sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Tämän runon haluaisin kuulla - Kaikkien aikojen rakastetuimmat

Runo on toivojalleen merkityksentäysi. (Satu Koskimies)

Satu Koskimiehen toimittama upea juhlateos Tämän runon haluaisin kuulla – Kaikkien aikojen rakastetuimmat (Tammi 2014) sisältää 600 yhteen kirjaan, kauniiden, Markko Tainan suunnittelemien kansien väliin koottua runoa eräästä Suomen radiohistorian pitkäikäisimmästä ja pidetyimmästä ohjelmasta Tämän runon haluaisin kuulla. Ohjelma kuultiin radiosta ensimmäisen kerran lokakuun 7. päivänä 1967. Kysymyksessä on siis kotimainen runous eli nyt ei siis Charles Baudelairea, ei Wislawa Szymborskaa, vaan runoja kansalta, joka on aina laulanut runoillaan kenet haluaa suohon!  Siinä missä joskus vähän toivon enemmän tulta suomalaisilta miesprosaisteilta, en ole ikinä muuta kuin kehunut suomalaisia runoilijoita sukupuoleen katsomatta.

Niille avuksi, jotka eivät olleet syntyneetkään, kun tämä ohjelma alkoi, on kirjan alussa Koskimiehen kiinnostava kertomus ohjelman vetäjistä, sen suosiosta ja suoran lähetyksen jännityksestä, kun Satu Koskimies ja ohjelman toinen juontaja Juha Virkkunen aloittivat rinnakkaisen Runo on vapaa -puhelinkontaktiohjelman 1982. Myös siitä, miten usein kysymys kuului vain ”mistä saisi runon sanat!" Toivottu runo kuultiin sitten ohjelmassa arkistoäänitteenä tai toimittaja tilasi sen lausujalta uuden tulkinnan näin samalla kerryttäen radion ”runopankkia”. Tallennus jatkui ja jatkuu yhä.

Näistä ohjelmista on syntynyt jo kolme antologiaa. Nyt ilmestynyt teos on ytimeltään kolmen aiemman runoista seulottu ja uudeksi kokonaisuudeksi toimitettu  tuoreutettu kattaus, jossa mukana on paljon uusia 2000-luvun runoja, mutta edelleen kyseessä ovat kaikkien aikojen rakastetuimmat runot.

Satu toteaa:

Suorassa lähetyksessä on vahva jännitysmomentti. Kaikki taphtuu livneä, juuri nyt. Ilmassa on sähköä, reaalisen läsnäolon tuntu. Runo on se "yhteinen hiili", johon toivoja, lausuja ja toimittaja(t) kuin leirinuotiolla istuen puhaltavat hehkun.

Siinä missä eräät ajan pölyttämät runot ovat kadonneet yhteisestä kuuntelumuistista, uutta yllätyksellistä raikasta runoa on tullut sijaan. Runovalinnoissakin näkyy, että suomalaisessa runokulttuurissa on vuosituhannen vaihtuessa ja sen jälkeen eletty vilkasta löytöjen aikaa.

Ilmestyvää – mutta yhtä hyvin vanhempaa – runoutta pitävät hengissä lyriikalle sydämensä menettäneet bloggarit. He jakavat oman lukuelämyksensä toisille. Verkosto verkostoituu, kasvaa, runo kipinöi.

Minulla on kiinnostava ja runollinen historia kirjan toimittaneen Satu Koskimiehen kanssa. Hän kirjoitti vuonna 2009 kirjan Hurmion tyttäret, jossa kertoi fiktion ja faktan keinoin runoilijoista Katri Vala ja Elina Vaara. Olin sinä vuonna aloittanut kirjablogin pitämisen ja lukuvuoteni toiseksi parhaaksi kirjaksi tuli Koskimiehen Hurmion tyttäret., joka oli samalla paras kotimainen teos Lumissa. Olin aina palanut liekeissä Katri Valasta ja kun menin seuraaville kirjamessuille, hankin myös Vaaran Kootut runot. Vaara ei kuitenkaan ollut minulle. Hän eli pitkän ja avioeroja ja uusia liittoja sisältäneen elämän, mutta en saanut itseäni edes lämpimäksi, kun taas Valan, varhain kuolleen, tulisieluisen Valan, runot ovat kärventäneet minua jo teinivuosista ja yhä edelleen. Edesmennyt ystäväni Eve Rehn (ent. Kuismin) oli Rilken runojen suomentaja ja miten ollakaan, kun hän tiesi, että mitään parannusta ei ole luvassa, vaan kuolema tulee, hän kirjoitti mm. facebookiin itsensä kohdalle yhden säkeistön Katri Valan runosta Kukkiva maa, joka myös löytyy Tämän runon haluaisin kuulla kirjasta:

Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!

Ottaessani lukuun Tämän runon haluaisin kuulla, tiesin jo etukäteen, että en osaa arvostella runoa, tunnetilaa.  Miksi sitä pitää arvostella? Runo on vapaa lintu ja tekee pesän sinne minne huvittaa. Se ei tule kun sitä kutsut, mutta se tulee kun sitä vähiten pyydät. Ja silloin se on minulle, sinulle, kohtaamispaikka, jossa voimme jakaa saman tunteen, saman hurmion.  Tai – voimme lukea sen ihan yksin sohvan nurkkaan käpertyneenä, kenenkään sitä lukematta, kenenkään toisen äänen sitä häiritsemättä. Olen kuullut paljon Yrjö Jyrinkoskea, Ella Erosta ja montaa muuta, olen jopa itse lukenut runoja julkisesti, mutta minulle runo on hiljaisuuden hiillos, se johon puhallan, kun huvittaa ja teen sen mieluiten yksin. Kun löytää sattumalta toisen, joka syttyy samasta runoilijasta/runosta, se on niin kaunis kaarisilta, että vetää vertoja jopa Aale Tynnin lumoavalle ja rakastetulle Kaarisillalle.
Luen runoja joka päivä. Kaikki rakkaat runoilijani ovat kanssani kaiken aikaa ihan liki. Käden ulottuvilla. Sielun liki.

Luin muuten Koskimiehen toimittaman Tämän runon haluaisin kuulla jokaisen runon kahteen kertaan.  Ja mietin, että tässä ovat Suomen kansan rakastetuimmat runot. Monelle runoa toivoneelle, nämä runot ovat merkinneet todella paljon. Löysin monta itsellenikin tärkeää runoilijaa ja ilahduin kovasti kun Onerva oli mukana. L Onerva – Liekkisydän on yksi tärkeä teos minulle kera Hannu Mäkelän koskettavien alkusanojen, joita lukiessa en voi olla kyynelehtimättä. Onerva paloi ja siihen tuleen vastasi Suomen kansan sydänten tulkki, runoilija Eino Leino. Onervan intohimorunoja Leinolle ei tässä kokoelmassa ole, mutta on värisyttävä Geisha sekä Resitatiivi:

Ei onnea luotu minulle,
se luotiin muita varten,
se luotiin perhojen iloita
ja leikkiä nukkelasten. –
Jos en sitä itse ma särkiskään,
sen särkevät multa toiset:
nuo sääntöjen säveät seuraajat,
nuo homeisten lakien loiset,
joiden järki on jäykkä ja pimeä
ja tunne kuin tahkottu kivi,
mielipitehet museon hyllyltä
ja sielu kuin kirjan rivi,
joiden silmät on kierot ja karvahat
sitä kaikkea kaunista kohti,
joka lainakaapuja halveksii
ja omilla liikkua tohtii.

Te luulette, että mun henkeni
valeviisauteenne viihtyy:
mitä enemmän minua kiusaatte,
sitä enemmän mieleni kiihtyy.
Te luulette, että mun henkeni
veriottelussamme taipuu:
mitä enemmän minua sorratte,
sitä enemmän valtanne vaipuu.
Näennäisesti kenties taipua voin
yli voimien käypään valtaan,
vaan kahleissa sittenkin säilytän
oman henkeni uhri-altaan;
ja jos ette elää salli mun,
niin tappakaa minut vainen:
minä olen vankina vaarallinen
ja kelvoton alamainen!

Nyt on ihanaa saada kertoa, että kirjasta löytyy Lauri Viljasen yöllisten usmain Tähtikeinu, Aila Meriluodon muistoruno Jälkeenpäin, Aale Tynnin ikirakastettu Kaarisilta, Aaro Hellaakosken omistava Rakastaja, Kaarlo Sarkian intohimoinen Georgiini, Eino Leinon jumalainen Notturno ja tämä Pentti Saarikoskelta:

minä rakastan sinua
          niin kuin vierasta maata
                          kalliota ja siltaa
niin kuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta
        minä kävelen sinua kohti maailmassa
   ilmakehien alla
              kahden valon välistä
minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua

Uuno Kailaan Pieni syntinen laulu on ollut kuuntelijoiden toivoma, mutta kuka muistaa Kailaan dramaattisen runon Kumpi? Se vetää vertoja kirjassa olevalla Yrjö Jylhän runolle Häätanhu – kohtalokkuudessa. Mika Waltarilta kirjassa on suosikkirunoni häneltä eli Nuoruus, mutta Yrjö Kaijärven osuus teoksessa ei vastaa hänen hämmästyttävintä ominaislaatuaan: Yrjö Kaijärvi on yksi minut eniten yllättänyt suomalainen intohimon runoilija ja hänen runoistaan ’kuumimmat’ löytyvät Rafael Koskimiehen toimittamasta teoksesta Yrjö Kaijärven kauneimmat runot. Ehkä suuri yleisö ei ole niitä vielä löytänyt ja minäkin puolivahingossa sain mammaltani pienen vihreänahkaisen kirjan täynnä kuumaa huumaa. Jollakin mielettömällä tavalla loppusoinnullisuus vain sopii Kaijärven vahvaan lyriikkaan.

Minulla oli runollinen ystävä, joka rakasti Elvi Sinervoa! Hän olisi pitänyt Nataliasta ja hämmästellyt runon ajankohtaisuutta juuri nyt:

Maa vieras on ja kylmä kevät sen,
Natalia,
sua paleltaa.
Niin kaukana on ikäväsi maa.
Jo tuoksuu yössä aistit huumaten
akaasia.

Taas kerro mulle maasta nuoruutes,
Natalia.
Sua kuuntelen,
ja tunnen veres virran lämpöisen,
kun hehkuun jähmettyneen sydämes
saa Ukraina.

Vaan silmäis sinen viha tummentaa,
Natalia,
kun muistat taas:
on vieras hävittänyt armaan maas.
Vain koirat raunioita samoaa.
Oi Ukraina!

Maa vieras on ja vieras kansa sen,
Natalia,
sua tunne en.
Jaan osas vain ja sellin kivisen,
ja unes: kerran tuoksuu sullekin
akaasia.

Niin vitkaan siirtyy varjo ristikon.
Natalia,
oi kuuletko:
soi yössä rakentajain laulut jo.
He palaavat, ja silloin vapaa on
taas Ukraina.

Tässä runon ystävälle huima lahjakirja: 600 rakastetuinta runoa kauniiden kansien välissä, teos, joka samalla on antologia lähes 50-vuotisesta Tämän runon haluaisin kuulla –ohjelman historiasta. Runot kertovat, mitä me olemme halunneet kuulla. Ne ovat tuntojemme tulkki ja virta, joka kuvaa puolivuosisataista mielentilaamme. Kuvittelen itseni toivomaan runoa tähän ohjelmaan: ”Minulla on ollut vuosikymmeniä matkassani runo, joka alkaa näin ’Oli kerran, muistatko vielä/ sadun penkit ja puistikon?/ Älä pelkää/ koske en siihen/ kuut kulkivat/lunta jo on. / Tuli talvi ja silmäsi kauniit…’ Niin, kukahan on tämän runon kirjoittaja? Onko hän Oiva Paloheimo vai joku muu?”

Voisin kirjoittaa runosta ziljoona sanaa tai en yhtäkään, sillä hiljaisuus on yksi runon koti. Ja avoin mieli sekä antaumus. Tehän arvaattekin jo, että tätä kirjaa ei ole voitu tehdä ilman lumen ja tuulen runoilijaa Mirkka Rekolaa (26.6.1931-5.2.2014). Onko suomalaista runoutta ilman Rekolaa? Ei ole. Lopetamme Mirkan runoon, jolla…

Uneen viimeinkin lipua
vailla ruumiinsa kipua
tunneista loputtomista.

Vaipuisin hiljaa sinne päin,
missä pienen vaahteran näin
leikkivän keltaisin lehdin.
Sanoisin: Nyt minä ehdin.
Nyt olet tähti
nyt olen maa.
Tuulessa saatamme koskettaa.

*****

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Vastaan taas ja mieluusti puutarhahaasteeseen!

Sain Tiinalta blogista Pionihulluutta ja puutarhaunelmia puutarhahaasteen, jossa vastataan alla oleviin kysymyksiin. Ellei halua johonkin sanoa mitään, sen voi jättää vastaamatta. Kiitos, Tiina♥

1. Kerro puutarhastasi, minkä kokoinen se on? Minkä ikäinen ja millä vyöhykkeellä?

Koko tontti on noin 3000 neliötä, josta puolet luonnonlehtoa ja loput puutarhaa, joka on kolmessa tasossa sisältäen ison kallion. Lehto on niin hoidettu, että se alkaa olla metsäpuutarhaa. Vähän ehkä vielä kärhöjä sinne etc. Lehdon alaosassa on kaarisilta, vaatimaton kuupuutarha sekä istuinryhmä. Puutarha on ollut nyt minun näköiseni vuodesta '85 ja me myös laajensimme puutarhaa ostamalla lisämaaksi viereisen tontin. Keski-Suomi on pääosin vyöhykettä IV, mutta koska Päijänne ympäröi kotisartamme, on vyöhykkeemme III.
2. Kuinka kauan olet ollut puutarhaharrastaja ja miten innostus puutarhaan syttyi?

Kaikki alkoi jo pienessä merenrantakylässä, jossa olin 4H-kerhossa ja viljelin omaa kasvimaata. Samoihin aikoihin tuli luettua liian monta kertaa F.H.Burnettin Salainen puutarha tietyin seurausvaikutuksin...Myöhemmin keräsin koulussa kasveja tuplan mitä piti eli todella nautin kasviopista ja sitten olin muutamia vuosia ilman puutarhaa, kun oli ensimmäinen sesonki ruuhkavuosia, mutta kun '85 muutimme tänne harjukaupungin saarelle aloin puutarhailun tosissani. Yhtäkkiä huomasin puutarhamme olevan lehdissä ja televisiossa ja kierrätin puutarhaharrastajia ja jopa kokonaisen koulun luokkineen tutustumassa noin 400 kasvilajiimme, joita olimme keränneet aina alppeja myöten. Tällainen kaikki on pitänyt jättää kirjabloggaamisen myötä...

3. Minä vuonna aloitit bloggaamisen ja mikä siinä on mielestäsi parasta?

Aloitin kirjabloggaamisen helmikuussa 2009. Samalla aloin vähitellen raottaa puutarhaani ja lopulta aloin rakentaa suosikkikasveistani omaa tiedostoa Leena Lumi's Flower Power. Siellä esittelen kasvin kerrallaan ja usein siihen liittyy myös joku tarina. Tuon blogiini myös paljon puutarhakirjoja ja tänä vuonna enemmän kuin ikinä. Parasta ovat tietysti kukat ja kirjat. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee kuin kukkia, kirjoja ja rakkautta.

4. Mitkä ovat blogisi tärkeimpiä teemoja?

Kirjat, kirjat ja kirjat. Sitten tulevat puutarha ja kaikki muu.
5. Kuinka monta lukijaa käy blogissasi kuukausittain?

28 000-30 000
6.  Miten blogisi nimi syntyi?

Rakkaudesta lumeen.
7. Mitä asioita kerrot blogissasi itsestäsi - mitä et?

On tietty yksityisyyden raja, jota on vaikea määritellä. Olen ottanut lukijani mukaan perheemme juhlahetkiin, iloon, suruun, arkeen, moneen. Nykyään saatan jo joskus pyyhkiä pois jotain kirjoittamaani herkemmin kuin bloggaamisen alussa eli ihan kaikkea ei todellakaan kannata kirjoittaa ulos.
8. Laita linkki tai kuva ensimmäiseen postaukseesi.

Ensimmäinen vuosi meni aika tarkasti kirjoissa yms. mutta 6.9.2010 löytyy jo juttu Puutarhan lumo     (Ylä- ja alakuvissa pilvikirsikka, josta löytyy enemmän juttua täältä )
9. Mikä on sinun mielestäsi paras tapa hankkia lukijoita- ja kuinka tärkeää on että muut lukevat blogiasi? Onko blogin tärkein tehtävä olla itselle puutarhapäiväkirja/lukupäiväkirja (minulla)?

Ehdottomasti kannattaa olla vain oma itsensä ja pitää huolta välittävästä vuorovaikutuksesta, jossa esim. kommentteihin vastataan kohtuuajassa. Minulle on osasta lukijoita tullut ystäviä, joiden kanssa vaihdetaan kuulumisia viikottain ja monen kanssa on tavattukin. Itse asiassa en alussa välittänyt yhtään jos joku luki Lumia tai ei. Kun aloin saada kustantajilta kirjojen arvostelukappaleita, tilanne muuttui ja jokainen kommentti oli kuin uusi tähti taivaalla. Puutarhapäiväkirja on minulle kirja, jossa on blancot sivut. Sinne vien kaikki istutustiedot, latinalaiset nimet, onnistumiset ja epäonnistumiset. Kuvien kannalta blogi on hyvä, mutta koska olen kirjabloggaja katson enemmänkin pitäväni lukupäiväkirjaa, jonka yhteyteen sitten tuon puutarhakirjoja ja omaa puutarhaakin.
 10.  Mikä on suosituin blogikirjoituksesi?

Puutarhan osalta se on esittely kirjasta Maanpeitekasvit, sillä siitä on ollut kiinnostunut jo 5 256 lukijaa. Omista kasvijutuistani suosituin on ollut Syyshortensia - Syyskesän iltojen valonkantaja, jota on lukenut jo 8 295 tästä hurmaavasta pensaasta kiinnostunutta.

11. Onko blogissasi kaupallisia tai muita yhteistyökumppaneita?

Monenlaista on tarjottu, mutta olen halunnut pysyä villinä ja vapaana. Voin mainita paikkoja, joista olen ostanut jonkun kasvin tai missä olen käynyt syömässä tms., mutta en hyödy noista kertomuksista taloudellisesti.
12. Kuinka paljon aikaa viikossa käytät blogin tekemiseen? Muiden blogien lukemiseen?

Liian paljon.  Yritys on vähentää...
13. Kerro paras/parhat vinkkisi aloittelevalle bloggaajalle?

Kannattaa olla vain oma itsensä, huomioida lukijat vastaamalla kommentteihin kohtuullisessa ajassa sekä muistamalla blogikollegoiden kanssa ystävällinen vastavuoroisuus.
14. Halutessasi laita kuva itsestäsi tai puutarhastasi.
Haastan edelleen Minttulin, Irenen, Anun, Cherin ja Tuijan!

puutarhaterveisin
Leena Lumi

What A Difference A Day Makes

torstai 27. maaliskuuta 2014

Verna Kaunisto-Feodorow: Reseptien aarteet - Sukupolvelta toiselle

Kautta aikojen äidit ovat välittäneet salaiset reseptinsä perimätietona tyttärilleen. Pöydälle nostettu leivontakulho on lupaus pyhästä. Itse sain ensikosketuksen ruoanlaiton iloon äidinperintönä. Keittokirjat kuuluivat iltalukemiston vakio-ohjelmistoon, ja yhdessä ja erikseen ohjeita kokeiltiin, mukailtiin, verrattiin ja sovellettiin. Vaikka yhteydenpitokeinot ovatkin rajusti muuttaneet muotoaan, lienee pyrkimys yhteyteen reseptien kautta säilynyt ennallaan. (Verna Kaunisto-Feodorow)

Verna Kaunisto-Feodorowin ruokakirja Reseptien aarteet – Sukupolvelta toiselle (Gummerus 2014) tarjoaa meille viiden sukupolven ruokaohjeita sekä näihin liittyviä tarinoita. Ruokasukupuu on silta sukupolvelta toiselle kantaen sitä perimätietoa ruoasta, jota valmistivat edesmenneet isovanhempamme tai jopa isoisovanhempamme.  Koska olen itse innokas kokkailija, sain Vernan kirjasta paljon muistoja omiin hetkiini karjalaisen mammani keittiössä, jossa karjalanpiirakoita leivottiin joka viikko, uunissa hautui harva se yö ohra- tai tattaripuuro ja karjalanpaisti oli jotain aivan muuta kuin mitä sillä ymmärrämme nykyään. Vernan kirjassa kerrotaan, mitä karjalanpaisti oli kauan sitten, miten puuroa haudutettiin heinälaatikossa ja millaista oli Elli-mamman maksalaatikko. Ohjeita on paljon ja niitä säväyttävät niin Vernan sukuarkiston vanhat mustavalkokuvat kuin houkuttavat koko sivun ruokakuvat, jotka on kuvannut Lasse Lecklin. Mikä parasta: Ruokaan kuin ruokaan liittyy tarina! Olen aivan heikkona kirjoihin, joissa ruoka ja tarina yhtyvät synnyttäen maagista realismia.

Minusta tuntuu, että niin anopillani kuin mammallani oli suviaikaan aina pöydässä tillikurkkuja. Unohdin ne vuosiksi, kunnes viime jouluna tein uutta antipastoa jouluaterialle eli graavisiikatartar, mäti-smetana ja mummonkurkut, joihin kuuluivat pitkät kiehkurat herkullisia etikkaisia kurkkuja. Söin ensimmäisen annoksen tuosta vain, joten oli pakko tehdä uusi satsi. 

Tässä Vernan Etikkakurkkusalaatti:

1 kurkku
1 rkl sokeria
1tl suolaa
1 rkl väkiviinaetikkaa
2 dl raikasta vettä
¼ jauhettua valkopippuria
1 dl hienonnettua tilliä

Huuhtele ja leikkaa kurkku ohuiksi viipaleiksi. Sekoita kulhossa muut ainekset. Lisää kurkut ja hienoksi hakattu tilli. Tarjoa kesäisen aterian, esimerkiksi sillin ja perunoiden raikkaana lisukkeena.

Reseptien aarteet -kirja tarjoaa ensin pikkuruokia, lisäkkeitä ja alkuruokia, sitten tulevat kasvis-, kala- ja liharuoat, jonka jälkeen jälkiruokia ja leivonnaisia sekä vielä juomat. Kirjassa on lopussa myös säilykkeitä, hakemisto ja mikä ihan bonusta: Paljon tilaa lukijan omille resepteille. Säilöntähulluna en voi ola mainitsematta, että mukana on kaikkien aikojen paras säilyke eli suolasienet (täysin samaa mieltä!), kurpitsapikkelssi, Seijan punasipulihillo, tomaattihillo ja tomaattisäilyke.

Ah, tästä karjalainen puolikas minussa pitää! Kerran vain sattui, että kun maailman paras karjalanpiirakoiden leipoja tuli tuomaan suoraan uunista otettuja perunapiirakoita äidin ja Lumimiehen ollessa kaupassa, minä vähän maistoin, kun olivat lämpimiä ja sitten…Millään en tajua, miksi meikäläistä ei enää luoteta kahden kesken juuri uunista tulleiden piirakoiden kanssa.

Kattauksella on tärkeä rooli ruoan nauttimisessa ja Vernan arvostus kauniiseen kattaukseen näkyy kuva kuvan jälkeen. Yllä kahvihetki lusikkaleipien kera.

Kalaohjeissa on annettu kahden silakkaruoan perusohje ja sitten toiseen on valmistettu sinihomejuustokastike ja toiseen sinappikastike. Saamme myös neljän mausteen kuhaa, graavilohta vodkan kera ja siikaa paahdettujen parsakaalien kera. Mutta mitä olikaan se hyvä, jota nytkin tekee mieli: Paistetetut silakkafileet!

600 g silakkafileitä, niin tuoreita kuin suinkin
1,5 dl ruisjauhoa
1,5 dl korppujauhoa
1 tl sitruunapippuria
Paistamiseen öljyä

Kaada jauhot syvälle lautaselle, mausta sitruunapippurilla, kääntele fileet jauhoseoksessa ja paista pannulla öljyssä kullankeltaisen rapeiksi. Kumoa silakat puhtaalle laakealle lautaselle odottamaan. Mausta kukin erä suolalla paistamisen jälkeen. Kun kaikki silakat on paistettu tarjoa ne heti perunasoseen kera.

Jälkiruoaksi nautimme Tarte Tatin aux myrtilles – Mustikkakeikauskakun:

3 munaa
2 dl sokeria
1, 5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
5-7 dl mustikoita + 2-3 rkl sokeria
75 g sulaa voita

Esilämmitä uuni 180 asteeseen. Vaahdota munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita keskenään vaniljasokeri, leivinjauhe ja jauhot. Siivilöi jauhot muna-sokeriseokseen varovasti käännellen. Kaada mustikat voidellun kakkuvuoan pohjalle. Ripottele päälle pari ruokalusikallista sokeria. Kaada taikina marjojen päälle tasaisesti. Kaada sitten sula rasva tasaisesti taikinan päälle. Paista 180-asteisen uunin keskiosassa noin 25 minuuttia tai niin pitkään, kunnes tikkuun ei tartu taikinaa, kun sillä kokeilee kakun keskiosaa. Peitä kakku tarvittaessa foliolla, ettei pinta pääse kärähtämään. Anna jäähtyä haaleaksi ennen kumoamista tarjoilulautaselle. Tarjoa haaleana tai kylmänä kahvin tai minkä tahansa muun maistuvan juoman kera.

Reseptien aarteet on ihana kirja täynnään tyrmääviä ohjeita aina omenien viimeisestä parfyymistä piirakkamestari Tuomo Nenosen vatruskoiden kautta Pasi-isän kunnon Stroganoffiin. Suorastaan värisyttäviä ovat kuvat vanhoista sukuresepteistä, joita Vernan esivanhemmat ovat vihkoihin kirjoittaneet ja niihin usein myös omia huomautuksiaan laittaneet. Kirja ei ole kuitenkaan jämähtänyt vain menneeseen, vaan rakkaisiin resepteihin voidaan tuoda uusia tuulia. Minäkin olen koskenut ’pyhään’ karjalanpaistiin, enkä ikinä tee sitä, kuten äitini tai äidinäitini ovat sen tehneet ja silti taivas ei putoa alas. Annan viimeisen sanan Anthony Capellalle, jonka tekstin suomennos on Pirkko Biströmin:


”Jos menneisyyden luo uudestaan samanlaisena, koettamatta lisätä siihen mitään, se lakkaa olemasta elävää perinnettä ja muuttuu historiaksi, sellaiseksi, mikä on kuollutta. Reseptit ovat vuosisatojen mittaan hioutuneet hienoiksi, mutta vain siksi, että ihmiset ovat kokeilleet erilaisia asioita.”


*****

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Luetuimmat lastenkirjamme eli vastaan lastenkirjaviikon haasteeseen

Vastaan Bleuen lastenkirjahaasteeseen sukeltamalla kuopuksemme & meidän yhteisiin lukumuistoihimme. Ihan helppoa ei ole ollut, sillä ensin tuli Tove Jansson -haaste ja huomasin, että kaikki Janssonin kirjat ovat hukassa. Hätäpäissäni kävin ostamassa Kuka lohduttaisi Nyytiä? ja kun sen olin tehnyt, löysin talosta samaa kirjaa kaksi kappaletta, joten taatusti tuli vastattua yhdellä meille tärkeällä kirjalla Opuscolon haasteeseen. Kun nyt aloin etsiä Merin rakkaimpia lastenkirjoja kävi ilmi jotain outoa, mutta kerrotaanpa järjestyksessä...

Kuultuani odottavani iltatähteämme, ryntäsin ostamaan heti Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun ja luin siitä lapselle loruja jo odotusaikana. Ostin myös Robert Louis Stevensonin Lapsen runotarhan ja luin sitäkin. Kaikkea tätä ääneen ennen kuin lapsi oli syntynyt ja sen jälkeen monin verroin lisää. Ensimmäiset kirjat olivat joitain ihania katselu/maistelukirjoja, mutta niitäkään en tähän nyt löytänyt. Sitten on täytynyt olla jotain kuvakirjoja, joita on saatettu antaa vaikka ystävien lapsille. Vaan löysinpä talosta pienen, kauniin laatikon, jossa mm. Hipsuvarvas kaksoisnide-sarja (WSOY 1984), jossa lukee Hipsuvarvas ja nököhammas, Kuvitettu tarina kahdesta pikku hiirestä. Suomen lapsille kertonut Helmi Krohn. Kirja sisältää pienestä koostaan huolimatta tarinat Hipsuvarvas autiolla saarella, Huppuhännän seikkailut, Hipsuvarvas ja Nököhammas, Pupujussi Gulliver, Untuvakerä ja Karvakuono ja Luppakorva.  Mukana on lisäksi teksti: Nämä Hipsuvarvas -kirjat ovat ilmestyneet ensimmäisen kerran 1942 ja niitä on painettu yhteensä yli 500 000 kappaletta. Siis tämä pieni kirjanen löytyi laatikosta, jossa oli myös ihana, posliininen teekalusto, joka ostettiin Zürichistä samana päivänä kuin Meri oppi samaisen kaupungin keväisillä kaduilla kävelemään.
Sitten alkoivat mielettömän ihanat lukuvuodet, jolloin yksikään ilta ei päättynyt ilman useampaa ääneen luettua tarinaa. Lukuvuosien suosikkeja olivat mm. Lucy Kincaidin Saarnimajan tarinoita, jossa Eric Kincaidin upea kuvitus, Hanhiemon satuaarre sekä kaikkien aikojen suosikki näinä vuosina eli Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee (The Wind in the Willows), jonka hankimme sitten myös VHS-elokuvana. Se olikin noiden vuosien katsotuin filmi Peukaloisten retkien ohella, joka perustuu Selma Lagerlöfin kirjaan Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Myös kaikki Kristiina Louhen Aino-sarjan kirjat luettiin ja ovat tallessa.
Merin ollessa melkein kolmen, ostimme hänelle Astrid Lindgrenin Satuja. Ehkä luimme näitä satuja jo silloin, hyvin luultavasti, mutta ehdottoman valikoivasti, sillä kirjassa oli ensimmäinen ja toinen luku kirjasta Veljeni, Leijonamieli. Sitä satua onnistuin panttaamaan vuoden tai kaksi, en enää muista, mutta kun sen aika koitti ja se oli luettu ja keskusteltu, Merin kirjastoon tulikin jo:
Tästä kirjasta kuin alkoi kirjallinen 'vapaus'. Meri on nauranut jälkeenpäin, että hän sai kuulla tämän kirjan myöhemmin kuin kukaan hänen ystävistään...no, onko tuo nyt sitten niin paha...;) Koska olemme nyt Lindgrenissä, niin saman tien voimme ottaa esille kovimman iltalukuhittimme kautta vuosien ja se on ollut
tietysti Eemelin kootut metkut. Tätä kirjaa on luettu niin monta tarinaa illassa kuin on ikinä voitu ja koko perhe on aina nauranut uudestaan ja uudestaan ihan hulluna samoja hullutuksia. Tähän liittyen tietysti hankittiin myös
Vaahteramäen Eemeli ja pikku Iida. Näitä kirjoja luin ääneen niilläkin viikoilla, kun R. oli työmatkoilla ja olin itse flunssan takia menettänyt ääneni. Jotain troppia vaan ja niin minä lukea pihisin näitä tarinoita likalle aina uudestaan ja uudestaan. Tähän kohtaan haluan nyt mainita, että Merin kummitädiltä, joka on kolmen lapsen äiti ja opettaja, saimme hyvän neuvon lukea lapselle senkin jälkeen, kun Meri on oppinut lukemaan. Luimme tyttärellemme ääneen ainakin ala-asteen ensimmäiset vuodet ja perheen yhteiset lukuhetket ovat niitä pitkospuita, joita pitkin on voinut suunnistaa kohti uusia haasteita.
Lukemistoomme kuului myös Sven Norqvist Viiru ja Pesonen -kirjoineen. Näihin ei vain jotenkin ikinä kyllästy. Myös Mauri Kunnaksen Suomalainen tonttukirja sekä Joulupukki löytyvät lukumuistoistamme ja kirjat ovat nytkin tässä edessäni. Tonttukirjan tarina saunatonttu Nippe Nokinokasta vaikutti jopa saunaremonttiimme, sillä koska täysremontti selvästi karkottaisi Nipen, päätimme hankkia kiukaaksi Ratian Saunatontun! Ja meidän välikatolla asuu Välikaton Feetu.
Jos Meriltä nyt kysyttäisiin vaikuttavimpia lapsuuden kirjailijoita, hän varmaankin mainitsisi Astrid Lindgrenin, mutta ei unohtaisi mainita H.C.Andersenia. Siinä missä nyt ei löydy jemma nimisestä paikasta Kaislikossa suhisee, ei löydy myöskään Andersenin kirjoja, ja taas kaikki ne muumikirjat, joita etsin kuukausi sitten talon nurinkääntäen ovat löytynyt eli tämä on ollut kuin magiaa. Onkohan Mörkö ollut asialla vai uunin takana asuva Sukulainen...Well...Odensessa on yövytty tyttären kanssa ja muisteltu Andersenia.
Kuriositeettina on kiva mainita, että meidän koiramaiseen perheeseemme on mahtunut yksi kissakirja: Marja-Leena Mikkolan hurmaava Malinka kuuntytär, jonka lumoavan kuvituksen on tehnyt Matti Kota.
Esko-Pekka Tiitisen Villi tie sekä samojen tekijöiden Onnen omat tuovat mieleeni jo hetkiä, jolloin yhteiset lukuhetket alkoivat harventua. Muumikirjat toki oli luettu kaikki jo tätä ennen ja monia satukokoelmia, mutta tytärtä ei koskaan ollut kiinnostanut
Beatrix Potter ja Petteri Kaniinin satumaailma, joka kirja sitten jäikin minulle ikiomaksi. Meri alkoi lukea Anders Jacobssonin ja Sören Olssonin Bert -kirjoja ja oli hauska kuunnella, miten ne saivat pohdiskelevan tyttäremme nauramaan ääneen. Jokaista uutta Bertiä odotettiin kuin kuuta taivaalle. Ja nyt ne ovat kiertäneet lainassa myös ystäväni tyttärellä sekä pojalla ja kovasti on pidetty. Montgomeryn tyttökirjat eivät olleet Merin juttu, vaan hän luki niiden sijasta fantasiaa.
Jotenkin tuntuu siltä, että UllaMari Kellomäen Katoamisleikki ja Roald Dahlin Matilda olivat niitä kirjoja, jotka olivat jo tyttären omia kirjapolkuja. Tiedän jokaisesta kirjasta, milloin Meri on kirjan saanut, sillä kirjat on signeerattu ja niissä on nimen ja päivämäärän lisäksi vielä joku viite ko. päivään, joka ei aina ollut joulu tai syntymäpäivä. Jossain on ihania kuvia lukevasta tyttärestä, mutta ei nyt tullut kyllä mieleeni lähteä niitä etsimään kymmenistä albumeista...Ja sitten tulikin jo nuorisokirjallisuuden aika ja tytär vaikuttui Hannele Huovin kirjasta Lasiaurinko, josta kirjoitti upean esseen. Äiti vaikuttui sekä Huovin kirjasta että tyttären esseestä niin, että saattoi lähettää esseen kirjailijalle...

lastenkirjamuistoin
Leena Lumi

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Maria otti kiinni kureliivin luista ja väänsi niitä alaspäin kunnes nauhat alkoivat tuskallisen hitaasti irrota ja päästää vartaloa vapauteen. Maria tempoi korsettia yltään ja kiskoi sen pään yli kuin hyönteinen kotelonsa ja heitti sen ojanpenkalle. Hän veti keuhkonsa täyteen. Punnitsi rintojaan kaksin käsin ja hyväili vatsaansa. Oli helppo hengittää. Uusi onni, vielä kerran.

Tommi Kinnusen teos Neljäntienristeys (WSOY 2014) tuli lupaa kysymättä ja avautui ensimmäisiltä sivuiltaan lukijalle, joka ei useinkaan niin kovasti perusta kotimaisten miesten proosasta jälkeen Mika Waltarin. Lukija yritti löytää ikävystymistä, mutta muutaman sivun jälkeen antautui nauttien tarinan viemäksi.

Tässä hän on, omat ovensa avanneena ja sulkeneena, kulkeneena kätilökoulun ja apteekkarin ja pärjäämisenkin huoneet. Ja nyt hän huomaa vahingossa tuoneensa mukanaan tyttärentyttärensäkin, joka ei ymmärrä, mihin huoneeseen on päätynyt ja joka hääkirkon edessä kauniisti kysyy, mihin maailmassa miehiä tarvitaan.

Tommi Kinnusen kirja on kuin talo, pitkä, jossa länsirannikkolaiseen tyyliin huoneet peräkkäin huoneen seuratessa huonetta, kuin se talo, jonka Maria rakensi, ja jota hän aina vain jatkoi. Tai se on kuin talo, josta ei heti olisi tiedetty, mitä siitä tulee, mutta korkea sen pitää olla, kerros kerroksen päälle, kuten oli Marian vävyn, Onnin rakentama talo. Kummankin lopulta samaan kohtaloon ja samaan taloon heittämän asumukset olivat heidän menneisyytensä muisti ja pako. Kummankin piti yltää vähintään ohi ja yli oman itsensä, mutta ainakin ohi neljäntienristeyksen. Kirjan kaksi muuta päähenkilöä ovat Marian avioton lapsi Lahja sekä Lahjan pojan Johanneksen vaimo Kaarina. Lahja haluaa koota, säilyttää ja olla kuten muutkin, Kaarina huolehtia ja häivyttää kaiken menneisyyden ikävän, suojella myös miestään Johannesta. Näin Kinnusen kirja kertoo lomittaisia tarinoita neljästä ihmisestä, joiden kohtalot ovat yhtä ja eri. Tarina alkaa pitäjänkätilö Mariasta 1895 ja kaartuu Lahjan ja Onnin sovituksen kautta Kaarinan tarinaan 1996. Heidän tarinansa ovat teitä ja kujia, jotka risteävät, yhtyvät, eroavat. He syntyvät, rakastavat, rakentavat, vihaavat, pärjäävät ja salaavat Huppukujalla, Römppäkujalla, Jamatiellä, Onnintiellä, Kitkantiellä, Soidinpolulla, Alppijääkärintiellä, Ouluntiellä…Ennen kaikkia teitä on kuitenkin terveyskeskus ja lopulta kaikki päättyy vintille. Lopussa on sen alku ja anteeksiantamus, mutta emme voi väheksyä vintille kerättyjä vanhentuneita kahvipaketteja ja muovipussiin kerättyjä parsittuja sukkahousujakaan vähempinä todisteina eletystä elämästä kuin sieltä löytynyttä kirjettä, menneen paljastajaa.

Tommi Kinnunen on minulle täydellinen yllättäjä. Hän kirjoittaa upeita lukuja, kieli on tyylikästä, eläytyvää ja hienovireistä. Ja miten hän kuvaakaan niitä arjen pikkuasioita, jotka ovat olleet ja ovat naisille niin tärkeitä, kuten vaikka hyllypaperoituja kaappeja, joissa nastoilla kiinnitetyt paperipitsit reunoissa. Historianharrastajana nautin myös saada tietää enemmän pohjoisen oloista toisen maailmansodan jälkeen. Ehdottomasti suurimman vaikutuksen teki kuitenkin se syvä intuitio, mikä Kinnusella on naisten kuvaamiseen. Kaikki tarinan kolme päähenkilönaista ovat todenmakuisia, jokainen on niin aidosti tosi, että on pakko hämmästellä kirjailijan kykyä päästä naisen pään sisälle. Etenkin Marian kuvaus kasvaa mittasuhteisiin, jossa suorastaan koen, miten tästä kirjasta tehdään sekä elokuva- että näyttämösovitus. Verevä ja koskettava letunpaistokohtaus suorastaan huutaa päästä näyttämölle. Ja sitten: Miten Kinnunen kirjoittaakaan Onnista, joka on kiellettyjen tunteidensa raastama, miten hän kuvaa, kuinka paljon Onni on yrittänyt ja yrittänyt, mutta myrkky verestä ei lähde pois edes kunnanlääkärin pillereillä, miten hän antaisi mitä vain saadakseen olla kuin muut, eikä elämän syrjästäkatsoja.

Mietin kirjan luettuani, että kuka kirjailija minulla nyt vertautuu Kinnuseen tai mikä kirja: Heidi Köngäksen upea Vieras mies. Kumpikin kirja meni ihon alle niin että tuntui ja kumpikaan ei unohdu, kun kirjan kannet on suljettu, vaikka Siri Hustvedt väittää näin käyvän parhaimpienkin teosten kohdalla.  On vasta maaliskuu, mutta sain vahvan etiäisen, että Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista!

Maria laski katseensa ja näki, kuinka Ritva oli tullut takaisin sisään. Tyttö seisoi ovisuussa ja ojensi kädessään pestyä pottaa kuin lahjaa. Maria ymmärsi, ettei Ritva ollut koskaan nähnyt häntä kokonaan seisaallaan eikä kokonaan alasti. Hän katsoi itseään Ritvan silmin. Hän näki suuret rintansa, laajan värisevän vatsansa, joka levisi ja peitti häpykummun. Hän näki tukevat reitensä ja paksut säärensä. Hän katseli omien kyynärvarsiensa roikkuvaa lihaa.

”Paista”, hän pyysi vaimealla, paksulla äänellä.

Ritva ei tehnyt mitään. Hän oli jähmettynyt ovelle ja tuijotti Mariaa melkein pelokkaana. Maria horjahti. Hän tarrasi toisella kädellään hellan kaiteesta.

”Paista!” Tällä kertaa ääni oli käskevä, melkein vaaniva. ”Paista!”

Maria nosti tulikuumat ohukaiset suuhunsa ja pureskeli niitä. Hän antoi itselleen luvan päästää irti. Jalat sulivat hänen altaan ja valtava ruumis alkoi vaipua hitaasti kohti lattiaa. Toinen käsi piti tiukasti kiinni raudasta ja ohjasi…

”Paista”, hän itki. Vanhan kodin huonekalut leimusivat uhrinuotiona ja hänen aneleva äänensä kaikui muinaisen pyhäkön holveissa. ”Paista.”

*****

PS. En voi olla tähän lisäämättä osuvaa kommenttia Maijan blogista Kirjojen keskellä tämän kirjan arvioon, sillä niinhän tämä menee ,että me kaikki ihailemme, miten Kinnunen osaa kirjoittaa naisista. Maijan blogissa Anonyymi näin: "Kun Gustave Flaubertilta kysyttiin, kuka on Rouva Bovary, hän vastasi: Minä olen Rouva Bovary."

*****

Nuori Aleksis -palkinto Tommi Kinnusen Neljäntienristeykselle

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sanna/Luettua Omppu  Katri Paula/Luen ja kirjoitan  Arja Kirsi Katja Laura Kirjanainen  Maija  Anni Minna  Suketus  Pihin naisen elämää  Kirjasähkökäyrä  Kirjanurkkaus  Aili

miten saan uuden muodon ja sulaudun toiseksi, elän...

miten saan uuden muodon ja sulaudun toiseksi, elän mahdollisia
elämiä, tuossa radanvarren talossa, jossa horsmat kurottuvat
sisään ikkunoista, savupiippu lankeaa pihaan, lehmien pitkät 
ripset, jos olisin vanhempi, jos olisitte nuorempi, tai siinä 
tärkätyssä kivitalossa, jossa katsellaan aristokraattisia unia,
syödään kampasimpukoita marmorinviileinä kesäpäivinä,
nähdään unia keskellä päivää, miten mikäkin elämä menee,
oletko vihollinen vai ystävä, kun käyt pöytään ja nostat lasin 
huulillesi

- Pirkko Soininen -
Murretut päivät (Kaarinan kaupunki 2013)
kuva Hanne

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Onnenpensasunta, lunta, ensi viikon haastetta, viikonlopun leffa ja vähän muutakin...

Luonto (ja Ukraina) ovat sekoittaneet kevätkelloni. Muutama viikko sitten teimme jo monta pitkää, lumottua päivää puutarhailua. Olin hulluna innosta ja tajusin, että vaikka olen syysihminen enemmän kuin kevätihminen, niin puutarha, ah!, sitä nyt just kaipaan. Toki kaipasin koko pitkän, lumettoman talven valkeaa ja hellää lunta, mutta just nyt, kun olimme jo jalka kevään oven raossa, tämä ei nyt ollutkaan odotetun täydellistä. Mutta mikä elämässä on täydellistä. Puutarha, jos mikä on vuosien aikana opettanut sietämään epätäydellisyytta. Yhtäkkiä tarvitsen paljon unta. Ja kuvaa kuten kirjasta Pihan puut ja pensaat. Kevätkeijut lupaavat: 'Kuussa, jossa onnenpensaat kukkivat kaikki on valoisaa ja vahvaa.' Puutarhailusta voimme saada edes kaikkivoipaisuuden harhan, kuten kirjailija Kirsti Ellilä toteaa kirjassa Puutarhamaailma 2012:

"Todellisuudessa me emme hallitse maailmaa, emme edes omaa elämäämme. Mutta puutarhakasvien kanssa askarteleminen suo meille lohduttavan tunteen siitä kuin elämän hallitseminen olisi mahdollista."
Bleue haastoi minut osallistumaan tulevan viikon lastenkirjatapahtumaan. Haaste on otettu vastaan: Kiitos! Menkää katsomaan kaikki blogista Sininen keskitie osallistumisohjeet ja lähtekää joukolla mukaan.
Viikonloppuna syömme mm. aurajuustoperunoita ja siikasoppaa Sain tänään isoja merisiikoja ja keitin niistä herkullisen kalaliemen: vettä, kalojen päitä, selkäruodot, laakerinlehtiä, pippureita, tillinvarsia, muutama lohkottu sipuli sekä tomaatti, yksi kalaliemikuutio sekä heikkivainaan hyppysellinen suolaa. Siiat on jo fileoitu ja vain odottavat keittoon pääsyä. Laitan melkein kaikkeen tomaattia. Syömme ympäri vuoden erinomaista kotimaista tomaattia. Kotimaisen kasvihuonetomaatin hiilijalanjälki on paljon pienempi kuin vaikka Espanjasta rahdatun ja bonuksena päälle tulee loistava maku.
Suvimekko -projekti voi hyvin sillä mahdutan helposti viiteen päivään viikossa 5 kilometriä reipasta sauvakävelyä ja 5  km kuntopyöräilyä. Jos kävely menee himoksi eli 10 kilsaa, jätän pyöräilyn välistä, mutta teen niskajumpat ja nostelen vähän kahvakuulia. Liikunnan himo on pään sisällä heti kun on päässyt sen rytmiin kiinni. Siinä eivät kelit mitään meinaa. Ensimmäinen leninkisovitus on noin kahden viikon päästä ja ellei silloin mekot sujahda päälle kuin voilla voideltuna, lisään mukaan yhden takuuvarman jutun, jonka paljastan myöhemmin. 
Kukaan ei voine kieltää, että lumen alla nukkuu jotain ihanaa, jonka jo soisi näkyvän...vaikkapa näiden Winston Churchill-narsissien.
Viikonlopun leffan katsomme tällä kertaa elokuvateatterissa ja brittileffan nimi on Le Week-End. Sen on ohjannut Roger Michell ja pääosissa nähdään Lindsay Duncan ja Jim Broadbent. Elokuvan tarina kertoo pariskunnasta, joka lähtee viettämään 30-vuotishääpäivää Pariisiin. Liippaa siis ensi vuonna tosi liki meitä, joten toivon, että tarina on elämyksellinen. Jim Broadbentin näimme viimeksi Mike Leigh'in ohjaamassa Vuosi elämästä (Another Year), joka oli niin hyvä, että ostimme sen myös kotiteatteriimme ja filmi on kestänyt uusintakatsomisetkin. 

Ensi viikolla sitten lastenkirjajuttua, puutarha- tai ruokakirja sekä jos ehdin kirjoittaa ulos, niin yksi tiiliskividekkari. Erään suomalaisen mieskirjailijan yllättävästi kiinnostava teos on nyt luvun alla. Ihan vähän vain kurkkasin ja sitten siihen jäin kiinni: Laatutekstin tunnus.

Levollista viikonloppua kaikille tasapuolisesti ♥

Love
Leena Lumi

Delphine de Viganin kirjan nimi Yötä ei voi vastustaa, tulee Alain ja Jean Fauquen kirjoittamasta kappaleesta Osez Josephine, jonka tumman ja rohkean kauneuden Delphine kertoo seuranneen häntä kirjoitustyön aikana.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Tommy Myllymäki: Parhaat kastikkeet

Voisi sanoa, että kastike on ollut koko kokkiurani punainen lanka, vaikka en ole aina tiedostanut sitä. Vasta viimeisten kahden vuoden aikana olen tajunnut kehittäneeni hyvin läheisen suhteen juuri kastikkeisiin. Olen myös huomannut, että ajan myötä minusta on tullut melkoinen friikki niiden tekemisessä! Kuulostaa ehkä sairaalta, mutta minulta voi kulua tuntikausia yhden kastikkeen täydelliseksi tekemiseen. Kastikkeella tulee olla oikea maku, tuoksu, koostumus, pintarakenne, lämpötila ja tasapaino. Ja niinpä lautaselle päästyään se kokoaa koko ruokalajin yhteen harmoniseksi kokonaisuudeksi. Luulen, että juuri siksi resepteistäni on tullut sellaisia, että haluan jakaa niitä muillekin. (Tommy Myllymäki)

Tommy Myllymäen ruokakirja Parhaat kastikkeet (Såser, Minerva 2014, suomennos Jutta Jarvanvsalo ja Antti Posti) on huippukokin intohimoinen rakkaudentuunnustus kastikkeille ja mikä onni, että hän jakaa tietotaitonsa meille: Saamme herkulliset ohjeet yli sataan erinomaiseen kastikkeeseen, joilla voimme tehdä aterioista juhlaa. Kirjan kulinaariset kuvat ovat Charlie Drevstamin ja ne ovat rauhallisesti vastapäätä reseptisivua.  Joukossa on myös muutamia suorastaan taidetta hipovia tunnelmakuvia, jotka mukavasti tuovat kirjaan klassista tunnelmaa:
Kirja esittelee kastikkeista kaiken! Mitä se on, mitä se on ollut kautta aikojen, sen sanaston, eri kastikkeet viinikastikkeista jälkiruokakastikkeisiin sekä myös Tommyn haastattelun. Tommy on nimetty Ruotsissa Vuoden kokiksi 2007. Vuoden 2010 Bocuse d'Or -kilpailussa hän sijoittui toiseksi. Vuonna 2012 hän voitti ruotsalaisen Kockarnas kamp -kilpailun - ja erityisesti juuri kastikkeidensa ansiosta. Se hetki, jollloin Tommy tiesi voittaneensa oli, kun hän valmisti beurre blancinsa:
Beurre blanc on ranskaa ja tarkoitta valkoista voita. Niinpä kastikkeenkin tulee aina olla valkoista, muutoin olet luultavasti sekoittanut siihen jotain paistettua. Reseptin noudattaminen takaa valkoisen värin, ja jos lopuksi sekoitat kastiketta ennen tarjoilua, se säilyy paremmin. Beurre blancia voi muunnella loputtomiin. Tässä muutamia muunnelmia: Taimenenmätiä ja ruohosipulia (1 dl taimenenmätiä ja 3 rkl hienoksi leikattua ruohosipulia), tryffeliä (2 rkl silputtua mustaa tryffeliä, 3 tippaa tryffeliöljyä), yrttejä (4 rkl hienoksi silputtuja yrttejä per 1 dl kastiketta, esimerkiksi ruohosipulia, kirveliä, tilliä) tai piparjuurta (0,5 rkl hienoksi raastettua piparjuurta)

Käyttö

Taimenenmäti-ruohosipulimuunnelma enimmäkseen kalan kanssa, tryffelimuunnelma hyvää myös kanan kanssa. Sopii yleensä parhaiten kevyeen ruokaan, kuten parsaan ja vastakeitettyyn mustajuureen.

1 dl valkoviiniä (hedelmäistä)
1 rkl valkoviinietikkaa
2 rkl hienoksi silputtua banaanisalottisipulia
250 g huoneenlämpöistä voita, nokareina suolaa

Valmistus

1. Keitä kokoon viini, viinietikka ja sipuli kattilassa keskilämmöllä, kunnes nestettä on jäljellä noin 3 rkl.

2. Lisää voinokareet seokseen yksitellen koko ajan vatkaten. Pidä huolta, että kastike kuplii koko voin lisäämisen ajan. sen ansiosta kastike kestää paremmin lämpöä tarjoilun aikana.

3. Mausta kastike suolalla. Sekoita, lisää halutessasi joitakin mausteita ja tarjoile.
Kuvassa leivitettyä nieriää ja beurre blancin taimenenmäti-ruohosipulimuunnelmaa. Tässä kastikkeessa käytetän mustaeväkampelan tai taimenen mätiä. Se on fantastisen hyvää juuri voikastikkeen ja nieriän kanssa. Voit halutessasi tarjota lisukkeena keitettyjä perunoita sekä paljon kurkkua ja retiisiä.

Opin aikanaan edesmenneen anoppini keittiössä, että ilman kastiketta tarjoilu on kuin vajaa. Niinpä tämä kastikekirja nostattaa minulla kokeiluintoa uuteen ja miten ollakaan, beurre blanc oli se ensimmäinen joka vei huomioni...ehkä mädistä johtuen ja tuo nieriäateria näyttää herkulliselta.

Tommym kastikkeista muutaman mainitakseni, niin löytyy dijoninsinappinen kastike, chimichurri, tartarkastike, sauce verte, rhode island, remoulade-kastike, valkoviinikastike, oliivi-parmesaaniliemi, omena-caldoskastike, bernaiskastike, hollandaise, currykastike, hapanimelä tillikastike, tryffelikastike...ja löytyy myös tarjoiluehdotuksia kuvineen, kuten vaikka keisarihummeri appelsiinisen ja inkiväärisen voikastikkeen kanssa tai parsaa oliivi-parmesaaniliemen kanssa. Ja tietenkin  löytyy kaikkien kastikkeiden 'äiti' punaviinikastike!
Tässä oma toinen suosikkini eli appelsiininen ja inkiväärinen voikastike. Sopii erityisesti kalan ja äyriäisten, mutta myös paistettujen porsaankyljysten ja kasvisten, kuten kukkakaalin ja suippokaalin kanssa tarjottavaksi.
Kuvassa herkkusienikastike, jonka ohjetta voi soveltaa melkein mille sienille haluaa. Sienet kannattaa jättää suurehkoiksi paloiksi ja ruskistaa ne nopeasti. Sienet tulee myös suolata ennen kerman lisäämistä, muuten sienistä tulee mauttomia, kun taas kerma alkaa maistua suolaiselta. Tämä kastike sopii lähes kaikkeen - paistettuun lihaan ja kalapaloihin, kuten kuhaan ja ruijanpallakseen.

200 g herkkusieniä, lohkoina tai viipaleina
1/2 banaanisalottisipulia, hienoksi silputtuna 
voita paistamiseen
1/2 sitruuna, hienoksi raastettu kuori
4 timjaminoksaa, lehdet nypittyinä
1 valkosipulinkynsi, murskattuna tai raastettuna
suolaa 
3 dl kuohukermaa

Valmistus

1. Paista sieniä ja sipulia voissa paistinpannulla korkeassa lämpötilassa, kunnes ne muuttuvat hieman kullanruskeiksi.

2. Lisää sitruunankuori, timjami ja valkosipuli. Anna paistua vielä 30 sekuntia siten, ettei valkosipuli saa väriä. Mausta suolalla.

3. Kaada sekaan kerma ja keitä seos nopeasti kokoon sakeaksi kastikkeeksi.
Ihastelen kirjan kuvia ja ohjeiden monipuolisuutta. Kuvittelen kokeilevani muutamia uusia kastikkeita kalalle. Mutta pääruoan jälkeen tekee mieli makeaa ja nyt tulivat mieleen Romanovin mansikat, joka on ikuisesti suosikkijälkkärini, mutta eihän sitä tiedä, vaika se vaihtuisi sabayon-kokeilun jälkeen...

Käyttö 

Kaikki marjat, paistettu omena, päärynä, sitrushedelmät (silloin voi korvata marsalaviinin cointreaulla)

4 munankeltuaista
4 rkl marsalaviiniä
1 dl hienoa sokeria

Valmistus

1. Keitä kaikki ainesosia kattilassa keskilämmöllä (tai vesihauteessa) koko ajan vatkaten, kunnes lämpötila on noin 80 astetta. Jos kastiketta ei ole vatkattu tarpeeksi, se lässähtää hetken päästä.

Tässä innostava kastikekirja jokaiselle, joka haluaa tarjota onnistuneen aterian: Jos jossain kohtaa menee vähän pieleen, vaikkapa kalan kanssa, erinomainen kastike voi pelastaa kaiken!


*****

Ruokakirjat Leena Lumissa