tiistai 31. toukokuuta 2016

Moskovan kaunotar...toukokuun kukkien finaalin primadonna


Haluan päättää Toukokuun kukkia Moskovan kaunottareen eli jalosyreeniin Syringa vulgaris 'Beauty of Moscow', sillä tämä daami tietää arvonsa ja on kyykyttänyt meitä yhden erehdyksen takia yhdeksän pitkää vuotta. Loukkaantumisen syy olimme tietysti aluperin me, jotka istutimme tämän herkän helmikaunottaren paikkaan, johon nopeasti kasvoi sitä liikaa varjostava puu. Siinä varjopaikassa pensas kukki vain kerran...Vilkaisin tänään puutarhapäiväkirjaani ja pensas on istutettu 22.4.2007 eli ilmeisesti varhainen kevät silloin. Nyt taas on kuin olisi juhannusviikko, sillä kaikki kärhöt kukkivat jo toista viikkoa, kuten myös valkoiset särkyneet sydämet sekä ne, jotka luulin talven viemiksi kuin kauppapuutarhalta tuodut. Isabellansyreeni 'Holger Alba', aloittaa just, vaikka normaalisti vasta juhannusviikolla. Myös siniset siperiankurjenmiekat ovat kaikki jo nupuilla ja varjoliljat jättimäisiä.


Tämä syreeni hurmaa nupuillaan, jotka ovat kuin roosanvioletteja helmiä, auettuaan kukat ovat valkoiset. Vyöhykesuositus on I-III. Ravinteikas maa. Alasleikkausta ei suositella, vain huonoja oksia poistetaan tarvittaessa varhain keväällä. Kukat ovat kerrotut ja tuoksuvat. Lämpimän ja suojaisan paikan kasvi. Netin mukaan Moskovan kaunotar eli 'Krasavitsa Moskvy' on syntynyt vasta 1974. Pensas on amatöörijalostajan Leonid Kolosnikovin lajike. Hän sai aikaan kolmesataa erilaista lajiketta, joista moskovan kaunotar on tunnetuin.


Nyt tämä väärään paikkaan vuonna 2007 istutettu ja arvonsa tunteva moskovatar on antanut meille töppäyksemme anteeksi. Tarjosimme hänelle jo muutamia vuosia sitten pihan paraatipaikkaa eli siirsimme valoon, runsaasti rakkautta ja hoitoa ja saimmekin viime vuonna jo kaksi kukintoa, mutta nyt hän on lopullisesti unohtanut ikävän alun. Olen sitä mieltä, että kyllä kannatti, sillä vaikka syreeneihin joskus voi vähän kyllästyäkin, niin tuskin Moskovan kaunottareen ikinä!

Oi kiitos ihana toukokuu♥

Puutarhaterveisin Leena Lumin puutarhasta



Kesäkuun saa aloittaa toukokuun finalisti eli nämä kuvat otettu eilen 2.6. Nämä kukat vievät kyllä euforiaan...



Oksa, jossa enempi jo auki eli valkoisuus voittaa,



mutta jossain aina ihastuttava pilkahdus lilaroosaa.



Tässä nuppuisempaa.Helmiä...


Tervetuloa suvi!

maanantai 30. toukokuuta 2016

Hjorth&Rosenfeldt: Hylätyt


Vanja ei tiennyt mitä vastata. Hän tarvitsi Jonathania nyt. Mutta ensi kuussa voisi olla toisin. Ensi viikolla. Vanja ajatteli vain itseään, ei hän rakastanut Jonathania.

Mutta se oivallus ei ollut pahinta. Pelottavinta oli, että hän muistutti kammottavinta tuntemaansa egoistia, miestä, joka pani aina omat tarpeensa ja itsensä kaiken muun edelle, joka antoi himonsa hallita joka suhdetta ja kohtaamista, varsinkin vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Sebastian Bergman.

Vanja oli isänsä tytär.

Kirjoittajaparin Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin Hylätyt  (De underkända, Otava 2016, suomennos Jaana Nikula) vie meidät jälleen pohjoismaisen dekkaritaivaan kirkkaimpien tähtikirjoittajien Sebastian Bergman –jännitykseen. Vanja on jo saanut tietää olevansa sen miehen tytär, joka on hänen kollegansa rikospoliisin henkirikosyksikössä ja jolle hän on sanonut: ”Sinulla pitäisi olla varoituskyltti. Olet pahempi kuin hiv." Tunteet äidin ja isäpuolen valheen paljastuttua ovat liikkuneet raivosta kyyneliin ja ainesta asian käsittelyyn riittää vieläkin. Vanja tuntee olevansa nurkkaan ahdistettu ja alkaakin yllättäen tajuta käyttävänsä muita ihmisiä pakona pahasta olosta pois. Hänen isänsä taas rimpuilee avoimen isyyden ja oman järkyttävän tragediansa välimaastoissa yrittäen olla hyvä isä. Bergman ei edelleenkään voi mitään sille, että yleensä selvitäkseen elämästään tai tehtävistää rikospyskologina, hän tarvitsee heti ahdistusken lähestyessä uuden naisen. Naisen joka ei ole ’kasvaja’, vaan joku jonka voi unohtaa aamukahvin jälkeen. Elostelijan charmi on lyömätön, sillä hän saa minut sekä nauramaan että suuttumaan, valvomaan aamukolmeen. Juuri tämän takia toivon, että Sebastian Bergman  -trillerit luettaisiin järjestyksessä, ainakin jos haluaa päästä edellä kerrottuihin fiiliksiin Sebastianin kanssa. Haluaa tietää mitä hänen päässään liikkuu. Miksi ja miten hänestä tuli tuollainen häikäilemätön, kaikkia keinoja kaihtamaton maaninen naistenmies. Se on jo iso tarina...

Hylätyt ei kuitenkaan toista mitään eli jokainen kirja on uusi tapauksensa ja jos luulin, että Mies joka ei ollut murhaaja kirjan Edward Hindeä pahempaa ei ole, olin väärässä.  Nyt kohtaamme murhaajan, jollaista emme ole ennen tavanneet. Hän on selvästi älykkö. Hän vihaa tosi-tv:tä, somea ja blogeja. Hän vihaa niitä, jotka noin heppoisin perustein pääsevät julkisuuteen, vaikka hänen mittapuullaan julkisuus ja kunnioitus tulisi ansaita vain akateemisin arvosanoin tiedolla. Hän on niin älykäs, että uskaltaa jättää isoja vihjeitä ilman, että joutuu kiinni. Hän on julma ja tavaton, mutta kiitos Hjorthin&Rosenfeldtin, yksityiskohdilla ei mässäillä! Näin tätä kirjaa voivat lukea nekin, joita kiinnostaa vaikkapa psykologia, sillä vakuutan Sebastianissa, Vanjassa ja muutamassa muussakin murhaajan lisäksi riittävän psykologista kiinnostavuutta.

Kirjoittajaparista Hjorth&Rosenfeldt on kerrottava, että heidän nimensä löytyvät sellaisten tv-sarjojen kuin Silta ja Wallander käsikirjoittajista. Kummatkin olen katsonut, kaikki on tallennettu ja mennyt talvi kului Wallanderin uusintakierroksen parissa. Myönnän siis, että nämä herrakirjoittajat osaavat viihdyttää minua ja hyvän tarinan parissa ei onneksi ole kielletty viihtymästä. Kaksikko taitaa myös mustan huumorin niin, että saivat minut nauramaan Hylätyissä kohdassa, jossa varmaan olisi ollut soveliaampaa olla myötätuntoinen. Asia liittyy Sebastianin ja Vanjan kollegaan Ursulaan, joka oli aikanaan pudonnut Sebastianin viehätykseen. Päässyt siitä irti Sebastianin lähdettyä hetkeksi henkirikosyksiköstä ja Ursulan vannottua itselleen, että vain ase voi hänet Sebalta pelastaa. Vaan kuinkas sitten kävikään! Ursula on maksanut lihansa heikkoudesta oikean silmänsä. Asia jota on vaikea unohtaa etenkin kun Sebastian on kollega ja pyörii koko ajan liki. Eikä osoita edes olevansa pahoillaan. Ursula tajuaa heidän heikkoutensa olevan loputon rakkauden etsintä ja sitten sen tuhoaminen.

Hylätyissä rikosprofiloija Sebastian Bergman kohtaa vertaisensa vastustajan, murhaajan, joka haastaa hänet kovemmin kuin Oppipojan Edward Hinde. Nyt taistellaan uusin asein ja jopa Sebastian näyttää jäävän häviöön, mikä on ennen kuulumatonta, etenkin rikospyskologimme egon omaavalle henkilölle. Bergman –kuvioon tuo uutta verta henkirikosyksikön lahjakas, herkkä Billy, jonka sisältä löytyy pimeä kuilu.

En ole ikinä ollut tykästynyt kahden kirjoittajan kirjoihin, sillä se tuntuu estävän kuulemasta ’kuka puhuu? kenen ääni tämä on?’ Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt muuttivat tätäkin kuviota. Lisäksi alan kokea jo nostalgiaa poliisipäällikkö Höglundin kohdalla, sillä hän on niin Wallander, niin Wallander...Koska en aio spoilata tämän loistavan dekkarin juonta, niin totean vain, että Oppipojan veroinen  huipputrilleri!


Sebastian vihaa muistaa, siksi hän nai unohtaakseen, mitä on menettänyt. Miltä tuntui kun linnut lakkasivat laulamasta, outo hiljaisuus ja sitten...Lily jossakin ja Sabine hänen sylisään, kun meri...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Hemulin kirjahylly ja Rakkaudesta kirjoihin


*****

Dekkarit Leena Lumissa

lauantai 28. toukokuuta 2016

Tule vielä kerran kuin ilta omenapuuhun ja...


Tule vielä kerran
kuin ilta omenapuuhun
ja varista minusta kaikki tuoksuvat kukat.
Niin minä sanon sinulle: hyvästi
ja hengitän hiljaa ohimosi varjossa.
Niin minä sanon sinulle: hyvästi
hyvästi vaaleana yönä.

Ja jos huomisaamuna herään 
vieraalla lakeudella
vieraan viljapellon sylistä
juurissani uusi multa,
niin silloin minä päästän taivaan ja tuulen
sydämeni läpi
ja sanon hyvästi vielä kerran 
hyvästi sydämeni läpi
ja sanon hyvästi vielä kerran 
hyvästi sydämeni läpi.

- Aulikki Oksanen -
Maallisia lauluja (Kirjayhtymä)

perjantai 27. toukokuuta 2016

Omenankukat...Oi ihana toukokuu!


Niin kauan kuin muistan, omenankukat ovat olleet minulle enemmän. Ensimmäinen tuoksu, jonka ostin oli varhaisteininä ja sen nimi oli Apple Blossom. Miten hauskaa, että novascotiannoutajammekin, suuriruhtinatar Olga, oli kennelnimeltään Applehill's Thora!


Onko mikään enempää kevään merkki, suven alkusoitto, kuin omenakukkien valkeana vaahtoava valkeus. Lukusuositus: Katharina Hagena Omenasiementen maku


Pari viikkoa on mennyt puutarhaeuforiassa ja etenkin kärhöt, lemmikit ja omenankukat ovat värisyttäneet kauneudellaan.


Lukemiseen jää vähemmän aikaa, mutta puutarha on kaiken väärti. Tuttuja kirjabloggaajia löytyy Kodin Kuvalehdestä no 11 antamassa lukuvinkkejä eli kirjojen meressä kuitenkin...

Meillä on kelta- ja punakanelia, talviomenapuu sekä villiomenapuu. Näissä kuvissa taitaa olla kuvia kaikista omenapuistamme. Haluan koota nämä yhden jutun alle ja viedä sitten puutarhatiedostooni.


Selvästi villiomenapuu ja kuvattu iPadilla.

Tämä myös...

Omenankukat lupaavat herkullista syksyä. Silloinkin tuoksu on upea: Viilenevässä illassa kypsyvien omenoiden tuoksu...

Olen lisännyt jotain Kärhöihin Toukokuun kukkiin, Luumupuu kukkii ja lisää toukokuun kukkijoita Istuttanut olen keijunmekkoja, rautatieomenapuun ja punaisia silkkiunikkoja.


 Ihanaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti omenankukkien kuussa♥

Omenankukkaterveisin Leena Lumin puutarhasta

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Haaste: Unpopular Bookish Opinions


Omppu haastoi minut kertomaan mistä ja kenestä en kirjallisuudessa pidä. Kiitos Omppu♥ Tämä on minulle kirjallista masokismia, sillä mieluummin vaikenen kuin kerron julkisesti, että en pidä jostain kirjailijasta tai kirjasta. Poikkeuksen tekee kerran vuodessa tapahtuvat hirveä pettymys, jos olen odottanut joltain kirjalta todella paljon ja se onkin järkyttävä pettymys. Silloin isken kuin kiinalainen sisilisko ja Jukka Kajavakin voisi olla minusta ylpeä. Inhoan teilaamista ja luenkin vain kirjoja, joista pidän. Jos niissä on jotain, mistä en pidä, kerron sen kyllä, mutta teilata jonkun kova työ, se saa oloni vaikeaksi, joten tässä sitä nyt kiemurrellaan kuin mato koukussa.

Haasteen säännöt ovat nämä:

1. Linkitä haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkitä heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkitä heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

 1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et?

Sanoin jostain kirjasta tänä keväänä Katjalle, että 'miten tällaista edes julkaistaan' ja jätin kirjan kesken, mutta tietenkään en nyt muista, mikä kirja se oli. Ehkä Katja muistaa...Vastaan tässä sitten yleisesti, että en pysty yhtymään hehkutuksiin, jotka koskevat eräitä kotimaisia kirjailijoita, joissa toki minullakin on suosikkini, mutta selvästi kirjablogien valtavirrasta eriävät. Eniten ulkopuolisuuden tunnetta koen Juha Itkosen kohdalla...Ulkomaisista muistan välittömästi niin kehutun Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Ennen hyppään Nevaan kuin luen kyseisen kirjan!

2. Kirja tai kirjasarja, josta sinä pidät, mutta kukaan muu ei pidä?

En voi sanoa 'kukaan muu ei pidä', sillä en voi tietää toisten ja etenkään lukijoideni kaikkia aatoksia, mutta olen tuntenut ulkopuolisuutta syttyessäni Alan Hollinghurstin kirjasta Vieraan lapsi, niin paljon, että se oli lukuvuoteni 2012 paras kirja. Samaa koin aluksi myös Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, mutta nyt huomaan monien sille syttyneen. Pidin myös paljon Véronique Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta, mutta harva siitä innostui ainakaan niin, että olisin sen huomannut. Viime ajan 'oma juttuni' taitaa olla Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa, joka oli pakko saada omaksi. Siinä vain oli sitä jotakin...Myös Anne Delbéen Camille Claudel. Kuvanveistäjän elämä ei ole mikään suursuosikki. Minulle Camille -teos on niin tärkeä, että se on asetettu niin, että kun tulen kirjastooni, näen ihan ensimmäiseksi Camillen kasvot:


3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut?

Boris Pasternakin Tohtori Živagossa Lara ei saa Juria. Oikeassa elämässä Laran esikuva, Pasternakin rakastajatar Olga Ivinskaja saa Borisinsa ja he saavat tyttären. Olga maksaa onnestaan kuitenkin korkean hinnan, sillä Pasternak kuului Neuvostoliiiton vainottuihin...

Leo Tolstoin Anna Kareninassa Anna päätyy rakastettunsa sijasta liittoon kuoleman kanssa.

Margaret Mitchellin Tuulen viemässä itsepäiset rakastavaiset, Scarlett ja Rhett, menettävät toisensa omalle ylpeydelleen.

Lionel Shriverin Kaksoisvirheessä Willy ja Eric menettävät toisensa keskinäiselle kilpailuvietilleen, joka on heillä rakkauttakin suurempaa.

Colm Tóibínin Brooklynissä Eilis tekee valinnan, josta en pitänyt.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty:

fantasia, kevyen kevyet siirappiset romaanit

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?

Ihan kauheaa kun en ole koskaan voinut pitää Anni Polvan Tiinasta.

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et?

Panu Rajala...siis jos hänestä pidetään...

Toni Morrison ja tässä ihmettelen, miksi en vain hänestä syty.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?

Knausgårdin Taisteluni -sarja. Kun ei vedä, niin ei väkisin eikä väsyttämällä.

8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?


Laura Esquivelin Pöytään ja vuoteeseen ei vedä vertoja filmille, joka kuuluu maailman parhaimpiin. Elokuvan nimi on Suklaata iholla (Como agua para chocolate).


Bernhard Schlinkin Lukija syttyy vasta elokuvassa.


Varmaan pommi, sillä olenhan Ian McEwan -fani kovimmasta päästä, mutta Sovitus on kirja, jolle filmatoisointi teki kultaa! Atonement on leffaklassikko, ja takuulla kuuluisa muustakin kuin kirjastorakstelukohtauksestaan, jossa kirjahyllyt ovat roolissaan:) Tässä kirjassa on myös yksi kirjallisuuden suurinhokkini eli pikkuvanha Briony, joka tuhoaa kaiken.


Graham Greenen Jutun loppu (The End of The Affair) voittaa leffana kirjan.

Haastan edelleen:

Katja/Lumiomena

Katri/Pieni kirjasto

Kaisa Reetta T.

Annika/Rakkaudesta kirjoihin

maanantai 23. toukokuuta 2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus


Iltaisin he lähtevät sairaalasta. Kun sähköportit avautuvat ja auto ajaa pois sairaalan pihalta, takapenkillä poksautetaan auki ensimmäinen pullo, aina samppanjaa joka on seissyt päivän kellarissa viilentymässä. Edward ajaa siltojen yli keskustaa kohti, läpi nukkuvien katujen ja omakotialueiden. Toisinaan takapenkillä odottaa joku osaston tytöistä, joskus Sabina, joskus joku muu, useimmiten lääkkeistä tokkuraisena. Ja koivunrungot hohtavat hämärässä, horisonttiin on läiskitty tussilla vaaleanpunaista ja keltaista, eksyneitä pilvenhahtuvia, lintuja, hutaistu piirros taivasta. Edward uskoo vakaasti että potilaille tekee hyvää päästä välillä pois osastolta.

Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus (Beckomberga.Ode till min familj, Tammi 2016, suomennos Outi Menna) on uskomattoman kaunis kirja rakkaudesta, joka lentää Beckombergan sairaalan käytävillä, piilottelee lääkehuoneiden morfiinirakasteluissa, on nimeltään Jackie, joka tulee joka päivä tapaamaan isäänsä Jimiä sairaalaan, kasvaa pikkutytöstä isoksi tajuten, että rakkaus ei katoa, vaikka se häviää isän halulle kadota yöhön, rakkaus ei katoa ja niinpä Jim rakastaa tytärtään Jackieta ja myöhemmin lennättää hopeavalossa lennokkia Jackien pojan Marionin kanssa ja Marion huutaa: ”Äiti, katso, kultasiipi lentää taas." Jim soittaa Marionille pianolla Mozartia, rakastaa Sabinaakin, vaikka ilman Lonea, Jackien äitiä, elämä on hänelle yö. Jackie rakastaa monia, mutta sairaalan Paulia hän rakastaa  hulluna toivoen hänen olevan parantumattomasti sairas ja Paul lupaa: ”Älä sure, beibi, tästä ei voi parantua” ja samalla hän pitää Jackien käsiä ruuvipihdeissä tämän pään yläpuolella painautuen lujemmin vasten tyttöä. Sairaalan nurmikolla juoksee Sabina alusvaatteisillaan Edward perässään, Sabinan kaulakoru kuin ilmassa, alkaa sataa sinistä sadetta ja vaitelias merilintu liitelee sairaalan käytävillä, kunnes levittää siipensä ja katoaa.

Niin raskas on rakkaus on kirja unista, putoamisista, muistoista, liiasta alkoholista, herkkyydestä, mielen sirpaleista, ikävästä. Jim ei voi vastustaa yötä, eikä hän muuta esitäkään. Hän toistaa menetystä, jonka on kokenut kerran. Sen jälkeen edes rakkaus ei voi vaientaa yön kutsua. Vita...

Sara Stridsbergin tyyli on tajunnanvirtaa, joka vie mennessään. Kutsuu valoon, viettelee varjoon, ei kaihda kuolemaa. Silti se toivoo, uskoo ja etenkin rakastaa vaeltaessaan unettomana Beckombergan käytävillä, jonne olisi niin hyvä jäädä. Jonne pääsystä kaikki haaveilevat. Maailma maailmassa. Mielisairaala ja sen turvalliset huoneet, tutut ihmiset, vaaleanpunaiset pillerit ja Inger Vogelin mentholsavukkeen tuoksu kulman takana. Näin kirjoitetaan kun kirjoitetaan unta. Pakottomasti. Kauniisti virraten. Sallien lukijan kuulla musiikkia, maistaa ihoa, koskettaa karheaa parransänkeä, katsoa suoraan kohti vetistäviä silmiä, kuulla totuus. Elää se. Viimeinenkin kierros. Tähdenlento ja putoaminen.Tuntea!

Kuukausien ajan löydän helmiä ruohikosta tammen alta. Ruiskukansininen, intiansininen, asuurinsininen, taivaansininen ja muut sinisen sävyt haalistuvat vähitellen...Ensin tarkoitukseni on palauttaa ne, mutta sitten ei ole enää ketään kenelle ne palauttaisin.


...minusta tuntuu kuin sisälläni sataisi lunta...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja  Krista  Mai/Kirjasähkökäyrä  Annika/Rakkaudesta kirjoihin  ja Erja/Lukupäiväkirja

lauantai 21. toukokuuta 2016

Luumupuu kukkii ja lisää toukokuun kukkijoita


Tein jokin aika sitten jutun Toukokuun kukkia ja nyt jatkan niin, että tämä juttu omanaan, mutta vien ainakin osan kuvista myös pääjuttuun, joka taas on jo Leena Lumin puutarhassa


Niin ilahduttavasti on nyt pölyttäjiä että tätä kuvatessa oli paras olla huitomatta.


Meillä on luumupuita kaksi eli tämä siniluumu, joka on myöhäisempi ja sitten varhaisempi ja erittäin mehukas Kuntalan punaluumu, 'Prunus domestica'.


Kerroinkin tammikuun lumettomien -30 asteisten pakkasviikkojen vieneen meiltä  mm.muscarit. No, tämän verran niitä sitten kehittyi satojen sijasta ja ovat pieniä. Hyvä kun edes vähän. Taustalla näkyvää korituolia kiipeää jo keijunmekko


Narsissimeri voidaan nyt unohtaa. Vain nämä kaksi uskollista, hurmaavasti kukkivaa runoilijan narsissia, 'Poeticus Actaea', jaksoivat kukkia.


Selja, joka on loppusuvesta vähemmän kaunis on nyt parhaimmillaan. Tämä pensas tulee ensimmäisenä lehteen ja kukkaan, ja on niin kaunis, että kuva ei tee oikeutta pensaan värille. Sanotaan, että selja tuo talon liki kasvaessaan onnea...Takana lehtomme, jossa vasemmalla näkyvät valtavien lehmusten rungot.


Lemmikit ovat meille rakkaita! Kun puutarhastamme tehtiin juttua Viherpihaan, kuvaaja sanoi, että villikukat viihtyvät pihoilla, jossa ei trimmeri ahkeroi. Haluamekin villikukkaniittyjä ja nyt nurmikon leikkuukin alkaa jo vähetä: Tylsät nurmikot muuttuvat niittykukkien valtakunnaksi. Vain keski- ja alapihalle jätetään koirille temmellystilaa. Lemmikit leviävät ihan hulluina, kun niiden antaa lakastua rauhassa eli pitää kestää sekin vaihe, kun ne eivät ole enää kauniita. Näin varmistetaan seuraavan suven kukinta.


Etupihamme alkaa näyttä tältä. Kun lemmikit väistyvät aloittavat akileijat, puna-ailakit, kellokukat, lehtosinilatvat, silkkiunikot...ja kun ne lopettavat, aloittavat syyshortensiat, sisääntulon oikean puolen valtiaat. Etupihamme toisen puolen rakkaat ovat ikivanhat mongolianvaahterat, joita pitkin kiipeävät alppikärhöt


Tässä alppikärhö somistamassa vielä nuppuisena kääpiösyreeniä, joka menehtyi eräänä kylmänä talvena.


Ja tässä mennään pitkin vanhan syyshortensian runkoa. Alppikärhön kanssa saakin olla tarkkana, ettei se voimallaan estä pääkasvin kukintaa. Viime suvena jouduin tässä jo vähän pitämään kuria ja samoin eräässä puistosyreenissä. Huolettomin tämä energinen kärhö on jossain pystyyn kuolleessa puussa tai pensaassa, mutta jos jaksaa pitää vahtia, voi tätä ohjailla vaikka kauniisiin, vanhoihin runkoihin, joissa kontrasti tekee vaikutuksen.

Tänään alettiin sitten aueta siellä sun

täällä

Meillä on alppikärhöjä paljon, mutta niistä vanhimmat kukkivat jossain puiden latvojen yllä. Paljon kukkia samassa ryhmässä ja auki, löytyy täältä


Ah, nyt nämä toukokuun kukat, joiden tuoksusta hurmioiduin samoihin aikoihin kuin löysin L.M.Montgomeryn kirjat. Vyöhykkeellä IV olemme vasta tässä vaiheessa, mutta jotenkin tämä nuppuisuus on värisyttävää...


Tänään 24.5. nupulla ja auki sekä

jo näin auki!


Oi ihana toukokuu!

terveisin Leena Lumin puutarhasta

torstai 19. toukokuuta 2016

Miriam Gebhardt: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä


Ruth Andreas-Friedrich kuulee erään järkyttyneen isän sanovan: ”Kunnia menetetty, kaikki menetetty.” Hän pistää köyden kaksitoista kertaa häväistyn tyttärensä käteen. Tyttö sitoo köyden tottelevaisesti lähimpään ikkunaristikkoon ja hirttäytyy. ”Jos teidät häväistään, teillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuolla”, selitti yhden tyttöluokan opettajatar kaksi päivää ennen Berliinin valtausta. Yli puolet luokan oppilaista toimii tämän mukaan ja hukuttautuu läheiseen järveen tai jokeen. Kunnia menetetty, kaikki menetetty.

Miriam Gebhardtin teos Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä (Als die Soldaten kamen, Minerva 2016, suomennos Maikki Soro) käsittelee tabua, joka on vielä seitsemänkymmentä vuotta sodan päätyttyä yritetty vaieta kuoliaaksi: Saksalaisnaisten ja osin miestenkin raiskauksia sekä sodan loppuvaiheessa kuin miehitysvallan aikana. Hyvin monin tavoin, sekä julkituoduin, että vaietuin, uhrien uhrius yritettiin ja osin yritetään vieläkin kieltää. Gebhardtin laskujen mukaan sodan jälkimainingeissa raiskattiin ainakin 860 000 naista ja melkoinen määrä miehiäkin. Toisin kuin yleistetään, raiskaajia eivät olleet vain puna-armeijan sotilaat vaan myös amerikkalaiset, britit, belgialaiset ja ranskalaiset sotilaat. Yhdysvallat ’kunnostautui’ hyvin erikoisella tavalla oikein mainostaen kotimaassaan haluttomia sotilaita lähtemään Eurooppaan lupaamalla bonuksena helppoja naisia. Bolsevikit taas pelottivat saksalaisia niin paljon, että osa saksalaisnaisista ryhtyi vapaaehtoisesti suhteeseen amerikkalaisen sotilaan kanssa, mutta näitä naisia ei tietenkään ole uhriluvuissa. Heidän ratkaisullaan oli kuitenkin pitkäaikaiset seuraukset todellisille uhreille, joissa sekä lapsia että vanhuksiakin, sillä jopa kymmeniä raiskauksia kokeneet, pahoin traumatisoituneet aidot uhrit leimattiin joukkoraiskattuinakin 'liian helpoiksi' ja heiltä evättiin niin myötätunto kuin hedelmällisessä iässä olevilta rahallinen tuki raiskauksen seurauksena syntyneen lapsen elättämiseen. Saadakseen tukea, piti olla silminnäkijä, luotettava todistaja, mieluummin useampi. Myös uhrin oma esiintyminen ja mitä hän teki, oliko avioliitossa vai ei ja oliko aikaisempia lapsia, vaikuttivat korvauksen saamiseen. Suuri osa naisista kuitenkin vaikeni katsoen näin olevansa osa hävityn sodan seurauksia, kuin korvaus holokaustista.  Erityistä monissa tapauksissa on nimenomaan joukkoraiskauksen tematiikka, joista voi lukea lisää vaikka Joyce Carol Oatesin kirjasta Kosto:Rakkaustarina tai Ann Heberleinin teoksesta Pieni kirja pahuudesta. Näin Gebhardt:

Huomio kiinnittyy myös lukuisiin mainintoihin joukkoraiskauksista. Pommerin Lauenburgissa puna-armeijalaiset asettuvat jonoon joka talon ovelle. Jopa 45 miestä saattaa raiskata yhden saksalaisnaisen piittaamatta vähääkän, missä kunnossa tämä lopulta on. Uhrien joukosssa on 78-vuotiaita vanhuksia ja yhdeksänvuotiaita lapsiakin. Venäläissotilaat puolustautuvat sanomalla, että saksalaiset kohtelivat heidän vaimojaan ja sisariaan vielä paljon pahemmin. B. tapaa paikkakunnalta lähtiessään erään maanviljelijän, joka kertoo, että hänen tyttärensä on samana aamuna otettu jo viidennen kerran ”käsittelyyn”.

Hyvin erikoista ja huomionarvoista on, että raiskaukset eivät rajoitu vain sodan jälkimaininkeihin, vaan miehitysjoukot jatkavat tekojaan vielä ’60 –luvullakin. Kaikki valitukset tuntuvat kilpistyvän milloin mihinkin muuriin ja tietysti yksi on se konkreettinen eli Berliinin muuri. Venäjän lohkolla eli DDR:ssä ei ole soveliasta puhua ’pelastajan’ tekemistä julmuuksista ja puna-armeija selittääkin tekonsa lyhyesti saksalaisten ’perisynnillä’ , josta seuraa rangaistus ja odottaa nyt kiitollisuutta ’pelastajiltaan’.

Äärimmäisen silmiinpistävää kirjan esimerkeissä on miesten piittaamattomuus naisesta tuntevana, kärsivänä ihmisenä. Tähän alkoivat hitaasti puuttua vasta 1970-luvun feministit. joista heistäkin osa, etenkin Saksan feministit, puhui yleensä raiskauksista, mutta vaikeni omien äitiensä julmasta kohtalosta. Yhdysvaltalainen journalisti Susan Brownmiller julkaisi vuonna 1975 raiskauksia käsittelevän kirjan Against our Will (’Vastoin tahtoamme’), josta tuli raiskausaiheen perusteos.  Brownmiller näkee raiskauksen osana patriarkaalista valtarakennelmaa:

Väkivaltaisesta tunkeutumisesta naisen ruumiiseen siitä piittaamatta, että tämän koko olemus pyristelee vastaan, tuli miehelle tehokas alistamisen väline, ratkaiseva todiste hänen ylivoimastaan, hänen miehisyytensä riemuvoitto. Sitä, että mies huomasi voivansa käyttää sukuelimiään aseena ja kylvää niillä pelkoa ja kauhua, on pidettävä tulen ja ensimmäisen kömpelön kivikirveen ohella yhtenä tärkeimmistä esihistoriallisen ajan keksinnöistä.

Sodan voittajat ovat niitä, jotka raiskaavat.

Sota tarjoaa miehille mahdollisuuden halveksia naisia estoitta.

Länsi-Saksan naisasialiike vaikeni äitiensä kohtaloista, sillä näiden naisten tausta oli usein uusvasemmistolainen, eikä se halunnut käsitellä vasemmistolle arkaa aihetta.
Saksassa koko asian käsittely on edelleen hakoteillä, sillä kaikki yritys saada oikeutusta, kilpeää siihen, että muu maailma uskoo maan yrittävän kääntää syyllinen-uhri-asetelman päinvastaiseksi. Kirjassa tarjotaan esimerkkejä kirjoista ja elokuvista, joiden uskotaan tätä yrittäneenkin. Mukana mm. Günter Grassin Im Krebgang-teos. Aiheen käsittelyä sotkee vielä enemmän se, että oli paljon saksalaisnaisia, jotka ilmimiantoivat toisiaan raiskaajille, ilmiantoivat aikanaan juutalaisia natseille ja pahimmassa tapauksessa jopa osallistuivat vaino- ja tuhoamispolitiikkaan. Saksalaisen naisen moninaisista rooleista kirja tarjoaa kattavan esittelyn, joka todistaa, että emme todellakaan voi yleistää!

Kirja on äärimmäisen kiinnostava ja kertoo myös esimerkein, miten erilaisia kohtaloita naiset kokivat ja miten he niistä selvisivät tai eivät. Kerrotaan myös miten Saksasta alkaa vihdoinkin virrata valituksia ja vaatimuksia Yhdysvaltojen miehitysvallan sotilaiden käyttäymisestä heidän korkeimmille esimiehilleen. Viimeisimmät tiedetyt raiskaukset ovat 1960-luvulta, vaikka miehitys jatkuikin aina muurin murtumiseen asti. Tapasimme 1980-luvun lopulla Saksassa Yhdysvaltain miehityssotilaan Fürthissä ja olimme hänen kanssaan lyhesti puheissakin eli ei mitään kivikautta Saksan Miehitysvuodet. Tämä kirja tuokin kaiken kuin likemmä tätä hetkeä, sillä tuttu paikkakunta toisensa jälkeen vilahtaa tapauskertomuksissa...

Ja sitten tulivat sotilaat käsittelee raiskausta ja sen puolusteluja niin monelta kantilta, että soisin mahdollisimman monen lukevan tämän sukupuoleen katsomatta. Siinä sopii samalla muistaa, että mitä sodan loppuhetkillä ja miehitysvallan aikana tapahtui, tavallaan jatkuu vieläkin, sillä teoilla oli seurauksenssa. Usein ne olivat sukupuolitauteja ja raakaa pahoinpitelyä, mutta myös raskauksia. Aborttiin suhtauduttiin hyvin eri tavoin riippuen siitä oltiinko vaikka Baijerissa tai muussa osassa Saksaa. Ja toisaalta, yllättävän moni äiti halusi pitää lapsensa, vaikka joutuikin hänet yksin, ilman tukia ja häväistynä elättämään. Saksan liittotasavallassa, Länsi-Berliini mukaan lukien, on vuonna 1956 virallisten tietojen mukaan vähän alle 3 200 raiskauksen seuraksena syntynyttä lasta. Viranomaiset nimittävät näitä lapsia ”miehityslapsiksi”, vaikka noin kolmasosa lapsista sai alkunsa viimeisten taisteluiden kuluessa. Kuten jo edellä vihjasin, on todella mielenkiintoista lukea, millä perusteilla viranomaiset sitten alkavat maksaa korvauksia lapsista ja millaisia ovat korvauksia saaneet äidit.

Historioitsija, toimittaja Miriam Gebhardin teos on niin analyyttinen, että näkökulma toisensa jälkeen avataan ja käsitellään. Jokainen uusi havainto tukee, ei kaada, jo olemassa olevaa. Vain luvut vaihtelevat tutkijasta riippuen. Kokonaisuus on järkälemäinen tässä monien kulttuurien ja sodan seurausten sumassa, mutta ei hahmoton, ei vailla uusia vastauksia. Niitä on paljon ja niitä tulee koko ajan lisää. Gebhardin kirja on yksi vahva avaus lisää ymmärtää niin monien uhrien vaikenemisen muuria, myös hänen oman isoäitinsä:


Tutkimukseni kuluessa ajattelin yhä uudelleen minua edeltäneitä sukupolvia, jotka pelkäsivät joka nurkan takana odottavan murhaajan tai raiskaajan ja jotka vielä 1970-luvullakin keräsivät lehtileikkeitä vastaavista tapauksista todisteeksi miehisen väkivallan jatkuvasta uhasta. Omat psykologivanhempani pitivät esimerkiksi Freiburgissa asuvan aran isoäitini merkillistä käytöstä sotalesken ”seksuaalifobiana”, sillä hän ei miehensä varhaisen kuoleman jälkeen enää halunnut läheistä suhdetta kehenkään mieheen. Nykyisin ajattelen, että isoäiti oli Ranskan miehitysjoukkojen tullessa nuori, yksinäinen nainen. Minusta on selvää, että hänelle tapahtui se, mitä naisille ja lapsille saattoi kaikkialla ja koska hyvänsä tapahtua. Eikö tällainen vaikuttaisi hänen ja hänen jälkeläistensä elämään?

*****

tiistai 17. toukokuuta 2016

Tietokirjat vievät -haaste


Mustikkakummun Anna haastoi minut tietokirjahaasteeseen, jonka sääntöjä en oikein voi täyttää, sillä minulla ei ole tietokirjoja luettuna niin, etten olisi tuonut niitä blogiini, paitsi kaikki 11 kappaletta Carl Grimbergin Kansojen historia -teosta. Nyt niitä jotkut kantavat jo pois, mutta minäpä en. Varmaan olen jotain tietoa lukenut niin, että en ole muistanut tuoda blogiini, varma se on, mutta en muista mitä. Nytkin on menossa tietokirja, joka ei kyllä unohdu. Olen innostunut lukemaan tietoa, etenkin historiaa, elämäkertoja ja kaikkea kuvataiteesta. Haasteen on kehittänyt Klassikkojen lumoissa/Lukumato Tämä haaste on tullut Annalle Suketukselta ja tarkat säännöt menevät näin:

- Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
- Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
- Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
- Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoista  (Klassikkojen lumoissa/Lukumato) Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
- Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Valitsen näin:



Edith. Runoilijan elämä ja myytti on minulle kattavin ja ravistavin elämäkerta ihailemastani runoilijasta. Agneta Rahikainen ei niinkään yllätä kirjallisella tyylillään kuin sillä, miten paljon hän tietää ja miten hän uskaltaa kirjoittaa vailla tutkijan etäännyttävää viileyttä. Kirja on kuin Edith, kuumaa laavaa.



Juutalainen kulttuurin kirjoittajat, Tapani Harviainen ja Karl-Johan Illman, ovat maamme parhaita aiheittensa tuntijoita, kirjoittajina on myös kansainvälisiä asiantuntijoita.

Kirja kertoo juutalaisten historiasta, uskonnosta, kielistä, juutalaisesta peritneestä, mystiikasta...Mukana ovat myös juutalaiset ja tiede, juutalainen huumori, juutalainennainen, teatteri ja muut taiteet sekä kirjallisuus.



Eurooppalainen on Saksan edesmenneen kirjallisuuspaavin, arovstetun kriitikon omaelämäkerta, jota nimitän myös kirjastoni timantiksi. Puolassa syntynyt Marccel kävi koulunsa Berliinissä, mutta karkotettiin Varsovan gettoon. Ukomaton selviytymistarina, mutta ei vain sitä, vaan vahvin esimerkki rakkaudesta kirjallisuuten, jonka olen ikinä lukenut, sillä hän piti aina Saksan kirjallisuutta kotimaanaan. Teos tarjoaa tapaamisia Bertol Brechtistä Thomas Manniin. 

"Olen puoliksi puolalainen, puoliksi saksalainen ja kokonaan juutalainen", vastasi Marcel Reich-Ranicki Günter Grassin tiedusteluun 1950-luvulla.



Camille Claudel. Kuvanveistäjän elämä kertoo kuuluisan Rodinin oppilaasta ja rakastajattaresta Camille Claudelista. Kirja on vahva kuvaus siitä, miten naisen lahjakkuus koettiin uhaksi ja etenkin silloin, jos hän halusi pois miehen varjosta haluten totoeuttaa itseään vapaana taiteilijana ja ihmisenä. Se ei ollut mahdollista edes 1900-luvun alun Pariisissa...



Elämänvirrassa. Alvar ja Ragni Cawén on Riitta Konttisen upea kaksoiselämäkerta kiinnostavasta suomalaisesta taiteilijaparista, ja heidän yrityksestään antaa molemmille mahdollisuus toteuttaa omaa taiteilijapolkuaan. Kirjassa ollaan nin Pariisin elämänvirrassa, jossa ihan uskomattomia tapahtumia kuin myös avioliiton ja ystäväpiirin virrassa, jossa ei aina yhteentörmäyksiltä voitu välttyä. 

Tietonettisivuilla vierailen aina lukemani tietokirjan innoittamana. Muutoin kollaan netissä vain taidetta.

Haastan edelleen:

Omppu Martinin
Kaisa Reetan
Mai Laakson
Jonnan
Kaisa V:n

Voitte kirjaimellisesti noudattaa haasteen alkuperäisiä ohjeita tai soveltaa: Pääasia, että tieto pääsee esille.

tietoterveisin
Leena Lumi