Vuoden 2013 parhaat kirjat Leena Lumissa

Lukuvuoteni 2013 parhaat kirjat eli kuuma ryhmä vain 92 luetun kirjan joukosta ovat:

1.  Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme  (Teos)

2. Virginia Woolf: Vuodet  (Savukeidas)

3. Herman Koch: Lääkäri  (Siltala)

4. Susan Sellers: Vanessa&Virginia  (Into)

5. JP Koskinen: Ystäväni Rasputin  (WSOY)

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme oli minulle heti sen kesäkuussa luettuani ilma, jota hengitän. En voinut laskea kirjaa kädestäni, sillä voisinko olla hengittämättä. Sytyin tuleen, sain kuumeen, tiesin kokevani jotain ainutlaatuista. Kaikki tai ei mitään on kirjasta sanottu arviossani, mutta sen lupaan, että kun listaan ensi vuonna kirjablogini TOP20, Pelon kirja on siellä etuoikeutettuna. Pelon kirjaa voi lukea niin monelta kantilta, sen tarjoomus on laaja, mutta rosokauniin ehyt. On ajan historia, tarinan kulissi, on Marinan luovuus, on monimutkainen äiti-tytärsuhde, Marinan rakkaudet, todelliset tai kuvitellut, maanpakolaisuus ja paluu, tyttären kasvaminen irti äidistä, yhteisen kirjahankkeen estyminen, Aljan, tyttären kasvu omaksi itsekseen, Marinan väliin raivoisakin kaiho menneeseen mailmaan, jossa hän oli julkaistu ja ihailtu runoilija. Mutta Pelon kirja on niin paljon enemmän, joten lukeaa se. Miten ihmeellistä, että F-raati oli ymmärtänyt ottaa Jokapäiväinen elämämme mukaan F-ehdokkaisiin. Minut olisi voinut höyhenellä kaataa! Onneksi voittajan sai päättää mies, teatterinjohtaja Asko Sarkola, jolla on ymmärrystä tunnistaa kirjallinen timantti sen kohdatessaan. Pelon Jokapäiväinen elämämme on minussa aina sateenkaaren tuolle puolen ja Asko Sarkola on sankarini!

Koska minusta tuntuu, että olen kirjoittanut Pelon kielestä tavallista vähemmän, annan tähän nyt näytteen tekstin runollisimmasta tyylistä:

Hänellä on silmät niin kuin sinulla, Marina sanoo, kun puhurin jälkeen lumet sulavat jokeen ja taivas on maitoa, mutta jää pysyy joessa. Yhtä suuret kuin sinulla mutta silti toiset.
Kamelinsilmät, kuusilmät.
Ja ripset niin pitkät että niillä voi luuutia tähtiä, huulet tummat unikot, niillä hän juo yön maitoa.
Veljesi.
Minun veljeni, rohkea kuin leijona, kamelinsilmäinen.

Ja vielä Pelon kirjasta voimalause meille kaikille ja tästä minä pidän:

ei niin suurta surua ettei lumi sitä tyynnyttäisi

Virginia Woolfin Vuodet on hänen viimeinen romaaninsa, jonka hän ehti nähdä julkaistuna ennen kuolemaansa. Savukeitaan Ville-Juhani Sutinen tekee aivan loistavaa työtä kirjan suomentajana ja kiitos hänelle, että kirjan lopussa on Taustoja ja selityksiä, joka avaa kirjaa paljon. Nyt kun luin Nigel Nicolsonin kirjan Virginia Woolf, Vuodet -kirjan painoarvo vain nousi: Woolf aloitti Vuodet 1932 ja sain sen valmiiksi 1937. Kirjan työnimi oli The Pargiters ja minusta Vuodet tekee kultaisen leikkauksen läpi Woolfin elämän, niin sisäisen kuin ulkoisen. Menomatkan kirjailija on tässä tullut polkunsa päähän ja aikuisen naisen kokenut ja myös paljon kärsinyt kynä koostaa elettyä vahvuudella, joka on koskettava. Vaikka  Woolfin kuuluisa Mrs. Dalloway on sielukirjani, olen nyt antautunut Woolfin vähemmän kuuluisalle, vähemmän 'pureksitulle' tuotannolle ja huomannut, miten paljon syvemmälle pääsen nyt Woolfin nahkoihin.

Herman Kochin Lääkäri on yhtä vahva kuin oli hänen kirjansa Illallinen Minusta niin tuntuu, että olen oikein Kochin kohderyhmää, sillä hänellä on sama kyky kuin ihailemallani Ian McEwanilla luoda henkilöitä, joista on kiinnostavaa lukea, jotka näyttävät ja tuntuvat keneltä tahansa, mutta joita ei haluaisi tavata. Minusta kirjan pitää olla kiinnostava kaikellaan ja Kochin on vaikea kuvitella kirjoittavan mitään tylsää.

Susan Sellersin Vanessa&Virginia on kirja minulle ja varmaan jokaiselle Woolfin ihailijalle, mutta nyt kirjoitettuna osin fiktiivisesti ja mukana on Virginian kuvataiteilijasisar Vanessa, joka teki kirjasta erityisen kiinnostavan. Tämän jälkeen ajauduin lukemaan Erään avioliiton muotokuvan ja sitten...Siis olen Woolfista ihanasti pääsemättömissä.

JP Koskisen Ystäväni Rasputin olisi minulta varmaan jäänyt lukematta ellei eräs mieslukijani olisi haastanut minua lukemaan kirjaa. Kiitos hänen löysin yllättävän hyvän kirjan, mutta ennen kaikkea suomalaisen mieskirjailijan, joka kirjoittaa kiinnostavasti. Fiktiivisyys on Rasputinissa suitsittu historiaa kunnioittaen, joten tiukkapipoisinkaan tuskin jaksaa kitistä kirjailijan ottaessa taiteellisia vapauksia tapahtumien suhteen.

Kakkosryhmää, jota toisinaan olen maininnut myös sydänryhmäksi en nyt tarkemmin selittele, mutta sen voin kertoa, että Tua Harno yllätti täydellisyydellään: Miten niin nuori kirjailija osaa asettua kaikenikäisten nahkoihin ja tehdä sen  vielä käyttäen uskomattoman hyvää kieltä. Jos olisin lukenut yhden tai kymmenen kirja vähemmän, Ne jotka jäävät, olisi ollut ykkösryhmässä. Shafak samoin. Hän kirjoittaa edelleen laatua, jota ei  voi olla ihailematta. Täydellinen sydänkirja on Snellmanin Pääoma, joka on rehellinen ja koskettava. Tiuraniemen Kukkia Birgitalle on sekä hauska että traaginen. Kirja edustaa vaikeaa lajityyppiä, sillä harvoin kohtaa kirjan, joka saa nauramaan. Maaria Päivisen Pintanaarmuja on julmaa perheväkivaltaa, mutta myös jotain muuta. Ennen kaikkea se on osoitus siitä, että Päiviseltä voi odottaa tulevaisuudessa ihan mitä vain.

1. Tua Harno: Ne jotka jäävät  (Otava)

2. Elif Shafak: Kunnia (Gummerus)

3. Anja Snellman: Pääoma  (Otava)

4. Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle  (Minerva)

5. Maaria Päivinen: Pintanaarmuja  (ntamo)

Ryhmä Muut Ihanat Kirjat esittelee vuosittain vaihtelevasti tieto-, runo-, sisustus-, ruoka-, puutarha- yms. kirjoja. Tämän ryhmän eittämätön huomion herättäjä tänä vuonna on Edith Södergranin Kaikkiin neljään tuuleen, josta tuli lisätähti elämääni. Kirjan aforismit julkaistaan nyt ensi kertaa suomeksi. Teos sisältää myös harvinaisuuden eli Södergranin suomeksi kirjoittaman mietelmällisen proosatekstin. Haltiakuusen alla on vuoden paras ja kaunein tietokirja: Kovasti kaivattu kirja suomalaisten kirjailijoiden elämästä: Mistä he tulivat, miten elivät, mistä ponnisti lahjakkuus, kun se nousi jopa Stenvallin torpasta Kiven meille lahjoittamana...Haltiakuusen alla ansaitsee myös kiitosta kannestaan, joka on juuri se kuva, jonka olisin itsekin siihen kanneksi valinnut. Kustannustyö on huolellista ja tämä kirjaa tulee ehdottomasti joululahjakirjasuosituksiini, kunhan vain ehdin sinne asti. Pirkko-Liisa ja Nora Surojeginin Pikkupöllö on se kirja, jonka suomennosta vuosi sitten kaipasin: Kirja on myynyt ensin Japanin markkinoilla! Japanilaisilla on kauneudentajua, joten ei mikään ihme. Vuoden paras ja kaunein lastenkirja on Pikkupöllö!: Pirkko-Liisa Surojeginin kuvat ovat autuutta ja niin toivoisin Pirkko-Liisalta ja Noralta puutarhakirjaa eli taidankin kohta heille lähettää viestiä;) Kakkujen kuningattaret on vuoden ansiokkain ruokakirja, jonka valinta tosin oli minulle vaikeaa, sillä olen ruokakirjahullu ja pidän kaikista niistä. Päätökseeni vaikuttivat nyt kirjan kansi, johon on todella panostettu, kaikki kirjan kuvat, jotka ovat Sami Revon, sekä selkeät, huolelliset ohjeet, jotka ovat eri ruokatoimittajien. Lopullinen varmuus tuli siitä, että en itse muista vastaavaa kaikki kakut yhteen kokoavaa kirjaa. Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja on kunnianteko suomalaisille tyttökirjoille ja niiden kirjoittajille, mutta samalla se on kuin lahja meille eri vuosikymmenten tyttökirjalukijoille. Tämä kirja läytyy tänä vuonna monesta pukinkontista ja sitä lukevat niin äidit kuin tyttäret.

1. Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen (Into)

2. Anne Helttunen, Anna-Mari Saure, Jari Suominen: Haltiakuusen alla - Suomalaisia kirjailijakoteja (Avain)

3. Nora Surojegin, Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö (Minerva)

4. Kakkujen kuningattaret - Ruokatoimittajien kakkubravuurit vuoden jokaiselle viikolle (Tammi)

5. Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja - Rakkaat suomalaiset tyttökirjat (Avain)

Nyt moni ihmettelee, missä on vuoden paras dekkari? No sitä ei ole. Tänä vuonna Slaughter, Holt ja Theorin kirjoittivat parhaansa, joten en pystynyt valitsemaan. Sen sijaan tuon dekkarien sijasta esille teillä tämän kirjan:

Lisa Ballantynen jännitysromaani Syyllinen (Minerva) teki minuun valtavan vaikutuksen. Ellet ole sitä vielä lukenut, lue ihmeessä.

En ole valinnut myöskään parasta puutarhakirjaa, sillä mitään isoa erottujaa en löytänyt. Voin tosin paljastaa, että Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia jäi minulle 4-ever eli jos se on arvonnassani 14.2., olen sen ostanut ihan teitä varten.

Oman lukuvuoteni suurin tapaus oli tietysti Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, mutta vuoden 2013 kirjallinen tapaus itselleni oli saada vihdonkin omaksi

Anna Ahmatova -Valitut runot (Tammi 2008, suomennos Marja-Leena Mikkola)

Olette ehkä huomanneet, että teen sisustuskirjoja aikaisempaan verrattuna vähemmän. Siihen on ihan yksinkertainen selitys: Minulla ei ole aikaa hakea kuvalupia pitkin maailmaa. Liian monta viikonloppua elämästäni on tuohon puuhaan mennyt. On kiva tehdä sisustuskirjoja suomalaisten kirjantekijöiden kanssa, mutta silti ostan mieluusti matkoilta sekä sisustus- että taidekirjoja, mutta ne tulevat vain omaksi iloksi. Voin silti julistaa sekä vuoden sisustus- että joulukirjaksi

Ilona Pietiläinen: Lumoava Joulu - Ideoita tunnelmalliseen jouluun  (Docendo)

Siis olen todellakin lukenut tänä vuonna vain 92 kirjaa, mutta ainakin kolme ehtii vielä tulla. Olen saavuttanut oman tavoitteeni eli ei kiitos enää yli sataa kirjaa. Jos haluat muistella viime vuotta, niin tässä Vuoden 2012 parhaat kirjat Leena Lumissa

Voimme ehkä kauniisti kaartaa tämän jutun valisemaani Vuoden Sitaattiin, jonka poimin kirjasta Kaikkiin neljään tuuleen:

"Ei ole välttämätöntä rukoilla, voi katsoa tähtiä ja tuntea halua vajota maahan sanattomaan palvontaan."

Love
Leena Lumi

Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen...

Suutelen silmiäsi, rakkaani.
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.

- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978 (WSOY 2003)

Itsenäisyydelle!

Hetki löi.  1939.  Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.

Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin yhäti hupenevan joukkomme.  Aika hoitaa kaiken - sodan vammatkin.

Vaan kuitenkin, hetkien välit ovat elettyä elämää täynnä.  On tehty lapsia ja taloja ja työtä ja osallistuttu monenmoiseen, sodan rempoista, ikuisista sotamuistoista huolimatta.  On ollut iloa ja surua niin kuin elämään kuuluukin.  On asteltu sitä räsymattoa pitkin, jossa tummat värit ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, että ilo näkyisi paremmin.  Surun tummuus: ilon kulissi!

Meitäkin on lyöty, lyöty kuin vierasta sikaa.  Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat omat ja purivat.  Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan muotia syyttää meitä sotahulluiksi.  Siis osa omistakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta.  Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei vastata mitään, kun isänmaa on vaarassa.  Eivät myöskään kokemattomuuttaan muistaneet tai tienneet, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan hyökkäystä vaan päinvastoin.  Historia tuntee vain pedon totuuden. 

Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha.  Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, on nyt täydellinen rauha.  Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt taas koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena - hetkemme on lyönyt.  Mitä menetetyistä vuosista taikka raajoista taikka säryistä, kun isänmaa on vapaa maa.  Kiitos siitä meille ja kaveria ei jätetä!

SOTAINVALIDI VM.-22

puolesta ja kiitollisena

tyttäresi Leena Lumi

Veteraanin iltahuuto

Kiitos isä ♥

Toivolan vanhalla pihalla serkun ja Lumimiehen kanssa

Tänään saimme vihdoinkin aikaiseksi lähteä katsomaan Toivolan vanhaa pihaa Anne-serkun ja Lumimiehen kanssa. Pihapiiri on viehättävä ja aidosti vanha. Nyt joulunaikaan täynnä joulutapahtumia ja jokainen ovi tuntui kutsuvan sisälle

Ovissa on kransseja ja rapuissa

monenmoista houkuttavaa sekä tietty tunnelmavaloja. Me kuitenkin päätimme ensin käydä tapaamassa

seppä Markus Aholaa, jonka Manalan Pajassa taotaan käsin rautaisia käyttö- ja koriste-esineitä ja myös tilaustöitä. Seppä näytti hyvin sepältä ja liikkeestä löytyi valmiina mm.

tällaiset ruusut, takuulla uniikkia ja

takorautainen wc-rullateline. Mikä harmistus, että meillä on näitä jo hankittuna, mutta vinkkinä teille muille.

Tuikuille löytyy monenmoista kaunista taottua astiaa

kuten vaikka tällainen kynttiläteline.

Hauska lahjaidea tai itselle hyödyksi on käsintaottu sinappituubin puristin: Tekee vaikutuksen!

Ja tässä upea naulakko vaikka tuulikaappiin, vessaan käsipyyhkeille taikka korutelineeksi.

Sepältä vaihdoimme tällaisiin tunnelmiin ja tulossa on muutama liike, joiden nimet olen jo autuaasti hukannut, mutta nämä ja monta muuta putiikkia löytyvät Toivolan vanhalta pihalta, jossa on toimintaa ympäri vuoden.

On mukava nautiskella tällaisesta atmosfääristä joululahjoja miettiessä.

Tässä huoneistossa sijaitsee käsityöntekijän taivas, sillä löytyy lanka poikineen sekä mielettömästi noita ihania väripallonauhoja ja niiden sisällä valot. Yksi turkoosi suuri pallo jäi kuvaamatta...siis kattovalaisin.

Lintuhäkki, jonne ei onneksi ole vangittu lintua vaan valoa.

Villasukissa löytyy, mutta myös

jotain fiinimpää on tarjolla, kuten tuo musta pitsiunelma.

Asusteitakin moneen makuuun.

Peilata voi näin kauniissa tunnelmassa.

Tässä miljöön valaistusta.

Nyt serkku menossa jo Kahvila Muistoon, joten eikun perässä.

Näin romanttiset ikkunat,

pönttöuuni ja

ja tällaisia herkkuja, joten päätämme nauttia glögiä, teetä ja kolmea eri sorttia juustokakkua.

Tässä odottelemme tilauksemme saapumista

ja tässä serkku ja Lumimies jo herkkujen pauloissa.

Serkku tilasi valkosuklaakakun, minä omena-vanilja- ja Lumimies tyrnikakun, joka kuvassa. Palvelu oli nopeaa ja ystävällistä. Kakut herkullisia ja glögi parasta mitä olen ikinä nauttinut. Teekin oli kunnon haudutettua eikä mitään pussiteetä.

Toivolan vanha piha on käymisen väärti ja se sijaitsee siis Suomen Salzburgissa eli Jyväskylässä. Aiomme mennä toistekin ja taidamme tehdä tästä Neljän Vuodenajan Tradition eli käymme Toivolassa ainakin kerran jokaisena vuodenaikana. 

Kiitos seurasta!

Love
Leena Lumi

Asko Sarkola on Valonkantaja!

Tämä päivä on täynnä valoa. Tähdet syttyivät, kun teatterinjohtaja Asko Sarkola valitsi kirjallisuuden Finlandian 2013 saajaksi Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Harvoin, jos koskaan olen kokenut minkään kirjallisuuspalkinnon jaossa vastaavia tunnetiloja. Harvoin, jos koskaan 'raadit' ovat valinneet niin, että minä julkistuksesta polvilleni lankeaisin tai kyynelehtisin ilosta. Harvoin jos koskaan, olen lukenut yhtä hyvää kirjaa jälkeen Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen kuin on Pelon Jokapäiväinen elämämme. Harvoin, jos koskaan on tuntunut kirjallisuuden vuoksi näin lumotulta elää. Harvoin, jos koskaan olen palanut näin roihuten kirjan tähden. Kiitos ihana itsevaltias Asko Sarkola, olet Valonkantaja ♥ Kiitos Riikka Pelo elämyksestä, jonka jälki on sielussani sateenkaaren tuolle puolen ja lämpimät onnittelut ♥

Sarkolan ratkaisu ja Riikka Pelon upea puhe

onnesta sekaisin, tähtisumusta humalassa
Leena Lumi

Feeling Good

JP Koskinen: Ystäväni Rasputin

Jos kuolema olisi kuin talvi, emme surisi syksyn pituutta. Hyvästelisimme taivaan kannen poikki lentävät kurjet toivoen niiden vielä palaavan. Kiittäisimme jokaista sadepäivää jolloin voisimme kuunnella pisaroiden laulua ikkunaruutua vasten. Olisimme tyytyväisiä kaikesta siitä, minkä saimme jo valmiiksi, emme murehtisi sitä, mikä jäi tekemättä.

JP Koskisen teos Ystäväni Rasputin (WSOY 2013) kertoo ehkä maailman kuuluisimman irstailijan Grigori Rasputinin arvoituksellisen tarinan fiktion ja faktan kautta. Rasputinin elämä tuskin kiinnostaisi meistä ketään ellei häneen liittyisi dramaattisella tavalla Venäjän viimeisen tsaarin, Nikolai II:n ja hänen perheensä elämä ja tuho, Venäjän vallankumous ja bolševikkien valtaannousu. Rasputin, Jumalan houkka, omasi käsittämättömän kyvyn nähdä ihmisten läpi, ennustaa tulevia sekä parantaa sairaita. Etenkin viime mainitusta tuli hänen avoin ovensa suoraan tsaariperheeseen, jossa tsaari ja tsaaritar yrittivät epätoivoisesti salata kansalta kruunuperijä Aleksein verenvuototaudin. Jos ja kun vuoto alkoi, vain Rasputin, ei perhelääkäri Botkin, kykeni vuodon seisauttamaan.

Koskisen romaani ei ollut minulle ollenkaan lukuhimon kohde, sillä harrastukseni on yleensä historia ja etenkin Romanovit ja heistä vielä tarkalleen ottaen Nikolai II perheineen, mutta heidät haluan faktana. Tieto lisää tuskaa ja niinpä pirullisella mielellä, hyvin ehkä jonkun mielestä Rasputin kirjaan sopivalla, lähdin ’urakkaan’, sillä olihan minut haastanut mieslukijani, joka aloitti samanaikaisesti minun toivomuksestani Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämämme teoksen. Alku oli tuskaa ja takerruin jokaikiseen fiktiiviseen kohtaan kiukuissani, jota minun pitäisi kai kirjan verran selitellä, sillä olen monesti puolustanut historian kerrontaa fiktion avulla. Tänäkin vuonna erityisesti Susan Sellersin kirjan Vanessa&Virginia kohdalla, joka on minusta tosi kiehtova teos. Kyse onkin siitä, miten fiktiota käytetään, ei siitä, etteikö sitä saisi käyttää historiallisessa romaanissa toden joukossa. Menin niin pitkälle, että puoliuskoin yhteen Koskisen mielikuvituksen tuotteeseen ja otin yhteyttä tuttuun Romanov-tutkijaan, jonka kanssa oli niin kiva arvostella kaikkia, jotka uskalsivat koskea Romanoveihin sepittelemällä. Ja voitte arvata, että kiukkuni vain kasvoi, kun Koskinen oli onnistunut minua jymäyttämään!

Ystäväni Rasputin siis kerrotaan Rasputinin oppipojan, fiktiivisen Vasili Brutševin kautta. Ja luonnollisesti jälleen tuodaan esiin sama kuvio kuin oli John Boynen Tarkoin vartioidussa talossa eli likelle tsaariperhettä päässyt poika ihastuu yhteen suuriruhtinattarista ja kuinkas muuten, luonnollisesti Anastasiaan. Juuri häneen, joka on Jekaterinburgin surmayöstä asti ollut tasan yhtä kuollut kuin muukin perhe, mutta josta on tehty myytti: Anastasia elää! Samalla kun vastusteluistani huolimatta aloin sulaa Koskisen slaavilaistyylisen kirjoituksen mukana sain yllättäen lisävirtaa Vasilin ystävältä lehdenmyyjä Ivan Jermakovilta. Minulle riitti vain nimi Jermakov ja tajusin, että Koskinen on laittanut peliin enemmän kuin uskoinkaan.

Jos kuolema olisi kuin talvi, tervehtisimme ensipakkasia suurella riemulla. Ihailisimme valkean kuuran peittämiä puita, kuuntelisimme kuinka lätäköiden jää risahtaa jalan alla. Hengittäisimme kirpeää ilmaa syvään, antaisimme kylmän tuntua luissa asti. Katsoisimme vielä kerran tuttua pihapiiriä, kalpeaa, jäähileiden kirjomaa, hiljaisuuteen vaipunutta. Emme pelkäisi sitä, kuinka päivät kävisivät vähiin, kuinka valo alkaisi kuolla ja kaikki värit sammuisivat harmaaseen.

Ystäväni Rasputin kirjassa Ivanilla on veli, Pjotr Jermakov, pakkotyövanki. Jokainen Romanov –kirjat lukenut muistaa, mikä hirveä osuus Jekaterinburgin yöhön oli juuri  Pjotr Jermakovilla, ’toveri mauserilla’ , tappamaan syntyneellä, joka loppuunsa asti vakuutti olleensa itse tsaarin surmaaja. Hän oli myös se, joka pistimillä hoiteli vielä henkitoreissaan olevia. Löytyypä ruhtinasperheen viimeisiltä kuukausilta myös kiinnostava komissaari Vasili Jakolev, jonka oli tarkoitus pelastaa tsaariperhe Uralin punaisten käsistä ja saattaa heidät Moskovaan. Siis Vasili, joka yrittää pelastaa. Sukunimistä nyt viis: Uskon, että Vasili-nimi ei ole sattumaa. Ihania faktoja, jotka pitävät kirjailijan mielikuvitustarinan kiinnostavasti kasassa. Ja pakko myöntää: Kaikki mitä luin itse tsaariperheestä, yhtä mielikuvitushenkilöä lukuun ottamatta, on yhtä tiedossa olevan kanssa eli totta. Ihan huvitti miten todenmakuisesti Koskinen kuvasi Anna Vyrubovaa, joka itse asiassa toi Rasputinin tsaariperheeseen heidän loppunsa sinetiksi. Tosin Anna kuvitteli tekevänsä vain hyvää. Myös Dmitri Pavlovitšin ja Felix Jusupovin, Rasputinin surmaajien kuvaukset ovat hyvin uskottavat.

Summasummarum, nyt te jo arvaatte, kuinka tässä kävi: Mitä pidemmälle luin, sitä antautuneempi olin ja kiukusta ei enää tietoakaan. Keksityn hahmon Vasili Brutševin olemassaoloa puoltaa hänen roolinsa Rasputinin tarinan kertojana. Hän oli se, joka saattoi valottaa sitä puolta Rasputinista, josta muut eivät olisi voineet sanoa paljoakaan. Vasilin kertomus tuo myös Rasputinin persoonaan ripauksen lapsekasta hyvyyttä. Hän on niin äiti-kullan, tsaarittaren ja isä-kullan, Nikolain puolella. Ja hänen sanomistaan käy ilmi se, että voidakseen tulla pyhäksi, pitää ensin ryvettyä, ei voi nähdä valoa ellei ensin tunne pimeää. Venäjällä on kautta aikain tunnettu käsite Jumalan houkka, henkilö, joka rypee synnissä ja pahassa, mutta sen jälkeen katuu ja omistaa loppuelämänsä hyvälle. Tuota pahan tekemistä tavallaan arvostetaan sen kautta, että vain vahva ihminen pystyy laittamaan itsensä alttiiksi nöyryytykselle ja muiden pilkalle. Rasputinista kirjoitettaessa pitää aina muistaa juuri tuo asia ja sen JP Koskinen tuo upeasti esiin.

Kuitenkin se, mihin eniten ihastuin oli Koskisen venäläinen tunnelma: Teksti aivan huokui slaavilaista mentaliteettia ja dialogit olivat aidonmakuiset sekä sujuvat. Se mitä eniten pelkään suomalaisten mieskirjailijoiden kanssa jälkeen Waltarin on ikävystyminen, mutta JP Koskisen seurassa ei krantuinkaan lukija ikävysty. Pidin tekstistä niin paljon, että annoin lopulta anteeksi koko Anastasia-kuvion vaihdokastarinoineen. Ja kirjan lopussa oleva eräs kirje (sitaatit ko. kirjeestä) sitten nosti tämän kirjan listalle, johon palaamme lähiviikkoina. Nyt on pakko palata Pelon kirjaan, sillä molemmat ammentavat slaavilaisuudesta, Jokapäiväinen elämämme vain kertoi kaiken vieläkin uskottavammin, vahvemmin, mutta uskokaa tai älkää: Ystäväni Rasputin  menee nyt arkistooni Romanov-kirjat Leena Lumissa! Perusteluna on se, että hänelle, joka ei ole lukenut aikaisemmin Rasputinista tai Nikolai II:n perheestä, juuri JP Koskisen Ystäväni Rasputin voi olla kiinnostava, madallettu kynnys astua Romanovien kiehtovaan historiaan.

Kun kaikki vanha on kuollut pois, valo sammunut, meteli vaiennut, syntyy tilaa uudelle. Ymmärtäisimme, ettei mikään kasva ikuisesti, ilman kuolemaa ei synny elämää. Lopulta yö alkaisi lyhetä, aurinko kivuta joka päivä yhä korkeammalle, valkea lumi muuttua raskaaksi ja sulaa. Routa hellittäisi otteensa maasta ja...Lupaisimme tehdä kaiken paremmin kuin ennen. Jos kuolema olisi kuin talvi.

*****

Tämän kirja ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Erja  Jenni/Kirjakirppu Noora  Minna Vuo-Cho ja Jonna

*****

Romanov-kirjat Leena Lumissa

Älä puhu pelottavasta kohtalosta, älä pohjoisen...

Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä,
ja ero on tämän juhlamme nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kuin virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut, kalleimpani,
ainakin ensilumen tuloon asti.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova - Valitut runot (Tammi 2008, suomennos Marja-Leena Mikkola)

Torstai on toivoa täynnä, vaikka ei just nyt uskoisi, mutta onhan meillä kukat...ja kakut!

Tämä marrasihminen ei nyt pidä yhtään siitä, että lumi tuli, lumi suli ja sitten eilen putosi märkä pimeys jo iltapäivällä kello kolmen aikaan ja tänään myös. Jos marraskuu olisi vain tätä, en sitä ylistäisi, mutta kun tämä on vain joku ohimenevä, nopea vaihe, lupasi Lumimies. Kohta saan kuulemma jo takuukylmää ja paljon lunta. Uskokaamme häntä;)

Tiistaina oli upea kuurakeli ja lähdimme kuvaamaan Päijänteen rantojen jäätymistä, jota oli tarkoitus jatkaa seuraavana päivänä...No, tiistaina ehdimme jo vähän kuulla jääurkuja, kun ne soittivat vasten kaisloja yrittäen niitä kahlita ja luulimme, että voisimme jo samalla viikolla kuvata tätä:

Kuva on parin vuoden takaa marraskuulta ja muistan vieläkin sen musiikin.

Onneksi ehdin ottaa muutaman kartiovalkokuusikuvan ennen keskiviikon loskaa. Tässä 'mörrimöykky', jonka tarinasta voit lukea enemmän täältä

Ja sillan toisen pään siro, nuori, aivan erilainen yksilö.

Jouluruususta huomasi, että oli jo aika kylmä. Minä otin kaiken irti pakkasasteista ja tein nopsaan

lintu&oravakakun. Kakkuvuokaan ensin vaikka kuorittuja hasselpähkinöitä, manteleita ja sitten kerroksittain pähkinöitä ja auringonkukansiemeniä. Kaadetaan sula kookosrasva, tasan yksi paketti, päälle ja annetaan olla kannella peitettynä ulkona jäätymässä. Otetaan muutaman tunnin kuluttua kakku sisälle, valellaan hiukan kuumaa vettä vuoan päälle, että saadaan kakku irtoamaan ja kumotaan valmis teos lautaselle.

Ei mennyt kauaakaan kun yksi kurreista jo oli nauttimassa hämärän hyssyn ateriaa.

Ja tässä menossa aamianen eilen aivan lumettomana, harmaana päivänä.

Tässä suven poikanen, jonka Meri sai pelastettua pulasta paikassa, jossa he olivat viettämässä viikonloppua. Orava vaikutti ensin kuolleelta, mutta...voisiko sillä olla kyky esittää kuollutta selvitäkseen surman suusta...Meri soitti jonnekin villieläinpelastukseen ja sai ohjeet miten toimia, kunnes he olivat valmiit seuraavana päivänä vastaanottamaan pienokaisen.

Nyt jo syödään ja sen jälkeen tietysti

otetaan kunnon unet. Minusta tämä pieni on niin liikuttava ♥ Tarinalla on onnellinen loppu, sillä eläinsuojelu otti oravan vastaan ja kuntoutti sitä, ja olivat niin fiksuja, että jopa ilmoittivat milloin se oli päästetty takaisin luontoon.

Nyt kun kelit ovat jo toista päivää, mitä ovat, on pakko lakata marisemasta ja alkaa muistaa, mitä on tulossa. Kollasin vanhoja kuvia ja kun löysin tämän, muistin ihanat Princettiat. Ei sitten muuta kuin sellainen Viherlandiasta noutamaan.

Minusta tämä valkoinen, iso Princettia on kaunis. Kukasta tulee aivan lumihiutalemainen tunnelma ja sitä minä tässä nyt kaipaan, lumihiutaleita...

Olkoon viikon valomme nyt vaikka tämä Sarpun Harry Potter -kakku. Leipomisohjeen löydätte blogista Tyrniä ja tyrskyjä. On Sarppu vain aikamoinen maestro keittiössä ja me kaikki, kirjahullut etenkin, kiitämme ♥

Viikonloppuna vaihtuu kuukausi ja pääsemme vihdoinkin fiilistelemään reippaasti joulua. Minä taidan kyllä aloittaa joulukuun Koskisen Rasputinilla, mutta sen jälkeen on paaaaljon vuoden viimeiseen kuukauteen liittyvää, eikä vähiten kirjoista. Oli muuten ilo lukea päätoimittaja Anna-Liisa Hämäläisen arvio Pelon kirjasta Jokapäiväinen elämämme. Hyasinttikuva on Sarin joulublogista ja sieltä voitte lukea lisää Princettiasta.

Kiidän jo aamusta aikaisin asioille, joten toivotan kaikille tähtien valoa, kynttilöiden lämpöä ja rauhaisaa viikonloppua ♥

Love
Leena Lumi