TYÖTYTÖT - TYTÖT ISÄNMAAN PALVELUKSESSA 1941 - 1945

Sinikka Paavilaisen Työtytöt – Tytöt isänmaan palveluksessa 1941 –1945 (Minerva 2010) on se osa Suomen sodanaikaista selviytymistä, josta on vähemmän kuultu. Jatkosodan alkaessa juhannuksena 1941 sota kosketti koko kansaa, myös koululaisia ja opiskelijoita. Toukokuussa 1942 säädettiin uusi työvelvollisuuslaki koskemaan jokaista 15 vuotta täyttänyttä kansalaista.


Koko työpalveluidea syntyi 1920-luvulla Saksassa. Suomestakin lähti Saksaan retkikunta tutustumaan naisten työpalveluun. Hyvinkin pian havaittiin että Saksan mallia ei voitu suoraan siirtää Suomeen, sillä työpalvelun arvomaailma muodostui Suomessa erilaiseksi kuin Saksan Arbeitsdienstissä, jossa työpalvelua käytettiin kansallissosialistisen elämänkatsomuksen ja kasvatustavoitteiden edistämiseen.

Nämä tapahtumat sijoittuvat osin kuudenkymmenen vuoden päähän, joten haastateltavia Paavilaiselle on löytynyt, vaikka he iäkkäitä jo ovatkin. Äitini on kertonut olleensa Pikkulottana, mutta vasta nyt kysyttäessä, hän alkoi muistella tätä aikaa. Sattumoisin olin perjantaina jouluglögillä, jossa arvostamani ministeri piti pikkujouluihin sopivan puheen, mutta hän toi lisäksi muistiimme sen asian, että yli kuusikymmentä vuotta sitten Suomessa oli lapsia, jotka eivät voineet käydä koulua, koska heillä ei ollut kenkiä. Samoin järkyttävän suuri osa suomalaislapsista kärsi vajaaravitsemuksesta, joka vaikutti kaikkeen heidän kehitykseensä aina oppimista myöten. Puhe tietysti päättyi siihen, että suomen kansa selviää mistä vain puhaltaessaan yhteiseen hiileen. Se tunne on vahva ja testattu!

Paavilaisen kirja on paljon, paljon laajempi kuin työtyttöjä käsittelevä, vaikka heille haastatteluissa ja sen aikaisessa kirjeenvaihdossa suurin rooli annetaankin. Minä olisin antanut kirjan nimeksi Suomen Vahvat Naiset tai Kotirintama ei murru! Jo pelkästään se, että kirjassa on tietoa Akateemisen Karjala-Seuran (AKS), perustettiin 1922, alaosastosta Naisylioppilaiden Karjala-Seurasta (NYKS), tuo kirjaan niin paljon lisäinfoa ja laajentaa teoksen koskemaan mm. väestönsuojelua, ja sen lisäksi jatkaa kertomalla muista sen ajan järjestöistä, joiden avulla selvittiin pula-aikoinakin ja saatiin parannettua etenkin köyhien lasten oloja, olisi suonut kirjalle laaja-alaisemman nimen.

Suomessa nyt vain on paljon heitä, jotka eivät tunne näitä järjestöjä ja niiden toimintaa, mutta tässä pieni yhteenveto Paavilaisen kirjasta. Otan ensiksi Lotta Svärd –järjestön, joka mahtavasti tiivisti eri naisjärjestöjen työtä talvisodan aikana, sillä Lotta Svärd päätti hyväksyä riveihinsä kaikki halukkaat isänmaan ystävät riippumatta poliittisesta taustasta tai puoluekannasta. Järjestöön tulikin naisia kaikista yhteiskuntaluokista ja sotavuosina Lotta Svärdiin kuului 232 000 jäsentä! Sen lisäksi oli Suomen Sosiaalidemokraattinen Työläisnaisliitto, joka korosti poliittista maltillisuutta ja yhteistyötä muiden naisjärjestöjen kanssa. Marttaliitto perustettiin jo vuonna 1899 Sivistystä kodeille-nimisenä järjestönä. Oma isoäitini oli aktiivinen martta ja hän toteutti martta-aatetta täysillä kautta elämänsä. Martat kunnostautuivat etenkin pula-ajan yliviejinä, sillä tarvittiin tietoa, miten selvitä korvikkeilla ja niukoilla korttiannoksilla. Niinpä martat julkaisivat Marja Helaakoski-Tuomisen kirjoittaman Pula-ajan keittokirjan (1941), josta tuli niin suosittu, että siitä otettiin sotavuosina kuusi uutta painosta. Maaseudun naisista lähti liikkeelle Maa- ja kotitalousnaiset, jotka erosivat martoista lähinnä siinä, että maatilan hoidon opetukseen sisällytettiin myös karjatalous- ja maanviljelysneuvonta. Sotilaskotiliitto kotiutui Suomeen Tanskasta NMKY:n kautta sekä myös jääkärien mukana Saksasta. Näiden lisäksi oli vielä Asevelinaiset, Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö sekä Mannerheimin lastensuojeluliitto.

Kirja sisältää runsaasti senaikaisia kokemuksia, naisten välistä kirjeenvaihtoa sekä pula- ja sota-ajan selviytymismalleja. Mustavalkokuvitus todellistaa tuon ajan elämän likemmäs, sillä kuvissa voisi olla omia isovanhempiamme ja myös vanhempiamme.

Sodan kauhuja emme tietenkään pääse kirjassa pakoon, sillä työtytöt olivat aina siellä missä tarvittiin. Vaikkapa auttamassa evakkoja lähellä sotatoimialuetta. On partisaanien raaka hyökkäys Seppäsen taloon Suomussalmen Pirttivaarassa. Hyökkäyksen jälkeen pellosta löytyi vaikeasti haavoittunut Pohjolan talon emäntä, josta löytyi kahdeksan luodinreikää. Hän ehti ennen menehtymistään kertoa tapahtumista:

Olimme kaikki nukkumassa, kun meitä alettiin ampua vuoteisiin. Talon tuvassa oli yksin nukkumassa vartiosotilas, jonka ne ampuivat vuoteeseen. Sitten niitä ryssiä oli jo kamarissakin, jossa meitä nukkui kolme ihmistä Kalle, Lyydi ja minä.


Kalle hyppäsi ylös sängystään ja silloin ne ampuivat Kallen keskelle lattiaa. Tajusin vielä olevani elossa kun ne lähtivät pois. Ryssät tulivat vielä takaisin ja potkivat meitä siinä lattialla. Heittäydyimme kuolleiksi ja ne menivät pois.

Tosin työtytöille jäi aivan muunkinlaista muisteltavaa, ainakin Karhulan pappilaan komennetuille, jotka pääsivät tutustumaan kirjailija Ilmari Kiantoon käydessään Turjanlinnassa aselevon solmimispäivänä 3. syyskuuta 1944. Ilmari Kianto ei ollut sotien aikaan suomussalmelaisten suosiossa. Hänellä oli virallisia ja epävirallisia vaimoja sekä eri liitoista yhteensä 12 lasta. Hän myös kannatti miehen oikeutta moniavioisuuteen perustellen sitä miehisillä vieteillä! Kianto yritti värvätä myöhemmällä kirjeenvaihdolla työtytöistä itselleen uusia jäseniä haaremiinsa, mutta napakat nuoret naiset olivat jo näyttäneet Kiannolle närkästyksensä tämän elämäntyyliin ja niinpä elosteleva herra sai jäädä nuolemaan näppejään.

Kirjan lopussa työtytöt muistelevat leiriaikaansa melkoisella haikeudella, sillä sotakuukausien aikana ehti tapahtua monenmoista, joka yhdessä muiden kanssa koettuna synnytti vahvan henkisen yhteyden. Tuskin kukaan kuitenkaan kauheasti jäi kaipaamaan sikasaippuaa tai tekovoita, haavoittuneita hevosia, vammautuneita sotilaita, luteisia vuoteita ja alituista desanttien pelkoa. Silti: Suomen naiset näyttivät jo nuorina, että ’kotirintama ei kaadu’. Se oli tärkeä viesti rintamalla oleville miehille. Viesti, jonka turvin he selvisivät läpi helvetin.

 Sinikka Paavilaisen teos on eilisen historiaa, joka tulee tietää tunteakseen nykyisyytensä ja etenkin osatakseen sitä arvostaa.