeen valokuvaaja siirtyy pimiöön ja kun hän nostaa kuvat kuivumaan, hän kauhistuu huomatessaan niistä tihkuvan verta. Toisesta enemmän kuin toisesta, sillä ensimmäinen kuva on sotilaiden pistinten silpoma. Hän tarkentaa katsettaan ja huomaa, että jälkimmäinen kuva esittää englantilaista aristokraattiperhettä, jossa poika Tom lähetetään juuri sisäoppilaitokseen ja tytöt jäävät kotiopettajien huomaan ja alkavat unelmoida debytanttitanssiaisistaan kun samaan aikaan Kolmannessa valtakunnassa valmistaudutaan…


Mary S. Lovellin Mitfordin tytöt – Sodassa ja rakkaudessa (The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family, Schildts, suomennos Titia Schuurman) on elämäni vaikein kirja. Se on sitä monestakin syystä, mutta ennen kuin aloitamme, painotan, että mikään mielipiteeni ei ole poliittinen muutoin kuin, että olen hautaani asti fasismia vastaan ja hyvin tyytyväinen lakiin, joka on määrännyt holocaustin kieltämisen rikokseksi. Olen ainoastaan vahvasti rasismin vastainen, mutta nyt sattuu vain olemaan niin onnettomasti, että minusta piti tulla historianopettaja ja suosikkiaiheeni ovat paitsi Yhdysvaltain historia kautta aikain, myös Romanovit ja Kolmas valtakunta sekä juutalaisten historia. Tämä kirja vei minulta viikkoja, sillä tässä on muutakin tuskaa. Olen myös anglofiili, joten kipuni on nyt maksimoitu ja kirjoitan juuri mitä ajattelen, sillä tämä tunne, jonka sain sisälleni on saatava häivytettyä, että pääsen jatkamaan.

Mitfordin tytöt on äärimmäisen myyvä kirja kanneltaan, joka on Anders Carpelanin tekemä. Kaiken lisäksi kirja on myyvä myös aiheeltaan. Minulle ojennettiin tätä jo kirjamessuilla, mutta väistin, luullen kirjan olevan kevyttä aristokratiafiktiota Britanniasta ja olenhan tunnettu siitä, että pidän tummasta, rankasta ja vähintään faktan ja fiktion sekoituksesta, joka on oivallinen tapa tarjota mennyttä maailmaa. Sitten luin yhden arvostelun kirjasta ja tajusin, että kyseessä on todellinen elämänkerta Mitfordin sisaruksista ja tilasin kirjan heti ymmärtämättä mitä todella tein.

Järkälemäisen runsas kirja kertoo David Freeman Mitfordin ja hänen vaimonsa Sydneyn, aatelisarvoltaan lordi ja lady Redesdalen perheestä, johon kuuluivat kuusi tytärtä ja yksi poika. Perhe käytti lukuisia lempinimiä ja se hieman häiritsi, kun välillä käytettiin oikeita nimiä ja sitten taas lempinimiä ja viime mainittujakin saattoi olla monta. Perhe tuli kuitenkin kuuluisaksi tytöistään, joita lehdistö kutsui ’sekopäisiksi Mitfordin tytöiksi’. Tytöt ovat Nancy, Pamela eli ’Pam’, Diana, Unity, Jessica eli ’Decca’ ja Deborah eli ’Debo’ Mitford.


Ennen kuin lähden siihen, mikä tekee kirjasta huomattavan omassa sarjassaan, kommentoin hieman kirjan tekijää, Mary S. Lovellia, joka mainitaan brittiläiseksi elämänkerturiksi. Mitfordin tytöt on hänen kahdeksas teoksensa, joka perustuu haastatteluihin, perheen kirjeenvaihtoon ja muuhun arkistomateriaaliin. Myönnän että tietoa tarjotaan paljon, jopa liian paljon. Lovell selostaa jo näin ison perheen lisäksi kaikki serkun kummin kaimat eli hirveästi rasittavaa rönsyilyä, jonka tekee kiinnostavaksi toki se seikka, että osa näistä rönsyistä kuuluu niihin, jotka ovat todella vaikuttaneet historiaan, kuten vaikkapa John ja Bobby Kennedy, Winston Churchill, kenraali de Gaulle…Herman Göring ja Hitler.

Myönnän, että Lovell on perinpohjainen, että hän yrittää olla puolueeton omasta mielestään ja että kirja on aluksi suorastaan puuduttava, kunnes se alkaa vetää niillä kohdin kun yksi sisarusparvesta näkee perheen öykkäröivän, etuoikeutetun ja pelkkään huvitteluun ja snobismiin perustuvan elämäntavan suurena vääryytenä. Decca ei voi ymmärtää, miksi heille ilmestyvät puhtaat vaatteet kuin tyhjästä, pöydät notkuvat herkkuja ja kettujen metsästys ja tanssiaiset täyttävät yläluokan ylemmyydentuntoiset ja epäempaattiset päät samaan aikaan, kun suuri osa omasta kansasta kärsii työttömyydestä ja sen tähden nälästä ja sen seurauksista. Hänen mittansa on täynnä, kun Unity muuttaa Saksaan ja liittyy Hitlerin lähipiiriin näin tuoden tulevan kansanmurhaajan, miehen, joka tulee vuodattamaan vielä kolmen miljoonan ihmisen veren, heidän perheeseensä. Asiaa pahensi se, että etenkin Diana lähti tähän mukaan sekä myös omat vanhemmat, tosin isä David etääntyi fasismista heti toisen maailman sodan alettua. Siis kun Decca karkasi Esmondinsa kanssa taistelemaan Francoa vastaan Espanjaan, kirja alkoi vetää.


Kirjan johdannossa Mary S. Lovell on aivan selvästi puolustuskannalla, kun hän toteaa:

Tämä kirja ei ole poliittinen, joten siitä on turha etsiä kannanottoja Unitya, Dianaa ja äärioikeistoa taikka Deccaa ja äärivasemmistoa vastaan. Hyväksyn kunkin päähenkilöistäni sellaisena kuin hän oli – ja Dianan kohdalla edelleen on.


Sitä perhettä täytyy ajatella hauskana. He olivat hauskoja.

Toivon mahdollisimman monen lukevan tämän kirjan ja sitten miettivän, miten puolueeton kirjailija on ollut ja mihin hänen suuntauksensa on. Tuomitseeko hän ehdottomasti natsismin vai onko hän selvästi Sydneyn ja etenkin Dianan puolella, joka vielä Lovellin tavatessa hänet kertoo kuinka viehättävä, älykäs ja sivistynyt Hitler oli. Ja miten hoidetut olivatkaan hänen kätensä ja kyntensä! Ei! Diana ei kadu mitään ja säilyttää asenteensa vaikka ruumisröykkiöt jo tiedetään ja keskitysleirien ruumissavut kantautuvat Britannian hienostolinnoihin saakka. Diana pitää kantansa omaelämänkerrassaan A Life of Contrasts, jossa hän edelleen ihailee kovasti ystäväänsä Hitleriä ikään kuin tämä mies ei olisi koskaan ollut muuta kuin viehättävä ja sivistynyt. En ole koskaan tavannut mitään näin ylimielistä ja kylmää, näin kärsimykselle sokeaa – paitsi natseissa. Diana oli avioliitossa Osvald Mosleyn, Englannin fasistipuolueen johtajan kanssa. Unity oli Hitleriä yhtä lähellä kuin Eva Braun ja Unitysta oli huvittavaa, kun juutalaiset pakotettiin leikkaamaan nurmikoita hampaillaan purren ja hän otti myös silmää räpäyttämättä vastaan asunnon, josta sen juutalaiset omistajat oli viety keskitysleirille…Ja mitä toteaa ’puolueeton’ Mary S, Lovell:

Harvat älykkäät englantilaiset 1930-luvun Saksassa olisivat kieltäytyneet tilaisuudesta nähdä Hitler tai puhua hänen kanssaan.

Vaan mitä tekee perheen kapinallinen Decca. Hän lähtee Esmondinsa kanssa Yhdysvaltoihin, saa lapsen, menettää miehensä tämän ollessa yölennolla sodassa Saksaa vastaan, avioituu juutalaisen lakimiehen kanssa, saa Bobin kanssa kaksi lasta ja menestyy loistavana kirjailijana kuten sisarensa Nancy, joka poliittisesti yrittää olla jossain välimaastossa tosin pitäen tiukasti kiinni yläluokan tavoista, jopa vielä kuolinvuoteellaan kaivaten ketunmetsästystä!

Kirjan mustavalkoiset valokuvat ovat kiinnostavat ja tarjoavat sitä aikalaiskuvausta, jota kirjakin on täynnä, mutta joka kaikki jää Hitlerin varjoon. Siitä emme pääse mihinkään, että tämän perheen varjo oli hyvin antisemiittinen. Unity ei ehkä olisi koskaan päässyt Hitlerin sisäpiiriin edes sukutaustallaan ja fasismin ihailullaan ellei sattuman kirottua satoa juuri Hitler olisi ollut innokas anglofiili, joka oli jopa opiskellut Englannin kulttuuria ja historiaa.


Kun sota Saksan ja Englannin välillä oli jo täyttä totta, David siis hylkäsi fasismin, mutta vaimonsa Sydney ei. Tämä pieni episodi kertoo paljon Nancysta mutta vieläkin enemmän perheen äidistä Sydneysta:

Nancy avasi Rutland Gaten talon ja muutti sinne Davidin kanssa tuoden joitakin omia kalusteitaan Blomfield Roadilta. Kuten monet muut, joilla oli huoneita vapaana, hekin ottivat luokseen kodittomia siksi aikaa, kun näille etsittiin majoitusta. Lokakuussa 1940 heille määrättiin juutalainen pakolaisperhe. Nancy piti suojateistaan.


Pian tämän jälkeen kaikki talon tyhjät huoneet määrättiin luovutettaviksi toisille East Endistä evakuoiduille juutalaisperheille. Kun Sydney tuli Lontooseen Swinbrookista, missä pommi oli vahingoittanut kalastusmökin kattoa, tilanne ei lainkaan huvittanut häntä, ja hän oli ’inhoittava’ Davidille ja Nancylle. Vaikka oli jo päätetty, että talo pitäisi myydä mahdollisimman pian, koska sen ylläpitoon ei enää ollut varoja, Nancy kirjoitti:” Sydney sanoo, että vaikka hänellä olisi kaikki maailman rahat, hän ei ikinä asuisi talossa sen jälkeen kun se on ollut juutalaisilla.”

Miten siis voisin pitää tätä kirjaa hauskana, sillä aina kun löydän jonkun perhe-elämää kuvaavan ’osuvan’ tapahtuman, mieleni näkökentällä juutalaiset marssivat keskitysleireihin samalla kun öykkäröivät etuoikeutetut vetävät pitkiä silkkihansikkaita käsiinsä…Se aika ei ole kaukana ja se sivuutti Suomenkin, mitä monen on vaikea uskoa. Täälläkin istuttiin illallispöydissä ja kerrottiin viimeisimmistä Saksan matkoista ja ihailtiin Hitleriä ja naisilla oli juhlakäsineet yli kyynärpään ja sitten päiviteltiin juutalaisongelmaa ja tanssittiin aamunkoittoon. Onneksi Suomen tie ei ollut Hitlerin eikä Stalinin tie!

Lovell käyttää Isä Aurinkoisen hirmutekoja ja vankileirien saaristoa mielestäni hyvin epäonnistuneena vertauksena, kun hän jossain kohtaa kirjaa mainitsee, kuin selittäen, että ’tekiväthän kommunistit ja Stalinkin hirmutekoja’ Tämän hän ottaa eri muodoissaan esille verratessaan Deccan aatemaailmaa Dianaan. Decca on kuitenkin myöntänyt, että ’se kommunismi oli väärää’, mutta Diana ei ole katunut tippaakaan. Ehkä pitäisi tajuta, että toisen pahuus ja sen esille tuominen, ei pyyhi pois toisen pahuutta, tässä tapauksessa järkyttävää kansanmurhaa.

Kirjasta on puhuttu ns. siskokirjana. No…sanoihan Nancy: ”Sisaret ovat suoja kohtalon kolhuja vastaan.” Ja Decca (Jessica) vastasi: ”Sisarethan ovat kohtalon kolhuja.”


Ihailen Mitfordin tyttöjä, etenkin Nancya ja Deccaa, heidän kirjallisen lahjakkuutensa takia. Molemmista tuli kuuluisia kirjailijoita. Dianasta ja Unitysta en perusta yhtään. Lehdistön hampaissa tytöt olivat aina tyyliin ”Hitlerin arjalainen kaunotar sai selkäänsä Lontoon rahvaalta” ja ”Vinksahtaneet Mitfordit jälleen vauhdissa.” Liityn kuitenkin lehdistöön ja alahuoneeseen siinä, että kun Mosley vihdoin vapautettiin huonon terveyden takia, miksi vapautettiin myös Diana?


Debo saa minulta myös sympatiat sisarusten rankkojen välien ukkosenjohdattimena. Yhdessäkin kirjeessä hän anelee Deccaa, joka ei ikinä heltynyt Dianalle, että:

”Ei Herran tähden riidellä. Me alamme jo olla vanhoja, enkä kestäisi sitä. Meidän täytyy kai vain hyväksyä se, että olemme syvästi eri mieltä monista asioista, mutta pohjimmiltaan meillä on silti vahvat siteet.”

Oi, tähän olisi ollut niin kaunista lopettaa, mutta en vain voi! Debokaan ei tajunnut, että kansanmurha on vähän jotain muuta kuin mielipide-ero. Mielipide voi olla vaikka, minkä värisestä autosta pitää tai hyväksyykö kettujen murhaamisen jalona harrastuksena vai ei.

Epilogi


Ruskeassa pahvilaatikossa ovat Tatjanan, Marian, Anastasian ja Olgan luiden palat. Joukossa on muitakin perheenjäseniä, mutta etenkin valkeat ruhtinattaret vaikuttavat vieläkin – siskoudellaan, vaikka heidän elämänsä päättyi erääseen perhevalokuvaan jo kauan ennen kuin he olivat edes kunnolla ehtineet aikuisiksi. Heidän isoisoäitinsä Englannin kuningatar Viktoria olisi voinut heidät pelastaa, mutta…


Ja samaan aikaan kun tutkijat pyörittelevät valkeiden ruhtinattarien luita, 90-vuotias ja tyylikäs Diana istuu suunnittelemassa illalliskutsuja Pariisin kodissaan, jonne ulottuvat puiden hurmaavat lehdistöt ja ikkunoista näkyy muurien reunustamaan puutarhaan, joka kuului aikoinaan Napoleonin äidille. Diana on edelleen yhä korkeassa iässäänkin kaunis ja itsetietoinen sekä vastaa mielellään Mary S. Lovellin pyyntöön tarjota tietoja kirjaan Mitfordin tytöt. Ovi aukeaa ja sisäkkö tuo iltapäiväteen…

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet myös Jaana, Karoliina, Laura, Anni, Paula sekä Katja/Lumiomena.

ON THE BEACH

On The Beach 

JÄTÄN OVET AUKI PUUTARHANI TUOKSUILLE, YÖLLE, MUISTOILLE...

Jätän ovat auki puutarhani tuoksuille,
yölle, muistoille, yöperhosille...
tulla.

Hellänä, valmiina, alastomana...kudon yön seittiä,
vaellan huoneissani muisto muistolta,
henkäys henkäykseltä, tuoksu tuoksulta

vaahtoa kuolleen meren sienessä,
yön sylkeä reidelläni, iiristen tuoksua...

mustarastas ei enää laula

on yöperhosten aika, kiitäjien kiima
yöseitin liima, valkean rungon piina...

ah!, sinä tulit...

Miksi kyyneleet?

- Leena Lumi -

Stars

AJATTELIN LUKEA SUVELLA MUUTAMAN VANHAN KIRJAN, MUTTA...

Ajattelin lukea suvella muutaman vanhan kirjan, mutta nämä kirjat sinisellä pöydällä kulkevat väistämättä mukana. Edellissuvena luin, kun Päämies oli kesken loman työmatkalla, kuin kuumeessa yötä päivää vuosikymmenien jälkeen Mika Waltarin Sinuhea vain todetakseni että Sinuhen ja Waltarin taika on ikuinen. Viime suvesta muistan sen, että oli sietämätön helle, mutta onneksi meillä on viileämpiä huoneita alakerrassa ja vetäydyinkin sinne kera koiruuteni ja aivan minulle uuden kirjailijan eli luin kaksi kirjaa Paul Claudelilta. Kiitos Sinä Ihanainen, jota en enää muista, kuka olit ja jonka blogista löysin Claudelin Varjojen raportin ja Harmaat sielut. Sietämätön ajatus, että en olisi löytänyt Paul Claudelia!

Ajattelin tänä suvena lukea näiden kahden kirjapinon lisäksi uudelleen Joanne Harrisin Appelsiinin tuoksun sekä myös uudelleen Maeve Binchyn Tulikärpästen kesä taikka Ystävyyden piiri. Sen lisäksi himoan lukea Alice Walkerin Häivähdys purppuraa, josta joku on joskus kirjoittanut niin, että vaikutuin. Linkittäisin sekä Claudelin vinkkaajan sekä hänet, joka kirjoitti koukuttavasti Walkerin kirjasta, mutta muistini huonenee suhteessa luettujen kirjojen määrään. Sitten oli vielä joku kirja, jonka keksin kirjablogista, jostain niistä ja kommentoin, että 'tämän luen suvella'! Mikähän se kirja mahtoi olla?

SIMO ON KINGI!

Vaikka ei vielä ole mätäkuu ja mätäkuun jutut, piti oikein etsiä lukulasit kun menin tänään käymään Anjalla. Ensin siellä oli viattomasti säätiedotusta, jotain rieskan tekoa, hurmaava mustarastaan poikue pesässään, viattomuuden joutsen ja sitten näin koiran kiipeävän puuhun. Ei, se ei voi olla koira, ajattelin ja lähdin etsimään lukulasejani, jotka jälleen oudosta paikasta vihdoin löydettyäni, tunnistin Simo-pojan, mamin oman pikkukullan, joka olikin päättänyt näyttää kurrelle näreet, PUUSSA! Tämän jälkeen älköön kukaan enää sanoko etteikö koira voi mitä vain.

Menkää nyt tänne ja lukekaa koko tarina. Minä olen nyt kahden kirjan loukussa, mutta postaan jotain kevyttä kirjoista, kunhan palaan kaupungilta.

Tämä uutinen Simon urotyöstä saattaa olla blogiaviisini hurjin juttu, jota muistellaan vielä kauan. Lumimies eilen totesi havainneensa Olgamme hurjan kyvyn päättelyyn ja tästä minä taas todistamaan kirkkoherra Voitto Viroon tukeutuen, että koiralla on sielu. Ja kyllä vanhakin koira oppii uusia temppuja, sillä nyt Hänen Majesteettinsa osaa laskea. Tarina on pitkä ja liittyy yhteen iltarituaaliimme, mutta nyt on alettava ylösrakentamaan omaa olomuotoa, sillä tapaan kaupnngilla hurmaavan herran!

*****

Anjan postauksen nimi on muuten Säitä on pidellyt...;-)  Juupa...ja muistakaa sitten, että kaikki mummo-sanat ja sen johdannaiset ovat peitenimiä mitä hurjimmille jutuille. Minäkin viattomana ja lumenpuhtaana vaellan mummojen blogeihin ja tulen niistä pois kasvot kuumoittaen. Vasta tänä aamuna eräs blogimummi ilmoitti minulle tilanneensa Pradan kirjan Pimpit! En ole kyllä ihan syytön asiaan...

OLETTEKO TAVANNEET MIEHEN JOKA TIETÄÄ KAIKEN?

Oletteko tavanneet miehen joka
tietää kaiken?
minä olen jo monta kertaa

joka kerta hän tietää paljon
enemmän kuin minä vaikka
opiskelen ahkerasti

kun hän on kerran käynyt
diabeteshoitajan luona
hän on jo sairauden asiantuntija
joka neuvoo meille typerille
miten pitää elää ja kuolla

niin viisas hän on
         kaikkien alojen
erityisasiantuntija

- Aili Nupponen -

PERINNÖN VARJO

2.3.1934

Catherine-rakkaani,


miten voisin löytää sanat, joilla pyytää anteeksiantoasi? Sellaisia ei ole. Ajatus siitä että olit aamulla lähdössä mennäksesi…


Häpeän suuresti. En voinut sinä iltana nukkua, sillä tiesin menettäväni sinut. Lopulta nousin ja kävelin talolta mökille. Tiesin ettei ovi ollut koskaan lukossa, ja että…


Voi Catherine, minä anon anteeksiantoasi. Jos olet raskaana, minä rukoilen että tulet vaimokseni.

Alex

Mary Higgins Clarkin kirja Perinnön varjo (The Shadow of Your Smile, Tammi 2011, suomennos Henna Kaarakainen) kietoutuu mystisellä tavalla kolmen naisen kohtaloon, kolmeen naiseen, jotka ovat vahvasti vaikuttaneet toisiinsa, mutta eläneet erillään ja osittain toisistaan tietämättöminä. Lastenlääkäri Monica Farrellin saadessa kutsun tulla todistamaan erään nunnan autuaaksijulistamista, koska tämän rukous on täysin parantanut lapsen, jolle Monica on tehnyt diagnoosin parantumattomasta ja kuolemaan johtavasta sairaudesta, hän ei tiedä, kuka on sisar Catherine. Ja kun yli kahdeksankymmentävuotias Olivia Morrow saa kuulla omalta lääkäriltään kardiologi Clayton Hadleylta kuolevansa kahden viikon sisällä, hän kantaa sisällään ja tavaroissaan salaisuutta, joka pakottaa hänet nopeasti löytämään Monica Farrellin ennen kuin on liian myöhäistä.


Tästä alusta jo huomaamme, että Murhakuningatar Clarkin, pelkästään Yhdysvalloissa yli kahdeksankymmentä miljoonaa kirjaa myyneen kirjailijan palikat ovat kasassa ja jännittävä näytös voi alkaa. Jo kirjan kohtalokas kansi sekä erittäin kaunis alkuperäinen nimi The Shadow of Your Smile antavat odottaa parasta Clarkia, mutta siihen emme aivan yllä, sillä liikkeellä oleva ’liikaa miehitystä’ –virus on tarttunut myös Clarkiin, mutta toivottavasti vain hetkellisesti. Kirjan perusrakenne kantaa täydellisesti, mutta tarjoaa aivan liikaa henkilöitä, jotka häiritsevät keskittymistä edellä mainittuihin päähenkilöihin, jotka kaikki ovat kovasti kiinnostavia. On aivan turhaa tuoda mukaan Monican entinen poikaystävä, lakimies Scott Alterman ja myös Gannon säätiö olisi voitu korvata vaikka yhdellä kiinnostavalla, mutta todella pahan luonteen omaavalla psykopaatilla. Hädin tuskin pysyin mukana, kuka kuului säätiöön, joka ryhtyi vastustamaan Olivia Morrowin hanketta tavata Monica. Piti aina välillä palata luku tai kaksi takaisin ja tarkistaa, kuuluuko juuri Olivian lääkäri säätiöön tai mikä rooli on lutkamaisella Pamelalla tässä kokoonpanossa tai kuka olikaan Doug Langdon…

Kaikesta huolimatta, kun säätiön jäseniä tarkastelee jälkikäteen, he alkavat erottua toisistaan ja onneksi yksi heistä, Peter, on aivan eri maata kuin muu sakki, vaikka onkin säätiön johtajan veli. Siis en kerro, miksi näin piti olla, mutta se selviää kirjasta, minä en dekkarien juonia paljasta. Sen sijaan kirjassa on pienissä mutta tärkeissä sivurooleissa ei niinkään vähäisiä henkilöitä, jotka siihen ehdottomasti kuuluvat ja saavat armon jopa minulta. He ovat Greg Gannonin iäkäs sihteeri Esther Chambers ja Morrowin siivooja Sophie Rukowski. Kummallekin on annettu varsin ratkaiseva osuus tapahtumiin kuin myös Monican vastaanottoapulaiselle Nanille ja tämän eläkkeellä olevalle rikospoliisiystävälle.


Murhia tapahtuu ja on erittäin vaikea ensin ymmärtää, mitä ihmeen tekemistä Monican yhden lapsipotilaan äidin, Renéen, tekemisillä on teoksen tapahtumien kuluessa, mutta kärsivällinen lukija saa siihenkin kyllä tyydyttävän vastauksen.

Kaikella kunnioituksella Clarkia kohtaan, jota olen alkanut arvostaa vasta muutama vuosi sitten, mutta suosikkiini Kodin suojassa tämä ei yllä, tavoittaa kyllä Missä olet nyt?, mutta jää jälkeen kirjasta Murha Sydämellä. Tämä on vain osoitus siitä, että kuuluisilla ja menestyneilläkin kirjailijoilla on välityönsä tai pieni uupumus tai että jokin tässä kirjassa ei vain täysillä vienyt minua, mutta jollekin toiselle tämä voikin olla se kaikkien aikojen paras Clark. Kirjan naisroolituksesta en valita yhtään! Mihinkään ei kuitenkaan tarvita niin paljoa miehiä kuin nyt on tässä kirjassa...

Kun Olivia Morrow heräsi tiistaiaamuna, hänestä tuntui kuin valtaosa hänen jäljellä olevasta energiastaan olisi kadonnut hänen nukkuessaan. Jostakin syystä hänen mieleensä muistui elävästi kohtaus Pikku naisia –kirjasta, jota hän oli rakastanut teini-iässä. Yhdeksäntoistavuotias Beth, joka on kuolemassa tuberkuloosiin, kertoo vanhemmalle siskolleen tietävänsä ettei hän enää parane, että on laskuveden aika.


Minunkin elämässäni on laskuveden aika, Olivia ajatteli. Jos Clay on oikeassa, ja minun kehoni kertoo että on, minulla on alle viikko elinaikaa.


Mitä minun pitäisi tehdä?


Olivia Morrow tekee parhaansa ja lopultakin hän vielä kuolleenakin on ratkaisija. Hän joka rakasti miestä, joka näki vain Catherinen, joka näki vain Jumalan…

Surullisena seuraavat Alexander Gannonin silmät suuresta seinällä roikkuvasta muotokuvasta niin perillistensä touhuja, kuin aikalaistensa aatoksia ja kaipauksia, mutta etenkin omaa mennyttä, yksinäistä elämäänsä, jonka ainoa tähti oli ollut Catherine.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Aino.