Kotiliedestä poimittua, kampaajalla koronan aikaan, Norjalaisia villapaitoja, huhtikuut eivät siskoja keskenään...

 Kotiliesi no 8 on puutarhanumero. Heidi Haapalahden juttu Potager kuin maalaus ja kuvat Teija Tuisku. On ollut sen verran kiirettä, että luen lehden vasta kunnolla viikonlopun aikana. Yllätys oli vain löytää lehdestä tuttu bloggaaja eli

Cheri, jonka kauriit ovat oikeassa palkissani ja vievät hänen kiinnostavaan Autuas olo -blogiinsa

Meilläkin käy kauriita vielä ompuilla, sillä maa on roudassa ja paikoin on paljonkin lunta, kun taas jossain kukkii jo. Tämä kuva on Cherin ottama, minä saan vain ikkunan läpi otettua...Eilen päivällä saapui nuori kaurispari ja aivan ihanat sarvet uroksella.

Ainoa krookus, joka meillä enää leviää ja leviää, on Merin pikkutyttönä istuttamat mammuttilajikkeet, joita en ollut kirjannut puutarhakirjaani. Viime vuonna vein tästä Merille aimo annoksen, mutta kaikki on korvaantunut jo. Lumen alta pilkistää pieniä teräviä nupun kärkiä ja osa on jo aukikin

mutta tämä on otettu huhtikuussa, jolloin lunta ei enää ollut. Ihan sama paikka. Vain kamera on eri, mikä selittää värieron. 

Kampaajalla koronan aikaan. Toivottavasti tämä jää vain muistoksi...ja sen jälkeen ostimme kotiin mukaan hyvät ateriat sekä tuli hankittua tuplasti farkkuja, jotka ovat kuin toinen iho eli kevyempiä kohti. Pirkko Soinisen Wivi Lönnistä kertovan kirjan Valosta rakentuvat huoneet innoittamana pysähdyimme Älylän alueelle hetkeksi:

Tontille no 2 Wivi Lönn rakennutti itselleen ja äidilleen oman talon, joka on yksi Suomen kauneimmista. Nämä kuvat eivät sitä kerro, joten googlatkaa.

Talo on nyt Kauko Sorjosen yksityiskoti, joten ei haluttu mennä häiritsemään, kun ei ollut sovittu tapaamista. Sorjonen on tehnyt huikean elämän työn pelkästään jo kunnostamalla ja pitämällä Wivin kodin hyvässä kunnossa. Päätimme tulla kiertelemään Älylää ajalla suvella ja sitten jonnekin syömään. 

En nyt ihan aina tarkene olla tässä Nanson ihanuudessa, joka on helteellä armo. Kuvassa Plantagenissa myymäläpäällikkö Pirjo Uuttanan kanssa leimukukkien sulossa. Takana jotain joita tytär haluaa japanilaiseen puutarhaansa, mutta ennen niitä

saan viedä kesäkuun alkupuolella ja istuttaa sinne valkoisten liljojen ja gladiolusten penkin päähän kukkivan Northern Hi-Lights -atsalean. Atsaleat♥  

Kirjasta Erään avioliiton muotokuva: Sissinghurstin puutarhan oli oltava kesytön ja sen oli kartettava järjestystä. Villikukkien oli saatava tunkeutua puutarhaan ja rhododendonit oli karkotettava ja niiden lempeämpi serkku azalea sai korvata ne...

Joku kevätviirotus on meneillään, sillä tilasin viime viikolla kaksi kirjaa. Toista en vielä kerro ja toinen on tämä viime vuonna ilmestynyt Norjalaisia villapaitoja. Enhän minä näitä osaa kutoa/neuloa, mutta ihailen aikani kuvia eikä sitä koskaan tiedä, mitä jouluna kuusen alla odottaa. Otin lukuun myös tämän vuoden Norjalaisia villapaitoja 2...Löytyi WSOYn katalogista. Olen myös istuttamassa elämäni ensimmäiset gladiolukset, punaista ja valkoista. Meri osti edullisesti Lohjalta itselleen ja minäkin halusin. Kaipasin mustanpunaista, mutta niitä ei ollut. Olenkohan matkalla cottage gardenista goottilaiseen puutarhaan. Nyt lähden sulattelemaan kartiovalkokuusten ja muiden havujen juuristoja...

Viime vuodesta viisastuneena sain hyvän vinkin facebookin magnoliaryhmästä, jonka nimi muuten on Magnolia - hulluutta ja intohimoa. Viime vuonna jostain syystä yhdellä sun toisella kukat vaurioituivat, ja kävi ilmi, että linnut nokkivat nuppuja. Nyt olen viisastunut: Ripustin CD-levyjä pieneen pensaaseemme. Magnolia♥

Näitä ruukuista monina pääsiäisinä istutettuja on jo nousemassa eli tetenarsisseja. Tänään tai huomenna istutan jo yhdestä ruukusta lisää. Mitään näin helppoa ja kiitollista ei voi kuin ihmetellä.

Tätä odotellessa....Nyt saisi vain sataa öisin, että ilmakin puhdistuisi, puutarha heräisi ja sorsat muistaisivat, missä saavat viettää päivät rauhassa napsien kotiloita ja välillä voi sitten pulahtaa veteen...

 Luvun alla ei nyt mitään kirjaa, josta syttyisin tuleen, mutta tilattu on isoin odotuksin...Luen kaikkia niitä lehtiä, joita tulee, enkä ole ehtinyt lukea ja katsomme jotain jännittävää sarjaa kuten vaikka Murhat maalaistalossa.

Mukavaa viikonloppua♥

Love

Leena Lumi

PS. Totesin olevani tällä hetkellä oman puutarhani ja lehtoni pahin vihollinen, sillä olen haravointimaanikko. Niitä Merin krookuksia, ihan pikkulikkana istuttamia, löytyy nyt kaikkialta sekä ryhminä että yksittäin. Polkuja pitkin on käytävä parit viime vuoden havut herättelemässä....

Tämä on tavallista, mutta niin ihanaa kun niitä voi joskus olla yhtä paljon kuin kohta on scillaa, lemmikkejä ja kevätesikkoja. Facebookin puutarharyhmässä on vaarallista, siellä voi nähdä sellaista, mitä ei ikinä saa...näin ensimmäistä kertaa Tube Roses? 

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Shirley Fallsin pikkukaupunki läähätti armottoman helteen kynsissä. Vaatteet tarttuivat hikiseen ihoon, maissit nuokkuivat matalimpana kuin ikinä, kireys valtasi mieliä, vähän aikaa sitten kauniin vihreät puut näyttivät pölyisiltä, linnutkin läähättivät varjoa etsien ja joen haju toi mieleen pyytää armoa korkeammilta voimilta tämän kidutuksen lopettamiseksi. Helteestä sikisi karkeaa huumoria, liiallista limonadin juontia ja kuka ikinä uskoisikaan, armotonta himoa riisua itsensä alasti jonkun nuoltavaksi. Ei tokikaan tehtaan johtajan sihteeri Isabelle Goodrow, joka salaa ihaili keltahampaista pomoaan Avery Clarkia, ei Isabelle. Hän istui kirjoittamassa koneellaan puhtaaksi toimeksiantoa kuin mikään maallinen ei koskisi häntä. Aina yhtä huoliteltuna, toimiston kähinöistä piittaamattomana. Suorastaan eleganttina.

Elizabeth Stroutin esikoisteos Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle, Tammi 2020, suomennos Marja Haapio, ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi Otavan julkaisemana 2001) onnistui jälleen kerran yllättämään, vaikka luettuani Nimeni on Lucy Barton, Kaikki on mahdollista ja Olive Kitteridge, olin kouliintunut odottamaan Stroutilta mitä vain. Nimeni on Lucy Barton nousi ilmestymisvuonnaankoko lukuvuoteni kolmanneksi parhaaksi, joten olin valmistunut kohtaamaan jo tutun stroutilaisen armottomuuden. Tiettyyn rajaan voit sisulla ja hammasta purren selvitä, mutta aivan varmasti tulee seitsemäs aalto vieden unelmilla ja sisulla rakennetun mukanaan. Pikkukaupungin tyttö ei ollut poikkeus. Uutta elämää Shirley Fallsista tyttärensä Amyn kanssa hakemaan tullut Isabelle Goodrow esiintyy leskenä ja omaa menneisyyttään toistaen rakentaa huomaamattaan itselleen ahtaan roolin, johon eristää sekä itsensä että rakkaan, kohta kuusitoista vuotta täyttävän Amynsa. He asuvat pienessä vuokratalossaan kuin aikanaan Isabelle äitinsä kanssa pitkien, puuduttavien sunnuntai-iltapäivien tunnelmissa. Kaikki toistuu, vaikka Isabelle oli päättänyt aivan muuta. Isabelle on stroutilaisuuden ylistys huomaten kaiken pikkutarkasti. Kaikki merkitsee. Miten hiuskiehkura kääntyy korvan takana, miten Amyn silmissä vilahtaa pelko, näkyykö hampaissa huulipunaa, miten valo siirtyy huoneissa ja antaa armon nousta yläkertaan omaan huoneeseen seurustelemaan omien pelkoa aiheuttavien ajatustensa kanssa. Isabelle ei ole ikinä rento. Heillä ei koskaan käy ketään. He käyvät yhdessä vain kirkossa. Joskus harvoin ostoksilla ja leivoksella. Isabelle turtuu konttorin naisten riitelystä, helteestä, pettymystä herättävästä tilastaan, jossa hänelle ei löydy kumppania sekä myös omista salaisuuksistaan menneisyyttä koskien.

Jos Isabelle olisi edes osannut kuvitella jotain kiltistä Amystaan, mutta kun ei. Hän lukee vain kauhuissaan uutisjuttua, jossa lähikaupungissa on kadonnut teinityttö. Amy myötäilee äitiään, jota myös säälii. Äiti on tehnyt yksinäisyydestään vaatimatonta esittävän itseriittoisuuden kuplan ja sinne hän haluaa vetää myös Amyn. Aikuinen nainen, äiti, unohtaa teinihormonit ja Amyn herkkyyden, jos vain tulisi joku ja…Amy alkaa viipyä koululla pitkään. Hän kertoo ottavansa milloin lisäopetusta matematiikassa, milloin auttavansa heikompia oppilaita, milloin olevansa ystävällään Stacylla, joka sattumoisin on raskaana! Isabelle hätkähtää tätä tietoa, mutta helle estää ajatuksia kohtaamasta menneisyyttä. Hänellä ei ole hajuakaan, miten Amy alkaa elää erillistä elämäänsä opettaja Robertsonin saattaessa tätä matematiikan sijasta kohtaamaan ’chiaruscuron’, valohämyn, sekä oman uskomattoman halunsa tätä erikoista miestä kohtaan. Miestä, joka ei painosta, ei pakota, vain näyttää Amylle sen, mikä jo kauan on hehkunut tämän ujon olemuksen uumenissa. Siinä, josta R. sanoo: ”Sinä näytät ihan kuusipeuralta.” Stroutin kertomana kaikki saa tässä ylleen tähtisumun eikä voi kuin ihmetellä hänen kykyään hienovaraisesti, mutta kaihtamatta kuvailla eroottisen heräämisen hetkeä. Hetkeä, jolloin Amysta kuoriutuu hän itse. Hän, joka avautuu muulle kuin teinipojalle. Kunpa hän olisi tiennyt enemmän äidistään…

Sade lankeaa lopulta ja sitä kestää puolitoista viikkoa. Lähestytään syyskesää. Vaikertajakyyhkyt kujertavat ja tuhatkaunot hehkuvat. Tragedia on halkaissut monen elämän. Kukaan ei ikinä unohda, miten paksu Bewin laulu kaikui vessasta: ” Sä oot kuin munkki eilinen, ja mä kuljen huomiseen…” 

Kurkistus syksyn 2021 kirjoihin

Alan tähän hiljalleen koota syksyn lukemisia ja osahan ilmestyy jo syyskesänä. Otan vähän, sillä haluan tehdä monenlaista ja olemme Lohjallakin Lumimies remonttihommissa ja minä puutarhailemassa. Tämän mahdollistaa naapurimme Eeva♥, sillä liian iso puutarhamme ei selviä, jos taas saamme kuivan kesän. Kaipaankin suvisateita...yösateita. On ihan pakko aloittaa nyt tähän outoon ajankohtaan blogissani, kesken upeiden romaanien. Yhden saanen loppuun tänään, mutta milloin sen kirjoitan ulos...en ainakaan huomenna, kun olen menossa ja...Älkää ihmetelkö, suurin osa tutuistakin kustantajista puuttuu, laitan tähän nyt niitä, jotka ovat olleet nopeimpia katalogien kanssa ja toivon valinnoissani osuneeni oikeaan. Jos johonkin ei vielä löydy kansikuvaa se on tulossa perässä. Kirjastossakin on tilauksia.

Näin olin nyt ajatellut:

OTAVA

Minna Maijala: Katri Vala Kulkuri&Näkijä  (lokakuu)

Hjorth&Rosenfeldt: Vihan jäljet (lokakuu)

Anne Svärd: Jackie

HarperCollins

Kate Quinn: Ruusukoodi

Karin Slaughter: Vaikeneva vaimo

WSOY

Joni Pyysalo: Putoamispaikka  (lokakuu)

Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet (kesäkuussa)

Janne Huuskonen: Täydellinen päivä  (elokuu)

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla  (elokuu)

Sofie Sarenbrant: Valheenpunoja  (lokakuu)

Linka Neuman: Norjalaisia villapaitoja 2 (elokuu)

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela Olisit villiä villimpi  (syyskuu)

TAMMI

Ninni Schulman: Tervetuloa kotiin

Nina F. Grünfeld: Frida - Tuntemattoman isoäitini sota  (joulukuu)

INTO

Christopher Berry-Dee&Aileen Wuornos: Monster

Heine Bakkeid: Nuku lapsi armaani

DOCENDO

Ilona Pietiläinen: Tummuvien iltojen taikaa

GUMMERUS

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

ATENA

Kristiina Markkanen&Leena Virtanen: Wivi&Hanna

Andreas Slätt: Kevinin kuolema

MINERVA

Peter James: Kuolemaan jätetty

Anna Ekberg: Vaarallinen nainen  (syyskuu)

Carin Gerhardsen: Tuhkimotytöt  (kesäkuu)

Jerry Hopkins: Kesytön Jim Morrison Legendan elämä 1943-1971

Allie Reynolds: Hyytävä ystävyys

J.R. dos Santos: Auschwitzin taikuri

Harlan Goben: Jäljittäjä

BLUE MOON

Nicci French: Keskiviikkoa odottaessa

SITRUUNA

Minttu Hapuli: Emil

syyskirjakurkistuksin

Leena Lumi

mustarastaskuva Pekka Mäkinen

Huhtikuu tuo petollinen rakastaja...

Huhtikuu tuo petollinen rakastaja. Tulee mairein huulin, hunajaisin valoin, lupauksin. Lämmittää sinua, lupaa taivaalta kuut, tähdet ja uinnit pitkin kuunsiltaa. Jääurkujen soittaessa olisimme jo lipumassa avioliiton satamaan...

Juot maljan tarjotun, maistat meren ja suolan kyynelten. Aavistat vaaraa. Hunaja kiteytyy jääpuikoiksi, valat kohmettuvat, sydämesi jäätyy: Missä on pedonsilmäinen armaani? Etkö kuule, etkö kuule? Jääurkujen soittaessa hän jo kiiruhtaa toiseen satamaan. Uusiin puutarhoihin.

Huhtikuu kuukausista julmin, kuukausista hellin!

- Leena Lumi -      

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Tuntuu yhtä aikaa hienolta ja rikolliselta kävellä ensi kertaa sisään Miljoonapalatsin narisevista ovista ja nousta marmoriportaat ylös. Ylhäältä lasi-ikkunoista tulvii valoa ja askelilla on harras kaiku. Edelläni jonottavat tytöt sukivat hermostuneesti hamettaan ja puristavat laukkua. Kun tulee minun vuoroni astua sisään ovesta, annan valon osua kasvoilleni ja nostan leukaani.

Ojennan 26 markan lukukausimaksun ja 6 markan mallimaksun kanslistille, ja minut kirjataan sisään kouluun.

Astelen portaat alas hitaasti ja toivon, että joku odottaisi minua alhaalla ja jakaisi tämän pakahduttavan riemun. Näen itseni äkkiä ulkopuolelta niin kuin katsoisin kuvajaistani. Olen tyttö joka vielä omistaisi kaupungin. Olen tyttö, jonka leninki on teetetty öiden silkistä. Olen tyttö, joka astuu palatsin jokaiseen saliin ilman että mikään osuu häneen.

Silloin jalkoihini tipahtaa paperipallo. Nostan katseeni ja kohtaan portailla edessäni seisovan pojan katseen…Kasvot ovat kauniit: lähes mustat kulmat, suora nenä ja huulissa pehmeä amorinkaari, kalpea iho, sileä leuka. Viitan alta pilkottavan paidan hihoissa on väritahroja…

Venla Hiidensalon teos Suruttomat ( Otava 2021) on pakahduttava naistaiteilijakohtalo. En ole ennen lukenut Hiidensaloa, mutta mikä uskomattoman tiheä tunnelataus tähän kirjaan onkaan saatu ilman ’huutamista’. Kuin helppo ja itsevarma siveltimenveto, mutta vain vahvoilla väreillä, sillä kirjamme naistaiteilijaksi aikova itsevarma nainen, Helmi Vartiainen, on koloristi. Mikään haalea ei ole häntä varten. Ei myöskään mikään kesy ja siitä ehkä alkaakin tarinan kipein roso: Hän rakastuu taiteilijaksi aikovaan Tyko Salliseen osaamatta erottaa toisistaan henkistä, rikkovaa julmuutta ja rakkautta. Helmi, Sortavalan tyttö, luulee rakkaudeksi sitä, mikä on aivan jotain muuta. Hän uhraa rakkaudelle pakotettuna oman lupaavan uransa ja tekee sen silloinkin, kun olisi vielä voinut saada stipendin Pariisiin, mikä olisi ollut tuhkimotarina, jossa todellinen lahjakkuus olisi saanut oikeutuksensa. Koen joka-aamuisen saapumiseni tähän toimistokirjastooni ja näen aina ensimmäiseksi kuvanveistäjä Camille Claudelin tumman katseen. Olen laittanut Anne Delbéen kirjan niin, että naistaiteilijakohtalot aina Auguste Rodinin oppilaasta ja rakastajasta Camillesta virtaavat lävitseni kuin kuuma laava. Hän on minulle kaikki ne naiset, joiden uran miehet tavalla tai toisella tuhosivat. He ovat Helmi Vartiainen ja tuhannet, tuhannet muut, jotka koskaan eivät saaneet aueta täyteen kukkaansa, tuskin nupulle ehtivät, kun heidät joko suljettiin miehen sanalla mielisairaalaan tai tuhottiin muilla tavoilla. Usein molemmilla, jolloin uhrista ei enää ollut nousijaksi, miesten uran uhmaajaksi tai sen ylittäjäksi. Paremmaksi!

Tykon mielestä naisen tehtävä on palvella miestä sekä olla lapsi rintaa imemässä. Ha saavatkin kaksi lasta, Tirsun ja Tajun. Sallinen tekee vaimolleen teoista pahimman eli ryövää lapset äidiltään eri tavoin, mutta peruuttamattomasti. Tirsu syntyy Sortavalassa Helmille hänen siskonsa avustamana. Vaikka sisar ja isä kuinka pyytävät Helmiä ja lasta jäämään, mikään ei auta, kun Tyko ilmestyy maisemiin. Tyko vie lapsen niin kauas, että Helmi ei sinne yllä eikä edes tiedä silloin, missä lapsi on. Vasta eräs sähkösanoma Tykon ystävälle, joka säälii Helmiä ja yrittää auttaa, valaisee kaamean totuuden.

Rinnakkaiskertomuksena kuljetetaan Tajun tarinaa. Taju lähtee aikuisena Sortavalaan kirjoittamaan isästään ja hänestä, mutta vaikka minkä tekee, paperi haluaa tulla täyteen äidistä:

Tuntia myöhemmin Taju tajusi kirjoittaneensa jälleen vain äidistä. Äiti oli hiljaisuus, jonka hän yritti sanoilla täyttää. Kirjoitti hän sitten mistä tahansa, hän kirjoitti lopulta äidistä.

Tajulle Sortavalasta tulee menneisyyttä avaava kokemus, sillä Helmin sisko ei ole unohtanut. Uusi lehti kääntyy, mutta Helmille ei elämä suo hyvitystä. Aika kiitää ja vie mennessään tuntemattomaan.

Mitä meistä jää? Valon ja varjon leikki, sanat jotka joku kirjoitti hiilellä seinäpaperin alle, valokuva, jossa olemme enää parilla lauseella kerrottava tarina.

Kirjansa jälkisanoissa Venla Hiidensalo toteaa näin:

Tämä tarina on minun tulkintani, ja kaikki siinä on suodattunut kokemusmaailmani lävitse. Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.

Minäkin annoin suodattua. En salli miehille jotka vihaavat naisia mitään. Siksi tästä kirjasta puuttuu sen maalauksen nimi, josta Helmin mies oli kuuluisin. Olisipa Helmi osannut heti tulkita kuvansa esittävän hänen tulevaisuuttaan julman miehen uhrina.

Lukekaa tämä kirja kaikkien niiden naisten muistolle, jotka pakotettiin varjoihin ja vaarallisille kujille sen sijaan, että olisivat saaneet ansiosta loistaa menestyksen parrasvaloissa!

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Suketus/Eniten minua kiinnostaa tie ja sieltä löydät muita tästä kirjasta bloganneita.

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

Nyt hän ymmärtää mitä uusi alku tarkoittaa. Mitä on aloittaa alusta uudessa paikassa , kun voi jättää vanhan taakseen. Jyväskylässä juuri kukaan ei tuntisi häntä, ei ollut painolastia, vääriä odotuksia, kätkeytynyttä katkeruutta. Hänen elinpiirinsä muuttuisi täysin ja terveellisempään suuntaan. Olisi tilaa, valoa, raikkautta, puhtautta, ja hän voisi aloittaa uudelleen puutarhaviljelyn, oleskella ulkosalla ja…

Hän katselee talonsa piirustuksia: monimuotoinen, näyttävä, muttei missään nimessä pramea. Kaksi erkkeriä etelään ja länteen, parveke, kasvihuone, katettu sisääntulokäytävä, erilaiset ikkunat ja hillityt ornamentit. Rinteeseen sijoittuva talo olisi pohjoispuolella kaksi- ja eteläpuolella kolmikerroksinen. Alakertaan tulisivat eteistilat, talvipuutarha, saunaosasto ja hänen huoneensa, toiseen kerrokseen sali, äidin huone, ruokasali, keittiö ja Hildan huone sekä ullakolle…

Villa Wivi – voi miten hyväksi kaikki jälleen muuttuisikaan.

Pirkko Soinisen teos Valosta rakentuvat huoneet (Bazar Kustannus 2021) oli minulle kuin tuhat polkua sinne, minne olen jo kauan halunnut päästä: Jyväskylän elämään ja rakennuksiin menneinä aikoina, sillä olen Jyväskylään ja Muuratsalon saarelle merituulten tuoma, mutta nälkäni Jyväskylään on ollut vahva tuntemattomasta syystä aina. Pyrin ylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna koivu ja tähti lukemaan historiaa juuri Jyväskylän yliopistoon, mutta jäin muutaman pisteen päähän enkä sitten yrittänyt uudestaan. Pettymyksiäkin on mukaan mahtunut, mutta myönnän sivelleeni salaa Jyväskylän kadun nupukiviä ja myönnän nimenneeni Jyväskylän Suomen Salzburgiksi. Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet on suuri kertomus. Sitä ei haukata yhdellä hotkaisulla, koska kyseessä on fiktiivinen elämäkerta yhdestä Suomen ensimmäisistä naisarkkitehdeistä, Wivi Lönnistä, naisesta, joka tunsi joka solullaan, mitä on arkkitehtuurin harmonia. Se oli kannattavuus- ja kantavuuslaskelmia, se oli näkymiä ikkunoista, se oli miten valo kulkee huoneissa ja silti kaiken piti olla toimivaa, talon omistajia palvelevaa ja tyydyttävää. Se oli kuin itse elämä: Valon ja varjon harmoniaa.

Wivi oli isän tyttö Tampereen Onkiniemestä. Isä oli ollut panimomestari ja perhe asui Näsijärven rannalla. Wivi eli kannustavassa perheessä ja hänen kykynsä huoneiden piirtämiseen tuli esiin jo hyvin varhain. Kun hän oli valmistunut arkkitehdiksi, ylimmillään oli ilo ja kiitollisuus, mutta edessä oli myös rämpimistä miesvaltaisen alan ilmapiirissä, jossa naisarkkitehdin katsottiin hallitsevan vain koristelut, kun miehet piirsivät laajat kaaret ja laskivat kantavuuksia. Vaikka Wivi saikin paljon Tampereella töitä, ei hän oikein päässyt itseään auki toteuttamaan. Hän voitti mieskilpailijansa, kun haettiin arkkitehtejä suurinkin hankkeisiin, mutta usein salaamalla sukupuolensa nimimerkin taakse. Palokunnan talosta tuli miesten ikuinen kauna, että nainen sellaisen oli saanut suunnitella! Vihdoin vuonna 1910 Wivi saa kuulla veljeltään Villeltä, että Jyväskylään kaavoitettaisiin Yrjö Blomstedtin aloitteesta Seminaarialueen eteläpuolelle eli järven puolelle, huvilakaupunginosa. Jo syyskuussa Wivi oli hankkinut ensimmäisen lainhuudatuksen tonteille 2 ja 3. Hän hankki omistusoikeuden kaivatulle muutokselle, uudelle tulevaisuudelle, aavistamattakaan, miten suuria elämyksiä se kantaisi mukanaan.

Vuonna 1911 Wivi jo harppoo rakennustyömaallaan ja saa huomiota sekä jyväskyläläisiltä että rakennusmiehiltä, jotka eivät voi tajuta, miten voi joku tarvita niin monta erilaista ikkunaa. Kansa taas ihmettelee pytinkiä, jollaisesta ei ollut kuunaan kuultukaan, mutta silti sinne tulee kanala! Wivi on aina halunnut pitää kanoja ja nyt hän voi myös vihdoin hankkia koiran!

Joulua 1911 vietetään jo Jyväskylässä. Äiti on mukana ja apulaiseksi Wivi on pestannut reippaan Hildan. Äitikin on onnessaan ja Wivi unohtaa särkevät polvensa, sillä ehdittiinhän saada viettää jo tämä joulu Villa Wivissä. Aamulla hän avaa huoneensa verhot, talo on vielä aivan hiljainen. Ikkunoista näkyy kuutamossa järven jäätynyt pinta, koivujen siluetit, edessä pellot ja heti niiden takana järvi.

Mutta ihan tuossa vieressä, toisella suunnalla kohosi vireä pieni kaupunki. Kaikki oli lähellä, kävelymatkan päässä.

”Huomenta äiti. Nukuitko hyvin?”

Äiti sanoo nukkuneensa nyt paremmin kuin vuosikausiin, kun melkein kaikki hänen rakkaansa ovat hänen lähellään. Vain Aina on kaukana Jääskessä, mutta muut lapset asuvat sadan metrin säteellä.

Hyvin pian Wivi saa ensimmäisen tilaustyönsä, joka on kansakoulu kauniilla paikalla. Sinne mennään romanttista Puistokatua, jota suuret puut reunustavat. Tila on varsin iso ja muistan miten istuin kerran suosikkiravintolassani syömässä ja näin koulun. Kysyin ’mikä rakennus tuo on?’ Se on Puistokoulu! Rakennuksen oli määrä olla valmis 1. tammikuuta 1913.

Soinisen kirjassa kerrotaan kaikki Wivin työt sekä tarinan lomassa, että lopun lähdeluettelossa Huoneita ja vuosia, joten en lähde niitä tähän mainitsemaan paitsi...mitä en voi vastustaa.

Pirkko Soininen on solahtanut Wivin sisälle kuin olisi itse Wivi. Näin annan itseni tämän kokea. Kirjailija on tehnyt paljon tutkimusta sekä papereista että tutustumalla Wivin suunnittelemiin rakennuksiin. Hän on tuonut esiin myös Wivin rohkeuden ja sen, että Wivistä ei ole Jyväskylän seurapiiriperhoseksi. Hän on sen verran introvertti ja toisaalta hän on työnarkomaani, joten vähät vapaa-aikansa hän haluaa vaikka puuhailla puutarhassa tai kävellä harjulla, lukea, seurustella äidin kanssa. Pakolliset avajaiset hän tietysti käy läpi, mutta kaipaa usein jo varhain omaan rakkaaseen huvilaansa. Eipä Wivi arvaakaan mikä pyörremyrsky häntä odottaa!

1912 Tampereelta saapuu vieraaksi Martta Lundelin, joka kestityksen yhteydessä pyytää Wiviä esittelemään hänet Hanna Parviaiselle. Wivi toteaa kuulleensa Hannasta, mutta kieltää tätä tuntevansa. Wivi kyllä tietää Parviaisen perheen, sillä Hannan isä, Johan Parviainen, on ollut Jyväskylässä mahtihahmo ja syystä. Hän oli perustanut viinanpolttimon, oluttehtaan ja laivanveistämön sekä Tourulan nahkatehtaan.

Viime töikseen hän osti kokonaisen saaren, Säynätsalon, ja siirsi sahatoimintansa sinne. Kaksitoista vuotta sitten kauppaneuvos oli kuollut ja hänen poikansa Hugo oli ottanut tehtaat ja liiketoiminnan haltuunsa.

Hanna kuuluu olevan hyvin omintakeinen persoona, joka pitää Sulkulan tilaa harjoittaen karjan- ja hevosenjalostusta. Wivi kiinnostuu ja kohta lähettipoika jo vie viestiä Sulkulaan, joka sijaitsee Jyväsjärven toisessa päässä, suorastaan vastapäätä Wivin kotia. Hanna tarjoaa lounaaksi itse kalastamiaan ahvenia silmät ystävällisesti vilkkuen. Vähän arkaileva Wivikin innostuu seurustelemaan rennosti ja hänestä tuntuu, että he ovat Hannan kanssa kuin ennestään tutut.

Alkaa ystävyys, jonka syvyyttä kummankaan äidit eivät oikein kestä. Etenkin Hannan äiti pitää loppuun asti kiinni mielipiteestään, vaikka kummallakin naisella on omat asunnot ja ura. Kaikesta huolimatta Wivi ja Hanna alkavat tehdä yhdessä ulkomaan reissuja ja kaiken aikaa Wivi myös tarjoaa Hannalle uusia työkohteita. Wivin äiti haluaa lopulta Helsinkiin asumaan ja Wivi on sen äidille luvannut. Eletään aikoja jolloin kumpikin hankkii asunnon toisensa vierestä sieltä sun täältä, mutta ei vieläkään yhteistä. Lopulta Hannasta tulee Säynätsalon tehtaiden vetäjä ja hän haluaa työväestölle vain parasta. Hänessä on isänsä energia ja kekseliäisyys, mutta ei isänsä nuukuutta. Lasten päiväkoti Marjala valmistuu pääsaarelle, samoin kirkko. Wivin tehtävänä on lopulta piirtää meidän nykyiselle kotisaarellemme, Alvar Aallon huvilasaarelle, työväestön asuntoja, joissa perheet voisivat viihtyä. Tehtaan puolesta lahjoitetaan jokaiselle omenapuu ja marjapensaita. Sitä ennen Wivi piirtää Muuratsalon Haikan pohjakaavan, joka on hyvin kiinnostava. Hanna ostaa upean auton ja niin hevosajelut jäävät, kun hiukset hulmuten ajellaan Jyväskylästä Säynätsaloon. Johtokunta on varoittanut, että tehtaalla ei nyt mene hyvin, joten ’suu säkkiä myöten.’ Hanna on kuin kuuro. Hän on vauhtisokeuden huumaama. Matkoilla vain kalleinta ja parasta eli eri tavalla, mitä Wivi oli tottunut. Hanna haluaa toisen huvilan, paikan jonne lyövät ison selän, Ristiselän aallot. Molempien äidit lähtevät aikanaan. Nyt naiset alkavat haluta vihdoinkin omaa, yhteistä kotia. Hanna haluaa myös lahjoittaa Säynätsalolle kirkon. Sen suunnittelisi Wivin ystävä Armas Lindgren. Hanna on kiinnostunut astronomiasta ja yllättää ystävänsä rakennuttamalla Sulkulaan tähtitornin! Hän on niin iloinen yllätyksestään ja opettaa Wiville tähtien nimiä. He ovat sitten Kaksosten tähdistö eli Kastor ja Pollux. Hanna Kastor ja Wivi Pollux.

Loppiaisena 1927, kuudentena tammikuuta, ovat Säynätsalon kirkon juhlalliset vihkiäiset. Wivi näkee kyyneleet monen säynätsalolaisen silmissä. Hänen loistava ystävänsä on nyt Suomen ensimmäinen naispuolinen kauppaneuvos. Samaan aikaan Wivi miettii omaa uraansa. Hänestä tuntuu, että aika on ajanut hänen ohitseen. Hän ei enää keksi, ei jaksa! Hannakin joutuu heräämään todellisuuteen rankimman kautta. Toisaalta molemmat ovat tehneet niin paljon ja Wivin rakennukset kertovat hänestä samoin kuin meille tuttu Haikka. Hanna taas elää säynätsalolaisten mielissä ja kirkko seisoo paikallaan. Ja sitten on Jyväskylä, johon toki nämä saaret nyt kuuluvat. Siellä on äärettömän kaunis rakennus, johon ei voi kuin ihastua. Wivin itselleen suunnittelema koti. Kiitos Kauko Sorjosen, talon nykyisen omistajan, talo ei ole vain rakennus. Se on pieteetillä remontoitu koti, jossa toivottavasti omistaja kohtaa sekä valon, että Wivin hengen.

Pirkko Soinisen kieli on minulle mieluista, sillä hänhän on myös runoilija. Taitavasti Pirkon lyyrisyys tuo teokseen ilmavuutta, suorastaan sitä Wivin valoa ja harmoniaa! Soininen on aikaisemmin kirjoittanut taidemaalari Ellen Thesleffistä fiktiivisen elämäkerran Ellen, joka toi Ellenin kuin likemmäs. Valosta rakentuvat huoneet on tarina Wivistä, mutta samalla myös Hannasta, sillä ei toista ilman toista. Selkeimmin se ehkä tuntuu luopumusten hetkillä. Lopulta he päättävät vihdoinkin alkaa asua yhdessä Helsingin kodissaan. Olisi vain me ja tietysti ystävät ja sukulaiset. Eikä se ole vain. Se on kaikkeus heille. Kaksi edelläkävijänaista, niin erilaiset, mutta kuitenkin samaa henkeä. Miten Wivi osasikaan olla vaiti ja antaa Hannan toipua muutoksista, kun kaikki ei ollut niin mieluisaa. Luopuminen.

1932

Lokakuun taivas on samettia ja tähtien välkettä.

Wivi tuijottaa kaukoputkeen, lokakuinen tähtitaivas on kimmellystä, hohtavaa hopeaa, äärettömyyttä.

Kuinka hän oli silloin joskus ajatellut, ettei tälle tunteelle heidän välillään muka ollut sanoja. Olihan sille – oli olemassa yksi oikea sana ja se oli rakkaus. Ei rakkaus voinut koskaan olla väärin.

”Älä itke Pollux”, Hanna sanoo ja kiertää käden hänen ympärilleen.

”En minä itkekään, silmään taisi vain mennä tähtipölyä.” 

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Loitsu

Läpi tyrmän portin
takaa Ohtan soiden,
umpeenkasvanutta polkua pitkin,
yli villiintyneen niityn,
läpi yön vartioketjun,
pääsiäiskellojen lupausta
                           seuraten,

kutsuttuna,
ylösnousseena, -
tule luokseni illalliselle.

-Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova: Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Runotalo