He matkustavat umpinaisissa tavaravaunuissa Lodzin, Varsovan ja Brestin läpi. Avoimesta ovesta katselleessan Werner ei näe kilometrien matkalla yhtään ihmistä, mutta joskus näkyy rautatievaunu, joka on kaatunut radan viereen, vääntynyt ja vaurioitunut jonkinlaisessa räjähdyksessä. Sotilaita kiipeää junaan ja laskeutuu pois, laihoina, kalpeina, jokaisella reppu, kivääri ja teräskypärä. He nukkuvat piittaamatta melusta, kylmyydestä, nälästä, kuin pyrkisivät epätoivoisesti pois valvemaailmasta niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista.
Anthony Doerrin läpimurtoteos Kaikki se valo jota emme näe
(All the Light We Cannot see, WSOY 2015, suomennos Hanna Tarkka) on kuin meren
tuhansia vuosia huuhtoma kivi: Aalto aallon jälkeen on hionut teräviä särmiä,
kaivanut onkaloita, pyöristänyt kokonaisuutta, kaivanut luolan, kovertanut aukon, josta näkyy
valo. Kaikellaan se on kuitenkin vaikuttava, uniikki ja lohduttava. Samanlainen
kuin meren huuhtoma lohtukivi kirjastoni ikkunalaudalla. Missään ei ole toista
samanlaista ja minulle se on kaunis kertoessaan valonhohtoista tarinaansa
kautta vuosituhansien, kautta sotien, kautta myrskyjen, läpi pimeyden, johon on
uskallettava hypätä nähdäkseen valon.
Olen varsin vakuuttunut, että Doerrin kymmenen vuotta
kirjoittama tarina tulee miljoonien ja miljoonien luettavaksi yhtä varmasti
kuin löytyy heitä, jotka eivät kestä, että toisesta maailmansodasta kirjoitetaan
näin kaunis kirja. Nyt jo tiedetään, että kirja on saanut arvostetun
Pulitzer-palkinnon ja että siitä tehdään elokuva. Tiedämme kirjaa myydyn jo yli
miljoona kappaletta pelkästään Yhdysvalloissa. Kyynikko tuhahtaa: Taas uusi 'Titanic!' Vain ns. korkeakirjallisuutta lukevat sulkevat mielensä lukiessaan
kirjan olleen jo kohta puolensataa viikkoa New York Timesin bestseller-listan
kärjessä. Itse lähiaikoina neljä hyvin kovatasoista sotakirjaa lukeneena,
vertailen, että tämä ei ole Näkemiin taivaassa, ei Sopimus, ei Hyviä ihmisiä,
ei Komppania K...Ihmettelen, miten julman tykkitulen seuraus voi olla ’veistettyä
valoa’ ja ihmettelen, miksi kustannustoimittaja ei kehoittanut Anthonya
tiivistämään suurta tarinaansa. Toisaalta hymyilen, että juuri tätä kirjaa on
mainostettu kaikkialla 'suurena lukuromaanina', sillä tänä keväänähän laitoin alulle keskustelun käsitteestä lukuromaani. Puolustan lukuromaania
ja suuren lukuromaanin täydellinen esimerkki on juuri Anthony Doerrin Kaikki se
valo jota emme näe!
Kirjan tarina, rakenne ja tempo ovat niin oivalliset, että
se hipoo jo taivaan kantta. Aloitan rakenteesta, joka on mitä
lukijaystävällisin vaikka kuljemme edestakaisin toisen maailmansodan välisissä
vuosissa seuraten saksalaista sotilasta Werneriä Saksassa, Ukrainassa,
Neuvostoliitossa...ja lopulta Ranskassa ja lapsena sokeutunutta, Pariisissa
asuvaa nuorta tyttöä Marie-Laurea, jonka isä toimi Pariisin luonnontieteellisen
museon lukkoseppänä. Luvut ovat lyhyitä ja taidolla otsikoidut. Kertojien
vuorottelu on tiuhaa, mutta siitä huolimatta sen askelkuvio on hidas,
surumielinen valssi. Kirja jonka voi lukea vaikka mökkilaiturilla ja välillä
sukeltaa mereen, tai grillata ja nauttia merenantimia, et putoa tarinan matkasta.
Siis jos maltat tehdä niin. Minä luin yhtä soittoa, sillä suuren lukuromaanin
tarina vei. Ne sanat, joihin voisi tiivistää tarinan rungon, kun muistetaan,
että kyseessä on toinen maailmansota ja lopulta natsien suorittama Ranskan
miehitys ovat: sokeus, Ranskan vastarintaliike ja timanttien timantti, Liekkien
meri:
Sen pinnassa on satoja fasetteja. Hän noukkii sen käteensä
aina uudelleen ja laskee heti taas pois kuin sormia polttelisi. Isän pidätys,
Hubert Bazinin katoaminen, madame Manecin kuolema – onko tämä yksi
kivenkappale voinut aiheuttaa niin monta murhetta? Hän kuulee vanhan tohtori
Geffardin vinkuvan viinanhajuisen äänen: Skyttalaiset kuningattaret ovat kenties
tanssineet se yllään läpi yön. Sen vuoksi on kenties jopa sodittu.
Jalokiven haltija eläisi ikuisesti, mutta niin kauan kuin
hänellä oli se onnettomuudet kohtaisivat kaikkia niitä, joita hän rakasti, yhtä
toisensa perään jatkuvana virtana.
Timanttijahti tekee kirjasta seikkailullisen. Muistan
Dumasin teoksia, joita luin ahmien, mutta muistan myös, miten paljon nautin
Bolšoin perhosesta, jossa jokainen luku alkoi timanttihuutokaupan kohteen
esittelyllä: ”Pisaranmuotoinen irtotimantti, fancy-hionta. Briljanttimuunnelman
paino 2,54...” Nyt kyseessä on päärynänmuotoinen sininen timantti, jonka
sisällä näkyvät punaiset liekit! Myös yksi runsaan kuuden blogivuoteni
parhaista kirjoista eli Kirjan kansa, on seikkailullinen, sillä siinäkin
jahdataan jotakin arvokkaana pidettyä.
Historialliselta kannalta Kaikki se valo jota emme näe, tuo
vuosikymmeniä Kolmanteen Valtakuntaan ja Neuvostoliiton vallankumoukseen
keskittyneellekin jotain uutta ja se ei ole neuvostosotilaiden huono varustus,
eivät heidän joukkojensa tekemät raiskaukset, kun he pääsivät Berliiniin ja yleensä
Saksaan, ei se julmuus millä he kohtelivat naisia ja lapsia, vaan Hitler
jugendin armottomuus. Tarinan Werner oli uhri ja tällä en tietenkään puolusta
natsismia, mutta hän oli uhri! Mitä mahdollisuuksia oli Wernerillä, jossa ei
ollut julmuuden häivääkään, mitä mahdollisuuksia oli hänen ystävällään
Frederickillä, joka uskalsi vastustaa systeemiä...
Lopulta kuin kaikki kaikki tiet johtaisivat Saint-Malon
pikkukaupunkiin Luoteis-Ranskan rannikolle. Jälleen historiallisesti
kiinnostava asia: Ranskan maanalainen armeija, vastarintaliike. Tästä ovat
monet kirjailijat kirjoittaneet, mutta sysäyksen aiheeseen minulle antoi kirjailija
Marguerite Duras, joka itse toimi liikkeessä. Sokea, valittamaton, neuvokas
Marie-Laure liittyy osaksi vastarintaliikettä ja hänestä tulee yksi ratas
ketjussa, joka vahvistaa partisaanien voimaa katkaista saksalaisten eteneminen.
Ken on käynyt tarinan Saint-Malossa vaikka vain tässä
kirjassa, haluaa ennen kuolemaa nähdä paikan, jossa lukija sodan kauhuista viis
kaikki tykkitulien välit hengittää merta, juo sen ilmaa, koskettelee
simpukoiden kuoria, torvisimpukoita, kaurikotiloita, huojuu itse merivuokkona,
mutta silti näkee ilmassa lentävät palavat pääskyt ja lepakot. Meren valo ei
estä näkemästä sodan pimeyttä! Marie-Lauren sokeus tekee hänen muista
aisteistaan vahvemmat, kuin valoa joka valaa häneen herkkyyttä aistia, mitä muut
eivät aisti, valoa joka polttaa hänet sodan selviytyjäksi – ja muiden
auttajaksi. Niin...Saint-Malo ja Marie-Laure:
Silmien sulkeminen ei riitä kertomaan mitään siitä, mitä on
sokeus. Taivaan ja kasvojen ja rakennusten maailman takana on karheampi ja
vanhempi maailma, jossa tasaiset pinnat hajovat ja äänet soljuvat parvina
ilmassa. Marie-Laure voi istua ullakolla korkealla kadun yläpuolella ja kuulla,
miten kurjenmiekat kahahtelevat soilla kolmen kilometrin päässä. Hän kuulee,
kuinka amerikkalaiset pinkovat pelloilla ja suuntaavat valtavat tykkinsä
savuavaan Saint-Maloon: hän kuulee, miten perheet niiskuttavat myrskylyhtyjensä
ympärillä kellareissa, varikset hyppivät rauniokasalta toiselle, kärpäset
laskeutuvat ojissa lojuvien ruumiden jäännnöksiin: hän kuulee, miten tamarindit
värisevät tuulessa ja närhet kirkuvat ja dyynien heinä palaa...hän kuulee miten
kuolleiden valaiden luut liikahtelevat viisi penikulmaa alempana, ja niiden
luuydin tarjoaa sadaksi vuodeksi ravintoa sellaisten eliöiden yhdyskunnille,
jotka elävät niissä koko ikänsä eivätkä koskaan näe yhtä ainutta auringon
lähettämää fotonia. Hän kuulee, miten hänen kotilonsa raahaavat ruumistaan
luolan kivillä.
*****
Antti Majanderin loistava ja nappiin osuva arvio Doerrin teoksesta!
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet Sara, Jenni/Kirjakirppu, Kaisa Reetta, Kirjakaapin kummitus, Zephyr/Kirjanurkkaus, Kirjasähkökäyrä, Arja/Kulttuuri kukoistaa, Annika/Rakkaudesta kirjoihin, Katja/Lumiomena, Bleue, Maija Norkku Aletheia Kirja hyllyssä
*****
Antti Majanderin loistava ja nappiin osuva arvio Doerrin teoksesta!
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet Sara, Jenni/Kirjakirppu, Kaisa Reetta, Kirjakaapin kummitus, Zephyr/Kirjanurkkaus, Kirjasähkökäyrä, Arja/Kulttuuri kukoistaa, Annika/Rakkaudesta kirjoihin, Katja/Lumiomena, Bleue, Maija Norkku Aletheia Kirja hyllyssä