perjantai 8. helmikuuta 2013

Launtai on erinomainen kirja, mutta se on myös...

Launtai on erinomainen kirja, mutta se on myös viikon paras päivä. Milloin muulloin muka tuntuu siltä, että elämä vain antaa eikä ota mitään. Silloin voi käydä kaupoilla tai ei, silloin syödään todella hyvin, silloin usein saunotaan, joskus ei, silloin on se sininen hämärä, josta Launtain neurokirurgi Henry Perowne vaimoineen tiesi, mihin tuon ajan käyttää, silloin odottaa lauantai-illan huuma eli leffa ja homejuustot kera viinin. Silloin voi huoleti valvoa, jos haluaa, sillä tiedossa on aamu, jolloin saa nukkua pitkään...
Muistakaame pikkulintuja! Jos olet aloittanut lintjen talvisyötön älä vain lopeta, sillä jo päivänkin paussi voi koitua niiden kohtaloksi. Pihapiirimme linnut ovat paikkalintuja, joten ne ovat täysin sen ruokintapaikan varassa, johon ovat talven alussa tottuneet. Jos olet kotoa poissa, pyydä naapua täydentämään ruokintalautojen eväitä. Ja linnut kiittävät: Suvella lintuset ovat puutarhurin ylimpiä ystäviä syöden puutarhan kasveja haittaavia hyönteisiä ja mikä ilo niiden ympärivuorokautinen konsertti onkaan! 

Ylemmässä kuvassa näkyy Pekka Mäkisen ottama tundraurpiaisen kuva. Alemmassa myös hänen kuvansa, mutta nyt emme enää ole varmoja, onko kyseessä tundra-vai 'tavallinen' urpiainen, sillä urpiaisilla on kuulemma isot erot naaraiden ja koiraiden väreissä. Suloisia kuitenkin!
Ja nyt sitten peukut pystyyn, että huomenna on puolilta päivin alle -15 astetta, sillä eräs hurmaava silkkiturpa odottaa minua. Mitään kuvia ei ole tulossa, sillä talviratsastus maastossa on laji, joka ei ole mitään kouluratsastusta. Ostin talviratsastushousut ja näytän niissä ja toppatakissa ihan kuu-ukolta, mutta tunnen olevani lumikuningatar saadessani vaeltaa lumisessa metsässä hurmaavan Hrönnin kanssa. Oi, launtai on aina lupausta täynnä! 

Hurmioitunutta viikonloppua teille kaikille!

Love
Leena Lumi

Englishman In New York


*****

PS. Uskokaa tai älkää, minä olen kutonut/neulonut tuon Hrönnin talviloimen...

PPS. Aivan hurmaava urpiaiskuva löytyy Tiitsalta sekä monta eri postauksista Iinekseltä

torstai 7. helmikuuta 2013

Ystävänpäiväkakkua, whoopies-sydämiä ja Valentine vaahtokarkkeja

Koska en ole innokas leipoja, saatte nyt poimia tämän vadelmaisen ystävänpäiväkakun valmistusohjeen Sarpun blogista ja
näiden whoopies-sydänten ohjeen Baijerin Marialta.
Ja vielä Sarpulta nämä Valentine vaahtokarkit.

Ystävänpäivä on minusta ihan kiva juttu. Aiheessa on kaikki kohdillaan. Alankin nyt kirjoitella muutamia kortteja, sillä olen niin oldfashioned girl...

Torstai on toivoa täynnä! Kiitos Sarppu&Maria♥

Love
Leena

Kuhaa punajuurella eli paistettua kuhaa "grenobloise"

Tämä kuharuoka oli viime sunnuntain ruokamme ja resepti on kirjasta Matkalla huipulle.  Kuha on meille siian ja merilohen ohella eniten käytetty kala. Useimmiten valmistamme uunikuhaa suppilovahveroilla, mutta nyt oli kiva kokeilla jotain uutta etenkin kun 'punajuurihammasta kolottaa'. Siis punajuuri on hirveän hyvää ja jos punajuuriruuat kiinnostavat, kannattaa hankkia kirja Punajuuri - Ruokaohjeita ja ideoita jossa paljon ihania, aivan uusia makujapolkuja aukovia ohjeita tälle ihanalle juurekselle.

Tämä ohje on neljälle ja kaksihan syö siitä sitten parikin päivää:

1-2 kypsää punajuurta
4 nahallista kuhafilettä
100 g normaalisuolaista voita
1 rkl kaprista
2 rkl kuorittua, paahdettua ja murskattua mantelia
1 sitruuna
2 rkl leikattua ruohosipulia
2 rkl leikattua lehtipersiljaa
1 rkl leikattua tilliä
suolaa
valkopippuria

Aloita kuutioimalla kuoritut punajuuret pieniksi kuutioiksi. Sulata voi paistinpannulla ja paista kuhafileet melkein kypsiksi. Varo ettei kala kypsy liikaa. Nosta kuhafileet pois pannulta. Lisää pilkottu punajuuri, kaprikset ja murskatut mantelit paistinpannulle. Purista joukkoon sitruunan mehu ja sitruunankuoriraastetta. Viimeistele annos leikatuilla yrteillä ja mausta suolala sekä valkopippurilla.

Koska olen ruuanlaitossa aika itsevarma, enkä yleensä mittaile mitään, en hätkähtänyt, vaikka emme löytäneet kummastakaan marketistamme kaprista. Sen sijaan leikkasin yrttejä, kaikkia kolmea, täydet ruukulliset.  Mantelien murskaaminen oli todellinen nautinto, sillä sain tyttäreltäni joululahjaksi taiteilijan suunnitteleman morttelin, jossa luonnonvalkoista ja meidän keittiökaapistojen salvian vihreää.
R. katseli siinä, touhusi apuna ja oli sitä mieltä, että annos on liian pieni, sillä syömme sunnuntaina vain brunssin ja sitten hämärän pudotessa kunnon ateria. Hän teki oheen peruna-palsternakkamuhennosta, mutta minulle tulikin mieleen syödessä, koska punajuuret olivat niin herkulliset, että seuraavalla kerralla tuplaan punajuurien määrän, jolloin lisuke ei ole ainainen peruna. Minä en väheksy perunaa, mutta vaihtelu virkistää.

Kala kannattaa suolata ja valkopippuria vain heikkivainaan hyppysellinen ettei kuhan hieno maku peity. Meillä on nykyään pöydässä aina sormisuolaa, joten se kuka haluaa suolata enemmän, voi sen tehdä. Tuoreet yrtit ja punajuuren maku kyllä olivat aika huimat vähälläkin suolalla.

Tähän ruokaan Savoyn sommelier suosittelee chardonnay-valkoviiniä esimerkiksi Ranskan Burgundista. Meillä oli alsacelaista kuivaa valkkaria ja hyvin toimi.

Guten Appetit!

Leena Lumi

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Siilin eleganssi - tänään Teemalla

Oi, mihin joutuisinkaan ilman Helsingin Sanomia! En tietäisi mistään mitään...Tietenkin olen eniten koukussa kulttuuriin ja Leena Virtasen jutut luen aina. Tänään Virtanen kirjoittaa melkein sivun jutussaan Arkifilosofian elegantti oppitunti, elokuvasta, joka perustuu Muriel Barberyn kirjaan Siilin eleganssi (Gummerus 2009). Kirja oli aikanaan kova kirjablogisuosikki ja siitä tuntuivat kirjoittavan ja pitävän melkein kaikki. Tänään klo 21.45 Teema näyttää uusintana kirjan pohjalta tehdyn elokuvan.

Kun itse luin kirjan, innostuin niin, että katsoin elokuvan filmitrailerin ja miten ihmeellistä, näyttelijä Josiane Balasko oli aivan kuin olin Renéen kuvitellut olevankin. Hellänkarhea salafilosfi, joka tiesi ja näki paljon enemmän kuin halusi edes paljastaa.

Näin Leena Virtanen Renéestä:

Kun näkökulma vaihtuu Renéehen, elokuva muuttuu astetta raskaammaksi ja samalla kypsemmäksi. Renée on yksinäinen viisikymppinen leski ja omien sanojensa mukaan hiljainen, mitätön, harvoin ystävällinen mutta aina kohtelias, toisin sanoen consiergen arkkityyppi: "ruma, vanha ja äreä nainen, joka katsoo lakkaamatta televisiota". Asukkaat eivät edes tiedä hänen nimeään, vaikka kohtaavat hänet monta kertaa päivässä. Portinvartija-piikki osuu epäilemättä pariisilaisiin, jotka tuntevat traditionaalisen ammattikunnan - ja omat asenteensa - perin juurin.

Ja minä:

Pariisilaisen kerrostalon koppavassa pienoismaailmassa kukaan ei katso Renéetä silmiin, joten miksi he voisivatkaan huomata, että ovenvartija on aivan muuta kuin prototyyppi. He eivät näe, että Renéellä on taito verhota silmänsä tyhmiksi, he eivät huomaa, että ovenvartijakopin etuhuoneessa rahvaan ohjelmia pauhaavaa televisiota ei katso kukaan, he eivät näe, mitä Renée kantaa läpinäkyvässä ruokakassissaan itselleen, sillä rahvaan ruoan alle on piilotettu hienointa pateeta ja muu on vain hämäystä. Renéen kakkostelevisio on takimmaisessa huoneessa ja siellä tämä leski putoaa oopperan hurmioon tai katselee ohjelmia, jotka on kohdennettu vain älymystölle.

Tämä (kirja) antaa syrjityille itsetuntoa ja ylpeitä se kolauttaa.

Mitä muuta kirjoitin, löytyy täältä  ja täältä

Pari otantaa Siilin eleganssista:

Taide on tunnetta, jota halu ei hillitse.

Minä humahdan masennuksen alhoon ääntä nopeammin.

Minä katson häntä. Ja minä heittäydyn tummiin, syviin, kylmiin, ihaniin vesiin, joissa aikaa ei ole.

Niin näkymätön kuin ikuisuus onkin, me katselemme sitä.

Suosittelen Leena Virtasen arvostelun, ihanan kirjan ja filmitrailerin perusteella.

Love
Leena Lumi

tiistai 5. helmikuuta 2013

Ian McEwan: Makeannälkä


NIMENI ON SERENA FROME (lausutaan siten että se rimmaa sanan plume kanssa), ja yli neljäkymmentä vuotta sitten Britannian turvallisuuspalvelu lähetti minut suorittamaan salaista tehtävää. Se ei onnistunut. Palvelukseen astumisestani ei mennyt kuin puolitoista vuotta, kun sain potkut häpäistyäni itseni ja saatettuani rakastajani tuhoon, olkoonkin että hän sai osittain syyttää siitä myös itseään.

Näin alkaa Ian McEwanin kirja Makeannälkä (Sweet Tooth, Otava 2012, suomennos Juhani Lindholm). Kirja nuoresta naisesta, joka omaksi harmikseen on matemaattisesti lahjakas, mutta haluaisi lukemaan kirjallisuutta. Tämä ei taas sovi Serenan äidille, Piispan rouvalle, jonka mielestä kirjallisuus saattaisi Serenan  himpun verran häntä itseään paremmin koulutetuksi kotirouvaksi. Matematiikasta tulee Serenan oppiaine, mutta lukutahti on entinen eli ainakin kolme romaania viikossa. Serena on todellinen pikalukija ja ehtii kaiken ohessa pelata tennistä, saada rakastajan, Jeremyn, jolla on liian teräväsärmäinen häpyluu, mikä asia hoituu taitellulla pyyhkeellä, kuin erota tästä ja jatkaa Jeremyn historianopettajan Tony Canningin kanssa, jolloin alkaa Serenan valmennus paitsi rakkauden myös kirjallisuuden saloihin ja sitä kautta turvallisuuspalvelun leipiin.

Näin kerrottuna tarinassa on sitä kiehtovuutta, johon Ian McEwanin siihen lisäämät tuhat tai satatuhatta sanaa toisivat sille vain lisäarvoa ellei McEwan ensimmäisen kerran minun tietooni, olisi ottanut mukaan liikaa henkilöitä, liikaa organisaatioiden nimiä ja tietysti mielettömät määrät erilaisia kylmän sodan aikaisia uhkia ja kaksoisagentteja, koodinimiä etc. Jos pysyy jotenkin juonessa kiinni siihen asti, kun Serena tuo säätiölle neljännen kirjailijan, Tom Haleyn, ja saa tämän ottamaan vastaan Freedom Internationalin apurahan, saattaa selvitä lopusta, sillä nyt on pari, jota seurata. Paitsi, että kerronta oli paikoin puuduttavaa, sai ihmetellä sen repaleisuutta. Koukitaan politiikkaa, kirjallisuutta, ihmisten yksityiselämää, CIA:ta, erilaisia lehtijuttuja, monia ’70 –luvun tapahtumia ja paljon, paljon muuta. Olin kuin vieraassa maassa, sillä löysin ihailemani Ian McEwanin ’äänen’ vain novelleissa, joita Haley antoi Serenalle luettavaksi. Neljä novellia, joissa McEwan näyttää, miten helppo hänen olisi ollut kirjoittaa kirja kustakin. Haleyn novellit elämän mielettömistä sattumista, jotka voivat muuttaa kenen tahansa kohtalon aivan ällistyttäväksi. Vaikkapa tarina Edmundista, joka tuuraa sairastunutta identtistä kaksoisveljeään, kirkkoherraa, sunnuntaina, jolloin piispa on seuraamassa toimitusta. Edmund onnistuu tietenkin liian hyvin ja mikä vahinko, että kolmannen penkkirivin päässä virsikirjapinon vieressä istuu nainen, jonka nimi on Jean Alise…

Novellia lukeva Serena ajattelee:

Edmund toi mieleeni Maxin, ja Jeremyn. Ja kaikkein eniten Tonyn. Nuo älykkäät, amoraaliset, kekseliäät, turmiolliset miehet, määrätietoiset, itsekkäät, tunnesuhteissaan viileät, viileän viehättävät. Luulen, että he vetivät minua puoleensa enemmän kuin rakkaus Jeesukseen.

Elämä on usein kuin Ian McEwanin kirjoissa, sillä eilen tilasin ajan lakimiehelle ja tänään sain pienen haastattelupyynnön taholta, joka liittyy juristeihin. Asian kiinnostavuutta lisää, että kysely koski Ian McEwania ja erityisesti hänen kirjaansa Lauantai, jota pidän ihan McEwanin kolmen kärjessä. Asian outoa tunnetta, sitä McEwanin sattumanvaraisuutta, kuvasi vielä se, että saman tunnin aikana istuin Makeannälkä edessäni ja mietin, miten kertoisin teille kirjasta, josta Guardian sanoo:

”Merkittävä, kaunis romaani, monikerroksinen kuin maatuskanukke.”

En perusta maatuskanukeista, mutta perustan sitäkin enemmän Ian McEwanista. Olenhan jopa kieltänyt antamasta mitään negatiivista kommenttia hänestä blogiini ja tässä minä nyt sitten itse moitin herra Kirjailijaa. Makeannälkä on hyvä nimi kirjalle, mutta se antaa odottaa aivan jotain muuta kuin tiedustelupalvelun salaista tehtävää. Onneksi jo vuorokausi on tehnyt tehtävänsä: Sekamelska asettuu ja kaiken joukosta erottuu nuoren naisen kasvukertomus ja tosirakkaus.

Nyt Makeannälkä ei saa lopettaa tätä juttua vaan minun mielipiteeni kirjailija Ian McEwanista:

Ian McEwan on maailman paras ihmismielen mustien syvyyksien naaraaja, psykologisen vaikuttamisen maestro joka harrastaa mustaa huumoria, osaa nostattaa kauhua usein edes ketään murhaamatta, paitsi Vieraan turvassa, ja kaiken huipuksi rakentaa niin uskottavia nais- ja mieskuvia, että heihin samaistuu. He ovat kuka tahansa meistä. Liikuttaviakin sekasortoisuudessaan tai siinä, mitä sekasortoa ympäröivä maailma heidän eteensä tuo. Pidin kovasti Lauantain neurokirurgi Henry Perownesta, joka oli tilannenopea (huomasi rikollisen mystisen sairauden) ja valmis tositoimiinkin, mutta toisaalta ehdottomasti tiesi, miten avioparin on parasta viettää talvisen lauantai-iltapäivän hämärään kallistuvat tunnit.

Ian McEwanilta olen saanut itseeni varman tiedon siitä, että kenelle tahansa meistä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Koko elämä on musta komedia, josta ihailemani brittikirjailija kertoo niin ylittämättömällä tyylillä, että on vaikea tajuta, miksi hän ei ole vieläkään saanut kirjallisuuden Nobelia!

*****


Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet myös Sonja  Sanna  ja Mari A

*****

maanantai 4. helmikuuta 2013

Hyvän mielen lähteillä...aina uudestaan

1) Yksi elämäni rikkaus ovat taide ja taiteilevat ystäväni. Tämä Hannen voimaoranssiperhonen on nyt juuri tarpeeseen. Huomatkaa kuvan lumi...Toinen taiteileva voimaystäväni on Jael, jonka Madonnan kaikki muistanevat...
2) Ilman puutarhaa olisin vajaa. Puutarhassa taivas on kattona ja mitään rajaa ei ole sillä, miten paljon luovutta voi purkaa omaan salaiseen puutarhaansa. Täältä löydät siitä enemmän.
3) ...mutta todellinen bensani tulee meidän pienestä perheestä. Tytär Meri on elämäni aurinko, kuu ja tähdet, R. kumppani kaikessa!, mies joka osaa syöttää viistopalloja ja pitää kiinnostukseni yllä. Luulen, että tasoitukseni on hyvä;-) Kuvassa kuuntelemme Bessun puhetta R:n synttäreillä.
4) Tässä sisareni suosikkiharrastuksessaan eli seurustelemassa karhun kanssa. Jos Merja alkaisi  vaikka virkata, hämmästyisin...;-)
5) Elän myös elokuvista ja niinpä talviaikaan meillä lauantai-illanhuuma tarkoittaa useimmiten tätä:
Meillä on vain yksi televisio ja se sijaitsee alakerran takkahuoneessa, joka on kodikas talvikauden pesä akkujen lataamiseen.
6) Rrrrrakastan talvea ja on ihanaa saada asua maassa, jossa sataa lunta...taivaan timantteja.
7) Ehdoton hyvän mielen lähde on myöskin hyvä ruoka, niin sen valmistaminen kuin etenkin myös siitä nauttiminen. Kuvassa herkullinen zarzuela
8) Kirjat ovat ilma, jota hengitän...

9) Koirat ovat aina olleet osa minua, elämäni pyyteettömimmät kumppanit, unforgettable 4-ever...
10) Vesi on elementti, josta en halua asua kaukana. Olen aina asunut likellä vettä, järveä tai merta, mutta merelle olen menettänyt sieluni. Meri ja koko luonto eläimineen ovat asioita, joille olen täydesti omistautunut.

Sain Annikalta haasteen kertoa 10 hyvän mielen lähdettäni. Kiitos♥Tämä on toinen kerta, kun tämän teen. Se varhempi löytyy täältä

Tässä helmikuun kevennyksessä pitää haastaa vähintäin viisi muuta ja sitten kertoa se heille. Haastan:

Hannen Virtauksesta
Jaelin Appelsiinipuun alta
Minttulin Minttulin kuvailuista
Birgitan blogista Skool ja kulaus
Katja/Lumiomenan
Marken Marken maailmasta
Opuscolon kirjasta kirjaan
Pionin Anun puutarhasta

Ja nyt keventelemään...

Love
Leena Lumi

lauantai 2. helmikuuta 2013

Leena Lumin synttäriarvonta 2013

Yllättäen huomasin, että olen kirjoittanut Leena Lumia jo neljä vuotta. Vuodet tulevat täyteen ystävänpäivänä, joka niin sopiikin tähän harrastukseen, jonka yksi antoisa puoli ovat samanhenkiset ystävät. Juhlan kunniaksi pidämme synttäriarvonnan, joka alkaa tänään ja päättyy ke 13.2. klo 18. Tulokset ilmoitan ystävänpäivän aikana. Onnettarena toimii Lumimies.

Arvontaan voi osallistua jokainen lukijakseni kirjautunut tai kirjautuva. Kommentista saa yhden arvan ja linkittämisestä toisen. Linkittää voi myös fb-sivulla. Muistakaa ilmoittaa, monellako olette mukana. Linkittämiseen voi käyttää yllä olevaa kollaasikuvaa tai alla olevaa yksittäiskuvaa:
Tämäkin on yksi kuvamahdollisuus ja ihan harjukaupunkilainen juttu:
Palkintona on kirjoja, joista viisi ensimmäiseksi tullutta saa valita voittajajärjestyksessä yhden kirjan. Kirjalista on jo nyt aika muhkea, mutta saattaa kasvaa vieläkin. Anonyyminä ei voi osallistua, joten ellei ole blogia, on yhteystiedot ilmoitettava. Pidättehän huolen, että seuraatte arvonnan tulosta ettei palkintojono 'seiso'.

Kirjat ovat uusia ja vain yhteen kertaan luettuja, joten jos itseä ei kiinnosta, voi antaa lahjaksi, tuliaiseksi tai muuten vain. Kirjat ovat kuin kukat, ne sopivat aina!

Huomatkaa, että minulla on kommenttivalvonta, joten kommenttinne näkyvät vasta, kun olen koneella. Ne eivät ole kadonneet...

Iloista arvontamieltä kaikille ja kiitos, että olette ilahduttaneet minua jo neljä vuotta♥

Arnaud Delmonte&David Batty: Tumman suklaan herkut - 80 vastustamatonta ohjetta  Tämän ostin ihan teille: Ihana!

Virpi Kurjenlento, Sami Repo: Suomalaista voimaruokaa Vuoden 2011 paras ruokakirja Suomessa!

Juha-Pekka Koskinen&Miranda Koskinen: Hallava hevonen ♥♥♥♥♥

Riitta Tiitu: Wanilla Brocante Chic

Ilona Pietiläinen: Koti lehvistön varjossa - Rintamiestalon uusi elämä

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän

Puutarhamaailma 2012

Ruediger Schache: Sydänmagneetti - Vetovoiman salaisuus  1759 on jo ollut kiinnostunut tästä!

Joanne Harris: Persikoiden aikaan  

Tapani Heinonen: Reunalla  Rohkea!

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa  // VARATTU!

Tess Gerritsen: Eloonjäänyt  //  VARATTU!

Lisa Lemke: Grillatun kera - Kastikkeet, lisukkeet, salaatit ja jälkiruoat  

Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Kirsi Tuominen, Olavi Niemi: Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri  Puutarhakirjasuosikki, josta on ollut kiinnostunut jo 2458 lukijaa!//  VARATTU!

Raili Mikkanen, Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen

Alex Capus: Léon ja Louise

Kristiina Halkola: Jos rakastat

Tee itse - Terveyssnapsit, -viinit ja -liköörit

Max Manner: Vapauttaja

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus

Paulo Coelho: Brida

Pia Juul: Hallandin murha

Kim Edwards: Unien järvi

Ilona Pietiläinen: Talven taikaa - 100 ideaa valkoisesta rintamamiestalosta sisustusunelmia lumen valossa!

Philippa Gregory: Punainen kuningatar

Anne Holt: Julkkismurhat

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat  // VARATTU!

Karin Slaughter: Pettävä hiljaisuus

Aravind Adiga: Viimeinen mies

Denise Mina: Yksin yössä

Ilona Pietiläinen: Villa Charme - tuunaa ja kaunista kotiasi

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Sam Wasson: Auringonnousu Manhattanilla - Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen

Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa

Markku Envall: Jäät lähtevät

Rauha S. Virtanen: Seljan Tuli ja Lumi

Mauri Leivo: Kuikka - alkulintu

Mia Vänskä: Musta kuu

Erityistä:

Leila Nuikki: Unen kelluva silta - Ahdistuksesta luovuuteen  Pitkän harkinnan jälkeen haluan tälle uskomattomalle kirjalle uuden, arvostavan kodin. Kertomus ehkä Suomen kuuluisimman japanilaisen puutarhan synnystä.// VARATTU!

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

Karin Slaughter: Kivun jäljet

Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien  

Ruediger Schache: Sydämen viisaus

Saila Routio: Puutarha laatikoissa  



Leena Lumi

PS. Lumikukka, älä 'osallistu' enää;-) Olet ollut jo aikaa sitten mukana. Ilmoita vain yhteystietosi. Osallistujia on niin paljon, että kommentit menevät kahdelle sivulle. En ymmärrä, miksi sinä et näe niitä...

Voin kaivata -

Voin kaivata sinua, tiedätkö sen...
Kuin kaari on ruumiini hämärissä,
se on kireä, kuuma, on näännyksissä -
ja sentään, jos tulisit, tiedän sen,
vain kiveä kättesi alla ma oisin:
kovaa, kuollutta, jäykkää ja ynseää,
ja jos pirstoisit mun - sinun pirstovan soisin! -
siruiks löisit mun, siru jokainen
yhä kiveä on ja kiveksi jää!

Ja puhua voin, voin puhua sulle:
jään viereesi sanoja vilkkaita virkkain,
ja jos kuuntelet, vaieta äkkiä voin
ja hymyillen nähdä, kun tavoitat suotta
minun sanaini mieltä kuin parvia sirkkain:
oi, kaikki ne käsistäs hyppivät pois,
vaikk' haroisit, miettisit tuhannen vuotta!
Ja katsoa voin sua, silmin kirkkain,
ja jos huomaat sen, minä katson pois,
kuin sinua ollenkaan ei ois...

Voin kaivata! Kaivata, kaivata voin!

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)

*****

How Can We Hang On To A Dream

perjantai 1. helmikuuta 2013

Leena Lumin valinnat Blogistanian Globalia 2012

Valintani Blogistanian Globalia 2012 ovat:
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (The Stranger's Child, Otava 2012, suomennos Markku Päkkilä)/3
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (The Sense of an Ending, WSOY 2012, suomennos Kersti Juva)/2

Herman Koch: Illallinen (Het diner, Siltala 2012, suomennos Sanna van Leeuwen)/ 1

Leena Lumi

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Broilerherkku slaavilaisittain


Sain monipuolisesti Venäjää tuntevalta ystävältäni reseptin slaavilaiseen kanapataan, joka on herkullisuuden ja helppouden huippu. Teimme tämän ihan saadun ohjeen mukaan eli käytimme valmiiksi marinoituja luisia rintapaloja, joita meillä oli kuusi. Seuraavalla kerralla vaihdamme vain sen, että käytämme luuttomia rintapaloja, sillä osasta löytyi pienen pieniä luunsiruja, jotka voivat olla ikävä juttu kenelle vain, mutta etenkin lapsi voi syödä niin, että ei osaa varoa. Silloin käytämme kahdeksan rintapalaa, josta syö jo kokonainen perhe hyvin tai kaksi aikuista muutamia päiviä.  Ohje tulee nyt juuri kuten olen sen saanut:

6 muhkeaa valmiiksi marinoitua kananrintapalaa
4 paprikaa, yksi jokaista väriä
2 prk smetanaa
2 dl kuohukermaa
1 pkt Aura-sinihomejuustoa

Rintapalat paistetaan kevyesti pannulla ja ladellaan voideltuun uunivuokaan. Päälle silputaan neljä parpikaa, eri väriä, joka vasta onkin kaunis näky. Sitten murustellaan pinnalle paketillinen sinihomejuustoa, joka meillä on Aura Gold, 125 grammaa.


Sitten sekoitetaan kaksi purkkia smetanaa ja kaksi dl kermaa. Kaadetaan seos kanan, paprikoiden ja murustellun juuston päälle. Uuniin muhimaan n. 150 asteen lämpöön pariksi tunniksi. Kypsyysasteen voi helposti todeta siitä, kun erottelee lihat luista ennen tarjolle laittamista.

Minä pidin ensimmäisen tunnin 150 astetta ja sitten seuraavan 125 astetta ja sain silläkin kypsäksi. Vuoka oli uunissa ilman kantta ja paprikat säilyivät värikkäinä, eivätkä mustuneet. Kuvat eivät tee herkulle oikeutta!



Oheen arborio-riisiä, jonka keitimme kasvisliemessä. Ja tietenkin tomaatti-mozzarellasalaattia, sillä minulla edelleenikin basilika kasvaa kaapinalusvalon alla ja ainakin Mestarin Herkussa Jyväskylässä on uskomattoman hyviä kotimaisia tomaatteja. Teen salaattia aika reippaasti, sillä se on sitten minulla maanantaipäivän lounas.




Tässä ruoka, jota voi valmistaa vaikka uunipellillisen ja josta kaikki pitävät. Ateria valmistuu uunissa, kun on lasten kanssa pulkkamäessä tai hiihtämässä. Antaa tilaa myös aikuisten seurusteluun, johon emäntäkin ehtii mukaan etc. Jos jotain jää, voi lämmittää seuraavana päivänä. Riisikin säilyy herkullisena ja irtonaisena, kun siihen sekoittaa vähän pääruuan lientä ja oli niin herkullista, että sitä olisi syönyt ihan pelkiltäänkin.

"A vot", sanoi ystäväni ja minä kiitän.

Juomaksi vesi tai mukava punaviini, sellainen 'talon viini'.

Guten Appetit!

Leena Lumi

Vinkki: Jos on lapsiruokailijoita pöydässä, on helpompaa tehdä tämä slaavilainen broilerherkku kananpojan fileepihvistä, näin välttyy mahdollisilta luusirpaleilta, joita voi joskus olla rintaluiden poistamisen jälkeenkin, onneksi tosi harvoin. Kannattaa pitää huoli, että nestettä on niin, että kun tekee isoista luisista rintapaloista, liha muhii kermassa ja smetanassa. Apua!, tämä vain on niin hyvää...



Tässä lapsiystävällinen versio ja muutenkin huoleton, sillä mietin vähän aikaa, mitä tekisin ruoaksi viikonlopuksi, että ehtisi myös ulkoilla. Ostin kaksi pakettia jyväbroilerin basilika-tomaatti fileepihviä (2x450 g eli 8 filettä), laktoositonta kuohukermaa (purkki 3,3), josta ei käyttänyt ihan kaikkea ja pikkupurkin smetanaa, yhden sinihomejuuston ja ison, punaisen paprikan. Fileet vain vuokaan, päälle pilkotut paprikanpalaset, murusteltu sinihomejuusto sekä smetana-kermaseos. Uuniin n. 1,5 tunniksi noin 150 astetta ja siinä se sitten on. Lautaselle vielä arborio -riisiä ja siitä vain nauttimaan. Tuoretta pöydässä on meillä kaiken aikaa minitarhaterttutomaateja, joita voi napsia tuosta vain ja pitää vaikka laiskan kokkipäivän salaattina.

Ruokareseptit Leena Lumissa

maanantai 28. tammikuuta 2013

Michael Cunningham: Koti maailman laidalla


Ehkä kaikkein parasta oli että pilvessä suoriuduin kaikesta Nedin kanssa. Ruoho herpaannutti minut, joten jos Ned painoi suunsa omaani vasten tai silitti minua kovakouraisesti, menin mukaan raukeassa, soljuvassa tilassa joka poikkesi tykkänään siitä mitä olin joskus tarkoittanut kiihottumisella. Yhdyntä oli aina saanut minussa aikaan möyryävää sisäistä kiristymistä, joka muuttui nopeasti mielihyvästä pakokauhuksi ja pakokauhusta piinaksi, niin että kun Ned ähersi kohti päätepistettä, minä makasin hänen allaan hermostuneena ja vihaisena ja sanoin ääneti: ”Lopeta, lopeta, lopeta.” Nyt kykenin suomaan Nedille raukeutta, joka ei sisältänyt suoranaista nautintoa eikä tuskaa vaan ennemminkin puhtaasti kutkuttavan aistimuksen, joka oli…Tässä oli Ned ja tässä olin minä, nainen joka pystyi yllättämään itsensä. (Alice)

Michael Cunninghamin kirja Koti maailman laidalla (A Home at the End of the World, Gummerus 2001, suomennos Marja Alopaeus) löysi minut erään arvion kautta. Tiesin heti, että tässä on kirja juuri minulle. Etiäiseni osuivat niin oikeaan, että ajattelin olla jopa kirjoittamatta tästä mitään, pitää vain itselläni. En voi uskoa, että naputan tämän lauseen: Koti maailman laidalla on yhtä hyvä kuin Cunninghamin Tunnit ja ehdottomasti miellyttävämpi kuin tyylillisesti taidokas, mutta suppeanäkökulmainen Illan tullen.

Tiedätte, mitä olen mieltä Julian Barnesin kirjasta Kuin jokin päättyisi. Tässä on jotain samaa muussakin kuin ajassa jossa liikutaan. Kummassakin kirjassa käsitellään, mitä oli tapahtunut ’60 luvulla, kun oli vapaa rakkaus, ruoho, Vietnamin sota, kommuuniasuminen, The Doors ja se tietty tunne, että rakkaus ja raivo voittavat kaiken ja nyt elää sukupolvi, joka muuttaa maailmaa. Muistakaamme kuitenkin, kuten Barneskin huomautti, että kun puhumme kuusikymmenlukulaisista, se on venyvä käsite: se mikä jo tapahtui USAssa, rantautui Eurooppaan vähän jälkijunassa ja niinpä eurooppalaisen hippiliikkeen kiihkeimmät vuodet saattoivatkin olla vaikka ’69-’73. Tuona ensin mainittuna vuonna kuitenkin oli Woodstockin ikimuistoinen konsertti ja sen rytmit heijastuvat tähänkin tarinaan…

Yhdysvaltojen merkittävimpiin kirjailijoihin kuuluvan Michael Cunninghamin teos Koti maailman laidalla kertoo kahdesta pojasta Jonathanista ja Bobbysta, jotka ovat ystäviä jo lapsesta ja asuvat Clevelandissa. Molemmille pojille sattuu perheessä iso tragedia, mutta keskiöön nousee eittämättä poikien välinen ystävyys ja se, että Bobby on kuin syntynyt orpopersoonaksi, ikuiseksi kodin ja perheen kaipaajaksi. Voisi sanoa toisten kotiin tunkeutujaksi, sillä hän löytää mukavan turvapesän Jonathanin kotoa, jossa on aina siistiä ja äiti, Alice, joka tekee uskomattomia kulinaarisia luomuksia ja on vielä kaiken lisäksi rento ja mukava. Alice, joka kävelee mustanpunaisten tulppaanien ohi,  antaa kätensä liukua päärynäpuun kaarnalla, ravistaa muutaman valkoisen kukan hiuksiinsa ja haaveilee vielä kerran asuvansa talossa, josta näkyy vesi.

Kun Jonathan muuttaa New Yorkiin, Bobby pesiytyy kuin käenpoikanen Alicen ja Nedin asuntoon ja etenkin keittiöön, alkaen opetella ruoanlaiton saloja. Jonathan puolestaan asuu yhdessä Claren, vapaan rakkauden papittaren kanssa, mutta seurustelee miehen kanssa, jota ei rakasta, jonka kanssa hänellä ei ole oikeastaan mitään puhumista, mutta Erichin hellä kyvykkyys yllätti hänet ja sai jatkamaan seksuaalisesti antoisaa suhdetta. Nedin sairastuttua, Alice ja Ned muuttavat lääkärin kehotuksesta kuivempaan ilmastoon ja Alice, joka kaipasi vesinäköalaa saakin katsella jatkossa Arizonan autiomaan kuivuutta. Bobby siirtyy nyt asumaan Jonathanin ja Claren luokse, jossa jollain tavalla alkaa kaikki, vaikka pohja on luotu jo poikien '60-luvun lapsuudessa. Nyt lukija viimeistään sulautuu aikakauden fiiliksiin, sillä Cunningham ei kaihda olla tuomatta esiin mieletöntä määrää tuonaikaisia kuuluisia muusikkoja, vapaamielistä kommuuniasumista ja tietynlaista irrallisuutta, jossa kuin kaikki olisi ollut mahdollista, vaikka se olikin sitä vain useimpien mielissä. Eniten hukassa on Jonathan, joka tuskailee, miksi hän ei pysty rakentamaan itselleen elämää. Hän on kuin alituisessa vapaassa pudotuksessa silloin tällöin hetkellisesti kuvitellen löytäneensä kiinnekohdan, kunnes sekin hetki on mennyt ohitse. Jollain oudolla tavalla kirjan kaikki kertojat lukuun ottamatta Alicea ovat eksyksissä. Alice on kirjan kiinnostava selviytyjä, kuin autiomaan leguaani, joka hautautuu hiekkaan, kunnes polttavin kuumuus on ohitse. Kunnes pahin on ohitse.

Kirjailijana Cunningham joko hakee itseään tai on tarkoituksella tehnyt kirjasta koosten henkilöiden omia kertomuksia, jotka leijuvat päräkkäin, risteävät sattumoisin, mutta ehdottomasti kaihtavat koskettamista, kiinnittymistä, kiintymistä.  Jonathanin irrallisuus onkin heidän yhteisöllinen irrallisuutensa ja mistä sen nimittäjä sitten löytyykään. Tuskin edes Woodstockista!

Lukija sekä kokee tyydytystä että olisi kaivannut irrallisten lankojen solmimista. Ehkä kaiken nimittäjä onkin Alice, mutta sinne asti meidän ei anneta nähdä., sillä

”We are stardust, we are golden, and we’ve got to get ourselves back to the garden.”


*****



“Joskus, hyvin harvoin ilmestyy romaani, joka on kauneudessaan ja herkkävaistoisuudessaan niin lumoava, että lukija ahmaisee sen lähes kokonaan isoina ahnaina suupaloina ja tuntee jälkeenpäin avartuneensa ja tulleensa ravituksi ääriään myöten niin että melkein kivistää. Sellainen kirja on Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla. (San Diego Tribune)


*****

Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Erja ja Naakku

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Sinä et koskaan saa niin hellyyttä...

Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia

- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Tuure

perjantai 25. tammikuuta 2013

Anna Kareninaa, runoja, mustikkaskonsseja...

Yritän nyt kerrankin olla lyhytsanainen;-)  Siis viikko on ollut sanoisinko tiheä, mutta en rasita teitä yksityiskohdilla. Sen verran nut kuitenkin, että ensi viikolla runsaan maisemista poissaolon vuoksi tulee ehkä vain yksi kirja, josta nautin jo nyt yön tunteina sekä eräs slaavilainen, helppo, mutta herkullinen ruokaohje. Toisaalta, mitä vain voi tapahtua, sillä ainahan se muutos ja/tai seikkailu odottaa nurkan takana.

Viikko oli silläkin tavalla erikoinen, että ilmestyi Paperilyhtyjä - Runoilijoiden antologia, josta Hannele Eväsoja sanoo näin:

"Tämä on tietääksemme ensimmäinen sosiaalisen median runoantologia." 

Aivan kuulen, miten historian siivet havisevat...

Ellette vielä ole käyneet katsomassa 13. filmatisointia Anna Kareninasta, menkää ihmeessä. Alussa järkytyin, sillä ohjaustyö oli aika erikoista, mutta siinä vaiheessa kun Anna ja Vronski tanssivat ensimmäinen huumavan valssinsa unohdin kaiken muun...Upea, upea elokuva ja jälleen Keira on niin antautunut esittämälleen roolihahmolle, että...
Sarppu blogista Tyrniä ja tyrskyjä yrittää tehdä minusta leipojaa, vaikka olen sielultani ruuanlaittaja. Nyt on menossa leipomusprojekti, jonka julkaisen, jos teos ja kuvat onnistuvat. Yrittänyttä ei laiteta ja perästä kuuluu. Ehkä.

Jos pakastimesi kaipaa vielä tyhjennystä, tarjoaa Sarppu tänään mustikkaisia skonsseja, josta yllä herkkumestarin kuva. Meillä mustikat ovat loppuneet jo viime viikolla, sillä satakuntalaisuus istuu sitkeässä ja minä aina sitä kuningatarkiisseliä...siis vadelmista ja mustikoista. 

Viikko oli sikälikin huimaava, että ehdin tehdä Matkalla huipulle, josta jo nyt tammikuussa saan etiäisiä, että kyseessä on vuoden ruokakirja.

Noin viikon päästä avaan blogini 4-vuotissynttäri&ystävänpäivä-arvonnan, joten kirjoja luvassa. Neljä vuotta! On kuin se olisi ollut eilen, kun R. huusi: "Leena, tule katsomaan, minä avasin sinulle blogin." Ja minä siihen: "Kuuna kullanvalkeana en moiseen ryhdy!" Härältä se 'ei' tulee niin liukkaasti, mutta siitä kuluu yleensä noin sekunnin tuhannesosa, kun kaikki on jo toisin. Ennen puoltayötä taisi olla jo jokunen teksti valmiina ja tässä sitä on menty jo vuosia usein täysiä päiviä tehden...

Nyt lähden lenkille, sillä herkkumestarin kokkailut aiheuttavat sen ongelman, että en suvella mahdu ihaniin mekkoihini ellen nyt sauvakävele ja hiihdä yhtä intohimoisesti kuin nautin kulinaarisia luomuksia.

Lumoavaa, lumista viikonloppua kaikille!

Love
Leena Lumi

Stand By Me

torstai 24. tammikuuta 2013

Matkalla huipulle


Vuonna 1937 Helsingin Sanomat kirjoitti jutussaan Ravintolaviihtyisyyttä Helsingin kattojen yllä:

”A. Ahlströmin Osakeyhtiön uudessa komeassa suurtalossa Etelä-Esplanadin ja Kasarmikadun kulmauksessa avataan tänään uusin ensiluokan ravintola Savoy, josta kaikesta päätellen tulee muodostumaan pääkaupunkilaisten ja turistien suosima lepohetkenvietto- ja kohtauspaikka.”

Uskallan sanoa, että edessäni on nyt historiallinen kirja, Antti Uusitalon, Kari Aihisen ja Sami Revon huikea yhteistyö Matkalla huipulle (en route to perfection, Paasilinna 2013). Kirja juhlistaa Savoyn 75-vuotista juhlavuotta, Suomen ensimmäisen design-ravintolan tyylikkään herkullista onnistumista kaikellaan. Kirjan teksti on Uusitalon, ruokareseptit Aihisen ja kuvitus Revon.

Ravintolan historian siivissä havisevat sellaiset nimet kuin taiteen mesenaatti Maire Gullichsen sekä arkkitehdit Aino ja Alvar Aalto. Nimet ovat minulle hyvinkin tuttuja, joten saamme kuin pienen tuulahduksen myös Porista. Aaltojen kädenjälki näkyy salin kauniissa klassisessa sisustuksessa, joka on säilytetty ennallaan. Tässä kohtaa pahoittelen, että sisämiljöökuva puuttuu, sillä kun sain kuvia valokuvaaja Sami Revolta, juuri tämä kuva ei jostain syystä vain auennut. Kerron kuitenkin, että Savoyn avajaispäivänä jokaiselle pöydälle asetettiin kuuluisa Alvar Aallon maljakko, joka oli Aallon kilpailutyö Karhula-Iittala lasitehtaan suunnittelukilpailuun. Monet ehkä tietävätkin, että maljakon työnimi oli Eskimåkvinnans skinnbyxa eli eskimonaisen nahkahousut. Selityksen nimelle saatte lukea kirjasta Matkalla huipulle;-) Se mikä minut heti valloitti oli Maire Gullichsenille niin tyypillinen kukkatoivomus eli että Savoyn sali sisustettaisiin vain valkoisilla kukilla. Koska olen kotoisin Mairen nurkilta ja asun nyt Alvar Aallon huvilasaarella, tiedän, miten minimalistisia olivat ystävien Maire ja Alvar ajatukset kukkien lajeista ja väreistä.

Savoyn menestysreseptiä ovat menneisyyden vaaliminen taidokkaassa kontaktissa nykypäivään. Matkalla huipulle–kirjasta saamme lukea, miten entinen jääkiekkopelaaja Kari Aihinen johtaa ravintolatiimiään kuin aikanaan joukkuettaan kapteenina. Tiimihengen pitää olla vahva ja sen pitää näkyä ulospäin monella tapaa. On osattu säilyttää klassiset vorschmack ja marskin kuha menussa, mutta toimintatapa on ympäristöä ajatteleva ja lähituotantoa suosiva. Tästä kirja kertoo paljonkin.

Kaikki alkaa leivästä ja leipä leivotaan speltti–eli alkuvehnästä, jossa jyvän kova kuori kätkee sisäänsä tavallista vehnää kuitu- ja proteiinipitoisuudeltaan korkeamman alkion. Tarjolla on myös tummaa mallasleipää, jonka päälle sipaistaan Suonenjoella kirnuttavaa luomuvoita. Leipuri saapuu ravintolaan jo aamuvarhain ja kirja aivan palvoo leipää niin tekstillään kuin Sami Revon kuvilla. En voi olla mainitsematta, että aperatiivin seuraksi illallisvieraille tarjotaan ohutta ruislastua, joka on leivottu Kerimäellä.

Suurena kala- ja äyriäisruokien ystävänä oli kuin seikkailu lukea, mistä merenantimet tulevat ravintolaan ja pääosin lähituotantoa nekin ja raaka-aineiksi ei hyväksytä uhanalaisia kaloja. Keittiöpäällikkö Aihinen liputtaa suomalaiselle jokiravulle ja muikunmädille. Merkittävässä roolissa on myös silakka, josta sain minäkin länsirannikolla jo nuorena kuulla: ”Hyvä vaimo muistaa vähintään sata erilaista silakkareseptiä.” Nyt tarjoamme kuitenkin paahdettua piikkikampelaa ja fenkolia:

Haudutettu fenkoli

2 fenkolia
2 dl valkoviiniä
1-2 rkl valkoista balsamiviinietikkaa
2 dl kasvislientä
50 g normaalisuolaista voita
1 rkl paahdettuja fenkolinsiemeniä
1 tähtianis
2 rkl kirveliä
2 rkl oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria

Piikkikampelat

2 nahallista piikkikampelaa
1,5 dl rypsiöljyä
Maldon suolaa
mustapippuria

Aloita valmistamalla haudutettu fenkoli. Leikkaa tuore fenkoli ohuiksi viipaleiksi ja paahda fenkoleita hetken aikaa kuivalla paistinpannulla. Kiehauta valkoviini ja etikka kattilassa. Lisää kattilaan kasvisliemi, voi, paahdetut fenkolinsiemenet ja tähtianis. Kaada mausteliemi paahdettujen fenkolien päälle ja hauduta kypsiksi. Viimeistele haudutetut fenkolit leikatulla kirvelillä ja oliiviöljyllä. Mausta lopuksi suolalla sekä pippurilla.

Leikkaa piikkikampelafileet sopivan kokoisiksi annospaloiksi. Kuumenna öljy paistinpannulla ja paahda kampelafileet nahkapuolelta rapeiksi. Käännä fileet ympäri ja anna kalojen lihapuolen kypsyä vielä hetki. Mausta piikkikampelafileet suolalla ja mustapippurilla.

Sommelierin juomasuositus:

Makean fenkolin ja piikkikampelan kanssa kannattaa tutustua Rhónen tai Provencen aromikkaisiin ja matalahappoisiin valkoviineihin.

Siis kirjassa on jokaisen reseptin perässä juomasuositus ja kaikki ohjeet ovat myös englanniksi.
Lihakin on lähituotantoa ja esimerkiksi lampaan liha tulee Ahvenanmaalta, jossa lampaat ovat saaneet elää hyvän elämän saaristossa vapaana.

Ja sitten se kaikkein vaikuttavin idea Savoysta:

Savoyn katolla tuotetaan niin oma hunaja, josta on tosi kiinnostava kertomus kuvineen kirjassa, kuin omat yrtit, salaatit ja kukat. Tämä säästää ympäristöä, mahdollistaa tuotteiden tuoreuden ja on myös ilo asiakkaille, sillä illallisen voi aloittaa nauttimalla Helsingin maisemista kattopuutarhassa maistellen samalla oman puutarhan mintusta valmistettua mojitoa.  Yläkuvassa kokki Teppo Säkkinen noutamassa tuoreita yrttejä keittiöön.

Yllä kuva haudutetusta kuningasravusta ja puutarhan sadosta.

Koska tiedän monelle olevan pieni kauhu joutua fine diningin uhriksi eli lautaselle tulee millin kokoinen annos ruokaa, niin kerron, että nämä ruokalajit tässä ovat minun valitsemani ja listalta löytyy tuhteja liha-annoksiakin. Kirjassa on paljon liharuokaohjeita, joista nälkäisinkin saa vatsansa täyteen. Minä vain olen tällainen kalaruokia suosiva henkilö. Kirjassa on muuten yksi aivan ihana ohje, jonka aion valmistaa ja sitten kuvata teille eli emme ahmi nyt kaikkea kerralla.

Ennen jälkiruokaa sen verran kirjasta, että Matkalla huipulle on minusta todellakin upea. Se on arvokirja, josta saa hyödyllisiä ruokaohjeita kuten suolattua meritaimenta suolaheinäpyreellä; sallalaista villiporonfileetä, kyssäkaalipikkelssiä ja tryffeliä; savusellerikeittoa, karitsanlapaa ja tryffelimajoneesia; paistettua ahventa, valkoista parsaa ja sahramia; hiillostettua siikaa, kukkakaalipyreetä ja tillimajoneesia; paistettua kampasimpukkaa ja kesäkurpitsatortellineja ja montaa, montaa muuta. Kirjan koko on keittiöön suuri, joten keittokirjatelineelle tämä ei mahdu. Osa teksteistä on painettu liian tummalle, joten oli hieman vaikea lukea, mutta kaikki reseptit ovat lopussa valkoisella pohjalla. Sami Revon kuvat ylittävät jälleen kerran kaiken ollen kuin puhdasta taikuutta. Siis olenhan sanonut: Voisin syödä Revon kuvia! Jos nyt etsit lahjakirjaa kulinaariselle ystävälle kotimaassa tai ulkomailla, tässä on täydellinen valinta. Ja olisi aivan huimaa, jos joku lähettäisi tämän teoksen Silvio Berlusconille ihan huvin vuoksi vain, sillä en usko, että hän ikinä tajuaa, mikä aarreaitta on suomalainen luonto antimineen ja niiden tuotteita hyödyntävä keittiö.

Jälkiruoaksi nautimme marskin marjaleivoksen. Tästä ohjeesta tulee noin 20-25 leivosta:

Mansikkahillo

1 kg mansikoita
2 dl vettä
500 g sokeria
23 g pektiiniä
0,5 dl mansikkalikööriä

Leivokset

500 g suolatonta voita
500 g tomusokeria
9 kananmunaa
500 g mantelijauhoa
mansikkahilloa

Kinuskikastike

5 dl kermaa
5 dl maitoa
700 g sokeria

Aloita valmistamalla mansikkahillo. Kiehauta kattilassa vesi ja puolet sokerista. Lisää joukkoon puolitetut mansikat ja anna seoksen kiehahtaa. Sekoita 250 grammaa sokeria sekä pektiini keskenään kulhossa ja lisää seos vähitellen kiehuvan mansikkamassan joukkoon. Keitä hilloa vielä 15 minuuttia miedolla lämmöllä. Lisää lopuksi mansikkalikööri hillon joukkoon. Mansikkahillon voi säilöä purkkeihin, joita kannattaa steriloida kuumassa sadan asteen uunissa tunnin ajan.

Valmista seuraavaksi kinuskikastike. Laita kerma, maito ja sokeri kattilaan. Keitä kinuskia miedolla lämmöllä 3-4 tuntia, kunnes kastike on kiiltävän ruskeaa ja siinä on paksu rakenne.

Valmista lopuksi leivokset. Laita pehmeä voi ja tomusokeri monitoimikoneen kulhoon ja vaahdota ilmavaksi vaahdoksi. Kun vaahto on muodostunut lisää seokseen vuorotellen kanamunia ja mantelijauhoa monitoimikoneen koko ajan käydessä. Nostele lopuksi vehnäjauhot taikinan joukkoon lastaa apuna käyttäen. Tässä vaiheessa taikinaa ei pidä sekoittaa liikaa, vain sen verran, että vehnäjauhot sekoittuvat tasaisesti. Nostele taikina pursotinpussiin ja pursota leivosmuotteihin. Tee taikinan keskelle pieni kolo ja nosta koloon mansikkahilloa. Paista leivoksia 190 asteisessa uunissa 12-15 minuuttia, kunnes leivosten pinta on kullanruskea.

Tarjoa kuumaa kinuskikastiketta uunista nostettujen marjapiiraiden kanssa. Voit myös tarjota marskin piiraiden rinnalla mieleistäsi jäätelöä.

Sommelierin juomasuositus:

Marskin marjaleivos tarjoillaan Savoyssa Koillis-Unkarissa syntyvän makean tokaji-viinin kanssa. Klassisen tokajin hunajainen makeus ja mehukkuus kruunaavat lämpimän leivoksen.

Kun nyt pääsimme Mannerheimiin, niin jotenkin mieleeni tuli suosikkijälkiruokani mitenkään marskin marjaleivoksia väheksymättä: Romanovin mansikat ehkä löytynee myös Savoyn menusta…otaksun. Marskihan palveli Nikolai II:n kaartin pataljoonassa joten minusta pieni ripaus Romanoveja olisi kuin se kruunun viimeinen timantti upealle Savoylle!


*****

Sami, kiitos kuvista♥

*****