Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

Tämä kirja on liekitetty verbaalisella lahjakkuudella, suorastaan sitä ennen marinoitu kevyellä iloittelulla, kirpakasti maustettu ironian pippurilla, lavennettu pääkokin salaisella fondilla, friteerattu kaikkien aistien juhlien muistoissa, kostutettu hoviväen kyynelin ja lopuksi viipaloitu tunneveitsen terällä hakkelukseksi, jonka ytimestä löytyy yllättäen itse elämä, vaatimaton muistomaku, joka lopulta onkin ylitse kaiken muun.

Muriel Barberyn Kulinaristin kuolema (Une gourmandise, Gummerus 2011, suomennos Lotta Toivanen) on pieni suuri kirja taitavassa kielen käytössä, toimivassa rakenteessa ja mitä hiotuimmassa tiivistyksen taidossa silti mitään pois jättämättä tai mitään siihen lisäämättä. Tämä kirja tekisi mieli ojentaa mallikirjaksi kaikille kirjailijaksi aikoville, miten näpsäkästi tehdään tiheää, vaivatonta ja herkullista tekstiä. Barbery on oivaltanut, että määrä ei korvaa laatua, että viisisataasivuinen teos voi helposti hävitä alle kaksisataasivuiselle, kun vain kokki osaa rakentaa vastustamattoman tarinan.

Kulinaristin kuoleman rakenne on kiveen hakatun varma: Annetaan muutamien, ei kymmenien, vaan muutamien kertojien ’puhua suunsa puhtaaksi’. Tämä resepti toimii aina. Siitä on loistava esimerkki Elif Shafakin Rakkauden aikakirja ja kuin luontaisella vaistolla, Barberylla on vahva taipumus tähän rakenteeseen, mikä näkyy osin myös hänen toisessa teoksessaan Siilin eleganssi. Kertoja voi olla kuka vain, vaikka päähenkilön kissa, kuten on Kulinaristin kuolemassa. Se voi olla myös katkera ja petetty vaimo tai julmasti laiminlyödyt lapset. Se voi olla jopa satunnainen rakastaja tai kaukainen sukulainen. Pääasia, että kerronta koukuttaa lukijan ja sen Muriel totisesti osaa!

Äiti painoi päänsä, kuten tavallista, kuten aina. Ja sitten isä taas lähti, toisiin ravintoloihin, toisiin naisiin toisille lomille, missä me emme olleet mukana, missä emme olleet mukana edes muistoissa, siitä olen varma; lähtöhetkellä saatoimme ehkä olla olemassa kärpäsinä, ei-toivottuina kärpäsinä jotka huitaistaan pois, jottei niitä enää tarvitse ajatella: me olimme hänen koppakuoriaisiaan. (Laura, Rue de Grenelle, porraskäytävä)

Kulinaristin kuolema kertoo Ranskan kuuluisimmasta ravintolakriitikosta Pierre Arthensista tekemässä kuolemaa. Tämä egoistinen, vahva, menestynyt mies, joka ilmeisesti vallallaan on myös hurmannut, tekee kuolemansa edellä makumatkaa kaikkiin elämänsä kulinaarisimpiin nautintoihin, mutta etsien hukassa olevaa makua. Makua, joka tulee mieleen tavallisista marketeista, ei tuhansista ja tuhansista huippuravintoloiden keittiöistä, vaan rahvaan marketeista. Isoäidin keittiöstä löytyy himoittava, viilentävä sorbetti, joka on niin paljon enemmän kuin jäätelö, mutta näin suloiseen ei langeta, ei tätä Pierrelle, vaan jotain paljon odottamattomampaa. Samalla kun Pierre matkaa elämänsä makukartastolla, hänen omaisensa tekevät kitkerää muistomatkaa niissä tapahtumissa, joissa he muistavat oman läheisensä, isänä, aviomiehenä, setänä, talon asukkaana. Kontrasti on vahva ja satuttava.

Kuin hidastettuna sekunnit vilistävät rauenneiden toiveideni tuskallisella kankaalla: kysymys, vastaus, odotus ja tuho. Hänen silmiensä pilke sammuu yhtä nopeasti kuin se on syttynytkin, Tympääntyneenä hän kääntyy poispäin ja maksaa, ja minä palaan hänen välinpitämättömyytensä vankityrmiin. (Laura, Rue de Grenelle, porraskäytävä)

Laura on Pierren tytär, joka viipyy perheen asuintalon porraskäytävissä voimatta kohdata miestä, isäänsä, jolle hän on ollut vain kärpänen, joku liiskattava, joku turha. Laura olisi halunnut vain oikeuden saada olla hän itse Laura. Hänen tyttärensä…

Yllättäen tämä kirja onkin paitsi kuin todistajien ja päärikollisen todistuskertomus, myös kaksiosainen tarina, jonka toinen puoli on mahtaileva kuva kulinarismin kuninkaan kuolemasta ja kadotetun maun etsinnästä ja kun käännät kuvan, löydät aivan toisen tarinan, sen joka seisauttaa veresi, eikä suinkaan siksi, että kirja on täynnä loistavia makukokemuksia, vaan siksi, että menet kuolevan öykkärin uhrien nahkoihin. Ollaksemme kuitenkin kuolevaa kohtaan oikeudenmukaisia, niin myönnämme, että hän oli myös hurmaava niin halutessaan, piti kissastaan sekä koirastaan Rhettistä ja osasi arvostaa maun salaperäistä yksinkertaisuutta, joka ilmenee aivan huikeasti kertomuksessa leivän syömisestä. Muuta oikeutta en hänelle pysty suomaan, eikä hän hyvänen aika sitä edes alentuisi minulta pyytämäänkään, ei hän:

Olen pilannut ja tuhonnut nuo vaimoni sisuksista putkahtaneet kolme valjua oliota, ne lahjat jotka annoin hänelle ohimennen korvaukseksi koristeena olosta – kamalia lahjoja, nyt kun asiaa ajattelen, sillä mitä muuta lapset ovat kuin kauheita pahkoja rungossamme, ikiajoiksi rauenneiden toiveidemme säälittäviä korvikkeita. Minun kaltaiselleni ihmiselle, jolla jo on iloja elämässään, he ovat kiinnostavia vasta sitten kun lähtevät kotoa ja alkavat olla jotakin muuta kuin poikiamme tai tyttäriämme. En rakasta heitä, en ole heitä koskaan rakastanut enkä kadu sitä tippaakaan.(Pierre, Rue de Grenelle, makuuhuone)

Tässä suvilukemista sekä kulinaristeille, että ihmissuhteista kiinnostuneille. Paljon pienessä kirjassa: Kaikkien Aistien Juhlien vaalintaa – synkkiä pohjavirtoja unohtamatta.

Nyt olen oudoilla fiiliksillä, katson kirjaa, johon olen vetänyt viivoja marginaaleihin, tervehdin ynseän viehkoa Renéetä, joka istuu Rue de Grenellen ovenvartijan kopissa, vilkaisen ohimennen kadulla seisovaa hautausliikkeen autoa, kiirehdin askeliani kohti jäätelökojua nauttiakseni kuin uhmalla jäätelöstä, joka Pierren mielestä oli niin paljon vähemmän kuin sorbetti. Mitä minä hänestä, sillä aurinko leikkii lehmusten lehdillä ja kyyhkyset kujertavat…

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni tehneet ainakin  Jonna Katri  Katja/Lumiomena, Jenni, Ilse, Erique Susa, Erja, Amma ja Linnea