Susan Fletcher: Meriharakat

Oletko nähnyt iltaisen meren nousuveden aikaan lumisateen alkaessa?

Tämä kirja olisi voinut alkaa näin. Tässä on jo sen lumo. Merestä tulleelle, mereen katoavalle Susan Fletcherin Meriharakat (Oystercatchers, Like 2008, suomennos Jonna Joskitt) on lumoavaa meriunta, sillä niin kaunista on kirjan kieli. Tarinan kertoja on Moira, joka istuu pikkusisarensa sairaalahuoneessa tämän ollessa jo neljättä vuotta koomassa pudottuaan korkealta kiveltä, jonne Moiran esimerkki oli houkuttanut hänet uimaan ja kiipeämään. Toivo Amyn parantumisesta tuntuu haipuneen, mutta Moira kertoo pitkän tarinan, josta tuleekin kaiken aikaa sitä rankempi ja paljastavampi, mitä likemmäs meri nousee. Amy on jo kuin poissa, mutta Moira ei voi lopettaa tilitystään ennen kuin meri nousee ja vie Amyn mennessään.

Moira sai olla perheen ainokainen yksitoistavuotiaaksi. Outo Moira silmälaseissaan ja mustissa hiuksissaan. Moira, jota meri kutsui. Moira jolla ei ollut ystäviä. Moira joka lähetettiin sisäoppilaitokseen. Moira joka ei tullut lomillaan kotiin, koska siellä oli Amy. Moira johon kuitenkin rakastuu jännittävä, vaalea taiteilija Ray, jonka iho palaa auringossa ja joka kutsuu Moiraa noidaksi, luolaksi, velhoksi, kaivoksi…He lähtevät häämatkalle Venetsiaan ja miten Moira toivoikaan, että he olisivat voineet jäädä. Venetsia olisi ollut kuitenkin parempi kuin se kaikki muu. Siellä kaikki olisi ollut niin hyvin Rayn maalatessa ja hänen vaikka mitä vain, kunhan ei tätä istumista tämän vuoteen ääressä vuodesta toiseen ja katsoessa suoraan omaan omituiseen itseen sanojen puristaessa esiin todellisen Moiran, synkän ja pimeän yön Moiran.

Mutta en koskaan kuvitellut, että putoaisit, en mitään niin raakaa. Usko pois, en milloinkaan. Minä toivoin sairautta tai painajaisia, tai vaikka ilkeää kellertyvää mustelmaa. Mutta en tätä, en putoamista niin korkealta lokkien kirkuessa sinua, enkä sitä, miten kätesi raapiutuisivat terävään, kovaan kallioon, enkä polvesi murskaantumista, enkä lyhyttä, valtavaa ilmalennon hetkeäsi. Enkä koskaan kuvitellut, että kivet viiltäisivät päänahkaasi auki, niin kuin kävi. En myöskään, että jälkeenpäin lääkäri poimisi kallostasi sinisimpukan – kimmeltävän, sinisen kuin silmä.

Lukijan asiaksi jää pohdiskella Moiran totuutta, kun hän on kuullut kaiken. Onneksi emme ole kuitenkaan oikeudenistunnossa, vaan lukemassa kirjaa, joka vei minut mukanaan kuin vuorovesi rantojen kotilot. Tämä kirja oli kauan odottanut minua, mutta tartuin siihen heti, kun Ilse ilmaisi omaan persoonalliseen tyyliinsä omat vuoden kirjahelmensä ja lopusta löytyi pieni kiinnostava listaus kirjoista, joille hän toivoi ’blogisavuja’. Siis kirjoitan tätä nyt tummalle yötaivaalle savukirjaimin ja lisään jälkikirjoitukseen: Minäkin toivon ’blogisavua’ kirjalle Richard Masonin Muistojen huoneet. Olen viimeksi julkaissut sen helmikuussa 2010 ja mainitun kirjan annoin Evelle matkalukemiseksi Turkkiin. Katsokaa, miten Eve kommentoi matkan jälkeen. Ole hyvä Ilse!

Kaunis kieli, rankka kokemus ja suloisuus ovat Fletcherin tyylin ydintä. Irlantilaisessa tytössä suloinen, vaaleanpunainen peltokierto, Convolus arvensis, kirjoitti viestin polulle ja tässä tarinassa viesti tampattiin lumeen rakkaudella, vahvasti.

Meriharakat tekee minut täysin antautuneeksi. Lauhkeaksi ja huumaantuneeksi. Uin meressä ja meriheinät tarttuvat minuun. Olen vuorovedet, sumu, tuuli, meduusa, rantapiippa. Olen pilvet, utu ja taskuravut. Olen plankton, joka hohdan kuin vihreä kuu. Olen tämä kylmä meri ja merivuokot. Olen nainen joka sukeltaa kylmään mereen, ainoaan maailmaan ilman valintoja, ilman rajoja. Haistan lumen tuoksun jo kaukaa ja tunnen syvää rauhaa, sillä mikään ei ole niin kuin talvi.

Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa – jotain mitä ihminen jopa tarvitsee.

Odotan lumen saapumista. Kuulen kuinka tuulet alkavat puhaltaa ja kaislat huojua. Sadat villihanhet nousevat ilmaan levottomina. Olen rauhoittunut, sillä tarina jota kerroin neljä vuotta on tullut päätökseensä. Mitä minä vielä sanoisin? Sanoisinko, että en ole Moira vaan nainen, joka lukee Moiran kertomaa tarinaa? Sanoisinko, että olen enempi minä lumessa ja lyhyissä öissä kuin auringon poltteessa? Sanoisinko, että olen kadulla kävelevä nainen, joka kääntää Rayn pään ja josta hän hetkisen miettii: Kuka tuo on? Ja sitten: Se on Moira. Ja hän on minun.

Olen pahoillani.

***

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin  Aletheia Liisa Katri Sanna  Suketus  Annika K  Kirjakirppu Valkoinen kirahvi Katja Susa Linnea Nino.