MITFORDIN TYTÖT - SODASSA JA RAKKAUDESSA

Prologi

Kaksi kaunista perhettä, joilla on hyvin vahva perhetunne, asettuu valokuvattavaksi sotien välisenä aikana. Molemmissa perheissä on runsas tyttöedustus, sillä toisessa perheessä on neljä tytärtä, neljä valkeaa ruhtinatarta ja veli. Heidät kuvataan Jekaterinburgissa kuumana heinäkuun yönä 1918…


Toisessa perheessä on kuusi tytärtä ja veli ja heidät kuvataan joka vuosi, mikä on oikein perheen traditio. Usein he ovat ulkosalla ja mukana on runsaasti perheen lemmikkejä, etenkin koiria, mutta myös pupuja ja rotta. Taustalla näkyy puutarhurien hoitamaa puistomaista puutarhaa tai komea linnamainen koti.


Kuvauksen jälkeen valokuvaaja siirtyy pimiöön ja kun hän nostaa kuvat kuivumaan, hän kauhistuu huomatessaan niistä tihkuvan verta. Toisesta enemmän kuin toisesta, sillä ensimmäinen kuva on sotilaiden pistinten silpoma. Hän tarkentaa katsettaan ja huomaa, että jälkimmäinen kuva esittää englantilaista aristokraattiperhettä, jossa poika Tom lähetetään juuri sisäoppilaitokseen ja tytöt jäävät kotiopettajien huomaan ja alkavat unelmoida debytanttitanssiaisistaan kun samaan aikaan Kolmannessa valtakunnassa valmistaudutaan…


Mary S. Lovellin Mitfordin tytöt – Sodassa ja rakkaudessa (The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family, Schildts, suomennos Titia Schuurman) on elämäni vaikein kirja. Se on sitä monestakin syystä, mutta ennen kuin aloitamme, painotan, että mikään mielipiteeni ei ole poliittinen muutoin kuin, että olen hautaani asti fasismia vastaan ja hyvin tyytyväinen lakiin, joka on määrännyt holocaustin kieltämisen rikokseksi. Olen ainoastaan vahvasti rasismin vastainen, mutta nyt sattuu vain olemaan niin onnettomasti, että minusta piti tulla historianopettaja ja suosikkiaiheeni ovat paitsi Yhdysvaltain historia kautta aikain, myös Romanovit ja Kolmas valtakunta sekä juutalaisten historia. Tämä kirja vei minulta viikkoja, sillä tässä on muutakin tuskaa. Olen myös anglofiili, joten kipuni on nyt maksimoitu ja kirjoitan juuri mitä ajattelen, sillä tämä tunne, jonka sain sisälleni on saatava häivytettyä, että pääsen jatkamaan.

Mitfordin tytöt on äärimmäisen myyvä kirja kanneltaan, joka on Anders Carpelanin tekemä. Kaiken lisäksi kirja on myyvä myös aiheeltaan. Minulle ojennettiin tätä jo kirjamessuilla, mutta väistin, luullen kirjan olevan kevyttä aristokratiafiktiota Britanniasta ja olenhan tunnettu siitä, että pidän tummasta, rankasta ja vähintään faktan ja fiktion sekoituksesta, joka on oivallinen tapa tarjota mennyttä maailmaa. Sitten luin yhden arvostelun kirjasta ja tajusin, että kyseessä on todellinen elämänkerta Mitfordin sisaruksista ja tilasin kirjan heti ymmärtämättä mitä todella tein.

Järkälemäisen runsas kirja kertoo David Freeman Mitfordin ja hänen vaimonsa Sydneyn, aatelisarvoltaan lordi ja lady Redesdalen perheestä, johon kuuluivat kuusi tytärtä ja yksi poika. Perhe käytti lukuisia lempinimiä ja se hieman häiritsi, kun välillä käytettiin oikeita nimiä ja sitten taas lempinimiä ja viime mainittujakin saattoi olla monta. Perhe tuli kuitenkin kuuluisaksi tytöistään, joita lehdistö kutsui ’sekopäisiksi Mitfordin tytöiksi’. Tytöt ovat Nancy, Pamela eli ’Pam’, Diana, Unity, Jessica eli ’Decca’ ja Deborah eli ’Debo’ Mitford.


Ennen kuin lähden siihen, mikä tekee kirjasta huomattavan omassa sarjassaan, kommentoin hieman kirjan tekijää, Mary S. Lovellia, joka mainitaan brittiläiseksi elämänkerturiksi. Mitfordin tytöt on hänen kahdeksas teoksensa, joka perustuu haastatteluihin, perheen kirjeenvaihtoon ja muuhun arkistomateriaaliin. Myönnän että tietoa tarjotaan paljon, jopa liian paljon. Lovell selostaa jo näin ison perheen lisäksi kaikki serkun kummin kaimat eli hirveästi rasittavaa rönsyilyä, jonka tekee kiinnostavaksi toki se seikka, että osa näistä rönsyistä kuuluu niihin, jotka ovat todella vaikuttaneet historiaan, kuten vaikkapa John ja Bobby Kennedy, Winston Churchill, kenraali de Gaulle…Herman Göring ja Hitler.

Myönnän, että Lovell on perinpohjainen, että hän yrittää olla puolueeton omasta mielestään ja että kirja on aluksi suorastaan puuduttava, kunnes se alkaa vetää niillä kohdin kun yksi sisarusparvesta näkee perheen öykkäröivän, etuoikeutetun ja pelkkään huvitteluun ja snobismiin perustuvan elämäntavan suurena vääryytenä. Decca ei voi ymmärtää, miksi heille ilmestyvät puhtaat vaatteet kuin tyhjästä, pöydät notkuvat herkkuja ja kettujen metsästys ja tanssiaiset täyttävät yläluokan ylemmyydentuntoiset ja epäempaattiset päät samaan aikaan, kun suuri osa omasta kansasta kärsii työttömyydestä ja sen tähden nälästä ja sen seurauksista. Hänen mittansa on täynnä, kun Unity muuttaa Saksaan ja liittyy Hitlerin lähipiiriin näin tuoden tulevan kansanmurhaajan, miehen, joka tulee vuodattamaan vielä kolmen miljoonan ihmisen veren, heidän perheeseensä. Asiaa pahensi se, että etenkin Diana lähti tähän mukaan sekä myös omat vanhemmat, tosin isä David etääntyi fasismista heti toisen maailman sodan alettua. Siis kun Decca karkasi Esmondinsa kanssa taistelemaan Francoa vastaan Espanjaan, kirja alkoi vetää.


Kirjan johdannossa Mary S. Lovell on aivan selvästi puolustuskannalla, kun hän toteaa:

Tämä kirja ei ole poliittinen, joten siitä on turha etsiä kannanottoja Unitya, Dianaa ja äärioikeistoa taikka Deccaa ja äärivasemmistoa vastaan. Hyväksyn kunkin päähenkilöistäni sellaisena kuin hän oli – ja Dianan kohdalla edelleen on.


Sitä perhettä täytyy ajatella hauskana. He olivat hauskoja.

Toivon mahdollisimman monen lukevan tämän kirjan ja sitten miettivän, miten puolueeton kirjailija on ollut ja mihin hänen suuntauksensa on. Tuomitseeko hän ehdottomasti natsismin vai onko hän selvästi Sydneyn ja etenkin Dianan puolella, joka vielä Lovellin tavatessa hänet kertoo kuinka viehättävä, älykäs ja sivistynyt Hitler oli. Ja miten hoidetut olivatkaan hänen kätensä ja kyntensä! Ei! Diana ei kadu mitään ja säilyttää asenteensa vaikka ruumisröykkiöt jo tiedetään ja keskitysleirien ruumissavut kantautuvat Britannian hienostolinnoihin saakka. Diana pitää kantansa omaelämänkerrassaan A Life of Contrasts, jossa hän edelleen ihailee kovasti ystäväänsä Hitleriä ikään kuin tämä mies ei olisi koskaan ollut muuta kuin viehättävä ja sivistynyt. En ole koskaan tavannut mitään näin ylimielistä ja kylmää, näin kärsimykselle sokeaa – paitsi natseissa. Diana oli avioliitossa Osvald Mosleyn, Englannin fasistipuolueen johtajan kanssa. Unity oli Hitleriä yhtä lähellä kuin Eva Braun ja Unitysta oli huvittavaa, kun juutalaiset pakotettiin leikkaamaan nurmikoita hampaillaan purren ja hän otti myös silmää räpäyttämättä vastaan asunnon, josta sen juutalaiset omistajat oli viety keskitysleirille…Ja mitä toteaa ’puolueeton’ Mary S, Lovell:

Harvat älykkäät englantilaiset 1930-luvun Saksassa olisivat kieltäytyneet tilaisuudesta nähdä Hitler tai puhua hänen kanssaan.

Vaan mitä tekee perheen kapinallinen Decca. Hän lähtee Esmondinsa kanssa Yhdysvaltoihin, saa lapsen, menettää miehensä tämän ollessa yölennolla sodassa Saksaa vastaan, avioituu juutalaisen lakimiehen kanssa, saa Bobin kanssa kaksi lasta ja menestyy loistavana kirjailijana kuten sisarensa Nancy, joka poliittisesti yrittää olla jossain välimaastossa tosin pitäen tiukasti kiinni yläluokan tavoista, jopa vielä kuolinvuoteellaan kaivaten ketunmetsästystä!

Kirjan mustavalkoiset valokuvat ovat kiinnostavat ja tarjoavat sitä aikalaiskuvausta, jota kirjakin on täynnä, mutta joka kaikki jää Hitlerin varjoon. Siitä emme pääse mihinkään, että tämän perheen varjo oli hyvin antisemiittinen. Unity ei ehkä olisi koskaan päässyt Hitlerin sisäpiiriin edes sukutaustallaan ja fasismin ihailullaan ellei sattuman kirottua satoa juuri Hitler olisi ollut innokas anglofiili, joka oli jopa opiskellut Englannin kulttuuria ja historiaa.


Kun sota Saksan ja Englannin välillä oli jo täyttä totta, David siis hylkäsi fasismin, mutta vaimonsa Sydney ei. Tämä pieni episodi kertoo paljon Nancysta mutta vieläkin enemmän perheen äidistä Sydneysta:

Nancy avasi Rutland Gaten talon ja muutti sinne Davidin kanssa tuoden joitakin omia kalusteitaan Blomfield Roadilta. Kuten monet muut, joilla oli huoneita vapaana, hekin ottivat luokseen kodittomia siksi aikaa, kun näille etsittiin majoitusta. Lokakuussa 1940 heille määrättiin juutalainen pakolaisperhe. Nancy piti suojateistaan.


Pian tämän jälkeen kaikki talon tyhjät huoneet määrättiin luovutettaviksi toisille East Endistä evakuoiduille juutalaisperheille. Kun Sydney tuli Lontooseen Swinbrookista, missä pommi oli vahingoittanut kalastusmökin kattoa, tilanne ei lainkaan huvittanut häntä, ja hän oli ’inhoittava’ Davidille ja Nancylle. Vaikka oli jo päätetty, että talo pitäisi myydä mahdollisimman pian, koska sen ylläpitoon ei enää ollut varoja, Nancy kirjoitti:” Sydney sanoo, että vaikka hänellä olisi kaikki maailman rahat, hän ei ikinä asuisi talossa sen jälkeen kun se on ollut juutalaisilla.”

Miten siis voisin pitää tätä kirjaa hauskana, sillä aina kun löydän jonkun perhe-elämää kuvaavan ’osuvan’ tapahtuman, mieleni näkökentällä juutalaiset marssivat keskitysleireihin samalla kun öykkäröivät etuoikeutetut vetävät pitkiä silkkihansikkaita käsiinsä…Se aika ei ole kaukana ja se sivuutti Suomenkin, mitä monen on vaikea uskoa. Täälläkin istuttiin illallispöydissä ja kerrottiin viimeisimmistä Saksan matkoista ja ihailtiin Hitleriä ja naisilla oli juhlakäsineet yli kyynärpään ja sitten päiviteltiin juutalaisongelmaa ja tanssittiin aamunkoittoon. Onneksi Suomen tie ei ollut Hitlerin eikä Stalinin tie!

Lovell käyttää Isä Aurinkoisen hirmutekoja ja vankileirien saaristoa mielestäni hyvin epäonnistuneena vertauksena, kun hän jossain kohtaa kirjaa mainitsee, kuin selittäen, että ’tekiväthän kommunistit ja Stalinkin hirmutekoja’ Tämän hän ottaa eri muodoissaan esille verratessaan Deccan aatemaailmaa Dianaan. Decca on kuitenkin myöntänyt, että ’se kommunismi oli väärää’, mutta Diana ei ole katunut tippaakaan. Ehkä pitäisi tajuta, että toisen pahuus ja sen esille tuominen, ei pyyhi pois toisen pahuutta, tässä tapauksessa järkyttävää kansanmurhaa.

Kirjasta on puhuttu ns. siskokirjana. No…sanoihan Nancy: ”Sisaret ovat suoja kohtalon kolhuja vastaan.” Ja Decca (Jessica) vastasi: ”Sisarethan ovat kohtalon kolhuja.”


Ihailen Mitfordin tyttöjä, etenkin Nancya ja Deccaa, heidän kirjallisen lahjakkuutensa takia. Molemmista tuli kuuluisia kirjailijoita. Dianasta ja Unitysta en perusta yhtään. Lehdistön hampaissa tytöt olivat aina tyyliin ”Hitlerin arjalainen kaunotar sai selkäänsä Lontoon rahvaalta” ja ”Vinksahtaneet Mitfordit jälleen vauhdissa.” Liityn kuitenkin lehdistöön ja alahuoneeseen siinä, että kun Mosley vihdoin vapautettiin huonon terveyden takia, miksi vapautettiin myös Diana?


Debo saa minulta myös sympatiat sisarusten rankkojen välien ukkosenjohdattimena. Yhdessäkin kirjeessä hän anelee Deccaa, joka ei ikinä heltynyt Dianalle, että:

”Ei Herran tähden riidellä. Me alamme jo olla vanhoja, enkä kestäisi sitä. Meidän täytyy kai vain hyväksyä se, että olemme syvästi eri mieltä monista asioista, mutta pohjimmiltaan meillä on silti vahvat siteet.”

Oi, tähän olisi ollut niin kaunista lopettaa, mutta en vain voi! Debokaan ei tajunnut, että kansanmurha on vähän jotain muuta kuin mielipide-ero. Mielipide voi olla vaikka, minkä värisestä autosta pitää tai hyväksyykö kettujen murhaamisen jalona harrastuksena vai ei.

Epilogi


Ruskeassa pahvilaatikossa ovat Tatjanan, Marian, Anastasian ja Olgan luiden palat. Joukossa on muitakin perheenjäseniä, mutta etenkin valkeat ruhtinattaret vaikuttavat vieläkin – siskoudellaan, vaikka heidän elämänsä päättyi erääseen perhevalokuvaan jo kauan ennen kuin he olivat edes kunnolla ehtineet aikuisiksi. Heidän isoisoäitinsä Englannin kuningatar Viktoria olisi voinut heidät pelastaa, mutta…


Ja samaan aikaan kun tutkijat pyörittelevät valkeiden ruhtinattarien luita, 90-vuotias ja tyylikäs Diana istuu suunnittelemassa illalliskutsuja Pariisin kodissaan, jonne ulottuvat puiden hurmaavat lehdistöt ja ikkunoista näkyy muurien reunustamaan puutarhaan, joka kuului aikoinaan Napoleonin äidille. Diana on edelleen yhä korkeassa iässäänkin kaunis ja itsetietoinen sekä vastaa mielellään Mary S. Lovellin pyyntöön tarjota tietoja kirjaan Mitfordin tytöt. Ovi aukeaa ja sisäkkö tuo iltapäiväteen…

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet myös Jaana, Karoliina, Laura, Anni, Paula sekä Katja/Lumiomena.