tiistai 5. lokakuuta 2021

Luvialla pitkä viikonloppu ja mennen tullen Ikeassa, upea neulepusero, Winter Mice ja...

Perjantai-iltana saavuimme Luvialle. Heti kuvasin ruskaa kotikylässäni, mutta vahinko, että edullinen pokkarikamera oli jäänyt kotiin...Otin mm. sen meidän etupihan ruskakuvan vanhalla pokkarilla ja värit tulivat paremmin esiin.

Olin tietysti matkalla isän haudalle, jonne vein sellaisen syklaamiasetelman, jossa kodinonnen oksia ja sitä hopeista, mitä se nyt olikaan...Vaistomaisesti käyn myös ohi liian varhain lähteneiden ystävieni haudat.

Kello oli jo paljon, mutta olimme syöneet Ikeassa ja myös vähän miettineet, mitä jouluksi? Äiti tiesi, että viivymme, joten ei mitään hätää. Juhlistimme äidin syntymäpäivää etukäteen kolmistaan jo samana iltana, mutta paketin äiti avaa vasta tämän kuun lopun synttärinä. Sen sijaan maistelimme salaisen reseptimme kirsikkalikööriä, joka sai nyt nimen äitini mukaan. Joka kerta hänelle oma pieni pullo piiloon joulun ajaksi ja sitten satokauden arvostelu erikseen mukana. Vielä olemme pystyneet yllättämään maun paranemisella joka kerta ja tänä vuonna oli taas uusi osanen mukana, joten jäljitys on vaikeaa. Jouluna olemme kutsutut pienen vauvan ensimmäiseen jouluun vaaleanpunaiseen satavuotiaaseen taloon, mutta seuraava joulun viettänemme Luvialla. Kuvia on vähän, sillä sovimme, että nyt ei stressata niillä, vaan touhutaan muuta.

Olimme lauantaina jo kello 11 Ratsulan brunssilla. Paikka oli tyyliltään uudistunut. Kivannäköistä. Skoolasimme myös brunssilla kuoharit äidin tämän kuun synttäreille. Vastapäätä sisareni annokset ja hän niistä nauttimassa. Tietenkin äiti jaksoi tulla mukaan mikä oli tosi kivaa. 

Syömisen jälkeen ja vähän vaatteita katseltuamme, lähdimme piipahtamaan Porin Pieneen Kynttilä ja Savipajaan Sieltä tuli hankittua Babelle Winter Mice -muki Wrendalelta, saman firman kortteja ja oma joululahjani:

Once Snowy Day♥

Tästä Pienestä Onnenpuodista löytyy kaikkea hirmu suloista! Serveteistä Wrendalen kaikkiin mahdollisiin tuotteisiin.

Babelle ostin jotain kivaa, koska ei varma, millä vuosikymmenellä hän saa oman mukinsa omaan pikkukätöseen, mutta en halua paljastaa kaikkea. En tietenkään!

Lauantai-iltapäivän vietin lapsuudenystäväni Tuula-Marjan eli Tipsun kanssa. Oli niin kiva rupatella ja aluksi mukana olivat myös Tipsun kuopus Anni kumppaninsa Timon kanssa. Reimakin sai kahvia juodakseen, mutta sitten hän lähti road tripille entisille kotikulmilleen, jonne oli aikanaan rakentanut täystiilitalon. Mitä lienee mies miettinyt?

Tipsulta sain tilaamani norjlalaisen villapaidan Léttlopin, joka olisin teillä nyt ylläni esitellyt, mutta kun on kylmää ja sadetta, vietän villasukkapäivää oloasussa ja meikittä. Lupaan näyttää tämän ylläni viimeistään ensi lumilla, ehkä jo talviomenoiden päivänä, jolloin kerään hirmuisesti omenoita kellariin makeutumaan ja kypsymään. Siinä jutellessamme niitä näitä ja muistellessamme , uuttakin suunnitellessa, Tipsu kutoi loppuun yhden monista ylläreistä, joita olen jouluksi Lohjan perhejouluun tilannut. Muutama lähtee ulkomaillekin. Tämä salaisuus nyt pidetään yli joulun. Kiitos Tipsu♥

Pitäkää lapsuudenystävistä kii, sillä elämä on lyhyt....Kivampi tavata eläessä. Nyt haikeana jo muutamien haudoilla. Enemmän kuin muutamien...

Sunnuntaina kokoonnuimme koko Luvian perheemme kanssa äidille syömään Reiman valmistamaa uunilohta, josta äiti pitää eniten. Jaakko oli tehnyt lohelle tartar -kastikkeen. Sunnuntai olikin sitten perheen aikaa. 

Tätä ette ole minusta ennen nähneet. Lukulasit päällä, että näkee hinnat, ilme aivan tyhjä eli olen tosi uupunut, vain uupunut. Yleensä minua ei nähdä ikinä suupielet alaspäin eikä nytkään, mutta ilme kertoo, että kotiin ja pian. Sain siskolta etukäteen joululahjaksi aika upean korin, jossa voi säilyttää vaikka terassityynyjä, mutta tämä menee nyt meillä minun talviomenaprojektiini. Lähetän Luvian joululahjat likempänä joulua. Tämän kuvan perusteella ette minua tunnista! Sanon aina lukijoilleni privaattiviesteissä, että ota hihasta kii, jos tullaan vastatuksin. (Käytän maskia, otin vain kuvaan pois.)

Tässä teidän Leena Lumi! Tälle voi tulla juttelemaan eikä uupumuksesta tietoakaan, vaikka aina olen noussut kaikkiin juniin ja niihinkin, jotka eivät ole asemalta lähteneet. Teille sopivia kuvia löytyy ihan tältäkin vuodelta, mutta nyt on juuri näiden syyshortensioiden aika! 'grandiflorat' eivät petä ikinä. Koirahauvelit meillä jos heidän hoviväkensä reissussa. Ensi vuonna taidamme jäädä Lohjan päähän näitä hoitamaan. Ja vappuna olemme kuulemma lupautuneet tulevan vauvan ja koiruuksien hoitajiksi...

Taas Ikean kassalla, mutta nyt Tampereella. Viimeksi Espoossa.

No niin ja nyt ajomatka kotiin vielä. Kuvitelkaa tulemme tänne vielä kerran ennen joulua! Nyt aion lukea ja lukea sekä alkaa täyttää tuota koria talviomenoilla. Kääräisen ne kuivikkeeseen kuten aikoinaan kaupassa isän alaisena. Kellarin täyttää ihana tuoksu. Tuossa punaisessa laatikossa on jotain edullista ja ihanaa...Niitä oli menomatkalla ostettu jo yksi itselle, mutta aloin suunnitella, miten kiva nuorten on tulla vauvan kanssa kotiin, kun otamme heidät vastaan muutamin tervetulotoivotuksin, joista Merikin tietää vain tämän Strålan.

Kivaa viikon jatkoa. Minä uppoudun nyt toiseen aikakauteen, toisiin maailmoihin, mutta jos huomenna on hyvä keli, ehkä niitä omenoita, sillä ainakaan lumen alle ne eivät saa jäädä. Ei tuoksu vielä lumi...,mutta kohta, kohta.

Leena Lumi&kurre

 Niin, niitä kuorellisia kauppoihin odotamme.

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

MINNE AAMUT MENEVÄT


Vihreä aamu lankeaa alas puista,
puiden lehtien läpi, linnut pudottavat laulunsa
puiden lehtien läpi.

Aamut putoavat, linnut, laulut,
sateet satavat:; pilvet, taivaan paimentolaiset
hajoavat tuuleen.

Vuodenajat kääntyvät, syksy
kulkee korjuuvaunuilla ohi
läpi hiljaisten laaksojen.

Talvi avaa vaippansa, peittää peltojen ruudut.

- Eeva-Liisa Manner -
Niin  vaihtuivat vuoden ajat (Tammi, 1964)

perjantai 1. lokakuuta 2021

Andreas Slätt&Karlsson-Dahlènin perhe: Kevinin kuolema


Teres Hjalmarsson istui vesirajassa poikansa eloton ruumis sylissään ja yritti ymmärtää, mitä oli tapahtunut, mitä oli tapahtunut. Oli leppeä elokuun ilta ja hänen elämänsä pahin hetki. Kaikkein käsittämättömin. Hetki, jota ei toivoisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Hän istui maassa kuollut poika sylissään silitellen tämän hiuksia ja painaen tätä rintaansa vasten. Hän tuuditti poikaa pystymättä uskomaan, että kaikki oli ohi.

Kaikki oli ohi.

Andreas Slättin&Karlsson-Dahlènin perheen kirjoittama Kevinin kuolema (Berättelssen om Kevinfallet, Atena 2021, suomennos Christine Thorel) on kertomus helvetistä, johon tavalliset ihmiset ja lapset voivat joutua vääristellyn poliisi- ja sosiaalitoimen yhdistäessä voimansa. Miten on mahdollista, että elokuussa 1998, kun ihminen on jo käynyt kuussa, yksi tutkinnanjohtaja, Rolf Sandberg, päättää merkitä Kevinin parhaan ystävän, viisivuotiaan Robinin ja tämän vain kaksi vuotta vanhemman veljen Christianin Kevinin murhaajiksi! Olen sanaton, olen järkyttynyt ja samalla mieleni surussa kulkee Vilja Erikan järkyttävä elämä ja kuolema. Hirmuisinta tässä on se, että ihmisten mielletään luottavan juuri näihin virkavallan edustajiin, poliisiin ja sosiaalitoimeen. Kyllä se voisi olla mahdollista, jos näiden elinten toiminta olisi täysin läpinäkyvää eivätkä he saisi vedota vaitiolovelvollisuuteen. Mihin voimme enää luottaa, jos emme viranomaisiin, joiden kuuluisi olla ihmisten elämän helpottajia, ei sen tuhoajia.

On järkyttävää, että syyttäjä voi ohittaa selvän alibin! Christian ja Robin olivat vanhempineen kalastamassa ystäväperheensä kanssa. Miten ihmeessä rikoskomisario Rolf Sandberg sai muut poliisit uskomaan määräyksiään, olemaan mainitsematta selvää todistetta, joka oli bensakuitti. Toinen järkytys on, että mikään ei yhdistänyt poikia, pikkupoikia, parhaan ystävänsä murhaan, ei edes DNA. Ja kolmanneksi, kun alueella tapahtuu uusi teko myöhemmin, poliisitoimi ei halua yhdistää mitenkään teon tehnyttä vanhempaa poikaa Kevinin tapaukseen!

Pojista ja heidän perheistään tulee hylkyjä, joilla ei ole enää oikeutta asua Dottevikissä. Heille haetaan erikoisasunto muualta. He asuvat alakerrassa ja valvoja yläkerrassa. Näin jatkuu kunnes he saavat muodollisesti alkaa asua omassa uudessa kodissaan muualla taas. Silloin kotiin tulee noin vuoden ajan valvoja joka päivä kello 10 ja lähtee illalla kello kahdeksan. Jokaista sanaa kuunnellaan ja vanhempia kielletään puhumasta asiasta poikien kanssa.

Se mitä on tapahtunut tätä ennen, on vaikeinta. Se on laitonta. Pientä lasta kuulustellaan ja kovistellaan viikkoja, kuukausia monia tunteja päivässä ilman kummankaan vanhemman läsnäoloa. Jopa eräs vähemmässä asemassa oleva poliisi tulee välillä keskeyttämään, sillä lasten kunto alkaa todella heiketä. Perhe ei uskalla tai ymmärrä hankkia asianajajaa. Jos he vastustelevat, heitä uhataan poikien erottamisella toisistaan ja lähettämisellä kasvatuskoteihin jonnekin kauas. Poikien isä Weine tekee uupumustaan virheen ja luottaa hetken poliisiin. Hän menee kuten on käsketty, kertomaan poikien sanomisia, mutta lapset ovat niin sekaisin ettei mikään heidän sanomastaan ole enää todellista. Murha on pitkissä kuulusteluissa ajettu heidän sisäänsä. Sitten romahtaa Weine…Yksi kerrallaan joku poikien aikuisista putoaa paitsi eivät isovanhemmat Monica ja Inge.

On jäätävää lukea, miten Christian ajetaan niin uuvuksiin, että hän makaa sikiöasennossa huutaen äitiään. Nyt Sandberg on saanut pakotetun tunnustuksen, joka on vain loppuun ajetun pikkupojan hätähuuto päästä kotiin.

Siltä varalta, että joku kuvittelisi minulla olevan jotain yleisesti poliisia vastaan, ei pidä paikkaansa. Minä jopa hain poliisikouluun, mutta peruin sen, kun sain kuulla naisten joutuvan vain paperihommiin ja lastensuojeluun. Tyttäremme edesmennyt kummisetä oli poliisi ja lapsuuden ystäväni isä oli poliisi, joten sitä kautta sain kerran leikkiessämme käteeni käsiraudat eikä me saatukaan niitä auki…Valitsin aivan muun tien eli kirjoittamisen ja henkilöstörekrytoinnin. Halusin tämän lasinkirkkaaksi, sillä minulla itselläni ei ole ollut mitään polisia vastaan ja toivoisinkin heidän määräänsä lisättävän, ei vähennettävän. Sen sijaan haluan sosiaalitoimesta täysin läpinäkyvän etenkin kun kyseessä ovat lapset!

Kevinin kuolema on 321 sivuinen ja hyvin tehty. Tietokirjailija Andreas Slätt on tehnyt vaikuttavaa tekstiä järkyttävästä tapauksesta ja poikien sekä perheiden kahdenkymmenen vuoden piinasta yhdessä perheiden kanssa. Siis kaikkien poikien perheiden kanssa, myös Kevinin.

Sanon usein, että totuus ei pala tulessakaan ja niinhän se on. Tosin sitä ennen Suomessa kidutetaan Vilja Erikaa ja lopulta surmataan kymmeniä ja kymmeniä kidutusjälkiä pikkulapsen ihollaan. Ja sitä ennen murtui moni Kevinin tapauksessa. Onneksi on olemassa ihmeitä ja sellainen oli kaiken jälkeen eräs mies Norlannista:

Jotakuinkin niihin aikoihin Robinin ja koko perheen elämä oli muuttumassa heidän tietämättään. Itsepintainen norlantilainen ylilääkäri oli onnistunut saamaan yhteyden erääseen toimittajaan ja saanut tämän käymään läpi Kevinin tapauksen sisältämät lasten kuulustelut vuodelta 1998.

Hänen nimensä oli Rickard L.Sjöberg, ja hän yritti saada toimittaja Dan Josefssonia kiinni. Josefsson vaikuttuu, sillä media oli hämmästellyt ja kauhistellut tapausta ensi sumun hälvettyä. Toimittaja otti yhteyttä perheisiin ja pitkien neuvonpitojen jälkeen luottamus löytyi ja päätettiin tehdä kolmiosainen dokumentti. Sitä tehdessä kävi ilmi, että perhettä oli kuulusteltu 73 kertaa mukaan lukien järkyttävät käynnit rikospaikalla. Kun The Kevin Case -dokumentti julkaistiin moni raivostui lasten ja perheiden puolesta. Sen sijaan sosiaalitoimi vaikeni ja lasten kuulusteluissa mukana ollut psykologi ei tullut oikeudenistuntoon, jossa…Myös Rolf Sandberg katsoi edelleen tehneensä kaiken oikein. Annika, joka oli selvinnyt omalla tavallaan valitsemalla uuden ammatin hevosten parissa säilyttääkseen mielenterveytensä, oli vahvin. Nyt hän alkoi kirjata ylös omia tekojaan ja putoaa häpeän ja järkytyksen sekaiseen posttraumaattiseen stressiin. Hän muistaa, miten oli käskenyt Christianin vain jatkaa kiltisti kuulusteluissa vaikka lapsi oli aivan lopussa.

Mä katsoin kun Christian makasi melkein apaattisena sikiöasennossa laiturilla rekonstruktion aikana ja lopulta vastasi kuulustelijalle: ”Ei voi tietää mitään, jos ei ole nähnyt mitään."

keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Ruskavälähdyksiä pihaltamme

Kuva etupihaltamme talolta kadulle päin. Sisään tullessa siis vasen puoli eli se, missä olemme kuvanneet syyshortensia Wim's Rediä tosi paljon ja jossa kasvavat vanhat mongolianvaahterat, toinen vanhemmista kartiovalkokuusista, magnolia Leonard Messel, yksi valkoinen pihasyreeni ja kaksi helmiorapihlajaa. Kolmas on toisella puolella sisääntuloa. Valitsen syksystä pitävänä ´mieluusti kasveja, joilla kevätkukinta ja syysruska. Tässä kaksi helmiorapihlajaa ovat juuri niitä sekä tietysti valkokukkainen atsalea, joka on myös tällä puolen, mutta sen sijasta tarjoan samaa lajiketta pohjoisemmalta puolelta...kohta. Toinen helmiorapihlaja ei näy, mutta toinen on tuon vihreälehtisen syreenin takana, jonka liki magnolia, joka myös saa ruskavärin!

Kuvattu yläterassiltamme kohti kallion päässä olevaa suurta kiveä. Kuten huomaatte, ei vain köynnöshortensia nouse terassille vaan myös sen kaveri villiviini. Köynnöshortensia ei aina tule heti 'vain' keltaiseksi, vaan siinä voi olla limeviikkokin. Kummallakin puolella isoa kiveä kasvavat pihlajat. Aikaa sitten huomasimme, että taloa lähinnä olevaa nousee köynnöshortensia ihan omin päätöksin, mutta


Vaan missäs nyt kiipeillään?


Ihan meidän huomaamatta oli köynnöshortensia kiivennyt kaukaisempaan pihlajaan. Sitä ei voinut oksilta nähdä, mutta nyt näkyy kun vähän karsimme. Seison siis autotallimme kulmilla kamera kohti kotiamme eli yläterassi hieman näkyy. Arvasimme, että köynnös lähtee, mutta että näin nopeasti ja on aika yllhäällä jo. Tänä vuonna kiven hortensia ei saanut limeä väriä, mutta

toisena vuonna sai!

Lime on nyt talonpituisen terassimme kannatinpylväissä. Muistattehan, että jos teette pergolaa näillä keinoin, köynnöshortensia ei pidä teräksestä. Siksi nämä  valtavat palkit on tehty kasville suotuisimmiksi puurivoituksella.


Nyt olemme pohjoispuolella ja tässä on pienempi tämän rinteen atsaleoista ruskassa.


Toinen on jo iso ja paljon kuvattu. Näissä valkoiset kukat pienellä keltaisella 'sydämellä'. Minusta jopa kuunliljojen ruskettuneet lehdet ovat kauniita puhumattakaan kartiovalkokuusista.

Ensimmäiset rautatieomenapuun nuput meillä...


Ja ensimmäiset omput. Odotan näiden muuttumista huikean oransseiksi!


Toisin kuin luonnonpihlajat, tuurenpihlajat eivät kärsineet kesän kuivuudesta. Ne antavat nyt parastaan.


Kun lähtee rapuilta pikkupolkua alapuutarhaan eli takakautta, koko matkaa koristavat kalliotuhkapensaat. Tässä minusta aika hauska kuva, kun niin tuuhea, mutta siinä on jyrkkä rinne lehtoon ja alapuolella on toinen samaa lajia. 


Tässä jo näkyy iso kartiovalkokuusi kuin liikennemerkki eli tästä vasemmalle niin ollaan keskipuutarhassa.

Safkaa, kiitos! 
Tulossa on. tulossa on...Lumimies puhdisti juuri linnunpöntöt, joissa kaikissa oli ollut onnistunut pesintä. Kylläinen orava ei häiritse lintujen pesintää. Meillä on turvalliset kesäruokalautaset yläterassilla ja vettä, joten puutetta ei ole kärsitty. Tammia on istutettu ja paljon. Toivon pikapikaa kauppoihin niitä kuorellisia saksanpähkinöitä, tammenterhoja etc.


   
Etupihan mongolianvaahteroissa. Kukapa ei näistä pitäisi. Lisää on kasvamassa.


Jokohan tässä olisi Wim's Redin tämän vuoden finaali...Todella suositeltava syyshortensialajike, vaikka grandifloran ylittänyttä ei tulisikaan.

Toivotan kaikille ruskailoa ziljoona kiloa♥♥
 
Ruskaterveisin
Leena Lumi

maanantai 27. syyskuuta 2021

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä


Siinä missä nainen on hukassa itsensä ja ympäristönsä kanssa likempänä nelikymppistä, ei pitäisi olla mitään naurettavaa. Hänen itseluottamuksensa vaikuttaa suorastaan olemattomalta ja hän pakenee pahaa oloaan yksin ja etenkin myöhään yöllä tarpeettomiin ostoksiin, kuten Kiinasta tilattuun kirsikankukka vessaharjaan.  Osto-onni on vain lainaa eli se on jotain kolmekymmentä minuuttia ja taas kaikki tuntuu vaikealta. Ja miksi poikaystävät lähtevät hänen luotaan noin kahdessa kuukaudessa. He eivät ehkä kestä hänen todellisuuttaan? Tai hän on niin ruma tai sotkuinen tai muuten vain huono…

Sisko Savonlahden Kai minä halusin tätä (Gummerus 2021) tuntuu jatkavan siitä mihin jäi Savonlahden romaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, joka oli uutta ja erottuvaa kirjallisuudessamme. Ihan esikoiseen tämä uusin ei yllä, mutta koska luin kirjan, ei se huono ole. Jos kustannustoimittaja olisi hivenen tiivistänyt tarinan naisen masentunutta toisteisuutta ja Savonlahti olisi kirjoittanut tarinaan yhden kunnon muutoksen, teos olisi vetänyt vertoja esikoiselle. Toisaalta Siskon uniikki tapa kirjoittaa on edelleen vetävää. Hän kirjoittaa ihan kuin suodatin olisi hajonnut ja kirjan nainen toimii sen mukaan. Paitsi, että nyt on alkanut ilmetä masennusta, ylinukkumista ja ikäkriisiä, joita hän puhuu auki parhaalle ystävälleen Samulille, eikä kanssaan asuvalle Valtterille, joka haluaisi kuunnella. Koska Valtteri myös arvostelee, ei nainen sitä kestä. Malmin hautausmaalla syvässä lumessa tai taidenäyttelyissä on tuttua ja turvallista purkaa Samulille omia ongelmiaan:

”Pelkään, että olen Valtterin seurassa oma itseni. Ymmärrän hyvin, jos hän ei pidä siitä.”

”Haluaisin olla parasta, mitä hänelle on tapahtunut”, huokaisin, ja pysähdyin. ”Mutta pelkään, että Valtterista alkaa tuntua että olen hänelle pelkkä kivireki.”

”Ehkä voit olla jotain jotain siitä välistä”, Samuli sanoi ja katseli kysyvän näköisenä edessämme olevaa maalausta. Minä pidin siitä. Punatukkainen nainen istui mustissaan selkä kumarassa. ”Ehkä voit olla paras kivireki, jota Valtteri on ikinä vetänyt.”

”Ehkä olenkin”, vastasin.

”Minä en ymmärrä, miksi ihmiset pitävät niin paljon Helene Schjerfbeckistä”, Samuli sanoi. ”Kaikki hänen työnsä näyttävät siltä, että ne ovat jääneet kesken.”

Kaikkien Samulin kanssa käytyjen keskustelujen välissä naisemme nukkuu, käy lääkäreissä, shoppailee ja on yhä enemmän hukassa. Hän ottaa iltaisin puolikkaan Ketipinoria saadakseen nukuttua ja tekee sen mahdollisimman hiljaa ettei Valtteri kuulisi.

Malmin hautausmaalla Samulin kanssa:

…edessäni hautakivi jossa luki AAVIKKO ANJA ORVOKKI.

”Nuori”, totesin.

”Niin”, Samuli sanoi. ”vaikka muistan kyllä ajatelleeni silloin kun Armi kuoli, että hän oli aika vanha.”

”Niin minäkin”, vastasin.

Hautakiveen oli kiinnitetty kultainen enkelipatsas.

”Sano minun sanoneen”, totesin. ”Jonain päivänä Suomessa tullaan vielä ihmettelemään sitä, miten suhtauduimme Dannyyn ja hänen naisjuttuihinsa.”

”Ihan varmasti”, vastasi Samuli.

Kaksi näytettä, miten helppo naisemme on kertoa Samulille kaikesta. Melkein kaikesta. Tuntuu kuin ostaminen olisi ahdistuslääkettä, jota päähenkilömme nauttii. Lopulta hän menee psykiatrille ja todetaan vaikea masennus. Ketipinoriin tulee mukaan Venlafaxin. Jotain kivaa ja karvaista tapahtuu sen seurauksena, mutta muuten lukuun ottamatta finaalia tietty ’savonlahtinen’ toivottomuus jatkuu. Erityiseksi sen tekee lukea juuri tuo suodatinvajaus eli kaikki on kuin suoraan pään sisältä vedettyä mitään kaihtamatta. Tyytymättömyys ja alituinen pelko kelpaamattomuudesta on ajanut naisemme asuntoonsa. Aika ikävältä tuntui, että hän jäi jouluksi yksin sekamelskan keskelle, vaikka Valtteri oli kutsunut hänet perheensä joulunviettoon.

Toivon tälle kirjalle jatkon, jossa voisi syntyä vaikka vauva. Ne kaksi nuorta naista, jotka lukivat hulluina nauraen Savonlahden edellisen kirjan, ovat toinen jo äiti ja toinen on saamassa vauvan marraskuussa. Tämä teos lähtee viime mainitulle, jolla kohta alkaa äitiysloma. Hän antaa sen sitten bestikselleen vaikka joululahjaksi taikka muuten vain kun ystävä järjestää ’baby showerin’. Ensimmäisessä heillä oli enemmän samaistumista kuin tässä eli odotin finaaliin vauvaa. Tulevat 'nonnat' saavat olla näin mahdottomia!  Niin siitä joulusta yksin…

Kun rullailin viihdelehden nettisivua alas näin videon. Panin sen pyörimään. Videolla Danny pukeutui joulupukin asuun.

Voin pahoin.

Miksi olin kotona yksin?

lauantai 25. syyskuuta 2021

SINUNKO KÄTESI SIROTTELI TÄHTIPÖLYÄ KIRJOITUKSILLENI


Pilvi on käärinyt sateensa ja vienyt sen pois,
sarastus on vetänyt koilliseen hopeajuovan.

Tähti, jota ehkä ei ole, on syttynyt vaalealle pohjalle,
myöhästynyt uutinen hämärtää mielen kysymyksillä.

Luetko sinä tämän runon, sitten kun minua ei enää ole?
Kuuletko äskeisen sateen? Näetkö aamun juovan? Näetkö
                                                tähden jota ei ole?

- Eeva-Liisa Manner -
Niin vaihtuivat vuoden ajat (Tammi 1964)

torstai 23. syyskuuta 2021

Puutarhan kalusteet, Täydellinen päivä, villiviiniä ja....


Jos on iso puutarha, se 'huutaa' myös kalusteita. Meillä on ollut alapuutarhassa valkoinen puinen kahdelle ja pöytä siinä ja kaksi samanlaista terassin alla sekä vielä lehdossa puistonpenkki sekä sillan vieressä äidiltä saatu puutarhapöytä neljällä tuolilla. Sen lisäksi terassilla ruokapöytä ja monia korituoleja ja sisääntulossa aina joku pieni Ikean juttu, 

nyt nämä. Aika vain tekee tehtävänsä ja kun yksi kolmesta valkoisesta kalusteesta alkoi hajota

tajusin, että tämä kuvakulma on yhtä tyhjän kanssa ellei alimmalla puutarhatasolla ole kalustetta. Se on nyt jo pois, mutta sen liki on istutettu kastanja, joten joku kevyempikin siinä menisi tai sitten sellainen, jota ei tarvitse huoltaa.

Tällainen rautainenkin pöytäryhmä valkoisena olisi kätevä ja huoltovapaa. Jos ruostuu, niin se on vain rappioromantiikkaa. Surrako jo ensi vuotta ja keväthintaisia kalusteita. Ei ja ei.

Janne Huuskosen teos Täydellinen päivä on blogissani jo luettukin ja pidän sitä hyvin tärkeänä ja kiinnostavana kirjana. Siinä on just se jokin, mitä ei voi tavoittaa kuin tunteella. Vaikka siinä on mukana huumeiden käyttöä se ei ole siltikään ns. huumekirja, sillä en niitä jaksa enää lukea. Tämä on enemmän ja sen sanoo myös Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander tänään jutussaan Kaikki pitää paljastaa, jotta voi vapautua häpeästä. Majanderkaan ei oikeastaan moiti mitään, mutta sanoo 'rakenteen junnaavuudesta huolimatta Huuskosen romaani on väkevä ja hyvä.' Kritiikki on sulaa kultaa♥ Majanderia ihmetyttää vain, 'miten teoksen nimi voi olla Täydellinen päivä, kun tarina ei tarjoa ensimmäistäkään?' Minä koin niin, että Täydellinen päivä oli jokainen päivä, jonka kirjan Mikko oli ilman huumeita ja niitä oli kirjassa monta. Lopulta Mikosta tulikin se, joka oli vastuussa omasta ja toisten lapsista etc. Olen levittänyt kirjasta tietoa koulukuraattoreille ja opettajille, että yläasteen opettajat yms. lukisivat tarinan. Mieheni oli niin vaikuttunut, että sanoi kirjan kuuluvan kaikkien niiden luettavaksi, jotka touhuavat nuorten kanssa. Tämä on Janne Huuskosen esikoisteos, joten nyt on sitten jännitettävä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa parhaalle esikoisteokselle. Vai onko?

Villiviini ja köynnöshortensia sulostuttavat ala- sekä yläterassiamme. Tämä on loistava yhdistelmä, sillä köynnöshortensia aloittaa jo huhtikuulla, villiviini paljon myöhemmin. Villiviini herättää ruskan ja kun köynnöshortensia on ihan keltainen, se voi joskus saada jopa limen värin. Muistattehan, miten alaterassin katossa on tähdet eli ledit, minkä mahdollistaa yläterassin lattia.


Tällainen väri on muutamana vuonna ollut suurta kiveä syleilevässä köynnöshortensiassa.


Villiviinikaari syyskuun 3. päivänä. 


Tässä varmaan joku muu vuosi, koska pieni vaahtera näkyy jo ruskassa taustalla.


Sain hauskan yllätyksen lukijaltani faceboookin puolella koskien suosikkisitaattiani Oscar Wildeltä. Pirjo Aho: "Rönsyilen hieman tuohon blogiin, jonka yhteydessä Leena Lumi mainitsee mieli-sitaatikseen kuvassa näkyvän lauseen Oscar Wildeltä. Olipa niin tuttu mulle Lontoosta että hätkähdin, Covent Gardenin ja Trafalgar Squaren laitamilta St Martinin kirkon kupeesta löytyy tämä kivipenkki. "

Kiitos Pirjo Aho♥

Tässä Merin ja Samin omenapuun katveessa on hyvä pahoitella kiireitäni. Syyskuu on ihana, mutta yllättävän vauhdikas. Nyt pitäisi olla sovittamassa uusia laseja, mutta en ole, sillä eilinen ilta vei voimani. Olin illan kiinni puhelimessa perheenjäseneni tukena...Sitten en saanut enää unta. Luen kirjoja nyt ihan omien jaksamisteni mukaan, sillä ison puutarhan talviteloille laitto ei ole pikkujuttu kaurisverkkoineen ja kevätsipulikukkineen yms. Lisäksi kohta on taas lähtö jonnekin päin...Se pakkaaminen! Kirjat tulevat ajallaan, perhe elää tavallaan. Lumimies on nyt kolmatta päivää leikkaamassa hiljaisella akkuleikkurilla kuusiaitaa, joka ei ihan lyhyt. Huomenna oltava cityssä monestakin syystä ja sen jälkeen vielä uusi tulostin, sillä entinen sanoi itsensä irti.


Nautitaan kiireistä huolimatta syyskuusta, sillä kun se on ohi, saa taas odottaa...tätä kaikkea. Yritin löytää niitä hortensioita, joita olen vuosia istuttanut maahan, mutta kuvia ei vain löydy kuin niitä, joita olen jo julkaissut. Ne tulivat maassa kauniin punaisiksi ja isoimmat on siirretty ruukuista maahan vasta viikko sitten. Ehkä liian myöhään...aika näyttää. Sama koskee orvokkeja ja tete -narsisseja eli maahan vain ja istutuskastelu. Seuraavana vuonna on ihmeteltävää.

Nautinnollista syyskuun viimeistä viikonloppua kaikille♥

Love
Leena Lumi



No niin, nyt sitten ehkä voin jopa nähdä, mitä luen! Kehysten väri kahta eri harmaata ja vähän vihreää, kuten Itämeri ja silmieni harmaanvihreys.


En paljon hidastellut sillä ensimmäiset, jotka sovitin, myös jäivät. Hyvän palvelun tarjosi Fenno Optiikka ja Marika, jolta alimmainen kuva. Kiitos♥

maanantai 20. syyskuuta 2021

Ninni Schulman: Tervetuloa kotiin

Samalla kun mietti, hän selasi vanhoja viestejään ja lähetti sen sijaan Torunille kolme punaista sydäntä.

"Sinä olet parasta mitä minulle on tapahtunut", hän kirjoitti.

Mikä hänessä oikeastaan oli vialla? Oliko hänestä tulossa impotentti ukko? Hänellä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut tällaista ongelmaa.

Tänä iltana oli ehdottomasti viimeinen mahdollisuus tässä kuussa ja pelkkä ajatuskin hermostutti häntä.

Kun hän oli yksin, kaikki oli kunnossa, mutta ei sitten enää yhdessä Torunin kanssa. Miten se oli mahdollista? Hän ei todellakaan ymmärtänyt.

Ninni Schulmanin viides suomennettu Hägfors -sarjan kirja Tervetuloa kotiin (Välkommen hem, Tammi 2021, suomennos Jukka-Pekka Pajunen) kantaa vahvasti aikaisempien Hägfors-sarjojen tunnelmia. Kiinnostus on melkein yhtä suuren osan tarinan ihmissuhteissa kuin tutkittavissa rikoksissa. Niinpä sana arki vilahtaa helposti mukaan, mutta hyvällä tavalla. Silti jännitystä on ihan riittämiin tällaiselle paatuneelle kovempien dekkarienkin lukijalle. 

Tällä kertaa monet saavat luokkakokouskutsun. Olisi juhlat, jotka järjestettäisiin heidän entisen luokanvalvojansa huvilalla. Magdaleena ahdistuu jostain syystä heti. Hän ei kuitenkaan keksi nyt edes lapsia syyksi, sillä Petter on viikonloput kotona Norjasta, jossa käy töissä. Niinpä hän keksii motiiviksi lähteä heidän luokkansa ainoan julkkiksen eli Jackin haastattelun.

Kun juhlailta koittaa on jo pimeää. Aluksi tarjotaan drinkkejä ja yllättäen porukat ovat ihan sekaisin. Kun tulee kummitusreitin vuoro, sovitaan kuka kenenkin kanssa kulkee ja ketään ei sitten jätetä. Monet kaatuvat ja loukkaantuvat enemmän tai vähemmän pilkkopimeässä metsässä, vaikka reitti on merkitty valoilla ja muilla merkeillä. Aamulla huomataan, että yksi on joukosta poissa. Juhliin osalliset ovat aika sekaisin ja kun huomataan, että Christerin sisar Tina on ollut mukana, Christer jäävätään tutkinnasta ja Petra ottaa tutkinnan johdon. Hänelle tulee lisäapua, joka oli hänelle vaikein mahdollinen. Mies jota hän ei ollut ennenkään pystynyt vastustamaan. Mies, jolle hän lähtisi ellei olisi avioliitossa Lassensa kanssa. Mies jota hän ei tohdi edes katsoa silmiin!

Magdalena Hansson, paikallislehden toimittaja, käy kuumana huonosta olosta huolimatta, sillä hänen on saatava tästä nopein ja kuumin uutinen. Magdalena, joka sekaantuu tosi paljon poliisitutkintoihin ja on uusperheen äiti, tekee ennen kuin ajattelee. Liv on vielä hyvin pieni ja koska Petter on lähtenyt töihin Norjaan, lapsi saa olla pari tuntia tilapäishoidoissa. Magdalena tekee jo nyt osa-aikaista vuoroa ja tietää menettävänsä työnsä ellei hän ole aina paras. Olemme jo aikaisemmin saaneet tietää, mitä Petter on mieltä Magdalenan innosta rikostutkintaan, mutta...

Petter saapuu Livin kanssa sairaalaan katsomaan Magdalenaa, jonne tapahtumien saama käänne on hänet vienyt. Käytös on ihan ystävällistä, kunnes hoitaja ja Liv menevät kauemmas, mutta sitten:

"Miksi, minkä takia sinä teet koko ajan tällaista?" Petter sähähti." Etkö olisi voinut kertoa, minne olit menossa?"

"Silloin sinä olisit vain yrittänyt estää minua ajamasta sinne, eikö niin?”

”Mikä olisi ollut ihan hyvä asia”, Petter sanoi.

”Mutta silloin …. ei olisi enää hengissä”, Magdalena sanoi. ”Nyt on.”

Ninni Schulman tuntee mitä ihmiset odottavat ja siksi nämä Hägfors-sarjan kirjat ovat niin suosittuja. On jääkaappi tyhjänä, mietitään mitä ruokaa laitettaisiin, joku vaate on revennyt, naiset pitävät itseään lihavina ja miehet korkeintaan itseään vain impotentteina, mitä ei suinkaan ole eräs, joka on taas lähtenyt ja Petra kiehuu päättämättömyydessään. Kuitenkin tapahtuu vakavia rikoksia ja ihmisiä kuolee. Finaalit kyllä varmistavat, ettei voi olla jatkamatta. Olen aika paatunut rikoskirjojen lukija, mutta Schulmanin trillerit ovat kuin hyppy viileään mereen. Tai piristysruiske, jos joku ei pidä pimenevistä illoista tai muuten vain ei ole tyytyväinen. Huomasin lukeneeni koko sarjan ja hämmästyin itsekin! Jos vasta aloitat, tässä lista eli kannattaa lukea kronologisesti: Tyttö lumisateessa, Poika joka ei itke, Vastaa jos kuulet, Älä kerro kenellekään ja nyt uusin eli Tervetuloa kotiin.

Olen vankkumaton yllättävien finaalien kannattaja ja toiseksi viimeisin luku on nyt tässä kirjassa se unohtumattomin. Mitä meidän Christerimme oikein touhuaakaan?

*****

Dekkarit Leena Lumissa

lauantai 18. syyskuuta 2021

Tulet kuin valo yhtä aikaa...


Tulet kuin valo
yhtä aikaa joutsenten
kanssa luokseni.
Tarjoan illallisen
sulaa merta lasissani.

- Eija Aromaa -
kuva Pekka Mäkinen

torstai 16. syyskuuta 2021

Leena Kellosalo: Tulikärpäsiä Tammelan yllä



Äidin kynsien valkeat kuut napsahtelevat

Remingtonin näppäimille

avaruuden ikkunaruutuun

Hän piirtää tiedustelulle kartan

jonka lähetti vie yli kuolemanlinjojen…

Äiti siirtää tekstin lennättimellä eetteriin

polttaa paperin sinkkiämpärissä

pitkä tulitikku hiiltyy viimeisenä

katsoo Linnoitustoimiston erkkeri-ikkunasta

kun venäläinen tiedustelukone syöksyy savuten järveen.

On kymmenes elokuuta

Laurin kyynelten päivä

jolloin maapallo kulkee Perseidien tähtipölyn läpi meteorisateessa…

Leena Kellosalon Tulikärpäsiä Tammelan yllä (ntamo 2021) on hänen kolmas runoteoksensa. Ensimmäinen oli Leonardo sai siivet, josta löysin Nerudan hengitystä

Mikä autuus olikaan saada omaksi ja luettavaksi ja saada kertoa teille Leenan kirjasta Leonardo sai siivet. Vaikka olen runoa ja paljon Nerudaa, vaikka sydämeni on iltalaulun niittäjä ja tuuli metsästää silmieni pohjia, en ole vailla aavistusta. Huudan illan ja päivän tuuleen, että nainen, jonka helmoissa kotilot kalisevat vasten kiviä, kirjoittaa meille runouteen uuden luvun. Hän heittää sanojensa verkon, joihin halusta vangiksi jäämme.  Eikä minua jäävätä siksi, että olen etäinen ja täynnä surua, sillä tiedän, että hiljaisuuteni puhuu vaikka sanat virtaavat.

Toinen oli Hevosenpääsumussa, jossa Nerudan hivelyä, mutta myös

Leenan Hevosenpääsumussa on tiivistynyttä ja koettua elämää, isoisän ja isoäidin kokemuksia, muidenkin, myös omien vanhempieni. Karjalaisjuurinen äiti, kuin uni arjen keskellä, kaikki tuli hoidettua ja ruokottua: lapset, työ, puutarha, vahingoittuneet perhoset, kirjat, kirjeet, sukulaiset ja lapsikin monta kuukautta sairaalassa ja toinen otettiin pois…

Tulikärpäsiä Tammelan yllä Leenan äiti toimii sodan aikana tiedustelussa ja pillerinpyörittäjä/skarabee oli kulkenut äidin matkassa kuin talismani. Sen hän oli saanut Viipurissa temppelitanssijatar Leena Rintalalta.

”Muinaisessa Egyptissä skarabeen avulla toivottiin kuolemattomuutta. Hautoihin kivikuoriainen laitettiin sydämen puolelle. Kuoriainen esiintyy kokoelmassa kuolemattomuuden symbolina eri muodoissaan. Tulikärpäset eli kiiltomadot ovat oikeasti kovakuoriaisia.” (LK)

Unemme muuttuvat kiiltäväkuorisiksi sittisontiaisiksi, kun vajoamme suon syliin metsän pienten eläinten ryömiessä ylitsemme kuunkokoisin silmin…

”Äitini työskenteli jatkosodan aikana alle kaksikymppisenä linnoitustoimistossa salaisissa tehtävissä. Esikunta työntekijöineen lähti aina viimeisenä rintamalinjan edetessä asemapaikasta uuteen.” (LK)

Luin Leena Kellosalon Tulikärpäsiä Tammelan yllä heti kahteen kertaan, ensin itselle hiljaa ja sen jälkeen ääneen miehelleni, joka on Nokialta, Leena Nokian ja Tampereen rajalta. Vihnusvuoresta. Lumimies tunnisti heti paikkoja, joista en ollut kuullutkaan eikä hän yhtään ihmetellyt, että Leenan äidin toiminta koodauksessa vangitsi minut heti. Olinhan juuri lukenut Ruusukoodin! Quinnin Ruusukoodi kertoo etenkin naisista koodauksessa ja onhan siihen kiedottu romanttinen yllätyskin…

Kaikkien Leena Kellosalon runoteosten upeat kannet ovat Juha Tammenpään taidonnäytettä.

Leenan kuvakieli on ainutlaatuista, sillä kun äiti matkustaa linnoitusväen mukana tykki havuilla peitettynä, pilvet ovat kuin ’ylitsepursuavaa omenahilloa.’ Tai ’nainen helottaa kuin vähäwattinen halogeeni’. Tai kun Anni paistaa piimäräiskäleitä ’keittiö säkenöi viimeöistä unta’ ’kehitysnesteestä nousee valuvia hahmoja/ kristalliyön tuhkaa/ kihlakuvassa puoliksi juutalainen Elis asepuvussa’ ’vaahtoavat utarepilvet/ kuin Helena-mummun Högforsin liedellä’. Proosarunoissa kokonaisia elämiä. Mennyt maailmamme lyyrisessä tähtisateessa.

…/ Anni jättää Eliksen rannalle

liukuu mustaan Näsijärveen

yön kolmannella tunnilla

kun kuu heittää repaleisen paitansa

ja pulahtaa kuin äänetön sieni veteen

siinä he keinuvat yön aalloilla

nainen ja kuu

yön kolmannella tunnilla/

Kuunsilloilla rakastellaan ja suudellaan. Maistellaan toisen märkää ihoa ja solmitaan sopimuksia. Kuu ei ikinä lakkaa kiehtomasta mieltä. Se tekee meille mitä tahtoo. Kiihdyttää unohtumattomaan, josta sinkoavat rakkauskirjeet, runot ja kaihon kyyneleet.

Leenaa on kiehtonut Goethen valo-oppi:

…/hänelle Uuno ojentaa kätensä

painaa oman varjonsa Johannan varjon päälle

pimeytensä nuoren naisen pimeyteen

 

Lyhtykukka palaa seittipimeydessä

huoneet roikkuvat

valaistuvat/…

Miten hauskaa olikaan löytää Leena näyttelemässä vintillä Lumikuningatarta isoäidin koinsyömässä morsiuspuvussa…Samoja juttuja omassakin lapsuudessa.

Piha on täynnä särjettyjä peilejä

pirstaleisia sydämiä

ja lumottu näätä tanssii

rotkoisen kuun valaisemalla hangella

ja sitten olenkin Kerttu

ja heitän punaiset talvikengät huhtikuunjulmaan Litukanojaan

joka virtaa jääsohjossaan

itken pollokärpäsenkokoisia kyyneleitä Idan silmiin ja sydämeen.

”Kuun sirpaleet ovat minulle symboli naiseuden särkyneistä toiveista. Olen kuuhullu, kuu liikauttaa vesiäni puoli viikkoa ennen ja jälkeen täyden kuun, joka on kirkas ja huikaisevan uskalias.”(LK)

…syyskuussa uusi kevät

orjanruusu kukkii

mutta kuu on erilainen:

Täysikuu, tomukuu, opaalikuu

Oi Leena! Kirjasi saa minut tanssimaan kuutamossa, yökiitäjät hiuksillani, usvan kostea syli tulvillaan tulevia seikkailuja.

*****

Leena Kellosalo on tamperelainen runoilija, FM (Pro gradu runoilija Helvi Juvosen metaforat ja vertaukset),näyttelijä/lausuja, äänikirjojen lukija, kriitikko ja kirjailijakouluttaja. Hän sai Tampereen kirjallisuuspalkinnon2018 runoteoksestaan Hevosenpääsumussa (ntamo). Esikoisteos Leonardo sai siivet (ntamo) ilmestyi 2015.Kolmas runokokoelma on Tulikärpäsiä Tammelan yllä (ntamo 2021) Runoja on käännetty useille kielille(ruotsi, saksa, englanti, espanja ja kiina) sekä sävelletty. Yhdysvaltalainen Brown University julkaisi Kellosalon lyriikkaa englanniksi ja espanjaksi käännettyinä Purple Ink- käännösohjelmassa Suomen edustajana. Parnasso julkaisi sikermän (6 kpl) runoja kokoelmasta Tulikärpäsiä Tammelan yllä. Kellosalo on esittänyt monologeja (Emily Dickinson, Sylvia Plath, Gösta Ågren, Aila Meriluoto, Maria Magdaleena) mm.Kajaanin Runoviikolla, Tampereen Teatterikesässä, Valtakunnallisilla/Pohjoismaisilla Teatteripäivillä. Kellosalo on myös aktiivinen lavarunoesiintyjä.

*****

Runokirjat Leena Lumissa