maanantai 8. lokakuuta 2012

TESS GERRITSEN: ELOONJÄÄNYT

Julian veti taskustaan talutushihnan, kytki sen Karhun pantaan ja ohjasi koiran likaisten vaatteiden luokse. ”Haista, poika”, Julian kannusti. ”Haista kunnolla. Siltä Claire haisee. Muistathan sinä Clairen?” Julian tarttui koiran isoon päähän kaksin käsin ja tuijotti Karhua suoraan silmiin. Heidän välillään oli lähes pyhä yhteys. Se oli taottu Wyomingin vuorilla, missä poika ja koira olivat oppineet luottamaan toisiinsa, missä henkiin jääminen oli edellyttänyt täydellistä luottamusta heidän välillään.

Luettuani Tess Gerritsenin uusimman jännitysromaanin Eloonjäänyt (Last to Die, Otava 2012, suomennos Ilkka Rekiaro) tajusin miten kaksijakoinen on oma suhtautumiseni Gerritseniin. Luin häneltä Jääkylmän ja tein siitä ilmestymisvuotensa parhaan dekkarin ja edelleen Jääkylmä on minulle Gerritsenin paras teos.  Sitten tuli Hiljainen tyttö ja siinä oli selvästi vaikeuksia päästä samaan tunnelmaan kuin missä olin Jääkylmän eristyneen paikan arktisessa kauhussa. Onneksi Tess kuljettaa Wyomingista mukanaan Julian ’Rotta’ Perkinsiä sekä tämän koiraa Karhua, että muistan aina: Tess Gerritsen voi yllättää niin halutessaan.

Eloonjäänyt on epätasainen. Alkupuoliskon veto on kova, sillä rikos on kiinnostava: Löytyy kolme lasta, joiden vanhemmat ovat kuolleet epätavallisissa olosuhteissa. Lapset saavat sijoituskodit, mutta nyt kuolevat sijoitusvanhemmat. Lapset jäävät henkiin eli ovat kirjan elonjääneitä kuin sallimuksesta – vai vahingosta? Se selviää kirjan lukijalle, kunhan hän jaksaa säilyttää keskittymisensä siinä vaiheessa, kun mukaan tulee peitetarinoita, Nasaa, CIAta, käsittämätöntä pahaa, joka on nimetty Ikarokseksi, salaseuraa, WikiLeaksia ja autokaahailua perinteisen amerikkalaisen televisiosarjan tyyliin. Olisin ihan kevyesti voinut jättää kirjan nämä osuudet pois, mutta sitten en olisi saanut tietää, miten lapset selvisivät salaisessa piilopaikassaan, jonne heidät oli viety eristyksiin kauas muusta maailmasta. Kohtaamme jälleen siis Wyomingin eristyneisyyden, mutta emme tavoita aivan samaa taikaa ja kauhua tähtisumusta huolimatta.

Onneksi Tess kuitenkin ottaa tiukan otteen lukijasta kirjan loppupuolella ja näyttää, että hän on yllättäjien sukua. Tuskin kukaan, kovinkaan dekkarien lukija, saattaa arvata loppua, joten se menee kuten pitääkin eli piina päättyy vasta viimeisillä sivuilla. Kirjan ylimääräinen plussa tulee kauniista kannesta, joka ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, sillä niin rumia ja kammottavia ovat monien jännitysromaanien kannet. Kauhu pitää olla tarinassa, ei kannessa!

Se mitä muuta Elonjäänyt tarjoaa, on tuttu pari, etsivä Jane Rizzoli ja oikeuslääkäri Maura Isles. Heissä Gerritsen on luonut täydelliset henkilöt, jotka ehkä ovat juuri se koukku, jonka takia Gerritseniä lukee kirja kirjan jälkeen, vaikka joskus epätodellisuus valtaakin mieleen ja alkaa kaivata sitä kuuluisaa brittiläistä salapoliisiromaanin taikahipaisua. Rizzoli ja Isles ovat lihallisia ja heidän ongelmansa laajenevat rankoista farssin puolelle. Janen suuri ongelma tuntuu olevan mammanpoikaveli Frankie sekä itsekäs isä Frank, joka on jättänyt ihanan Angela-äidin huitukan takia, mutta on nyt vonkumassa takaisin kotiin heti huomattuaan, että miehen lähtö on saanut Angelan kukoistukseen, jossa uhkana ovat entisen kotiorjan intohimohäät! Minä en sitten kestä, jos Angela ottaa Frankin takaisin ja jättää häntä palvovan Korsakin!

Naispari täydentää toisiaan vakuuttavasti, mutta etenkin minua kiehtoo Maura Isles. Hänessä on samaa vetoa kuin Patricia Cornwellin Kay Scarpettassa. Molemmat ovat patologeja ja molemmilla on oma pimeytensä. Tosin Maura taitaa nyt viedä voiton, sillä Kay on enemmän täydellinen, kun taas Mauralla on reppu, jossa painaa raskas menneisyys:

Millainen minä olen. Vainajien kuningatar. Hirviöiden tytär. Pimeys ulottui hänen suonissaan yhtä syvälle kuin veri, koska se oli samaa verta, joka virtasi hänen äidissään Amaltheassa, murhaajassa joka viettäisi lopun ikäänsä vankilassa.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Annika K  ja Margit

****

Muut Leena Lumiin lukemani jännitysromaanit löydät täältä

14 kommenttia:

  1. Ääk. En voi lukea tätä juttua vielä sillä tämä lukulistallani, palailen asiaan. Dekkarinannaa!

    VastaaPoista
  2. Kansi on kyllä poikkeuksellisen kaunis!

    Minutkin loppuratkaisu yllätti, hyvä Tess! Vielä ei ole kirjailijalta veto pois, vaikkei tämä Jääkylmään ylettänytkään. Maura ja Jane ovat kuin vanhoja ystäviä, sen verran monta seikkailua on heidän kanssa koettu. Mua jäi harmittamaan kun Mauralle ei ole aikoihin tapahtunut mitään kiinnostavaa... Mahtaako vielä palata papin kanssa yhteen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, täydellisesti;-) Minä jo mietin, että näenkö väärin...

      He ovat niin erilaisia ja siinä juuri niin yhteensopivat.

      Sama täällä, sitä tylsää pappia vain, ei mitään kunnon juttua;-) Minä olen niin kyllästynyt siihen äijään, että sitä en hänelle enää toivoisi.

      Poista
  3. Aivan on uusi tuttavuus. Kannattaisikohan tehdä tuttavuutta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mine, tämä ei ole Gerritsenin huippu. Missä se sun kirjalista nyt olikaan? Siinä oli ainakin Illallinen, hyvä juttu.

      Jos haluat lukea jännitystä, lue tänä vuonna Åsa Larssonin Uhrilahja tai sitten gerritseniltä Jääkylmä.

      Poista
  4. Luin vasta Jääkylmän ja nyt on menossa Hiljainen tyttö. Kiva lukea, että jatkoa on odotettavissa!
    Kiitokset harmaamalvan siemenistä, on kiva odotella uutta suvea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. A-L, Jääkylmä olikin tosi hyvä! Hiljainen tyttö erikoinen, ei huono.

      Se on siis harmaamalvikki ja minusta malvojen kuningatar. Kukkivat yli kuukauden ja pysyivät pystyssä napakasti. Ole hyvä! Olen tässä siementen keruussa noviisi, mutta yritin tehdä parhaani. Ne ovat niin hurjan pieniä;-)

      Poista
  5. Olen juuri lukemassa Jääkylmää, ja joka ilta olen hokenut vieressä lukevalle miehelleni että ai ai, kun on niiiiin kamalan jännä! Todella hyytävä tarina, ja olen vasta puolessa välissä:) En ihan noin kamalaa tarinaa odottanut kun Gerritsen teokseen tartuin. Muutama muukin häneltä on ollut ihan sellaista kivaa peruskauraa, mutta Jääkylmä on kyllä huippu. Kun antaa mielikuvituksen vähänkin nousta siivilleen, niin jännäksi käy!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonja, sun piti lukea Illallinen! Olen joka päivä käynyt kurkkimassa paitsi tänään en vielä...

      Jääkylmä on sikahyvä! Haluaisin nähdä sen myös elokuvana.

      Jääkylmä on minulle edelleen Gerrtisenin paras ja minua ei jäävätä lumen takia, mutta onha se arktinen kauhu ihan oma lukunsa. Vähän kuin Åsa Larssonillakin.

      Poista
    2. :) Juu, Illallisen luin ekana, mutta onneksi sitten tartuin Jääkylmään - vaikka ei ollut ollenkaan jännärifiiliskään!:D Arktinen kauhu ja pelottavat lahkot ovat kyllä hyvä yhdistelmä, arktista kauhua lähdin aikoinaan hakemaan esim. Holtin 1222 -kirjasta, joka oli iso pettymys ja pelottavaa lahkoa puolestaan Läckbergin Saarnaajasta, joka teki vaikutuksen. Åsa Larssoniin pitäisi tutustua!

      Poista
    3. Kävinkin jo;-) Minulta ei sanominen lopu Illallisesta ja Jääkylmään on kertomista melkein yhtä paljon.

      Ikävä sanoa, mutta olen niiiiin kyllääntynyt kolmeen ruotsalaiseen dekkaristiin, joilta ennen luin kaiken: Holt, Jungstedt ja Jansson. Kahta viime mainittua en edes enää erottanut toisistaan. Holt oli hyvä ensimmäisissä Johanne Wik -kirjoissaan.

      Minulla on kaikki Åsa Larssonin kirjat ja olen ne lukenut järjestyksessä. Nyt voisit sitten arvata, mikä on vuoden paras dekkari...se alkaa U-kirjaimella;-) Well...yksi mustahevonen voi vielä yllättää, mutta ylittääkö hän Larssonin? Tuskin.

      Poista
  6. Haluaisin tietää, että pitääkö nämä Tess Gerritsenin Rizzoli&Isles sarjan kirjat lukea järjestyksessä? Eli onko yksi kirja yksi tarina?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, se on ihan lukijan makuasia. Jos haluaa kovasti seurata Mauraa ja Janea ja tietää, mitä he ovat aikaisemmin puuhanneet, sitten järjestyksessä, mutta minusta nämä voi lukea ja aloittaa ihan mistä vain. Paras on Jääkylmä: Aloita siitä! Yksi kirja on aina yksi tarina.

      Poista