Luettuani
Tess Gerritsenin uusimman jännitysromaanin Eloonjäänyt (Last to Die, Otava
2012, suomennos Ilkka Rekiaro) tajusin miten kaksijakoinen on oma
suhtautumiseni Gerritseniin. Luin häneltä Jääkylmän ja tein siitä
ilmestymisvuotensa parhaan dekkarin ja edelleen Jääkylmä on minulle Gerritsenin paras teos. Sitten tuli Hiljainen tyttö ja siinä oli
selvästi vaikeuksia päästä samaan tunnelmaan kuin missä olin Jääkylmän
eristyneen paikan arktisessa kauhussa. Onneksi Tess kuljettaa Wyomingista
mukanaan Julian ’Rotta’ Perkinsiä sekä tämän koiraa Karhua, että muistan aina:
Tess Gerritsen voi yllättää niin halutessaan.
Eloonjäänyt
on epätasainen. Alkupuoliskon veto on kova, sillä rikos on kiinnostava: Löytyy
kolme lasta, joiden vanhemmat ovat kuolleet epätavallisissa olosuhteissa.
Lapset saavat sijoituskodit, mutta nyt kuolevat sijoitusvanhemmat. Lapset jäävät
henkiin eli ovat kirjan elonjääneitä kuin sallimuksesta – vai vahingosta? Se
selviää kirjan lukijalle, kunhan hän jaksaa säilyttää keskittymisensä siinä
vaiheessa, kun mukaan tulee peitetarinoita, Nasaa, CIAta, käsittämätöntä pahaa,
joka on nimetty Ikarokseksi, salaseuraa, WikiLeaksia ja autokaahailua perinteisen
amerikkalaisen televisiosarjan tyyliin. Olisin ihan kevyesti voinut jättää
kirjan nämä osuudet pois, mutta sitten en olisi saanut tietää, miten lapset
selvisivät salaisessa piilopaikassaan, jonne heidät oli viety eristyksiin kauas
muusta maailmasta. Kohtaamme jälleen siis Wyomingin eristyneisyyden, mutta emme
tavoita aivan samaa taikaa ja kauhua tähtisumusta huolimatta.
Onneksi Tess
kuitenkin ottaa tiukan otteen lukijasta kirjan loppupuolella ja näyttää, että
hän on yllättäjien sukua. Tuskin kukaan, kovinkaan dekkarien lukija, saattaa
arvata loppua, joten se menee kuten pitääkin eli piina päättyy vasta
viimeisillä sivuilla. Kirjan ylimääräinen plussa tulee kauniista kannesta, joka ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, sillä niin rumia ja kammottavia ovat monien jännitysromaanien kannet. Kauhu pitää olla tarinassa, ei kannessa!
Se mitä
muuta Elonjäänyt tarjoaa, on tuttu pari, etsivä Jane Rizzoli ja oikeuslääkäri
Maura Isles. Heissä Gerritsen on luonut täydelliset henkilöt, jotka ehkä ovat
juuri se koukku, jonka takia Gerritseniä lukee kirja kirjan jälkeen, vaikka
joskus epätodellisuus valtaakin mieleen ja alkaa kaivata sitä kuuluisaa
brittiläistä salapoliisiromaanin taikahipaisua. Rizzoli ja Isles ovat
lihallisia ja heidän ongelmansa laajenevat rankoista farssin puolelle. Janen
suuri ongelma tuntuu olevan mammanpoikaveli Frankie sekä itsekäs isä Frank,
joka on jättänyt ihanan Angela-äidin huitukan takia, mutta on nyt vonkumassa
takaisin kotiin heti huomattuaan, että miehen lähtö on saanut Angelan kukoistukseen,
jossa uhkana ovat entisen kotiorjan intohimohäät! Minä en sitten kestä, jos
Angela ottaa Frankin takaisin ja jättää häntä palvovan Korsakin!
Naispari
täydentää toisiaan vakuuttavasti, mutta etenkin minua kiehtoo Maura Isles.
Hänessä on samaa vetoa kuin Patricia Cornwellin Kay Scarpettassa. Molemmat ovat patologeja
ja molemmilla on oma pimeytensä. Tosin Maura taitaa nyt viedä voiton, sillä Kay
on enemmän täydellinen, kun taas Mauralla on reppu, jossa painaa raskas
menneisyys:
Millainen minä olen. Vainajien kuningatar. Hirviöiden tytär. Pimeys ulottui hänen
suonissaan yhtä syvälle kuin veri, koska se oli samaa verta, joka virtasi hänen
äidissään Amaltheassa, murhaajassa joka viettäisi lopun ikäänsä vankilassa.
*****
****
Muut Leena Lumiin lukemani jännitysromaanit löydät täältä
Ääk. En voi lukea tätä juttua vielä sillä tämä lukulistallani, palailen asiaan. Dekkarinannaa!
VastaaPoistaKääk! Et saa lukea;-)
PoistaSitä dekkarit ovat!
Kansi on kyllä poikkeuksellisen kaunis!
VastaaPoistaMinutkin loppuratkaisu yllätti, hyvä Tess! Vielä ei ole kirjailijalta veto pois, vaikkei tämä Jääkylmään ylettänytkään. Maura ja Jane ovat kuin vanhoja ystäviä, sen verran monta seikkailua on heidän kanssa koettu. Mua jäi harmittamaan kun Mauralle ei ole aikoihin tapahtunut mitään kiinnostavaa... Mahtaako vielä palata papin kanssa yhteen?
Annika, täydellisesti;-) Minä jo mietin, että näenkö väärin...
PoistaHe ovat niin erilaisia ja siinä juuri niin yhteensopivat.
Sama täällä, sitä tylsää pappia vain, ei mitään kunnon juttua;-) Minä olen niin kyllästynyt siihen äijään, että sitä en hänelle enää toivoisi.
Aivan on uusi tuttavuus. Kannattaisikohan tehdä tuttavuutta...
VastaaPoistaMine, tämä ei ole Gerritsenin huippu. Missä se sun kirjalista nyt olikaan? Siinä oli ainakin Illallinen, hyvä juttu.
PoistaJos haluat lukea jännitystä, lue tänä vuonna Åsa Larssonin Uhrilahja tai sitten gerritseniltä Jääkylmä.
Luin vasta Jääkylmän ja nyt on menossa Hiljainen tyttö. Kiva lukea, että jatkoa on odotettavissa!
VastaaPoistaKiitokset harmaamalvan siemenistä, on kiva odotella uutta suvea.
A-L, Jääkylmä olikin tosi hyvä! Hiljainen tyttö erikoinen, ei huono.
PoistaSe on siis harmaamalvikki ja minusta malvojen kuningatar. Kukkivat yli kuukauden ja pysyivät pystyssä napakasti. Ole hyvä! Olen tässä siementen keruussa noviisi, mutta yritin tehdä parhaani. Ne ovat niin hurjan pieniä;-)
Olen juuri lukemassa Jääkylmää, ja joka ilta olen hokenut vieressä lukevalle miehelleni että ai ai, kun on niiiiin kamalan jännä! Todella hyytävä tarina, ja olen vasta puolessa välissä:) En ihan noin kamalaa tarinaa odottanut kun Gerritsen teokseen tartuin. Muutama muukin häneltä on ollut ihan sellaista kivaa peruskauraa, mutta Jääkylmä on kyllä huippu. Kun antaa mielikuvituksen vähänkin nousta siivilleen, niin jännäksi käy!
VastaaPoistaSonja, sun piti lukea Illallinen! Olen joka päivä käynyt kurkkimassa paitsi tänään en vielä...
PoistaJääkylmä on sikahyvä! Haluaisin nähdä sen myös elokuvana.
Jääkylmä on minulle edelleen Gerrtisenin paras ja minua ei jäävätä lumen takia, mutta onha se arktinen kauhu ihan oma lukunsa. Vähän kuin Åsa Larssonillakin.
:) Juu, Illallisen luin ekana, mutta onneksi sitten tartuin Jääkylmään - vaikka ei ollut ollenkaan jännärifiiliskään!:D Arktinen kauhu ja pelottavat lahkot ovat kyllä hyvä yhdistelmä, arktista kauhua lähdin aikoinaan hakemaan esim. Holtin 1222 -kirjasta, joka oli iso pettymys ja pelottavaa lahkoa puolestaan Läckbergin Saarnaajasta, joka teki vaikutuksen. Åsa Larssoniin pitäisi tutustua!
PoistaKävinkin jo;-) Minulta ei sanominen lopu Illallisesta ja Jääkylmään on kertomista melkein yhtä paljon.
PoistaIkävä sanoa, mutta olen niiiiin kyllääntynyt kolmeen ruotsalaiseen dekkaristiin, joilta ennen luin kaiken: Holt, Jungstedt ja Jansson. Kahta viime mainittua en edes enää erottanut toisistaan. Holt oli hyvä ensimmäisissä Johanne Wik -kirjoissaan.
Minulla on kaikki Åsa Larssonin kirjat ja olen ne lukenut järjestyksessä. Nyt voisit sitten arvata, mikä on vuoden paras dekkari...se alkaa U-kirjaimella;-) Well...yksi mustahevonen voi vielä yllättää, mutta ylittääkö hän Larssonin? Tuskin.
Haluaisin tietää, että pitääkö nämä Tess Gerritsenin Rizzoli&Isles sarjan kirjat lukea järjestyksessä? Eli onko yksi kirja yksi tarina?
VastaaPoistaAnonyymi, se on ihan lukijan makuasia. Jos haluaa kovasti seurata Mauraa ja Janea ja tietää, mitä he ovat aikaisemmin puuhanneet, sitten järjestyksessä, mutta minusta nämä voi lukea ja aloittaa ihan mistä vain. Paras on Jääkylmä: Aloita siitä! Yksi kirja on aina yksi tarina.
Poista