Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Oliko yksikään mies kirjoittanut sellaisia kirjeitä toiselle miehelle? Miten koko maailma vastustaisi ja tuomitsisi jos se pääsisi lukemaan niitä olkani ylitse, vaikka ne ovat kokonaisuudessaan yhtä luonnollisia ja tosia kuin kevät.

Alan Hollinghurstin ensimmäinen suomennettu teos Vieraan lapsi (The Stranger’s Child, Otava 2012, suomennos Markku Päkkilä) on pitänyt minua unenomaisessa labyrintissaan jo pari viikkoa. Se on vaatinut paljon, mutta antanut vieläkin enemmän. Brittiläisen yläluokan kuivan varmalla itsetunnolla Vieraan lapsi yritti eksyttää minua muotoleikattujen puutarhojensa sokkeloihin, mutta aliarvioi pahasti sitkeyteni: Minusta tuli kirjan Daphne – ja ehdottomasti tahtomattani, vaikka häntä ihailenkin, mutta olen jo aikaa sitten huomannut samaistumisen avaavan tuhansia lukemisenymmärtämisiä.

Vieraan lapsi vie siihen brittiläisyyteen, jota en pysty ikinä vastustamaan: Aikaan ennen sotia ja niiden välisiin vuosiin. Tosin Hollinghurstin kirja jatkuu aivan nykypäiviin saakka, joten kyseessä on mammuttimainen teos. Kaikki alkaa vuodesta 1913, jolloin opiskelija George Sawle saapuu viikonloppuvierailulle perheensä maaseutukartanoon Two Acressiin. Mukana seuraa opiskelijatoveri, nuori runoilija Cecil Valance. Ja silloin tapahtuu jotain liki maagista, josta perheen nuori tytär Daphne toteaa Paul Bryantille vanhana, hauraana, mutta tiukkana:

Pitää muistaa se, että Cecilin seurassa kuka tahansa tunsi itsensä maailmankaikkeuden keskipisteeksi.

Hurmaava, mykistävä, aristokraattinen Cecil valloittaa viikonlopun aikana kaikki ja tulee myös kirjoittaneeksi Daphnen muistokirjaan runon Two Acres, jonka salaisuutta seuraavat sukupolvet yrittävät kiivaasti selvittää eli kenelle runo oli todella tarkoitettu. Ihmettelyyn olikin syytä, sillä Cecil rakasti sekä miehiä että naisia. Tämä lumoava viettelijä, jota äitinsäkin palvoi ohitse muiden, mutta joka kaatui ensimmäisessä maailmansodassa, jolloin Daphne:

Suloinen Cecil on kuollut…

Aivan selvää on, että Vieraan lapsi vaatii lukijaltaan kaiken keskittymisen, sillä kirjan viisi lukua ottavat pitkiä aikahyppyjä, jolloin yhtäkkiä lukijalta ainakin hetkeksi katoavat kaikki tutut henkilöt ja hän on pakotettu omaksumaan uusi aika, uusi ympäristö ja uudet ihmiset, kunnes kuin jotain sivupolkua paikalle astelee jälleen Daphne tai George, kirjan pitkäikäiset sisarukset.

Aikamatkalla kohtaamme monia, jotka ovat kirjoittaneet tai ovat kirjoittamassa Cecilistä. Tietenkin mukaan tulee myös uusia pareja, enimmäkseen homoseksuaaleja, jotka enemmän tai vähemmän salaavat taipumustaan, mutta monella tavalla siitä myös runsaasti ammentavat. Jossakin kohtaa kirjaa olin tuskastunut liian runsaaseen henkilögalleriaan, mutta kaiken pelasti Paul Bryant, joka hyvin itsepintaisesti päättää kirjoittaa Cecilistä täysin tyhjentävän elämänkerran. Hän ojensi minulle itsevarmasti takaisin kaiken tärkeän tästä upeasta kirjasta: runouden, brittiläisyyden, elämäni parhaan kirjan homoseksuaalisuudesta, Hollinghurstin älyllisoivaltavan upean tekstin. Paul oli myös se, joka jälleen tuo päänäyttämölle jo kahdeksankymmentäkolme vuotiaan Daphnen, naisen, joka kirjan aikana ehti elää kuin monta elämää ja keiden kanssa!

Vieraan lapsen pitkä aikajana sekä pikkutarkkuus saattaa jossain kohden uuvuttaa, mutta kun huomaa, että Sawlen ja Valancen sukujen toisiinsa kietoutumiseen kätkeytyy monta salaisuutta, kirjan pohjaimu ottaa jälleen otteeseensa. Itse tuskin hengitin, kun pääsin lukuun, jossa Paul Bryant pääsee viimeinkin tapaamaan Daphnea tämän taloon, Olgaan. Paul tietää, että jossain on paljon kirjeitä, oikeita kirjeitä, Cecilin ja muiden kirjoittamia ja elleivät ne ole Daphnella, niin Daphne ainakin on henkilö, joka on avain salattuun, Daphne, joka on itse kirjoittanut kirjan Cecilistä, Daphne, jonka muistikirjaan Cecil kauan sitten kirjoitti runon Two Acres. Daphne, joka vähät välittää Bryantista, tai antaa ainakin niin uskoa.

Hollinghurstin teos on jossain kohden kuin petollinen rakastaja: Antaa ymmärtää antavansa enemmän kuin antaakaan. Mutta ennen kuin huomaatkaan, hän saa jälleen veresi kiehumaan, vaikka olisikin vain pätkä vanhan naisen hajoavia muistikuvia, hauraita ajatuksia yön ja aamun oudolla rajalla.

Mutta miksi hänen muka pitäisi alistua hyväksikäytettäväksi kahdeksankymmenenkolmen vuoden iässään? Hän ei ollut terve, silmävaivat tuottivat suurta murhetta….

Bryant kärtti muistoja, koska oli itse liian nuori ymmärtämään että muistot olivat vain muistojen muistoja.  Ja vaikka hän muistaisikin jotain, miksi hän haluaisi jakaa muistikuvansa juuri Paul Bryantin kanssa?

Hänen kirjansa seikkaperäisyyttä oli hämmästelty, mutta kuten hän oli ollut vähällä myöntää Paul Bryantille, se oli suureksi osaksi – ei mielikuvitusta, mikä ei ollut oikeiden ihmisten kanssa sallittua, vaan eräänlaista runollista ennallistamista. Totuus nimittäin oli, että kaikki hänen aikuisikänsä mielenkiintoiset ja tärkeät tapahtumat olivat tapahtuneet, kun hän oli enemmän tai vähemmän humalassa. Hän muisti hyvin vähän siitä, mitä tapahtui iltaisin varttia vaille seitsemän jälkeen, ja jo kuuden vuosikymmenen ajalta ja kauemminkin illat peittänyt sumu täytti päivätkin.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Jaana Kaisa Reetta T.  Sanna/Luettua  Sonja  Karoliina  Katja/Lumiomena  Pekka  Minna  Liisa  Suketus Amma  Mustikkakummun Anna  Laura/Lukuisa  Donna mobilen kirjat


*****

Lukuvuoteni 2012 paras kirja Leena Lumissa