lauantai 13. lokakuuta 2018
Tuurenpihlaja: suosikkipuuni juuri nyt!
Vuosia sitten istutimme tuurenpihlajia vähän enmmänkin. Yksi kuivui eli oli ihan väärässä paikassa. Yhden söivät kahtena vuonna rungosta jänikset ja se on nyt kolmatta vuotta verkoilla suojattu. Siitä on tulossa todella komea pensas.
Kolme voi normisti ja mitä enemmän auringossa sitä uskomattomampi ruskaväri. Tämä on ns. ykkösrinteessä. Oikealla lehtomme suurine lehmuksineen, vasemmalle jää sisääntulo.
Vasemmalla takana näkyy villiomenapuu, jota Lumimies vaalii. Sen jälkeen on Moskovan kaunotar syreeni ja...
Tämä on syksy!
Leena Lumi
Leena Lumin puutarhassa
torstai 11. lokakuuta 2018
Mitä kuuluu Leena Lumi?
Juuri tänään tulivat mieleeni nämä viime syksyn kuvat, jolloin esittelin Marimekkopuseroani, BoyFrend-farkkujani sekä vaaleanpunaista kevyttoppista. Olin vihdoinkin toipunut liikuntakuntoon suven 2016 leikkauksesta sekä sitä seuranneesta komplikaatiosta. Onneksi en vielä tiennyt, että olisin operaatiossa jälleen 5.12.2017! Kaikkihan alkoi tästä
Myös Marimekon uusin leninkini pääsi kuvaan. Tähän on nyt Hahnilta tilattu suloinen neulejakku, jonka näette alakuvan kollaasissa:
Kissanviiksissä juhlistamassa tapaamisemme merkkipäivää 3.3.2018 eli minulla oli sytot koko kevään kolmen viikon välein, mutta toisella viikolla alkoi hiukan aina helpottaa. Viimeinen hoito oli huhtikuun vikalla, joten olin toukokuun ekalla heikoilla, kun oli synttäriviikkoni. Elämä on.
Olin päättänyt, että tästä asiasta ollaan varsin hiljaa, mutta ei ihan. Nyt palasin aiheeseen siksi, että taas oli kontrolli ja nyt vaste oli hyvä eli ei etäpesäkkeitä. En osaa kuitenkaan hihhuloida, sillä sattumakortit tekevät mitä niitä huvittaa. Oli vähän pakkokin tulla kertomaan, sillä kun sain vaihteen vuoksi hyviä uutisia, putosin täydelliseen uupumukseen. Nyt minä vasta väsynyt olenkin! Lumimies tosin muistuttaa, että lääkäri oli sanonut sytojen voivan uuvuttaa jopa vuoden, mutta en minä sitä kuullut...Kastelinhan puutarhaa iltamyöhällä pitkin läkähdyttävää kesää ja hyppäsin uimaankin korallinpunaisessa leningissäni, kun tuli 2,5 miljoonaa kävijää blogissani täyteen. Nyt tämä kilpailuhenkinen likka lukee hidastetusti ja myös blogi saa virrata miten huvittaa.
Pyydän, ei tsemppejä, kiitos♥ Näytän vahvalta, mutta olen fragile...Tämä kaikki teille uskolliset lukijani vain tiedoksi. Kaikesta huolimatta lähden huomenna ostamaan Upiqinonia, joka on joskus auttanut väsymykseen eli toivossa on hyvä elää. Toivottomuus vie mehut, virta pysähtyy. Ja uskokaa tai älkää, nukun 12 tuntia vuorokaudessa! En lue enää yöllä tai siis en puolenyön jälkeen. Nytkin on menossa niin mehukas kirja, että...Itsekuria, itsekuria!
Mukavaa syysviikonloppua teille kaikille♥
♥:lla Leena Lumi
Fragile
maanantai 8. lokakuuta 2018
Ilona Pietiläinen: Tervetuloa jouluun! Säteilevät kodit, satumaiset ideat ja lempeät tarinat
Mitä olisikaan joulu ilman Ilonan joulukirjaa! Joka vuosi sitä kiihkeästi odotan jo hyvissä ajoin voidakseni jakaa joulun odottamisen ilon
teidän kanssanne. Ilona Pietiläisen joulukirjat ovat matka jouluun, joulun
odottamista ja unelmointia. Suurin osa Ilonan kirjoista on sisustuskirjoja,
mutta joulukirjat erottuvat ominaan hänelle, jolle Pietiläinen on uusimman
kirjansa kirjoittanut: ”Tämä kirja on kirjoitettu jokaiselle, jonka mielestä
joulun odotus on ihmisen parasta aikaa.”
Ilona Pietiläisen Tervetuloa jouluun! Säteilevät kodit,
satumaiset ideat ja lempeät tarinat (Docendo 2018) on tänä vuonna makuuni
erityisen paljon: Runsaasti reseptejä, kohtuullisesti askartelua, luonnollisesti
sisustusta ja koiruuksia, paljon nautittavia kuvia. On myös terveisiä
lapsiperheiden jouluista sekä ihastuttavia ideoita Ilonan
tyyliin. Mistä pidän eniten, sanon heti: Kirjan mattaiset sivut, edulliset
ideat eli kuka vain voi toteuttaa, paljon lunta, paljon koiria ja yllättävä
harmonia kirjan upean kannen henkeen. Kuvat ovat hengästyttävät ja niitä on sekä
Ilonalta että jouluperheiltä. Kaikkien mukana olevien nimet löytyvät kirjan
sivulta 190. Lähdetään matkaan!
Olen tänä vuonna ollut paitsi omannäköisiäni ruokakirjoja. Koska olen innokas kokki, arvostan nyt erityisesti uusia reseptejä. Ja osaa
näistä ei heti yhdistä jouluun, mutta siinä se onkin: Tuodaan joka joulun
aikaan mukaan edes yksi uusi resepti, jonka ei tarvitse olla mitenkään jouluisena tunnettu.
Jouluiset vohvelit belgialaiseen tapaan saamme Willen
Olohuoneesta.
3 dl vehnäjauhoja
1,5 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
1 tl kanelia
4 tl vaniljasokeria
1 tl suolaa
2 kananmunaa
2 dl maitoa
150 g rasvaa sulatettuna
Sekoita kuivat aineet keskenään. Yhdistä maito ja kananmuna
ja lisää seos kuiviin aineisiin.
Lisää joukkoon rasva. Vatkaa koko komeus hyvin sekaisin ja
anna taikinan levätä hetki.
Paista herkut vohveliraudalla ja nauti parhaassa seurassa.
Päälle ainakin kermavaahtoa. Joku voi haluta kinuskikastiketta,
jota säestää aurajuusto.
Kukka-asetelmia, suklaisia joulupipareita, Ilonan kuistin
joulu, jossa mm. ruukkukynttilöitä ja paljastetaan, mikä on ehkä kaunein reikäpaikka
vaikka vanhalle räsymatolle, nautitaan joulupizzaa Arjan ja Matin tapaan, piipahdetaan
pikku Melinan joulussa, ilahdutaan Anniinan ja Antin Kuohun kodista, jossa he
ovat tarjonneet kodin Espanjasta tuoduille katukoirille, vietetään kestit
Kirsin ja Timon kotona Äänekoskella, kohdataan pikku Minkan joulu, jossa
Joulussa on viisi kirjainta, jotka näyttävät yhdessä
satumaiselle.
Aleksandran joulussa ketun askeleet pihamaan lumessa ovat helminauhaa:
Jos on syntynyt tähtisateeseen, kantaa säihkettä silmissään
aina.
Alexin mielestä:
Joulu on kaikkein parasta ihmisen aikaa!
Pajumiehen joulussa Kalevi Kolu valmistaa pajusta joulu- ja
talviajan pihakoristeita. Syntyy pupuja, koreja, poroja, possuja ja vaikka
mitä. Kalevilla on töissään mukana todellinen joulun henki, sillä koristeista
saatavat rahat menevät hyväntekeväisyyteen, ovat aina menneet. Pajutarinassa
Kalevi paljastaa valmistuksen salat, joten kuka ikinä innostuu...
Tulokkaiden joulu sisältää ripauksen magiaa, mutta sieltä
löytyy myös se, mitä itse aion tänä vuonna tarjota jonain monista joulun ajan päivistä
eli Waldorfin salaatti. Taidanpa seurata Mirkka Tulokkaan reseptiä, jonka löydät
kirjasta.
Villasukassa herkutellaan Katin äidin salaisen reseptin
bebe-leivoksilla ja rintamamiestalon joulussa nautitaan bataattisalaattia,
jonka kera tarjottu mehu nautitaan peuralaseista.
Ilonan vanha, kauniisti harmaantunut ladonovi saa innoituksensa
Minna Immosen korteista, niistä hurmaavista, joita varmaan kaikki rakastavat!
Ilona on valmistanut linnuille koverretuista appelsiineista
pirteitä ruokakuppeja, joita voi aina täytellä uudellaan tai valmistaa lisää ja
lisää. Riisipuuro hänellä on vähän herkumpi eli mukana on maidon lisäksi
kuohukermaa ja vaniljasokeria.
Joulun harmonia vain nauttii pienestä askartelusta, vaikka
se ei minun juttuni olekaan, mutta olen aina rakastanut tarjoilutornia!
Tervetuloa jouluun antaa tarkat ohjeet tämän kaunistuksen valmistamiseen ja
siinä sivussa syntyvät lumipullatkin, mutta joulun koiruus ottaa rennosti
tietäen, että joulu saapuu aina ajallaan.
Tosin pian herännee Neilikkakin,
sillä kohta tuoksuvat talviletut!
4 munaa
1 l maitoa
4,5 dl vehnäjauhoa
3 tl vaniljasokeria
1 tl kanelia
4 rkl intiaanisokeria
0,5 tl leivinjauhetta
4 rkl sulatettua voita
Vispaa kanamunat maidon joukkoon.
Lisää kuivat aineet ja lopuksi voi. Sekoita taikina
tasaiseksi.
Anna taikinan turvota. Paista sitten letut pannulla voissa.
Juuri nyt olen ihastunut talvilettuihin. Niitä voi syödä
ilta- ja aamupalaksi ja siinä välissäkin – eli siis aina. Jouluiseen pöytään ne
sulautuvat kauniisti kakun tapaan pinoon aseteltuina. Silloin jokaiseen lettuväliin sujautetaan
kerros lakkahilloa ja kermavaahtoa. Koristeeksi nostellaan marjoja,
sitruunamelissan lehtiä ja anistähtiä. Pienellä pannulla paistetut letut
näyttävät joulupöydässä sympaattisen herkullisilta.
Ilonalta ne parhaat ideat ja reseptit on saatu jo kohta
yhdeksän vuoden ajan, joten voin hyvin sanoa hänen uudesta kirjastaan, että
mieluisin joulu/talvikirjoista ja kaikkein paras kansi kaikista hänen
kirjoistaan! Mitä parahin joululahja niin monelle tai tuliainen ennen joulua
visiitille.
Kallionpään tilan kuisti- ja kelkkakuva saavat nyt olla
meidän matkamme päätöskuva kohti joulun aikaa, sitä maagista aikaa, joka on
kuin oma vuodenaikansa.
Hurmaavaa joulun odotusta Ilona ja kaikki jotka kantavat
joulua sydämessään ympäri vuoden♥
*****
perjantai 5. lokakuuta 2018
Pierre Lemaitre: Tulen varjot
Charles seurasi tilannetta ällistyneenä suu ammollaan.
Kuollut kala, hän ajatteli, oikein sydämestä kouraisi, poika oli lähes eloton,
turha, ja hänen täysin tarpeeton olemassaolonsa oli syynä Charlesin perikatoon,
hänen ja hänen kahden terveen tyttärensä, joilla oli elämä edessään, voi pyhä
Maria, tuo lapsenraato oli tuhonnut kaiken, mitä hän oli rakastanut.
Raymond sopersi jotain hämmentyneenä ja laskeutui toisen
polvensa varaan lommoontuneen autonoven viereen.
Hän otti pikkupojan syliinsä, nousi seisomaan, ja niin
Paul-herra palasi kotiin puutarhurin kantamana, katse pysähtyneenä ja sääret
velttoina heilahdellen.
Pierre Lemaitren Tulen varjot (Couleurs de l’incendie,
Minerva 2018, suomennos Susanna Hirvikorpi) oli minulle yksi kirjavuoteni
odotetuimmista teoksista, sillä olen omavaltaisesti julistanut tätä edeltävän
pankkiiri Péricourtin suvusta kertovan teoksen Näkemiin taivaassa huomisen klassikoksi. Teos sai ilmestymisvuonnaan Ranskan
arvostetuimman kirjallisuuden alan tunnustuksen, Goncourt-palkinnon. Tulen
varjot on itsenäinen jatko-osa kantaen suuren lukuromaanin viittaa poimut täynnä
kieroilua, äkillisiä tragedioita, intohimoa, sodan jälkeistä lamaa, vihaa, vilppiä ja nimenomaan tässä
kirjassa naisen kostoa.
Kaikki alkaa pankkiiri Marcel Péricourtin hautajaisista
vuonna 1927. Sodan jälkeinen lama on riistänyt kansaa ja kiristänyt mieliä,
mutta Péricourt on nauttinut laajaa arvostusta ylitse sosiaaliluokkien. Jopa
niin että heille
Marcel Péricourt edusti tuota entistä Ranskaa, maata, joka
oli ennen hoitanut talouttan hyvän perheenisän lailla. Ihmisten oli vaikea käsittää,
mitä hautausmaalle oltiin saattamassa, merkittävää ranskalaista pankkiiria vai
hänen edustamaansa aikakautta, joka oli nyt ohi.
Hautajaisia ei kukaan voinut unohtaa: Tuskin oli Péricourtin
arkku saatu hautausmaalle, kun hänen tyttärensä Madeleinen seitsemänvuotias
poika Paul hyppäsi korkealta ja suoraan isoisänsä arkun päälle luonnollisesti
järkyttävin seurauksin. Kun käy ilmi pojan jääminen henkiin kuin ihmeen kautta,
kaikkien ilo ei ole aitoa. Ilmeet vain happanevat perukirjan lukemisen jälkeen,
sillä Péricourt on jättänyt miltei kaiken tyttärelleen ja tämän pojalle. Ahne
Charles –veli saa vain murusia, hän jolla on kaksi vähemmän viehkoa neitoa
naitettavana ja monta, monta rahareikää. Alkaa syntyä vaarallinen kaunaisten ja pettyneiden
kehä Madeleinen osaamatta varoa, sillä hänen kaikki huomionsa on nyt Paulin
kuntouttamisessa vaikka lääkärit sanovatkin ettei hän kävele ikinä, Madeleine on päättänyt tehdä poikansa elämästä elämisen arvoisen. Kaiken hän tekee Paulin eteen samalla kun alkaa ottaa hoitoonsa isänsä pankkiiriliikettä.
Kotiopettaja André Delcourt palkataan ja ennen kuin huomaakaan Madeleine on
rakastunut mieheen. Sen sijaan Paul on yhä tuskaisempi, yhä masentuneempi.
Lastenhoitajaa toisensa jälkeen testataan, kunnes löytyy puolalainen Vladi, joka
ei osaa sanaakaaan ranskaa: Paul on haltioissaan. Vladi laulaa aina,
flirttailee kaikkien kanssa, menee pidemmällekin ja on aina hyvällä tuulella. Juuri Vladi huomaa Paulin rakkauden oopperaan. Levyt joita Vladi alkaa
soittaa herättävät Paulin elämälle ja tätä kautta hän ryhtyy kirjeenvaihtoon
italialaisen primadonnan, Solagne Gallinaton kanssa. Tästä alkaa minulle
teoksen rakkain osuus. Tästä alkavat myös tapahtumat, jotka vievät Paulin pyörätuolineen jopa samaan konserttiin Hitlerin kanssa. Kun hän
kuuntelee Solangea a capella
Ich wurde mit dir geboren...
Ich will
mit dir sterben...
Morgen werden
wir zusammen sterben…
hänen sielunsa itkee ilosta, musiikin kauneudesta, uhkean
primadonnan ystävyydestä.
Madeleinella puolestaan on helvetti irti, sillä katkeruus vie tuhkatkin
pesästä, kun luottaa vääriin ihmisiin tai antaa huomionsa hetkeksikin
herpaantua. Hän on kuitenkin isänsä tytär ja valmis taisteluun. Madeleinen
taistelusta tulee kuin Alexander Dumasin seikkailutarina! Pimeiden, sateisten
kujien tapahtumia, joissa Lemaitre muistuttaa, mistä hänet todella tunnetaan:
Pelottavat jännitysromaanit! Tulen varjot on kuitenkin enemmän: Se on
aikalaiskuvausta tuon ajan Pariisista, näemme sisustuksia, törmäämme
rakasteleviin pareihin, tutustumme Pariisin alamaailmaan, luotamme pahimpiin
pettureihin, nautimme ranskalaisherkkuja, sukellamme vihan ja koston yöhön,
juomme yötä kunnes...
Miten kiinnostavaa onkaan lukea kirjan lopusta Lemaitrea
innoittaneita kirjailijoita, kuten Alexander Dumas, Saul Bellow, Charles
Baudelaire, Gustave Flaubert, Leo Tolstoi...
Hän laskeutui portaat. Hän tunsi olonsa hauraaksi, vatsaa
kaihersi ontosti. Nyt hän saattoi vain todeta, millaisten raunoiden keskellä
hänen täytyisi elää.
Hän kohotti päätään.
Pihassa odotti auto, jonka moottori kävi.
Hän käveli auton luo ja kumartui katsoman kuljettajaa lasin
läpi.
”Pyydän saada saattaa teidät kotiin, Madeleine. On jo myöhä.”
Madeleine hymyili hiukan ja nousi kyytiin.
”Kyllä, olette oikeassa, on turvallisempaa liikkua autolla.
Kiitos, herra Dupré.”
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Tuijata. Kulttuuripohdintoja Kirja vieköön! Arja/Kulttuuri kukoistaa Mai/Kirjasähkökäyrä Donna mobilen kirjat Kirjaluotsi
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Tuijata. Kulttuuripohdintoja Kirja vieköön! Arja/Kulttuuri kukoistaa Mai/Kirjasähkökäyrä Donna mobilen kirjat Kirjaluotsi
tiistai 2. lokakuuta 2018
Pimeys kaatuu kiinni...
Pimeys kaatuu
kiinni horisonttiin kuin
käärepaperi.
Tähdet ja kuu tulevat
koristamaan matkaani.
Pimeys vyöryy
taivaan täydeltä alas.
Maa kimaltelee
kevyen ensilumen
kosketuksen hurmassa.
Ympäri saarta
kiertävä kaislikko on
tiheä aita
jonka seassa tuhat
tietä kuljettaa kotiin.
- Eija Aromaa -
Tankapyöräilijän talvi (ntamo 2014)
sunnuntai 30. syyskuuta 2018
Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
....täytyy tiskata, täytyy pestä pyykkiä, täytyy mennä
suihkuun, täytyy kirjautua sisään verkkopankkiin ja siirtää säästötililtä rahaa
käyttötilille, täytyy mennä kauppaan ostamaan talouspaperia...täytyy kirjautua
uudelleen sisään verkkopankkiin ja siirtää säästötililtä lisää rahaa
käyttötilille, täytyy päivittää CV, täytyy kirjoittaa työhakemuksia, täytyy
mennä museoon ja löytää sivistynyt ja tiedostava poikaystävä, täytyy muuttaa
yhteen ja miettiä perheen perustamista, täytyy soittaa mummille, täytyy soittaa
vaarille, täytyy vastata Messengerissä viestiin, jonka sai vastaukseksi omaan
viestiinsä, täytyy...
Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus
2018) sekä oli että ei ollut minun kirjani. Enemmän oli, koska siitä tässä
kirjoitan. Kirjan kertoja on nuori nainen, 34 –vuotias, joka elää jatkettua
nuoruutta, kuten niin moni nuori aikuinen tänään. Hän myös muistaa, että hänen
äitinsä oli saanut hänen iässään jo lapset, oli ammatissa ja vakiintunut.
Kertoja elättää itsensä jotenkuten vapaana kirjoittajana, mutta myöntää
suoraan, että ei olisi selvinnyt ilman vanhempiensa taloudellista tukea.
Vanhemmat tietenkin odottavat tähänkin asiaan muutosta, mutta kun huomaavat
tyttärensä risat jalkineet, ovat valmiit ostamaan uudet. Katuojaan kertojamme
ei konkreettisesti joudu, vaikka henkisesti ja vahvaa ironiaa omaten näkeekin
itsensä milloin missäkin äärestä ääreen. Tinder –treffit tuovat huonoja
valintoja, mutta yksi olisi ollut jopa sellainen, jonka kanssa olisi voitu
ostaa kakkoskoti Ranskasta ja saada lapsia, mutta onnettomuudeksi mies jättää
hänet. Tästä alkaa henkinen katuoja, jota vastaan nuori nainen taistelee
sipsivakaumuksellaan sekä tekemällä lakonisia ja ärsyyntyneitä huomioita,
joista kuultaa jopa masennusta:
päivät vaihtuvat toisiin ilman toisistaan erottumista
lumi sataa, lumi sulaa pois
sataa vettä, ihan sama missä sateenvarjo on
muut elivät elämäänsä täynnä tapahtumia
aamusta alkaa jo illan odotus...
Nuori naisemme käykin äitinsä kustantamalla terapeutilla,
jossa tärkein aihe on nyt jätetyksi tuleminen.
Lääkäri määrää ahdistukseen Ketopinoria, joka vain väsyttää
lisää. Onneksi terapeutin ehdottama vihalista tyydyttää hiukan. Miten sitä
voikaan vihata uuttavuotta ja turkistarhausta!
Onneksi Nyki ei petä koskaan ja sinne pääsee nostamalla
opintolainaa.
Vihdoinkin hänelle valkenee, että voisi tehdä ’äidit’ eli
lähteä samalle alalle. Miten oma äiti voikin sitten ampua just tuon
suunnitelman rikki tuomalla julki tyttärensä luonteesta piirteen, jota tämä ei
aina itse huomaa...
Olen tämän kirjan kohderyhmää tarkkailijana, sillä tyttäreni on vähän
kertojaa nuorempi, mutta ei paljoa. Olen saanut hyvin liki seurata häntä ja
hänen ystäviään, joten tässä kirjassa on paljon toden perää. Pätkäelämä on osa
sitä, johon niin monet nuoret nyt joutuvat taipumaan. Toinen ovat omat unelmat,
joista ei haluta irrottaa otetta, eikä tarvitsekaan, mutta kun ajan kiivas virta
eli mitä jos nuorista naisista yksi vakiintuu äidiksi asti? Nyt on menossa
vaihe: reissuja, graduja, pätkätöitä, vakikumppanit, bilettämistä, Ikeaa,
sushia, ahdistusta tulevasta työllistymisestä omalle alalle...Kuitenkin kiva,
kun voi näitä jakaa samojen ystävien kanssa. Heidän joiden kanssa aikanaan lähti reppuselässä ala-asteelle. Seuraan siis aitiopaikalta melkein Savonlahden tarinaa. Hänen tyylinsä on ironinen, mutta takana seisoo monen tosi. Ehkä tänä kesänä
kaikki muuttuu on sekä nimeltään että otteeltaan vakuuttava esikoisteos. Suora. Satuttaa
sekä vähän myös hymyilyttää. Ei mikään kiiltokuva, jossa kaikki on ihanaa, ihanaa! Ei kumartele kauniita kuvia, vaikka niitä vähän ihaileekin. Tätä
aikaa.
Olen kotona leikkaamassa neilikkakimpun varsia, kun
puhelimeni piippaa. Tekstiviesti Taavetilta.
”Lähdetkö Ikeaan?” siinä lukee.
”Monelta?” vastaan.
*****
Tämä kirja on haluttu, sillä esim. 6.12019, Savonlahden teos on kaunokirjallisuuden puolella Helmet-kirjaston eniten varauksia saanut teos!
*****
Tämä kirja on haluttu, sillä esim. 6.12019, Savonlahden teos on kaunokirjallisuuden puolella Helmet-kirjaston eniten varauksia saanut teos!
torstai 27. syyskuuta 2018
On aika....ja rentouttavaa viikonloppua!
On aika...
rakentaa siileille talvipesiä ja jatkaa ruokintaa vielä hetki, sillä ainakin viime vuonna siilejä hortoili vielä marraskuussakin. Facebookin Siilien ystävät -ryhmästä saa paljon tietoa ja näkee hienoja kuvia. Lokakuulla, joka on ihan jo kynnyksellä, on aika aloittaa pikkkulintujen talviruokinta. Muistathan, että mustarastaan nokka ei kestä jäätynyttä ruokaa eli jos niitä haluaa pitää pihapiirissä, annetaan aamuisin viipaleita lintujen talvipötköstä sekä vaikka omenoita. Auringonkukansiemeniä sinne, missä tietää niiiden asustavan. Nyt ne vielä selviävät, mutta pakkasilla sitten.
On aika...
ainakin meillä jo laittaa myyräsuojukset sekä jänisverkot
On aika...
ihailla ruskaa kuin myös haravoida lehtiä sekä siilien talvipesien suojaksi että komposteihin maatumaan mullaksi
tyhjentää biokompostori(t) ja sekoittaa se sitä vähän lehtikomposteihin, mutta jättää 'siementä' pohjalle, niin toimii hyvin kevääseen saakka
On aika...
hankkia lisää kynttilöitä ja muistaa, että myynnissä on myös 7 tunnin tuikkukynttilöitä
hankkia ensi vuoden kalenteri
ostaa joulukortit heti kun näkee mieluisat tai tehdä kortit itse
istuttaa callunoita, kanervia ja minisyklaameja, vaikka pelakuut kukkivatkin vielä parhaimmillaan ja meillä vielä verenpisaratkin
istuttaa kukkasipulit
On aika...
laittaa kesävaatteita talviteloille ja ottaa lämpimiä esiin
muistaa vitamiinit, etenkin D, jota ihan lääkärin ohjeella nautin 50 mikrogrammaa/vrk
nauttia raikkaasta syysilmasta, jatkaa grillaamista vielä hetki, kääriytyä hyvän kirjan ääreen ja antaa tarinan viedä
on lupa leikkiä myös vaihtolämpöistä eläintä ja elää hitaammin, kuunnellen...
On aika...
katsella tulen tarinaa
Rentouttavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!
saarelta myrskyterveisin
Leena Lumi
tiistai 25. syyskuuta 2018
Clare Mackintosh: Anna minun olla
Toisinaan alitajuntani on minulle ystävällinen. En aina näe vanhempieni putoamista, toisinaan näen heidän lentävän. Näen heidän astuvan tyhjyyteen, levittävän käsivartensa ja kaartelevan matalalla viistäen aaltoja, jotka lennättävät pärskeitä heidän nauraville kasvoilleen. Niinä kertoina herään lempeästi, ja hymy viipyilee kasvoillani, kunnes avaan silmäni ja tajuan, että kaikki on juuri niin kuin silloin, kun suljin silmäni.
Clare Mackintoshin jännitysromaani Anna minun olla (Let Me
Lie, Gummerus 2018, suomennos Päivi Pouttu-Deliére) on brittikirjailijan kolmas
dekkari ja napakymppi. Siihen ei ole mitään lisättävää, ei mitään
pois otettavaa. Superlatiivit loppuvat. Juonipaljastuksia on syytä varoa, mutta
luin ja ihmettelin, miten tämä voi olla vieläkin parempi kuin Minä näen sinut
tai esikoistrilleri Annoin sinun mennä, joka oli lukuvuoteni 2017 toiseksi
paras dekkari. Pidin heti Clare
Mackintoshin tyylistä, kuulin hänen ’äänensä’, rytmi oli minulle kuin tehty ja
tietysti paljon psykologian pimeitä kuiluja. En ole ainoa Clare -fani, sillä
häntä myydään mielettömästi ja luetaan jo yli 35 kielellä!
Clare Mackintoshin valttikortit lienevät omakohtainen
kokemus poliisin työstä kahdentoista vuoden ajalta ja tarinan taju. Hän ei
vahingossakaan anna Sussexin poliisipiirin operatiivisten toimintojen ylittää rikosdraamaa.
Toisaalta hänen tarinansa perustuu jälleen tositapahtumaan, josta hän on saanut
aiheensa. Ilmeisen vahvana kirjoittajana hän tietysti myös uskaltaa tuoda
mukaan poliisitutkintaa. Tutkija on eläkkeelle jäänyt Sussexin kreivikunnan
yksi arvostetuimmista rikosetsivistä, joka nykyään toimii poliisin vastaanoton
siviilityöntekijänä. Nuoremmat poliisit eivät edes tunne hänen karismaansa...Miten paljon nautinkaan Murray Mackenziestä: Vanhojen hyvien aikojen
etsivä, jolla on intuitio! Niinpä hän kuin huomaamattaan vailla mitään
virallista lupaa, alkaa tutkia Caroline ja Tom Johnsonin tapausta heidän
aikuisen tyttärensä Annan pyynnöstä. Juttu on suljettu itsemurhina, jotka
tapahtuivat noin puolen vuoden välein toisistaan eli ei rikokseen viittaavaa, mutta
Annalle ei anna rauhaa nimetön viesti, jossa lukee:
”Itsemurhako? Mieti vähän.”
Siinä onkin miettimistä, sillä perhe oli näennäisen
onnellinen ja myös varsin vauras. Isoisä oli aikanaan perustanut autoliikkeen,
jota nyt johtivat yhdessä Tom ja hänen veljensä Billy. Caroline hoiti
toimistotyöt. Mikä ihme heidät olisi ajanut hyppäämään kalliolta mereen,
suoraan hyiseen kuolemaan? Oliko Carolinen menneisyys eläinaktivistina
raivostuttanut jonkun? Entäs hänen intonsa puolustaa naisten oikeuksia? Tai
eläinkokeiden vastustaminen? Onko Tomilla salattu menneisyys? Näitä Anna pohtii
ja alkaa käydä suruterapiassa, jossa lopulta terapeutin, Markin, pitää ensin
katkaista hoitosuhde ja sitten pyytää Anna treffeille. Nyt heillä on parin
kuukauden ikäinen Ella –vauva. Kaikki olisi niin täydellistä vain jos
nimettömät viestit lakkaisivat tulemasta ja ellei Anna uskoisi niihin.
Murrayn perheonni ei ole näin auvoista, sillä hän tapaa
vaimonsa useimmiten Highfieldin mielenterveysongelmista kärsivien osastolla.
Sarah oli jo heidän ensitapaamisellaan kertonut olevansa rajatilapersoona,
mutta vakuuttanut, että se kuulostaa pahemmalta kuin on. Nyt Sarah on
vapaaehtoisesti potilaana, mutta muutakin on koettu...Nyt on oikeastaan niin
päin, että Sarah, joka pelkää jopa uloslähtemistä, haluaa olla mieluummin
Highfieldissä kuin kotona, vaikka lääkärinkin mielestä hän voisi mennä kotiin.
”Kotona olisi rauhallisempaa...”
”Tiesin, että se tapahtuisi taas”, Sarah oli sanonut
Murraylle...
Se. Määrittelemätön, hallitseva tekijä heidän elämässään.
Sen takia hänen oli vaikea ystävystyä kenenkään kanssa ja vielä vaikeampaa
säilyttää ystävyys. Se oli kaiken aikaa pinnan alla Murrayn ja Sarahin
elämässä. Se oli aina odottamassa.
Hyvinä jaksoina Sarahin ollessa kotona ja iloinen, Murray
alkaa kertoa vaimolleen jutusta, jota tutkii. Jos Murraylla on intuitio, niin
Sarah on selvännäkijä. Hän tietää jo miehensä kertomista, kuka valehtelee ja
mikä kaikki voisi olla mahdollista.
Olen juuri lukenut yhden vuoden parhaista ellei parhaan
dekkarin. Tarinan, jossa polisii väittää kalliokuolemia itsemurhiksi ja Anna
murhiksi molempien ollessa väärässä. Anna minun olla on jännittävällä tavalla
sekä pelottava trilleri että parisuhderomaani, sillä niin paljon Annan ja
Markin, Murrayn ja Sarahin sekä kaiken käynnistäjänä Carolinen ja Tomin
avioliitot vaikuttavat kaikkeen.
En usko, että olit suunnitellut sitä. Sinulla oli tapana
sanoa sellaisia asioita. Näin hetken jolloin päätös muodostui mielessäsi. Kyllä,
ajattelit selvästi, että halusit oikeasti sitä. Tällä tavalla asioiden piti
mennä.
”En enää halua olla naimissa kanssasi.”
"Hän rakastaa sinua", sanoit. "En kestä ajatella, että hän saisi tietää totuuden."
Sen olisi pitänyt saada minut lopettamaan. Mutta se ei saanut.
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin Mai/Kirjasähkökäyrä Kirjakaapin kummitus
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin Mai/Kirjasähkökäyrä Kirjakaapin kummitus
*****
sunnuntai 23. syyskuuta 2018
Laskeudun metsän lumen....
Laskeudun metsän lumen
pehmeään lämpöön
Talvi levittää juhlaliinan ison kiven juureen.
Kentauri kiertää Eteläistä Ristiä
ja kattaa pöytään kävynsiemenet.
Tikka naputtaa kuusen runkoon
ja se soi
kuin virsikirjan
laskeutuva ääni
puiselle penkille
Ylhäällä, niin ylhäällä loistaa Alttari
ja tyvellä polvistunut muurahaispesä
levällään Suden jäljiltä.
Saako korjattua sitä mitä on sohaistu?
Kaukana mäyrä omassa pesässään nukkuu pitkää unta
Kevät
ei ole valmiina kenellekään
Särjetty
rakentaa toivon tähdistöön
Pieni lampi
on jäässä täynnä kummallisen värisiä läiskiä
tarjoaa hapertunutta alustaa
s e n h e t k e n
ennen seuraavaa askelta vaimeaa huminaa
ritisevää jäätä
ennen oikean nousua
- Eija Aromaa -
Eksymisen kartasto (ntamo 2018)
kuva Hannele Salmela, Virtausta elämään
perjantai 21. syyskuuta 2018
Syysviikonloppua!
Niin super, kun kaikki on puz, put jo perjantaina jälkeen puolen päivän ja eilen käyty kaupat ja monta muuta. On satanut ja luonto kiittää: lyhtykoisot ovat upeita ja
hortensiat ruukuissaan näyttävät nyt tältä. Vielä on aikaa muuttaa väriä...
Tutuilta koiruuksilta kivoja tervehdyksiä: Kiitos Kirsi ja Jyrki! Easy -isä tyttärensä Lunan kanssa saaremme satumetsässä ja
tässä Easy relaxoituu Haikassa. Ninni -äiti ja Lulu -sisko eivät nyt olleet 'fölis'...
Taas tuosta vain valmistui omenapiirakka, vaikka en ole oikein leipoja. Kokkaaminen on ihan eri juttu, mutta kyllä maistui kera vaniljajäätelöviipaleiden. Katsoimme samalla
Nousuveden uuden tuotantokauden ekan jakson. Hyvin lupaava! Olin vallan unohtanut sarjan mainiot miehet ja Oliviakaan ei vaikuttanut enää niin väärältä valinnalta rooliinsa.
Dekkaria, saunaa, sarjoja ja herkkuja....Syysviikonloppua kaikille tasapuolisesti♥
Love
Leena Lumi
Senza Un Perché Nada
torstai 20. syyskuuta 2018
Tara Westover: Opintiellä
Olimme saaneet ruhjeita, haavoja ja iskuja, jalka oli
syttynyt tuleen ja pää haljennut. Olimme eläneet hälytystilassa,
herkeämättömässä kauhussa, ja aivomme olivat olleet jatkuvassa
kortisolikylvyssä, koska tiesimme, että mitä tahansa kamalaa saattoi tapahtua
minä hetkenä hyvänsä. Usko oli nimittäin isälle aina tärkeämpi asia kuin
turvallisuus. Isä uskoi olevansa oikeassa eikä horjunut kannassaan – ei
ensimmäisen kolarin jälkeen, ei vielä toisenkaan jälkeen eikä roskiksen
tulipalon ja kuormalavan jälkeen. Me muut maksoimme siitä kalliisti.
Tara Westoverin Opintiellä (Educated, Tammi 2018, suomennos
Tero Valkonen) on kertomus Idahossa asuvasta perheestä, jossa on paljon lapsia,
mutta joista yksikään ei käy koulua. Jos joku perheestä sairastuu, äidin yrttirohdot
parantavat kaiken, jopa vamman, jossa aivot näkyvät jo kallon läpi. Perheen
elanto on omavaraistaloutta sekä isän romuttamotuloja. Jokainen lapsista joutuu
olemaan vaarallisissa töissä jättimäisellä romuttamolla ikään ja sukupuoleen
katsomatta. Äiti tekee ruoat usein vielä niin, että Tara tullessaan töistä
auttaa kaikessa. Tara on lapsista seitsemäs ja hän ihmettelee usein mielessään,
miksi he eivät käy koulua. Äiti pitää kotikoulua, mutta hänelle riittää, että
lapset oppivat lukemaan. Perheen uskonnosta saa käsityksen, että se on
mormonismia, vaikka alussa on Tekijän huomautus, joka alkaa:”Tämä ei ole
kertomus mormonismista. Eikä mistään muustakaan uskonnosta. Kirjassa on
monenlaisia ihmisiä, joista osa on uskovaisia ja osa ei, osa on lempeitä ja osa
ei. Tekijä ei miellä näiden asioiden välille minkäänlaista korrelaatiota, sen
paremmin myönteistä kuin kielteistäkään.” Myöhempien aikojen pyhien liikkeen
perustaja Joseph Smith mainitaan useine vaimoineen. Tytöille on myös erittäin
vaativat pukeutumiskoodit sen suhteen miten paljon voi näkyä vaikka paljasta
käsivartta, kuten Taran tapauksessa kuumana hellepäivänä. Taran äiti kertoo suvun tulleen kirkon piiriin Anna Mathean mormonilähetyssaarnaajilta
Norjan kaduilla saaman viestin kautta. Äiti kehoittaakin tytärtään tekemään
kunniaa Annalle opiskelemalla laulua. Lukija voi lukea kirjaa monena, kuten vaikka sairaskertomuksena, sillä niin outo on Taran perhe normeineen.
Lapsille oli pienestä asti painotettu heidän taustaansa ja
opetettu, että mitä vanhurskaampi mies oli, sen enemmän hänelle annettaisiin
vaimoja. Perheen tuli myös aina pitää yhtä ihan sama mitä tapahtui. Isän
loukkaannuttua hyvin vakavasti ja selvittyä siitä, hänestä tuli julistaja,
jolla oli seuraajia. Nyt äidin rohtokauppa sai tulta alleen ja perhe alkoi
vaurastua. Kaiken aikaa oli läsnä paitsi rakkaus, joka minusta tosin himmenee
kirjan tarinan myötä, myös hyvin rankka väkivalta. Isän mielialat vaihtelivat
rajusti välittämisestä suorastaan vaarojen aiheuttamiseen. Myös Taran veljen
Shawnin väkivaltaisuus oli käsittämätöntä. Äiti näki sitä usein ja yritti
laimeasti hillitä poikaansa. Tyler -veli on jo lähtenyt kotoa ja hän yllyttää
Taraa hakemaan Utahin Brigham Youngin yliopistoon. Tara alkaa lukea pitkien työpäivien jälkeen
heidän vuorensa alapuolella asuvalla mummollaan. Hän lukee kaikki
pääsykoekirjat, joita tietää tarvittavan. Ja lopulta tämä kouluttamaton tyttö
hyväksytään.
Tarkoituksena oli lukea musiikinteoriaa, mutta yllättäen Tara
vaihtaa historiaan, politiikkaan ja maantieteeseen ja haluaa tietää erityisen
paljon juutalaisuudesta. Hän on vuosikurssillaan ainoa, joka ei ole kuullut
sanaa holokausti. Hän haluaa lukea juutalaisten historiaa.
Kertomus Tarasta ja hänen perheestään on hengästyttävä ja
etenkin siksi, että kirja on yhtä tapahtuneen kanssa. Taran
tuhkimotarina ei ole vailla hänen omaa ansiotaan ja sisuaan. Jos hänelle on
lapsesta asti kerrottu, että rokotukset ja lääkärit ja koulut ovat
liittovaltion juoni, on suuri voima murtaa vuosikausien aivopesu. Tara jatkaa
pidemmälle ja aivan toiseen maahankin, sillä hän on älykäs ja kuin kuolemassa
tiedonjanoon. Silti hän kerta kerran jälkeen saapuu jouluksi kotiin, vaikka se
on hänelle suorastaan hengenvaarallista, koska...
Jokin teoksessa toi mieleeni John Williamsin Stonerin. Halu pakottaa toinen tahtoonsa, uhrin näennäinen alistuminen sekä kaiken pohjalla lepäävä surumielisyys kuin myös lopulta selviytyminen. Tarina on Taran muistelma eli siis elämäkerta. Sen väkivalta
on sekä ruumiillista että henkistä, sillä Jumalaa vastaan rikkomisesta saa
lapsi pienestä asti uhkauksia. Tavallaan olisi parempi olla vaiti ja näkymätön,
mutta kun Tara yrittää sitä, sekään ei toimi. Stonerkin yritti kaikkensa, mutta mikään ei riittänyt.
”Kun elämä itse vaikuttaa mielipuoliselta, kukapa tietää
missä hulluus lymyää?”
Tara on kirjaa varten haastatellut veljiäänkin, sillä jokin
tapahtuma on toisen mielessä aivan eri kuin toisen tai vain näkökulma on eri. Viidessätoista vuodessa voi myös unohtaa jotain tärkeää. Kirjailija on pyrkinyt objektiiviseen totuuteen niin pitkälle kuin se on
mahdollista. Lopulta Tara tajuaa jotain oleellista koko kotona asumisen
historiastaan ja muistoistaan. Asia, jonka hän oli ymmärtänyt väärin. Sen
ratkaisee eräs äidin puhelu, jonka jälkeen...
Todellisuus alkoi joustaa. Maa antoi periksi jalkojeni alla,
veti minua syvyyksiin, pyöri hurjaa vauhtia, aivan kuin hiekka olisi valunut
reiästä maailmankaikkeuden pohjassa...
Opintiellä on väkevä, pitkän jälkimaun selviytymistarina siitä, miten koulutus,
rohkeus ja rakkaus voivat sytyttää tähdet valaisemaan synkistä synkintäkin pimeyttä.
*****
Tätä kirjaa on suositellut luettavaksi Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama. Ilman sitäkin, kirja oli minulle enemmän, nyt senkin edestä. Barack Obama: He called "Educated" is a "remarkable memoir of a young woman raised in a survivalist family in Idaho who strives for education while still showing great understanding and love for the world she leaves behind."
Kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirsin BookClub
*****
Tätä kirjaa on suositellut luettavaksi Yhdysvaltain entinen presidentti Barack Obama. Ilman sitäkin, kirja oli minulle enemmän, nyt senkin edestä. Barack Obama: He called "Educated" is a "remarkable memoir of a young woman raised in a survivalist family in Idaho who strives for education while still showing great understanding and love for the world she leaves behind."
Kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirsin BookClub
*****
tiistai 18. syyskuuta 2018
Verenpisaroita sateessa ja....
Kuvasin eilen vai oliko se edellispäivänä verenpisaroita sateessa. Ne voivat nyt mainiosti eli paras aika niille kuten pelakuillekin tuntuu olevan syksy. Laitan tähän viisi kuvaa, jotka eivät ihan primaa, mutta toivottavasti näyttävät kukkien punavalkoisen viehätyksen.
Saan pelakuut talvehtimaan kellarissa, mutta näiden kanssa en onnistu, en sitten millään. Sarin puutarhat neuvoo talvehtimisen onnistumisessa.
Suotavaa olisi, sillä käytän aina tätä samaa väriä. Vain joskus oli valkoista...
Sade on aina yhtä ihanaa...Ellei tyttäremme Meri olisi ollut Meri, hän olisi ollut Sade.
Näiden pirteänväristen jälkeen, muistelemme yhtä valkoista...
Päivä viilenee illan tullen.
Juo minun käteni lämpö,
kädessäni on kevään veri.
Ota käteni, valkoinen käsivarteni,
ota kapeitten olkapäitteni kaipaus.
Olisi kummallista tuntea,
yhtenä yönä, tällaisena yönä
povellani raskas pääsi.
- Edith Södergran -
Runoja (WSOY 1969)
Leena Lumi
Leena Lumin puutarhassa
sunnuntai 16. syyskuuta 2018
Taina Latvala: Venetsialaiset
Dan ei ymmärtänyt, millaista oli ollut muuttaa
pikkukaupungista Helsinkiin ja jättää taakseen sumuiset pellot, millaista oli
palata talvella takaisin lakeuksille ja laskea ruusu isän haudalle. Danin
elämän suurin tragedia oli, että hän oli päässyt Handelshögskolaniin vasta
toisella yrittämällä.
Toki Elina oli jo tottunut Danin taustaan, kuin tapettiin
jota tuijottaa vuodesta toiseen. Silti tuntui oudolta elää ihmisen kanssa,
jolla oli niin hatara käsitys surusta. Elina ei ollut milloinkaan nähnyt Danin
itkevän....Elina lainasi kirjastosta kirjan nimeltä Are You living with a
Psychopath?, teki kirjassa olevan testin ja sai tulokseksi 18/24 pistettä.
Elina olisi halunnut tietää, kuinka helposti Luka itki,
mistä hän liikuttui, oliko hän koskaan lukenut Pablo Nerudan kirjoja. Tunsiko
hän sen runon, jossa sanottiin: ”Hän rakasti minua, ja toisinaan minäkin
rakastin häntä.”
Taina Latvalan Venetsialaiset (Otava 2018) kertoo kolmesta
hyvin erilaisesta sisaruksesta, joista Elina on yksi. Heitä on Iiris, Paula ja
Elina, jotka päättävät kokoontua perheen rakkaalle kesämökille viettämään
kesäkauden päättäjäisiä. Touhukkaan ja määrätietoisen Paulan johdolla on
tarkoitus tehdä Elinan tulevien häiden suunnitelma valmiiksi viimeistä kukkaa
myöten. Paula on luonnollisesti kaaso pomogeeninsä ja järjestelykykynsä takia.
Sisaruksia yhdistää yhteinen isä, joka on kuollut. Isästä kaikilla on
suorastaan maagisia muistoja ja isän tyttönä ymmärrän heitä niin hyvin. Kun isä
on poissa, ikävä on ikuinen, mutta muistot ovat kauniit ja rakkaat. Isä on
ollut varsin värikäs herra, selvästi charmantti ja luova, mutta myös omien
polkujensa kulkija. Iiris on saatu Lailan kanssa, naisen, josta ei ollut Alfa
Romeo –isälle kuin pakon edessä eli se avioliitto loppui lyhyeen. Iirikselle se
tiesi suurta muutosta, sillä...Isä löysi elämänsä rakkauden ja piti kaikista
tytöistään lopulta huolen. Oli kaikille omanlaisensa, mutta rakastettu,
kaivattu, odotettu. Aina häntä odotettiin kovasti kotiin tai mökille.
Iiriksestä tuli isän uskottu. Hän myös muistutti isäänsä, sillä hänen olivat
seikkailut maailmalla, ne joilta palattiin lepäämään vaikka mökille. Sama
levottomuus.
Latvala kuljettaa siskosten venetsialaisviikonloppua
hetkessä sekä siskojen vuoromuisteloin. Saamme tietää, että Iiris pääsi ylioppilaaksi
1989 ja marraskuussa 1993 hän saa isältään puhelun, johon ei sanota vastaan.
Elina on käynyt kolme vuotta psykoterapiassa ja nyt hän ihmettelee, miksi on
menossa avioliittoon Danin kanssa. Keskimmäinen Paula on pinnalta tasaisin,
mutta hänkin kätkee salaisuuksia. Kaikki he kuitenkin haluavat pysyä väleissä
ja kun muut lähtevät läheiselle tanssipaikalle saunan jälkeen, ei Paulakaan jää
joukosta pois, vaikka häntä ei yhtään huvittaisi.
Taina Latvala kirjoittaa tarinan, joka voisi olla meistä
kenestä vain. Monta tuttua musiikkia, elokuvaa, sisaruussuhdejuttua, perheen ja
suvun salaisuuksia. Sellaistahan elämä on. Elinakin voi päättää vielä tehdä
ihan mitä vain. Ei siihen Ullanlinnan Dania tarvita. Ja eikös suurin osa meistä
ole törmännyt perheen ja suvun salaisuuksiin vasta aikuisiällä. Latvalan tyyli on
kikkailematonta, tasaisen vahvaa ja dialogit luonnollisia. Luin hyvinkin
mieltyneenä, kunnes tultiin finaaliin. Ensin ajattelin, että se oli kiireen
aiheuttama vahinko, sillä lopetus selvästi kuin halusi antaa vieläkin enemmän.
Sinällään erittäin osuva, mutta eikö se olisi kaivannut enemmän rivejä, kuin niiden
tyhjinä huutavia välejä. Vaikka jotain dramaattista Nerudalta. Ei ja ei. Hiljaisuuden
huuto on useimmiten kipein ja kuuluvin. Kuikan huuto järven yöselällä sen
vaiettua.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja
lauantai 15. syyskuuta 2018
Suolampi, suon lehtien hiljaisuus...
Suolampi, suon lehtien hiljaisuus
niittyvillaa, kurkien untuvaa
ja niin olit itsekin
rakastetun käsien jäljiltä
kosteikko
ja kun jonakin päivänä
puhkesi lämmin itku
maanalainen vesi kohosi alhaalta
ja puhkaisi sinuun uuden väylän
ymmärsit että se oli samaa juurta
että elämä alkaa vedestä
henkinenkin, ja sinä halusit kirjoittaa runon
kosteikkojen, kaikenlaisten kosteikkojen puolesta.
- Sirkka Selja -
Pisaroita iholla (WSOY 1978)
kuva Petri Volanen, Paratiisi (Minerva 2011)
perjantai 14. syyskuuta 2018
Karen Cleveland: Koko totuus
Matt on valittu kohteeksi.
Siihen mennessä kun olen auton luona, sormet jääpuikkoina ja
hengitys höyryten pieninä valkoisina pilvinä, olen varma asiasta.
Matt ei olisi ensimmäinen. Venäläiset ovat kuluneena vuonna
olleet aggressiivisempia kuin koskaan.
Voi luoja, koko tässä jutussa on viime kädessä kyse rahasta.
Inhoan sitä, että kaikessa on loppujen lopuksi kyse rahasta.
Meillä saattaa nyt tehdä tiukkaa, mutta Ella on jo melkein
esikoulussa. Kaksoset muuttavat kohta pois koulun vauvahuoneesta, ja
taaperoiden huone on halvempi. Ensi vuonna pärjäämme paljon paremmin, tämä on
vain rankka vuosi. Me tiesimme, että tästä tulisi rankkaa.
Karen Clevelandin vakoojatrilleri Koko totuus (Need to Know,
Gummerus 2018, suomennos Maija Kauhanen) on paljon, paljon enemmän kuin
perinteiset vakoojatarinat. Tiedättehän ne kovatempoiset agenttitarinat, joissa
riittää vauhtia, upeita autoja, veneitä, kauniita naisia, valehtelua ja kaikkea
sellaista, joka ei millään tavalla tunnu koskettavan tavallisen ihmisen arkea.
Niistä en ole kiinnostunut, joten oli ihme, että lukaisin kirjasta pari
ensimmäistäkään sivua Clevelandin dekkarista ja sitten vain luin. Aloitus vahvisti, että kirja nitoi aivan tavallisen
naisen, jolla on neljä lasta, kaikellaan kiinni vastavakoiluun. Tämäkin vain
siksi, että Vivian Miller on vastavakoiluun erikoistunut CIA:n tutkija. Vaikka
hänen tehtävänsä on paljastaa venäläisagenttien soluja, se on kuitenkin toimistotyötä,
josta hän palaa iltaisin rakkaaseen kotiinsa neljän lapsensa ja miehensä
Mattin luokse. Eräänä päivänä hän löysi uuden solun ja näki viisi kuvaa ja yksi näistä oli...
Tuntuu kuin maa katoaisi altani. Kuin putoaisin, ajelehtisin,
leijuisin tilassa, jossa näen itseni ja sen mitä tapahtuu mutta jossa en itse
ole, koska tämä ei ole todellista. Korvissani kuuluu outo pirisevä, särisevä
ääni.
Kirja on niin hyvä, että kustantajallakin on ollut varaa
paljastaa mainoksissa ja takakannessa tarinasta varsin paljon jännityksen siitä kärsimättä. Tämä
johtunee kirjan asettumisesta yläpuolelle tavanomaisen, kovaksikeitetyn,
kiivastempoisen agenttitarinan. Teoksen kirjoittaja on nainen, joka on osannut
tuoda vastavakoilutarinaan tavallisen perheen pyykit, ruoat, sotkut, lasten
ongelmat, päiväkodin harmit, sekä tietenkin sen suurimman kysymyksen: Kuka
hänen miehensä oikeastaan on?
Vivian ja Matt ovat
tunteneet toisensa jo yli kaksikymmentä vuotta, heillä on neljä lasta ja tähän
asti hyvin onnistunut avioliitto. Ainoa mitä Vivian on kovasti ihmetellyt, on
Mattin sukulaisten täydellinen puuttuminen heidän elämästään. Heitä ei kuin
ole.
Luemme tarinaa tarinassa eli vakoilutarina on myös
avioliittokertomus. Arkea alkavat rasittaa kaiken muun päälle epäluulo,
varuillaanolo, jatkuva uhka perheen ja etenkin lasten yllä. Tarinan tempo on se
asia, jonka mukana hyväkin tarina joko kaatuu tai kohoaa. Karenin tempo on
kaukana kiivaasta eli voimme keskittyä jännitysromaanin psykologiseen puoleen.
Voimme keskittyä kannen kysymyksiin aviomiehestä eli onko Matt täydellinen
aviomies, täydellinen isä vai täydellinen valehtelija? Kaiken lisäksi Vivianin
työssä rasittaa se, että hän ei enää tiedä kehen hän voi luottaa ja mihin hän
on valmis saadakseen pitää perheensä ja rakkautensa ellei sekin sitten ollut
sumutusta...
Käännän katseeni pois, ulos ikkunasta, ja katson
katulamppuja, kunnes ne ovat enää sumeita läiskiä. Matt on hiljaa,lapset ovat
hiljaa, ja ainoat äänet ovat auton moottori ja tien hurina. Suljen silmäni.
Tässä sitä ollaan. Tätä minä olen odottanut.Tuntuu melkein kuin olisin saanut
osoituksen siitä, että olin oikeassa, mutta en tunne tyydytystä. En ollenkaan,
vain tyhjyyttä. Ja taas kerran minusta tuntuu, että kaikki se mitä rakastan,
kaikki se mikä on minulle tärkeintä tässä maailmassa ollaan ottamassa minulta
pois.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)