REVOLUTIONARY ROAD JA TUNNUSTUS

Jos joku ei ole vielä nähnyt elokuvaa Revolutionary Road, niin tänään siihen on tilaisuus, sillä filmi tulee subilta klo 21. Me näimme tämän ensin elokuvateatterissa ja sen jälkeen ostimme omaksi. Katsomme hyvät filmit monasti ja nyt tunnen jo jokaisen Aprilin (Kate Winslet) henkäyksenkin kuin se pyyhkisi ihoani.  Filmi palvoo Richard Yatesin samannimistä kirjaa Tuskin asiaan vaikuttavat pelkästään suosikkinäyttelijäni Kate Winslet ja Leonardo di Caprio. Ohjaaja Sam Mendes on tehnyt loistavaa työtä, mutta kaiken ydin on ehkä kuitenkin aihe, josta saankin nyt aasinsillan saamaani tunnustukseen:

Sain Beatelta Sunshine Award -tunnustuksen, kiitos Beate♥ Kysymyksiä on vain viisi, mutta minä taidan nyt niitä hieman lisätä sekä muunnella po. filmin ja erään lehtijutun innoittamana. Tilasin viikon kevennykseksi Anna -lehden ja mistään kevennyksestä ei tietoakaan, sillä numero 44 räjäytti tajuntani. Henna Hietamäen jutussa Kyllästyin järkeviin päätöksiin bisnesmaailmasta maailman kiertolaiseksi ryhtynyt Päivi Kannisto kertoo elämänmuutoksestaan. Ja tätä ette minusta tienneet: Haluaisin olla Euroopan kiertolainen ja myydä sitä ennen kaiken omaisuuden pois! Meidän perheen Järki on toista mieltä, sillä hänestä vähempikin reissaaminen riittää. Tosin sitten taas, jos minä kysyisin, että muutetaanko pysyvästi vaikka Kreikkaan tai Portugaliin, hän olisi heti valmis. Minusta tässä on joku outo ristiriita...Ja nyt osin muutettuihin kysymyksiin:

1) Pitääkö elämän suuri unelma saada/uskaltaa toteuttaa, kuten halusivat elokuvan Revolutionary Road April ja Frank, vai pitääkö vain tyytyä sovinnaiseen: matkustaa kerran vuodessa etelään ja merkkipäivinä kaupunkilomille? Olisitko sinä valmis muuttamaan kaiken? Minusta pitäisi toteuttaa, sillä elämä on niin lyhyt ja sitten se on ohi. Olen tyytyväinen mitä on, mutta minä meillä olisikaan ilman unelmia...:

Ilman unelmia
meillä ei ole mitään.
Ei tulevaisuutta,
ei toivoa paremmasta.
ei uskoa uuteen.
Ilman unelmia
taistelumme on turhaa,
sanamme tyhjiä ja tarkoituksettomia.
Ilman unelmia
kuljemme toistemme ohi
näkemättä, tuntematta,
rakastamatta.
Ilman unelmia
kuolemme pystyyn
kuin kelohongat,
täynnä palokärjen
varsin vakavia,
ylen yksitotisia
ja pelkistetyn puisevia
päiväkirjamerkintöjä.

- Sinikka Svärd -
Kerron Sinulle Unelmista (Minerva 2009)

2) Jos elämässäsi olisi koko ajan kuin harmaa kalvo, vaikka kaikki näyttää ulospäin upealta ja tuntisit, että jossain on toinen juna johon nousta, uskaltaisitko jättää kaiken ja nousta uuteen junaan muiden kauhisteluista huolimatta? Minä muuten tein sen kolmikymppisenä eli jätin taakseni koko entisen elämäni, sillä tunsin, että en elänyt 'minun elämääni'. Piti hypätä yksin pimeään löytääkseen valon! Lähdin uuteen elämään käytännössä jenkkikassi kädessä, mutta olen niiiin onnellinen, että kerrankin kuuntelin sydämeni ääntä ja suunnistin tunteiden koordinaattien mukaan.

3) Kolme tärkeintä asiaa elämässäsi? Minulla perhe, terveys ja intohimo.

4) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi? Minulla Englanti.

5) Elämäsi parhain saavutus? Minulla se, että tulin vahvaksi, mutta en kovaksi.

6) Suosikkiharrastuksesi?  Minulla lukeminen, kirjoittaminen, puutarhailu, elokuvat ja issikkaratsastus aina kuin vain ehdin laittaa koko päivän likoon, sillä sen se vie. Matkustamista en tähän laita, sillä minulle se on tapa elää, ilma jota hengitän...

7) Suosikkimusiikkisi? Minulla vanha jazz, ooppera ja Adele.

8) Paheesi? Minulla herkut...

9) Suosikkivuodenaikajuhlasi? Minulla aina vain joulu, jota kannan sydämessäni läpi vuoden. R. on huomannut minun hyräilevän joululauluja juhannuksenakin...

Jaan tätä tunnustusta seuraaville:

Annika K
Opuscolo
Katja/Lumiomena
Helmi-Maaria
Hanne/Valkoinen leinikki
Tuulia/Lukutuulia
Susa
Ketjukolaaja

Mukavaa viikkoa teille kaikille! Minulla on menoviikko, joka huipentuu lauantaina Ilonalle. Siis tosi sopiva viikkoa vastata tähän tunnustukseen sekä myös erääseen toiseen loppuviikosta.

Love
Leena Lumi

Set fire to the rain

PETER JAMES: KUOLEMA EI KÄY KAUPPAA

Luke oli Caitlinin poikaystävä. Hän suoritti Brightonin yliopistossa tietotekniikkaopintoja, joiden sisältöä hän ei ollut koskaan onnistunut selittämään niin, että Lynnkin ymmärtäisi. Lynn oli tavannut elämänsä aikana kaikenlaisia renttuja, mutta Luke oli ihan omaa luokkaansa. Luke ja Caitlin olivat seurustelleet runsaan vuoden, ja tuona aikana Lynn oli onnistunut saamaan pojasta irti noin viisi sanaa, ja nekin kovan yrittämisen jälkeen. Lynn oli alkanut uskoa, että nuorten välinen ihastus johtui siitä, että he molemmat tulivat samalta planeetalta – jostain maailmankaikkeuden toiselta laidalta. Linnunradan sivukujilta.

Peter Jamesin uusimmassa jännitysromaanissa Kuolema ei käy kauppaa (Dead Tomorrow, Minerva Crime 2012, suomennos Leena Mäntylä), kirjailija, käsikirjoittaja, tuottaja ja yksi Ison-Britannian suosituimmista dekkaristeista osoittaa jälleen kerran, missä hän on kaikkein vahvimmillaan: Tarinan uhrien kuvaamisessa! Muistatte ehkä Michael Harrisonin, Kellie ja Tom Brycen, Skunkin ja Beathanyn sekä Abbyn, joka oli menossa Brighton Marinaan elokuviin katsomaan Sovitusta, kun…

Uusimman Roy Grace –sarjan keskiöön nousee eronnut Lynn Becket, jonka teini-ikäinen tytär Caitlin on kärsinyt vaikeasta maksasairaudesta 9 –vuotiaasta saakka. Lynnin mies, konemestari Malcom Beckett on jättänyt perheensä toisen naisen takia, mutta välittää edelleen kovasti tyttärestään ja tytär kaipaa sitä kotia, jossa he asuivat kaikki yhdessä, vain se oli ’oikea koti’. Lynn on kuin BBC:n laatusarjat, joissa ihmiset näyttävät oikeilta, eivät Kauniit ja rohkeat –sarjan barbeilta. Lynn ei jaksa aina huolehtia ulkonäöstään, hänellä on rahahuolia ja jääkaapin särkyminen voi olla hänelle pieni maailmanloppu. Hän itse työskentelee perintätoimistossa, jossa näkee, mihin ylivelkaantuminen voi johtaa. Silti Lynnille annetaan nyt enemmän kuin ihminen voisi kestää ja hän on valmis hyppäämään pimeään, sillä Caitlin ei tunnu saavan maksasiirrettä julkisen terveydenhuollon kautta ja aika on loppumassa. Pimeässä Lynnin ainoaksi valoksi paljastuu yllättäen Luke, jossa hän on inhonnut kaikkea ulkonäöstä alkaen…

Sussexin etsintäyksikön osalta kaikki alkaa siitä, kun Brightonin edustalta alkaa löytyä ruumiita, joilla ei ole sisäelimiä. Jäljet johtavat Roy Gracen ja tämän tiimin Romaniaan julman sisäelinkaupan jäljille. Roy piipahtaa myös läheisen kollegansa luona Münchenissä, jossa on tehty viimeinen näköhavainto hänen vuosia sitten kadonneesta Sandy-vaimostaan. Sarjaa järjestyksessä lukevat tietävät, miten koukuttavaan kohtaan jäimme viimeksi!

Tällä kertaa minua ei nyt hetkauttanut Sandy, vaan Lynn vei kaiken huomioni. Hän ja hänen uskomaton sisunsa. Caitlin on myös kuvattu tavattoman uskottavasti maksasairaana, sillä juuri noin voisi olettaa vakavasti sairastuneen teinin suhtautuvan epäoikeudenmukaiseen kohtaloonsa. Sen sijaan varsin vähän kiinnosti poliisityöskentely, josta miehet niin rakastavat kertoa pikkutarkasti yksityiskohtia ja nimetä niitä operaatio sillä ja sillä nimellä. Nyt on menossa Sussexin poliisin tietokoneohjelman operaatio Neptunukseksi nimeämä tapahtuma, jota tähdittävät miehet aivan toisin kuin loistavassa brittilauantaisarjassa Scott & Bailey, jossa machoilulle ei anneta edes pikkusormea.

Myönnän kirjoittaneeni edellisestä Jamesin kirjasta Kuolema peittää jäljet (Dead Man’s Footsteps) kertoessani, että ’uskallan sanoa, että jos pidät Colin Dexterin Morsesta, pidät myös Roy Gracesta.’ En vieläkään peru sitä, vaikka Roy Grace on joskus kuin haalea kylpy, hieman laimea, itseänsä täynnä ja niin hyveellinen. Hänen täydellisyytensä murenee vielä, ennustan…Onneksi Jamesin jutuissa on lihaa ja verta olevia ihmisiä, joille sattuu ja tapahtuu. Peter James on niin oivallinen rakentamaan tavallisen ihmisen kuvausta, että siitä hänelle täydet pisteet. Sen takia minä luen Roy Grace –sarjaa varmaan sateenkaaren tuolle puolen. Toiset voivat jäädä koukkuun jo Sandy-kuvioon, mutta minä tarvitsen näitä Lynnejä ja Skunkkeja.

Jamesin rasitus on liian runsas henkilömäärä. Juuri kun olet noin neljänsadan sivun jälkeen päässyt takaisin kärryille eli juoneen tiukasti kiinni, tulee taas kappale, jossa kaksi uutta nimeä ja heillä vielä lempinimet. Mitä väliä tällä kappaleella on:

Jon Lelliott, joka tunnettiin paremmin nimellä WAFI, oli sukeltanut apunaan Chris Dicks, lempinimeltään Clyde, ja tunnistanut hylyn Scoop-Eeeksi. Hän oli myös löytänyt kajuutasta…

Kaksi virkettä, jotka olisi voitu hyvin sivuttaa aivan toisella tavalla tai vaikka vain kertomalle, että ’sukeltajat löysivät…’

Rikosylikonstaapeli Glenn Branson on kuin vastine Patricia Cornwellin Marinolle. Hän on kiinnostava  ollen täysin Royn vastakohta. Rasvaista ruokaa mässyttävä sottapytty, joka tietää kaiken elokuvista, musiikista ja pukeutumistyylistä, mutta joutuu nyt onnettomuudeksi punkkaamaan Gracen asunnossa, koska vaimo on heittänyt hänet ulos. Varmaan rankka asuinkumppani, mutta kiinnostava persoona lukea.

Miten nyt tekee mieli sanoa, että tämä sarja kannattaisi lukea kronologisessa järjestyksessä eli Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple), Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead), Kuolema ei riitä (Not Dead Enough) ja Kuolema peittää jäljet (Dead Man’s Footstep). Toisaalta Roy Grace on toistaiseksi muuttunut niin vähän, että hyvin voi aloittaa vaikka tästä uusimmasta. Minulle tähän asti paras on ollut Kuolema katsoo kohti, kiitos aivan uskomattomien roolihahmojen Kellie ja Tom Brycen.  Ja toisena tulee ensimmäinen eli Kuoleman kanssa ei kujeilla.

Olen ilolla huomannut, että Roy Grace -sarjan suomalaiset kannet ovat kohentuneet: Rankka tarina, mutta kaunis kansi, olkoon jännitysromaanin normi. Elinsiirtokauppa on niin rankka ja todellinen rikos, että ymmärrän olla kiitollinen kannesta, jonka otaksun kuvaavan Brightonia.

Peter Jamesin teoksia on käännetty jo yli kolmellekymmenelle kielelle ja Roy Grace -sarjaa on myyty yhteensä yli yksitoista miljoonaa kappaletta! Varteenotettava brittidekkaristi siis: Suosittelen!

***** 

Muut lukemani dekkarit löydät täältä

*****

Eräänä aurinkoisena helluntaiaamuna kotonani soi puhelin. Isä vastasi. Hän sai kuulla, että hänelle oli löytynyt uusi munuainen Tanskasta. Laukku oli odottanut pakattuna jo kauan ja vanhempani nousivat taksiin, jossa matkustivat kohti Helsinkiä, kohti uutta elämää. Aikaa ei ollut hukattavissa yhtään. Kaikki meni hyvin ja meidän perhe osaa olla kiitollinen siitä, että maailmassa on elinluovuttajia. Kun kyseessä on maksan tai munuaisen tuhoutuminen, on aina syytä muistuttaa, että nämä elimet voivat tuhoutua aivan muusta syystä kuin alkoholista, joskin myös siitä. Isäni oli absolutisti, mistä hän huumorimiehenä kehitteli hauskoja juttuja, joita muistelemme etenkin viinilasillisen äärellä. Isä rakas: Kaikki taivaan tähdet sinä!

KOLMAS JA VIIMEINEN

En halua pelkooni kohmettua,
     paras kutsua Bachin Chaconnea
          ja muuatta miestä sen mukana.

Ei hänestä tule puolisoa,
     mutta kahdeskymmenes vuosisata
          hämmentyy meistä kahdesta.

Satuin luulemaan häntä siksi,
     jolle salaisuus on lahjoitettu
          ja katkera kohtalo säädetty.

Yö on sumuinen, hän on myöhässä
     matkalla luokseni Fontankan taloon
          juomaan uuden vuoden viiniä.

Ja siitä loppiaisillasta
          hän muistaa kynttilänvalon
               ja vaahteran ikkunan takana,
                    runoelmani kuolemanlennon...

Ei hän anna keväistä sireeninoksaa,
     ei rukousta, ei sormustaan --
          hän tuo minulle tuhon tullessaan.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012)
suomennos Marja-Leena Mikkola
kuva Unelma

MURU

Menestyksen avaimet konkretisoituivat viimeistään remontin aikana, kun pölyn keskeltä löytyi neljä täysin erilaista ja toisiaan täydentävää persoonaa. Tunnetta ja älyä, herkkyyttä ja raivoa, neuroottisuutta ja taidetta. Loputonta optimismia ja veret seisauttavaa pessimismiä. Niistä on tehty ravintola Muru, joka avasi ovensa 4.11.2010.

Ja jatko onkin sitten jo uskomatonta tarinaa, sillä Muruun on kolmen kuukauden jonot ja tulee mieleen, että mistä tämä tulivuorenomainen kulinaarinen menestys. Nyt saamme kurkistaa kulissien taakse eli mennä myös Murun keittiöön, sillä Murun ’jengi’, keittiömestari Henri Alén, sommelier Nicolas Thieulon, keittiömestari Timo Linnamäki, sommelier Samuil Angelov, valokuvaaja Nico Backström ja ruokatoimittaja Iina Thieulon ovat tehneet herkullisen ja hauskan kirjan  Muru (Teos 2012), joka ei voi jättää ketään kylmäksi, vaan syntyy jotain liekitettyä…

Kirja on hyvin kiinnostava ja hauska. Siinä on tekemisen meininkiä sekä mahtava rytmi, jossa Nico Bacströmin värilliset ruokakuvat, mustavalkoiset henkilö- ja tilannekuvat rumbaavat ruokaohjeiden ja Murun vuorokausiaikataulun kanssa kuin olisivat ikänsä tehneet vain tätä: hyvää ruokaa antaumuksella ja luovasti. Kirjan ulkoasu on muuten napakymppi, mutta kirjan kansikuvasta voi olla montaa mieltä. Poikani, kokkaamiselle antautunut, takuulla pitää kannesta, mutta entä visuaalinen ystäväni, joka saattaa saada kirjan minulta joululahjaksi. Kansi on siis hyvin ennakkoluuloton ja epäilenpä, että roiskeisessa asussa mannekeeraa itse komistus Henkka. Jotain äijämeininkiä on kannessa ja siis myös vähän muussakin - mausta tinkimättä. Ja näin muut Henkasta:

Henkka on luotettava tiimipelaaja, joka hoitaa lupaamansa asiat varmasti ja ajallaan. Henkan pessimismi ja ehdottomuus on hyytävää, mutta mustavalkoisuudessa on hyvätkin puolensa. Henkka ei yritä oikoa ruoanlaitossa eikä koskaan tarjoile ruokaa johon ei ole itse tyytyväinen.

Henkka on kävelevä gastronominen tietosanakirja. Se jaksaa piikitellä muiden tekemistä virheistä loputtomasti mutta ei osaa itse ottaa piruilua vastaan. Eikä tietysti tarvitsekaan, koska Henkka on aina oikeassa eikä tee ikinä virheitä.

Henkan aamuvuoron bravuuri on pasta, joka on nopeaa, täyttävää ja herkullista. Pasta on aina laatutavaraa. Ruispasta saa henkilökunnan reklamoimaan heti. Tässä Henkan anjovispasta:

2 sipulia

4 valkosipulinkynttä

2 varsisellerinoksaa

100 g kirsikkatomaatteja

2 prk (800 g) tomaattimurskaa

1 dl kivettömiä oliiveja

10 anjovisfilettä

1,5 dl oliiviöljyä

1 appelsiini

1 puntti basilikaa

suolaa

mustapippuria

500 g laadukasta spagettia

parmesaaniraastetta

Hienonna sipulit, valkosipulinkynnet ja varsisellerit. Halkaise kirsikkatomaatit.

Kuumenna oliiviöljy ja kuullota sipulit ja varsisellerit pehmeiksi. Lisää pannulle halkaistut kirsikkatomaatit ja tomaattimurska. Hauduta kastiketta miedolla lämmöllä noin tunti.

Halkaise oliivit ja hienonna anjovisfileet. Raasta appelsiini ja purista siitä mehut. Hienonna basilikanlehdet.

Lisää pannulle oliivit, anjovikset sekä appelsiinin kuoriraaste ja mehu. Mausta suolalla ja pippurilla. Sekoita lopuksi joukkoon basilika.

Keitä spaghetti runsaassa vedessä pakkauksen ohjeen mukaan. Valuta pasta ja sekoita se kastikkeen joukkoon.

Tarjoile pasta heti. Viimeistele parmesaaniraasteella.

Kun Muru avattin Fredrikinkatu 41:ssä, porukan tarkoitus oli laittaa pystyyn hyvää ruokaa tarjoileva mutkaton bistro. Nyt kuitenkin jonot ravintolaan ovat kolmen kuukauden pituiset ja väkeä joudutaan käännyttämään ovelta pois. Kun ryhmä saapuu ruokailemaan, heidän toivotaan nauttivan sekä ruoasta että tunnelmasta täysillä, mutta samalla keittiöväki jo katsoo kellosta, milloin seuraava ryhmä on tulossa ko. pöytään. Murussa ei voine tapahtua sitä, mitä minulle tapahtuu aina uudestaan Siinä Yhdessä Paikassa eli vaikka olisi jo sulkemisaika, saamme ystävieni kanssa jäädä nauttimaan ’vielä yhdet’ ja viimeksi syyskuulla viinipihalla sinisen varjon alla, johon syttyivät tähdet! Ymmärrän kyllä että valtava suosio pääkaupungissa tuo omat juttunsa ja sitten kaiken päälle on vielä ryhmän menestyvä catering…

Väistämättä tulee mieleen fine dining, mutta siitä sanasta ’pojat’ eivät paljon perusta:

Murussa tehdään simppeliä bistroruokaa, jota erehdytään usein arvostelemaan fine diningina. Keittiötä ruoan liiallinen analysointi ärsyttää, sillä tärkeintä on ruoasta nauttiminen ja sen äärellä viihtyminen. Markon keksimä termi fun dining tarkoittaa viimeisen päälle mahtavaa meininkiä ilman pönötystä ja tärkeilyä.

Yllä olevassa kuvassa Murun karibialaiset ritarit, jotka valmistetaan rapeasta briossista. Kirja tarjoaa myös briossien reseptin. Murussa on sekä liha- että kasvisruokia, joten kaikille löytyy mieleistä. Löytyy mm. Savulihamousse, tankoparsat ja punasipulivinegretti, huikea Munakokkeli tryffeleillä ja briossilla, aina herkullinen Bouillabaisse, Särki-lohiceviche ja kuivattua oliivia, Paistettu made, sydänsalaattipaistos ja palsternakkakastike, Katajanmarjalla maustettu poronpaisti, glaseeratut mustajuuret ja huhtasienikastike, Paahdettua ankanrintaa ja suklaista punaviinikastiketta. Jo näistä tuli mieleeni muutama asia ja se on tuo tryffelit. Niistä ei ehkä saada lähiruokaa, vaikka itsekin niitä viljelisin. Siitä oli kasvatusohje yhdessä lehdessä, mutta se on hävinnyt. Tammet on jo istutettu;-) Tahtoo tryffeleitä! Lähiruokaan liittyy se, että ainakin minä toivoisin Murusta saatavan kotimaista ankkaa, jolloin listalle voisi aivan hyvin tulla myös foie gras, sillä Hauhalan hanhifarmi kasvattaa hanhia eettisesti eli eläimiä ei pakkoruokita ja ne saavat oleilla ulkona aitauksissa vapaina. Oikeasti Murussa ei kyllä ole listaa, vaan ruoka vaihtelee kuin tuulen ja tunnelmien mukaan. Kaikki esitellään henkilökohtaisesti asiakkaalle ja niin että asiakas saa juuri mieleistään. Minä haluan nyt Tuoreita tatteja, kirsikkaa ja balsamicoa:

600-800 g tatteja

2 valkosipulinkynttä

voita paistamiseen

3 timjamin oksaa

200 g kivettömiä kirsikoita

½ sitruunan mehu

2 rkl persiljasilppua

6 rkl ikääntynyttä balsamiviinietikkaa

Puhdista tatit ja leikkaa ne sormenpään kokoisiksi kuutioiksi. Halkaise valkosipulinkynnet.

Kuumenna voi pannulla. Paista tatteja timjaminoksien ja valkosipulien kanssa keskilämmöllä kunnes sienet ovat kullanruskeita. Mausta suolalla ja pippurilla.

Lisää kirsikat, sitruunamehu ja persilja pannulle. Sekoita. Anna kirsikoiden lämmetä hetki pannulla, mutta älä päästä niitä kypsymään tai hajoamaan.

Annostele tatti-kirsikkaseos lautasille. Viimeistele ikääntyneellä balsamiviinietikalla.

Onneksi en ole vielä ehtinyt laittaa kaikkia kirsikoitani muhimaan joululikööriin, sillä tätä on pakko kokeilla. Ehdoton suosikkiruokani on tattiruoka ja salaateista se on Murun Tankoparsa-kantarellisalaatti. Kun ensi vuonna yritän Murua kokeilemaan, katsotaan montako kuukautta joudun odottamaan sisäänpääsyä. Tästä lauseesta pidän:

Se, että on kiinnostunut siitä, mitä laittaa suuhunsa, ei ole snobbailua.

Hieno, hauska, antava kirja. Ehdoton ’muru’ omaan keittokirjahyllyyn sekä joululahjapakettiin. Ja viikon päästä on isänpäivä: Tässä jätkämeininkiä, josta isät ikään katsomatta tykkäävät. Oijoi, nyt taisi jotenkin paljastua taas se sisäinen jätkä minussa, sillä olin Murun keittiössä kuin kotonani.

Tämän ylipitkän arvion, tiedättehän minut ja ruoan, saa lopettaa lyhyt stoori herrasta Nicolas Thieulon, jonka auton kyljessä lukee ”Sir Lintsi”:

Lintsi tykkää hyvästä ruoasta. Kun Lintsi tekee vuoroa Murun keittiössä, ruoan kate tippuu dramaattisesti. Ruokaa menee niin paljon omaan suuhun. Voikastikettakin saa valmistaa viisi litraa enemmän kuin normaali-iltana.

*****

Muut lukemani ruokakirjat löydät täältä

HASSELBACKAN PARMESAANIPERUNAT

Kodin Kuvalehdestä no 20, Kiia Rengon jutusta Peruna on parasta, nappasin hiukan tuunatun ohjeen Hasselbackan perunalle. Kirjoitan sen lehden mukaan, mutta kerron jo nyt, että tuskin peruna kypsyy mainitussa ajassa, riippuu tietenkin paljon perunan koosta ja lajikkeesta. Me pidimme tunnin 175 asteessa ja sekin saattoi olla liian vähän.  Pidämme superherkullista Aurajuustoperunavuokaa tunnin 200 asteessa. Jutussa on suositus tälle herkulle pihvin kanssa, mutta kyllä maistui grillatun lohenkin kera. Kuten tavalllista halusin taas oheen tomaatti-mozzarellasalaattia, mutta nyt vedin nopeasti 'hihasta', kun kotona olikin vain kotimaisia, luomukirsikkatomaatteja, mutta saman asian ajoivat, vaikka olin unohtanut ostaa mozzarellaa;-) Kun keskityn tuohon salaattiin, teen sitä heti kahdeksi päiväksi. Muutenkin on tapana varmistella seuraavaa päivää siten, että ainakin sunnuntain brunssille löytyy ruokaa. Sitten on kiva fiilistellä pitkään hyvän ruoan ääressä hämärän pudotessa kynttilöiden valossa.

Huomatkaa valkoinen 'kastikkeeni' perunalle. Se on taas sitä herkullista, joka valmistuu, kun sekoittaa Estrella Tzaziki Dipmixin kermaviiliin edellisenä päivänä ja laittaa jääkaappiin vetäytymään. Sitä aina myös katkarapusalaatin kanssa. Lehden jutussa ei ollut kastiketta, mutta minä kaipasin sitä ja sopi todella hyvin. 

5- 6 annosta

20 pientä, kiinteää perunaa
suolaa
1 dl voisulaa
1 dl korppujauhoja
1 dl parmesaaniraastetta

Kuori perunat. 

Leikkaa perunoihin syviä viiltoja noin puolen sentin välein leveyssuunnassa siten, että viillot yltävät lähes pohjaan. Varo, ettet leikkaa pohjaan asti ja katkaise perunaa.

Nosta perunat voideltuun tai leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan.

Valele perunat voisulalla.

Ripottele pinnalle suolaa makusi mukaan, sekä reilusti korppujauho-parmesaaniseosta.

Paista perunoita 175 asteessa uunin keskitasolla 30-40 minuuttia (meillä tunti!)

Valele perunoille paistamisen puolivälissä voisulaa ja lisää korppujauhoseosta.

Tarjoa esimerkiksi pihvien ja salaatin kera.

***

Pyhäinpäivänä aiomme valmistaa joko gulassia tai toscanalaista uunilohta. Oheen tietysti Hasselbackan parmesaaniperunat, jotka maistuvat myös seuraavana päivänä lämmitettynä.

Guten Appetit!

PIENTÄ SÄÄTÖÄ

Tänään huojahti: Unohdin Ilonan nimen! Taas tulvii, virtaa ylitse. Pieni ohjelman muutos on vuorossa, sillä mikä muu rauhoittaa niin ihanasti kuin ruoanlaitto. Tarkoitus on huomenna tarjota yksi helppo menu ja sitten ylihuomenna ruokakirja, jolla on maailmankaikkeuden suloisin nimi. Ruonlaitto on intohimoa, mutta se vie myös perusasioiden äärelle ja siinä minä rentoudun ja nollaudun. Siis päivät ruoanlaittoa ja yöt kuumaa brittidekkaria - loppuviikko.

"Puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle", totesi Gibran, mutta niin vain tänään on meiltä kaadettu yksi iso hopeakuusi etupihalta. Sen vei kasvaa isoksi noin 30 vuotta ja se kuoli minuutissa...Elleivät rakkaat syys- ja kuutamohortensiani olisi juuri etupihalla, tätä ei ehkä olisi tapahtunut. Se jättimäinen kuusi varjosti niitä niin, että tänä vuonna kukinta sekä hortensioissa että etupihan malvoissa oli ensimmäistä kertaa suorastaan säälittävää - aikaisempiin vuosiin verrattuna.

Nyt aion ottaa ison annoksen vaniljaKERMAjääteläö kera lakkojen ja vetäytyä buduaariini Peter Jamesin jännittävässä seurassa!

♥:lla Leena Lumi

I Will Survive

PS. Kuvan kirjaa suosittelen eli Harjukaupungin salakäytävät

IKKUNAHAASTE SYYS-LOKAKUU

Marietta haastoi minut ikkunahaasteeseen, jossa kuvataan maisemaa ikkunan kautta kerran kuukaudessa. Kiitos♥ Oli yllätys huomata, miten se, mikä kesällä on hurmaavinta eli maisemamme makuuhuoneesta ulos, ei nyt ollut mitään. Siinä tosin juuri tällä hetkellä kukkivat 'lumiasterit', mutta ne ovat kuvattavina yhtä kranttuja kuin lehtosinilatvatkin Niinpä valitsin takkahuoneen ison ja pienen ikkunan. Tunnarina saa toimia pesuhuoneen lintuikkuna, jota onneksi emme saunaremontin yhteydessä laittaneet lasitiilelle.

Tässä kuvattu takkahuoneen isosta ikkunasta. Syyskuu näkyy krysanteemeista sekä siitä että istuimilla ei ole enää pehmusteita.

Tässä samasta ikkunasta sama maisema lokakuussa, mutta nyt en käyttänyt zoomia. Orvon näköisellä puutarhakalusteella nököttää vispipuuron värinen calluna, lehtiä on paljon takana olevalla kalliolla ja oikealla näkyvä köynnöshortensia vetää jo syysvärille. Kohta tässä ei näy kuin lunta, lunta ja lunta. Mutta: Köynnöshortensia alkaa tehdä lehteä jo huhtikuulla, joten mikä kasvi!

Takkahuoneen pieni yläikkuna on meille jatkuva ilon aihe, sillä köynnöshortensia saa peittää sitä niin paljon kuin haluaa. Huomatkaa vasemmalla näkyvä kauristarra, joka on Riikalta Ei erotu kuvauksessa hyvin, mutta livesti näkyy kyllä oikein kivasti.

Ja sama pikkuikkuna kuukauden päästä lokakuulla. Ripustan tähän yleensä ledit talveksi, mutta mietin miten ne toimivat sitten kuvissa...

Tätä on nyt kiva muistella eli kyllä syksy on kultaa!

CATHERINE MARSHALL: MUSTA KAHLE

Hän pyörähti pianoon päin ja tapaili ”Jouluyön” säveltä. Eikö elämä voisi aina tuntua tällaiselta? Ei, ei se voinut. Koulussa hän ei voinut olla tyytyväinen ennen kuin tuntisi kuuluvansa toisten joukkoon. Ja nyt tähän kaipaukseen liittyi vielä isän epäilysten kumoaminen. Jos hän nyt luopuisi haaveestaan tulla laulajattareksi, isä ei koskaan uskoisi hänen kestävän elämän kolhuja.


Julie pyörähti tuolilla ja soitti ”Finlandian” alkutahdit. Joulu oli ohi.

Catherine Marshallin tyttökirja Musta kahle (Julie’s Heritage, WSOY 1964, suomennos Kerttu Piskonen) on tarina hyvin suojattua elämää viettäneestä Julie Brownellista, joka ei missään vaiheessa ole oikein tajunnut kuuluvansa alempaan rotuun tumman ihonvärinsä takia. Julien isä on lääkäri, jolla tosin on vain mustia asiakkaita, mutta perhe elää hyvällä alueella, Julien parhaat ystävät ovat valkoiset Bets Hampton ja Doris Regan. Julie soittaa pianoa, luistelee, käy ystäviensä kotona ja on kuin kuka tahansa hiukkaa vaille viisitoistavuotias teini, kunnes…

Kaikki kuitenkin muuttuu rajusti, kun lukio alkaa. Siinä eivät auta edes upeat, New Yorkin läheltä ostetut uudet vaatteet, sillä Bets ja Doris eivät enää soita hänelle, vaikka he menevät lukioon samalle luokalle. Julie saa kokea mitä on olla värillinen. Vaikka hän olisi kuinka hyvä, kaunis ja lahjakas, sitä siltaa ei löydy, että hän voisi kumota ihon värinsä ja kävellä toiselle puolelle. Tosin kirjassa eräs hyvin valkoihoinen ja kaunis värillinen niin tekee, sillä Julien ystävän Marilynin isosisko Lorraine loikkaa yli ja jää valkoisten puolelle. Hän muuttaa pois ja jättää perheensä, sukunsa, koko värillisen historiansa, eikä tunnusta enää muuta kuin oikeutensa valkoihoisuuteen.

Julie on todella lahjakas ja pohdiskeleva nuori nainen, jolla on suuria suunnitelmia etenkin laulajan uran suhteen. Hän haluaa pyrkiä Juilliardin musiikkikorkeakouluun, mutta isä on toistaiseksi vastaan, sillä hän epäilee, että Julie ei henkisesti kestä mustien perintöosaa, sen mukanaan tuomia kokemuksia. Isä olikin oikeassa, sillä:

Hänen mieleensä tulvahti muistista pyyhkäistyjä tapauksia, joita hän aikanaan oli tuskin tajunnut: Äiti suojamuurina piittaamattomia myyjättäriä vastaan ja lieventämässä kiusallisia kohtauksia kadulla tervehdittäessä. Ja joskus ammoin se poika, joka oli virnistänyt ja huudellut heille. Mikä olikaan se herjaussana, jonka hän oli singonnut heidän peräänsä? Julie ei kyennyt nyt saamaan sitä mieleensä. Hän oli ollut silloin liian nuori ymmärtääkseen mitä se tarkoitti.

Julie saa kuitenkin aloittaa laulutunnit ja varmaan juuri niiden voimin hän selviää lukion alun vaikeista tilanteista. Sitten kuvioon astuvat pojat ja etenkin eräs Dave, joka pakottaa Julien katsomaan suoraan kohti väriään. Julie taistelee aluksi vastaan, mutta sitten tapahtuu asioita, joista kutoutuu niin Julien kuin Davenkin kasvutarina.

Tämä kirja on aikansa lapsi, mutta miten ollakaan, luin tämän alusta loppuun yhdellä kertaa. Tuli mieleeni, että kun minulle lapsena annettiin lahjaksi Salaisen puutarhan ohella Musta kahle ja Tuomo Sedän tupa, vanhemmillani oli päämäärä, jossa he onnistuivat: Olen ylitse kaiken rasismia vastaan. Ja puutarhahullu! Jos lapselle jankutetaan jostain asiasta, se ei mene perille, sillä kannettu vesi ei kaivossa pysy. Sen sijaan, jos lapsi kokee toisen lapsen kautta, millaista on olla syrjitty vain siksi, että iho on väriltään erilainen kuin muilla, siitä väistämättä herää tunne toisen kokemasta vääryydestä. Iiris rukkakin vetosi samoihin tunteisiin ja sen kirjan sain heti aapisen jälkeen. Olin hyvin herätetty kohtaamaan epäoikeudenmukaisuuden maailman, jolle oli mahdollista tehdä jotain. Sitä eivät hetkauttaneet päivittäiset poniratsastukset, isän prinsessana olo ja sen mukanaan tuomat etuudet, eivät koulumenestys tai paras lapsuuden ystävä, jonka kotona oli useita palvelijoita. Olin kotonani kaikkialla, mutta aina heikompien puolesta tavalla tai toisella. Julie löysi vahvuutensa ja polun omaan rotuunsa muita vihaamatta. Minä löysin polun kohdata ihmisen ihmisenä ja perustaa vain siitä, millainen hän on itsenään. Ehkä molemmat tytöt onnistuivat isänperintönsä vaalimisessa.



*****

Osallistun tällä kirjalla Tuntemattomat tyttökirjat –haasteeseen.


*****

Kiitän Saraa kirjan kansikuvasta.

ENNENNÄKEMÄTÖN SYKSY RAKENSI KORKEAN KUPOLIN...

Ennennäkemätön syksy rakensi korkean kupolin
eikä pilvien ollut lupa sitä kupolia pimentää.
Ja sitten hämmästeltiin: olihan jo syyskuun alku,
missä kylmät päivät viipyvät, ja missä sadesää?
Sameitten kanavien vesi hohti smaragdina
ja nokkoset tuoksuivat kuin ruusut, vain vahvemmin.
Oli raskas hengittää, niin sietämättöminä,
riivaten loimusivat ruskot.
Ne jäivät koko loppuelämäksi muistoihin.
Aurinko oli kuin kaupunkiin ilmaantunut kapinallinen
ja kevätmäinen syksy niin täynnä antautuvaa hekumaa
että tuntui kuin hauras lumikello juuri puhkeaisi kukkaan
kun tyynesti astuit kohti taloni verantaa.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012)
suomennos Pentti Saaritsa
kuva Sarppu

HYVÄSTI IHANA SYYSKUU JA KOHTA JO LOKAKUUKIN...

Runsas viikko sitten kuvasin teille lenkkipolkuni, mutta en vain ole ehtinyt sitä teille lokakuun väreissä esitellä, joten tulkoon tässä sunnuntaiehtoon rauhaan.

Kun katsoo kaislikon väriä, ei yhtään ihmettele niitä, jotka innostuvat lankojen kasvivärjäyksestä. Tämä kaislikon väri alkaa nyt jo haalistua, vaikka runsas viikko sitten perjantaina oli näin voimakas.

Yli viikko on mennyt tosi nopeasti, sillä sekä Anna Ahmatova Fontankan talossa että Ilonan Talven taikaa ovat aukaisseet minulle pikkupolkuja sekä ideoita sinne sun tänne. Olen niin innoissani monesta! Ja tietysti myös täynnä sisustuspaineita;-) Nyt on ledit ripustettu valkoisten verhojen taakse. Kuvia tulee jos onnistuvat. Olen myös menossa sekä Ilonalle & Riikalle että yhteen toiseenkin sisustuspaikkaan...

Tulevasta sen verran, että vastaan saamiini haasteisiin ja muihin vastaaviin seuraavan viikon tai kahden aikana. Kirjoista:  Tulossa on viimeinen kirjani Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen, Vuoden Luontokuvat 2012 ja sen jälkeen varmaan onkin jo vuorossa jännitystä.

Tämä järvenrantareitti on tasaista ja kaunista. Sitten tulee kiipeäminen joka olikin vähän aikaa sitten niin märkää, että saavuin kotiin jalat nilkkoja myöten kastuneina. Kaikki kiitos runsaiden sateiden.

Huomatkaa, millä vauhdilla vesi tulee ja suoraan minua kohti ja polullani.

Laitan näitä vähemmän esteettisiä kuvia useampia, että näkisitte sekä veden määrän että rinteen jyrkkyyden.

Puutarhassa saatiin tänään viimeiset jänisverkot laitettua ja vasta eilen tyhjennettiin suurin ulkokukkaruukku. Nyt on kaikki niin mallillaan, että saisi sataa vaikka lisääkin lunta eli täällä on siis jo satanut hennon valkean kerroksen. Jos ensilumi kiehtoo, voit lukea myös kirjan Ensilumi.

Melkein jo hyvästelemme lokakuun, joka on ollut uskomattoman antoisa. Kiitos siitä teille kaikille. Ja koska olen ollut niin täpinöissäni Ahmatovasta, kirjat eivät ala ennen kuin vielä vähän fiilistelemme Annan lumoissa...

Lumoavaa alkavaa viikkoa teille kaikille!

Love
Leena Lumi

ILONA PIETILÄINEN: TALVEN TAIKAA - 100 IDEAA VALKOISESTA RINTAMAMIESTALOSTA

Syksyn sateiden alkaessa kääriydyn hyyrystelemään sohvan nurkkaan ja täytän koko pienen taloni kynttilöin. Toivon, että se tempaa myös Sinut mukaansa ja inspiroidut kanssani! Tämä kirja on omistettu käsillä tekemisen riemulle. Sille, että toisen hylkäämästä romusta tehdään jotain tarpeellista ja toimivaa. Vuoden matkalla kuljet kanssani ja vierailet kodeissa, jotka saavat minut huokaamaan. Mikä valtava tunnelma niissä onkaan! Iloitsen jo siitä, kuinka hämmästyt niiden kauneudesta.

Tuoksuista, tunnelmista, ideoista, kauniista kodeista ja elämästä vanhassa rintamamiestalossa – siitä on tämä talven satukirja tehty. Mielestäni elämä voi olla seikkailu, se voi olla satu tai suloinen tarina. Kauneus saattaa olla lumisissa oksissa, se voi asustaa pihan perällä hylätyssä lautakassa tai sen voi löytää suolakurkkupurkista.

On aika aloittaa Talven taika ja antaa sen viedä mukanaan!

Näin johdattelee Ilona Pietiläinen meitä lumiseen seikkailuun uuden kirjansa Talven taikaa – 100 ideaa valkoisesta rintamamiestalosta (Docendo 2012)  alkusanoissa. Olen nyt ihastellut Ilonan tuttua, mutta aina uutta ideoivaa kädenjälkeä vaeltaen sivulta sivulla, tunnelmasta tunnelmaan, kauniista kodista toiseen. Mieleeni on jäänyt sata ideaa, sekä askarteluja että ruokaherkkuja, eräs Punaturkki on hymyillyt minulle silmät viiruina, kuono lumitimanteissa, olen valmistanut jäistä kauneutta, askarrellut uunille huntua, väkertänyt rakkauskirjeille laatikkoa, kukka-asetelma toisensa jälkeen on syntynyt ja kurpitsajuhlaakin on vietetty. Jäin vähän jumiin sillä hyvin alussa polku vei minut Ilonan grillimajaan ja sinnehän olisin halunnut jäädä!

Maja on pensselöity tummanpuhuvalla Valtilla, jossa ripaus helmiäistä mukana. Grilli on ulkopuolella niin, että tuli lämmittää sisällä olijaa. Esteetikko sisustajamme on pinnoittanut lasit huurteisella kalvotarralla, josta syntyivät upeat saksanhirvet, nuo majaan kurkkivat. Grillimaja odottaa jo uudenvuoden juhlijoita ja valaistus on tietenkin kynttilöitä, taivaan tähtiä ja lumen valoa.

Talven taikaa ei ole pelkkää talvea, vaikka se minulle olisikin oikein hyvin sopinut, vaan kirja jakaantuu kolmeen osaan: Syksyn saapuessa, Joulun hiipiessä ja Kohti kevättä, joten kaikille löytyy omaan mieleen parhaiten sopivia tunnelmia. On aivan selvää, että kransseja tehdään, vanhoille kirjoille, joita ei enää lueta, löytyy uusiokäyttöä ja käytöstä pois hylätyt hopealusikat saavat aivan uuden ja näkyvän roolin. Oi, miksi annoinkaan tyttären matkaan kaikki hopealusikkaani…Valkoista valkoisella jutussa valmistaudutaan lumenvalkoisiin juhliin, joissa kukkivat niin elävät kuin itse valmistetut valkoiset kukat. Askartelun välissä pysähdytään tunnelmoimaan ja nautitaan kaneliglögiä.

Tuoksuvassa kodissa valmistamme Hunajamanteleita ja sinne tänne rakennamme pieniä tuoksupesiä, jotka ovat osa joulun taikaa. Helmer-tonttu istuu saunassa ja on ihan hiljaa, mutta seikkailulliset kuumailmapalloilevat tontut huutavat, että nyt näkyy Pretty in pink…eli olemme ensimmäisessä vierailukohteessamme, Villa Honkasalossa Talon historia alkaa jo 1900-luvun vaihteesta ja sen seinät ovat nähneet niin tyylisuuntien muutoksia kuin monen moisia kohtaloita. Uusien tuulien myötä saapuivat nykyiset asukkaat: äiti, isä, kahdeksan lasta, kaksi koiraa, neljä kissaa, muutama gerbiili sekä pupu, joten on siinä talolla ollut ihmettelemistä. Kaikki meni hyrskyn myrskyn ja nyt perhe elää Elämää isolla E:llä valtaisan remontin jälkeen ja nauttii sisustamisesta, piparkakkutalojen leipomisesta ja odottaa joulua tavoilla, joihin saat kirjassa monta kurkistusta.

Käymme myös Keltaisessa talossa Karjaalla ja Hämeenlinnassa Pilvenhattaralla, kunnes suuntaamme kohti Nauvoa. Saan nostalgisia tunnelmia, sillä etsimmehän itse vuosia sitten täältä taloa, vaan kun sen löysimme, paikka meren rannalla oli aivan ihana, mutta talo ei ollut yhtään meidän kotimme.

Ehkä olisi pitänyt tehdä, kuten on tehnyt Camilla Hynynen, Jannasgårdin emäntä, joka kirjassa esittelee kotiaan omin kuvin ja tekstein:

Löysimme noin 160 vuotta vanhan talovanhuksen, joka oli seissyt tyhjillään viimeiset 20 vuotta. Se kaipasi rakkautta ja huolenpitoa. Vuosi oli 2003 ja viisi vuotta myöhemmin talo seisoi omalla tontillamme Nauvossa. Purimme talon siis palasiksi, säästimme kaiken mikä oli säästettävissä ja kokosimme uudestaan omalle tontillemme.

Camillalla on monta mukavaa ideaa ja tunnelmantuojaa kodissaan: paljon avohyllyjä, kunnon puulaari,  räätikkäät, yrtit ja viinit kodikkaasti keittiön työtasolla, kattoparrut näkyvissä, kunnon puulattiat, kaunis sininen puolipaneeli, ihanat nojatuolit sukukuvanurkkauksessa, konstailematon ruokapöytä, koriste-esineitä hallitusti, kirjat hyödynnetty sisustuksessa hauskasti, maisema ikkunoiden takana vaihtuvana vuodenaikataluluna, vinttiin kaartuvat raput ja pollariköysi, makuuhuoneen harmonia, meren tuoksu…cosy&country

Ilona Pietiläisen kirja Talven taikaa ei ole siis vain talvea, sillä löytyy vappuhauskaa, kevään odotusta ja idätysideoita, syyreenin kukkia ja vanhan pöydän uusi elämä, joka oli minulle se klick! Ihan romusta pöydästä voi saada kaunispintaisen perhospöydän! Tietenkään emme nytkään unohda pinkkiä, emme herkkuja ja kirjan Loppusanoista löytyy Ilonan kaunis kirjoitus äitiydestä tunteella:

Minä olen sinun Äitisi – Sinä minun Lapseni

Minä tuon sinulle rauhallisen paikan – Sinä minulle villin

Minä olen päivällinen ja lounas – Sinä suklaakakkuni…

Ilona hermoili etukäteen, että mitä minä olen mieltä ja mitä sanon mistäkin. Enhän kyllä kovasti ole tainnut löytää moitittavaa Interiöörilumoojattaren aikaisemmistakaan kirjoista ja niitä on eräitäkin tullut luettua. Ihan väkisin sitten päätin löytää yhden puutteen, mutta miten voin sen löytää kaikkien näiden lumottujen kuvien ja tunnelmallisten tekstien virrassa…Lähden sitä etsimään nyt:

Vaellan läpi lumisen puutarhani huurteiset saksanhirvet sielussani. Hämärä putoo. Merin koiruus juoksee pihalla nuttu lumisena ja Olga ihmettelee moista vouhotusta, antaa lumisuukon mamille. Lumikeijut aloittavat tanssinsa, hiuksissani lunta ja keijupölyä. Mistä keijupölyä tulee kun maa martona makaa? Seuraan keijuja, kunnes saavumme jouluruusujen luokse ja mitä näenkään: Helleborus niger kukkii valkoisena valkoisesta, lumesta lumona.

Tämä kirja on niin ihana, että se olkoon nyt jouluruususi♥ Ja myös lumisin joululahjavinkkini!

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut myös Annika K

*****

Täältä löydät muut sisustuskirjat Leena Lumissa.

*****

Jos haluat tietää enemmän jouluruuususta, lue vaikka Satu Kukkameri ja lumen ihme

Anna Ahmatova Fontankan talossa

…Annettuaan Aleksei Tolstoille korvapuustin OM palasi kiireesti Moskovaan ja sieltä soitteli joka päivä Anna Andrejevalle ja rukoili tätä tulemaan. Anna Andrejeva empi, OM oli vihainen. Jo pakattuaan ja ostettuaan lipunkin Anna Andrejevna seisoi ikkunan luona miettimässä. ”Rukoiletteko että menköön pois teiltä tämä kaikki?” kysyi Punin, viisas, sapekas ja säkenöivä mies. Hänpä juuri kävellessään Anna Andrejevnan kanssa Tretjakovin galleriassa sanoi äkkiä: ”Ja nyt mennään katsomaan, miten teidät viedään teloitettavaksi.” Niin syntyivät säkeet: ”…ja sitten vankkureilla hämärissä lantalumeen uppoaa…Kuka hullu Surikov viime tieni kuvaa?” Mutta sitä matkaa Anna Andrejevna ei joutunut tekemään: ”Teitä pidätellään aivan loppuun asti”, Nikolai Nikolaevitš Punin sanoi, ja hänen kasvolihaksensa nykivät. Mutta Anna Andrejevan unohdettiin eikä häntä viety, sen sijaan hän koko elämänsä ajan saatteli ystäviään näiden viimeiselle matkalle, myös Puninin.

Nadežda Mandelštam: Ihmisen toivo (Vospominanija, Otava 1972, suomennos Esa Adrian)

Saadessani käteeni Pirjo Aaltosen, Anne Hämäläisen ja Sanni Sepon yhteistyöteoksen Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012) hetki löi. Vaellettuani vuosia Neuvostoliiton vankileirien saaristoissa, sitä ennen Venäjän kirjallisuuden klassikoissa ja viimeksi Romanoveissa, olin tullut sille ovelle, jonne runoilija Osip Mandelštamin (OM) puolison, Nadeždan, kirja minua houkutti jo vuosia sitten ja siinä ovessa luki: Anna Ahmatova. Hän on nainen, joka kaiken aikaa oli mukana Mandelštamin muistelmissa, mutta loppuun asti nimellä Anna Andrejevna.  Hän sai elää ilman karkotusta, mutta vuosikausia pannassa, sillä Stalinin aikana, elokuun 14. päivänä 1946, astui voimaan ns. Ždanovin asetus, joka oli voimassa aina lokakuun 20. päivään vuonna 1988. Neuvostojärjestelmä vei Ahmatovalta ’äänen’. Hän ei voinut julkaista mitään, joten hän elätti itseään vaivoin käännöstöillä ja pääasiassa muiden avustamana. Jälkipolville hän soi sitäkin kirkkaammin, mistä on osoituksena jo tämä kipeänkaunis Anna Ahmatova Fontankan talossa, jonka kokonaisvaltainen hohto lävitse pannan ja aikain tarjoaa Ahmatovan äänen kuin ’valoksi, kunnian säteiksi!’

Runo ei ole erakko, sen kumppani ovat kuvat, tarinat, kyyneleet, kuolemat ja himot. Mistä muusta kannattaa kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta! Sitä täynnä on tämä kaunis kirja, jonka teksti on Pirjo Aaltosen, valokuvat Anne Hämäläisen ja kollaasit ja ulkoasu Sanni Sepon. Kirjan tekijöiden yhteistyö on tuonut esille Stalinin ajan erään taiteilijakohtalon, mutta monta muuta siinä ohessa. On tavoitettu rujon kauneus, nälän kyyneleet, pelon kipu, öiset koputukset ja lähdöt ja myös se pahin eli pienen Valjan kohtalo, jota…

Ahmatovalla oli useita miehiä, mutta vain yksi lapsi, Lev Gumiljov, jonka hän oli saanut ensimmäisestä avioliitostaan Nikolai Gumiljovin kanssa. Äidin ja pojan suhde oli aina vaikea ja Lev joutui vuosikausiksi leireille ja toistuvasti, arvellusti siksi, että hän oli Ahmatovan lapsi. Pirjo Aaltonen kirjoittaa Ahmatovasta runoilijana näin:

Ahmatova saavutti jo 1910 –luvulla suurta mainetta runoilijana, ja hän oli Osip Mandelštamin ja silloisen aviomiehensä Nikolai Gumiljovin ohella akmeistisen runouden johtohahmo. Akmeistit tähtäsivät runokielessään yksinkertaisuuteen ja konkreettisuuteen, kun taas heitä edeltäneet symbolistit olivat ilmaisseet itseään unien, vertauskuvien ja myyttien kautta.

Ahmatovaa suomentanut Marja-Leena Mikkola kiteyttää hienosti:

Ahmatova pyrkii välittämään psykologiset tilat epäsuorasti, kiinnittämällä huomion ihmisen käyttäytymisen ulkoisiin ilmiöihin ja kuvaamalla tapahtumatilanteita ja ympärillä olevia esineitä. Ulkoisesta tulee sisäisen ilmaisukenttä.

Ahmatova oli kaunis niin naisten kuin miestenkin mielestä. Hänessä virtasi tataariverta ja hänen surumielinen ja sisäänpäin kääntynyt olemuksensa sai monet haluamaan häntä.  Ahmatovaa valokuvattiin enemmän kuin ketään toista 1900 –luvulla elänyttä venäläistä runoilijaa. Hänestä maalattiin muotokuvia ja häntä ikuistettiin grafiikan keinoin – ilmeisesti alastonkuvissa. Kirja tulvii kuvia kauniista runoilijasta. Eläessään hän koki monta suhdetta. Kun bolševikit olivat teloittaneet hänen ensimmäisen miehensä, astui kuvaan hänen pitkäaikaisin elämänkumppaninsa Nikolai Punin.  Puninin haltuunsa saamaan Fontankan asuntoon Ahmatova muutti 1926. Fontankan asunnosta monet, mm. Ahmatovan poika Lev Gumiljov ja usein runoilija Osip Mandelstam, saivat turvapaikan. Stalin terrorilta ei ollut kuitenkaan suojaa ja Ahmatova oli usein saattamassa muita, kun turvallisuuspoliisi NKVD iski.  Hän sattui olemaan paikalla myös kun Osip Mandelštam vietiin.

Marraskuussa 1945 Isaiah Berlin, Ison-Britannian Moskovan –lähetystön nuori lähetystösihteeri, saapui Leningradiin ja soitti Anna Ahmatovalle. Vain muutamia tapaamisia, joita niitäkin varjostivat turvallisuuspalvelun agentit, usein hyvinä ystävinä esiintyvät. Kaikesta huolimatta Berlinistä tuli Ahmatovan yksinäisyyteen hiljainen keskustelukumppani kuten olivat Nikolai Gumiljov sekä Osip Mandelštam. Berlinille Ahmatova kirjoitti runonsa Kolmas ja viimeinen, joka löytyy kirjasta Marja-Leena Mikkolan suomentamana.

Kuin kurjuutta ei olisi riittävästi koettu, tapahtui tätä ennen vielä Leningradin piiritys ja siihen liittyy Ahmatovan suhde lääkäri, patologi Vladimir Garšiniin. Kun piiritys alkoi, Ahmatova oli paossa Taskentissa, mutta Garšin jäi piiritettyyn Leningradiin työskennellen kaupungin johtavana patologina. Tarkoitus oli, että pari menisi avioliittoon sodan päätyttyä, mutta jotain oli tapahtunut rajoja rikkovalle Ahmatovalle Taskentissa, ja uupunut Garšin hyvästeli Ahmatovan jo rautatieasemalla.

Kuka ikinä rakastaa runoja ja mennyttä maailmaa, on joutuva tämän kauniin kirjan pauloihin. Itselleni tämä meni vähän ylikin, sillä olisinhan ilman viimeistä sotaa viipurilainen. Yhtä lujasti kuin työnnän Venäjää kauemmas, se hiipii salaa uniini, kuiskii varjoissa, välkkyy lumessa.

Kiitän kirjan tekijöitä sekä saamistani lisäkuvista että yleensä ottaen tästä kirjasta, joka jää kirjastoni timantiksi♥  Vuoden kaunein kirja joululahjapakettiin, unohtumattomaksi muistoksi ystävälle, vaikuttavaksi elämykseksi itselle!

Garšinille omistettu kaunis runo olkoon lumitimanttinen ylistys Anna Ahmatovalle Fontankan talossa – ja runouden vapaudelle. Suomennos Marja-Leena Mikkolan.

Juhli kanssani tätä lumista yötä

kuin viimeistä vuosipäiväämme.

Katso, tänään on palannut ensimmäinen –

se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,

Moika upposi pimeään.

Joku himmensi kuunvalon tahallaan –

mihin mahdamme mennäkään…

Kahden keisarihaudan väliin

on eksynyt puisto takkuinen,

ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt

antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret

ja Joutsenkanavan kristalli…

Kun sydämessä on pelko ja riemu,

mihin voisin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani

kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä

säde sytyttää eloon lumen tomun,

se hohtaa hopeista lämpöä.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Elina/Luettua elämää Susa  Jaana  Opuscolo  ja MarikaOksa