MITÄ TIEDÄN VERA CANDIDASTA

Silloin hän kysyi, Oliko teillä kolme lasta? ja tyttö vastasi kyllä ja hän kuuli vieläkin tuulen ja se toi hänen mieleensä aavikon tuulen joka kuljettaa loputtomiin hiekkaa ja päällystää kaiken ohuella keltaisella kerroksella ja tyttö lisäsi, Mutta ne eivät ole tyttöjä, minulla on kolme poikaa.

Veronique Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta (Ce que je sais de Vera Candida, WSOY 2011, suomennos Ville Keynäs) ravitsee kirjallista nälkääni kaikilla tasoilla täydellisesti. Olen täysin tyydytetty lukija, joka huumaantuneena luen itselleni ääneen Ovalden tekstiä, makustelen tekstillä, jossa on häivähdys maagista realismia, pisara tai kaksi mustaa huumoria, antoisaa tiheyttä, huikea tarina, josta löytyy myös hellyyttävyyttä, mutta ennen kaikkea itseään Ovaldea tyylin uudistajaa. Ovalden ääni hänen seitsemännessä teoksessaan on niin rajat rikkovaa, että lukija kääntää sivua ja teksti menee päähän kuin häkä. Jos sanoin, että Kulinaristin kuolema on kuin erinomaisen tiheän kerronnan oppiteos, joka pitäisi antaa kirjoittajakurssilaisille, niin Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta olisi tiheän kerronnan kirja, joka annettaisiin kirjoittajakurssin parhaille jatkokurssina, suosionosoituksena, esimerkkinä siitä, että kaikkien maailman kirjojen jälkeen on vielä mahdollista kirjoittaa uniikkia tekstiä.


Kirjan tarina kertoo kolmen sukupolven naisista ja siitä voiko kohtalo periytyä läpi sukupolvien. Tässä mieleeni nousi maagista realismia edustava Punainen morsian, jossa teema oli aika samankaltainen ja myös hyvä. Ja tässäkin kirja kertoo miten naiset voivat selviytyä miesten tahdittamassa maailmassa, siellä missä miehen pelottava, vihamielinen voima sitoo naisen kaiken huomion ja saa pelätä tulevansa raiskatuksi vain jos katsoo miestä silmiin. Usein on parempi vain olla hiljaa ja antaa kaiken mennä ohi:

Jules oli ollut äänetön ja nopea. Vera Candida oli suostunut koska ajatteli ettei voinut viivyttää asiaa enempää (he olivat olleet jo yli kuukauden yhdessä). Hän oli suostunut toimitukseen asenteella jossa toivoi olevan rahtusen verran mukautuvuutta mutta hän oli pelkästään jäykkä ja poissaoleva ja sulkeutunut. Tarvitsi vain tyhjentää mielensä, miehen tyydyttäminen ei ollut monimutkaista (vaikka se voikin kestää vähän kauemmin jos kieltäytyy puhumasta miehen puuhatessa, sanat kun ovat hyviä vauhdittajia, mutta Vera Candida ei käyttänyt niitä koska se olisi edellyttänyt – vaikka vain vähäistä – passiivisuudesta luopumista). Miehen pannessa hän ajatteli ettei siinä tarvita mitään erityistä taipumusta.

Vera Candidan tarina alkaa Rose Bustamentesta ja Vatupanasta. Rose elätti itsensä sillä, mitä hänen äitinsä oli ennustanut eli naimalla. Hän teki sitä neljänkymmenen vuoden ikään kunnes lopetti huoraamisen ja aloitti lentokalojen pyydystämisen. Hän ei ollut saanut lapsia ja oli siitä vain onnellinen ja löysi vihdoinkin sen rauhan ja yksinkertaisen elämän, josta oli aina haaveillutkin. Kirjan alku olisi ollut sen loppu ellei Vatupanaan olisi saapunut öykkärimäinen, pokerinpeluussa rahansa tienannut Jerenimo, joka rakensi huvilansa kukkulalle meren rannalle, mistä näki aina merta katsoessaan Rosen rähjäisen rakennuksen rannan hiekalla. Kuin paha henki, Jerenimo sai Rosen kiipeämään satakolmekymmentäkaksi rappusta luokseen ja sen jälkeen alkoi Rosen suvun naisten tarina erittäin kyseenalaisissa olosuhteissa, joissa maagisilla värähtelyillä on osuutensa.

Miesten valta on kirjassa kuin ilma, jota hengität. Siitä ei pääse mihinkään ja koska se on ollut aina, siihen on tottunut. Se nousee kuin aurinko ja aiheuttaa runsaasti isättömiä lapsia, jotka eivät osaa edes isää kaivata. Välillä se vaivuttaa aitovatupunalaiseen, trooppiseen melankoliaan, mutta naiset olivat tottuneet siihenkin kuten totutaan helteeseen tai tuulten mukana tulleisiin monarkkiperhosiin. Vasta Vera Candida ja hänen pakonsa Lahomeriaan kääntää virran suunnan, mutta Kääntymykseen on vielä matkaa, sillä Lutkalinnassa vaikuttaa rouva Kaufmanin raskas ilmapiiri, joka päättyi vasta rouva Kaufmanin suureen tragediaan:

Renéen piti mennä tunnistamaan Gurdun Kaufmanin ruumis. Poliisit katsoivat kun hän huojahteli ulos oikeuslääketieteellisestä instituutista suruhuntu päässään.


Renée käyttäytyi kuten katsoi että sellaisena hetkenä tulee käyttäytyä, hän ajatteli, Ole kuin Jackie JFK:n hautajaisissa ja hänen mielialansa koheni vähän kun hän saattoi verrata itseään yhteen suosikkileskistään.

Véronique Ovaldén teos on 284 sivun mittainen timantti, jossa maaginen realismi on kuin belladonnaa ja saa kaiken tuntumaan unelta jota näet. Tiukka tarina on kuitenkin oudosti myös monarkkiperhosten kuninkaallista siipipölyä, sillä luvut ovat todella vaikuttavia ja niiden otsikot kruunuja niiden yllä: Jaguaarinaisen paluu, Taj Mahal, Sitten kun haluan, Muurahaiset, fulbet ja hirviöt, Monica Rose, sammakkoeläin, Itxaga, halvaantunut herrasmies…Kaikki mikä tapahtuu, ei kuitenkaan vuoda verta, ei tulehdu, siitä pitää magia huolen. Ja Ovaldé, joka käyttää välimerkkejä sekä isoja kirjaimia miten huvittaa intohimoisella taiteilijanvapaudella, jossa on kaikuja Emily Dickinsonin uhmasta kielioppisääntöihin. Kirjan kieli on kuitenkin kaunista ja kääntäjä Ville Keynäs on tehnyt hienoa työtä. Miten minusta tuntuu, että hänkin on nauttinut Ovalden tarinasta…

Kun Vera muutti Tulevaisuudenkatu 30:en, hän piti sitä hyvänä enteenä, mutta sielläkään ei ollut kauniiden huomispäivien katua ennen kuin saapui Veda Candidan kääntymys, Rakastansinusarakastansinuarakastansinuarakastansinuarakastansinuabillythekid ja Aritmetiikka:

Vuodesta toiseen, kun Monica Rose istuutui sohvalle Vera Candidan ja Itxagan väliin, hän puristautui näitä vasten, liikutti pikkuista pyllyään kuin tehdäkseen pesän, otti molempia kädestä ja sanoi, Kyllä meillä on hyvä tässä kahdestaan.


Ensimmäisellä kerralla Vera Candida korjasi, Emme me ole kahdestaan vaan kolmestaan.


Ja Monica Rose vastasi, On meillä silti hyvä.

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin  Annika K  Anni M. Annika Karoliina Suketus ja Mari A.