Lisa Genova: Edelleen Alice

”Auta jumala, auta jumala, auta jumala.”

Miten minä voin eksyä omassa kodissani?

Hän harkitsi, kipaisisiko yläkerran isoon kylpyhuoneeseen, mutta hän oli oudosti juuttunut mykistyneenä hämärän rajamaille – ikään kuin alakerran vessattomaan ulottuvuuteen. Hänellä oli yliaistillinen tunne että hän tarkkaili itseään, käytävässä itkevää vierasta naisraukkaa. Se ei kuulostanut aikuisen naisen melko varovaiselta itkulta. Se oli pikkulapsen pelästynyttä, voimatonta ja hillitöntä itkua.

Kyyneleet eivät olleet ainoa mitä hän ei kyennyt enää pidättelemään. John säntäsi ulko-ovesta juuri kun virtsa alkoi valua pitkin hänen oikeaa säärtään, kasteli verkkarihousut, sukan ja lenkkitossun.

Lisa Genovan teos Edelleen Alice (Still Alice, WSOY 2010, suomennos Leena Tamminen) on kirja, jonka lukemista olen kaivannut jo muutamia vuosia.  Käydessäni viimeksi kirjastossa, yhdessä Suomen kauneimmista, upea henkilökunta oli onneksi ottanut tämän kirjan esittelyhyllyyn, josta sen nappasin muiden kirjojen kera mukaani. Luin kirjan nopeaan ja vaikuttuneena. Kaikki mitä olin olettanut ja kirjasta arvioita lukenut, kertautui sisällössä: Tunnen lukeneeni kauniin, herkän, toden kirjan alzheimerin taudista.  Genova kirjoittaa mitään salaamatta, mitään lisäämättä, mitään kaunistelematta. Rappio seuraa toistaan, mutta on hetkiä, jolloin kuunvalo muuttaa kaiken taikapölyksi. Jollakin mittarilla Genova kirjoittaa kuin Carol Shields: suoraan sanomisen kaihtamattomuus, kyky asettua sairastuneen keski-ikäisen naisen maailmaan, tehdä pieniä, mutta tärkeitä huomioita muista, kuvata sisäistä elämää varjostakin. Vain Carolin eräiden kirjojen ’lörpöttelyt’ puuttuvat. Se on Shieldsin tyylikeino, Genova luottaa hiljaisuuden kauneuteen.

Lisa Genova, neurotieteiden tohtori Harvardin yliopistosta, kertoo kirjassaan viisikymppisestä Alicesta, joka on kongnitiivisen psykologian professori, kolmen aikuisen lapsen äiti ja avioliitossa Johnin, syöpäsolubiologin kanssa. Alice nauttii työstään ja saavutuksistaan ja odottaa myös lapsiltaan menestystä.  Vanhimmat lapset Anna ja Tom täyttävätkin hänen kriteerinsä, mutta kuopus Lydia ei halua muuta kuin näytellä, mikä aiheuttaa jonkin verran säröä äidin ja tyttären suhteeseen.

Kirjan alussa Alice unohtaa tärkeällä luennolla yhden sanan, sitä ei vain löydy mistään mielen kätköistä, sitten on hänen pienet viisikymppisensä perheen kanssa, jossa hän unohtaa jotain tärkeää ravintolaan ja sen jälkeen hän lähtee yksin tavanomaiselle juoksulenkilleen ja…eksyy. Ei löydä kotiin. Ei löydä kotia tutuissa maisemissa, tutuilla kaduilla. Älykkäänä ihmisenä Alice tajuaa hyvin pian, mikä on vialla ja saa monista tutkimuksista vastauksen, että hänellä on varhain alkanut alzheimer. Hyvinä päivinä sen voi vielä laittaa kuin piiloon, mutta huonoina päivinä aivoja nakertava peto saa hänet jäämään sängyn pohjalle. Genova kuvaa äärimmäisen herkkävireisesti miten Alice kokee sairauden ja miten se etenee kaikista Alicen ponnisteluista huolimatta. Lapset selvästi lähentyvät äitiinsä, mutta koska Howlandin pariskunta on elänyt hyvin urakeskeistä elämää, isoksi märöksi alkaa nousta Johnin tärkeä työ, sillä John ei ole valmis luopumaan huipputarjouksesta lähteä New Yorkiin syöväntutkimuksen ytimeen. Tämä siitäkin huolimatta, että Alice realistina odottaa elämältä enää yhtä hyvää sapattivuotta Johnin kanssa. Se on enää ainoa, mitä hän toivoo. Ja John näkee itsensä New Yorkissa Alice mukanaan, sillä kotiin jääminen ei ole hänelle vaihtoehto:

”Minä en usko, että voin tehdä niin, Alice. Anteeksi, mutta minusta vain tuntuu etten kestä olla kotona koko vuotta, istua vain ja katsella, mitä tämä tauti sinulta riistää. En kestä katsella, kun sinä et osaa enää pukeutua etkä osaa käyttää televisiota. Jos olen labrassa, minun ei tarvitse katsella miten sinä liimaat tarralappuja kaikkiin kaappeihin ja oviin. Minä en kestä olla vain kotona ja katsella miten sinä menet huonommaksi. Se vie minulta hengen.”

”Ei, John, se vie hengen minulta, ei sinulta. Minä menen huonommaksi, olet sinä kotona sitä katsomassa tai piileksit labrassasi. Sinä menetät minut. Minä menetän minut. Mutta jos sinä et pidä ensi vuotta vapaata minun kanssani, niin sitten me menetimme sinut ensiksi. Minulla on alzheimer? Mikä vitun veruke sinulla on?”

Alice ei ole ollenkaan omaa tahtoa vailla, vaikka muisti haipuu varsin dramaattisesti ja lääkkeet eivät sitä tunnu yhtään hidastavan. Hän tajuaa kaikkien kuulo- ja näköharhojensakin keskellä, että alzheimeriin sairastuneiden omaisille on tukiryhmiä vaikka kuinka paljon, mutta potilaille ei ole mitään. Hän alkaa etsiä ’kollegoita’, varhain alzheimeriin sairastuneita itsensä kaltaisia ihmisiä ja siitä alkaa jotain uutta, joka kantaa upeisiinkin tapahtumiin, antaa itsetuntoa kun on vaikeinta ja ehkä on jopa silta yli sen tumman virran, jossa tietokoneelta pitäisi avata kansio, jonka nimi on Perhonen.

Hän riisui ensin paitansa ja rintaliivinsä, sujautti sitten hameensa ja alushousunsa pois yhdellä liikkeellä ja käveli mereen. Vedessä ei ollut levää, jota yleensä vyöryi aaltojen mukana, vaan se loiski maitomaisen pehmeänä hänen ihoaan vasten. Hän alkoi hengittää aaltojen tahtiin. Kevyesti kulkiessaan, selällään kelluessaan, hän ihaili loistehelmiä jotka reunustivat hänen sormenpäitään ja kantapäitään kuin taikapöly.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Joana, Ilse Norkku Irene ja Naakku

*****

Lue myös Anneli Kannon loistava Pala palalta pois!

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Mutta saatan olla väärässä. Saatan olla kauhean väärässä. Koska se miten hän joskus katsoo minua. Se söötti poika rannalta, unelmieni mies, lasteni isä. Huomaan tutkivan katseen, kylmän laskelmoivat hyönteisen silmät, ja ajattelen: Tämä mies saattaa tappaa minut.

Joten jos tämä löydetään kuolemani jälkeen…

Gillian Flynnin Kiltti tyttö (Gone Girl, WSOY 2013, suomennos Terhi Kuusisto) on kirjavuoteni suurin mysteeri – minulle itselleni.  Yleensä olen hyvin varma siitä, pidänkö jostain kirjasta tai en, mutta Kiltin tytön kohdalla olen pakotettu odottamaan ajan armon valaisevan ajatukseni. Jos kiinnostavuus on kirjan merkittävin kriteeri, Kiltti tyttö on kuumassa sarjassa. Niinhän sen pitäisi kai olla – yleensä. Kiltti tyttö tuli luokseni kutsumatta ja teki selvää jälkeä öistäni, sillä en millään halunnut, vaikka nyt olisi ollut mahdollistakin, lukea Flynnin kirjaa muulloin kuin öisin. Kiltti tyttö survoi heti murskaksi uuden elämäni, jossa menen yöllä nukkumaan kuten normaalit ihmiset tekevät ja luen pari tuntia iltapäivisin. Kiltti tyttö ei ole mikään tavallinen tyttö, sillä ’Amy oli luovien nerojen vaalittu ainokainen ja myös hyvin varakas. Eräänlainen hahmo, kiitos mukaansa nimetyn kirjasarjan. Ihmetyttö Amy…’

Gillian Flynnin  Kiltti tyttö kertoo Nick Dunnesta ja hänen upeasta, älykkäästä vaimostaan Amysta, joilla tuntuu olevan koko maailma jalkojensa juuressa ja avioliitto kohdillaan, mutta kun kurkistetaan Cape Codessa otetun hääkuvan taakse, mikään ei ole itsestään selvää, ei edes pariskunnan rakkaus. Tapahtumat alkavat Amyn ja Nickin viisivuotishääpäivänä, jolloin Amy katoaa. Kuten yleensäkin katoamisjutuissa, nytkin aviomiestä aletaan aika pian pitää pääepäiltynä ja nyt jopa kaikki vihjeet tuntuvat osoittavan Nickiin. Tässä kohtaa kirjaa ei ylimmäksi asiaksi nouse poliisitutkinta, vaan se millaisia ihmisiä ovat Nick ja Amy ja millainen heidän avioliittonsa on ollut. Kirjassa vuorottelevat Nickin kerronnat muille, hänen julkituomattomat ajatuksensa Amysta ja hänestä sekä Amyn päiväkirjamerkinnät, jotka ovat ilmiselvän tarkoitushakuisia. Niiden on määrä antaa tietynlainen kuva pariskunnan elämästä ja se ei välttämättä ole yhtä totuuden kanssa. Tulee heti mieleen vastaava aivopesupäiväkirja, joka toimi aika vahvasti John Wainwrightin dekkarissa Umpikuja. Toisaalta Kiltti tyttö kyllä päihittää Umpikujan mennen tullen, sillä Flynnin teos heittelee lukijan tukea Amylta Nickille ja päinvastoin ja vasta loppupuolella alkaa sumusta erottua kuva…,mutta sitä ennen:

Rennoimmillaankin Amy  oli tiukka, koska hänen päässään raksutti, raksutti, raksutti. Minun täytyi pinnistää pysyäkseni mukana. Kirjoitin hänelle arkista sähköpostia kokonaisen tunnin, aloin opiskella salatieteitä pitääkseni hänen kiinnostustaan yllä, Järvikunnan runoutta, kaksintaistelun sääntöjä, Ranskan vallankumousta. Muutuin huomaavaisemmaksi ja aktiivisemmaksi aloin oikein elää ja melkein sähköistyin, koska Amylle rakkaus oli kuin huumetta tai viinaa tai pornoa: koskaan ei vallinnut tyven. Joka kohtaamisen oli oltava edellistä intensiivisempi jotta vaikutus olisi sama.

Heti yllä olevan jälkeen on pakko kertoa, että stereotyyppisesti luulin kirjaa jossain vaiheessa miehen kirjoittamaksi, sillä eräät seksikuvaukset olivat varsin ronskeja, enkä nyt tarkoita etteikö nainen voisi kirjoittaa ja kokea vaikka mitä, mutta nainen oman käsitykseni mukaan välttää kirjoittamasta kovinta korostaen. Onneksi kirjan psykologinen lataus on sitä luokkaa, että Kilttiä tyttöä tuskin luetaan vain sen rohkeuden tähden.  Silti: Pisteet Gillianille, että hän kirjoitti senkin, mitä harvat edes tohtivat/tahtovat ajatella.

Itsevarma, kaunis Amy on kiinnostava:

Nickin täyyy saada opetus. Hän ei ole vielä koskaan saanut opetusta! Hän luistelee elämässä eteenpäin kasvoillaan hurmaavan Nickin hymy, rakkaan lapsen varmuudella, vikoineen ja lapsuksineen, puutteellisena ja itsekkäänä ja pääsee kaikesta kuin koira veräjästä. Nyt hänestä varmaan tulee parempi ihminen. Tai ainakin katuvaisempi. Paskiainen.

Amy ei siedä miehensä sukua, ei ollenkaan. Hän on vallanhaluinen yhdessä hetkessä, mutta toisessa hän saattaa olla jo jotain aivan muuta. Amy saa kaikki pyörimään tahtonsa mukaan, tanssimaan kuin marionetit. Vai saako? Enempää en paljasta ja lupaan että tämä kirja voi yhtä hyvin olla vuoden lopulla kuumassa ryhmässä kuin olla siellä olematta. Jäin outoon hämmennykseen, mutta jos jotain teille lupaan, se on se, että Gillian Flynnin Kiltti tyttö on täydellisen kiinnostava!  Ja kilttihän Amy on…

…hymyilen ja nauran entistä kovemmin, olen kohteliaisuuden ja hyväntuulisuuden perikuva, kyselen kaikilta ottaisivatko he vielä jotain, kehun naisten tuomia hedelmäsalaatteja, rapudippejä ja salami-kermajuustorulliin käärittyjä herkkukurkkuviipaleita.

Ja myös innovatiivinen:

Nostan hameeni. Minulla ei ole alkkareita. Nickin suupielet kääntyvät alaspäin ja naama veltostuu, hänelle tulee huumaantunut, päättäväinen ilme: hän on kiihottunut. Kiipeän päälle, selin häneen, naama tuulilasiin päin. Puristun rattia vasten, ja kun aletaan liikkua, torvi päästelee vingahduksia kuin matkisi minua, ja tuulilasi…

*****

"Lue tämä kirja ja pysy sinkkuna."

- Financial Times -

*****

Dekkarit Leena Lumissa

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet  Aletheia  Irene  Anna Amnell Tessa  Annami, Kirsi, Susa, Elina,  Minna, Villasukka kirjahyllyssä, Laura/Lukuisa, Krista, Kirjasähkökäyrä,  Noora, Annika K. ja Amma 

Uneksin hänestä aivan hiljaa, - viinissä on kirpeä...

Uneksin hänestä aivan hiljaa, - viinissä on kirpeä mullan ja auringon maku, - saksofonin ääni liukuu varjoihin. Hän on juuri se tyyppi, josta jokainen mies kerran uneksii, jonka kylmyys on tulta ja kuolemaa, jonka saavuttamattomuus voi viedä maailman loppuun.

Näin on hyvä, kun olemme sylityksin, kun vavahtavana hetkenä ahmaisen omaan suuhuni hänen hehkuvan henkäisynsä nyyhkäisyn kaltaisena.

Lopulta kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi, - Raoul oli niin kuin lämmin haalea kylpy. Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä, valtava, tukehduttava. ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottamaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin.

Kuuma tuli läikähti taas sydämessäni ja unohdin kaiken muun pidellessäni häntä sylissäni ja hän oli kuin vaahtoa ja ruuusja sylissäni ja hänen ihmeelliset silmänsä olivat minulle portti paratiisin riemuun.

Läheisyytesi. Ihmisen lämpö. Kosketuksesi. Voima joka oli väkevämpi minua. Väkevämpi hyvyyttä, kunniaa, ihmisten maailmaa. Oma voimattomuuteni sai minut nyyhkäisemään. Läheisyytesi sai minut kouraisevasti nyyhkäisemään. Miten olisin voinut luopua sinusta. Kun kohtasimme, kun olimme kahden, kaikki oli taas niin yksinkertaista. Kaikki oli hyvin.

- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)

Ne Me Guitte Pas

Leena Lumin kirjallinen kattaus syys-talvikaudelle 2013

Esittelen nyt ne syyskirjauutuudet, jotka aion teille lukea tulevalla syys-talvikaudella. Jätän epämieltymysvarauksen, sillä kuten olen useasti todennut, en ala teilaajaksi. Kirja on ja pysyy luvussa, jos minulla on siitä vähintäin puolet hyvää sanottavaa, muuten siitä ei kuulu. Olen oppinut jättämään kesken kirjat, jotka eivät minua sytytä. Elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille ja sen, mikä on huono kirja, määrittää kukin lukija kohdallaan ihan omien mieltymystensä mukaisesti. Joskus, hyvin harvoin, tapahtuu, että en tavoita harrastekirjojen tai lastenkirjojen kohdalla kuvaajaa, joten ilman kuvia en laita puutarha-, sisustus-, luonto-, ruoka-, taide- tai lastenkirjoja. Toisaalta olen viikonloputkin metsästänyt kuvalupia USAa myöten, joten eiköhän se tästä jatkune entiseen malliin. Osa syyskauden kirjoista on ilmestynyt etuajassa ja jos olen kirjan jo teille lukenut, linkitän sen.

Tällainen kirjakattaus olisi luvassa:

Anilda Ibrahami: Ajan riekaleita (Tammi) // Lue myös Ibrahamin Punainen morsian!

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit (Tammi)

Fredrik Erikson: Silliä ja silakkaa (Tammi)

Leena Luoto, Salla Savolainen, Heikki Luoto: Puutarhurin syksy ja talvi (Tammi)

Tove Appelgren, Salla savolainen: Vesta-Linnea kuunvalossa (Tammi)

Tommy Hellsten: Oivalluksen kynnyksellä (Minerva)// Lue myös Pysähdy - Olet jo perillä!

Olle Lönnaeus: Menneisyyden hinta (Minerva Crime)

Peter James: Kuoleman koura on kylmä (Minerva Crime) Lue myös Kuolema katsoo kohti!

Gaby Dalkin: Kaikki avokadosta - 80 herkullista ja terveellistä reseptiä (Minerva)

Nora Surojegin, Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö (Minerva)  // Lue myös Untu ja sydäntalven salaisuus!

Kirsti Ellilä: Kaivatut (Karisto)

Ulla Liukkonen, Helena Lylyharju, Kari Martiala: Karjalainen keittiö - Uusia tuulia perinneruokiin (Karisto)

Ingrid&Pelle Holmberg: Herkkuja sienistä (Karisto)

Aura Sevón&Paula Lehto: Aika metka retki (Karisto)

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (Shildts&Söderströms)

Cilla&Rolf Börjlin: Nousuvesi (Shildts&Söderstörms)

Cecilia Samartin: La Peregrina (Bazar)

Hjorth&Rosenfeldt: Tunturihauta (Bazar)

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (Atena)

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset (Siltala)

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus)

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus) Lue myös Merenneito!

Anne Holt: Kuollut kulma (Gummerus)

Virginia Woolf: Vuodet (Savukeidas)  Lue myös Menomatka!

Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava)

Patricia Cornwell: Paljaat luut (Otava)

Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen (Into)

Berglund, Heinimäki, Rinta-Huumo, Antti Vahtera: Roasta viiniin - Makumatka Euroopan halki (Otava)

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää (WSOY)

Mikko-Olavi Seppälä: Hymyily, kyynel, laulu (WSOY)

Kaisa Kuokka, Aleksi Kuokka: 24 askelta jouluun (WSOY)

Vuoden Luontokuvat 2013 (WSOY ja Suomen Luonnonkuvaajat ry)

Ilona Pietiläinen: Lumoava joulu (Docendo)

Tässä pääosin tuleva syys- ja talvikausi. Yhteen kirjaan en saanut vielä kansikuvaa eli on teon alla. Lainasin myös kirjastosta pari kirjaa, jotka olen jo kauan sitten halunnut lukea, mutta en vain ole ehtinyt. Katsotaan nyt...

Syys-talvikauden muuta ohjelmaa on valita Vuoden 2013 kaunein kirjan kansi sekä tietysti valita vuoden parhaat kirjat. Ensin mainittu on samalla arvonta, jossa palkintona kertaalleen luettuja kirjoja, joita voi sitten vaikka antaa joululahjaksi ellei itse tarvitse. En aio hukkua kirjojen mereen, vaikka se ei lukuhullulle kaikkein pahimmalta ensiajatuksella tunnukaan;)

Lukuun tulevien kirjojen listalla on yksi huomattava erikoisuus eli vihdoinkin luen Westön kirjan. Olen jo vuosia kantanut kukkarossani erästä hänen kolumniaan, joka koskeen musiikkia ja siitä löysin tämän biisin, jonka sävelin lähdemme nyt jatkamaan päiväämme:

How Can We Hang On To A Dream

Love
Leena Lumi

Nora Surojegin, Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö

Äitipöllö hoputti leikkiviä poikasiaan pesäkoloon. Oli aika mennä nukkumaan. Pikkupöllö ei kuitenkaan halunnut, vaikka pöllöt nukkuvat päiväsaikaan. Se tuijotti lumiseen maahan. Vain aikainen lumikello työntyi lumen läpi aamuaurinkoa kohti.

Silloin Pikkupöllö näki keväthangella jotain ihmeellistä. Siellä liikkui jokin valkoinen olento, joka yhtäkkiä katosi lumeen, aivan kuin se olisi ollut näkymätön! Silloin Pikkupöllö saa parhaan ajatuksensa ikinä: siitähän tulisikin tuollainen!” Se kipitti äitinsä luo ja sanoi:

'Minä haluan olla valkoinen pitkäkorvainen maapöllö. Muutan tuonne alas.'

Äitipöllö katsoi Pikkupöllöä ja hymyili.

'Etkös kuitenkin jäisi täne meidän kanssamme?'

'Ei, minä haluan hyppiä näkymättömänä tuolla lumessa. maapöllöt eivät asu puussa.'

Hyvä on, äiti huokaisi. 'Ole sitten varovainen ja tule pian takaisin.'

Pikkupöllö kapusi varovasti puunrunkoa pitkin maahan.

-        Pikkupöllö on Nora Surojeginin kertomus Pikkupöllön seikkailusta itsensä etsimisessä. Kirjan hurmaava kuvitus sekä kansi ovat Pirkko-Liisa Surojeginin ja kustantaja on Minerva.  Vaikka kuvateoksen kohderyhmäksi ilmoitetaan kustantajan nettisivuilla 2-7 -vuotiaat, tämä kirja on oman kirjavuoteni odotetuin teos. Luettuani  Surojeginien Untuja sydäntalven salaisuus aloin innokkaasti etsiä Surojegineiltä muita kirjoja ja löytyihän sellainen eli Pikkupöllö japaniksi! Japanilaisten hienovireinen kauneudentaju on kuin geeneissä saatu ja he osaavat ihastella kauneutta monipuolisesti Tove Janssonin muumeista Alvar Aallon arkkitehtuuriin ja Surojeginien Pikkupöllöön.

Kirjan tarina taas mielestäni on niin lapsille kuin aikuisille. Kun Pikkupöllö etsii itseään ja haluaa olla milloin valkoinen pitkäkorvainen maapöllö, karhun tavattuaan karvakynsipöllö ja oravan kanssa ystävystyttyään hyppivä häntäpöllö, hän kysyy samalla, saako hän olla oma itsensä. Tässä kohden en voi olla viittaamatta juttuuni Saatko sinä olla sinä?Saanko minä olla minä?  Siinä, missä me haluamme olla vaikka mitä muuta kuin oma itsemme ja yritämme liikaa, suoritamme elämää, Pikkupöllö omassa mittakaavassaan tekee aivan samaa. Hänelle ei riitä olla kuin muut sisaruksensa ja niinpä viisas äitipöllö ymmärtää päästää pöllölapsensa seikkailuun, jolta ei vaarojakaan puutu. Äiti tietää, että poikasen on itse löydettävä omat siipensä ja tuuli siipiensä alle.

Olen hyvin heikkona kauniiseen kuvitukseen ja siksi omistan mm. Beatrix Potterin Petteri Kaniinin Satumaailman, joka sisältää Potterin koko tuotannon. Pidän myös Eric Kincaidin kuvituksesta kirjaan Saarnimajan tarinoita ja kaikkia en edes muista, mutta eräs kuva on tallentunut minuun nyt kauneimpana lastenkirjakuvana ikinä.

Pikkupöllö haluaa olla kuin jänis. Hän haluaa olla valkoinen pitkäkorvainen maapöllö, mutta vähän jäniksen elämää koettuaan hän huomaa olevansa jotain muuta. Ennen tätä kuvaa on hauska kertomus Pikkupöllön yrityksistä loikkia lumessa ja sitten sivu kääntyy ja tulee tämä herkkä kuva: Lumen hellyys, erilaisen ja pienen hyväksyminen…

Koska Pikkupöllön pääkohderyhmä ovat lapset, joutuu pieni itsensä etsijä tietenkin pikkuvaaraankin ja sen aiheuttaa karhun kohtaaminen.  Pikkupöllö huudahtaa:

-        Minustakin tulee suuri ruskea karvakynsipöllö!

Vaan äkeä karhu vastaakin, että ’minä olen nukkunut koko talven ja olen nälkäinen. Mene tiehesi tai pistän sinut poskeeni!'

Samalla karhu kuitenkin huitaisee Pikkupöllön tiehensä, joten mitään liian surullista ei tapahdu: Kirjaa voi siis hyvin lukea perheen pienimmille. Oravan kanssa seikkaillessaan Pikkupöllö saa hauskasti huomata ettei hänestä ole hyppiväksi häntäpöllöksi.

Pikkupöllö vaipui mietteisiinsä. Se tiesi nyt, ettei se ollut hyppivä häntäpöllö.

Metsä oli tumma ja hiljainen. Pikkupöllö istui murheellisena ja katsoi, kuinka kuu nousi.

Sitten tulee se kohta, jossa äitipöllö löytää poikasensa ja toteaa:’ Mitäpä jos olisit ihan vain pöllö?’ 

Äiti opettaa ja näyttää, miten ihanaa on olla oma itsensä samalla kun sen sisarukset harjoittelivat lentämistä.  Mutta Pikkupöllö nukkui jo seikkailusta uupuneena ja näki unta, jossa se liiti onnellisena korkealla metsän yllä.

Nora ja Pirkko-Liisa Surojeginin Pikkupöllö on minun tämän vuoden ykköskirjasuositukseni lapsille ja kaikille itseään etsiville kuin myös erityisen kauniita kirjoja halajaville.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Ulla

*****

Kirjan  kaunis kansi Japanissa:

♥♥♥♥♥


Lastenkirjat Leena Lumissa

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Hän hautasi kasvonsa äidin yksityiseen tuoksuun joka tuntui selvänä, vaikka monta päivää oli kulunut siitä kun äidillä oli ollut nämä alusvaatteet yllään. Niistä leyhähti kirpeä tuoksahdus kylmään huoneeseen, ja hetkisen hän kuvitteli, miten koirat porhaltaisivat sokaistuneina maisemassa yksin tämän hajun ohjaamina, hakisivat sen rakastavaa lähdettä lumen alta ja aluskasvillisuuden seasta. Hän voisi kulkea koirien perässä. Hän pudotti kaikki vaatekappaleet yhtä lukuun ottamatta takaisin koriin, tunki ne isän vaatteiden alle ja vei valitsemansa vaatteet alakertaan ja antoi Foixille, joka odotti koirien kanssa oven takana.

Colm Tóibínin novellikokoelma Äitejä ja poikia (Mothers and Sons, Tammi 2013, suomennos Kaijamari Sivill) on kuin kaunis irlantilainen melankolia: aurinkoa ja sadetta, kohtaamisia ja menetyksiä. Tämä kaikki Tóibínin hellänkarhealla kirjailijaäänellä, jossa pirskahtelee kuin jokin salainen mauste, kätketty huumori, hieman tummahko sellainen. Viime mainittu tulee esiin etenkin aloitusnovellissa Järkimies tai niin ainakin minä koin jutun harkitsevan rikollisen, joka on päättänyt selvitä elämässään kaikesta huolellisella suunnittelulla viinaan menevästä ja lörpöttelevästä äidistä huolimatta.

Novellissa Laulu, kaksikymmentäkahdeksanvuotias Noel näkee ja etenkin kuulee äitinsä yhdeksäntoista vuoden eron jälkeen. Laulu on kuin surumielinen sävel, joka herättää monia kysymyksiä, mutta ei anna vastauksia. Sen sijaan Laulu vie lukijan iiriksi laulettuun esitykseen ja siinä kohtaavat…

Pelin henki on kirjan toinen pidempi novelli ja se kertoo sisukkaasta Nancysta, joka ympäristönsä estelystä huolimatta mahdollistaa oman suuren unelmansa. Seuraavat viisi novellia, Pelin henki, Famous Blue Raincoat, Pappi suvussa, Matka ja Kesätyö, kertovat kukin oman kiintoisan, arkisen eleettömän, mutta pienen ihmisen kannalta suuren tarinan. Tätä kliseetä ’pienen ihmisen suuri tarina’ voi lukija miettiä vaikkapa lukiessaan Pappi suvussa, joka kertoo Mollysta ja hänen pojastaan Frankista jotain, mitä on mahdollista lukea silloin tällöin vaikka iltapäivälehtien lööpeistä.

Pidän kuitenkin kirjan johtonovellina Pitkää talvea, joka olisi sopinut vaikka kirjan niminovelliksi.  Alun sitaattikin on siitä samoin kuin tämä:

Miquel kuvitteli, miten kirjoittaisi Jordille näistä uutisista. Meidän äiti on kadonnut, kuollut, makaa jäävuoren alla. Ja meidän pitää vahtia taivasta korppikotkien varalta sitten kun lumi sulaa että löydämme hänet ennen niitä. Sinun sängyssäsi nukkuu hiljainen ja surullisen näköinen tumma poika, joka tuli vähien vaatteidensa kanssa ja on näköjään valmis tekemään naisten töitä. Hän on muuttanut minun viereeni, kuulen hänen kevyen ja säännöllisen hengityksensä. Aamulla yritän järjestää hänelle nukkumapaikan jostain muualta.

Kiinnyin, siis suorastaan kiinnyin, Colm Tóibínin pienieleisesti paljon kertovaan tyyliin jo kirjassa Brooklyn ja sama tunne jatkui kirjassa Äitejä ja poikia, mutta nyt novelleina. Novelli on hankala laji. Se ei ole yhtä suosittua kuin pitkä proosa, mutta novelleilla on oma lukijakuntansa. Itselleni ikimuistoisin on Raymond Carverin novellikokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Vähemmän lämpimällä sydämellä Colm Tóibín kulkisi hyvin carverilaisissa tunnelmissa: Kumpikin kirjoittaa arjesta ja pienistä ihmisistä arjessa. Kummankin novelleissa odottamaton salama, sattuma, onnettomuus suistaa ihmisten elämän raiteiltaan. Pidän paljon myös Herta Müllerin Matala maa novellikokoelmasta, jossa ihmiset kärsivät menetysten ja järjestelmän rattaissa. Müllerin kieli on aivan oma lukunsa, sillä se on runoproosaa ja siis kuin asteen taiteellisemmalla tasolla.

Luin Äitejä ja poikia sillä suven viikolla, jolla ei ollut ollenkaan omaa rauhaa.  Pitkän proosan lukeminen alituisesti keskeytettynä ei olisi onnistunut. Novellille on aina aikansa ja paikkansa ja joillekin novelli on suorastaan intohimo!

Vain Pitkän talven kohdalla tunsin kaipuuta jatkoon. Ei niin, että muut novellit eivät olisi olleet hyviä tai jopa erinomaisia, vaan siksi, että toinen tarina novellinakin on jo kuin ihan valmis, kun taas toinen huutaa jatkoa…jatkoa, jonka voi nähdä vaikka elokuvana:

Miquel katsoi ympärilleen ja tiesi, että voisi syleillä Manoloa tällä tyhjällä tiellä niin kauan kuin tahtoi ja pitää niin lähellä kuin halusi. Hän kietoi käsivartensa Manolon ympärille ja tunsi lämmön kuljettaessaan käsiään hänen takkinsa alla. Hän tunsi Manolon hiestyneen paidan ja tunsi Manolon sydämen jyskytyksen. Hän veti paitaa ja laski kätensä Manolon selän lämpimälle iholle. Manolo käpertyi häntä vasten, antoi vartaloiden painautua kiinni toisiinsa, hautasi kasvonsa Miquelin olkapäähän mutta jätti kätensä pitkin kylkiä niin kuin ne olisivat olleet kiveä.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Bleue Katja/Lumiomena   Sanna  Kaisa Reetta

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus...

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus
niittyvilla, kurkien untuvaa

ja niin olit itsekin 
rakastetun käsien jäljiltä

kosteikko

ja kun jonakin päivänä
puhkesi lämmin itku
maanalainen vesi kohosi alhaalta
ja puhkaisi sinuun uuden väylän

ymmärsit että se oli samaa juurta 
että elämä alkaa vedestä

henkinenkin, ja sinä halusit kirjoittaa runon
kosteikkojen puolesta, kaikenlaisten kosteikkojen puolesta.

- Sirkka Selja -
Pisaroita iholla (WSOY 1978)
kuva Petri Volanen (Paratiisi, Minerva 2011)

Vaikka on viikonloppu ja suvi, ajattelimme...

Vaikka on viikonloppu ja suvi, ajattelimme mennä oikeisiin elokuviin sunnuntaina tai maanantaina. Helsingin Sanomat hehkutti tänään Veli-Pekka Lehtosen jutussa Vielä kerran, Ethan ja Julie, elokuvaa Rakkautta ennen keskiyötä niin tyköottavasti, että olen myyty. Lisäksi googlasin muitakin arvosteluja ja tämä Richard Linklaterin ohjaama Before Midnight mainittiin koko trilogian parhaaksi. Muita emme ole nähneet, mutta katsommekin mieluiten parasta;)

Filmissä nelikymppiset Céline ja Jesse lovat perhelomalla Kreikassa. Auton takapenkillä nukkuvat kaksostytöt ja Jessen teinipoika lähtee äitinsä luo Yhdysvaltoihin. Siis ehdottomasti bonusta filmille on, että se tapahtuu Kreikassa ja että se on trilogian arkisin. Pidän arkikuvauksista, joista yhtenä parhaimmista muistan

brittiläisen Vuosi elämästä. Elokuvasta kirjoitin enemmän jutussani Rakastan kirjoja, mutta elokuvat

Saatan olla poissa koneelta joitakin päiviä, mutta olen lukemassa kahta aivan erilaista tiiliskiveä: Dekkaria, jonka 'kaikki' ovat jo lukeneet sekä Virginia Woolfia. Lisäksi luvussa myös eräs kirja, jota viikko sitten katselin Akateemisessa ja nyt se on minulla...Ja sitten pitäisi viettää vähän myös perheaikaa...

Lumottua sametti-iltakuukauden viikonloppua kaikille!

Love

Leena Lumi

Before Midnight

Mansikka-kotijuustosalaatti

Serkulla saimme nauttia mansikka-kotijuustosalaattia ja siihen sopivaa sitruunakastiketta. Mielettömän hyvää! Mansikka-aika ei ole ihan ohi, sillä serkkuni oli ostanut syyspolkaa, jota oli myynnissä ainakin vielä viikko sitten. Ohje on Maku-lehdestä 3/2013.

1 keräsalaatti
0,5 rku rucolaa
0,5 l mansikoita
1 rs (250 g) kotijuustoa (serkku käytti Arlaa)
500 g vesimelonia
2 kevätsipulia varsineen (serkku käytti punasipulia)

Sitruunakastike

0,5 dl rypsiöljyä
2 rkl sitruunamehua
1 rkl valkoviinietikkaa
2 tl sokeria
1/4 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria

Sekoita kastikkeen ainekset keskenään.

Huuhtele ja kuivaa salaatit. Perkaa ja viipaloi mansikat. Valuta juusto ja paloittele se. Kuori meloni ja leikkaa se paloiksi. Leikkaa sipulit ohuiksi viipaleiksi.

Rakenna salaatti tarjoiluastiaan kerroksittain. Valuta päälle kastiketta.

Tarjoa salaatti tuoreen rapeakuorisen leivän kanssa kesäisenä lounaana.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa