Sinä olet yhä täällä unikon siemenkotia...

Sinä olet yhä täällä
unikon siemenkotia lyijykyniesi joukossa - lohduksi
kuusenoksia kaapin päällä, 
löytyy myös kimppu lumikelloja,
niin että voit valita: joulu tai kevät.
Myös viinilasit ovat täällä.
Joskus et huomaa edes lumisadetta,
joskus sataa vettä pöydällesi.
Yhdentekevää, kevät tulee kaikesta huolimatta,
et saa silmiäsi irti pienistä ruohonkorsista, vihertävistä,
ja tunnistat itsesi kaikissa puissa:
ne kuihtuvat ja puhkeavat eloon yhä uudelleen -
voi sinua, sillä kaikki kukkii
ja sinä olet kerjäläinen ja ne näkevät sinut
tuhatkertaisessa loistossa.
Ja rastaat, pääskyt ja mehiläiset tulevat,
luo silmäsi maahan syreenisadekuurossa,
sinähän tiedät: olet lyijynraskas
tässä tuoksussa, lepattavassa.
Sillä kevät on juuri sellainen, et voi
muuta muistaa et sanoa,
vaikka hyvä olisi valikoida
niin kuin nainen kokeilee hattuja,
yhtä toisensa jälkeen.
Olisi hyvä torjua tuo kohtalo,
murskata synkkä, ankara patsas,
heilahtaa ja pyöriä loiton,
kaivatun musiikin tahtiin.
Mutta sinulla ei ole muuta musiikkia, olet yhä täällä -
ja mustien harsojen takaa
nousee kukkameri kuin kohtalo.

- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomentaneet ja toimittaneet Hannu Launonen ja Béla Jávorszky)
kuva Allu

Punajuuri-vuohenjuusto-terriini - Ullan herkullinen alkupala

Löysin Ullan blogista tämän herkullisen alkupalan täältä ja sain luvan jakaa. Kiitos Ulla♥

4 hengelle

2 isoa punajuurta (ei etikka!)

500 g vuohenjuustoa, shevre frais
2 rkl silputtua persiljaa
1 rkl silputtua timjamia
mustapippuria myllystä

Kastike:

4 rkl appelsiinimehua (keitä kunnes tiivistynyt puolleen määrästä, jäähdytä)
1 salottisipuli
1 tl silputtua timjamia
puolikkaan appelsiinin kuori
2 rkl balsamiviinietikkaa
0,6 dl oliiviöljyä
0,6 dl hasselpähkinäöljyä (tai rypsi- tai oliiviöljyä)
suolaa, mustapippuria

Koristeluun:

erilaisia ituja ja yrttejä
60 g pannulla paahdettuja hasselpähkinöitä rouhittuna

Kypsennä punajuuret öljytyssä uunivuoassa alumiinifolion alla 190 C asteessa parisen tuntia kunnes kypsyvät. Voit myös käyttää valmiiksi keitettyjä punajuuria, mutta ei etikkapunajuuria.

Anna jäähtyä, kuori ja leikkaa noin 8 mm:n paksuisiksi siivuiksi.

Muovaa vuohenjuusto folion avulla rullaksi.

Levitä persilja ja timjami työpöydälle, sirottele päälle pippuria ja pyörittele siinä juustorullaa ja leikkaa sitten juusto noin 8 mm:n paksuisiksi viipaleiksi.

Rakenna 'torneja' neljästä punajuuriviipaleesta ja kolmesta vuohenjuustoviipaleesta niin että alimpana ja ylimpänä on punajuuri.

Sekoita kastikeainekset. Koristele tornit iduilla ja yrteillä ja kaada kastike tornien ympärille ja ripottele päälle pähkinänpalaset. Voit pilkkoa jäljelle jääneet punajuuret pieniksi palasiksi koristeeksi lautaselle.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

Erica Jong: Elä ja uneksi

Naisilla ei ole vaihtoehtoja. Ikä tarkoittaa naisten kohdalla edelleen hylkäämistä. Mies voi näyttää satavuotiaalta, olla impotentti ja hämäräsokea ja silti löytää nuoremman naisen, joka etsii yhä isiä. Mutta naisella on tuuria, jos hän voi käydä elokuvissa tai bingossa toisen ruttukasan kanssa. Minä näin kauneusleikkauksen yhtä pakolliseksi kuin säärten vahaamisen.

Erica Jongin Elä ja uneksi (Fear of Dying, suomennos Jaana Kapari-Jatta, S&S 2016) oli kaikkea muuta mitä odotin Lennä, uneksi kirjoittajalta, kirjan, jonka tahtiin eräs ystäväni hengitti, kun minä luin jotain ranskalaista ja paljon rohkeampaa. Tuskin on montaakaan, joka ei olisi ainakin kuullut kirjasta Lennä, uneksi ja siltä pohjalta nousi odotuksia, jotka olivat vääriä. Elä ja uneksi on mahdottoman huono nimi tälle kirjalle, joskin se komppaa kirjan hyvään kanteen. Kirjan nimi olisi pitänyt olla Kuolemanpelko (Fear of Dying), sillä siitä ja vanhenemisen kauhusta tämä kirja kertoo paljon, paljon enemmän kuin seksistä. Ja mitä kerrotaan seksistä, sekin on ylen laimeaa. Amerikkalaisuus tuntuu vahvasti tavalla, joka enemmänkin huvittaa, kuten 'Naisilla ei ole vaihtoehtoja...'

Vastaväite alun sitaattiin:

Naisilla on aina vaihtoehtoja. Ikä ei tarkoita naisten kohdalla hylkäämistä yhtään sen enempää kuin miestenkään, ehkä jopa vähemmän, sillä nainen on kyvykäs seksiin aina toisin kuin korkean iän herrat. Mies ei tosiaankaan voi näyttää satavuotiaalta, ei edes haista happamalta ukonhajulta, eikä olla impotentti, mutta saa olla kyllä hämäräsokea eikä edes silmälääkärinsä avulla löytäisi nuorempaa naista, jos edes ikäistään. Naisella on tuuria olla juuri nainen, joka alkaa kukoistaa silloin kun mies rupsahtaa. Onneksi kauneusleikkaus on vapaaehtoista yhtä hyvin kuin säärten vahaaminen ja tuskin siitä saadaan aikaan edes yhteiskuntasopimusta, aviosopimuksesta puhumattakaan.

Yleistä kirjasta Elä ja uneksi:

Kirja on hyvin viihdyttävä, vaikka se haiseekin paljon kuolevien ihmisten eritteiltä. Tarina on päähenkilönsä, kuusikymmentä täyttäneen Vanessan vanhuudenpelkokouristus. Hän haluaa paeta sitä tuttuun tapaansa orgasmeihin, mutta kun on ottanut itseään noin parikymmentä vuotta vanhemman miehen, joka on vielä sairaskin, ei siinä paljon terhakoita seisokkeja päästä kokemaan. Pakonomaisesti Vanessa alkaa niin kaivata kunnon panoja, että on valmis jopa deittailemaan vieraiden miesten kanssa, miesten, joita ei siis edes tunne. Yksi kerta jo osoittaa, miten vaarallista homma on.

Elä ja uneksi on seksin kannalta hyvin amerikkalainen eli ranskalaiset olisivat hallinneet tämän puolen paremmin. Vanessa haluaa ja haluaa, todistaakseen, että on elossa. Lopultakin kirja on kuin laimea stondis ja puuttuva kipinä. Lukija hämmentyy kun hyvännäköinen ja viriili nainen on noin avuton ja vailla mielikuvitusta, sillä hänen olisi pitänyt tietää nautinnon voivan jatkua sateenkaaren tuolle puolen, jos olisi vain rentoutunut ja nähnyt taikaa siinä, missä sitä on! Gustave Flaubertkin oli mies: mitä hän tiesi naisen himosta, vaikka Madame Bovary kiinnostava tarina onkin:

Kaikki tuntuivat hänestä sietämättömiltä,  hän

      itsekin. Hän olisi tahtonut paeta kuin lintu,

        palata nuortumaan jonnekin, hyvin kauas,

                                    tahrattomiin syvyyksiin.

Elä ja uneksi on kiinnostava tarina naisen eksymisestä ruuhkavuosiin, joissa hän näkee paljon painajaisia, kokee vanhempiensa kuoleman, vanhan miehensä sairauden sekä tulee isoäidiksi, joka kokemus toimii Vanessalle kuin morfiini:

Mikä vauvoissa oikein on? Meidän on aivan pakko ihailla niiden pikkuisia jalkoja ja käsiä, niiden merensyviä silmiä, niiden kujerrusta...Leo tainnutti minut alkukantaisen äityteni ytimeen. Minä olin alkumatriarkka, valmis antamaan kaikkeni tuolle uskomattomalle neljän kilon toivolle.

Elä ja uneksi, parhaus:

Olen menossa vanhempieni luokse kylään, ja pelkään. He ovat heikentyneet rajusti muutaman viime kuukauden aikana. Kumpikin makaa päivät vuoteessa apulaisten ja kotihoitajien varassa. Kummallakin on vaipat – hyvässä tapauksessa. Asunto haisee virtsalta, paskalta ja lääkitykseltä. Paska on pahin. Se ei ole tervettä vauvan tuottamaa paskaa. Se haisee sairaalta. Löyhkä kyllästää kaiken – itämaiset matot, taulut, japanilaiset sermit. Sitä ei pääse pakoon edes olohuoneessa.

Erica Jong onnistuu loistavasti kuvatessaan vanhempiensa raihnaantumisen ja kuoleman. Mukana on paljon vanhempien hanttiin laittamista, parempiakin päiviä, sitten paljon huonoja ja lopulta kuolemista. Näissä Jong onnistuu todella hyvin. Tämä meni nyt ihan suoneen ja kuolemasta saa puhua ja siitä, mitä on hyvä vanhuus ja onko oikein, että eilenkin yksi pappa pyysi saada puhtaan vaipan ennen ruokailuun menoa, mutta hänen käskettiin syödä rauhassa kakkakasansa päällä!

Elä ja uneksi on siis ihan luettava kirja, opettava, viihdyttäväkin, kiinnostava, mutta mitään seksuaalista lentoa ja rohkeutta siinä ei ole.  Erica Jong on edelleen hyvin upea 70+ -nainen, joka tavallaan on jäänyt vähän koukkuun esikoisteoksensa Lennä, uneksi valtaisaan menestykseen: 27 miljoonaa kappaletta! Erica ei ole yksi yhteen kirjan Vanessa ja siitä olen iloinen, sillä olisihan se surullista, jos Erica olisi unohtanut, miten lennetään!

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Rouva Ketonen unohti hetkeksi huolensa, hoitamattoman pihan, kadonneen Nallen. Hän alkoi kävellä, liikutella käsiään ja kallistella päätän kuin olisi jonkun tarkkailtavana, kuin hänen taas pitäisi poseerata, tulla joksikin muuksi, joksikin lisää. Se ei ollut hiukkaakaan raskasta, sehän oli hänen tapansa elää.

Hän näytteli muille, hän näytteli itselleen. Ja hänen näytelmänsä nimi oli koko elämä.

Eeva Joenpellon romaani Elämän rouva, rouva Glad (WSOY 1982) palasi uudelleen lukuun monen kymmenen vuoden jälkeen. Hyvä näin, sillä kun kirjan lukee eri-ikäisenä, sen myös voi kokea ihan eri painotuksilla kuin aikaisemmilla kerroilla. Muistin rouva Gladin selviytyjänä, upeana naisena, joka teki mitä tahtoi ja uskalsi mitä vain, enkä mitenkään muistanut hänen pimeitä kauhujaan. Tosin rouva Glad itse on hyvä mustat muistonsa ensimmäisenä unohtamaan, mutta aina silloin tällöin hän koki hetkiä, jolloin itsekin ihmetteli omaa käytöstään:

Mutta Allin päässä olivat asialliset aivot. Ne olivat selkeämmätkin kuin hänellä itsellään, hänellä, jonka tekoja pyrki joskus riivaamaan jokin hänelle itselleenkin selkiintymätön syy. Kuin hänen olisi aina vain ja yhä edelleen näytettävä jollekin olevansa mitä oli. Tai enemmän kuin oli. Kenelle jollekin? Kaikkihan olivat jo kuolleet, eikö vain?

Kaikki, jotka muistivat rouva Gladin elämän heikon alun, eivät todellakaan olleet kuolleet, mutta niitä Saara hyvin harvoin ehti muistella, sillä ensimmäisen todella epäonnisen avioliittonsa myötä, siis kun kartanonpoika Åke Nygren katosi ja Saara itse möhläsi pahemman kerran, hän oli keskimmäisen aviomiehensä urakoitsija Viljami  Gladin opastamana kehittynyt vauraaksi ja osaavaksi liikenaiseksi. Suoraryhtisenä hän Viljamin kuolemasta toivuttuaan hoiteli miehisessä liike-elämässä asioita, pani rahan poikimaan samalla kun pöyhi hiuksiaan,  keinutti lannettaan  ja viiletti paikasta toiseen toimeliaana kallis hajuvesi tuoksuen. Hän tunsi oman merkityksensä ja voimansa. Mikäli rahavirrat uhkasivat ehtyä, hän sai ne taas virtamaan kuin kevättulvissa vaahtoavat joet. Harvoin rouva Glad muisti enää aikaa, kun hän oli ollut mitätön neiti Heinonen ja vaikka yhdestä aviomiehestä tuli skandaaliero, kaksi muuta olivat kuolleet ja etenkin Viljamia Saara halusi muistaa ja joskus muistella. Tosin siihenkään harvoin oli aikaa, sillä uusi nimismies Järvinen oli harvinaisen kiinnostava herra. Ei mitään hapanta ukonhajua, vaan tarmokkuutta ja jämptiyttä, isänmaallisuutta ja mitä ilmeisimmin liikeälyä, koska autokin oli kalliimmasta luokasta. Mutta mitä kummaa ne kylillä puhuivat Järvisestä, ukkomiehestä ja siitä isoon taloon adoptoidusta lukiolaistytöstä?

Elämän rouva, rouva Glad on hyvin monisäikeinen kertomus naisesta, joka eli köyhän ja huomaamattoman lapsuuden menestyvän veljensä varjossa. Saara oli aina kuin hän olisi ollut vähän yksinkertainen. Hän ei saanut näytettyä itseään sellaisena kuin hän oli. Toisaalta, oliko hän kuitenkin ollutkin hieman penaalin kynistä tylsin vai pelkästään alisuoriutumiseen kasvatettu ja painostettu. Jossain mielessä rouva Gladin tarina on kuin sairaskertomus, vaikka se ei sitä olekaan. Sen sijaan se on kertomus siitä, miten ei voi kukoistaa, jos siihen ei anneta mitään mahdollisuutta. Tällainen syrjitty, mutta jollakin tavalla kuitenkin sisunsa aavistava nainen, sortuu tietysti nuorena ensimmäiseen kosijaansa, joka sattui olemaan menestyvän, lääketiedettä opiskelevan Martti-veljen ystävä, kartanonpoika Åke Nygren.

Kirjassa Saaran avioliitot käydään läpi takautuvasti ja täytyy sanoa, että nuorena kartanonemäntänä Saara koki kovimpansa, joka sitten ajoi hänet elämänsä rajalle. Nygrenin perhe nieli vaivoin Åken valinnan ja koko sen ajan kun Saara asui kartanossa, Åken äiti puhutteli Saaraa piikapersoonassa eli kolmannessa:

Minä niin toivoisin, että Saara istuttaisi tai kylväisi mieleisiään kukkasia. Pitääkö Saara resedoista?

Saaran kyvyttömyys vallata omaa tilaansa kartanossa, ryhtyä mihinkään, vaikuttaa lukijasta masennukselta tai jopa tyhmyydeltä, mutta onko jälleen kyseessä vain se latistava ilmapiiri, jossa Saara on aina tuntenut olevansa näkymätön. Kartanossa hänestä tuli todellakin näkymättömin, sillä ystävällisyys oli vain näennäistä piruilua ja vähättelyä ja tärkeät asiat perhe puhui suljetuin ovin ilman Saaraa. Niin tai näin, nyt tapahtuu suurin pudotus pimeään ja kun Saara sieltä nousee, hän on valmis elämän rouva Gladiksi.

Saaran tarinan myötä lukija näkee, miten Saarasta kehkeytyy vahva, jopa kova, mutta ennen kaikkea loistava näyttelijä. Kuin häntä ei mikään hetkauttaisi ja heikko polvikin on vain viehättävä notkahdus, ei mikään heikkous.

Olen iloinen, että valitsin juuri tämän Eeva Joenpellon kirjan Tuijatan haasteseen, sillä Lohja-sarjan olen lukenut niin monta kertaa, että siihen taidan tarvita vielä välimatkaa. Kuten tavallista Joenpellon kynä on kuin neula: Tarkan julmana se ei kahda paljastamasta ihmisluonteen heikkouksia, joskin niitä myös osin ymmärtää. Rouva Gladista olin unohtanut todella, todella paljon. Senkin olin unohtanut, että eihän Saara mitenkään voinut jättää menneisyyttä täysin taakseen. Sinne oli mentävä, missä häntä oli eniten loukattu. Sinne piti änkeä, vaikka kartanoa nykysin hallitsi tytär Lilli, joka kopealla äänellä tervehti: ”Miksi minun pitäisi sinut tuntea? Mitä tuntemista sinussa on?” Sinne Saaran oli nyt itsensä ängettävä ja kuljettava kartanon huoneesta toiseen ja piinattava itseään. Miksi hän ei kiusannut itseään eräällä toisella muistolla, sillä, jossa hän teki paljon pahemmin, miksi juuri kartanoon...

Peräseinällä oli mahonkikehyksinen peili. Rouva Glad lähestyi...Kuka sieltä katsoi? Joku alaston, aivan kauhea nainen, kuoleman irvistys suupielissä. Ja minkälaiset silmätkin sillä oli? Viikatemiehen ontot kuopat. Ei, valo varmaan tuli jotenkin väärin. Hän siirtyi hiukan. Kuva ei muuttunut. Hän ei halunnut katsoa, mutta hänen oli pakko. Ja vaikka hän itki, kuva jäi samanlaiseksi. Mutta minähän elän, rouva Glad sopersi. Minä tiedän mitä elämä on, minä olen elämän rouva. Minä en...Ihan hitaasti kuva alkoi muuttua, se antoi periksi vielä tämän kerran, se antoi vielä mahdollisuuden. Mutta katse jäi, ontto tuijotus hurmaavan keväthatun alta.

*****

Osallistun tällä kirjalla Tuijatan blogin Eeva Joenpelto -haasteeseen

Kevät pakkasessa

Pakkanen narskuu, soi
ulkona askelten alla,
silmäsi kevään toi
silmiini uppoutumalla.
Palan jo! kuiskaa suus
vapaana suudelmista.
Muuta et ehdikään,
huuleni sanas jo vei,
kevääni punerva puu,
rikas maan antimista,
keskellä lumen ja jään
tuoksuva toukokuu.

- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva PK

Ajalla, stressillä, suklaalla ja kalenterilla on väliä!

Lista ja posti it-lappuihmisenä olen tietenkin myös kalenteripersoona. R. jaksaa ihmetellä, että joka vuosi jaksan juosta kaupasta toiseen etsimässä just sitä oikeaa kalenteria, josta sitten tietty plaraan kaikki kuukaudet ja katson onko kalenteri mun juttu. Kaiken tämän lisäksi on tietysti myös FiloFax, mutta se onkin vähän eri juttu. Se nököttää työpöytäni kulmalla kauniisti suljettuna ja sisältää vain hirvittävän määrän osoitteita, puhelinnumeroita, sitaatteja ja omituisia lehtileikkeitä...joskus jopa sivulle liimatun elokuvalipun eli toimii vähän kuin aikanaan teinikalenteri. Nyt siellä ei kyllä taida lukea 'Make Love Not War', mutta ihan hyvä lause se olisi tähänkin päivään.

Seinäkalenteri on aina keittiössä, jossa on paljon valkoista, pinkkiä ja salvian vihreää. Kun odotan, että Robert'sin suklaakahvi tippuu, katselen kalenteriani. Mitä sinne on merkitty, mikä meno, kenen synttärit, onko lounasta ystävän kanssa, ehkä jopa iltamenoa ja ainakin kampaaja, lähtö Luvialle tai parhaissa tapauksissa vain suurella sana reissu ja nuolta on vedetty ainakin kolmen viikon päähän.

Tänä vuonna vaihdoin brittiläisen puutarhakalenterini Anna-Mari Westin kalenteriin. Ensin tsekkasin oman syntymäpäiväkuukauteni kuvan, mutta en pitänyt siitä ollenkaan, sillä toukokuussa olisi pitänyt olla helmiorapihlajan kukkia tai vähintäin kesälumipisaraa. Laitoin jo kalenterin takaisin, mutta sitten otin sen käteeni toisessa kaupassa toisena päivänä ja juutuin etenkin tammikuuhun ja helmikuuhun. R. väittää nyt, että hän tiesi jo ensimmäisessä paikassa, että otan kalenterin helmikuun takia, mutta hänhän tietää kaiken aina parhaiten ja oli nytkin oikeassa. Vai oliko se sittenkin tammikuu joka räjäytti pääni. Tuo kirjoituskone ja hyvästit stressille. No, onko siinä jotain uutta, sillä olenhan koko ikäni yrittänyt pudottaa kierroksia ja päättänyt vain alkaa nauttia elämästä. Mikä tässä nyt on sitten niin eri kuin kaikissa viisaissa slow life -jutuissa:

Rakas Stressi,

kun luet tätä, olen jo lähtenyt. En jaksanut enää -
kanssasi on mahdotonta elää. Annoin sinulle kaikkeni,
mutta vaadit vaan lisää. Nyt se on loppu.

Vihdoin olen onellinen - olen löytänyt Sen
Oikean. Hänen nimensä on Rentous,
ja hän rakastaa minua
juuri sellaisena
kuin olen.

Turha yrittää soittaa.

terveisin
Minä

Ehdottomat hyvästit. Ei paluuta. Olit kuin väärä rakastaja, joka vain veit kortisolikierroksille, mutta samalla söit energiaani. Muista minua kauniisti, mutta älä kävele vastaan sillalla. Älä katso noin! Älä!

Helmikuu virtaa jo kohti loppuaan. Ihana talvi on tullut vihdoinkin, mutta kohta on jo maaliskuu...Ensimmäiset siemenpussit on ostettu, pelakuut on nostettu kellarista, lintujen pöntöt on puhdistettu, kaksi Yuyu -tunikamekkoa on hankittu ja kolmaskin vielä, jonka lähetin tänään ystävälle Keski-Eurooppaan, nyt enää uimapuku...Kirottu ajan katoava virta oli hyvä kirja ja miten mainio tuo nimi onkaan! Nyt vain pitää tarttua hetkeen, polttaa joulunpunaisia kynttilöitä lauantai-iltoina, nauttia vielä hetki pesäelämästä. Lumi pehmentää kaikki äänet. Aamuisin on niin hiljaista ja suloista, että voisimme olla jollain toisella planeetalla. Iltaisin nautimme kirjoista ja käsintehdystä tummasta suklaasta. Helmikuu on selvästi vielä luolanainenaikaa, jolloin vasta aletaan rakentaa suunnitelmia suvelle ja muulle tulevalle.

Se miten silmät suljettuina tanssien
heijastat sisintä iloa
ohikiitävässä, tummanpuhuvassa -

- Bo Carpelan -
suomennos Caj Westerberg

helmiterveisin
Leena Lumi

Englishmen In New York

Rakas Stressi -teksti Katarina West

Peter James: Rikoksen merkit. Roy Gracen ensimmäinen tapaus ja muita tarinoita

Kahden vuoden kuluttua, kun molemmilla oli riitaisa avioero takanaan, Johnny ja Joy menivät naimisiin.

Ja häämatkallaan he majoittuivat samaan venetsialaiseen hotelliin – entiseen palazzoon – ja samaan huoneeseen, ja niin he tekivätkin, vuosi toisensa jälkeen. Alkuaikoina he riisuituivat aina heti tultuaan ja purkivat laukut sitten, kun ehtivät. Käytyään iltaisin...Kerran taas Rialton sillan alla. Ja sen jälkeen monen muun sillan alla. Venetsia lumosi heidät – siitä tuli heidän lemmenrohtonsa. He nauttivat Bellinejä lempikahvilassaan Pyhän Markuksen torilla, maistelivat Friulin alueen suurenmoisia valkoviinejä ja ja herkuttelivat paistetuilla meren antimilla suosikkiravintolassaan Corte Scontassa, jota etsiessään he eksyivät joka kerta, joka ainoa vuosi.

Peter Jamesin Rikoksen merkit. Roy Gracen ensimmäinen tapaus ja muita tarinoita  (A Twist of the Knife, Minerva Crime 2016, suomennos Maikki Soro) saattaa olla pettymys heille, jotka odottivat keväälle jatkoa Roy Grace –sarjaan. Jäimmehän jälleen kerran jännittävään käänteeseen dekkarissa Kuolema merkitsee omansa (You Are Dead), joka on minusta ehdottomasti sarjan paras kirja tähän asti. No, nyt meidän dekkaristimme on innostunut novelleista ja hänestä vähemmän on enemmän (less is more), mikä yllättää, kun on lukenut hänen kaikki tähän astiset tuhdit jännitysromaaninsa. Ehkä James vain nyt haluaa ladata akkujaan kunnianhimoisen Kuolema merkitsee omansa jälkeen ja tarjoaa meille kiinnostavan kokoelman lyhyitä tarinoita, joista heti löysin omat suosikkini 30 joukosta ja se ei ole Roy Gracen ensimmäinen tapaus, vaan Venetsialainen lemmenrohto. Toinen yllätys oli saada lukea lyhyt kertomus, jossa mies polttaripilan seurauksena haudataan elävältä. James ei tarjonnut tarinaa aikanaan kenellekään ja tajusi aika pian siinä olevan ainekset ensimmäiseen Roy Grace -trilleriin ja siitä tulikin hyytävän ikimuistoinen Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple).  Peter kertoo itse kirjan alussa, että siitä tuli hänen kaikkein suosituin romaaninsa ja on se minunkin listallani muistaakseni aina ollut kolmen kärjessä.

Rikoksen merkit sisältää hyvin eripituisia kertomuksia ja pidin tietenkin niistä pisimmistä ja pyskologisimmista. Kirjan lopussa on kiinnostavia kummitustarinoita, joista eräs on tapahtunut itse kirjailijalle hänen kartanossaan. Kolmanneksi kiinnostavimpana pidin itse Unelmalomaa, joka perustuu tositapaukseen. James on kirjoittanut tarinasta myöskin romaanin nimeltä Dreamer (Uneksija). Annie ja Nigel ovat lähdössä Sveitsin Montreux’iin, josta on näköala alpeille yli Genevejärven. He varaavat aivan loistokkaan hotellin ja päättävät nauttia lomaviikostaan kuin ruhtinaalliset, koska ovat matkalla ensimmäistä kertaa ilman lapsia, jotka jäivät isovanhempien hoiviin. Juuri ennen matkaa Annie alkaa nähdä toistuvaa painajaisunta, jossa valtava potkuri tulee häntä kohti. Annie on aina inhonnut lentämistä ja niinpä he lopulta lähtevät matkaan omalla uudella autollaan, vaikka Nigel väittää lentämisen olevan turvallisempaa kuin autoilun, mutta Annie pitää unia enteinä lento-onnettomuudesta. Häntä ei hetkauta edes se, että Nigel kertoo:

Lentokoneissa ei enää käytetä potkureita, Annie.

Ei isoissa matkustajakoneissa. Ei ole käytetty enää vuosiin – niissä on nykyään suihkumoottorit.

Annie taas:

Minä tiedän yhtä ja toista unista. Olen lukenut paljon. Ne ovat symbolisia. Se potkurikin symboloi jotakin. Ja voihan kone vaikka törmätä lintuparveen. Sellaisista tapauksista kirjoitetaan joskus lehdissä. Yksi kone joutui...

Linnut lensivät koneen turbiineihin ja vahingoittivat puhaltimen siivekkeitä – tai jotain vastaavaa. Joten kyllä suihkukoneissakin on propellin tapaisia osia.

Miten hyytävä unelmalomasta sitten tuleekaan siellä, missä Annie menee illalliselle Stella McCartneyn A-linjaisessa coctail-mekossa, siellä missä pari ensmmäistä päivää menee matkaväsymyksestä toipumisessa ja maisemien ihailussa, siitä saa teille tarinoida Peter James uusimmassa kirjassaan.

Mutta hyvänen aika sentään, miten tämä on jo kolmas kirja, jossa Venetsia saa olla pahimman näyttämönä! Geraldine Brooksin Kirjan kansan (People of the Book) kovin juttu tapahtui Venetsiassa ja Ian McEwanin Vieraan turvan (The Comfort of Strangers) pariskunnan Venetsian matkasta en ole toipunut vieläkään. McEwanin kirjassa oli myös kyseessä pariskunnan lomamatka ja siinäkin oli eksymistä, kuten toisiinsa hullaantuneilla Joylla ja Johnnylla. Tarina on hurja, mutta maustettu mustalla huumorila. Johnny on entinen poliisi, joten hän tietää, miten vaikeaa on tehdä täydellinen murha, mutta miksi hän sellaisia miettisikään, sillä hehän ovat ’match made in heaven’ ja heidän kaupunginsa olisi joka vuosi Venetsia. Jopa kolmekymmentäviisivuotta myöhemmin:

Heidän entisen lempikahvilansa Bellinien taso oli laskenut – niihin ei enää käytetty tuoretta persikkamehua eikä oikeaa samppanjaa. Ja kaupunki haisi nykyisin viemäriltä. Ravintolat olivat...Joy oli kumonnut kurkkuunsa suurimman osan valkoviinipullosta ja sitä ennen jo Bellinin, jonka sekaan Johnny oli tujauttanut tuplavodkan, ja näytti olevan umpihumalassa. Heidän oli määrä olla vielä kuusi yötä Venetsiassa. Ennen vanhaan aika oli kulunut kuin siivillä. Nyt Johnny mietti, kuinka jaksaisi viettää edes seuraavan päivän Joyn kanssa. Hyvällä tuurilla hänen ei tarvitsisikaan...

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Peter Jamesin Roy Grace -sarja

Katso, talvi pudottaa ikkunain eteen...

Katso, talvi pudottaa ikkunain eteen
valkean, hilajavan verhon.
Tuhannet pienet silkkikellot
koskevat ruutuun
hiljaisuutta hennommin.

Kuljit äsken kirvelevin hermoin.
Melu, kiire, ahdistus
vyöryi kirskuen ylitsesi.
Värisit kuin poljettu mato.

Katso, nyt on hyvä.
Olet huoneessasi hiljaa
kuin jalokivi lippaassaan
ympärillä valkea samettimaailma.
Olet tyyni, säihkyvä, murtumaton.

Lumi liehuu ruudun takana
kuin valkoinen sauhu.
Talven viileä haltiatar
astuu pehmesti ohi.
Sen hämärät, hunnutetut silmät
vaikenevat auringosta.

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
kuva Winter Window, Henry Alexander, 1870

Nanson Yuyu tunikamekko johtaa, Lopotti kärkkyy kannoilla ja...

Olen lista- ja tilastomaanikko, kun vain ehdin ja tänään katsoin blogini luetuimmat tältä vuodelta. Hauskaa, että kirjablogissani on nyt tämän vuoden ykkösenä juttu Uuden jokapaikanmekkoni kuvausta -25 asteen pakkasessa. Toivon nyt tukeneeni suomalaista työtä ja suunnittelua. Yuyu tunikamekko on herättänyt nyt ainakin aikuiset naiset, jotka huomaavat, että tämä tunikamekko voi olla just heidän 'juttunsa'!

Hyvin vahvana kakkosena kannoilla tulee Lopotti, joka voittanee koko kisan, sillä sehän on tuotu blogiin vasta viikko sitten, kun tuo mekkojuttu tuli esiin jo päivälleen kuukausi sitten. Uskon, että sekä Lopotista tulee kevätkauden myydyin kirja. Ainakin se on noussut kovimmalla vauhdilla sitten Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme.

Superhyvää suolistolle! Herkkävatsaisen elämä kuntoon on vahva kolmonen kertoen jotain ajastamme eli vatsa ja suolisto kiinnnostavat nyt monia.

Olisin ollut hämmästynyt ellei Kotiinpaluu olisi ollut kevättalven lukijasuosikeissa!

Appelsiinilehto sivakoi kannnoillaan

juttu Kevään 2016 kirjasatoa kohti pakkasen paukkuessa!

Järkyttävän vaikuttava Linnuntietä luonnollisesti pitää pintansa, vaikka ei olekaan uutuuskirja.

Kahdeksantena tulee Hyvää ystävänpäivää kaikille tasapuolisesti!

Lukujumijuttu Maalla, tuplajumia, papusoppaa, lettuja, unelmia ja lumen visiittiä on vahva yhdeksikkö, jota

kymppinä seuraa Kaikki se mitä en muista.

Ja koko blogini luetuin kirja 7 vuodelta on Syötkö riskiruokaa? Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista

Khayatin kirjaa tuskin pystyy blogissani mikään muu teos ohittamaan, mutta

loistava Maanpeitekasvit muistuttaa toiseksi suurimmalla suosiollaan supersuosikkia puutarhan yllättävästä voimasta!

Maanpeitekasveja lähestyy noin 1 500 lukijavisiitin päässä Erityisherkkä ihminen...

Sataa lunta...ihanaa!

"Tuota minun nimeni tarkoittaa, Faina sanoi sormi yhä ojossa.

Vuorta?

Ei. Tuota valoa. Papa antoi minulle sen nimen. Lumi on sen väristä silloin kun aurinko laskee.

Alppihohde, Mabel kuiskasi."

- Eowyn Ivey -
Lumilapsi

♥♥♥♥♥

Michelle Keogh: Terveellistä ja hyvää kotikuivurista. Kaikkea hedelmänauhoista juuressipseihin

Meistä monet tajuavat kuivattaa suppilovahveroita kauniisiin purkkeihin, joista niitä voi sitten pitkin talvea ottaa monipuolisesti käyttöön. Harvemmat ehkä kuivattavat itse omat herkkupalansa tai jopa kokonaiset ateriat odottamaan myöhempää käyttöä. Kuivaaminen on ikivanha keino säilyttää ruokaa ylitse talven, sillä jo kivikaudella ruokaa kuivattiin auringon ja tuulen avulla. 

Kuivaamisen hyödyt ovat monet ja tärkein niistä on terveellisyys. Kuivattu ruoka on 'elävää' ruokaa, joka ehkäisee sairauksia. Kuivatut yrtit ja välipalat ovat myös paljon edullisempia kuin kaupasta ostetut. Kuivaaminen on keittiön uusi 'mahdollisuus', joka ei ole ollenkaan niin hankalaa, miltä se aluksi voi tuntua, joten nyt kansikuvan herkkujen maailmaan.

Michelle Keoghin Terveellistä ja hyvää kotikuivurista. Kaikkea hedelmänauhoista juuressipseihin (Dehydrating at Home. Getting the best from your dehydrator, from fruit leathers to meat jerkies, Minerva 2016, suomennos Anna Maija Luomi) tarjoaa ihan uudenlaisen näkemyksen ruokien valmistukseen kuivaamalla. Herkullisen kaunis kansi jo vakuuttaa, mutta mitä ihmettä se kaikki on, miksi ja miten, siihen vastaa Keoghin kirjan esipuheessa pienten lasten äiti ja innokas terveellisen ruoan sivuston pitäjä Karielyn Tillman:

Jo kahdeksan vuoden ajan olen itse käyttänyt kuivuria vaikka mihin, aina liotettujen pähkinöiden ja siementen kuivaamisesta mielikuvituksellisempien  herkkupalojen valmistamiseen. Tai sitten olen vain kuivannut kauden hedelmiä ja marjoja ympärivuotisiksi makupaloiksi.

Teen kuivurilla myös nauhoja, voileipäkeksejä ja sipsejä kahdelle pienelle pojalleni. Näin voin olla varma, etteivät heidän välipalansa sisällä keinotekoisia säilöntä-, väri- tai makuaineita. Pojat pitävät minun valmistamistani herkuista enemmän kuin kaupasta ostetuista, sillä ne maistuvat paremmilta. Minä pidän niistä, koska niissä ei ole turhia kaloreita, ja koska ne ovat terveellisiä.

Eipä ihme, että maistuvat, sillä nämäkin kahdesti kuivatut kookos-vaniljabanaanit maistuvat kermaisilta kookoskarkeilta ja ovat hyvin rapsakoita, eivät kovia eivätkä sitkeitä ollenkaan. Näitä herkkuja purkit täyteen ja siinä on terveellistä herkkua kun makean himo yllättää.

Kirja tarjoaa Perusteet, jossa luvussa kerrotaan kaikki kuivauksen perusasiat oikeanlaisen kuivurin ostamisesta ruoan valmistamiseen ja säilytykseen. Myös kuivausajat annetaan ja muut mahdolliset kuivamisessa tarvittavat välineet. Luvussa tietenkin sitten tulee myös esiin käyttöönotto eli kun tulee tarve ottaa kuivaruoka, vaikka lihapata käyttöön, miten se tehdään liotuksen, höyrytyksen tai keittämisen kautta. Niille, jotka kauhistelevat kodinkoneiden lukuisuutta, annetaan ohjeet, miten kuivaamisen voi tehdä uunissa.

Kaneli-suklaamantelien reseptin löydät luvusta Pähkinät ja siemenet, sitä ennen on jo kuivattu hedelmiä ja vihanneksia, nauhoja, kuivalihaa, voileipäkeksejä ja ohuita leipiä, yrttejä ja mausteita sekä valmistettu aamiainen, alkupaloja, jälkiurokia ja pääruokia. Myös lemmikit ovat saaneet omat kuivaherkkkunsa, joita voi suositella etenkin niille lemmikkien omistajille, joiden karvaturrilla on todettu allergioita ja omistaja haluaa ehdottomasti tietää, mitä lemmikki syö. Luvussa on aivan ihana Pennun herkkumuona, jota voi käyttää sekä uuden bestiksen kouluttamisessa tai muun ruoan seassa.

Inkivääri on jo vanhastaan tunnettu tehokas tulehdusta ehkäisevä kasvi, jota on lisätty monenlaisiin luontaislääkkeisiin. Kuivaamalla itse inkivääriä, sitä voi lisätä erilaisiin ruokiin aina suolaisista makeisiin. Iltapäiväteestäkin tulee inkiväärin kera suorastaan terveysjuoma.

Alkupaloista löytyy mm. tämä puutarhapizza, joka on raakaravintoa, gluteeniton ja käy myös vegaaneille.

Täydellinen jälkiruoka on vaikkapa vaahterasiirappi-saksanpähkinäkupit marjatäytteellä. Kirjan ohjeella tulee 24 kuppia, valmistusaika on 45 minuuttia, kuivausaika 4-7 tuntia. Mukana on erilaisia pähkinöitä, pellavansiemeniä, tuoreita mustikoita ja vadelmia sekä valmistuksessa että koristelussa.

Kuvan sienirisoton kohdalla tekee mieli sanoa, että 'ei ole risottoa väriin katsominen'. Söin elämäni risoton lokakuussa Salzburgissa ja se oli musta: Risotto frutti di mare (Black cuttlefish risotto with seafood). Pääruokien kohdalla tulee heti mieleen vaellusretket telttaillen tai pari viikkoa veneillen, jolloin kuivatut pääruoat kulkevat mukana näppärästi pienessä tilassa. Tänään valmistamme vihannescurrya:

Määrä on neljä annosta. Valmistusaika on 1 tunti 20 minuuttia. Kuivausaika on 10-18 tuntia.

Ainekset:

2 keskikokoista sipulia
2 keskikokoista porkkanaa
8 keskikokoista herkkusientä
1 munakoiso
2 valkosipulinkynttä
2 voimakasta chilipippuria
1 iso bataatti
2 rkl oliiviöljyä
1 rkl curryjauhetta
1 tl suolaa
1 tl jauhettua mustapippuria
2 rkl tomaattipyreetä
480 ml vihanneslientä

1. Kuori sipulit ja porkkanat, poista niistä päät ja kuutioi ne 1 cm paloiksi. Kuutioi sinet ja munakoiso 1 cm paloiksi, kuori valkosipuli ja pilko se hienoksi. Viipaloi chilit hienoiksi paloiksi. Kuori ja leikkaa munakoiso 1 cm kutioiksi.

2. Pane iso, paksupohjainen pastinpannu keskilämmmölle. Lisää oliiviöljy. Kun pannu on kuumentunut, lisää sipuli, porkkana-, sieni- ja munakoisokuutiot sekä valkosipuli ja chili. Hauduta, kunnes vihannekset ovat pehmenneet ja alkavat saada väriä, noin 5-10 minuuttia.

3. Lisää curryjauhe, suola ja pippuri. Sekoita, kunnes seos alkaa tuoksua, noin 2-5 minuuttia.

4. Lisää bataatti, tomaattipyree ja vihannesliemi. Kiehauta. Laske lämpötilaa ja anna hautua hiljalleen, kunnes curry on kiehunut kasaan ja vihannekset ovat kypsiä, noin 30-45 minuuttia.

5. Nosta pannu liedeltä. Levitä seos ohuena kerroksena kuivurin leivinpaperilla päällystetylle tasoille.

6. Kuivaa 68 C:ssa 10-18 tuntia. Kääntele tasoja ja vaihda niiden paikkaa muutaman kerran kuivauksen aikana. Riko mahdolliset kokkareet pieneksi lusikan avulla, jotta curry kuivuu tasaisesti. Säilytä iltatiiviissä astiassa huoneenlämmössä.

Curry valmistetaan syömäkelpoiseksi panemalla kattilaan 240 ml kiehuvaa vettä 240 ml kuivattua pataa kohden. Padan annetaan tekeytyä tunnin ajan aina toisinaan sekoittaen. Vettä voi lisätä tarpeen mukaan. Sitten kattila asetetaan keskilämmölle ja kiehautetaan hellävaroen, minkä jälkeen se on valmista tarjoiltavaksi keitetyn riisin kera.

Suppiksia meillä onkin aina kuivattuna purkeissa, mutta nyt alkoi tehdä mieli amarettomaustettuja aprikooseja, kookos-vaniljabanaaneita ja mansikka-omenanauhoja. En löytänyt Terveellistä ja hyvää kotikuivurista mitään liian vaikeata toteuttaa, joten tätä voin suositella kokeilevalle herkuttelijalle, jolle myös ruoan terveellisyys on osa kulinarismia.


*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Kanakastike - helppo, herkullinen, gluteeniton

Kuopuksemme murrosikään asti kestäneen vaikean vilja-allergian takia, kehittelin keittokirjan verran ruokia, jotka olisivat kasvavalle sekä ravitsevia että myös maistuvia. Helpoin ja ehkä jopa herkullisin on vain viiden ainesosan kanakastike, joka maistuu edelleen niin meidän kuin tyttären omassa taloudessa. Koska en omissa resepteissä paljon mittaile, määrät ovat noin, mutta tästä riittää kunnolla neljälle eli me kahdestaan nautimme tätä pari päivää.

Ja ne viisi ainesosaa ovat:

grillattu broileri
kuohukermaa 2-3 dl
sinihomejuusto, noin 100 g tai vaikka Aura Gold, joka on 125 g
tomaattikastiketta 1-2 dl tai maun mukaan
yksi iso tai kaksi normaalikokoista paprikaa

Jos haluaa voi kuudes aineosa olla kanaliemikuutio!

Grillattu kana revitään pieniksi paloiksi ja varotaan ettei joukkoon jää luita. Palaset laitetaan kasariin muhimaan kera murustellun sinihomejuuston ja pilkotun paprikan. Lisätään joukkoon tomaattisose ja sekoitetaan. Lisätään kuohu- tai ruokakermaa vähitellen ja annetaan makujen herätä pienellä lämmöllä. Kermaa tai tomaattisosetta lisätään tarpeen mukaan.

Tässä wokkipannulla valmistetussa kuvassa on aika hyvin näkyvissä miltä kastike näyttää valmiina. Nykyään käytämme

kuvassa näkyvää kasaria, joka taitaa olla paras kypsennysastiamme ikinä.

Kanakastike ei tarvitse mitään mausteita, sillä makuja tulee riittävästi broilerista, tomaattisoseesta ja paprikasta. Jos haluaa, voi joukkoon lisätä vaikka valkosipulin kynsiä pilkottuna, mutta tämä on yksi niistä harvoista ruokalajeista joihin emme kaipaa mitään lisää.

Kastike nautitaan keitetyn riisin, kuten vaikkapa Arborion kera. Oheen sopii täydellisesti mustaviinimarjahyytelö!

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Ajovaloissa näkyi muutama lumen ja jään valkaisema kuusi tien laidalla. Vaikka puut olivat yli sata vuotta vanhoja, ne olivat hädin tuskin metrin mittaisia; tämä oli rankka paikka kasvaa. Kauempana puita ei ollut lainkaan. Tehtyään ensimmäisen matkansa Deadhorseen ja Prudhoe Bayn öljylähteille Adeeb oli lukenut Pohjois-Alaskasta siinä toivossa, että tieto saisi paikan jollakin tavalla kesyyntymään, pehmentymään edes hieman, mutta olikin käynyt päinvastoin. Nyt hän tiesi, että kolmenkymmenen metrin levyinen maanvyörymä lähestyi koko ajan jäätietä; kokonainen vuori jäistä maata, kiviä ja puunrunkoja liikkui muutaman sentin lähemmäs joka päivä, kiihdytti vauhtiaan ja tuhosi kaiken tieltään; aivan kuin tämä maa ei olisi pelkästään passiivisen vihamielinen vaan aivan avoimen väkivaltainen, kuten kylmyyskin.

Rosamund Luptonin uusin teos Hiljaisuuteen hävinneet (The Quality of Silence, Gummerus 2016, suomennos Outi Järvinen) on minusta Luptonin kirjoista jännittävin eli eniten trilleri, vaikka hänen puumerkkinsä sekoittaa jännitystä  ja lukuroomania tuntuu kyllä tässäkin. Nyt painotus on jännityksellä. Tarinassa kuuro Ruby on fyysikkoäitinsä Yasminin kanssa lähtenyt etsimään Pohjois-Alaskasta luontokuvaajaisäänsä, joka tuntuu kuin haihtuneet kylmään hiljaisuuteen. Alunperin Mattin piti olla heitä vastassa Fairbanksin lentokentällä, mutta hän ei tullut. Matka Englannista oli ollut pitkä ja Ruby lohduttelee pettynyttä ja väsynyttä itseään muistelemalla, miten isä nimitti häntä ’Puggleksi’, joka on vesinokkaeläimen poikanen. Hän on hyvin läheinen luontodokumentteja tekevän isänsä kanssa ja muistaa miten innoissaan isä oli Pohjois-Alaskan eläimistöstä:

Se on keskellä ei mitään, Puggle, se on hyvin kaunis ja autio paikka siksi, että niin harva ihminen päätyy sinne.

Paikka on inuiittikylä, jonka nimi on Anaktue ja nyt Yasmin ja Ruby matkaavat sitä kohti Afganistanin pakolaisen Adeeb Azizin jättimäisen rekan kyydissä. Rubylla on herkkä vaisto ihmisten suhteen ja hän pitää heti herra Azizista. Hän tuntee heidän olevan turvassa ja on varma, että isä odottaa heitä Anaktuessa. Ruby on hyvin yksinäinen tyttö, mutta hiljaisessa Rubylandiassaan hän voi kuulla jokisaukot, lumipöllöt ja valkoiset sudet omalla tavallaan. Hän tavoittaa musiikin pyydystämällä tuulta hopeisella lassolla ja hänellä on intuitio, joka näkee kaiken valheen läpi. Kun poliisi ilmoittaa heille Anaktuessa tapahtuneesta onnettomuudesta ja yrittää viestiä Rubyn isän menehtyneen inuiittien kanssa, Ruby on aivan varma, että isä odottaa heitä siellä pimeässä ja kylmässä, heidän on vain ehdittävä sinne ajoissa.

Tapahtuu jotain odottamatonta ja yllättäen Yasmin on tilanteessa, jossa hän huomaa, että heitä yritetään estää pääsemästä Anaktuen kylään. Pimeys on täydellinen ympäri vuorokauden, pakkanen nousee tuulessa yli -40 asteeseen ja ympärillä on paitsi ihmisvihollisia myös kahdeksankymmentäkahdeksantuhatta neliömailia pelkkää tyhjyyttä, joissa ei ole edes puita pysäyttämässä  tuulta. Nousemassa on myös hirmumyrsky, jonka ohimenoa kokeneimmatkin rekkakuskit osaavat pysähtyä  odottamaan viimeiselle huoltopisteelle. Vain Yasminin ja Rubyn on pakko jatkaa matkaa, sillä...

Rosamund Luptonin Sisar ja Mitä jäljelle jää sekä tämä uusin paljastavat, että Lupton kykenee aina yllättämään.  Kaikki hänen kirjansa ovat täysin erilaisia, vaikka puumerkki eli trillerin ja lukuromaanin yhteys  säilyykin. Toki vailla suuria tunteita ei voida täysin olla, kun kuuro tyttö etsii kauhistavissa olosuhteissa isäänsä, mutta vakuutan, että kirjasta löytyy sellaista jännitystä jäisessä Alaskassa, että lukija kiittää mielessään ettei ole Yasminin ja Rubyn matkassa. David Vannin Kylmä saari nosti oudon Alaska -kuumeen, mutta ei ikinä, ei ikinä enää, ei edes unissa. Kylmä, pelko ja miljoonat tähdet valaisevat Yasminille eräitä asioita hänen ja Mattin avioliitosta. Lopulta Yasminilla ei ole jäljellä kuin leijonaemon tehtävä saada vietyä Ruby hengissä läpi helvetin, jonka pimeydessä vaanivat pedot ovat ihmisiä. Eivät kauniita valkoisa susia...

Kaiken aikaa Ruby toiveikkaana kirjoittaa isälleen kannettavallaan viestejä:

Näin kolme kuuta!

Vannon että se on totta!

Taivaalla oli se tavallinen kuu ja lisäksi kaksi muuta molemmin puolin ja sen ilmiön nimi on halo. Äiti kertoi minulle siitä. Latinankielinen nimi on paraselenae. Se syntyy kun kuunvalo osuu jääkiteisiin. Se on niin kaunista. Ihan kuin kolme kuuta olisi jakanut taivaan keskenään.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa Reetta  Arja/Kulttuuri kukoistaa  Jenni/Kirjakirppu Katja  Annika/Rakkaudesta kirjoihin Sonjan lukuhetket Ullan luetut kirjat

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Muistan hyvin alun kiihkon, miten heidän  välisensä yhteys alkoi. Ensimmäiset yhdeksän kuukautta olivat yhtä nousutahtia, silkkaa wagnerilaista alkusoittoa. Speer piirsi ja suunnitteli kuin kuumeessa, ja Hitler kävi samoin poltteen vetämänä katsomassa suunnitelmia ja useimmiten öisin. Varsin usein Hitlerin adjutantti soitti yhdentoista aikoihin illalla ja kysyi, oliko mitään uutta näytettävää. Lähes aina oli jotain, ja Speer alkoi loistaa. Se näkyi hänestä. Kun Hitler lähti kävelemään sisäpihaa myöten suoraan toimistollemme Pariser Plazille, minä kokosin tavarani ja lähdin. Se oli poistumismerkki myös muille suunnittelijoille. Mitään ei sanottu ääneen, mutta tuli ymmärtää, että he halusivat olla kahden.

Heidi Köngäksen Dora, Dora (Otava 2012) on kuvaus Hitlerin varusteluministerin Albert Speerin matkasta  vuodenvaihteessa 1943-1944 Suomen Lappiin. Virallisesti hän oli seurueineen tutustumassa Petsamon nikkelikaivosten tuontantoon ja kävi samalla myös Wehrmachtin pohjoisimmassa tukikohdassa Kalastajasaarennossa. Köngäksen kirjassa matkasta tulee Speerille kuitenkin pakomatkaa muistuttava tilanne, sillä hän oli ollut erityisen läheinen Führerin kanssa. Heitä yhdisti rakkaus arkkitehtuuriin, mutta myös sanaton yhteisymmärrys siinä missä pimeän kielletyt sanatkin. Nyt kaikki tuo oli vaakalaudalla ja uhattuna. 

Hitler oli minun kivijalkani ja on yhä vielä. Tekisin mitä tahansa, että voisimme taas puhua toisillemme niillä keskinäisillä rivonkauniilla sanoilla. Niillä rujoilla, pimeillä ja kovilla sanoilla, joiden karheus oli lähes hellyyttä.

Revontulten Lapissa, pohjoisen pakkasissa ja tähdissä, Speerille kuitenkin valkenee paljon niin hänestä itsestään, kuin Hitleristä ja Saksan tilanteesta.  Mitään hän ei sano, ei paljasta ja kaikkialle häntä seuraava sihteeri Annemarie voi vain aavistella, mitä Speerin mielessä liikkuu samanaikaisesti kuin hänen omat unelmansa alkavat rikkoutua. Aina täydellinen, aina täsmällinen Annemarie, joka oli kovan lapsuuden kokeneena päättänyt päästä pitkälle ja oli sen tehnytkin. Nopeammin kuin kukaan hän tajusi olla kaipaamatta juutalaisia kadonneita ystäviään. Vaisto sanoi, että hiljaisuus ja vaikeneminen ovat ajan hyveet. Hän uskoi peitesanoihin ’evakuointi’, ’poistaminen’ ja ’siirtäminen’ niin kauan kuin pystyi, ja kun ei enää pystynyt, vakuutti itselleen, että ’minähän olen vain konekirjoittaja.’

Albert Speer oli yläluokkainen arkkitehti ja taiteilija, jota Hitler ihaili. Speerin oli määrä toteuttaa kaikki Hitlerin suuruudenhullut rakennussuunnitelmat, joiden valossa maailman muut kaupungit olisivat vain kalpea varjo. Stalingradin tappion jälkeen Speer ei jaksa keskittyä enää muuhun kuin pitkänkantomatkan V-2 –raketteihin, joilla oli tarkoitus nujertaa Britannia. Mittelbau-Dora eli Dora oli vankileiri, jolta toimitettiin työvoimaa V-2 -rakettihankkeen tuotannolle.

Upeasti Köngäs paljastaa, miten Speer mustuu, kuin kuolee sisäisesti Lapissa, jonne hän lopulta haluaisi jäädä. Romaanissa ollaan niin Speerin, Annemarien, suomalaisen tulkin Eero Kallinkarin kuin taikuri Himmelblaun mielten liikkeissä. Henkilöt tarkkailevat toisiaan ja itseään. Äärimmäiset pohjoiset olosuhteet ovat kuin bensaa tuleen ja näennäinen harmonia arvoasemaetiketteineen kääntyy tragediaksi. Yllättäen Himmelblaun ajatukset tuovat tarinaan  suorastaan farssia, jossa muiden yritys säilyttää henkinen ja ulkoinen ryhtinsä peilautuu kontrastina. Kaikki terävöityy. Siinä missä taikuri kyynelehtii ilosta saadessaan arktisissa oloissa kunnollista Apfelstrudelia, kolme muuta liikkuvat kuilun reunalla...

Nyt voisi vähän jossitella. Jos olisin lukenut Dora, Doran sen ilmestymisvuonna, veikkaanpa, että Köngäs olisi ollut kuumassa ryhmässäni 2012. Se olisi jopa voinut olla vuoden paras kotimaiseni, sillä olenhan hyvin kallellani historiaan. 2012 oli minulle käännöskirjallisuuden unohtumaton kultainen vuosi, mutta nyt kolme Heidi Köngästä lukeneena näen Dora, Doran osana kotimaisen, ehkä jopa maailmankirjallisuuden parhaita tarinoita. Köngäksen monista vahvuuksista yksi on aistillisuuden taju, mistä vahvin näyttö minusta oli Vieras mies, mutta kyllä sitä saadaan Dorassakin. Paras Köngäksen kirjoista on minulle Dora, Dora, jossa ...Onneksi kirjojen ilmestymisvuosi ei ole niiden parasta ennen päivämäärä, joten nyt ojennan Dora, Doran Vapaaherralle luettavaksi hetkellä jolloin Speer:

Olen pimeä kaivoskäytävä...En näe eteen enkä taakse. Tunnustelen tietä pimeässä, käytävä kapenee suipoksi ja tunnelin terävä pinta repiii kädet ja jalat verille. Dora, Dora, minun nimeni.

Ja Annemarie:

Joku on siirtänyt meren paikkaa minussa, eikä se ole lasku- eikä nousuvesi.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena  Sara/P.S. Rakastan kirjoja  Annika/ Rakkaudesta kirjoihin  Arja/Kulttuuri kukoistaa  Elina/Luettua elämää  Lurun luvut  Kirja vieköön!  Mai/Kirjasähkökäyrä

Tommi Kinnunen: Lopotti

Tuuli tuoksuu metsälle ja havulle ja suolle. Alhaalla kylmyys ojentaa lonkeroitaan ja koettaa saada minua kiinni, mutta se ei onnistu. Olen liian korkealla talven ylettyä. Levitän käteni ilmavirran kannateltavaksi. Napitan takkini auki, tartun sen helmoihin ja levitän ne siiviksi. Myrsky ei enää nosta ylemmäs, vaan lähtee kuljettamaan minua kohti pohjoista, missä aika on pysähtynyt ja minne kevät ei saavu koskaan eikä kenenkään tarvitse milloinkaan lähteä pois. Ilmassa on pian satavan lumen haju.

Tommi Kinnusen Lopotti  (WSOY 2016) tuli kutsuttuna, kohtasi ylenmäärin kiinnostuneen lukijan, joka pelon ja kauhun sekaisin tuntein muisteli Kinnusen Neljäntiesristeystä, jolle ei uskonut voivan tasavahvaa jatkoa enää tulla. Miten kukaan enää aukoo korsettiaan, punnitsee rintojaan, syö lettuja liikaa kuin Maria...Lukija on pessimisti. Maailmankirjallisuuden hemmottelema himolukija, joka myötähäpeää etenkin kankeita dialogeja, himoaa isoa tarinaa ja rohkeutta, herkistyy kohtaloista ja taipuu kun hetki on. 

Aloitin Lopotin yhtenä iltana tavanomaiseen myöhään aikaani, mutta niin vain vei tarina naista aamukolmeen, vaikka juuri olin päättänyt lopettaa moisen epäterveen valvomisen.  Nyt on ihan pakko sanoa: Samperi, Tommi Kinnunen teki sen! Tämä kranttu nainen tuntee lukeneensa vähintäänkin tasavahvan jatkon Neljäntienristeykselle ja ennustaa, kuten teki esikoisen kohdallakin, että Kinnusen Lopotti on yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista ellei peräti voittaja.

Kuljen yhä ylemmäs. Tahdon olla osa metsää. Olisin kuivan kankaan kelohonka, puolukankukka, järven ahvenensintti, viileän joen virtaus.

Tommi Kinnunen on täydellinen prosaisti ripauksella lyyrikkoa. Hän tekee upeita virkkeitä, täydellistä dialogia ja piirtää vahvaa sukutarinaa, jossa saa edelleen hämmästellä, miten hän onnistuu menemään niin hyvin naisten nahkoihin. Tässä teoksessa sokean Helenan sisälle niin, että viiltää. Kun Helena lähetetään selkosilta kauas Helsinkiin sokeainkouluun se tuntuu niin julmalta, mutta viisikymmenluvun Helsinki sekä kurittaa että palkitsee. Helenasta tulee pärjääjä, joka sekä hankkii ammatin pianonvirittäjänä että oppii kulkemaan ryhti suorana ilman sokeainkeppiä, joka oli sallittu vain ruotsalaisissa kouluissa. Helsinki piti muistaa ulkoa askelten määrillä ja lopulta ne piirtyivät osaksi Helenaa. Sparrauksista kovin on matka Sibelius-akatemiaan Helenan asuessa jo omillaan. Se yksi tietty risteys, avoin kohta, keskustaa, jossa autokaistoja, korokkeita, raitiotiekiskoja, ruuhkaa...

On pakko nöyrtyä, pakko alistua. Pakko laskeutua polvilleen ja koettaa tunnustella tietä toisella kädellä, toisella suojella nuotteja. Eikö kukaan huomaa?

Minne päin pitää mennä? minä huudan.

Kadun varsilla vain odottava hiljaisuus...Polvien alla hame juo sisäänsä kadun sohjoa. Olen päivän näytöskappale, sirkuksen kummajainen, keskipäivän hullu. Polvistuneena maailman edessä, rukoilemassa apua ja armoa.

Helena on kuitenkin kirjan vahva nainen. Lahjan tyttärenä ja Marian tyttärentyttärenä sitä joko kasvoi alistujaksi tai pärjääjäksi, Helena valitsi vahvuuden sokeanakin:

Viritän kaikki tehtaan Helsinkiin myymät pianot ja jokainen niistä on mitattu minun mitoillani. Minä määrään pääkaupungin soinnin ja värähtelyn korkeuden.

Helenan elämästä ei todellakaan tule Syrjästäkatsojan tarinaa, vaikka tuo minullekin niin tuttu kirja tarinassa mainitaan.  Ei, Helenasta tulee musiikkia, joka soi apassionato, fortissimo ja da capo. Nautin niin hengittämättä lukea, miten Helena on virittämässä hienolle rouvalle pianoa. Rouva kantaa kahvia, mutta mitä Helena kahvista, kun hän soittaa asuntoa kauemmas, Karia lähemmäs ja koko kaupunki soi hänen kauttaan. Siinä missä Leonid Tsypkin kirjassaan Kesä Baden-Badenissa kirjoitti unohtumattomia uintimetaforia rakastelulle, sen tekee nyt Kinnunen musiikilla. Kohtaus on yksi kirjan upeimpia!

Lopotissa ei ole selkeitä vuosilukuja otsikoissa kuten oli Neljäntienristeyksessä. Luvut soivat runoina: Tahdot varmaan tanssia näin, Joka sekunnin, jonka luonas olla saan, Seisot edessäin täynnä toivoa ja silmäsi kertovat...tai Kun hämärään kaupunki jää... Runoa voi siis löytää Kinnusen proosasta, mutta just oikein mitoitettuna tarinan voiman kärsimättä. Kirja ei ole vain Helenasta vaan koko hänen perheestään. Kaarina on edelleen selviytyjä Johanneksensa rinnalla. Lahja äitinsä Marian oloinen. Muuttumattomuus ja periksiantamattomuus on hänen roolinsa, mutta Marian riehakasta elämäniloa hänelle ei elämä sattuneesta syystä suo. Esiin astuvat Johanneksen ja Kaarinan lapset ja heistä etenkin Tuomas.

Lopotissa on vahva yhteiskunnallinen viesti. Viesti, jonka takia myös toivon mahdollisimman monen löytävän Lopotin. Kovinkin mieli iloitsee, toivoo, kyynelehtii ja selviää Tuomaksen mukana. Tuomas on paennut selkosilta Helsinkiin. Suuressa kaupungissa on helpompaa. Hän tapailee Helena-tätiä, mutta etsii ja toivoo elämää, jonka voisi jakaa toisen kanssa. Hän löytää Oskun ja tulee kuukausia, jolloin kaikki napsahtaa kohdilleen ja syrjästäkatsojan tarina häipyy sumuun. On olemassa tulevaisuus, jossa he ovat kuin muutkin, kunnes...kunnes heistä tulee sankaripari syrjästäkatsovien isien tarinaan. Etsijöitä. aina matkalla jonnekin. Muuttamassa. Se ei kuitenkaan estä ajatusta yhdessä vanhenemisesta, unelmaa olla joskus toisen kanssa charmantti vanha pari. Yhdessä periksiantamattomat.

...liukenen valoon ja lämpöön. Haihdun tuoksuihin...Partasaippua. Oleanteri ja appelsiininkukka, kamferi ja myrtti. Isän paita, joka tuoksuu tuulelle.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kaisa/Kannesta kanteen  Tuijata  Mai/Kirjasähkökäyrä  Laura/Lukuisa  Jokken kirjanurkka  Kirja hyllyssä  Katri/Pieni kirjasto  Omppu  Kirjanainen  Kirjakaapin kummitus