sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Anilda Ibrahami: Punainen morsian

Anilda Ibrahimin Punainen morsian (Rosso come una sposa, Tammi 2010, suomennos Helinä Kangas) syleilee lukijansa tiukkaan maagisen realismin otteeseen, johon toivot saavasi jäädä, vaikka kertomuksen maa onkin kommunistinen Albania. Useimmitenhan maagisen realismin tyylilaji liitetään Latinalaiseen Amerikkaan, mutta taiteen tyylilajit eivät kysy rotua, eivät piittaa maiden rajoista ja vähiten ne välittävät ihmisten määreistä ja kaikkein eniten ne halveksuvat diktatuureja, sillä siellä, jossa melkein hengittäminenkin on kielletty, magia oikein kukoistaa.

Punainen morsian on Anilda Ibrahimin osin omaelämänkerrallinen esikoisteos, joka sijoittuu diktaattorin hallitsemaan suljettuun Albaniaan. Sieltä pienestä vuorten syleilemästä Kaltran kylästä alkaa tarina, joka ei jätä ketään kylmäksi. Vaikka elämme neljän sukupolven naisten tarinaa maassa, jossa toimivat samat Isä Aurinkoisen opit kuin Herta Müllerin Romaniassa, emme koe kauhua, vaan viihtymystä! Viihtyisyys ei tule alituisesta puutteesta, sanan vapauden puuttumisesta, urkintajärjestelmästä, suljetuista rajoista, yksityisen omaisuuden kieltämisestä taikka naisten huonosta asemasta, vaan siitä, että Ibrahimi on tarinoiden kertojien sukua. Voi olla loistava kirja ilman tarinaa, mutta ei ole loistavaa tarinaa ilman, että tunnet kuinka avaat uuden tarinaoven toisensa jälkeen ja toivot että ovet eivät loppuisi. Tai tunnet istuvasi nuotiolla jossain vuoristossa ja tarina kiertyy kuulijoiden ympärille kuin yöusvan viitta. Tai istut mukavasti takkatulen ääressä talvimyrskyllä ja Anilda kertoo sinulle sukunsa tarinaa ja toivot, että tarina kestää edes ensimmäiseen aamun kajoon. Tarinoiden tarkoitus on aina ollut viihdyttää ja viedä ajatukset pois siitä mikä on liian todellista, mutta niiden tarkoitus on samalla viedä viestiä entisiltä sukupolvilta uusille, kertoa suvun tarinaa maagisilla sävyillä maustettuna.

Punainen morsian alkaa siitä kun Saba naitetaan 15-vuotiaana edesmenneen sisarensa miehelle. Alku punaisessa hääpuvussa ja avioliitossa miehen kanssa, joka vain kaipaa kuollutta vaimoaan, on Saballe rankka, mutta Sabasta kehittyy vahva nainen ja lopulta suvun matriarkka. Miehet kohtelevat kirjassa naisia vähän miten sattuu, mutta miten oudosti naisista tuleekin kaiken valtiaita. Näistä ihanista naisista, jotka vievät vainajilleen haudoille ruokia, juovat liikaa turkkilaista kahvia ja sitten ennustavat kahvinporoista, näistä naisista, jotka vain odottavat, että miehet häipyvät päivän töihinsä, että he saisivat alkaa parantaa yhteisön asioita käyttämällä hyväksi taikauskoa, neuvokkuutta ja kaiken aikaa lämmintä ja osallistuvaa kaikkien kaikkiin asioihin puuttumista.

Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä on kertojana Saba ja toisessa hänen 1970 –luvulla syntynyt pojantyttärensä Dora. Kaksi kertojaa ja kaksi todellisuutta. Todellisuutta on Albanian tilanne, jossa on pieni kansa, noin kolme miljoonaa ihmistä ja diktaattori. Kolme miljoonaa toisinajattelijaa ja vain yksi diktaattori, joka on tuonut kommunismin maahan. Diktaattori loi uuden yhteiskunnan, mutta kansalaiset siitä kärsivät ja sen lopulta kaatoivat.

Anilda Ibrahamin kirja on kuitenkin jopa hauska, kommunismista huolimatta, sillä naiset onnistuvat nostamaan tilanteen kuin tilanteen todellisuuden olosuhteiden yläpuolelle. Miehet ovat kuin välttämätön paha, joita siedetään, mutta joille voidaan ennustaa mitä vain kahvinporoista ja aina kaikki toteutuu.

Tapahtui sitten, että uskontoa ei enää pidettykään oopiumina kansalle ja kirkot ja moskeijat avasivat ovensa. Elettiin yhdeksänkymmentälukua ja kertojana on jo Dora, joka mitä ilmeisemmin on kirjailijan alter ego. Saba-mummi on edelleen voimissaan ja nyt en voi olla tuomatta esille millaisessa huumorissa kirjaa osin viedään:

Mummi alkoi käydä myös sunnuntaisin ortodoksisessa kirkossa, joka oli kotimme lähellä. Hän seurasi papin sanoja tarkkaan ja sytytti kynttilän kaikille rakkailleen.

Mutta xhumana, rukouspäivänä, hän kävi moskeijassa.

”Se on vähän epämukavaa”, hän sanoi, ”pitää nostaa takapuoli ylös joka kerta, kun imaami sanoo jotakin, mutta siinä on kuitenkin kysymys hyvästä asiasta.” (Saba-mummi)

”Ethän sinä nyt voi molemmissa käydä”, äitini yritti sanoa. ”Sinun täytyy valita.”

”Kaikkea kanssa”, mummi vastasi, ”en osannut valita edes nuorena, saati sitten nyt. Minulla ei ole aikaa ruveta selvittelemään, kumpaan uskontoon kuulun, osallistun varmuuden vuoksi molempiin palveluksiin. Kumpi niistä sitten onkin oikea, pääsen varmasti taivaaseen, sillä kasvoni eivät ole täysin tuntemattomat.”

Ja tässä yhteydessä saammekin kiintoisaa tietoa Albanian juutalaisväestöstä. Sillä varmaan Saba-mummi olisi mennyt synagogaankin, jos sellainen olisi ollut. Ei ollut, mutta Albanian juutalaisväestö vältti kuolemanleirit! Suurin osa heistä asui Valonassa kuten Saba-mummi, mutta kaikkialle saapui sodan aikana saksalaisia, jotka vaativat luovuttamaan juutalaiset. Albanialaiset sanoivat, että heillä ei ollut juutalaisia. ”Heitä ei ole koskaan näkynyt täälläpäin.” Saksalaiset kävivät läpi nimilistoja, eivätkä löytäneet yhtään juutalaisnimeä. Ja sitten maa sulkeutui ja juutalaiset jäivät suljettuun maahan, mutta ainakin he elivät.

Tämä kirja on puhdasta kultaa heille, jotka ovat syttyneet vaikka Laura Esquivelin kirjaan Pöytään ja vuoteeseen tai siitä tehtyyn elokuvaan Como agua para chocolate. On tässä myös piirteitä Cecilia Samartinin Señor Peregrinosta sekä Regina McBriden kirjasta Ennen sarastusta. Suosittelen myös kaikille, joita kiinnostavat naisten selviytyminen ja eri-ikäisten naisten asema suvussa. Yhtä kysymystä Dora ei koskaan tohtinut isoäidiltään kysyä, vaikka se kielenpäällä monesti olikin: ”Mummi, onko meidän naistemme hulluus periytyvää?”

Kaikki muu voi unhoittua, vaan ei tuoksu. Neljätuhatta vuotta sitten kvitteni saapui Kaukasukselta elähdyttämään albanialaisten naisten haluja ja toiveita, siksi siis koko kirja tuoksuu kvitteneiltä. Anildan tarina on täynnä kvittenien tuoksua niin syntymässä kuin kuolemassa, niin ilossa kuin surussa. Kätketyt arkut huumaavat avautuessaan tuoksullaan ja kantavat muistoja minne ikinä keksitkään kotisi perustaa. Se tuoksu on menneisyyden perintö, joka kulkee mukanasi hääalttarille kun polvistut rukoilemaan ikuista rakkautta ja intohimoa, se on ensimmäinen tuoksu, jonka tunnet kun synnytät esikoisesi, se on myös viimeinen tuoksu, kun suljet silmäsi. Se on sukusi naisten tarinan tuoksua, jonka muistat silloinkin, kun kävelet uusien maiden uusia katuja ja punakiviset korvakorut välkähtävät auringossa. Ne korvakorut, jotka sait isoäidiltäsi, joka tuoksui kvitteniltä.

***

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Mari A  Sanna  Norkku ja Suketus

16 kommenttia:

  1. Tässä taas kirja ,jota tekee mieli lukea.Rakastan tuota maaginen realismi-tyyliä!

    VastaaPoista
  2. Jael, ajattelin kirjaa lukiessa sinua;-) Tämä on niin viehättävää kerrontaa. Maaginen realismi on munkin juttu!

    Epäilen, että lukijoissani on muutama muukin, jolle tämä olisi joulun toivekirja.

    VastaaPoista
  3. Tuo kiinnostaa minuakin, mutta näkyy ilmestyvän meillä vasta helmikuussa. Kvittenin tuoksua oli meillä tänään aamiaisella, sillä sain ystävältäni kardemummalla maustettua kvittenmarmelaadia.

    VastaaPoista
  4. Allu, tykkäät varmasti.

    Luin jostain blogista vähän aikaa sitten kvittenhillon tai -marmelaidn teosta. En vain enää muista, mikä blogi kyseessä...Kardemumma ja kanelitangot, siinä joulun tunnelmaa tuovia makuja.

    Isuttaisin kvitteniä, mutta se on hallanarka, eikä selviytyisi meillä Keski-Suomessa. Jos joku muuta tietää, niin kertokoon ystävällisesti.

    VastaaPoista
  5. Täällä kasvaa kvitteneita,ja niitä taitaa vieläkin saada kaupasta, Niitähän ei voi silleen syödä,vaan täytyy keittää jotenkuten.Mutten tiedä niiden kasvattamisesta mitään.....

    VastaaPoista
  6. Jael, sen arvasinkin ja sitten googlasin ja katsoin, missä kasvaa. En ryhdy tuhoon tuomittuun yritykseen, mutta saatan istuttaa sen päärynäpun Pasin kirjan innoittamana. Lapsuudessa, kun vietin aikaani mummolassa, isäni kotipitäjässä Säkylässä, söin puista meheviä päärynöitä.

    VastaaPoista
  7. Tämä on minunkin lukulistallani, joten en lue nyt tekstiäsi kokonaan. Vaikuttaa mielenkiintoiselta ja maaginen realismi vetoaa minuunkin. :)

    VastaaPoista
  8. Kuutar, tulet hurmaantumaan!

    Meillä on jo samat dekkarit ja nyt tämä maaginen realismi...mitä seuraavaksi;-)

    VastaaPoista
  9. Luin juuri tämän romaanin, ja pidin siitä kovasti. Silti, minua jäi mietityttämään, että koenko vain omalla tavallani vai onko romaani tehty mukaillen Sadan vuoden yksinäisyyttä? Miten vain, hieno kirja kaiken kaikkiaan!

    VastaaPoista
  10. Anonyymi, saatat olla oikeassa, mutta minä en osaa tuohon mitään sanoa, koska en ole lukenut ko. kirjaa. Olen vain muuten seonnut täysin maagiseen raelismiin muiden kirjojen kautta ja pidin tästä, kuten onneksi sinäkin, vaikka löysitkin tuttuja piirteitä.

    Minä löydän liian paljon samanlaista Coelholta ja Gibranilta...

    VastaaPoista
  11. Oi, luulen, että minä myös tulen tykkäämään tästä kirjasta..
    kuullostaa elämältä..

    VastaaPoista
  12. Hanne, se on tämä sitten! Laitan tulemaan ensi tilassa kiitoksena siitä yhdestä ihanasta...Takaan, että tämä on sun juttusi.

    VastaaPoista
  13. Minä luin tämän vasta nyt ja pidin! Tämä oli sellainen yllätyskirja, odotin karua ja vakavaa ja sain karun ja herkullisen ironisen kirjan - en valita!

    Tämä on selkeästi kirja naisille. Miehet tulevat ja menevät mutta talouden naiset pysyvät ja pyörittävät maailmaa. :)

    VastaaPoista
  14. Norkku, mitä mää sanoin;-)

    Nimenomaan niin! Olisin niin toivonut tälle kirjalle enemmän blogisavuja. Kiva, että sinä teit.

    VastaaPoista
  15. Luin tämän vastikään ja luonnostelen juuri postausta, ehkä saan sen tänään jo valmiiksi. Aivan upea kirja, vei jalat altani yllättäen ja voimalla! Mutta sitähän tällaisissa patriarkaalisissa kulttuureissa elävillä naisilla juuri on: yllättävää voimaa. Pakko saada pian käsiin Ajan riekaleita, Ibrahimi vakuutti minut täysin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, tämä on vaikuttava ja maaginen. Muistaakseni oli jopa ilmestymisuvuonnaan kuumassa ryhmässäni: Pitää tsekata.

      Ibrahimi on hyvä, mutta nyt jälkeenpäin muistan tämän Punaisen morsiamen jollakin tasolla vahvempana eli muistan, vaikka kirjan kannet ovat sulkeutuneet kauan sitten.

      Poista