tiistai 27. maaliskuuta 2018

Anne Swärd: Vera


Vuoden kylmimpänä päivänä saaristo on valkoinen ja tyyni, meri on jäässä aina Suomeen asti. Suuri seurue kuljetetaan etäiselle saarelle silmänkantamattomiin jatkuvan meren halki pitkinä avoveneiden ketjuna kapeaa jäänmurtajan tekemää väylää pitkin.

Matkaamme kohti Cederötä, yhä kauemmas ulkosaaristoon, missä maata ei ole näkyvissä, paitsi jalkojen alla.

Pöllyävä lumi, auringon utu ja ihmeellinen valo seuraavat meitä koko matkan, kunnes aavistamme miltei ylimaallisen hohteen meren yllä. Mutta silloin huntuni on jo niin paksussa huurteessa, etten näe muuta kuin jääkiteitä ja olemme niin kylmissämme, että tuntuu kuin olisimme liukumassa toiselle puolelle, elämän ja kuoleman ohuen rajan yli.

Anne Swärdin Vera (Vera, Otava 2018, suomennos Jaana Nikula) on paljon, paljon enemmän, mitä odotin. Se liukuu henkilöidensä tarinoissa kaiken aikaa elämän ja kuoleman ohuella rajalla. Pysähtyy vain välillä tarkentamaan kuvaa, siellä, missä sitä vähiten odotit. Lähdin lukemaan tarinaa nuoresta Sandrinesta, joka heti toisen maailmansodan päätyttyä vihitään lääkäri Ivan Cederin kanssa. Nuori tyttö vailla taustaa, ’ties mistä tullut’, liittyy Cederin ruotsalaiseen ylimysperheeseen, jossa jääkuningatarmainen anoppi seuraa poikiaan ja näiden vaimoja kuin haukka. Ivan on veljessarjan vanhin, mutta hänelle kelpasi vasta Sandrine, seitsemäntoistavuotias tyttö, jota perheen on melkein mahdoton hyväksyä. Ivan ei anna periksi ja niin häät toteutuvat. Alku on kuin suoraan Živagosta, sillä niin hyinen on hääväen matka yli jään ja olo häätalossa Cederöllä, jossa tuuli tuivertaa lunta läpi seinien raoista. Öinen lumimyrsky ehkäisee ketään palaamasta takaisin, on vain yritettävä selvitä talvipäivän seisauksen yöstä juomalla ja tanssimalla. Ensin häävalssi hillittyyn ja hallittuun ylimystön tyyliin morsiamelle vieraiden katseiden verkkokalvoilla, mutta sitten veljessarjasta nousee Maurits vieden morsiamen tanssiin, johon on suostuttava, vaikka haluasi paeta.

Cinemaattisella, lumikuuraisella aloituksellaan Svärd saa lukijan lumoihinsa vain railojen kuiskiessa valkean kauneuden kesyyden harhasta. Tarinan vahva ydin alkaa kiertyä auki heti häiden jälkeen Sandrinen asuessa Ruotsin pääkaupungissa kultaisessa häkissään uuden perheensä tiukoissa normeissa muistellen, mistä on tullut, mitä jäi ja minne. Kuljemme ranskalaisesta satamakorttelista toisen maailmansodan pogromien, Anschlussin ja Kristalliyön tahdittamina Karpaattien korkeimmille huipuille Tatra-vuoristoon etsiytyen Sandrinen, hänen äitinsä ja siskojensa kera tyttöjen isän synnyinseudun syrjäiseen vuoristokylään. Äidin ehdoton ohje tyttärilleen oli, että heidän on oltava mitenkään herättämättä huomiota, sillä sotahan oli vielä käynnissä ja Puola saksalaisten valtaama. Tutuimmaksi Sadrinelle tulee kylässä sudeettisaksalaisen Reginan poika Levi.

Hän maistui savumakkaralta ja silavalta ja minä söin halukkaasti hänen suutaan. Sodan syttymisen jälkeen en ollut syönyt muuta kuin laihaa pienriistaa. Minun oli hillittävä itseäni, etten olisi purrut hänen kauniita huuliaan liian kovaa, tunsin nälän heräävän aavistamattoman voimakkaana.

”Rassenschande? Sie ist ja nur ein Kind”, äiti sanoi...

Hän pitkittää aterioitamme, on siirrättänyt parvekkeelle huonekalujakin. Illallinen syödään lämmittävien lyhtyjen valossa, mutta minä palelen jatkuvasti. Aivan kuin sytytetyt lyhdyt ja steariinia valuva kynttelikkö loisivat näyttämön, jolla minä olen häpeäpaalussa, mutta Sascha juhlii voittoaan. Kyläläiset luovat murhaavia silmäyksiä pimeästä.

Minua ei pelkää kukaan, herätän kylässä vain halveksuntaa, kuulen kyläläisten kuiskaavan: Varo...

Veran kansiliepeessä ruotsalaisen Anne Swärdin kerrotaan olevan tummasävyisten perhedraamojen kirjoittajana aivan omaa luokkaansa. Täysin samaa mieltä, sillä tässä yksi niistä savun, meren ja lehtikuusimetsien tuoksuisista tarinoista, joita ei unohdeta vaikka se olisi kirjoitettu rantahiekkaan ja seuraava aalto pyyhkisi sen pois. Huikean noiria perhedraamaa uskalluksella, jossa lukijakin tuntee seisovansa jyrkänteen reunalla aistit valppaina kuin pakoeläimellä. Taustalla päättyneen maailmansodan tapahtumat, ympärillä ylimysperhe meripihkasilmineen, viimeinen ateria ja tyttö jonka silmät ovat sinisistä sinisimmät: Vera.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Kulttuuri kukoistaa  ja Kaisa/Kirjahyllyssä

*****

12 kommenttia:

  1. Onpa houkutteleva postaus :) Ja kirjan kansikuvakin on niin kaunis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta ja tarina joka vie mennessään! Kansi on upea<3

      Poista
  2. Oih, tulossa minulla lukuun pääsiäisenä!! Arvaapa odotanko ;)

    <3 Annika kirjautumattomana

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, täydellistä lukemista pääsiäiseksi! Lupaan, että pidät<3

      Poista
  3. Hain Veran juuri kirjastosta. Kuulostaa tosi upealta, vaikka odotukseni toki ovat jo muutenkin korkealla. :) Hyvää pääsiäisen ajan lukemista...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marika, hyvä, että hait, sillä mikä olisikaan kauheampaa kuin missata parhaat tarinat<3 Odotin jotain kesympää, onneksi sain enemmän ja kaiken huipuksi olemme seikkailleet Tatra-vuoristossa järkyttävässä sumussa...

      Kurjaa, kun tämä on minulta jo ohi:) Täydellistä pääsiäiseen<3

      Poista
  4. Ihanaa että pidit kirjasta. Tämä on kirjaston varauslistalla <3

    Mukavaa pääsiäisviikkoa <3

    VastaaPoista
  5. Oh, tuohan on tarina joka sopisi elokuvaksi:) Hyvää pääsiäisen aikaa Leena:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, tämä on pakko saada nähdä leffana!

      Kiitos samoin<3

      Poista
  6. Leena, sait todella kiinnostumaan. Nyt olen lukenut monta historiaan sijoittunutta romaania, ja tarvitsen pienen hengähdystauon, Olli Jalosen Taivaanpallo on huippu! Mutta tälle tulee vielä oikea aika.

    Makoisaa pääsiäisen päättävää maanantaita sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, tämä on ihan lukuvuoteni parhaita tähän mennessä. Luin Jalosta ennen blogia: En tiedä, minne hän on jäänyt...

      Kiitos samoin sinulle!<3

      Poista