Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

En ole kristitty, juutalainen enkä muslimi, en hindu, buddhalainen, suufi enkä zen. En ole yhdestäkään uskonnosta tai kulttuurijärjestelmästä. En ole idästä enkä lännestä…

Paikkani on paikaton, jäljettömyyden jälki.

Gummeruksella on suloinen tapa muistaa jouluyllätyksellä! Viime vuonna tuli postissa ihan pyytämättä Siilin eleganssi, josta kovasti nautinkin ja joka oli myös vuoden kommentoiduin kirja. Tänä vuonna sain Elif Shafakin Rakkauden aikakirjan (The Forty Rules of Love, Gummerus 2010, suomennos Maria Erämaja), joka oli Turkin myydyin kirja vuonna 2009. Eikä suotta! Kirja, jolla aloitin kirjablogini oli Amin Maaloufin Samarkand, jolloin sain todella järisyttävän viehtymyksen historialliseen seikkailuun itämaisin maustein. Tulin äärimmilleen hemmotelluksi mainitussa lajissa Kirjan kansassa, joka vei lukijaa huikealla tasolla juutalaisen kirjoituskokoelman, haggadan matkassa Sarajevosta Venetsiaan ja Sevillaan eri aikatasoissa. Ja sitten Elävältä haudatut, jossa olemme Afganistanissa tarinassa, joka on rankin ja kaunein, mitä olen koskaan lukenut. Ja nyt pääsee ääneen Elif Shafak, Turkin suosituin, monesti palkittu naiskirjailija, kosmopoliitti ja kirjailijoiden sananvapauden puolustaja. Selvimmin edellä mainituista Shafakin tuotannossa tulee esille länsimaisen ja itämaisen kertomaperinteen yhdistäminen, joka voi osalle lukijoista tuoda kirjaan hieman helpotusta säilyttäen kuitenkin idän mystiikan.

Ennemmin tai myöhemmin meidän oli määrä kohdata. Ja kun tapaisimme, saisin tietää, miksi hänen lempeät pähkinänruskeat silmänsä olivat alituiseen murheelliset ja kuinka minut murhattaisiin eräänä alkukevään yönä.


Kirja kulkee äärettömän taitavasti kahdessa aikatasossa ja kulttuurissa. Vuosisatojen yhdistyminen tapahtuu, kun kotirouva Ella Rubinstein vuonna 2008 Northamptonissa alkaa tehdä kotona työtä kirjallisuusagentuurille ja lukee Aziz Zaharan käsikirjoitusta Suloinen rienaus. Sulavasti olemme milloin 1200 –luvun Turkissa, milloin nykyajan Yhdysvalloissa. Ja miten merkillistä: Tarina kirjan vahvasta päähenkilöstä Shamista alkaa Majatalosta Samarkandin ulkopuolella maaliskuussa 1242…En voinut olla tuntematta outoja väristyksiä…


Älä kulje virran mukana. Ole virta.

Kontrasti on aina erinomainen tehokeino ja kun sitä käytetään tyylillä, ei alleviivaten, se toimii. Tässä kirjassa Ella Rubinstein, kolmen lapsen kotiäiti versus 1200-luvun Turkki. Miellyttävä, tavallinen Ella, joka pitää ruoanlaitosta poikkeuksellisen paljon. Hän jopa kokee herkullisen aterian valmistamisen paitsi ilahduttavaksi ja tyydyttäväksi myös oudon sensuelliksi tapahtumaksi. Mieleen tulee eittämättä maagisrealistinen Laura Esquivelin teos Pöytään ja vuoteeseen, jossa myös ruoanvalmistus toimi sanattomana viestinä, kätkettynä kaipuuna…Ellan päivän menyy voi olla: Simpukkakeittoa sahramilla, kookoksella ja appelsiinilla höystettynä/ Viiden juuston sieni-yrttiuunipastaa/ Rosmariinissa haudutettua vasikankylkeä viinietikan ja paahdettujen valkosipulien kera/ Limetissä huuhdottuja vihreitä papuja ja kukkakaalisalaattia. Aterioiden taso ei putoa senkään jälkeen, kun Ella saa päähänsä ottaa yhteyttä Suloisen rienauksen kirjoittajaan Aziziin. Moni asia muuttuu, mutta eivät ateriat. Ella on vuosien myötä alistunut keskiluokkaiseen elämäänsä, jossa häntäheikkiaviomies Davidilla on suhde toisensa jälkeen. Ella on hiljaa, eikä halua aiheuttaa myrskyä, joka kaataisi kodin. Vaieten hän jatkaa ruokien valmistusta ja yhä kiihtyvää sähköpostikirjeenvaihtoa Azizin kanssa, kunnes tapahtuu väistämätön ja Ellasta tulee virta. Tällöinkin hän kertoo tapahtumasta perheelleen laatien loistavan aterian, vaikka ei olekaan sitä itse nauttimassa, vaan jo aivan muualla. Kirjat joissa aterioilla on symboliarvo ovat jo sinänsä mystiikkaa, mutta


…sitä äiti ja lapsenpäästäjä eivät tienneet, ettei lapsia ollut yksi vaan kolme. Kaikki olivat poikia. Veljeni olivat ryhtyneet sotaan äidin sisällä. Yksi kolmosista oli kuristanut toisen veljistään napanuorallaan, ja kuin kostaakseen kuollut vauva oli tukkinut kulkureitin ja esti siten muita tulemasta ulos…

Idän 1200-luvun mystiikka ja uskonnolliset ristiriidat ovat kulisseina kahden miehen Shams-i Tabrizin, kiertävän dervissin ja kuuluisan islamilaisen oppineen Jalaladdin Rumin ystävyydelle, sen ensimmäisestä näytöksestä viimeiseen. Rumia pidettiin kaikkien muslimien esikuvana, mutta Shamsin sielukumppanuuden myötä Rumi muuttui valtavirran edustajasta vannoutuneeksi mystikoksi, runoilijaksi ja rakkauden puolestapuhujaksi:

Ulkopuolelle suuntautuneen jihadin sijaan – jota luonnehdittiin sodaksi vääräuskoisia vastaan ja jota monet toteuttivat noina päivinä samoin kuin nykyäänkin – Rumi kannatti sisäistä jihadia, jossa päämääränä on taistella ihmisen omaa egoa, nafsia, vastaan ja lopulta voittaa se.

Rakkauden aikakirjaa suosittelen kaikille, joita kiinnostaa idän ja lännen vuorovaikutus, mystiikka ja ikiaikainen tieto, että rakkauden iloa seuraa väistämättä aina suru: ”Missä on rakkautta, siellä on oleva sydänsuru.” Tämä on myös kirja heille, joita kiinnostaa historia ja uskontojen väliset ristiriidat. Tämä on kirja kaikille, jotka innoittuvat tarinoista, yllätyksistä, runoudesta ja vaikka siitä, miten meissä jokaisessa asuu virta, joka vain odottaa padon murtumista.

Minun on todettava, että tämä kirja, jonka luvut ovat Maa, Vesi, Tuuli, Tuli ja Tyhjyys on Täydellinen Kirja. Kirjan kaikki kertojat, Ella, Shams, Kerra, Juomari Suleiman, Sultan Valad, Rumi, Portto Aavikkoruusu…kaikki he veivät minua niin, että muusta en tiennyt, muuta en kaivannut. Ehkä minun sydämeeni jäi nyt pysyvä arpi, jolla on tämän kirjan muoto…

’Ole sinä minulle dost, niin minä olen sinulle kismet’, kuiskivat puut minulle yön puutarhassa, jossa lumen valkeudessa ruusut alkoivat kukkia kun…


Silkkiä ei synny ilman silkkiäistoukan kuolemaa.

*****

Tästä kirjasta ovat kertoneet lukukokemuksiaan ainakin Villasukka kirjahyllyssä Irene  Ankin kirjablogi Susa, Allu, Mari A, Riina, Joana, Paula, Amma, Anni M ja Elma Ilona.