tiistai 8. tammikuuta 2013

Puhutaan ruuasta - asiakaskysely

Olen suhteellisen innokas kokkaaja, mutta en leipoja. Koska tarkoitus on kerätä oikeaan palkkiin yhden kuvan alle Ruokareseptit Leena Lumissa, ajattelin tehdä asiakaskyselyn, jonka kysymys/kysymykset kuuluu/kuuluvat:

Kiinnostaako ketään enää suomalainen ruoka? Onko salonkikelpoista blogata arkiruuasta, jossa voi olla  yhtenä ainesosana nakkeja, voiko esiin tuoda anopin salaisia reseptejä 30 vuoden takaa, vaikka niissä olisikin makkaraa tai syökö kukaan enää inkivääripäärynöitä tai vihreitä tomaatteja tai haluaako kukaan enää tietää, miten valmistetaan Mannerheimin kuha?

Olen itse ollut jo vuosia italialaisen keittiön ystävä, mutta koskaan hylkäämättä suomalaista ruokaperinnettä. Jos meillä kiehuu kahdeksan litran kattila nuukuussoppaa, se on merkki siitä, että olen sortunut tilamaan Peter Hahnilta...Ketä kiinnostaa minun nuukuussoppani;-) Tai se, että edesmennyt anoppini oli kuuluisa herkkujen loihtija ja usein haluttu pitoemäntä.
Helsingin Sanomissa oli 3.tammikuuta A.W.Yrjänän hyvä ruokajuttu Ihanat silakat rannalla, jossa kirjoittaja toi esille, miten huonoa ruokaa hän on usein saanut ulkomailla:

"Suomalaista ruokaa pidetään tylsänä. Mauttomimmat sapuskat olen kuitenkin saanut matkoilta.

Kun italialainen tarjoilija sosittelee annosta talon tapaan tai alla mamma, saat ruokaa, joka näyttää ja maistuu mannapuurolta. Puuron päällä on mnnä viikon karjalanpaistit ja jauhelihakastike sekaisin. Portugalissa kuulu tömäkkä ja tuhti vihanneskeittto on kaalivelliä. Müncheniläisen oluttuvan hapankaalissa haudutettu porsaanniska maistuu siltä kuin joku olisi jo pureskellut siitä maun pois. Venäläiset puolestaan osaavat kruunata kaiken etikalla, tillillä  tai kaalilla.

Mutta Espanja painii ihan omassa sarjassaan. Maasta löytyy nippu maailman kehutuimpia ravintoloita, silti monessa hienossa paikassa ei osata tehdä kuin yhtä salaattia. Sitä, missä on purkkitonnikalaa, epäilyttävä parsatanko ja keitetty muna. Harvat kastikkeet on nekin taiottu pusseista. Ainekset kypsennetään hengiltä. Jos uskaltaa tilata...."
Ja juttu jatkuu herkullisena... Olen itse kokenut osin saman Italiassa, kulinarismin kehdossa, jossa meillä oli vielä paikallinen ystävä oppaana eli piti löytyä parhaat ruokapaikat. Minulle Italissa ei ole maistunut mikään muu kuin parmankinkku, hunajameloni ja jäätelö! Käytännössä nälkäkuolema lähestyi ja yhtään herkullista pastaruokaa en saanut vaikka olen hulluna pastaan. Kuvalle tuli heti kääntöpuoli, sillä olen nauttinut elämäni kolme parasta ateriaa Zürichissä italialaisessa ravintolassa!

Mieheni on työnsä vuoksi kiertänyt maailmaa ja on varsin tarkka maistaja niin ruuassa kuin viineissä. Hän hokee syödessäni tekemääni munakoisoa kahdella tavalla,  gulassia, zarzuelaa tai vaikka mitä tahansa salaattia, jonka kyhään tuosta vain, että 'tätä et ikinä saa maailmalla, tätä et saa Pariisissa, etkä Pekingissä.' Olen itse usein samaa mieltä, että kotona tehty ruoka on parasta, mutta koska on kiva käydä myös ulkona syömässä, niin tulee mieleen hyvin, hyvin vaihteleviä kokemuksia, joista kyllä eräs Sen yhden Paikan ruoka menee ohitse kaiken muun, mutta on sesonkiherkku...ja on siellä sitten se yksi syysjuttukin...

Niin...olen siis aina harrastanut ruokaa. Sain keskikoulussa kotitaloudesta täyden kympin. Opettaja sanoi, että 'ikinä ennen en ole kymppiä antanut kenellekään.'Tässä kissa nostaa häntäänsä, mutta kiitos on äidin, sillä kun meillä luovuttiin kotiapulaisesta, minä aloin tehdä pääasiassa perheen ateriat. Siinä lukion ohella se kaikki meni...Ruoka on perhettä yhdistävä asia ja olen aina pitänyt kiinni siitä, että meillä syödään viikonloppuna kuin ruhtinaat: hyvin, hartaasti ja keskustellen. Siitä maaperästä on lasten hyvä ponnistaa, kun heitä kerran viikossa kunnolla kuunnellaan. Toisaalta arkena ei lasten isä ole yleensä ollut ruoka-aikaan kotona, vaan minä pidin kiinni vanhanaikaisesti että klo 17 lapset pöytään. Meri valitti, että 'kellään ei ole näin kamalaa', mutta luokanvalvoja kiitteli ja sanoi, että heillä tehdään ihan samoin. Lopulta me istuimme Merin kanssa kahdestaan usein arkena syömässä, mutta olin siirtänyt 'armollisesti' ruoka-aikaa alkamaan tuntia myöhemmin. Ja aina siis kotiruokaa. Nyt kun olemme kahdestaan, voimme tehdä kuinka huvittaa eli väliin R. tuo vaikka jonkun valmiin salaatin mukanaan ja minä saan sitten naputella teille näitä juttujani.

Yksinkertaisuus ja intohimo ruokaan ovat minusta kaiken perusta. Joskus ihan vaatimaton voi olla suuri herkku. Minulle se on suvisen Savonlinnan muikut siinä Saimaan rannalla nautittuna...
Olen liian perso herkuille, ehkä on vain hyvä, että en leivo. Tässä Sarpun unelmainen suklaakakku, menkää katsomaan, miten herkku valmistuu blogissa Tyrniä ja tyrskyjä.

En ole muuttumassa ruokabloggaajaksi, mutta ne, jotka ovat kauan minua seuranneet, ovat huomanneet, etten malta pysyä poissa keittiöstä. Kirjat ovat kuitenkin se ykkösjuttu ja tokana tulee puutarha. Kolmas on kai sitten keittiö...ja jossain ovat runot...

Arvon kaikkien tähän kyselyyn vastanneiden kesken vuoden 2011 parhaana ruokakirjana Suomessa palkitun kirjan Suomalaista voimaruokaa (Minerva 2011), joka pääsi Pariisin asti jatkokilpailuun. Arvonta tapahtuu ti 15.1. Jättäkää kommenttiin yhteystietonne ellei ole blogia.

Millaiset ruokareseptit siis kiinnostavat teitä?

herkkuterveisin
Leena Lumi

Keittokirjat Leena Lumissa

maanantai 7. tammikuuta 2013

Jouluruusu - talven taikaa, suven suloa


Kerron teille nyt rönsyillen tarinaa yhdestä viehättävimmästä kukasta, mitä tiedän eli jouluruususta. Olkaa tarkkoina, sillä mukana on niin legendaa kuin faktaa ja etenkin ihmetystä siitä, miten minusta, valkoisten amaryllisten palvojasta tuli jouluruusuihminen.



Ostin ensimmäisen kerran jouluruusua kotiimme viime talvena. Niitä oli muutamia, mutta kuvassa oleva  yksilö oli suurin ja se myös kukki todella, todella kauan. Sainkin sitten kevättalvella tutulta puutarhurilta vinkin, että 'vie se kukka kevääsen vaikka millä ja istuta keväällä puutarhaasi heti roudan sulettua.' Minä tein kaikkeni ja kyllä siinä eloa vielä oli, kun sen toukokuulla maahan laitoin, mutta sitten tulivat kylmät yöt takaisin ja liekö siihen menehtynyt. Olin aivan onneton! Mutta sitten joku armelias sielu, en muista enää kuka, kiitos♥, kertoi minulle, että jouluruusuja myydän taimina, joten eikun Viherlandiaan ja ostin kolme yksilöä, jotka nyt siis viettävät puutarhassani ensimmäistä talveaan. Tuttu puutarhuri siellä kertoi, että hänellä oli täällä Keski-Suomessa jouluruusu kukkinut kerran lumesta valkoisin kukin aivan kuin kirjassa Satu Kukkameri ja lumen ihme:



Kirjassa jouluruusukeiju kertoo Sadulle näin: "Minun nimeni on Helleborus niger, mutta voit kutsua minua Helleksi. Suomeksi nimeni on jouluruusu. Muistutan aika tavalla valkovuokkoa, jolle olenkin sukua. Kuulun anunculacae-perheeseen. Helleborus-suvussani on monia eri lajeja. Kuten näet, en ole vielä puhjennut kukkaan. minua palelee kovasti. Koko taimeni on lumen alla. haluatko tietää, miksi kukin keskellä talvea? Rakastan pitkiä, pimeitä öitä ja niiden kosteutta. Juuri tällaista oli kotiseudullani satoja vuosia sitten. Siksi tämä on minulle parasta kukkimisaikaa." Sadun Ranskasta kotoisin oleva Simone-mummi kertoo sitten, että vaari oli eläessään saanut jouluruusun kukkimaan juuri jouluksi. Vaari oli laittanut ruusulle tuulensuojan kopistettuaan ensin lumet kukan päältä. Vaari peitteli ruusun kuusenhavuilla. Saman asian ajaa pakkaspeite.



Jouluruusu on ollut ennen tärkeä lääkekasvi, josta tehtiin aivastuspulveria, jonka uskottiin auttavan vatsavaivoihin, hammassärkyyn, spitaaliin ja masennukseen. Jouluruusu on myrkyllinen ja sen myrkyn nimi on helleboriini. Uskotaan, että jouluruusu kodin nurkalla tuo onnea!



Tänä vuonna minulla on parhaiten kukkinut tämä Viherlandiasta ostamani lasimaljaan istutettu kukka, joka vain työntää koko ajan uusia kukintoja. Olen huomannut, että jouluruusun kastelun on oltava kohtuullista, mutta se ei saa kuivahtaa, toisaalta sen juuret eivät saa liota vedessä.



Myönnän, että en voisi enää edes kuvitella joulua ilman tätä viehätystä. Äitini ei tiennyt mitään jouluruususta ja niinpä yllätin hänet tänä jouluna juuri valkoisella jouluruusulla. Nyt hän sitten yrittää saada kukan vietyä elossa kevääseen ja istuttaa sen sitten puutarhaansa. Luottopuutarhurnii kertoi, että vaikka kukka näyuttäisi kuolleelta niin se alkaa yleensä hyvässä hoidossa lykätä uutta versoa ja niin minulle kävi nyt yhden kanssa, joten saanen senkin toukokuulla istutettua puutarhaan.



Ja tässä sitten jouluruusu Tuijan puutarhasta. Hänellä on pinkki jouluruusu! Kirjassa Perennat kotipuutarhassa kerrotaankin, että: "Vaaleajouluruusu on vanha isoäidin aikainen perenna, mutta risteyttämällä eri lajeja keskenään on saatu lukuisia uusia lajikkeita, mikä on lisännyt kiinnostusta jouluruusuihin. Usein myynnissä on kylvämällä saatuja tarhajouluruusun taimia, jolloin ne ovat ilman lajikenimeä. Värivaihtoehtoja on valkoisesta, keltaisesta ja vihreästä alkaen aina roosaan ja tummanviolettiin, lähes mustaan. Joukossa on myös täplikkäitä, raidallisia ja kerrannaiskukkaisia lajikkeita." Ja kasvuoloista sen verran, että 'Keväällä aurinkoa voisi olla runsaammin ja kesällä taas enemmän varjoa ja kosteutta. Jouluruusu on pitkäikäinen ja viihtyy samalla kasvupaikalla useita vuosia.' Tuijalla voit piipahtaa katsomassa lisää kuvia jouluruususta vaikka täällä ja täällä  Ja jos klikkaat tästä pääset Anna Amnellin sivulle, jossa näet monta monta kuvaa jouluruususta: Kuvia klikkaamalla aukeavat sitten jouluruusutarinat.



Jollain hauskalla tavalla tämä Tuijan pinkki jouluruusu on suloisesti syypää kaikkeen;-) Parhaat yksilöt eivät ole edes kovin edullisia...Kun Tuija teki viime vuonna muuttoa, minulla oli valtava hätä, että hän jättää nämä ruusunsa, unohtaa ne, mutta muistutin kai riittävästi, sillä ne lähtivät muuttokuorman mukana uuden kodin puutarhaan. Tässä vielä linkki Tuijan juttuun Aurinkoista Wappua! Kannattaa muuten kollata hänen jutuissaan, sillä siellä on melkein kaikkialla kuvia jouluruusuista.



Helle kirjasta Satu Kukkameri ja lumen ihme jatkaa kertomustaan tästä kukasta, joka on kuin unta, lunta ja unelmaa:

Legenda siitä miten jouluruusu sai alkunsa:

Olipa kerran pieni tyttö, joka oli niin köyhä, ettei voinut hankkia lahjaa Jeesus lapselle Beetlehemiin. Tyttö seisoi talviyönä kylmässä hangessa itkemässä. Siihen, mihin tytön kyyneleet putosivat, kasvoi myöhemmin ihana kukka nimeltä jouluruusu, Helleborus niger.


*****

Tämä juttu liittyy nyt puutarhasarjaani Leena Lumi's Flower Power

Love
Leena Lumi

Jouluruusu on myös marraskuun lumoa: Kaikki on tässä ja nyt. Tämä kukka pysäyttää ja saa olemaan läsnä hetkessä. Ihana, ihana marraskuu yllätyksiä tulvillaan!


Jouluruusun voi istuttaa heti keväällä kun routa on sulanut. Tässä on kyseessä myöhäinen istutus ja lajike on Helleborus 'Verboom Beauty'. Heille, jotka kantavat joulua sydämessään koko vuoden, jouluruusu on varmaankin se koskettavin kukka. Nämä marraskuvat ovat koiramme suuriruhtinatar Olgan haudalta...


Minäkin haluan sitten joskus kasvaa jouluruusua...


Marraskuun jouluruusu yläkuvassa 5.12.2013 eli itsenäisyyspäivän aattona. Kun tätä kasvia alkaa hengittää, elää sen nahoissa, tajuaa hyvin, miksi tämä kaunis kukka haluaa niin monessa maassa kukkia juuri jouluna. 


Ja nyt aletaan kuunnella, miten joulu lähestyy...

*****
Nyt on kevät 2014 ja tässä yksi ihanimmista jouluruusukuvista ikinä:
Mikä kontrasti onkaan jouluruusun hurmaavan kukinnon ja lehdettömien oksien ja ruohottoman maan välillä! Kuva on saatu tänne Erjalta: Kiitos♥


Marraskuu on maailman paras kuukausi hyvästeille ja uusille aluille!


Jouluruusu kuvattuna 5.12. 2014, jolloin lumesta ei vielä tietoakaan. Kukan nuput avautuvat ja uusia nuppuja on näkyvissä.


Jouluruusu rakastaa 'ranskalaista talveamme' pimeydestä viis!


Luulen ja toivon, että tästä paikasta vanhan mongolianvaahteran sylissä jouluruusu erityisesti pitää.



Nyt marraskuun 20. pnä satoi ensilumen. En ole saanut toimeksi käydä katsomassa, miten jouluruusut voivat, mutta viikko sitten oli vasta nuppuja...Nyt on loskaa ja lumet ilmeisesti vielä häipyvät, joten onhan se mahdollista, mikä tapahtui kerran ennenkin, että jouluruusu kukkii jouluaattona.


Jouluruusu äidillä eräänä talvena Luvialla...


Teija Tuiskun ET-lehteen kuvaamat jouluruusut ovat viehättäviä. Saviruukku ja alunakin luovat tunnelmaa. Kiitos kuvasta Teija!


sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann


Riisu pois tuo naurettava paita, hän sanoo ja auttaa napeissa. Pane töpinäksi, hän komentaa, ja nyt nuo tyhmät vihreät housut, anna kun minä avaan vetoketjun. No niin. Nyt on parempi. Ah, miten pehmeä. Miten ihana. Kuin pieni lintu, niin levoton. Anna minä painan suuni sille. Ole kiltti. Huomaatko nyt, minähän lupasin, että olisin hellä.

Carol Shieldsin teos Kaiken keskellä Mary Swann (Swann, Otava 2010, suomennos Hanna Tarkka)  vain vahvistaa voimakkaita ja osin ristiriitaisiakin, mutta ehdottomasti vahvasti positiivisia  tuntemuksiani Shieldsiä kohtaan.  Kaikki se, mikä on mukana hänen läpimurtoromaanissaan Kivipäiväkirjat, löytyy myös tästä teoksesta: huumori, tarkkailu, pikkutarkkuus ja pienenkin huomioiva, mielen sisällä oleminen, ihmisten väliset suhteet, pirstaleisuus, tyhjyyden pakeneminen…,mutta myös tuttu rakenne, jossa ensin tarjoillaan väkevät henkilöhahmot, kunnes loppua kohden purskahtaa todellinen keskusteluvallankumous, suullinen tai kirjallinen, koskien syystä tai toisesta poissaolevaa henkilöä. Hän voi olla jo kuollut, kuten nyt puheena olevassa kirjassa päähenkilö Mary Swann tai Ellei kirjan kuolemaa tekevä Reta Winters. Vähiten Shieldsin kirjoissa pidän kiihkeistä lopun ’Shields-lörpöttelyistä’, jotka minun mielestäni hieman latistavat hänen älykkäitä tarinoitaan sekä kuin ohentavat erikoisia henkilöhahmojaan ja juuri Kaiken keskellä Mary Swann teoksessa Shieldsin 'tavaramerkki' latistaa  kirjan muuten vahvaa kokonaisuutta. Mutta: Olen Shieldsistä ihan pääsemättömissä! Kun kerroin teille kirjasta Pikkuseikkoja kirjoitin:

Alku sisältää samat sanat, jotka ole joskus lukenut jonkun toisen romaanin alusta ja kuljetin niitä sanoja muistivihossani vuosia. Nyt en kirjailijaa enää muista, mutta annetaan Shieldsin sanoa:

On sunnuntai-ilta. Ja mielessäni käy ajatus, että minun pitäisi olla onnellisempi kuin olen.

Olin vuosia aikaisemmin lukenut Ellei ja se alkaa näin:

Alicia ei ollut niin onnellinen kuin hän olisi ansainnut.

Olin kantanut mukanani Shieldsin aloitusta kirjaan Ellei, joka selvisi minulle vasta kun luin kirjan uudelleen blogiani varten. En tietenkään aio ’korjata’ tuota tekstiä, sillä sattumakin saa näyttää, miten vaikuttunut olen tästä kanadalaisesta kirjailijasta.

Kaiken keskellä Mary Swann keskittyy eristyneen, kouluttamattoman, yhden runokirjan, Joutsenlaulun,  julkaisseen Mary Swannin ympärille. Hänestä on tehty sekä hyvin vahva ja traagisen kohtalon kokenut sankaritar, kuin myös varjo, joka pakenee sitä enemmän, mitä lujemmin hänestä kiinnostuneet ihmiset häntä yrittävät tavoittaa parikymmentä vuotta myöhemmin. Teoksen rakenne tarjoilee hänen jäljittäjänsä esitellen heidät tarkoin omissa pitkissä luvuissaan, mistä pidin kovasti. Mukana on feministitutkija Sarah Maloney, mihin tahansa kykenevä introvertti elämänkerturi Morton Jimroy, jonka Sarahiin kohdistuvat seksifantasiat ovat levottomuutta herättäviä verrattuna Sarahin runsaisiin, mutta ystävällisiin kirjeisiin hänelle:

Pehmeä, vaaleanpunertava kieli etenee pitkin hänen ruumistaan. Riisu nyt taivaan tähden tuo pyjama, Sarah kuiskii, ja avaa nuo tyhmät napit, nopeasti nyt. Oi, miten ihana, anna minä nuolen, nuolen, nuolen. no niin, etkö sinä tätä tarvinnut? Etkö sinä juuri tätä halunnut? Kyllä, tietenkin juuri tätä.

…sekä iäkäs kustantaja Frederic Cruzzi ja ainoa, joka on jotenkuten tuntenut Mary Swannin eli kirjastonhoitaja Rose Hindmarch. Erikoisempaa seurakuntaa saa hakea ja näillä henkilöillä Shields pääsee myös käsittelemään erästä suosikkiaihettaan eli ylempiä ja alempia luokkia,  sanomaan purevia huomautuksiaan, tekemään vertailuja. Tämä saattaisi joskus jopa ärsyttää ellei Carol olisi niin loistava kirjailija  - ja mikä tärkeintä, ellei hänen sydämensä valo lankeaisi alimmasta ylimpään ikään, koulutukseen tai maalliseen mammonaan katsomatta. Tosin myös hänen pisteliäisyytensä kohtaa kenet vain lupaa kysymättä. Tasa-arvoisesti.

Kirjailijan yllättävin veto on koota heterogeeninen seurue Swann-symposiumiin, joka esitetään satakaksikymmentä minuuttia kestävänä elokuvana. Shieldsin miltei pakollinen lopun lörpöttely on kirjoitettu tähän lukuun, jossa Mary Swannin henkilöä tavoittelevat saavat huomata, että hän on varjon varjo, joka kadottaa kuoltuaankin kaiken, mitä hänestä on jäänyt jälkeen, jopa Joutsenlaulunsa.

*****

Tämä on viides Carol Shields –teos, jonka tuon nyt blogiini. Jos joku kysyy minulta, mikä näistä on paras, saattaisin sanoa, että Kivipäiväkirjat. Toisena päivänä sanoisin, että ehdottomasti Ruohonvihreää ja kolmantena Ellei, jota kirjoittaessaan Shields oli jo sairastunut rintasyöpään. Olen lukenut myös Larryn juhlat, mutta nyt en löydä sitä mistään, joten siitä on tullut kuin varjoihin haihtuva Mary Swann...Mikä kirja on paras riippuu siitä, mitä vuodenaika on menossa tai mistä päin tuulee tai…Kaikki, mitä olen Shieldsiltä lukenut on kuitenkin ollut sitä sielumeren tummuutta, johon haluan sukeltaa vain löytääkseni pintaan noustuani edes pienen valon kajon.

Piti lukea tämä kirja, Kaiken keskellä Mary Swann, että sain tuntea selvästi Shields-melankolian. On sitä ollut ennenkin, mutta nyt tajusin, miten usein hän kätkee sitä sivuhenkilöihinsä. Tai hiuksiin, jotka eivät ole hyvin. Tai pelkoon menetyksestä, jota ei ole vielä tapahtunutkaan. Tai Rose Himranchin kätkettyyn suruun elämästä, joka on jäänyt elämättä:

Kun hän katsoo peiliin, hän näkee vain jotain sameaa…Nykyään häntä väsyttää melkein aina…

Silmät tuntuvat erityisen raskailta ja väsyneiltä, ja joskus Rose on ajatellut, että ne ovat kuin kaksi kovaa kiveä, jotka on istutettu tähystyspaikalleen puolikuolleisiin kasvoihin.


Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Marke  Anna Elina  Jaana  ja Erja

perjantai 4. tammikuuta 2013

- tulisit vaikka tuskassa sydänyön hetkenä niin että...

- tulisit vaikka tuskassa
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai 
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itseltäsi

ja minä 
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia

painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö

- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella (WSOY 1988)
kuva Minttuli

torstai 3. tammikuuta 2013

Umayya Abu-Hanna ja kirjabloggaaja joka leikkii tulella

Ehdoton tarkoitukseni oli olla puuttumatta kaikkeen, mikä koskee Umayya Abu-Hannan ja hänen tyttärensä Suomesta pois muuttoa ja sen syitä kuin myös seurauksia. Tässä kohtaa piti olla keskustelua ruoasta ja yksi tiedustelu teille, mutta sitten tapahtui seuraavaa:

1) Helsingin Sanomissa su 30.12. oli Umayya Abu-Hannan oma juttu Lottovoitto jäi lunastamatta, jossa hän syvästi ruotii syitä miksi muutti pienen, tummaihoisen tyttärensä kanssa Amsterdamiin ja myönnän, että juttu tuli luettua Paremmalle Puoliskolle ääneen ja osa jutusta on alleviivattu. Sen piti jäädä siihen...

2) Sitten pyysin ma miestäni, joka oli liikekannalla, tuomaan kotiin tuleessan Ilta-sanomat, mitä meillä tapahtuu kerran vuodessa. Syynä oli lööppi Tanja Karpelasta ja koirista eli Uusi elämä koirien kanssa. Vahinko vaan, että samassa lehdessä Tuomas Manninen kirjoittaa Näkökulmassa Abu-Hannan harhalaukaukset/ Rasisminvastainen työ ei kaipaa Enkeli-Elisaa avukseen. Tuomas Manninen on sanamiekkailun mestari, minkä heti havaitsin eli hän sai Umayya Abu-Hannan näyttäytymään aivan uudessa ja oudossa valossa. Missä valossa, saa kukin itse päätellä, jos saa lehden käsiinsä...

3)  Tänään Helsingin Sanomat tulvii keskustelua samasta aiheesta, joten minusta tuli tahtomattani nainen, joka leikkii tulella, mutta ette arvaakaan, mikä kaatoi kuppini nurin.

Yleisesti tätä koko tapausta voidaan tarkastella suomalaisen rasismin lävitse. Ja kuka kieltää, että sitä rasismia ei ole, syntyköön uudestaan. Niin kauan kuin olen elänyt, Suomessa on ollut monenmoista rasismia, mutta etenkin värillisiin ja mustalaisiin kohdistuvaa. Tulen hyvin tavallisesta kodista, jossa luettiin paljon, tehtiin paljon töitä, rakennettiin oma talo ja iso puutarha, mutta jossa sen ajan tavan mukaan oli myös kotiapulainen. Heitä oli silloin jopa ns. kaulusköyhälistöperheissä ja ihan tavanomaisesti alemmassa keskiluokassa. Oli aivan tavallista pelotella lapsia kasvattamalla, että 'mustalainen tuo ja vie sinut ellet ole kiltisti' tai mikä vielä pahempaa 'musta mies tulee ja vie sinut' ja tuon 'musta mies' tilalla oli sana, jota ei kai saa enää edes kirjoittaa...Ihan tekopyhää koko tämä sanaleikki, etteikö saisi muistella, miten suurinta herkkua oli syödä Neekerinsuukkoja välitunnnilla ja sitä ennen Mustapekkalakuja. Paljon tärkeämpää on kaikki muu. 

Halusin aina pois Suomesta. Halusin aina olla vain eurooppalainen. Suomen vaalit olivat kekkonenkekkonekekkonenkekkonen...ja rannikolla joulut olivat mustia. Juutalainen Marcel Reich-Ranicki ,Saksan tunnetuin kirjallisuuskriitikko, tiivisti monta minulle tärkeää asiaa kirjassaan Eurooppalainen (Mein Leben), vaikka hän oli aivan muuta kuin suomalainen. Tuosta kirjasta tuli minulle talismani ja pyrin joka vuosi Keski-Eurooppaan ja usein sinne pääsinkin. Ensin kaksin, sitten lasten kanssa ja sitten taas kaksin. Mutta matkojeni aikana Suomestakin oli tullut jotain muuta: Täällä saattoi hengittää, samassa pöydässä istuivat niin värilliset, valkoiset kuin sateenkaarikansa. Aloin syvästi rakastua Suomeeni.  Kukaan ei nimitellyt ketään ja olisi ollut täydellinen uutispommi, jos joku olisi alkanut räyhätä värilliselle aikuiselle, lapsesta puhumattakaan, kadulla tai missään. Sitten tuli 'iso jytky' ja kaikki muuttui. Alkoi kuulua omituisia väittämiä ja kuka vain sai sanoa maahanmuuttajista mitä vain. Osa päästi nyt valloilleen sen, mitä oli koko ikänsä piilottanut sisälleen, osa lähti vain ulvomaan laumassa susien mukana, osa ei tiennyt, mitä teki, koska äly ei siihen riittänyt. Mutta aivan varmasti suurin osa Suomen kansasta oli kauhuissaan!

"Suomalainen yhteiskunta on muuttunut. Se sallii siirtolaisten suhteen sellaista väkivaltaa, jota se ei missään nimessä sallisi naisten, ruotsinkielisten, juutalaisten, vammaisten tai seksuaalivähemmistöjen suhteen. Suomessa rasismista on tullut älyllistä osallistumista demokraattiseen yhteiskuntaan." (Umayya Abu-Hanna)

"Vihreä helsinkiläispoliitikko puolestaan muistutti, että Suomeen tulleet ulkomaalaiset ovat erilaisia kuin muualla Euroopassa, koska Suomi ottaa tarjolla olevista heikoimmat, kouluttamattomat." (Umayya Abu-Hanna)

"Abu-Hanna toistaa tarinan, jonka on kertonut aikaisemminkin. 80-vuotias mummo näkee Abu-Hannan vuoden vanhan tyttären vaunuissa ja huutaa "Saatanan neekeri!" Sitten mumo alkaa heiluttaa käsiän näyttääkseen muillekin, mitä on löytänyt:" Katsokaa, helvetin neekerikakara!" (Tuomas Manninen)

"Abu-Hannan mukaan mummo ei ollut mielenvikainen eikä humalassa, vaan aivan tavallinen vanha ihminen." (Tuomas Manninen)

"Tuskinpa. Tavallisemmin tuollaisia mummoja kutsutaan kylähulluiksi." (Tuomas Manninen)

Ja sitten tämän päivän Helsingin Sanomien Mielipiteessä lääkäri Jyrki Joensuu:

"Abu-Hanna kirjoitti sanatarkasti: Mummo ei ollut mielenvikainen eikä kännissä, vaan aivan tavallinen vanha ihminen, jonka olisi voinut pienellä tönäisyllä työntää metron alle." 

"Olen yksityishenkilönä ja lääkärinä tutustunut tuhansiin suomalaisiin vanhuksiin. Rohkenen epäillä kuvatun tapauksen todenperäisyyttä. Missään tapauksessa totta ei ole se, että tavallinen suomalainen 80-vuotias käyttäytyisi tuolla tavalla. Tavallinen vanhus ei mistään syystä kiroa ja huuda julkisilla paikoilla saatikka että sellaisella rehentelisi. Uutislähetyksissä olen nähnyt murhanhimoisia räyhääjä-ämmiä, mutta ne on kuvattu tuhansia kilometrejä kakaisemmissa maissa."

Siis tässä kohtaa kaatui minun Robertsin suklaakahvikuppini, sillä Joensuu osui arkaan kohtaan: Minäkin olen kokenut, miten yli 80-vuotiaat menettävät täysin malttinsa jo sanasta 'maahanmuuttaja' tai 'somali'. Olen kauhistellut miehelleni, miten hyvin tuntemani, terveet, keskiluokkaiset 80 täyttäneet mummot alkavat huutaa, menettävät malttinsa ja syyttävät kaikesta maahanmuuttajia. Ennen 'isoa jytkyä' nämä rouvat istuivat kahvikutsuilla ja suunnittelivat hyväntekeväisyyskohteita tai kutoivat villasukkia Afrikan lapsille. Osa 'ison jytkyn' ikävää kylvöä ovat yllätyksellisesti olleet maamme vanhukset. He jotka ovat tämän maan meille rakentaneet ja joille saamme olla monesta kiitollisia. Jossain vaiheessa vain he ovat kokeneet, että maahanmuuttajat vievät kaiken, sen mikä heille ei vanhusten mielestä kuulu, sillä eiväthän maahanmuuttajien vanhemmat ole tätä maata rakentaneet, tätä upeaa maata, jossa heidän lapsillaan ja lapsenlapsillaan on ilmainen koulutus aina yliopistoa myöten. Siis olen aivan samaa mieltä Aby-Hannan kanssa ja eri mieltä herrojen Joensuu ja Manninen kanssa siitä, että kyllä Suomen mummot ovat nyt pudonneet rasismiin. Painotan kyllä, että eivät takuulla edes suurin osa, mutta mikä ihmeen sattuma tämä on, että minäkin olen parin viime vuoden sisällä joutunut juuri tätä asiaa kauhistelemaan ennen niin ihailemieni, kauniisti käyttäytyvien vanhusten kohdalla...Sattumaako...vai mitä? Toisaalta, mummoilla on syynsä raivoon, sillä suomalainen vanhustenhuolto on mitä on. Seuraan nyt likeltä ystäväni äidin eloa yksityisessä vanhusten keräilylaitoksessa ja laitos on paikalle aivan oikea sana. Jos kertoisin kaiken, mitä olen kuullut, ette uskoisi. Mutta mummojen raivon kohde on väärä: Syy tähän asiaan ei ole maahanmuuttajien vaan oman maamme vanhustenhuollon, joka on ollut pielessä niin kauan kuin muistan.

***

Miksi laulaja Concha Buikan kuva koristaa tätä vuodatusta? Siksi, että eräs innokas lukijani, avasi ennen joka päivä blogini työpaikallaan ja luki minua samalla kun kahvi tippui. Kerran oli sitten tämä kuva ja Buikan levy ja hän totesi puhelimessa: "Kauhea aamusokki! Mietin, että mikä musta apina sinulla on blogikuvana." Well...tämä neitokainen opiskelee nyt opettajaksi ja on itse opettajaperheen tytär. Pidän hänestä vieläkin, sillä olen tnntenut hänet aina, mutta toivon, että...Ja selvyyden vuoksi sanottakoon, että kyseessä ei ole tyttäremme Meri, joka on yhtä rasisminvastainen kuin minä.  Vähintäinkin.

Entäs sitten rasiminvastaisuden rajat? Saa olla vaikka mitä väriä, muotoa taikka kokoa, puhua ihan mitä tahansa kieltä, mutta minkään kulttuurin nimissä ei voida ylläpitää 'kansallisurheilua', joka on härkien kidutus eli härkätaistelut, ei 'pianonsoittajakoiria', ei julkisia rituaaliteurastuksia, ei tyttöjen sukupuolielinten silpomisia...siinä kulkee minun rajani. Ja sen perin isältäni, jolla ei ikinä ollut mitään ketään vastaan rotuun katsomatta, piti vain olla heikompien puolesta ja siitä pidän kiinni.

Yhdessä asiassa Abu-Hanna on tiettävästi väärässä: Suomi johtaa ikävää tilastoa eli naisia pahoinpidellään maassamme enmmän kuin missään muussa länsimaassa. Lintukodon kuuraisen kauniilla kuvallakin on kääntöpuolensa, mutta luotan uuteen huomiseen, jossa mummot ovat eilisen hippejä!

ikihippi
Leena Lumi

Miénteme Bien

PS. Kiitän kaikkia keskusteluun osallistuneita. Tärkeintä on keskustella asiat puhki. Nostaa ns. kissa pöydälle. Keskustelu on tie uuteen ja avaa ovia avoimeen, suvaitsempaan Suomeen. Yritän hellästi nyt jäädä viikonloppupaussille, mutta myös Maijan luona keskustellaan. Kirjailija Maija Haavisto on myös muuttanut Hollantiin ja hänellä on myös menossa keskustelua Umayya Abu-Hannan Hollantiin muutosta ja sen syistä. Minäkin vastailen, mutta en voi istua koko päivää tänään koneella, sillä eräs perheenjäsen menee nyt ohi kaiken muun. Maijalle pääset tästä

Minullekin saa tietysti jatkaa kommentointia, vastaan viikonloppuisinkin yleensä puolessa vuorokaudessa. Ja nyt kun R., joka ei yleensä ole ikinä sairas, vihdoin nukkuu, alan valmistaa gulassia...Puhutaan ensi viikolla ruoasta, tulee kirja, muistellaan yhtä joulun ihanuutta...ja suvaitaan toisiamme♥

tiistai 1. tammikuuta 2013

Päivi Kannisto: Elämäni nomadina


”Minä mietin mitä merkitystä menestyksellä oli, jos saamastani tunnustuksesta huolimatta, olin tyytymätön? Kuinka hyvä minun piti olla, ettei menestykseni himmenisi koskaan? Entä kuinka paljon menestystä tarvitsin, jotta olisin kaikkein menestynein.”

”Olen nähnyt ympärilläni liian paljon haudattuja unelmia ja uhrautumista, jotta olisin itse valmis samaan. Toteutumattomat haaveet ovat yleisin katumuksen aihe, joka pulpahtaa esiin eläkeiässä tai kuolinvuoteella, kun on liian myöhäistä. Miksi haaveitaan ei toteuttaisi jo nyt?”

Päivi Kanniston kirja Elämäni Nomadina – Irtolaisia, seikkailijoita ja elämäntapamatkailijoita (Atena 2012) iski minuun kuin salama nurkan takaa. Luin kaikessa rauhassa Anna –lehteä no 44 ja etenkin ruokaohjetta Zarzuelasta, kunnes illalla vihdoin myöhään pääsin Henna Hietamäen juttuun ’Kyllästyin järkeviin päätöksiin’, jossa yrityskonsultti, filosofian tohtori ja yhteiskuntatieteiden maisteri Päivi Kannisto kertoo, miten hänen menestynyt elämänsä alkoi tuntua kaavalta.

Hän ei ole erityisen onneton. Hän ei kärsi työuupumuksesta eikä ole masentunut. Mutta kuitenkin hänen sisällään kasvaa tunne kaiken merkityksettömyydestä. Menestys ei ole tehnyt hänestä onnellista tai valmista Mitä korkeammalle hän nousee, sitä tyhjemmäksi hän tuntee itsensä.

Luin juttua kuin kuumeessa, sillä olenhan aina ollut paitsi pesän rakentaja, myös mitä levottomin tuhkimo, Euroopan kiertolaiseksi syntynyt. Luin Päivin pikarakkaudesta Santeriin, häistä ja parin lähdöstä maailmalle elämänkiertolaisiksi. Välittömästi jutun luettuani tilasin Päivin kirjan nomadisuudesta, joka on elämäntapa kokea maailmaa rinkka selässä, ei brassailua lentää Thaimaaseen kolmeksi viikoksi, ei pitkä viikonloppu suurkaupungissa, ei aikuisten elämyspuisto etelässä, jossa kaikki on kaupallistettu ja eksoottisin kokemus saattaa olla aamupalan juustovalikoiman vaihtuminen tai yön aikana hotellin piha-altaaseen kuollut kultakala.

”Väkijoukot tungeksivat sisään nähdessään sisällä olevat väkijoukot.”  (Baudrillard)

Yleensähän ihmiset matkustavat sinne, minne väkijoukot kokoontuvat, pääkaupunkeihin ja aurinkorannoille, mutta nomadit vaeltavat paikoissa, joita eivät määritä trendit, aika, massat, verot, asuntolainat, muiden odotukset, turvallisuus…Kanniston kirja kertoo alussa nomadien historiasta ja kuuluisista nomadeista aina alkaen Aleksanteri Suuresta kärsivään lordi Byroniin. Saamme lukea monta kiehtovaa levottoman sielun tarinaa, joista yksikään ei ole samanlainen, mutta nimittäjiä voivat olla irtolaisuuteen liitetyt termit kuten boheemit, työnvieroksujat, romantiikan sankarit, pyhiinvaeltajat, levottomat, arvottomat, kadehditut, juurettomat, villit ja vapaat…

”Munkkien tavoin olen luopunut monista hyödykkeistä, jotka koin välttämättömiksi paikallani asuessani. Mihin tarvitsisin autoa, kuivausrumpua, televisiota, sähkövatkainta, kuntoklubin jäsenyyttä, edustusvaatteita ja astioita? Ironisinta kertyneessä materiassa oli se, että olin mielestäni minimalisti. En haalinut itselleni tavaroita, joille ei ollut käyttöä.”

”Olin kokeillut materiaalisesti vaurasta elämää ja huomannut, että niin helppoa ja mukavaa kuin se olikin, se ei täyttänyt tyhjiötä elämässäni tai sammuttanut matkustusviettiäni.”

Kanniston kirja on antoisan runsas. Irtolaisuutta käsitellään eri muodoissa, eri aikakausissa ja niin yksilön kuin yhteiskunnan kannalta. Mainitaan myös ne lukuisat kirjailijat, kuten vaikka Henry David Thoreau, Jack London, Leo Tolstoi ja Boris Pasternak, jotka ovat innoittaneet nomadeja. Koska Päivi ja Santeri ovat todella eläneet niin montaa kulttuuria ja maata ympäri maailman, kaatuvat myös monet stereotypiat kuuluisista matkakohteista aina Kiinasta Espanjaan. Myös oma rakas lintukotomme Suomi näyttäytyy aivan uudessa valossa ja monet luulot saavat kyytiä.

Entisestään kirjan antia laajentavat lukuisat muiden globaalien kulkurien haastattelut ja osasta saamme myös kuvia. Mitään ei unohdeta ja seksikin saa osansa, sillä pääosin nomadit ovat yksinmatkaajia:

”Siinä missä turistille olisi noloa myöntää matkustavansa statuksen takia, olisi nomadille noloa tunnustaa olevansa puutteessa. Helpompaa on kieltää haluavansa.”

Rahaa käsitellään suoraan ja etenkin sitä, miten vähällä voi asua pitkiäkin aikoja eri maissa. Tai asua ja asua, siis viipyä, vaeltaa, elää, kokea. Teoksessa on Päivin ja Santerin kirjanpitotaulukko 52 kuukaudelta, jonka keskiarvoksi tulee 537 euroa! Taulukko on maittain alkaen Thaimaasta ja päätyen Malesiaan. Mukana ovat mm. Vietnam, Mongolia, Ranska, Kenia….Nomadisuudessa raha ei merkitse paljoakaan:

Tahto on kaiken avain, kun taas raha on tekosyy.

Päivi on pelottavan vahva ja suora, mutta minua hän ei pelota, sillä olen itse suora satakuntalainen ja jaan hänen kanssaan monta asiaa, joista olemme samaa mieltä. Vaikkapa nyt nämä:

”Eläinten huono kohtelu saa minut kyyneliin. Kun kävelimme Guangzhoun keskustassa Kiinassa…”

”Kiinalaiset eivät kunnioita muita elollisia kuin itseään, perhettään ja ystäviään.”

Kuten Päivi, en usko myöskään rahan autuaaksi tekevään onneen:

”Paljonko onnellisuuden arvo on rahassa mitattuna? Paljonko fyffeä tarvitaan, jotta voi tuntea itsensä onnelliseksi? Riittääkö milli vai pitääkö olla kymmenen?”

Lue Elämäni nomadina, jos uskallat tietää aivan uusia asioita muista kansoista ja meistä itsestämme, jos sinussa elää levoton kiertäjän veri ja näet unia, joissa vaellat siellä missä ei kukaan ennen sinua ole vaeltanut. Lue Elämäni nomadina, jos luulet juuri nyt elämäsi olevan ohi tai että et voisi tehdä kaikkea aivan toisin. Lähtemisen voi tehdä milloin vain, se ei katso ikää eikä sukupuolta, ei kukkaroa, eikä aatetta. Lähteminen on villi lintu: Se tekee pesän minne huvittaa, se jättää pesän, kun sitä vähiten odotat. Lähteminen ei ole paluun este, vaan uuden mahdollisuus. 

”En ole haudannut onnellisuuttani menneeseen enkä viivästä sitä tulevaisuuteen. Tärkeää on vain se, mitä on tässä hetkessä. Keskityn jokaiseen päivään ja hetkeen kuin se olisi viimeinen.”

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Helmi-Maaria

maanantai 31. joulukuuta 2012

Juhli kanssani tätä lumista yötä....ja onnellista vuotta 2013!

Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen -
se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan -
mihin mahdamme mennäkään...

Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli...
Kun sydämessä on pelko ja riemu,
mihin voisin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012)
suomennos Marja-Leena Mikkola
kuva Anne Hämäläinen

♥♥♥

Hei!

Loskaisessa kelissä taitaa vuosi vaihtua. Pikkupakkanen olisi enemmän mieleeni, mutta mitä millään on väliä, kun olemme koko pitkän joulun ajan saaneet elää ja kokea 'timanttitalvea' ja 'lumen tomua'. Vuosi on ollut järisyttävä kirjallisesti.  Kuuma sarja parhaista kirjoista on tosi kuuma ja kaiken päälle monta yllätystä, joista minulle yksi koskettavimmista on ollut Anna Ahmatova Fontankan talossa. 

Joulu oli suurenmoinen ja siihen liittyy monia, monia asioita, joihin palaan vielä kevään kuluessa, osaan jo hyvinkin pian. Vaikka nuoret viettivät kanssamme joitakin ihania päiviä jäi aikaa myös monelle muulle, kuten hääpäivän vietolle ja vuoden 2013 suunnitelmille. Saimme isoja päätöksiä tehtyä ja kaikki alkaa tuntua kevyeltä kuin lumen tomu.

Kiitän teitä kaikkia kuluneesta vuodesta ja toivotan onnellista vuotta 2013♥

Tänä vuonna en aikaisempaan tyyliin tee yhtään uuden vuoden lupausta, vaan esitän kolme uuden vuoden toivomusta. Kai jossain lepattaa ihmeiden lintu, joka sytyttää toiveet eloon:

1)  Toivon, että Anna Ahmatovan Valituista runoista otetaan uusi painos.

2)  Toivon, että Nora ja Pirkko-Liisa Surojeginin Japanissa julkaistu kirja pienestä pöllöstä löytää kustantajan myös Suomesta. Toteutunut!

3)  Toivon Carol Shieldsin sanoin: "Luoja, tee minusta spartalainen, mutta älä ihan vielä." Toteutunut!

♥:lla Leena Lumi

perjantai 28. joulukuuta 2012

Unelmia

Tiedätkö - hiljaa hiipien
jätän joukon meluisan,
kun yllä tammien
näen kalpeiden tähtien 
kukkivan.

Tiet haluan silottaa,
harvoin kulkee kukaan
iltaniittyä kalpeaa.
Hellin yhtä unelmaa:
Tulet mukaan.

Illalla puutarhan hämyssä
mielimme kaukaisuuksiin.
"Ovat kätesi valkeaa silkkiä..."
Hän hämmästyy:"Sanot sen niin..."

On jokin astunut puutarhaan
veräjän narahtamatta.
Läheisyydessä sen eivät ruusutkaan 
voi olla vapisematta.

- Rainer Maria Rilke -
suomennos Eve Rehn

torstai 27. joulukuuta 2012

Välipäivät jatkavat joulun tunnelmaa...

Osa joulukodin tunnelmaa ovat ystäviltä saapuneet joulukortit. Meillä kortit ovat esillä olohuoneen tuikkuhyllyllä, kuten tässä, keskellään Hannen kaunis enkeli-ikoni
ja kynttilävalaistuna melkein päivät pitkät. Yläkerrassa meillä ei ole takkaa, joten tämä hylly taitaa markkeerata sitten takan reunustaa.
Suurin osa korteista on olohuoneen pienellä sivupöydällä kristalliskoolissa, jossa niitä voi rauhassa lueskella ja osa
keittiön seinällä Sateenkaarentaa -puodista löytämässäni sydäntelineessä.
Ikkunan takana, kahden ikkunan takana;-), on kookoskakku täynnään kuorittuja hasselpähkinöitä, josta käyvät syömässä niin oravat kuin linnutkin. Joskus tupsukorvan suloisuus päihittää kuvan huonon laadun...
Myönnän heti, että ainoa joululaatikko, jota meillä toistaiseksi nykyään tehdään, on imelletty perunalaatikko. Jotenkin hämäläiselle miehelleni tämä on se aaton juttu - vielä. Ohjekin on tulossa ja omani on testitulos kymmen vuoden harjoittelun jälkeen;-) Lanttulaatikko palaa kuvioon edesmenneen anoppini ohjeella, mutta se on sitten seuraavan tai sitä seuraavan joulun ruokajuttu. //Nuoret ovat vielä täällä ilonamme, joten en ole lukenut mitään, vaan olemme nauttineet perhejoulusta. Meri on niin kalahullu eli vanhempiinsa tullut, että tänään nautimme ties monettako päivää graavia merisiikaa ja se onnistuu sillä, että siika tai pari löytyi pakastimessa ja graavattiin eilen. Juustoja on nautittu noin viittätoista eri merkkiä ja niiden kera päärynöitä ja rypäleitä. Ei ole ehditty kuvata, kun on eletty. Vähän harmittaa, kun on ollut siikaan uusi kaunis tarjouluastiakin...By the way: Vävykokelas Teemusta on tullut suuri graavin merisiian ystävä, mistä olemme oikein iloisia: Alkaa kuulostaa perheeltä!
 R. lähti juuri lumitöihin koiruuksien kanssa ja nuoret ovat saunassa, joten sain tämän hetken tervehtiä teitä. Aion jatkaa lomailua edellisen postauksen toivotuksilla, mutta ehkä, ehkä uusin erään runon (,joka koko ajan soi minussa) uuden vuoden aattona. Istun tässä vielä pukeutumattona eli kaikki on kuten joulun välipäivinä kuuluukin eli hidasta. Huomaan, että sininen hämärä alkaa pudota, joten miksi enää pukeutuisin...no ehkä joku liehukevillatakki... Tänään ruokailemme jo keittiössä, mutta sielläkin on paljon kynttilöitä ja tietetenkin jouluruusua...Tähän kohtaan tekee mieli tehdä vaikea kysymys: Mikähän lie seuraava kasvi, jonka esittelen Leena Lumi's Flower Power -sivuillani?
Koska emme viettäneet tätä joulua äidin kanssa, toimitin tutun kukkakauppiaan kautta hänelle suuren jouluruusun. Nyt saamme jännätä, miten loistavana harrastajapuutarhurina tunnettu äitini saa jouluruuusunsa säilytettyä kevääseen voidakseen istuttaa kukan sitten puutarhaansa. Mutta ei hätä: Jouluruusua myydän keväällä puutarhaliikkeissä upeina taimina. Huomatkaa, että basilikani viihtyy täydellisen hyvin keittiökaapin alla olevan tavallisen valon hoidossa. Basilika on ostettu yli kuukausi sitten kaupasta ja siitä on leikattu jo monasti maustetta ruokiin. Siis tänä vuonna meillä oli rosollin sijasta mozzarella-tomaattisalaattia sekä piparjuuri-punajuurisalaattia.

 Yllä olevan kuvan, jossa pöytä on tungettu aivan liian täyteen kaikkea, esittelen vain siksi, että olen luvannut kuvata pöydän, jonka...: löysin neljässä osassa huonossa kunnossa vanhempieni pihaan tuodulta roskalavalta. Äidin terhakka pikkukoiruus oli vähän hoidellut yhtä pöydän kolmesta jalasta, jalat oli irrotettu, väri pöydässä oli koivu etc. Sitten paljon hiomista ja liimaamista ja sen jälkeen tein lakkasuorituksen, josta voi vaikka peilata itseään! En voi olla kertomatta, että tätä pöytää on yritetty jopa ostaa minulta...
Ooooh, pimeä putoaa, lumen valo syttyy. Kokoan itseni, poistun koneelta ja alan liittyä perheeseeni. Dina onkin käynyt tuossa jo komentamassa pienen koiran suurella itsetietoisuudella. Jatketaan hitautta, lunta, unta, herkkuja, perheen läsnäoloa, katsotaan filmejä...Eräs joulutarina on katsottu jo kahdesti tänä jouluna...

Love
Leena Lumi

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Lumenvalkeaa joulua, onnea ja iloa, Uuden Vuoden...

Lumenvalkeaa joulua, onnea ja iloa, Uuden Vuoden taikoja, tarinoiden lumoa...toivotan teille kaikille tällä Pirkko-Liisa Surojeginin lumiherkällä kuvalla♥

Love
Leena Lumi

torstai 20. joulukuuta 2012

Joulukin on unelmaa...

Joulukin on unelmaa, jotain, jolta odotetaan sitä uniikkia hetkeä, jolloin rauha laskeutuu, jolloin kaikki on mennyt hyvin, jolloin kaikki ovat tyytyväisiä, jolloin kukaa ei riitele, jolloin kukaan ei muista aikaa, jolloin saamme käpertyä joulun syliin saamaan lohtua kokonaiseksi seuraavaksi vuodeksi, ajaksi, joka kestää kunnes pääsemme taas joulun lapsuudesta tuttuun syliin. Nyt lähestyy se maaginen hetki, jolloin julistetaan joulurauha ja saamme vain olla. Toisilla se on joulunpyhät, toiset jatkavat joulun taikapäiviä uuteen vuoteen ja jopa loppiaiseen. Minä aion nyt olla kunnolla joulusta nauttimassa ensi vuoteen asti, vaikka kukaan ei sitä uskokaan. Tämä ei ole mikään peli, tämä on minun joulu-unelmani: Pitkitetty joulu ja perhe koolla. Mitään muuta en toivo, en pyydä.
Kaikesta huolimatta postimies on kantanut selkä vääränä minulle ihania yllätyksiä monilta, monilta teiltä. Kiitos kaikille♥ Suloisin ja yllättävin lienee tämä japaninkielinen kirja, jonka tekijät ovat Nora Surojegin ja Pirkko-Liisa Surojegin, siis kirjan Untu ja sydäntalven salaisuus tekijät! Olen myyty! Sain mukana suomenkieliset tekstit ja nyt minulle syntyi unelma saada tämä Pikkupöllö suomeksi kustannettuna. Pirkko-Liisan siveltimessä on taikaa, jollaista en ole vielä ikinä tavannut ja minä sentään olen aina ollut kiinnostunut kuvataiteista....kauniista kuvista, lastenkirjoista, joissa kuvitus vie unelmiin, saa leijumaan. Äiti ja tytär ovat unelmatiimi! Kiitos Pirkko-Liisa ja Nora♥
Kuten tiedätte, me vietämme aaton kolmestaan eli R., Suuriruhtinatar Olga ja minä. Aattona on hääpäivämme ja siltä tiimoilta tapahtui jotain:
 Löysin elämäni ensimmäisen hääblogin ja siinä on kaikki kohdillaan eli on lunta, koiria ja rakkautta  Jouluna vietämme 27. hääpäiväämme. Jos haluatte tietää, millaista se kaikki on, kun liitto on kestänyt kauan, lukekaa vaikka Paul Austerin Talvipäiväkirja...Voin myös paljastaa, että minulla on jokaikinen hääpäivä miehelleni jokin yllätys, joka ei ole paketti. Tänä vuonna se liittyy johonkin, mitä löysin Witikkalasta, jotain ranskalaista, mustaa, pitsiä ja loppu onkin salaisuutta. On oikein kivaa ja sopivaa, että Meri&co saapuvat vasta joulupäivänä, jolloin lahjat odottavat heitä täällä kuusen alla. Silloin on kuin ilokaasu täyttäisi koko talon ja pieni villi villakoira Dina pinkoo kaikkialla. Ettei kukaan vain kuvittelisi, että heilun aaton vain jossain hepenissä, niin paljastan, että vedän jo aattoaamusta essun päälleni ja alan valmistaa illan joulupöytään hämäläiselle miehelleni imellettyä perunalaatikkoa. Rrrrrakastan hetkeä, jolloin Suomen Turku julistaa joulurauhan, silloin kaikki pysähtyy, nautimme lasillisen oikeaa samppanjaa ja toivotamme toisillemme hyvää joulua ja hääpäivää, kuuntelemme kuinka joulu asettuu meihin ja kaikki on täydellisen hyvin. Sitten kuuntelemme kokonaan Johanna Rusasen Joulun valoa, Ave Mariat Caccini ja Lucci, Walking in the air ja minulle rakkaimman, joka on Oi Jouluyö.
 Tänä vuonna toivon Sinulle, joka olet yksinäinen, ystävällistä vierailijaa tai puhelua hyvältä ystävältä, ehkä saat myös pitkän, ystävällisen, oikean Joulukirjeen. Sinulle joka olet uupunut, toivon paljon lepoa. Sinulle, josta tuntuu, että unelmasi ovat pettäneet, toivon aikaa uskoa niiden toteutumiseen. Sinulle joka olet sairas, toivon terveyttä. Sinulle joka olet yksin, mutta omistat lemmikin, toivon kättä, joka muistaa silittää ja rapsuttaa ihmisen parasta ystävää, häntä joka on koko elämänsä vain hyvä. Perheenäidille, josta tuntuu juuri nyt, että kaikki kaatuu päälle ja on vielä kaikki tekemättä, toivon pysähdystä, jossa ehtii kysyä: 'Mitä sitten, jos en teekään tätä kaikkea joka vuosi, mitä tapahtuu?' Ei mitään. Planeetat ovat paikoillaan, tähdet jatkavat tuikkimistaan ja joulu tulee ihan varmasti, vaikka pöydällä ei olisikaan silitettyä perintöliinaa, kalkkuna olisi kuivaa tai uupumus veisi voiton tarjoilun täydellisyydestä. Kaikki on ihan hyvin ja on aika lausua kauniit toivotukset sydämestä:

Toivotan Teille Kaikille Valkoista, Rauhallista, Sydänkaunista Joulua♥ Joulukin on unelmaa, joka muuttuu todeksi, kun täältä puhallan teille Joulun Taikapölyä...näyttää ihan tähdiltä ja puuterilumelta...tuo Joulun Taika.

joulurakkaudella
Leena Lumi

Ginigraavattu siikaherkku


Ihana jouluinen kalaherkku on Koti ja keittiö lehdestä viime vuonna jutusta Valkoisia makuja, löytämäni resepti Ginigraavattu siikaherkku, jonka toteutus on helppo:

noin 500 g siikafileetä nahkoineen
2 rkl merisuolaa
2 tl sokeria
2 tl roseepippuria
2-3 rkl giniä

Mätismetana:

1 rkl valutettua siianmätiä
1 rkl hienonnettua ruohosipulia
1 prk (150 g) smetanaa
ripaus rouhittua mustapippuria

Koristeeksi:

siianmätiä ja hienonnettua ruohosipulia

Poista siikafileestä pystyruodot nyppimällä. Ripottele fileen päälle suola, sokeri ja rouhitut roseepippurit. Valuta gini tasaisesti fileen päälle.

Kääri kala paketiksi voipaperiin ja anna maustua painon alla noin 8 tuntia tai yön yli. Leikkaa kala ohuiksi siivuiksi.

Sekoita valutettu mäti, hienonnettu ruohosipuli, smetana ja ripaus mustapippuria keskenään.

Asettele siikafileesiivuja tarjoiluastioihin tai -vadille ja nosta päälle mätismetanaa. Koristele mädillä ja hienonnetulla ruohosipulilla.

Guten Appetit!

Leena Lumi

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa