Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Suomen Turku on monin tavoin pelottava kaupunki. Siellä voi kuolla huumorintajun puutteeseen tai sen ylitarjontaan. Siellä voi joutua tapetuksi ja silvotuksi ja löytää itsensä vain muutamana osana jätepussista Hirvensalosta. Ruissalon pitsihuviloiden terasseilla saatat nauttia viiniä ja ihailla maisemaa, kun seuraavassa hetkessä saat taistella henkesi edestä sarjamurhaajaa vastaan. Kaikkein vaarallisinta on mennä Turun pääkirjastoon Linnakadulle ja lainata sieltä kirja, sillä joskus kukaan ei enää löydä sinua, mutta lainaamasi kirja löydetään ja sen välistä löytyy lappu
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja ihan kaikkein vaarallisinta Turussa on tilata kotipizza
Sen kädessä oli punainen jääkiekkokassi.
Se seisoi sateessa, katseli häntä, eikä sanonut sanaakaan.
Anna tempaisi oven kiinni.
Ennen kuin lukon kieli oli lähelläkään pesäänsä, se sai jalkansa väliin.
Oven liike pysähtyi kuin seinään.
Anna tarttui kaksin käsin kahvaan ja veti kaikin voimin.
Se teki samoin. Se tarttui molemmin käsin oven reunaan ja tempaisi.
Se seisoi ulkona sateessa ja katsoi häntä mykkänä kuin aave.
Max Mannerin kirja K18 (Minerva, 2009) tekee uskomattomasta uskottavan: Suomen Turusta, kuumuutta huokuvasta Turusta tulee sarjamurhaajan temmellyskenttä. Lähdin hyvin ennakkoluuloisena lukemaan psykologista suomalaista dekkaria, sillä olenhan lukenut kaikki maailman kuuluisimpien psykologisten dekkarikuningattarien teokset. Kukaan mies ei kirjoita kuin toimintaa, eikä osaa asettua murhaajan nahkoihin, mikä on lukijalle kaikkein herkullisinta: päästä heti murhaajan kieroutuneen mielen syövereihin. Ensimmäisen ennakkoluuloni Max Manner osoitti vääräksi, sillä kyllä minua pelotti olla yksin kotona ja lukea K18:sta! Toisen ennakkoluuloni hän kumosi vain osittain: saimme hetken viivähtää murhaajan ajatusmaailmassa, mutta vain hetken. Sen sijaan Manner kuljetti tarinaa niin hyytävästi ja juonikkaasti, että koko ajan pelotti ja kertaakaan en edes voinut kuvitella arvaavani loppuratkaisua. Ja et arvaa sinäkään!
Tämä oli elämäni kolmas koskaan lukemani suomalainen dekkari, mutta ei viimeinen, sillä Max Manner aloitti K18 –dekkarillaan Annika Malm-trilogiansa ja Annika on niin ristiriitainen nainen, että hänen seuraansa ei voi hylätä. Tätä ennen Max Manner on julkaissut kaksi komisario Anna Mäen tutkimuksista kertovaa kirjaa, Revanssin ja Demi-Secin. Ja tässä kohtaa en voi olla tekemättä yhtä vertailua Anne Holtiin. Annella oli ensin rikostutkijana kirjoissaan Hanne Wilhelmsen, mutta vähitellen sekasortoinen profiloija Johanne Vik sai yhä enemmän jalansijaa. Innostuin Johannesta niin, että meilasin Holtille: Pidä Johanne kuvioissa! Nyt toivon tämän viestin saavuttavan Maxin: Pidä älykäs raivotar Annika Malm kuvioissa, niin naislukijat löytävät sinun kirjasi!
Eniten pelkään suomalaisten kirjailijoiden heikkoa kykyä dialogiin. Olin tuntevinani siitä lieviä väreitä aivan K18 dekkarin alussa, mutta ruumiiden hajussa kaikki korjaantuu: Luin poskiani purren miten Manner kuljetti dialogia Annika Mäen mennessä komisario Erosen valtakuntaan katsomaan yhtä kuolleista. Hurriganes soi, Remu pani parastaan ja dialogi toimi!
Max Manner kertoo kirjassaan K18 kolmesta naisesta, mutta putoaa itse stereotyyppiseen ajatteluun dialogissa, jonka Anna Mäki käy väsyneenä ja ärtyneenä patologi Camilla Luseniuksen kanssa. Camilla nimittäin arvelee ensin Annan huonotuulisuutta kuukautisista johtuvaksi ja kun syy ei ole niissä, niin seuraavaksi Manner kirjoittaa Luseniuksen ehdottamaan miehen puutetta! No, minä pystyin ohittamaan hymyillen tämän, sillä tästä lähin Max Manner saa seurustella luomansa arvaamattoman raivottaren Annika Malmin kanssa, joten vastaavaa en taatusti tule enää häneltä lukemaan.
Max Manner kertoo kolmesta silvotusta uhrista, joista yksi on kultainen noutaja ja kaksi ovat kauniita naisia. Ensimmäiseen uhriin on tussilla kirjoitettu K18 ja oman merkkinsä kirjoittaa murhaaja seuraaviinkin. Ikinä et arvaa loppuratkaisua ja se on erinomaisen dekkarin tärkeä tunniste.
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja jossain soi Nightwishin Bye Bye Beautiful
Did you ever hear what I told you?
Did you ever read what I wrote you?
Did you ever listen to what we played?
Did you ever let in what the words said?
Did we get this far just to feel your hate…
Suomen Turku on monin tavoin pelottava kaupunki. Siellä voi kuolla huumorintajun puutteeseen tai sen ylitarjontaan. Siellä voi joutua tapetuksi ja silvotuksi ja löytää itsensä vain muutamana osana jätepussista Hirvensalosta. Ruissalon pitsihuviloiden terasseilla saatat nauttia viiniä ja ihailla maisemaa, kun seuraavassa hetkessä saat taistella henkesi edestä sarjamurhaajaa vastaan. Kaikkein vaarallisinta on mennä Turun pääkirjastoon Linnakadulle ja lainata sieltä kirja, sillä joskus kukaan ei enää löydä sinua, mutta lainaamasi kirja löydetään ja sen välistä löytyy lappu
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja ihan kaikkein vaarallisinta Turussa on tilata kotipizza
Sen kädessä oli punainen jääkiekkokassi.
Se seisoi sateessa, katseli häntä, eikä sanonut sanaakaan.
Anna tempaisi oven kiinni.
Ennen kuin lukon kieli oli lähelläkään pesäänsä, se sai jalkansa väliin.
Oven liike pysähtyi kuin seinään.
Anna tarttui kaksin käsin kahvaan ja veti kaikin voimin.
Se teki samoin. Se tarttui molemmin käsin oven reunaan ja tempaisi.
Se seisoi ulkona sateessa ja katsoi häntä mykkänä kuin aave.
Max Mannerin kirja K18 (Minerva, 2009) tekee uskomattomasta uskottavan: Suomen Turusta, kuumuutta huokuvasta Turusta tulee sarjamurhaajan temmellyskenttä. Lähdin hyvin ennakkoluuloisena lukemaan psykologista suomalaista dekkaria, sillä olenhan lukenut kaikki maailman kuuluisimpien psykologisten dekkarikuningattarien teokset. Kukaan mies ei kirjoita kuin toimintaa, eikä osaa asettua murhaajan nahkoihin, mikä on lukijalle kaikkein herkullisinta: päästä heti murhaajan kieroutuneen mielen syövereihin. Ensimmäisen ennakkoluuloni Max Manner osoitti vääräksi, sillä kyllä minua pelotti olla yksin kotona ja lukea K18:sta! Toisen ennakkoluuloni hän kumosi vain osittain: saimme hetken viivähtää murhaajan ajatusmaailmassa, mutta vain hetken. Sen sijaan Manner kuljetti tarinaa niin hyytävästi ja juonikkaasti, että koko ajan pelotti ja kertaakaan en edes voinut kuvitella arvaavani loppuratkaisua. Ja et arvaa sinäkään!
Tämä oli elämäni kolmas koskaan lukemani suomalainen dekkari, mutta ei viimeinen, sillä Max Manner aloitti K18 –dekkarillaan Annika Malm-trilogiansa ja Annika on niin ristiriitainen nainen, että hänen seuraansa ei voi hylätä. Tätä ennen Max Manner on julkaissut kaksi komisario Anna Mäen tutkimuksista kertovaa kirjaa, Revanssin ja Demi-Secin. Ja tässä kohtaa en voi olla tekemättä yhtä vertailua Anne Holtiin. Annella oli ensin rikostutkijana kirjoissaan Hanne Wilhelmsen, mutta vähitellen sekasortoinen profiloija Johanne Vik sai yhä enemmän jalansijaa. Innostuin Johannesta niin, että meilasin Holtille: Pidä Johanne kuvioissa! Nyt toivon tämän viestin saavuttavan Maxin: Pidä älykäs raivotar Annika Malm kuvioissa, niin naislukijat löytävät sinun kirjasi!
Eniten pelkään suomalaisten kirjailijoiden heikkoa kykyä dialogiin. Olin tuntevinani siitä lieviä väreitä aivan K18 dekkarin alussa, mutta ruumiiden hajussa kaikki korjaantuu: Luin poskiani purren miten Manner kuljetti dialogia Annika Mäen mennessä komisario Erosen valtakuntaan katsomaan yhtä kuolleista. Hurriganes soi, Remu pani parastaan ja dialogi toimi!
Max Manner kertoo kirjassaan K18 kolmesta naisesta, mutta putoaa itse stereotyyppiseen ajatteluun dialogissa, jonka Anna Mäki käy väsyneenä ja ärtyneenä patologi Camilla Luseniuksen kanssa. Camilla nimittäin arvelee ensin Annan huonotuulisuutta kuukautisista johtuvaksi ja kun syy ei ole niissä, niin seuraavaksi Manner kirjoittaa Luseniuksen ehdottamaan miehen puutetta! No, minä pystyin ohittamaan hymyillen tämän, sillä tästä lähin Max Manner saa seurustella luomansa arvaamattoman raivottaren Annika Malmin kanssa, joten vastaavaa en taatusti tule enää häneltä lukemaan.
Max Manner kertoo kolmesta silvotusta uhrista, joista yksi on kultainen noutaja ja kaksi ovat kauniita naisia. Ensimmäiseen uhriin on tussilla kirjoitettu K18 ja oman merkkinsä kirjoittaa murhaaja seuraaviinkin. Ikinä et arvaa loppuratkaisua ja se on erinomaisen dekkarin tärkeä tunniste.
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja jossain soi Nightwishin Bye Bye Beautiful
Did you ever hear what I told you?
Did you ever read what I wrote you?
Did you ever listen to what we played?
Did you ever let in what the words said?
Did we get this far just to feel your hate…
Leena,
VastaaPoistakiitos.
Viesti tuli perille.
En hylkää Annikaa, ainakaan muutamaan vuoteen.
Terveisin,
Max
Ps. Raivotar oli osuva kuvaus, laitetaan korvan taakse...
Max, Raivottaresi pitää sinut nuorena ja kyllä sinä sitten taas keksit uuden, kiinnostavan Valtiattaren antamaan sinulle haastetta ja pitämään meidät lukijana kiinnostuneina. Musiikkina kirja soi minulle Rammsteinina, mutta Nightwishkin ihan hyvä, ehdotan seuraavaksi Marizan Terraa tai/ja Andrea Bocellia.
VastaaPoistaKiitos jännittävästä iltamyöhästä, olin todellakin yksin ja vanha, rakas noutajani ei enää edes silmäänsä avaisi vaikka 'se tulisi sisään kantaen jääkiekkokassia'.
Pitkää kuumaa, kesää sinulle, Max! Ja muista elää vaarallisesti: se tekee tulevista kirjoistasi kuumaa kamaa;-)
Kiinostus heräsi, taidampa käydä hakemassa nuo aiemmat kirjastosta. Toivon että uusin löytää tiensä meille jossain muodossa ;). Mielenkiintoisia henkilökuvauksia, täytyy lukea. Noutaja kuulostaa vaan inhottavalta, oma kun tuossa vieressä rötkötttää tyytyväisenä.
VastaaPoistaNo Anne, jos MINÄ kestin sen murhatun kultaisen noutajan, kestät sinäkin.
VastaaPoistaArvaa mitä!, yö laskeutui, ulkoa alkoi kuulua outoa rapinaa, kuin joku räpeltäisi meidän alakerran ovea, minä yksin...sydän hakkasi ja oli pakko käydä Päämiehen konjakkipullolla, vaikka tiedätkin etten pidä ko. nesteestä.
22.8. sinä et nuku hetkeäkään, sillä minä kuiskaan tämän stoorin sulle pimeässä!
Mielenkiinto heräsi täälläkin, vaikken yleensä koskaan lue dekkareita enkä tällaisia karmivia tarinoita.
VastaaPoistaEntäs kun luen tätä ja alan kuulla rapinoita ja kolinoita oveltani. Pari yötä sitten näin unen, jossa kotiin yritettiin murtautua postiluukun kautta..Se tuntui niin todelliselta, että yöunet menivät..
Voi Sooloilija, elämä on niin tylsää, niin ikävystyttävää ilman jännitystä ja pientä kivaa pelon kutinaa...On 'high' kokea vaarallista - turvallisesti ja sen mahdollistavat juuri dekkarit. Suosittelen!
VastaaPoistaHei... Meidän piti lukea runoja, eikä mitään karmivaa :D Siellä ovella oli tietty teidän kesyoravia.. Vai? Olet kyllä säikähtänyt todella kun olet konjakkiin koskenut.
VastaaPoistaSyytän kaikesta Max Manneria! Myös Päämiehen konjakkipullon vajenemisesta. Sinä ja sun kesyoravat keskellä yötä...
VastaaPoistaEnsin Tabermannin erottiset runot, sitten vähän Nerudaa ja lopuksi K18, etkä ikinä usko kuinka pelottavasti osaan kertoa...et sitten itke kesken yötä kotiin. Mut mennään ensin syömään ruhtinatarmaisesti Ranskalaisiin korkoihin.
Petri Pykälän tuotanto on varmaan jäänyt sinulta väliin. John Crismanin, Robert Ludlumin, Alistair McLeanin, etc. dekkareiden lukemisten jälkeen olin hieman skeptinen, että voiko suomalainen dekkarikirjailija saada vastaavaa jännitystä aikaan. Vastaus on kyllä; kirjoissa liikutaan sujuvasti ja maasta ja maanosata toiseen ja ylläpidetään kihelmöivää jännitystä. Ja kuinka todenmukaisia ovatkaan paikkojen kuvaukset. - Ja kyseessähän on alias Ilkka Remes, jonka tuotannossa ei ole mitään häpeämistä jännitysklassikkojen rinnalla.
VastaaPoistaHerra Anonyymi, sillä nyt minä tiedän, että olet mies. Nimittäin miehet lukevat Crismania, Ludlumia, McLeania ja Remestä;-)Kun taas minä ja dekkarihullu bestikseni luemme Rendelliä, Läckbergiä, Waltersia, Frimanssonia, Holttia, Larssonia, Minaa etc. Ja arvaappa miski tässä on tämmöinen sukupuolijuopa? No, siksi kun ensinnäkin miehet yleensä lataavat juoneen liikaa toimintaa, jolloin psykologinen jännitys katoaa siihen sähellykseen, toisékseen miesten pitää AINA saada mukaan joku agenttijuttu, jossa SUPOa yms ja kolmanneksi, mikä koskee erityisesti suomalaisia mieskirjaílijoita kaikkia, paitsi Mika Waltaria, naisesta ei tajuta yhtikäs mitään!
VastaaPoistaKaksi saavat nyt minulta armon ja ne ovat Max Mannerin K18 ja surprise!: Ilkka Remeksen Pahan perimä, jonka saatan vielä jopa tuoda blogiini heti kun saan jostain hetken aikaa sille.
Jos jostain kirjallisuuden lajist apitää, mitä häpeämistä siinä! Minä olen dekarien surkuluttaja, mutta luen paljon, paljon muutakin. Kuitenkin, kun teen loppuvuodesta vaikka viiden parhaan lukemani kirjan listan koskien vuoden 2009 kirjoja, otan ehdottomasti mukaan yhden dekkarin ja teen näin jatkossa ja tein niin viime vuonna. Siellä se saa 'kukkia' muiden arvostetumpien kirjallisten tuotteiden joukossa kuin akileija mulla missä huvittaa.
Mun oli pakko vastata näin pitkästi, muuten et olis tajunnut, mitä haluan sanoa. Olen nujerrettu nainen sillä bestikseni kantoi sen Remeksen Pahan perimän mulle väkisin ja nyt hän toi sen uudestaan, että veisin se blogiini heti kun aikaa tulee, sllä 'Leena, sinähän pidit siitä'. Yes!
Sorry, kaikki kirjoitus/näppisvirheet. En paljon jaksa oikolukea, koska kirjoitan niin paljon. Ja nyt kauppakassit valuvat tuossa eteisen lattialla, joten...taidan tarvita 'a nice cup of tea'.
VastaaPoista