perjantai 15. toukokuuta 2009
KAHDENMAATTAVA MAKUUPUSSI
Näimme sen kerran Norjassa: kahdenmaattavan makuupussin. Miksemme sitä ostaneet.
Olisi ollut yhteiset untuvat yllä ja alla, paljon yhteistä ihoa.
- Mikko Kilpi -
Hellyydestä
Olisi ollut yhteiset untuvat yllä ja alla, paljon yhteistä ihoa.
- Mikko Kilpi -
Hellyydestä
AAMUYÖLLÄ
Onko murheellisempaa ääntä kuin kaukainen junan huuto aamuyöllä kun rakkaus on kuollut.
- Mikko Kilpi -
- Mikko Kilpi -
torstai 14. toukokuuta 2009
ANNE B. RAGDE
"Anne B. Ragden kolme avioliittoa hajosivat, mutta kirjoissaan hän ymmärtää miehiä. Tarina Neshovin sikatilan veljeskolmikosta on ollut menestys. Oikeassa elämässä hänelle riittää miessuhde, joka kestää kahden aamiaisen verran."
"Anne B. Ragde rakastaa possujen lisäksi koiria. Pojan hääkuvan vieressä on suuri, kehystetty valokuva, jossa jäntevä boxeri hyppää veteen, kuva on ikuistettu juuri ennen kuin koira läjähtää veteen."
"Kun saavuin kiertueeltani kotiin, olisin halunnut olla vain rauhassa, mutta mies hääräili koko ajan ja kyseli sitä sun tätä."
"Kun olin kirjoittanut tarinan, huomasin hämmästyksekseni, että ainut onnellinen pari romaanissa on homopari."
Nämä lainaukset ovat uusimmasta Annasta ja toimittaja Ulla Janhosen jutusta. Olen nyt lukenut kaksi kokonaista 'possukirjaa' ja kolmatta olen puolivälissä, joten olen sisällä. Tiedän nyt paljon enenmmän sioista, peräkammarin 'pojista', ennakkoluuloista ja niiden murtumisesta, kiintymyksestä, tragikomiikasta...Vahvasti yhdyn Ragdeen siinä, että kirjan homopari Erlend ja hänen Krummensa ovat taivaallisen onnellisia, joskin Erlendin naisellinen hössötys saa nauramaan kyyneliin asti. Mutta ihanneparilla onkin menossa Kööpenhaminassa jotain vallan erikoista!
Nyt possut rulettaa! Kaupoissa on suloisia, pinkkejä possukortteja kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin (ehkä ei hautajaisiin) ja niitä on tullut lähetettyä eräitä. Ja kaikki alkoi eräältä norjalaiselta sikatilalta ja eräästä kuolemasta kirjassa Berliininpoppelit.
TERVEISIÄ NESHOVIN SIKATILALTA
Olen täysin koukussa Anne B. Ragden Neshovin sikatilasta kertovaan ja Tammen kustantamaan kirjasarjaan. Olen kaksi aikaisempaa, Berliininpoppelit ja Erakkoravut jo teille kehunut. Mikään muu verbi näiden kirjojen kohdalla ei tule kysymykseenkään. Luen parhaillaan kolmatta, mutta puutarhatyöt hieman hidastavat lukutahtiani. Lupaan kirjan ennen maanantaita! Sen voin kuitenkin jo nyt kertoa, että Ragden taso on säilynyt ja tragikoominen tatsi on kova.
Kirjojen juoni jatkuu kirjasta kirjaan niin tiukasti, että suosittelen lukemaan kirjat ilmestymisjärjestyksessään. Ainakin tämä uusin Vihreät niityt edellyttäisi minun mielestäni lukemaan vähintäin edellisen eli Erakkoravut (Tammi, 2008).
Jos haluatte tietää enemmän kirjailija Ragden henkilöstä, ostakaa uusin Anna -lehti eli numero 20!
Kirjojen juoni jatkuu kirjasta kirjaan niin tiukasti, että suosittelen lukemaan kirjat ilmestymisjärjestyksessään. Ainakin tämä uusin Vihreät niityt edellyttäisi minun mielestäni lukemaan vähintäin edellisen eli Erakkoravut (Tammi, 2008).
Jos haluatte tietää enemmän kirjailija Ragden henkilöstä, ostakaa uusin Anna -lehti eli numero 20!
TÄRKEINTÄ ELÄMÄSSÄ
"Tärkeintä elämässä ovat inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus."
- Mika Waltari -
- Mika Waltari -
IKÄ EI SUOJELE SINUA...
"Ikä ei suojele sinua rakkaudelta. Rakkaus sen sijaan suojelee jossain määrin sinua ikääntymiseltä."
- Anais Nin -
- Anais Nin -
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
LUMOUS - AUDREY HEPBURNIN ELÄMÄ
Omistan tämän kirja-arvostelun Naiselle Pohjoisesta, Sooloilijalle, joka pitää kiinnostavaa elokuvablogia syvällä innostuksella, tietämyksellä ja tarkkuudella - selvästi 'tähtiään' ymmärtäen ja rakastaen.
Nautin lukea yhdysvaltalaisen filosofian tohtori Donald Spoton kirjaa Lumous – Audrey Hepburnin elämä (Enchanment: The Life of Audrey Hepburn, Ajatus Kirjat, 2009) ja syy on se, että Spoto on kuin magneettikuvauslaite: hän viipaloi Audreyn ja hänen elämänsä millin tarkasti taustoittaen ja kartoittaen pienimmätkin yksityiskohdat kuitenkin tähteään kunnioittaen, mutta voimatta olla paljastamatta enemmän kuin mitä ehkä haluaisikaan paljastaa.
Audrey Hepburn syntyi 4.5.1929 Belgiassa varakkaaseen englantilais-hollantilaiseen perheeseen. Hänen lapsuutensa oli kuitenkin täynnä varjoja, jotka saattavat selittää sen oudon surun tunnon, joka tarttui minuun lukiessani Spoton pilkun tarkasti ja hyvin kiinnostavasti esille tuomia aikuisen Audreyn elämän kuvioita.
Audreyn äiti oli Ella van Heemstra, paronitar, joka kasvatti tytärtään varsin tunteita osoittamattomasti ja opetti: ”Älä puhu paljon itsestäsi. Sinä et ole kiinnostava, vaan muut ovat tärkeämpiä.” Ella ja miehensä Joseph Ruston keräsivät rahaa natsimielisille englantilaisille ja jopa kävivät Münchenissä lounastamassa Hitlerin kanssa. Sitten isä hylkäsi perheen ja Ella lähti lapsineen asumaan isänsä luo Hollannin Arnheimiin. Aluksi sodan käsi ei tuntunut yltävän rauhaisaan paikkaan ja Audrey sai aloittaa jopa balettitunnit. Hän ei halunnut mitään niin kovasti kuin tulla ballerinaksi!
Joseph isä asui kuitenkin nyt Englannissa ja Ella päätti lähettää tyttärensä englantilaiseen sisäoppilaitokseen myös ehkä toivoen, että isä näin joskus tapaisi tytärtään. Näin englannin kielestä tuli yksi tärkeä Audreyn kieli. Kaikki muuttui kuitenkin ilman ennakkovaroitusta, kun natsit tunkeutuivat 10.5.1940 Alankomaihin. Nyt Audrey ei saanut puhua englantia vaan hänen piti äkkiä opetella sujuva hollanti.
Audrey kertoo: ”Puhuin hollantia kahdeksan kehitysvuoteni ajan. Äitini oli hollantilainen ja isäni englantilainen, mutta synnyin Belgiassa. olen siis kuullut kotona englantia ja hollantia, kodin ulkopuolella ranskaa. Ei ole olemassa sellaista puhetapaa, jota voisin väsyneenä vain kuunnella rentoutuneesti, sillä korvani ei ole tottunut mihinkään tiettyyn puhemelodiaan. Minua on arvosteltu oudosta puhetavasta, sillä minulla ei ole varsinaista äidinkieltä.”
Juuri se, että Audrey vietti lapsuutensa monikielisessä ympäristössä, selittää hänen omalaatuisen äänenkäyttönsä: aikuisena hänen englannin ääntämiselleen oli tyypillistä sananloppujen hienostunut nieleminen, musiikin tavoin aaltoileva puhemelodia ja sanojensisäisten vokaalien venyttäminen. Hänen puhetapansa oli aivan omaa luokkaansa, eikä sitä voinut verrata mihinkään tunnettuun murteeseen. Kenenkään toisen ääntä ei voinut erehtyä luulemaan Audreyn ääneksi.
Sotavuodet Hollannissa olivat rankat ja käänsivät koko perheen myötätunnon ja tuen Hollannin vastarintaliikkeen puolelle. Audrey oli 174 senttiä pitkä ja painoi vain 41 kiloa. Hän näki juutalaisiin kohdistuvia julmuuksia ja jopa murhia. Hän luki Anne Frankin päiväkirjan ja koki elämänsä ensimmäisen depression.
Sodan päätyttyä perhe siirtyi Lontooseen ja Audrey jatkoi tanssiopintojaan vain saadakseen kuulla, että oli liian pitkä, lihaskunto oli heikko ja hän oli aloittanut liian myöhään. Pitkä, hoikka, hieman etäinen olemus ja tyyni arvokkuus olivat kuitenkin juuri muotikuvaajien unelmaa.
Donald Spoton kirjan mukana saamme kuitenkin seurata Audreyn uraa Hollywoodin yhdeksi kuuluisimmaksi näyttelijäksi. Muistamme varmasti elokuvat Loma Roomassa, Kaunis Sabrina, My Fair Lady, Nunnan tarina ja Aamiainen Tiffanylla. Viime mainittu elokuva teki Audreysta todellisen tyyli-ikonin, mutta itse hän tuntui pitävän tärkeimpänä roolinaan Sisar Luken roolia Nunnan tarinassa. Väitetään jopa, että Hepburnin Sisar Luken roolisuoritus on yksi elokuvahistorian upeimmista!
En voi olla mainitsematta erästä tragikoomista asiaa, joka kohtasi Hepburnin filmi filmin jälkeen. Audrey oli nuori ja näytti vielä ikäistään nuoremmalta, mutta hänen vastanäyttelijäkseen ei millään tunnuttu löytävän muuta kuin vanhoja miehiä. Huippu oli Arianen lemmentarina, johon pyydettiin Cary Grantia, mikä olisi vielä ollut suhteellista, sillä Grant oli hyvin ’säilynyt’. Hän kuitenkin kieltäytyi ja rooliin tuli Gary Cooper, 55 –vuotias känkkäränkkä näyttelijä, joka näytti ikäistään kymmenen vuotta vanhemmalta. Mitkään suodattimet eivät kätkeneet ensirakastaja Flannaganin elämän tyhjyyden katkeroittamaa ja holtittoman nautiskelun riuduttamaa vanhusolemusta. Bogartin kanssa oli ollut sama ongelma kauniissa Sabrinassa, mutta silloin rakkauskohtaukset voitiin ottaa etäältä. Niinpä Cooper kuvattiin lähikuvissa täysvarjossa tai takaapäin tai harson läpi tai niin, että ensirakastaja oli osittain piilossa lavasteen, seinän, verhon tai oven takana!
Audrey Hepburnin yksityiselämä oli kaukana unelmasta. Sitä varjostivat avioerot, keskenmenot, depressiot, joita siihen aikaan kutsuttiin ’hermoromahduksiksi’. Audrey tupakoi paljon. Hän painoi välillä 36 kiloa ja se on todella vähän 174 sentin pituiselle naiselle. Lukiessani kirjaa sain jo puolessa välissä ylleni surun varjon, sillä Audrey oli niin hauras ja herkkä ja sensitiivinen, että oli pakko tajuta hänen kaipaavan jotain suurempaa ja merkityksellisempää.
Kirjan ansioista mainitsin jo Donald Spoton tarkkuuden, hän kirjoittaa kuin tiedemies. Teksti on kuitenkin kuin seikkailukertomusta, sillä hän tarjoaa lukijalle koko värikkään Hollywoodin kuuluisasta ohjaaja Fred Zinnemannista jumalaiseen Grace Kellyyn. Kirjan lopussa on täydellinen viiteluettelo ja sen jälkeen vielä nimihakemisto.
58 –vuotiaana Audrey halusi elämäänsä jonkin uuden ja syvemmän tarkoituksen. Hän antoi nimensä ja maineensa Unicefin käyttöön. Audrey Hepburnista tuli 1988 Unicefin hyväntahdonlähettiläs. Hän matkusti Itä-Afrikkaan, Etiopiaan, Guatemalaan, Salvadoriin ja Meksikoon. Vietnamin ja Thaimaan slummit tulivat hänelle tutuiksi eikä hän suinkaan matkustanut ykkösluokassa, vaan sotilaskoneissa istuen riisisäkkien päällä.
Varjo väistyy, näen valon, näen Audreyn viimeinkin toteuttavan ominta sisintään. Näen hänet Somaliassa vuonna 1992 pitämässä sylissään kuolevaa lasta ja kuulen hänen sanansa: ”Antaminen merkitsee elämistä. Jos ei enää halua antaa, ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää.”
Audrey Hepburn syntyi 4.5.1929 Belgiassa varakkaaseen englantilais-hollantilaiseen perheeseen. Hänen lapsuutensa oli kuitenkin täynnä varjoja, jotka saattavat selittää sen oudon surun tunnon, joka tarttui minuun lukiessani Spoton pilkun tarkasti ja hyvin kiinnostavasti esille tuomia aikuisen Audreyn elämän kuvioita.
Audreyn äiti oli Ella van Heemstra, paronitar, joka kasvatti tytärtään varsin tunteita osoittamattomasti ja opetti: ”Älä puhu paljon itsestäsi. Sinä et ole kiinnostava, vaan muut ovat tärkeämpiä.” Ella ja miehensä Joseph Ruston keräsivät rahaa natsimielisille englantilaisille ja jopa kävivät Münchenissä lounastamassa Hitlerin kanssa. Sitten isä hylkäsi perheen ja Ella lähti lapsineen asumaan isänsä luo Hollannin Arnheimiin. Aluksi sodan käsi ei tuntunut yltävän rauhaisaan paikkaan ja Audrey sai aloittaa jopa balettitunnit. Hän ei halunnut mitään niin kovasti kuin tulla ballerinaksi!
Joseph isä asui kuitenkin nyt Englannissa ja Ella päätti lähettää tyttärensä englantilaiseen sisäoppilaitokseen myös ehkä toivoen, että isä näin joskus tapaisi tytärtään. Näin englannin kielestä tuli yksi tärkeä Audreyn kieli. Kaikki muuttui kuitenkin ilman ennakkovaroitusta, kun natsit tunkeutuivat 10.5.1940 Alankomaihin. Nyt Audrey ei saanut puhua englantia vaan hänen piti äkkiä opetella sujuva hollanti.
Audrey kertoo: ”Puhuin hollantia kahdeksan kehitysvuoteni ajan. Äitini oli hollantilainen ja isäni englantilainen, mutta synnyin Belgiassa. olen siis kuullut kotona englantia ja hollantia, kodin ulkopuolella ranskaa. Ei ole olemassa sellaista puhetapaa, jota voisin väsyneenä vain kuunnella rentoutuneesti, sillä korvani ei ole tottunut mihinkään tiettyyn puhemelodiaan. Minua on arvosteltu oudosta puhetavasta, sillä minulla ei ole varsinaista äidinkieltä.”
Juuri se, että Audrey vietti lapsuutensa monikielisessä ympäristössä, selittää hänen omalaatuisen äänenkäyttönsä: aikuisena hänen englannin ääntämiselleen oli tyypillistä sananloppujen hienostunut nieleminen, musiikin tavoin aaltoileva puhemelodia ja sanojensisäisten vokaalien venyttäminen. Hänen puhetapansa oli aivan omaa luokkaansa, eikä sitä voinut verrata mihinkään tunnettuun murteeseen. Kenenkään toisen ääntä ei voinut erehtyä luulemaan Audreyn ääneksi.
Sotavuodet Hollannissa olivat rankat ja käänsivät koko perheen myötätunnon ja tuen Hollannin vastarintaliikkeen puolelle. Audrey oli 174 senttiä pitkä ja painoi vain 41 kiloa. Hän näki juutalaisiin kohdistuvia julmuuksia ja jopa murhia. Hän luki Anne Frankin päiväkirjan ja koki elämänsä ensimmäisen depression.
Sodan päätyttyä perhe siirtyi Lontooseen ja Audrey jatkoi tanssiopintojaan vain saadakseen kuulla, että oli liian pitkä, lihaskunto oli heikko ja hän oli aloittanut liian myöhään. Pitkä, hoikka, hieman etäinen olemus ja tyyni arvokkuus olivat kuitenkin juuri muotikuvaajien unelmaa.
Donald Spoton kirjan mukana saamme kuitenkin seurata Audreyn uraa Hollywoodin yhdeksi kuuluisimmaksi näyttelijäksi. Muistamme varmasti elokuvat Loma Roomassa, Kaunis Sabrina, My Fair Lady, Nunnan tarina ja Aamiainen Tiffanylla. Viime mainittu elokuva teki Audreysta todellisen tyyli-ikonin, mutta itse hän tuntui pitävän tärkeimpänä roolinaan Sisar Luken roolia Nunnan tarinassa. Väitetään jopa, että Hepburnin Sisar Luken roolisuoritus on yksi elokuvahistorian upeimmista!
En voi olla mainitsematta erästä tragikoomista asiaa, joka kohtasi Hepburnin filmi filmin jälkeen. Audrey oli nuori ja näytti vielä ikäistään nuoremmalta, mutta hänen vastanäyttelijäkseen ei millään tunnuttu löytävän muuta kuin vanhoja miehiä. Huippu oli Arianen lemmentarina, johon pyydettiin Cary Grantia, mikä olisi vielä ollut suhteellista, sillä Grant oli hyvin ’säilynyt’. Hän kuitenkin kieltäytyi ja rooliin tuli Gary Cooper, 55 –vuotias känkkäränkkä näyttelijä, joka näytti ikäistään kymmenen vuotta vanhemmalta. Mitkään suodattimet eivät kätkeneet ensirakastaja Flannaganin elämän tyhjyyden katkeroittamaa ja holtittoman nautiskelun riuduttamaa vanhusolemusta. Bogartin kanssa oli ollut sama ongelma kauniissa Sabrinassa, mutta silloin rakkauskohtaukset voitiin ottaa etäältä. Niinpä Cooper kuvattiin lähikuvissa täysvarjossa tai takaapäin tai harson läpi tai niin, että ensirakastaja oli osittain piilossa lavasteen, seinän, verhon tai oven takana!
Audrey Hepburnin yksityiselämä oli kaukana unelmasta. Sitä varjostivat avioerot, keskenmenot, depressiot, joita siihen aikaan kutsuttiin ’hermoromahduksiksi’. Audrey tupakoi paljon. Hän painoi välillä 36 kiloa ja se on todella vähän 174 sentin pituiselle naiselle. Lukiessani kirjaa sain jo puolessa välissä ylleni surun varjon, sillä Audrey oli niin hauras ja herkkä ja sensitiivinen, että oli pakko tajuta hänen kaipaavan jotain suurempaa ja merkityksellisempää.
Kirjan ansioista mainitsin jo Donald Spoton tarkkuuden, hän kirjoittaa kuin tiedemies. Teksti on kuitenkin kuin seikkailukertomusta, sillä hän tarjoaa lukijalle koko värikkään Hollywoodin kuuluisasta ohjaaja Fred Zinnemannista jumalaiseen Grace Kellyyn. Kirjan lopussa on täydellinen viiteluettelo ja sen jälkeen vielä nimihakemisto.
58 –vuotiaana Audrey halusi elämäänsä jonkin uuden ja syvemmän tarkoituksen. Hän antoi nimensä ja maineensa Unicefin käyttöön. Audrey Hepburnista tuli 1988 Unicefin hyväntahdonlähettiläs. Hän matkusti Itä-Afrikkaan, Etiopiaan, Guatemalaan, Salvadoriin ja Meksikoon. Vietnamin ja Thaimaan slummit tulivat hänelle tutuiksi eikä hän suinkaan matkustanut ykkösluokassa, vaan sotilaskoneissa istuen riisisäkkien päällä.
Varjo väistyy, näen valon, näen Audreyn viimeinkin toteuttavan ominta sisintään. Näen hänet Somaliassa vuonna 1992 pitämässä sylissään kuolevaa lasta ja kuulen hänen sanansa: ”Antaminen merkitsee elämistä. Jos ei enää halua antaa, ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää.”
tiistai 12. toukokuuta 2009
PINKKI:BLONDIN SIELUN SYVIN OLEMUS;-)
Jos joku olisi sanonut minulle pari vuotta sitten, että laitan ylleni jotain pinkkiä, olisin nauranut. En sietänyt talossani mitään pinkkiä. Vain joillekin ruusuille soin puutarhassani armon elää. Pinkki oli inhokkivärini!
Vaan maailma muuttuu ja minä sen mukana. Tämä on varmaan se dementian ensimmäinen vaihe, tämä pinkkihulluus. Ensin taloon alkoi tulla pinkkejä pyyhkeitä, sitten pinkkejä asusteita, scillatkin istutin puutarhaani pinkkeinä heti, kun niitä harvinaisuuksia löysin, makkarin tapetissa käynnöstävät pinkit kukat, miehelleni ostin pinkkiraidallisen kravatin, että hän sopisi seuraani, kynttilät ovat pinkkiä, tallilla tapaan ensiksi pienen pinkin ponin ja sitten vasta ihanaisen issikkani, ratsulleni kelpaa vain pinkki suka...ostin pinkit loaferit ja kumpparit, juon kuohuviinini pinkistä lasista...
Otin muutamia kuvia, joista näette dementiani edistymisasteen. Itse asiassa otin niitä todella paljon, mutta yritän pidättyä laittamasta niitä kaikkia. Miten voi olla pukeutumatta pinkkiin, kun näillä vuosilla saa eka kerran kuulla olevansa söpö ja suloinen! Miehet ovat ne, jotka ihastuvat softeihin väreihin. Ennen olin jääkuningatar, nyt söpöläinen. Miehet ovat arkoja eläimiä,vaikka välillä machoilevatkin, ja he kaipaavat softeja naisia, joten suokaamme heille edes suloisuuden harha!
Vaan maailma muuttuu ja minä sen mukana. Tämä on varmaan se dementian ensimmäinen vaihe, tämä pinkkihulluus. Ensin taloon alkoi tulla pinkkejä pyyhkeitä, sitten pinkkejä asusteita, scillatkin istutin puutarhaani pinkkeinä heti, kun niitä harvinaisuuksia löysin, makkarin tapetissa käynnöstävät pinkit kukat, miehelleni ostin pinkkiraidallisen kravatin, että hän sopisi seuraani, kynttilät ovat pinkkiä, tallilla tapaan ensiksi pienen pinkin ponin ja sitten vasta ihanaisen issikkani, ratsulleni kelpaa vain pinkki suka...ostin pinkit loaferit ja kumpparit, juon kuohuviinini pinkistä lasista...
Otin muutamia kuvia, joista näette dementiani edistymisasteen. Itse asiassa otin niitä todella paljon, mutta yritän pidättyä laittamasta niitä kaikkia. Miten voi olla pukeutumatta pinkkiin, kun näillä vuosilla saa eka kerran kuulla olevansa söpö ja suloinen! Miehet ovat ne, jotka ihastuvat softeihin väreihin. Ennen olin jääkuningatar, nyt söpöläinen. Miehet ovat arkoja eläimiä,vaikka välillä machoilevatkin, ja he kaipaavat softeja naisia, joten suokaamme heille edes suloisuuden harha!
maanantai 11. toukokuuta 2009
SISUSTUS ELVIIRA
Aina poiketessani Raumalla, piipahdan vanhassa kaupunginosassa sijaitsevassa Sisustus Elviirassa. Elviiran osoite on Kauppakatu 7.
Lauantaina mukaani 'tarttui' tällainen hyvin pienen kuvan kehys, jota olin etsinyt jo kauan. Kuva alkoi nuhraantua plakkarissa, kun mieleistä ei löytynyt. Mutta nyt on ja kaunis!
Sisko osti uskomattoman kauniin piian peilin...
Syksyllä vien Bessun sinne. Onneksi hänellä on farmariauto;-)
Suosittelen!
Lauantaina mukaani 'tarttui' tällainen hyvin pienen kuvan kehys, jota olin etsinyt jo kauan. Kuva alkoi nuhraantua plakkarissa, kun mieleistä ei löytynyt. Mutta nyt on ja kaunis!
Sisko osti uskomattoman kauniin piian peilin...
Syksyllä vien Bessun sinne. Onneksi hänellä on farmariauto;-)
Suosittelen!
UNELMIEN KESÄKOTI
Anu asustaa punaista mökkiä Elimäellä, jokirannassa. Suvikoti on rakennettu vuonna 1880, mutta tässä kohtaa me kaikki vanhan ystävät henkäisemme hyväksyvästi. Anun oma periaate on, että rakasta Ratulaa, sielukotia, sisustetaan vain vanhoilla huonekaluilla. Wanhan Tawaran ystävät innostuvat ja alleviivat tämän. Hauska nyanssi on sekin, että kirjan kannessa oleva yöpöytä on tehty vanhasta mehiläispöntöstä! Sisustuksessa vain taivas on kattona, jos mielikuvituksessa löytyy.
Myönnän suoraan, että askartelu ja käsityöt eivät ole intohimoni, vaan kirja ’myi’ itsensä minulle kannella. Kansi on niin kaunis vihkimys rosoista vanhaa, menneen maailman kosketusta, hipaisu puutarhan tuoreutta ja yksinkertaisuuden ylistystä, että ’putosin’ tähän Laura Lyytisen kansikuvaan. Mutta aina on hyvää tekevää lukea ihmisistä, jotka toteuttavat unelmiaan. Löytävät perille. Tuntevat tulleensa sielukotiinsa.
Unelmien kesäkodin ohjeet ovat kuitenkin sen verran yksinkertaiset ja selkeät, että jopa minä uskaltaisin nyt yrittää 50 –luvun nojatuolin päällystämistä! Paperinen lampunvarjostin on jo kauan ollut hankittavien listoilla, mutta naapurissa asuu ystävä, joka rustaa näitä kuin tyhjää vain…Afrikka-kuumeesta kärsivä voi tilata varjostimeensa vaikka elefanttien kuvia – tai tehdä itse.
Kirjan alussa on selkeä sisällysluettelo, joka on jaoteltu pääotsikoilla, kuten Kammari, Kuisti, Huussi, Puutarha…ja näiden alla on mainittu, mitä Anu on käsillään loihtinut mainittuihin paikkoihin. Huussissa on jopa kaunis tapetti, jonka syksy vähän saa kupruilemaan, mutta jo seuraava suvi sen oikaisee. Katsoin Anun keittiötä ja huomasin esillä tuttuja astioita, jotka löydän myös oman kotini avohyllyiltä.
Kirjan taitto on erinomaisen onnistunut ja luo rauhallisen tunnelman. Pysähtyneen suvipäivän hetki tavoittaa lukijan. On ilahduttava poikkeus löytää kirja, jossa pääkuvat eivät hyppelehdi miten sattuu. Vasemmalla ovat ’isot’ tunnelmakuvat ja oikealla sivulla tarina, askarteluohjeet ja omassa neliössään askartelun/käsityön tarveaineet.
Minä ainakin sain kirjasta pari ideaa heti. Anu sanoo kirjassaan punaisen mökin hankinnasta: ”Miehen sain houkuteltua mukaan lupaamalla, että tämän jälkeen hautaan unelmani vähäksi aikaa.” Käytän samaa lausetta, että vihdoinkin saan puutarhaani sinisen pumppukaivon, jonka renkaat rumentavat nyt jo toista vuotta puutarhaani. Toiseksi tajuan vihdoinkin, että teen kasvattamastani laventelista tuoksupusseja, jotka aion lykätä vaatekomeroon levittämään yrttituoksuaan.
Unelmien kesäkoti on tyylikäs, mutta tunnelmallinen niin hyöty- kuin hyvänmielenkirja. Koiruuksien ystävät ilahtuvat myös Anun suloisesta ransumaisesta nappisilmästä.
perjantai 8. toukokuuta 2009
torstai 7. toukokuuta 2009
K18
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Suomen Turku on monin tavoin pelottava kaupunki. Siellä voi kuolla huumorintajun puutteeseen tai sen ylitarjontaan. Siellä voi joutua tapetuksi ja silvotuksi ja löytää itsensä vain muutamana osana jätepussista Hirvensalosta. Ruissalon pitsihuviloiden terasseilla saatat nauttia viiniä ja ihailla maisemaa, kun seuraavassa hetkessä saat taistella henkesi edestä sarjamurhaajaa vastaan. Kaikkein vaarallisinta on mennä Turun pääkirjastoon Linnakadulle ja lainata sieltä kirja, sillä joskus kukaan ei enää löydä sinua, mutta lainaamasi kirja löydetään ja sen välistä löytyy lappu
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja ihan kaikkein vaarallisinta Turussa on tilata kotipizza
Sen kädessä oli punainen jääkiekkokassi.
Se seisoi sateessa, katseli häntä, eikä sanonut sanaakaan.
Anna tempaisi oven kiinni.
Ennen kuin lukon kieli oli lähelläkään pesäänsä, se sai jalkansa väliin.
Oven liike pysähtyi kuin seinään.
Anna tarttui kaksin käsin kahvaan ja veti kaikin voimin.
Se teki samoin. Se tarttui molemmin käsin oven reunaan ja tempaisi.
Se seisoi ulkona sateessa ja katsoi häntä mykkänä kuin aave.
Max Mannerin kirja K18 (Minerva, 2009) tekee uskomattomasta uskottavan: Suomen Turusta, kuumuutta huokuvasta Turusta tulee sarjamurhaajan temmellyskenttä. Lähdin hyvin ennakkoluuloisena lukemaan psykologista suomalaista dekkaria, sillä olenhan lukenut kaikki maailman kuuluisimpien psykologisten dekkarikuningattarien teokset. Kukaan mies ei kirjoita kuin toimintaa, eikä osaa asettua murhaajan nahkoihin, mikä on lukijalle kaikkein herkullisinta: päästä heti murhaajan kieroutuneen mielen syövereihin. Ensimmäisen ennakkoluuloni Max Manner osoitti vääräksi, sillä kyllä minua pelotti olla yksin kotona ja lukea K18:sta! Toisen ennakkoluuloni hän kumosi vain osittain: saimme hetken viivähtää murhaajan ajatusmaailmassa, mutta vain hetken. Sen sijaan Manner kuljetti tarinaa niin hyytävästi ja juonikkaasti, että koko ajan pelotti ja kertaakaan en edes voinut kuvitella arvaavani loppuratkaisua. Ja et arvaa sinäkään!
Tämä oli elämäni kolmas koskaan lukemani suomalainen dekkari, mutta ei viimeinen, sillä Max Manner aloitti K18 –dekkarillaan Annika Malm-trilogiansa ja Annika on niin ristiriitainen nainen, että hänen seuraansa ei voi hylätä. Tätä ennen Max Manner on julkaissut kaksi komisario Anna Mäen tutkimuksista kertovaa kirjaa, Revanssin ja Demi-Secin. Ja tässä kohtaa en voi olla tekemättä yhtä vertailua Anne Holtiin. Annella oli ensin rikostutkijana kirjoissaan Hanne Wilhelmsen, mutta vähitellen sekasortoinen profiloija Johanne Vik sai yhä enemmän jalansijaa. Innostuin Johannesta niin, että meilasin Holtille: Pidä Johanne kuvioissa! Nyt toivon tämän viestin saavuttavan Maxin: Pidä älykäs raivotar Annika Malm kuvioissa, niin naislukijat löytävät sinun kirjasi!
Eniten pelkään suomalaisten kirjailijoiden heikkoa kykyä dialogiin. Olin tuntevinani siitä lieviä väreitä aivan K18 dekkarin alussa, mutta ruumiiden hajussa kaikki korjaantuu: Luin poskiani purren miten Manner kuljetti dialogia Annika Mäen mennessä komisario Erosen valtakuntaan katsomaan yhtä kuolleista. Hurriganes soi, Remu pani parastaan ja dialogi toimi!
Max Manner kertoo kirjassaan K18 kolmesta naisesta, mutta putoaa itse stereotyyppiseen ajatteluun dialogissa, jonka Anna Mäki käy väsyneenä ja ärtyneenä patologi Camilla Luseniuksen kanssa. Camilla nimittäin arvelee ensin Annan huonotuulisuutta kuukautisista johtuvaksi ja kun syy ei ole niissä, niin seuraavaksi Manner kirjoittaa Luseniuksen ehdottamaan miehen puutetta! No, minä pystyin ohittamaan hymyillen tämän, sillä tästä lähin Max Manner saa seurustella luomansa arvaamattoman raivottaren Annika Malmin kanssa, joten vastaavaa en taatusti tule enää häneltä lukemaan.
Max Manner kertoo kolmesta silvotusta uhrista, joista yksi on kultainen noutaja ja kaksi ovat kauniita naisia. Ensimmäiseen uhriin on tussilla kirjoitettu K18 ja oman merkkinsä kirjoittaa murhaaja seuraaviinkin. Ikinä et arvaa loppuratkaisua ja se on erinomaisen dekkarin tärkeä tunniste.
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja jossain soi Nightwishin Bye Bye Beautiful
Did you ever hear what I told you?
Did you ever read what I wrote you?
Did you ever listen to what we played?
Did you ever let in what the words said?
Did we get this far just to feel your hate…
Suomen Turku on monin tavoin pelottava kaupunki. Siellä voi kuolla huumorintajun puutteeseen tai sen ylitarjontaan. Siellä voi joutua tapetuksi ja silvotuksi ja löytää itsensä vain muutamana osana jätepussista Hirvensalosta. Ruissalon pitsihuviloiden terasseilla saatat nauttia viiniä ja ihailla maisemaa, kun seuraavassa hetkessä saat taistella henkesi edestä sarjamurhaajaa vastaan. Kaikkein vaarallisinta on mennä Turun pääkirjastoon Linnakadulle ja lainata sieltä kirja, sillä joskus kukaan ei enää löydä sinua, mutta lainaamasi kirja löydetään ja sen välistä löytyy lappu
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja ihan kaikkein vaarallisinta Turussa on tilata kotipizza
Sen kädessä oli punainen jääkiekkokassi.
Se seisoi sateessa, katseli häntä, eikä sanonut sanaakaan.
Anna tempaisi oven kiinni.
Ennen kuin lukon kieli oli lähelläkään pesäänsä, se sai jalkansa väliin.
Oven liike pysähtyi kuin seinään.
Anna tarttui kaksin käsin kahvaan ja veti kaikin voimin.
Se teki samoin. Se tarttui molemmin käsin oven reunaan ja tempaisi.
Se seisoi ulkona sateessa ja katsoi häntä mykkänä kuin aave.
Max Mannerin kirja K18 (Minerva, 2009) tekee uskomattomasta uskottavan: Suomen Turusta, kuumuutta huokuvasta Turusta tulee sarjamurhaajan temmellyskenttä. Lähdin hyvin ennakkoluuloisena lukemaan psykologista suomalaista dekkaria, sillä olenhan lukenut kaikki maailman kuuluisimpien psykologisten dekkarikuningattarien teokset. Kukaan mies ei kirjoita kuin toimintaa, eikä osaa asettua murhaajan nahkoihin, mikä on lukijalle kaikkein herkullisinta: päästä heti murhaajan kieroutuneen mielen syövereihin. Ensimmäisen ennakkoluuloni Max Manner osoitti vääräksi, sillä kyllä minua pelotti olla yksin kotona ja lukea K18:sta! Toisen ennakkoluuloni hän kumosi vain osittain: saimme hetken viivähtää murhaajan ajatusmaailmassa, mutta vain hetken. Sen sijaan Manner kuljetti tarinaa niin hyytävästi ja juonikkaasti, että koko ajan pelotti ja kertaakaan en edes voinut kuvitella arvaavani loppuratkaisua. Ja et arvaa sinäkään!
Tämä oli elämäni kolmas koskaan lukemani suomalainen dekkari, mutta ei viimeinen, sillä Max Manner aloitti K18 –dekkarillaan Annika Malm-trilogiansa ja Annika on niin ristiriitainen nainen, että hänen seuraansa ei voi hylätä. Tätä ennen Max Manner on julkaissut kaksi komisario Anna Mäen tutkimuksista kertovaa kirjaa, Revanssin ja Demi-Secin. Ja tässä kohtaa en voi olla tekemättä yhtä vertailua Anne Holtiin. Annella oli ensin rikostutkijana kirjoissaan Hanne Wilhelmsen, mutta vähitellen sekasortoinen profiloija Johanne Vik sai yhä enemmän jalansijaa. Innostuin Johannesta niin, että meilasin Holtille: Pidä Johanne kuvioissa! Nyt toivon tämän viestin saavuttavan Maxin: Pidä älykäs raivotar Annika Malm kuvioissa, niin naislukijat löytävät sinun kirjasi!
Eniten pelkään suomalaisten kirjailijoiden heikkoa kykyä dialogiin. Olin tuntevinani siitä lieviä väreitä aivan K18 dekkarin alussa, mutta ruumiiden hajussa kaikki korjaantuu: Luin poskiani purren miten Manner kuljetti dialogia Annika Mäen mennessä komisario Erosen valtakuntaan katsomaan yhtä kuolleista. Hurriganes soi, Remu pani parastaan ja dialogi toimi!
Max Manner kertoo kirjassaan K18 kolmesta naisesta, mutta putoaa itse stereotyyppiseen ajatteluun dialogissa, jonka Anna Mäki käy väsyneenä ja ärtyneenä patologi Camilla Luseniuksen kanssa. Camilla nimittäin arvelee ensin Annan huonotuulisuutta kuukautisista johtuvaksi ja kun syy ei ole niissä, niin seuraavaksi Manner kirjoittaa Luseniuksen ehdottamaan miehen puutetta! No, minä pystyin ohittamaan hymyillen tämän, sillä tästä lähin Max Manner saa seurustella luomansa arvaamattoman raivottaren Annika Malmin kanssa, joten vastaavaa en taatusti tule enää häneltä lukemaan.
Max Manner kertoo kolmesta silvotusta uhrista, joista yksi on kultainen noutaja ja kaksi ovat kauniita naisia. Ensimmäiseen uhriin on tussilla kirjoitettu K18 ja oman merkkinsä kirjoittaa murhaaja seuraaviinkin. Ikinä et arvaa loppuratkaisua ja se on erinomaisen dekkarin tärkeä tunniste.
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja jossain soi Nightwishin Bye Bye Beautiful
Did you ever hear what I told you?
Did you ever read what I wrote you?
Did you ever listen to what we played?
Did you ever let in what the words said?
Did we get this far just to feel your hate…
ÅBORIGINAL
Ja tämä kuva, joka on napattu Hannelen blogista Hannelen paratiisi, on kiitos uutteralle ja kekseliäälle naiselle siitä, että pitää minut virkkuna. Me käydään järkyttävää kilpavarustelua puutarhastamme ja kasvitietämyksestämme;-) Minä tiedän joutuvani antamaan periksi, sillä Turusta tulee semmosta porukkaa ja minä jos kuka heidät tunnen, sillä minulla on siellä 49 serkkua ja pikkuserkkua äitini laskujen mukaan. Hän lähetti minulle oikein nimilistan. Siis tämä turkulainen sukuhaara on isäni puolen sukua.
Tänään kävi hassu juttu: Kehoitin yhtä ystävääni menemään Hannelen blogiin ja sanoin, että siinä se iso kuva heti alussa on sitten Hannelen koti...ellei yhtään naurattanut, menkää kurkistamaan. Onneksi siinä ei ollut vanhaa harjatelttaa, sillä silloin minulla olisi nyt kuumat paikat;-)
Ihan tosi, Hane, sä pidät mut nuorena! Kiitos siitä!
Terveisiä Tois pualt jokkee!
KIITOS JAEL, IHANAINEN!
Sain Jaelilta tällaisen Blogiystävä -kuvan. Kiitos Jael, sinä päivieni Aurinko ja piristävä Appelsiini. Jael pitää hyvin kiinnostavaa blogia nimeltään Appelsiinipuun alla. Ja siellä on sitten erikseen semmoinen herkkublogi, joka on suorastaan vaarallinen, sillä Jaelin keittiössä kokataan koko ajan jotain liian hyvää... Minä en nyt saisi siellä käydä ollenkaan, mutta kun vähän kurkkasin, niin eikö taas jotain ihanaa rahkaherkkua siellä luoda...Siis se on Jaelin syy;-) jos häviän kadonneen vyötärön metsästyskisan!!!
Tästä Jaelilta saamastani kuvasta tulee mieleen lapsuudenkiiltokuvavihot. Tämä on just sellainen kiiltokuva, joita liimattiin vihkoihin ja sitten niihin kirjoitettiin joku värssy, vaikka: Sinä ystävä soma, ole aina mun oma!
Haluan ojentaa tämän kuvan edelleen Sooloilijalle, joka tekee aivan uskomatonta elokuvablogia. Hän arvostelee elokuvia suurella herkkyydellä ja tunteella, mutta myös kyeten uskomattomaan analyyttisyteen. Hieno nyanssi oli se, kun hän kertoi kuulleensa elokuvassa Revolutionary Road Kate Winsletin esittämän Aprilin hengityksen! Huomasin itse juuri saman asian ja se teki näyttelijätyöhön syvyyttä, jolla nostin Winsletin monta asteikkoa ylemmäs omalla näyttelijälistallani. Hän ei näytellyt Aprilia, hän oli April!
Kiitos Appelsiinipuun alla, ole hyvä Sooloilija!
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
tiistai 5. toukokuuta 2009
SYNTYMÄPÄIVÄ
Minulla piti tänään olla ihan tavallinen syntymäpäivälounas Bessun kanssa Viherlandiassa. Bessu on kuitenkin ylen kekseliäs ja siellä odotti mm. kukkakimppu, joka minusta näytti ihan morsiuskimpulta. Bessu pyysi, että kuvautappa itsesi illalla tuon kimpun kanssa, että jää muisto. Yhtäkkiä minusta alkoi tuntua, että olen Toukokuun Morsian, joka pukeutuu mustaan...
Kiitos kaikki Ihanat, Rakkaat Ystävät moninaisista muistamisista!
Kiitos kaikki Ihanat, Rakkaat Ystävät moninaisista muistamisista!
ME KAIKKI SEISOMME KATUOJASSA...
"Me kaikki seisomme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat taivaan tähtiä."
maanantai 4. toukokuuta 2009
IHMEELLINEN MERI
Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,
tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit -
mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.
- Edith Södergran -
tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit -
mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.
- Edith Södergran -
DAGEN SVALNAR...
Dagen svalnar mot kvällen...
Drick värmen ur min hand,
min hand har samma blod som våren.
Tag min hand, tag min vita arm,
tag mina smala axlars längtan...
Det vore underligt att känna,
en enda natt, en natt som denna
ditt tunga huvud mot mitt bröst.
- Edith Södergran -
Drick värmen ur min hand,
min hand har samma blod som våren.
Tag min hand, tag min vita arm,
tag mina smala axlars längtan...
Det vore underligt att känna,
en enda natt, en natt som denna
ditt tunga huvud mot mitt bröst.
- Edith Södergran -
TÄHDET
Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.
- Edith Södergran -
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.
- Edith Södergran -
INTOHIMOLLA PUUTARHASTA - KAIKKINA VUODENAIKOINA
Jos jokainen ihminen saisi kipinän puutarhaan ja maisemointiin, olisi enemmän kauneutta, iloa, terveyttä, yleistä hyvinvointia. Kaunis maisema ei ole itsekäs ilo, vaan yhteinen mielihyvän lähde. Ahkeralla puutarhurilla on kuitenkin omat salaiset, orgastiset hetkensä, jolloin luonto palkitsee. Vaikkapa: Sinitiainen rakensi jälleen pesänsä kotimme räystäslaudan alle, jossa aamukahvin äärellä on helppo seurata perheen touhuja ja myös nähdä poikasten lähtö. Talventörröttäjät toivat pihallemme urpiaisia. Orava kulkee päivittäin yli kaarisillan, jonka rakensimme ylitse lehtomme läpi juoksevan vesipuron. Sata unikon kukkaa aukeaa uhkeaan punaan avaten silkkisen sylinsä sinimustan salaisuuden. Juhannusyö. Minä ja mieheni juhannusruusun vierellä kyhjöttämässä kahdestaan. Niin hiljaista. Odotusta. Ja sitten heikko ‘rits’. Siinä vierellämme, hiljaisuuden sylissä, olemme synnyttämässä satakielen laulua. Ihmeelliset laulajat kuoriutuvat. Finlands vita ros tuoksuu ja juuri, kun puistossa alkaa satakielen kiitossoitto, kaikki sulaa ihmeelliseen suudelmaan.
Sanon satakuntalaisen suoraan, että puutarhahulluus on virus uskomattomine seurauksineen. Minut ja mieheni Reiman se sai ostamaan valkoiset syreenit valkoisella talolla Muuratsalon saaresta, Suomen Tahitilta, kuten edesmennyt arkkitehti Alvar Aalto on paikkaa kutsunut. Aallon huvila sijaitseekin vain kivenheiton päässä kodistamme. Olohuoneen ja keittiön ikkunoista siintelee Päijänne.
Ympärillämme onkin sitten 3000 neliön, kolmessa tasossa sijaitseva puutarhamme, oleskelupihamme ja puistomainen lehtomme. Pihamme on luonnonmukainen, mutta ei luonnonvarainen. Luonnonvaraisuus ei voisi tuottaa niitä lajikkeita ja satoja, joita puutarhaltamme saamme. Samoin se ei voisi teettää meillä niitä työtunteja, joita sille annamme. Luonnonmukaisuus puolestaan on meille sitä, että esimerkiksi unikot, lemmikit ja akileijat saavat kukkia, missä ikinä haluavat,
siis myös muiden ‘hienompien’ kukkien penkeissä. Luonnonmukaisuutta on myös se, ettei luonnon puita koskaan leikata, taikka muotoilla. Luonnonmukaisuutta on myös se, että pyrimme rakentamaan pihapolkujamme meren rannan laattakivistä. Ystävämme tietävät aina, mitä tuoda meille tuliaisiksi!
Puutarhaa
ympäri vuoden
Muutettuamme länsirannikolta Luvialta Muuratsaloon, jäin monien asioiden summana kotiin. Sain siis etuoikeuden hoitaa iltatähtemme Merin itse. Parin vene- ja myöhemmin parin mökkikesän jälkeen annoin puutarhavirukselle täyden vallan ja aloin toteuttaa omaa salaista puutarhaani.
Ulkomaanmatkoilla, etenkin Irlannissa ja Keski-Euroopassa ihastuin monenlaisiin puutarhavaihtoehtoihin. Alpeilla kaivoin melkein pelkin sormin taikka autonavaimella kasveja, jotka siirsin puistooni. Talvet luin puutarhakirjoja sekä lehtiä. Keväisin, heti roudan sulettua, istuttelin jo taimia.
Ensimmäiset vuodet menivät vielä perinteisesti hyötypuutarhaa pitäessä. Oli satoisia suvia kera mansikoiden ja vadelmien, runsaita syksyjä kera sipulien ja juureksien. Viisitoista vuotta kuitenkin kypsytti minut ja annoin periksi luovuudelleni.
En halua enää pitää kasvimaata. Kasvimaan tilalle istutimme hedelmäpuutarhan. Omatekoinen kirsikkamehu onkin aina ystäviemme syystoivomuslistalla. Kirsikoista valmistuu myös kiisseliä, kotiviiniä sekä likööriä. Ranskalaisen ohjeen mukainen kotiliköörin valmistus vie kolme vuotta, mutta on sen väärti. Omenoista tulee helposti uunissa Vanhan ajan omenahilloa, josta saa kauniin pikkutuliaisen kun laittaa hillon kauniiseen lasipurkkiin ja upottaa joukkoon pari kolme kanelitankoa.
En myöskään halua mitään pientä piiperrystä, vaan suuria, reippaita perennoja, jotka sopivat isolle, runsaasti kosteikkoja käsittävälle tontillemme. Suosin kurjenmiekkoja, päivänliljoja, ritarinkannuksia, valtikka- ja kallionauhuksia, kuunliljoja. Mutta myös unikkoa, lemmikkejä, akileijoja, lehtosinilatvaa, malvoja, sormustinkukkia, metsäkurjenpolvea, puna-ailakkia, sanikkaita sekä lemmikkiä. Yrtit ja salaatit kasvatan ruukuissa, näin vältyn rikkaruohoilta ja etanoilta. Itse asiassa esim. basilika tai tilli on kauniissa ruukussa paitsi helpompi myös viehättävämpi kuin kasvimaassa.
Orvokkeja
armaalleni
Koska romanttinen mieheni on hulluna orvokkeihin, istutan jo vappuna yksivuotisia, suuria orvokkeja runsaasti ruukkuihin. Ruukut laitan heti ulos. Niissä ne sitten sulostuttavat alkusuveamme ja ovat hyvin näyttäviä, koska mikään muu ei vielä kuki tai pärjää ulkona. Joskus juhannuksen jälkeen, mahdollisesti oltuamme vielä itse poissa pari viikkoa, kyllästyn niihin totaalisesti ja istutan kaikki maahan. Sen jälkeen niitä vain kastellaan, mutta ei nypitä kuolleita kukkia pois. Näin orvokit, myös yksivuotiset, saadaan siementämään ja ne leviävät kuin kulovalkea kaikkialle. Usein vielä marraskuulla meillä lykkää orvokkia niin laatta- kuin luonnonkivien rakosista. Kerran orvokkeja kukki vielä joulukuussakin. Siis aina orvokkeja rakkaalleni, mutta satakuntalaisissa väreissä, keltaista ja sinistä. Suuri ilo minullekin!
Villiviiniä
ja kivipuroja
Koska pihallamme on noin 300 kasvilajia puut ja pensaat mukaan luettuna, myös työ on valtaisa. Mieheni esimerkiksi hoitaa kaikki pensasruusut ja useimmat puut. Hän myös leikkaa nurmikot ja ‘kähjää’ bio- ja avokompostorit niin usein, että ne todella toimivat tehokkaasti. Teemme multaa kaikesta ruokajätteestä, myös kananluista. Viime syksynä saimme 17 kottikärryllistä tätä ravintorikasta tuotetta.
Joka vuosi päätämme, ettemme enää aloita mitään projektia, emme siis hurahda. Vaan annas olla! Viime suvena istutettiin jaloritarinkannuksia ja useita villiviinejä ja taisi olla yksi jalokärhökin. Niille sitten tehtiin kehikoita ja piti alvariinsa kastella. Tänä vuonna tilasin jo maaliskuulla kymmeniä leimukukkia, jotka istutin heti, kun pakkaset sen sallivat. Pihalle ilmestyi myös erään Itävallan matkan innoittamana kartiovalkokuusia, joita hups!, nyt onkin jo kymmenen.
Uusin hurahdukseni on kärhöt. Istutin niitä jo viime suvena kiipeämään mongolianvaahteran runkoja ja vanhoja luumupuita, mutta luettuani kirjan Ihanat kärhöt (Matz-Cedergren, Minerva, 2009) pato hajosi ja virta vie...Vanha korituoli odottaa jo saavansa peittyä kärhöihin ja Tiukukärhön on paras selvitä Muuratsalon talvista...
Juhannuksena emme joskus keksineet muuta tekemistä kuin hävittää yksitoista tuntia pihaltamme tuoksuvattua varsin vaikeasta rinteestä. Siihen olemme nyt rakentaneet kivipuroja asianmukaisine kasveineen. Pieni ripaus japanilaisuutta.
Viimeinen projektimme oli kaarisillan teko puistoamme halkovan ojan ylitse. Kun seisoo sillalla, sielu rauhoittuu ja mielessä soi Aale Tynnin kaunis lause "Ja Jumala sanoi: Toisille annan toiset askareet, vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet."
Sanomattakin lienee selviö, että monet kasvimme, esimerkiksi kasvupaikkaolosuhde tai muista syistä siirtyvät usein uuteen paikkaan. Mieheni kestovitsi on ehdotus hankkia satoja kottikärryjä, joihin kasvit voisi istuttaa. Näin työ kävisi helpommaksi ja minäkin pystyisin niitä sitten siirtelemään miten huvittaa.
Seuraava projektimme on rakentaa lehtomme kosteimpaan kohtaan pumppukaivo. Kaivon renkaat ovat jo hankittuna, enää puuttuu toimeen tarttuminen ja sen sinisen, käsikäyttöisen pumpun löytäminen.
Syksy on parasta
Leikin joskus ajatusleikkiä, että muutamme meren rannalle ja että tonttimme on vain luonto. Saan sitten valita vain parikymmentä kasvia uuteen pihaan. Mitkä valitsen? Listani ei ole ollenkaan valmis, mutta selviö lienee ettei sipulikukkia lasketa. Joka syksy istutan niin paljon krookuksia, valkonarsissia, scillaa ja muscaria kuin vain sielu sietää.
Myöskin iirikset, unikot,lemmikit, akileijat ja malvat seuraavat minua, minne menenkin.
Toisaalta ilman syyshortensiaa ja mongolianvaahteraa minulla ei pihaa ole. Valkeat, uhkeat syyshortensiat pimeissä, lämpimissä syysilloissa ihan huumaavat sielun. Tai entäs sitten mongolianvaahteran ruskavärit! Itselläni on sattunut sikäli tuuria, että niissä löytyy väriä joka lähtöön: on oranssia, keltaista, tumman viininpunaista ja punaista.. Uskon myös villiviinin tulleen elämääni jäädäkseen. Asun nyt onnellisesti valkoisessa kivitalossa, joka jonain vuonna täysin peittynee villiviinin syliin, suvella vihreään ja syksyllä punaiseen. Uusi kilpailija villinviinille on köynnöshortensia, joka on huomattavasti aikaisempi ja syleilee nyt isoa kiveä, kiipeää männynrunkoa ja koristaa talomme kiviseiniä.
Tämä koti voisi sijaita meren rannallakin. Monet upeat, vaativat kasvit vain vaihtuisivat silloin vaikkapa tyrniin. Ne kaunottaret, jotka viihtyvät Muuratsalon kunnon suvessa ja talvisin saavat ylleen paksun lumisuojan, eivät ehkä viihtyisikään länsirannikon karuimmissa oloissa. Mutta se onkin sitten jo toinen ja varsin tyrnimäinen juttu.
Keväälle
Kevään vuoksi paljastan nyt kuitenkin puutarhani viehättävimmän puun: se on pilvikirsikka. Ihastuin tuohon kaunottareen Jyväskylän kävelykadulla ja viime suvena istutimme jo kaksi. Aika näyttää löytyykö minulta malttia, kun näen ne pihallani kukkimassa…olla hankkimatta lisää. Toisaalta: kohta kukkivat valkeana vaahtona luumu-, kirsikka- ja omenapuut, joten eiköhän hurmiossa löydy!
Sanon satakuntalaisen suoraan, että puutarhahulluus on virus uskomattomine seurauksineen. Minut ja mieheni Reiman se sai ostamaan valkoiset syreenit valkoisella talolla Muuratsalon saaresta, Suomen Tahitilta, kuten edesmennyt arkkitehti Alvar Aalto on paikkaa kutsunut. Aallon huvila sijaitseekin vain kivenheiton päässä kodistamme. Olohuoneen ja keittiön ikkunoista siintelee Päijänne.
Ympärillämme onkin sitten 3000 neliön, kolmessa tasossa sijaitseva puutarhamme, oleskelupihamme ja puistomainen lehtomme. Pihamme on luonnonmukainen, mutta ei luonnonvarainen. Luonnonvaraisuus ei voisi tuottaa niitä lajikkeita ja satoja, joita puutarhaltamme saamme. Samoin se ei voisi teettää meillä niitä työtunteja, joita sille annamme. Luonnonmukaisuus puolestaan on meille sitä, että esimerkiksi unikot, lemmikit ja akileijat saavat kukkia, missä ikinä haluavat,
siis myös muiden ‘hienompien’ kukkien penkeissä. Luonnonmukaisuutta on myös se, ettei luonnon puita koskaan leikata, taikka muotoilla. Luonnonmukaisuutta on myös se, että pyrimme rakentamaan pihapolkujamme meren rannan laattakivistä. Ystävämme tietävät aina, mitä tuoda meille tuliaisiksi!
Puutarhaa
ympäri vuoden
Muutettuamme länsirannikolta Luvialta Muuratsaloon, jäin monien asioiden summana kotiin. Sain siis etuoikeuden hoitaa iltatähtemme Merin itse. Parin vene- ja myöhemmin parin mökkikesän jälkeen annoin puutarhavirukselle täyden vallan ja aloin toteuttaa omaa salaista puutarhaani.
Ulkomaanmatkoilla, etenkin Irlannissa ja Keski-Euroopassa ihastuin monenlaisiin puutarhavaihtoehtoihin. Alpeilla kaivoin melkein pelkin sormin taikka autonavaimella kasveja, jotka siirsin puistooni. Talvet luin puutarhakirjoja sekä lehtiä. Keväisin, heti roudan sulettua, istuttelin jo taimia.
Ensimmäiset vuodet menivät vielä perinteisesti hyötypuutarhaa pitäessä. Oli satoisia suvia kera mansikoiden ja vadelmien, runsaita syksyjä kera sipulien ja juureksien. Viisitoista vuotta kuitenkin kypsytti minut ja annoin periksi luovuudelleni.
En halua enää pitää kasvimaata. Kasvimaan tilalle istutimme hedelmäpuutarhan. Omatekoinen kirsikkamehu onkin aina ystäviemme syystoivomuslistalla. Kirsikoista valmistuu myös kiisseliä, kotiviiniä sekä likööriä. Ranskalaisen ohjeen mukainen kotiliköörin valmistus vie kolme vuotta, mutta on sen väärti. Omenoista tulee helposti uunissa Vanhan ajan omenahilloa, josta saa kauniin pikkutuliaisen kun laittaa hillon kauniiseen lasipurkkiin ja upottaa joukkoon pari kolme kanelitankoa.
En myöskään halua mitään pientä piiperrystä, vaan suuria, reippaita perennoja, jotka sopivat isolle, runsaasti kosteikkoja käsittävälle tontillemme. Suosin kurjenmiekkoja, päivänliljoja, ritarinkannuksia, valtikka- ja kallionauhuksia, kuunliljoja. Mutta myös unikkoa, lemmikkejä, akileijoja, lehtosinilatvaa, malvoja, sormustinkukkia, metsäkurjenpolvea, puna-ailakkia, sanikkaita sekä lemmikkiä. Yrtit ja salaatit kasvatan ruukuissa, näin vältyn rikkaruohoilta ja etanoilta. Itse asiassa esim. basilika tai tilli on kauniissa ruukussa paitsi helpompi myös viehättävämpi kuin kasvimaassa.
Orvokkeja
armaalleni
Koska romanttinen mieheni on hulluna orvokkeihin, istutan jo vappuna yksivuotisia, suuria orvokkeja runsaasti ruukkuihin. Ruukut laitan heti ulos. Niissä ne sitten sulostuttavat alkusuveamme ja ovat hyvin näyttäviä, koska mikään muu ei vielä kuki tai pärjää ulkona. Joskus juhannuksen jälkeen, mahdollisesti oltuamme vielä itse poissa pari viikkoa, kyllästyn niihin totaalisesti ja istutan kaikki maahan. Sen jälkeen niitä vain kastellaan, mutta ei nypitä kuolleita kukkia pois. Näin orvokit, myös yksivuotiset, saadaan siementämään ja ne leviävät kuin kulovalkea kaikkialle. Usein vielä marraskuulla meillä lykkää orvokkia niin laatta- kuin luonnonkivien rakosista. Kerran orvokkeja kukki vielä joulukuussakin. Siis aina orvokkeja rakkaalleni, mutta satakuntalaisissa väreissä, keltaista ja sinistä. Suuri ilo minullekin!
Villiviiniä
ja kivipuroja
Koska pihallamme on noin 300 kasvilajia puut ja pensaat mukaan luettuna, myös työ on valtaisa. Mieheni esimerkiksi hoitaa kaikki pensasruusut ja useimmat puut. Hän myös leikkaa nurmikot ja ‘kähjää’ bio- ja avokompostorit niin usein, että ne todella toimivat tehokkaasti. Teemme multaa kaikesta ruokajätteestä, myös kananluista. Viime syksynä saimme 17 kottikärryllistä tätä ravintorikasta tuotetta.
Joka vuosi päätämme, ettemme enää aloita mitään projektia, emme siis hurahda. Vaan annas olla! Viime suvena istutettiin jaloritarinkannuksia ja useita villiviinejä ja taisi olla yksi jalokärhökin. Niille sitten tehtiin kehikoita ja piti alvariinsa kastella. Tänä vuonna tilasin jo maaliskuulla kymmeniä leimukukkia, jotka istutin heti, kun pakkaset sen sallivat. Pihalle ilmestyi myös erään Itävallan matkan innoittamana kartiovalkokuusia, joita hups!, nyt onkin jo kymmenen.
Uusin hurahdukseni on kärhöt. Istutin niitä jo viime suvena kiipeämään mongolianvaahteran runkoja ja vanhoja luumupuita, mutta luettuani kirjan Ihanat kärhöt (Matz-Cedergren, Minerva, 2009) pato hajosi ja virta vie...Vanha korituoli odottaa jo saavansa peittyä kärhöihin ja Tiukukärhön on paras selvitä Muuratsalon talvista...
Juhannuksena emme joskus keksineet muuta tekemistä kuin hävittää yksitoista tuntia pihaltamme tuoksuvattua varsin vaikeasta rinteestä. Siihen olemme nyt rakentaneet kivipuroja asianmukaisine kasveineen. Pieni ripaus japanilaisuutta.
Viimeinen projektimme oli kaarisillan teko puistoamme halkovan ojan ylitse. Kun seisoo sillalla, sielu rauhoittuu ja mielessä soi Aale Tynnin kaunis lause "Ja Jumala sanoi: Toisille annan toiset askareet, vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet."
Sanomattakin lienee selviö, että monet kasvimme, esimerkiksi kasvupaikkaolosuhde tai muista syistä siirtyvät usein uuteen paikkaan. Mieheni kestovitsi on ehdotus hankkia satoja kottikärryjä, joihin kasvit voisi istuttaa. Näin työ kävisi helpommaksi ja minäkin pystyisin niitä sitten siirtelemään miten huvittaa.
Seuraava projektimme on rakentaa lehtomme kosteimpaan kohtaan pumppukaivo. Kaivon renkaat ovat jo hankittuna, enää puuttuu toimeen tarttuminen ja sen sinisen, käsikäyttöisen pumpun löytäminen.
Syksy on parasta
Leikin joskus ajatusleikkiä, että muutamme meren rannalle ja että tonttimme on vain luonto. Saan sitten valita vain parikymmentä kasvia uuteen pihaan. Mitkä valitsen? Listani ei ole ollenkaan valmis, mutta selviö lienee ettei sipulikukkia lasketa. Joka syksy istutan niin paljon krookuksia, valkonarsissia, scillaa ja muscaria kuin vain sielu sietää.
Myöskin iirikset, unikot,lemmikit, akileijat ja malvat seuraavat minua, minne menenkin.
Toisaalta ilman syyshortensiaa ja mongolianvaahteraa minulla ei pihaa ole. Valkeat, uhkeat syyshortensiat pimeissä, lämpimissä syysilloissa ihan huumaavat sielun. Tai entäs sitten mongolianvaahteran ruskavärit! Itselläni on sattunut sikäli tuuria, että niissä löytyy väriä joka lähtöön: on oranssia, keltaista, tumman viininpunaista ja punaista.. Uskon myös villiviinin tulleen elämääni jäädäkseen. Asun nyt onnellisesti valkoisessa kivitalossa, joka jonain vuonna täysin peittynee villiviinin syliin, suvella vihreään ja syksyllä punaiseen. Uusi kilpailija villinviinille on köynnöshortensia, joka on huomattavasti aikaisempi ja syleilee nyt isoa kiveä, kiipeää männynrunkoa ja koristaa talomme kiviseiniä.
Tämä koti voisi sijaita meren rannallakin. Monet upeat, vaativat kasvit vain vaihtuisivat silloin vaikkapa tyrniin. Ne kaunottaret, jotka viihtyvät Muuratsalon kunnon suvessa ja talvisin saavat ylleen paksun lumisuojan, eivät ehkä viihtyisikään länsirannikon karuimmissa oloissa. Mutta se onkin sitten jo toinen ja varsin tyrnimäinen juttu.
Keväälle
Kevään vuoksi paljastan nyt kuitenkin puutarhani viehättävimmän puun: se on pilvikirsikka. Ihastuin tuohon kaunottareen Jyväskylän kävelykadulla ja viime suvena istutimme jo kaksi. Aika näyttää löytyykö minulta malttia, kun näen ne pihallani kukkimassa…olla hankkimatta lisää. Toisaalta: kohta kukkivat valkeana vaahtona luumu-, kirsikka- ja omenapuut, joten eiköhän hurmiossa löydy!
WITH THEE...
With thee, in the desert -
With thee in the thirst -
With thee in the Tamarind
wood -
Leopard breathes
- at last!
- Emily Dickinson -
With thee in the thirst -
With thee in the Tamarind
wood -
Leopard breathes
- at last!
- Emily Dickinson -
TENGO UNA CURITA...
Tengo una curita en las venas
para gue tu amor no me duela
si ha de salir,
prendo una velita en la esguina
de mi alma para no sufrir
Tengo una casita en el pecho
si acaso se te pierde un beso
mordido de abril
y una coronita de flores
para gue te acuerdes de mi
para gue tu amor no me duela
si ha de salir,
prendo una velita en la esguina
de mi alma para no sufrir
Tengo una casita en el pecho
si acaso se te pierde un beso
mordido de abril
y una coronita de flores
para gue te acuerdes de mi
lauantai 2. toukokuuta 2009
NARSISSIT
Narsissi on yksi lempikukistani puutarhassa, koska sitä eivät vie myyrät, ei halla, ei kiima, eikä kateus. Istutan neljää lajiketta: keltanarssissia 'Carlton', valkonarsissia 'Poeticus Actae' sekä vähän myöhemmin kukkivia ja kerrotumpia 'Texasia' ja 'Tahitia'.
Likellä maantietä meillä on narsissirinne, josta emme ole koskaan saanet hyvää valokuvaa, joten tyytykäämme kakkosluokkaan. Rinne on niin täynnä narsissiaikaan, että joskus Alvar Aallon huvilalle matkaava turstibussi on pysähtynyt ja japanilaiset turistit ovat pysähtnyeet ihmettelmään ja kuvaamaan. He ovat ihania siitä, että jaksavat aina ihmetellä ja ihastella arkkitehtuuria ja puutarhaa, yleensäkin kauneutta ja harmoniaa.
Myös narsissipenkki on olemassa ja siinä on sekaisin valko- ja keltanarsissia ja pönäkkää kasvia ovat herkistämässä lemmikit, jotka ovat penkkiin itse tulleet ja saavat sinne jäädäkin. Narsisseja on myös isossa lehdossamme, mutta omina saarekkeinaan.
Lempinarssini on ehdottomasti 'Poeticus Actae', valkonarsissi, jota myös Runoilijan narsissiksi kutsutaan. Olen vain kerran onnistunut löytämään tämän kaunottaren sipuleita kaupasta. Mutta eipä huolta, sillä kasvi tekee reippaasti sivusipuleita ja pääsen jakamaan vuosittain.
'Poeticus Actaen' tuoksu on puutarhan viehättävimpiä!
perjantai 1. toukokuuta 2009
AURAJUUSTOPERUNAT
Nyt kun uutta, ainakaan kotimaista perunaa ei vielä saa, syödään vanhat perunat kellarista pois. Muistin herkullisen perunareseptin, joka olikin niin kielen vievä, että söimme tänään elämämme ensimmäisen kerran grillattujen roseepippuribroilerfileiden ja fetasalaatin kanssa perunaa! Eilen grillasimme pihvit ja valmistin niiden kanssa aurajuustoperunat, sitä jäi ja täänään söimme herkun loppuun. Tämä voi jonkun rasvan välttäjän mielestä olla liian kermaista, mutta onneksi rasva ei ole mun ongelma, vaan sokeri. Ja jos olisi, siltikään en luopuisi homejuustoista! Tässä tulee:
AURAJUUSTOPERUNAT
Kuori noin 10-13 perunaa. Leikkaa noin puolen sentin viipaleita. Lado viipaleet voideltuun uunivuokaan pystyyn, viipaleet toistensa lomaan riviin. Purista perunoiden päälle 5 lihavaa valkosipulin kynttä. Sekoita kulhossa noin 4 desiä ruokakermaa (minä käytän 10 % ja hylaa), 1 tl suolaa ja näppituntumalla reippaasti maustepippuria. Kaada maustettu kerma perunaviipaleiden päälle. Ripottele pinnalle Aura Goldia maun mukaan. Minulta meni 2/3 pakettia ja loput broilerfileiden päälle. Perunavuoka 200 asteen uuniin tunniksi ja herkku on valmis. Sietää hyvin lämmityksen mikrossa seuraavana päivänä.
AURAJUUSTOPERUNAT
Kuori noin 10-13 perunaa. Leikkaa noin puolen sentin viipaleita. Lado viipaleet voideltuun uunivuokaan pystyyn, viipaleet toistensa lomaan riviin. Purista perunoiden päälle 5 lihavaa valkosipulin kynttä. Sekoita kulhossa noin 4 desiä ruokakermaa (minä käytän 10 % ja hylaa), 1 tl suolaa ja näppituntumalla reippaasti maustepippuria. Kaada maustettu kerma perunaviipaleiden päälle. Ripottele pinnalle Aura Goldia maun mukaan. Minulta meni 2/3 pakettia ja loput broilerfileiden päälle. Perunavuoka 200 asteen uuniin tunniksi ja herkku on valmis. Sietää hyvin lämmityksen mikrossa seuraavana päivänä.
keskiviikko 29. huhtikuuta 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)