Siri Hustvedt: Vapiseva nainen - Hermojeni tarina

Prologi

Toukokuussa vuonna 2006 seisoin pilvettömän, sinisen taivaan alla ja aloin puhua isästäni, joka oli kuollut yli kaksi vuotta aiemmin. Kun avasin suuni, aloin vapista rajusti. Vapisin tuona päivänä, ja sen jälkeen olen vapissut muinakin päivinä. Minä olen vapiseva nainen.

Näin kirjoittaa Siri Hustvedt teoksessa Vapiseva nainen – Hermojeni tarina (The Shaking Woman or A History of My Nerves, Otava 2011, suomennos Kaisa Sivenius), jossa hän suorastaan maanisella, pohjoisella sisulla, tutkijan ja salapoliisin ottein, mutta verbaalisella taituruudella lähtee etsimään omaa itseä, vapisevaa naista, joksi hän on käsittämättömästi muuttunut. Etsijänä hän taituroi psykologisten termien ja tutkimusten historiassa ja nykypäivässä sekä vastaanottaen että hyläten eri ratkaisumalleja, joihin voisi lokeroida oman vapisevan minänsä. Tällä matkalla hän kohtaa monia lahjakkaita runoilijoita, prosaisteja ja muita kuuluisuuksia, jotka ovat varsin mystisistä oireistaan huolimatta kirjoittaneet itsensä kuolemattomien tähtitaivaan ikikuuluisuuteen.

Lukiessani Sirin kirjaa aloin itse vapista, sillä löytyi liikaa sattumuksia. Toistoja. Mennyttä. Nykyisyyttä. Siri kuuli ensimmäisen kerran ’ääniä’ jo yksitoistavuotiaana ja minulla oli aivan sama. Se ääni ei ole ajatus, vaan se on todellakin ääni. Siri on kärsinyt järkyttävästä migreenistä melkein koko ikänsä, niin myös minä. Ja sitten tämä Sirin lause:

Kuinka monta kertaa olen tavannut ihmisen ja tiennyt välittömästi, että jotakin on vialla?

Juuri ennen kuin aloitin Vapisevan naisen, puhuimme mieheni kanssa tapauksesta, jolloin olimme samassa huoneessa yhteiskunnallisesti varteenotettavan ja vastuullista työtä tekevän ihmisen kanssa. Ihoani alkoi polttaa ja happi loppui. Olimme vieraassa kaupungissa ja pyysin päästä kadulle, ulos, raikkaaseen ilmaan. Mieheni tuli mukaani ja kun olin ulkona, joku sanoi minun äänelläni: Hän kavaltaa. Meni kaksi kuukautta ja niin se oli!

Migreeniaura saa Sirin joskus kokemaan auvoisaa maailmaan sulautumista, kun taas vapiseva nainen halkaisee hänet kahtia. Hän myös tuntee sanojensa irtautuvan ja leijailevan vieraalle maaperälle, kuin ne olisivat peräisin näkymättömiltä toisilta. Mutta hän ei ole yksin, sillä oppineissa ja etenkin taiteilijoissa ja kaikkein eniten runoilijoissa on paljon mystisyyttä, jossa kuullaan ääniä, koetaan automaattikirjoitusta ja joskus myös nähdään ’näkyjä’. Usein nämä tapahtumat sijoittuvat kiihkeän luomisen vaiheisiin. Luettelo näistä suurista nimistä on valtaisa, mutta Hustvedt mainitsee vain muutamia, joiden joukossa Rainer Maria Rilke ja sufirunoilija Rumin! Miksi juuri Rilke ja Rumin, jotka ovat järisyttäneet minua eniten viimeaikoina? Sattumaa sanoo järki, mystiikkaa sanoo tunne. Siri itse kokee monien mainitsemiensa mestarien tuotannon näin:

Oma käsitykseni maanisten potilaiden – ja itse asiassa kaikkien psykoottisten potilaiden teksteistä – on, että sekä heidän runoutensa että proosansa on paljon värikkäämpää, musikaalisempaa, nokkelampaa ja omaperäisempää kuin niin sanottujen normaalien ihmisten.

Vapiseva nainen kuljettaa meitä ihmisen hermoissa, aivolohkoissa ja neurotieteen tutkimuksen salakäytävillä kuin olisimme jännittävässä seikkailussa. Hetkeksikään ei kirjailija irrota otettaan lukijasta kun koemme Aspergerin oireyhtymää, migreeniä, epilepsiaa, maanisdepressiivisyyttä, skitsofreniaa, hyperventilaatiota, Touretten oireyhtymää ja hysteriaa. Hysterian kohdalla muistin taas intohimoisen paneutumiseni lukion psykologiaan ja matkani siitä lukemaan kaiken eräästä kuuluisasta tutkijasta, sillä Siri on kiinnostunut nimenomaan Freudin tutkimuksista hysterian saralla. Nykypäivinä Freud on osin väärinymmärretty, osin suotta syrjään työnnetty, sillä hän todellakin tiesi, mistä kirjoitti. Ehkä eräät hänen unien tulkintansa ovat vaikuttaneet monille liian vaikeilta käsittää…tai hyväksyä.


Miten vapiseva kirjailijamme selviää? Kaikkea en paljasta, mutta apua esiintymistilanteisiin tuo eräs lääke ja keino yrittää hyväksyä asia. Kuitenkaan kumpikaan, häntä hoitava psykoanalyytikko-psykiatri kuin ei myöskään neurologi, osaa kertoa Sirille, kuka vapiseva nainen on. Kuka on hänen itse? Minä, das Ich, eng. ego. Id eli ’se’ (das Es), superego eli ‚yliminä (das Über-ich)…täällä harhailee lahjakas kirjailija etsien itseään muassaan hiukan huvittavakin lausunto, että hänellä on kuusikymmenvuotiaan naisen hermot. Sirin äiti muuten sanoi tyttärelleen, kun tämä oli lapsi. että ’hän oli liian herkkä tähän maailmaan’. Voi, kuulostipa tutulta! Kuin myös se, että eräs toinenkin on viettänyt suurimman osan ’Lassien’ jaksoista WC:ssä, koska ei kestä mitään väkivaltaa, vaan tuntee uhrien piinan itsessään. Ja miten mielenkiintoista, että Hans Christian Andersenin Varjo mainitaan, sillä sitä animaatiota en unohda ikinä: "Varjo oli nyt herrana ja herra oli varjona."

Ja nyt toivoisin niin kovasti, että Siri lukisi tekstiäni, sillä lähetän viestin. Kirjailija, joka on kirjoittanut Kaikki mitä rakastin. Nainen jota saan kiittää siitä, että nukahdan mustakarhujen huhuiluun…sillä jos minulta kysyttäisiin, sanoisin että:

Siri Hustvedt on äärimmäisen intuitiivinen, empaattinen ja lahjakas henkilö, jonka kaikki oireet johtuvatkin vain ja ainoastaan tästä seikasta. Mutta enhän minä kirjoittanut tätä? Enhän sanonut että näin on? Joku toinen kirjoitti sen puolestani. Joku muu. Ei itse.


Silti: Aina on olemassa la belle indifférence. Järkyttävä menetys, joka jää tunnistamatta, koska sitä pitää vaistomaisesti matkan päässä. Sitä ei halua nähdä, sillä se oli liian hirvittävää.

Epilogi

Löi railo läpi mieleni –
Se aivot halkaisi –
Ompelin – sauma saumalta –
En saanut ehjäksi.


- Emily Dickinson –
 (suomennos Johanna Venho)

*****

Osallistun tällä kirjalla Nooran Mieleni on rajaton -haasteeseen.