RANNIKKOPITÄJÄ - LUVIALAISSII TARINOIT JA KUVI

Luvia Seor ry:n kustantamana on ilmestynyt kirja kotipitäjästäni Luviasta, Rannikkopitäjä - Luvialaissii tarinoit ja kuvi. Kirjan teksti on Luvian murteella kirjoitettu ja Kyllikki Wahlströmin sujuvaa kynän kultaa. Upeat kuvat ovat Matti Luotolan.

Luvia sijaitsee Porin ja Rauman välissä ja ehdin asua siellä neljännesvuosisadan, kunnes muutimme tänne Jyväskylän saarelle. Minulla oli parikymmentä vuotta niin ikävä Luviaa, että suunnittelimme sinne paluuta elekepäiviksi ja ostimme tontinkin ihan tositarkoituksella. Nyt olen kuitenkin jo saanut juureni tänne Keski-Suomen maisemaan ja Luvia on paikka, jossa piipahtaa ja jota muistella. Sain tämän kirjan joululahjaksi äidiltäni, joka edelleen asuu Luvialla. Vuosia tein listaa, mitä eniten kaipaan Luvialla ja se alkoi aina sanalla meri...Tyttärestämme tuli sitten Meri. Suosikkilintuni on ikuisesti lokki ja silakkaa laitan monella sortilla.

Tämän kirjan merikuvat ovat upeimmat, mitä olen nähnyt ja tulenkin niitä teille tarjoamaan aina silloin tällöin vaikka Kyllikin murretarinoilla höystettynä. Ihan häijyy tekee, miten paljon voi kaivata hautuumaata! Ikinä, missään muualla en vaella öisin hautuumaalla kuin Luvialla. Se on aivan erityistä siellä jouluyönä kynttilämeren keskellä kun juhlan humu on hiljennyt ja askel käy kohti isän leposijaa, jonne vien vielä yhden kynttilän lisää...

...vähitelle, vähitelle merest synnyi Luvia...

Kirja on minulle suurta nostalgiaa ja muistuttaa heti, miten vaikea täällä on saada vaikka kunnon villikalaa, merilohta, merisiikaa, kampelaa...Ja meren tuoksua ei saa pulloon...Pakko päästää nyt Kyllikki vuoroon etten mää vaa ala parkuma...mut siis...ole mää jostakki lähtössi.

SUUREK KIITOKSE SILAKAL

Kyl silak on tehn semmotteurotyän et vähemmästäki om prenikoit anet ja patsait paljastet. Yhres perunan, rukkise leevä ja pluttanapiimän kans se om pitän rannikon kansa henkis.

Suvel, melkkei joka ehto käytti Laitkari rannast Preiskerin, Säikän taik Valtasen paatist jokunen kilo silakoit ostamas ja kyl senaikase äiti olivam mestareit niist ruakka laittama.

Tavallisest silakap paistettin kokonaisenas. Joskus silaka avatti ja selkruarop poistetti, levitetti voipaperim pääl, silputti sipulinaatti ja krapisteltti hiuka suala ja pippuri niittem pääl. Sit panttin kaks päällisi, kiarutetti jaohois ja paistetti oikke niinkom piffei. Perunvoi ja silakapiffi olivakki oikkem pyhäruakka. Kyl keitetys silakkakkin kauppas tekivä, eritote jos keitinliämesse suala lisäks pantti sipuli ja hiuka etikka.

Joskus ai äit kuarei ja palotteli perunoit patta, latos silakoit pääl, kaas hiuka vet joukko, krapistel krouvi suala ja pist para hellankulmal ja kannem pääl. Siin nes sit verkalles kiahuivan niin kauva, et peruna oliva iham punertavi.

Melkkei joka tölli saunan takan ol piän savustuskop ja vähintäin kerra viikkos niis silakoit ja joskus ai ahveniaki savustetti.

Sualasist silakoist tehti silakloora ja suutarloht, keitetti silaksoppa, soosperunoi ja sualpualikkoi taik syättim perunan kans semmottenas. Lauvantaisi niit halstratti saunam pesä hiilloksel.

Ussei äit taputtel leiptaikinast ohkase, ympyrkäise flattakka, niinkom piirakam pohja, latos sualassi silakoit ja siplirenkkait toise syrjäm pulaväli saak, nost sit toisem pualen kanneks, painel kaffelin kans syrjäp piukka ja pist koko flattakkan uuni jälklämppön kypsymä. Parin tiimam pääst hän kiärs se hantuuki ja sanomalehri sisäl knyytti ja pist sänkkym peiton al hauttentuma. Silakoist ja sipulist tul hyvä maku siihe leippä ja sit se vast hyvä ol, jos sai hiuka levittä voit pääl.

Koko muu lapsuuten ja nuaruuteniki aja silak ol pääasialline särvin ja merkillist o, ettei siihe koskan kyllästyt.

 Syksysi oli erinomast, ko saatti silaknelik ostettu. Ol mar äiti miäl hyvä, ko hän tiäs, et talveks o sentäm perunakastet. Nes silakas sualatti ja syätti tarka funteeramise jälkke. Joka ainuv sualveren tipauksin käytetti juur nuukaste. Sitä tuattin kippam pööräl, siihe kastettim perunoit. Hyvält se maistuiki, se mää muista. Nälk teke ruakka hyvä mau.