Kun Karjalan Kannaksen asukkaat saivat lähtökäskyn: Vihollinen oli lähentymässä, talvisota oli alkanut. Lähtijöiden joukossa oli äitini, silloin 12 –vuotias Eila ja hänen perheensä, jossa kolme muuta sisarta, joista nuorin vasta alle kaksivuotias. Mukaan sai ottaa sen, mitä jaksoi kantaa. Parhaat hevoset oli viety armeijalle, joten perhe lähti taittamaan matkaa perheen isän veljen hevosella. Lunta oli todella paljon ja talvi oli tunnettu kovista pakkasistaan aina -40 asteeseen saakka. Äiti ja hänen serkkunsa Sirkka hoitivat toiseksi nuorinta siskoa, sillä mammalla oli sylissään alle kaksivuotias Kaija. Yksitoista päivää matkattiin Parikkalan asemalle, jossa päästiin härkävaunuun eli junan kyytiin. Asemat olivat tungokseen asti täynnä sotilaiden ja evakkojen takia. Toiset olivat menossa, toiset tulossa. Parikkalasta sitten Humppilaan, jossa koonnuttiin työväentalolle. Sieltä talolliset kävivät noutamassa evakkoja koteihinsa. Karjalaiset olivat omaa kansaa, vihollista paossa, kotinsa pakon edessä jättämään joutuneet. He olivat suomalaisia ja heidät tuli asuttaa, oman maan kansalaiset. Pakkanen oli kova ja kuka ikinä olisi tätä uskonut. Matkalla syntyi lapsia, toiset olivat viimeisillään raskaana, oli vanhuksia ja muuten sairaita, mutta kaikilla oli vahva tahto ja usko parempaan. Eläimiä kävi pakkasessa sääli, mutta nyt saivat apuun tulla oman maan kansalaiset. Tästäkin selvittiin, vaikkakin kyyneleet silmissä ja sydän Karjalassa.
Kuten historiasta tiedämme karjalaiset pääsivät jatkosodan ajaksi palaamaan takaisin. Toivo eli ja elämä jatkui. Helluntaina 1944 äitini, kotoisin Valkjärven Teppolan kylästä, pääsi ripiltä. Hän oli viimeisessä Karjalassa ripiltä päässeessä ryhmässä, sillä kesäkuussa 1944 oli toinen lähtö edessä. Nyt hyvästeltiin Karjalan laulumaat lopullisesti, mutta muistot jäivät.
Kaikesta huolimatta äitini on käynyt parikymmentä kertaa syntymäkodissaan ja kerran minäkin mukana. Se oli kokemus, joka jätti oudon kaihon. Uin äitini ja mammani rannalla, askeleeni yhyttivät Viipurissa mammani kulun, Valkjärven talon puutarhassa kypsyttivät hedelmiään mammani istuttamat omenapuut. Näin ikkunan, josta äitini siskonsa Sirkan kanssa oli illan pimeässä nähnyt Leningradin piirityksen palon.
Kuvassa äitini istumassa lapsuuden uimarantansa kivellä. Ikävä ei jätä, sillä missä muualla olisi samanlaiset kulleroniityt, missä muualla käköset niin kukkuisivat, missä muualla viljan tähkät niin painavat, missä muualla kaupunki kuin Viipuri niin liki. Viipuri oli kansainvälinen ja suvaitsevainen. Siellä kuului monia kieliä, käytiin kauppaa, pidettiin seuraa, oltiin vilkkaita, tytöt somia kuin villimansikat, miehet sanavalmiita ja komeita, hevosten kupeet hohtivat ja Valkjärven kieseillä ajettiin aina Pietariin asti. Jäyhyys oli täysin tuntematon sana. Karjalan maassa ja ilmassa oli sitä jotakin. Äitini kantaa sitä muistoissaan mukana sateenkaaren tuolle puolen ja Valkjärven vesi kuin unta ja unelmaa. Äiti rakas, mammani, sinä ja minä, Valkjärvessä uineet, lupaan kantaa kauniin Karjalan muistoa neljännelle sukupolvelle!
tyttäresi
Leena
- Sassu Saarinen - (päivänä, jona kirjoitin ikihyvästit viipurittarelle minussa ja koko Viipurille)
Miten kauniisti kirjoitettu!
VastaaPoistaKiitos Helena♥♥
PoistaLiikuttavaa, herkistyin <3 Kiitos!
VastaaPoistaAini, viimeiset hyvästit. Se voi nostaa tunteita pintaan...Kiitos♥♥
PoistaKiitos Leena ♥
VastaaPoistaVenäläiset veivät Karjalan. Venäläisillä on ikäviä ihmisiä vallassa. Yritetään valloittaa madollisimman paljon muiden maiden maita hyvällä tai pahalla. Etupäässä pahalla niin kuin on nähty Ukrainassa joka päivä pian vuoden ajan. Ensin he veivät Krimin 9 vuotta sitten. Ilmoittivat vain, että se kuuluu nyt venäläisille. Historia näyttää miten ikävää tuo venäläinen valloitustyyli on ja kuinka monta maata he ovat miehittäneet, tappaneet siviilejä, ajaneet ihmiset evakkoon.
Lasteni mummo oli 8v., kun tuli lähtö evakkoon Karjalasta Laatokan rannalta. Karjalaisuus, iloisuus ja vieraanvaraisuus ovat olleet hänen voimavarojaan elämässä kaukana kotiseudulta.
Ole hyvä Mai♥
PoistaMitä he eivät olisi vieneet, mutta Karjala oli monelle sydämen kotimaa. Se kohta Suomea, jossa sydän sykähteli. Heillä ei ole mitään käsitystä, miten sairasta tuo on. Ensin sanovat, että heidän maahansa ei koske kukaan ja sitten itse haluavat tuhoamalla ihmiset ja heidän kotinsa, viedä toisten kotimaan. Kaikki tuo olisi palautettava Krimiä myöten. Ja kun he voittavat, mitä he tekevätkään, raiskaavat naisia ja lapsia. Se Miriam Gebhardtin kirja Ja sitten tulivat sotilaat (Als die Soldaten kamen, 2016, Minerva). Heitä ei noista teoista rangaistu. Naapurissamme asuu Laatokan karjalainen perhe. Mammallani oli sama. Hän lähti jo viimeisellä kerralla neljän lapsen kanssa, joista nuorin vasta vauva. Monenlaista mietin, kun katsoin sen yhden kerran mamman istuttamia omenapuita ja sain olla vieraana äitini syntymäkodissa. Nähdä ikkunan, josta äiti katsoi Leningradin piiritystä. Kohta luen Ahmatovan elämäkertaa. Hänen juurensa Ukrainassa ja vaikka hän sai elää, Stalin vei häneltä hänen rakkaansa ja kiusasi monin tavoin. Oi miksi meillä täytyy olla pitkä raja tuollaisen maan kanssa. Oi miksi!
Koskettava kirjoitus ja ihana tunteita nostattava kuva.
VastaaPoistaÄitinikin muistaa lapsuudestaan Viipurin kansainvälisyyden ja kuhinan.
Saila, kiitos♥♥ Siinä valossa äitini järkyttyikin, että 'ei voi olla totta', kun luki Backmanin kirjan Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Tässä se venäläisten surmaaminen koski ihan ketä vain. Uho ja aloitus tuli Pohjanmaalta. Äitini ja sinunkin äitisi aikana välit itään olivat hyvät. Nyt kaikki on taas toisin.
PoistaAluemenetykset ovat kaikkialla aina katkera pala, mutta ilman Saksan fanaattista riehumista ympäri Eurooppaa voisi Suomella olla Tarton rauhan rajat. Olen itsekin käynyt sukulaisteni kanssa entisillä asuinseuduilla. Miettinen
VastaaPoistaMiettinen, niinpä, mutta Saksa on aina ollut osa Euroopan ylivaltaa. Ja kärsinyt myös tekosistaan. Nyt minusta Saksa on osa Eurooppaa siinä kuin mekin. Se käynti äitini syntymäkodissa oli unohtumaton, mutta ei voi enää toistua. Hyvästi ikuisesti!
PoistaTulee mieleen isäni viimeinen päiväkirjamerkintä Viipurista: „raivasin tien ja menin avonaisesta ikkunasta sisälle, jossa kaikki oli sekaisin. Kirjahylly oli kaatunut lattialle , jossa nyt makasi kymmenentuhannen arvoinen kirjastoni ja nuotistoni kannet levällään hiekan ja tomun seassa. Huonekalut sekä piano ja radio olivat päältäkatsoen vahingoittumattomat. Seuraavana päivänä oli lumipyry, joka työnsi kamarimme lunta täyteen. Näin kotini viimeisen kerran.“ Alan aina itkeä kun luen tuon viimeisen lauseen.
VastaaPoistaAllu, tämä on niin surullista. Koska äitini perhe oli tilallisia, heillä oli palatessa suuri kiire saada paikat kuntoon ja lapsia oli neljä. Se hiekkaranta, jossa äitini perheen ja osan suvun maista olivat piti uida ja kokea. Nyt se on ohitse. Sinulla on kaunis, mutta kyynelin kostutettu kirje muistona, minulla mustavalokuvia, jotka on käyty otattamassa Viipurissa sekä niin monet kertomukset, joita mammani kertoi kun rypyttelin hänelle apuna karjalanpiirakoita. Mammalla olivat kyyneleet herkässä niin ilossa kuin surussa. Etenkin koskien Karjalaa. Olemme menettäneet paljon, mutta on jotain jolle emme mahda mitään: "Seuraavana päivänä oli lumipyry, joka työnsi kamarimme lunta täyteen...."
Poista