Anna Ahmatova Fontankan talossa

…Annettuaan Aleksei Tolstoille korvapuustin OM palasi kiireesti Moskovaan ja sieltä soitteli joka päivä Anna Andrejevalle ja rukoili tätä tulemaan. Anna Andrejeva empi, OM oli vihainen. Jo pakattuaan ja ostettuaan lipunkin Anna Andrejevna seisoi ikkunan luona miettimässä. ”Rukoiletteko että menköön pois teiltä tämä kaikki?” kysyi Punin, viisas, sapekas ja säkenöivä mies. Hänpä juuri kävellessään Anna Andrejevnan kanssa Tretjakovin galleriassa sanoi äkkiä: ”Ja nyt mennään katsomaan, miten teidät viedään teloitettavaksi.” Niin syntyivät säkeet: ”…ja sitten vankkureilla hämärissä lantalumeen uppoaa…Kuka hullu Surikov viime tieni kuvaa?” Mutta sitä matkaa Anna Andrejevna ei joutunut tekemään: ”Teitä pidätellään aivan loppuun asti”, Nikolai Nikolaevitš Punin sanoi, ja hänen kasvolihaksensa nykivät. Mutta Anna Andrejevan unohdettiin eikä häntä viety, sen sijaan hän koko elämänsä ajan saatteli ystäviään näiden viimeiselle matkalle, myös Puninin.

Nadežda Mandelštam: Ihmisen toivo (Vospominanija, Otava 1972, suomennos Esa Adrian)

Saadessani käteeni Pirjo Aaltosen, Anne Hämäläisen ja Sanni Sepon yhteistyöteoksen Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012) hetki löi. Vaellettuani vuosia Neuvostoliiton vankileirien saaristoissa, sitä ennen Venäjän kirjallisuuden klassikoissa ja viimeksi Romanoveissa, olin tullut sille ovelle, jonne runoilija Osip Mandelštamin (OM) puolison, Nadeždan, kirja minua houkutti jo vuosia sitten ja siinä ovessa luki: Anna Ahmatova. Hän on nainen, joka kaiken aikaa oli mukana Mandelštamin muistelmissa, mutta loppuun asti nimellä Anna Andrejevna.  Hän sai elää ilman karkotusta, mutta vuosikausia pannassa, sillä Stalinin aikana, elokuun 14. päivänä 1946, astui voimaan ns. Ždanovin asetus, joka oli voimassa aina lokakuun 20. päivään vuonna 1988. Neuvostojärjestelmä vei Ahmatovalta ’äänen’. Hän ei voinut julkaista mitään, joten hän elätti itseään vaivoin käännöstöillä ja pääasiassa muiden avustamana. Jälkipolville hän soi sitäkin kirkkaammin, mistä on osoituksena jo tämä kipeänkaunis Anna Ahmatova Fontankan talossa, jonka kokonaisvaltainen hohto lävitse pannan ja aikain tarjoaa Ahmatovan äänen kuin ’valoksi, kunnian säteiksi!’

Runo ei ole erakko, sen kumppani ovat kuvat, tarinat, kyyneleet, kuolemat ja himot. Mistä muusta kannattaa kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta! Sitä täynnä on tämä kaunis kirja, jonka teksti on Pirjo Aaltosen, valokuvat Anne Hämäläisen ja kollaasit ja ulkoasu Sanni Sepon. Kirjan tekijöiden yhteistyö on tuonut esille Stalinin ajan erään taiteilijakohtalon, mutta monta muuta siinä ohessa. On tavoitettu rujon kauneus, nälän kyyneleet, pelon kipu, öiset koputukset ja lähdöt ja myös se pahin eli pienen Valjan kohtalo, jota…

Ahmatovalla oli useita miehiä, mutta vain yksi lapsi, Lev Gumiljov, jonka hän oli saanut ensimmäisestä avioliitostaan Nikolai Gumiljovin kanssa. Äidin ja pojan suhde oli aina vaikea ja Lev joutui vuosikausiksi leireille ja toistuvasti, arvellusti siksi, että hän oli Ahmatovan lapsi. Pirjo Aaltonen kirjoittaa Ahmatovasta runoilijana näin:

Ahmatova saavutti jo 1910 –luvulla suurta mainetta runoilijana, ja hän oli Osip Mandelštamin ja silloisen aviomiehensä Nikolai Gumiljovin ohella akmeistisen runouden johtohahmo. Akmeistit tähtäsivät runokielessään yksinkertaisuuteen ja konkreettisuuteen, kun taas heitä edeltäneet symbolistit olivat ilmaisseet itseään unien, vertauskuvien ja myyttien kautta.

Ahmatovaa suomentanut Marja-Leena Mikkola kiteyttää hienosti:

Ahmatova pyrkii välittämään psykologiset tilat epäsuorasti, kiinnittämällä huomion ihmisen käyttäytymisen ulkoisiin ilmiöihin ja kuvaamalla tapahtumatilanteita ja ympärillä olevia esineitä. Ulkoisesta tulee sisäisen ilmaisukenttä.

Ahmatova oli kaunis niin naisten kuin miestenkin mielestä. Hänessä virtasi tataariverta ja hänen surumielinen ja sisäänpäin kääntynyt olemuksensa sai monet haluamaan häntä.  Ahmatovaa valokuvattiin enemmän kuin ketään toista 1900 –luvulla elänyttä venäläistä runoilijaa. Hänestä maalattiin muotokuvia ja häntä ikuistettiin grafiikan keinoin – ilmeisesti alastonkuvissa. Kirja tulvii kuvia kauniista runoilijasta. Eläessään hän koki monta suhdetta. Kun bolševikit olivat teloittaneet hänen ensimmäisen miehensä, astui kuvaan hänen pitkäaikaisin elämänkumppaninsa Nikolai Punin.  Puninin haltuunsa saamaan Fontankan asuntoon Ahmatova muutti 1926. Fontankan asunnosta monet, mm. Ahmatovan poika Lev Gumiljov ja usein runoilija Osip Mandelstam, saivat turvapaikan. Stalin terrorilta ei ollut kuitenkaan suojaa ja Ahmatova oli usein saattamassa muita, kun turvallisuuspoliisi NKVD iski.  Hän sattui olemaan paikalla myös kun Osip Mandelštam vietiin.

Marraskuussa 1945 Isaiah Berlin, Ison-Britannian Moskovan –lähetystön nuori lähetystösihteeri, saapui Leningradiin ja soitti Anna Ahmatovalle. Vain muutamia tapaamisia, joita niitäkin varjostivat turvallisuuspalvelun agentit, usein hyvinä ystävinä esiintyvät. Kaikesta huolimatta Berlinistä tuli Ahmatovan yksinäisyyteen hiljainen keskustelukumppani kuten olivat Nikolai Gumiljov sekä Osip Mandelštam. Berlinille Ahmatova kirjoitti runonsa Kolmas ja viimeinen, joka löytyy kirjasta Marja-Leena Mikkolan suomentamana.

Kuin kurjuutta ei olisi riittävästi koettu, tapahtui tätä ennen vielä Leningradin piiritys ja siihen liittyy Ahmatovan suhde lääkäri, patologi Vladimir Garšiniin. Kun piiritys alkoi, Ahmatova oli paossa Taskentissa, mutta Garšin jäi piiritettyyn Leningradiin työskennellen kaupungin johtavana patologina. Tarkoitus oli, että pari menisi avioliittoon sodan päätyttyä, mutta jotain oli tapahtunut rajoja rikkovalle Ahmatovalle Taskentissa, ja uupunut Garšin hyvästeli Ahmatovan jo rautatieasemalla.

Kuka ikinä rakastaa runoja ja mennyttä maailmaa, on joutuva tämän kauniin kirjan pauloihin. Itselleni tämä meni vähän ylikin, sillä olisinhan ilman viimeistä sotaa viipurilainen. Yhtä lujasti kuin työnnän Venäjää kauemmas, se hiipii salaa uniini, kuiskii varjoissa, välkkyy lumessa.

Kiitän kirjan tekijöitä sekä saamistani lisäkuvista että yleensä ottaen tästä kirjasta, joka jää kirjastoni timantiksi♥  Vuoden kaunein kirja joululahjapakettiin, unohtumattomaksi muistoksi ystävälle, vaikuttavaksi elämykseksi itselle!

Garšinille omistettu kaunis runo olkoon lumitimanttinen ylistys Anna Ahmatovalle Fontankan talossa – ja runouden vapaudelle. Suomennos Marja-Leena Mikkolan.

Juhli kanssani tätä lumista yötä

kuin viimeistä vuosipäiväämme.

Katso, tänään on palannut ensimmäinen –

se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,

Moika upposi pimeään.

Joku himmensi kuunvalon tahallaan –

mihin mahdamme mennäkään…

Kahden keisarihaudan väliin

on eksynyt puisto takkuinen,

ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt

antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret

ja Joutsenkanavan kristalli…

Kun sydämessä on pelko ja riemu,

mihin voisin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani

kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä

säde sytyttää eloon lumen tomun,

se hohtaa hopeista lämpöä.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Elina/Luettua elämää Susa  Jaana  Opuscolo  ja MarikaOksa