Aurinko laski yli meren vaahdon
ja ranta nukkui,
ja vuorella seisoi joku ja lauloi.
Kun sanat putosivat veteen
ne olivat kuolleet.
Ja laulu katosi mäntyjen taakse
ja hämärä vei sen pois.
Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain
että hämyisellä kalliolla oli sydänverta,
aavistin hämärästi, että laulu oli
jostakin, mikä ei koskaan palaa.
- Edith Södergran -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti