Helmipöllön poikasetkin ihmettelevät, että miten tuo nainen joka vuosi kiusaa itseään vuoden parhailla kirjoilla, kun hän lukee vain niitä, joista pitää! Ihana kuva Nea Siemann. Kiitos♥
Mikään tässä ei ole kiveen hakattua. Lukuhetket vaikuttavat myös tuntemukseen kirjasta. Myös vuosi on aika, joka voi haalistaa voimakkaitakin elämyksiä. Tarjoan nyt kuitenkin tätä juttua tarkoituksella, että tähdet pysyvät radallaan ja minä näen ne, vaikka seisonkin katuojassa! Katsokaa tekin tähtiin♥
1. Venla Hiidensalo Suruttomat
Astelen portaat alas hitaasti ja toivon, että joku odottaisi minua alhaalla ja jakaisi tämän pakahduttavan riemun. Näen itseni äkkiä ulkopuolelta niin kuin katsoisin kuvajaistani. Olen tyttö joka vielä omistaisi kaupungin. Olen tyttö, jonka leninki on teetetty öiden silkistä. Olen tyttö, joka astuu palatsin jokaiseen saliin ilman että mikään osuu häneen.
Kuin helppo ja itsevarma siveltimenveto, mutta vain vahvoilla väreillä, sillä kirjamme naistaiteilijaksi aikova itsevarma nainen, Helmi Vartiainen, on koloristi. Mikään haalea ei ole häntä varten. Ei myöskään mikään kesy ja siitä ehkä alkaakin tarinan kipein roso: Hän rakastuu taiteilijaksi aikovaan Tyko Salliseen osaamatta erottaa toisistaan henkistä, rikkovaa julmuutta ja rakkautta.
Kirjansa jälkisanoissa Venla Hiidensalo toteaa näin:
Tämä tarina on minun tulkintani, ja kaikki siinä on suodattunut kokemusmaailmani lävitse. Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.
Minäkin annoin suodattua. En salli miehille jotka vihaavat naisia mitään. Siksi tästä kirjasta puuttuu sen maalauksen nimi, josta Helmin mies oli kuuluisin. Olisipa Helmi osannut heti tulkita kuvansa esittävän hänen tulevaisuuttaan julman miehen uhrina.
Lukekaa tämä kirja kaikkien niiden naisten muistolle, jotka pakotettiin varjoihin ja vaarallisille kujille sen sijaan, että olisivat saaneet ansiosta loistaa menestyksen parrasvaloissa!
2. Elizabeth Strout Pikkukaupungin tyttöHänellä ei ole hajuakaan, miten Amy alkaa elää erillistä elämäänsä opettaja Robertsonin saattaessa tätä matematiikan sijasta kohtaamaan ’chiaruscuron’, valohämyn, sekä oman uskomattoman halunsa tätä erikoista miestä kohtaan. Miestä, joka ei painosta, ei pakota, vain näyttää Amylle sen, mikä jo kauan on hehkunut tämän ujon olemuksen uumenissa. Siinä, josta R. sanoo: ”Sinä näytät ihan kuusipeuralta.” Stroutin kertomana kaikki saa tässä ylleen tähtisumun eikä voi kuin ihmetellä hänen kykyään hienovaraisesti, mutta kaihtamatta kuvailla eroottisen heräämisen hetkeä. Hetkeä, jolloin Amysta kuoriutuu hän itse. Hän, joka avautuu muulle kuin teinipojalle. Kunpa hän olisi tiennyt enemmän äidistään…
Sade lankeaa lopulta ja sitä kestää puolitoista viikkoa. Lähestytään syyskesää. Vaikertajakyyhkyt kujertavat ja tuhatkaunot hehkuvat. Tragedia on halkaissut monen elämän. Kukaan ei ikinä unohda, miten paksu Bewin laulu kaikui vessasta: ” Sä oot kuin munkki eilinen, ja mä kuljen huomiseen…”
Strout on ehdottomasti 'minun kirjailijani', mutta tässä se, joka häneltä jäi minuun. Olin sekä Isabelle että Amy...
3. Vanessa Springora Suostumus Ranskalaiset tekevät kaiken toisin haluten korostaa vapautta kiellettyynkin, mutta onneksi tämä ei ole koko Ranska. Ranskalaisen Delphine de Viganin elämäkerta äidistään Yötä ei voi vastustaa, liikkuu osin samoilla laittomilla kentillä, kuin Springoran teos, jossa ’suostumus’ on vain oletus. Yötä ei voi vastustaa ei jätä minua ikinä. Sen paikkakin on muualla kuin kirjastossa. Kun Vanessa Springoran äiti ajan henkeen viitaten antoi suostumuksen, annetaan ymmärtää, että sen tekee myös lapsi, kolmetoistavuotias lapsi. En ole kiveä, vaikka olenkin kovia kirjoja pedofiliasta lukenut. Jokin ranskalaisten tavassa kertoa vain lävistää minut kuin tikari. Olen tarinan värisevä uhri nuoren viehättävän naisen äitinä, sillä muistan millaista oli olla nuori ja kuulla yössä huutavien junien kutsut...En voi ohittaa tätä kirjaa läpihuutojuttuna. Tämä on tosi ja satuttava tarina.
Luin eilen uutta Anna -lehteä, jossa Kira Poutasen jutussa Oman elämänsä päähenkilö, G:stä aikoja sitten selvinnyt Vanessa Springora kertoo miten hän joutui yli vuoden kestäneeseen seksisuhteeseen 50-vuotiaan kuuluisan ranskalaisen kirjailijan Gabriel Matzneffin kanssa. Hän kuvailee hengästyttävän tarkasti, miten isän ikävä, äidin ihailu G:tä kohtaan, ajan henki, hänen oma kiinnostuksensa kirjallisuuteen ja tietysti kokemattomuutensa saivat hänet ansaan. Tajuttuaan lopulta mikä G. oli miehiään eli Vanessa ei ollut ainoa: uhreina olivat aina uudet koskemattomat tytöt ja Manilan esipuberteettiset pojat. Vanessa halusi hukata itsensä. Siitä on kirjassa vahva kuvaus, jossa Vanessa kulkee Pariisin kaduilla oltuaan syömättömänä kauan ja alkaen kadottaa itseään psykoosiin, jonne G. oli hänet ajanut. Psykoosi parani ja ehkä sitä hetkeä kuvannee lause:
”Onko kaikki tämä siis totta? Enkö minä olekaan…fiktiivinen?"
Rangaistuksia annetaan, mutta normi tuntuu olevan, että papit ja taiteilijat ovat lain ulottumattomissa. Voiko uskonnon ja taiteilijuuden varjolla saada kaiken anteeksi? Ei voi ja uhrien äänet ovat vihdoin alkaneet kuulua. Suuri kiitos siitä Vanessa Springoralle, joka uskalsi
laittaa itsensä alttiiksi
kertoa kaiken kuten se meni
pedofilia ei ole rakkautta
kirjoittaa kirjan rikoksesta ja osoittaa syyllistä
4. Kate Quinn Ruusukoodi
Olen lukenut Quinnilta aikaisemmin Koodinimi Alice ja Metsästäjätär, joista viimeinen oli jännittävin lukemani kirja ilmestymisvuonnaan olematta dekkari. Aluksi ajattelin Kate Quinnin olevan enemmän viihde- kuin tietopainotteinen kirjailija, mutta se harha on haipunut Lontoon sumuun ja aikaa sitten.
Näyttämöllä on historian todellisia henkilöitä fiktion joukossa, mutta faktat historiallisia romaaneja kirjoittava Kate Quinn on antanut tarkistettavaksi Bletchley Parkin historiantutkijalle ja kirjailijalle Kerry Howardille.
Ihmettelen jos kukaan historiasta kiinnostunut jättää tämän lukematta, sillä minä en tiennyt koodien murtamisesta ennen mitään. Toisaalta tämä on teos anglofiileille, sillä kyllä tästä löytyy niin peribrittiläisiä juttuja sodan keskelläkin, että ei tosikaan. Eikä tämä ole siinä mielessä sotakirja, että kirjassa ei olla rintamalla, mutta tehdään uupumatta työtä sodan voittamiseksi eli etulinjan eteen. Ei olla paossa sotaa, vaan ruusun ytimessä!
5. Katja Kaukonen Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
Saari lepäsi meriusvan ja haahkanuntuvien piilossa. Harva sinne eksyi ja ne, jotka siitä tiesivät, kertoivat legendaa saaresta, jonne linnut lentävät kuolemaan. Toiset tiesivät, että se oli paikka naisille, joiden käytöstä ei pidetty normaalina. Liian vilkkaat olivat haureutta harrastavia, liian taiteelliset äitiyden tieltä hairahtuneita tai miesten paremmuutta uhkaavia. Ne, jotka oli annettu muuten vain pois, kuten Taimi Reposaaresta, hänen paratiisistaan, ihan vain koska hän oli liikaa.
Joku tuotiin usvasaareen, Tiiralinnaan, vain siksi, että mies keksi juttuja päästäkseen ’vanhasta’ eroon. Niinhän runoilija L.Onervakin joutui mielisairaalaan heti kun hänen rakastettunsa Leino kuoli. Sitä ennen alkoholisoitunut Madetoja ei tohtinut Onervaan koskea. Runoilija koki ihmeparantumisen heti aviomiehensä kuoltua.
Kaukonen kutoo saareen tuotujen naisten elämistä, niin hoidokeista kuin hoitajista maagisen tarinan vailla vertaa. Jokaisella on diagnoosinsa, joita ylihoitaja Linnea lukee aluksi täysin normaaleina ja uskottavina sen aikaisille naisille. Pelkkä irtolaisuus, ettei ole asuntoa, riitti jo hulluksi määrittelemiseen.
Saaren usvan taika hämärsi rajat heidän ja meidän väleistä. Oli vain naisia ja muutamia miehiä, jotka halusivat elää maagisella saarellaan uiden outojen uniensa usvassa, juoda unelmia ja Tiiralinnan hengitystä. Tuntea miten saari järähteli öisin ennen aamuruskoa.
Lounatuulen kertojat kuten Katja Kaukonen, ovat omaa luokkaansa. Heidän ovat aallot ja veden hopea, taika ja tähtipöly, he eivät kaihda sanomista samalla kun nostavat taskuistaan tiirojen huutoja taivasta hipaisemaan. Heidän ovat niin nuotiotulien savut, kuin tarinat, joihin kääriydymme kuin johonkin kauan kaivattuun….toivoon.
Janne Huuskonen Täydellinen päiväMinua oli poljettu, minut oli hakattu, ryöstetty, myyty ja petetty ties kuinka monta kertaa, usein tavallaan syystä mutta usein myös ilman omaa syytäni.
Halusin aina ymmärtää, miksi niin oli käynyt. Suurin
henkilökohtainen loukkaus ja tragedia olisi ollut se, että syy olin minä. Minua
sai polkea, koska olin niin mitätön. Hakata, koska en pystynyt puolustamaan
itseäni ja….Myydä koska minusta ei ollut koskaan hyötyä kenellekään ystävänä,
ja pettää koska olin se, joka ei kuulu joukkoon.
Janne Huuskonen osaa todella kirjoittaa. Tiheää tarinaa, jossa ollaan milloin huumehommissa tai jo toimittajana, jossa sai koko ajan pelätä menneisyytensä paljastumista eli aikahyppelyä ilman lukuja, joissa olisi autettu lukijaa. Se että Huuskonen osaa kirjoittaa, paljastuu myös siinä, että lukija tietää koko ajan, onko menossa nyt Mikko huumeissa vai Mikko jo huumeista pelastuneena. Teksti on myös kiintoisan kuvailevaa enkä voinut olla ajattelematta tätä elokuvana. Mitä tulee jutun naisiin, he vasta kiinnostavia ovatkin, sillä Mikon vaatimukset naisten suhteen ylittivät minusta kaikki rajat.
Mikään yksittäinen tapahtuma ei selittänyt sitä, mikä minusta oli tullut. Elämäni näytti sarjalta huonoja valintoja ja epäreilun vaikeita olosuhteita. Lopputuloksena muovautunut ihminen oli hämmentävä, mutta se olin minä.
Kirjan lopusta käy ilmi, että Janne Huuskosessa on tai on ollut Mikkoa, mutta paljon on muutettukin. Tämä suoraan lukijalle:
Nyt olet kuullut tarinani, jonka kertomista pelkäsin niin kovasti. Olen helpottunut. Mitä tahansa sanot, saattaa saada minut kyyneliin. En ole enää kovin peloissani. Nyt on sinun vuorosi puhua.
Mikko, toivon niin, että olet saanut sen kotisi, joka on perheilta auringon lämmittämällä kalliolla seisovassa saarimökissä. Ja vaimon, joka on pullantuoksuinen, mutta joka katsoo sinua silmiin sillä tietyllä katseella ja hipaisee kivasti ohimennen. Toivon, että palapelisi on osittain valmis, sillä valmis olisi liian tylsää. Tyhjät aukot palapelissä ovat ehkä tulevaisuudessa täyttyviä unelmia! Seikkailuja, joista et ole edes osannut uneksia!
Hjorth&Rosenfeldt Vihan jäljet
On pelottavaa koukuttua sekopäiseen rikosprofiloijaan, joka hoitaa omaa traagista traumaansa vaihtamalla naista kuin paitaa ja hän vaihtoi paidan joka päivä. Kuka sellaista kestäisi. Vain hullu rakkaus pitää sisällään tuollaista. Naurua ja itkua sekaisin Bergmanin ollessa vauhdissa. Eikä vähiten silloin kun hän tajuaa olevansa aikuisen naisen isä ja tästä tulee vielä hänen pomonsa!
On aivan selvää, että kovan kirjoittajakaksikon dekkari on samalla vuoden paras, jos se on Sebastian Bergmania. Sebastianin rooli on aluksi eri kuin mitä voisi kuvitellakaan, mutta hänen intuitionsa on tallella ja niinpä...
Millaisen mahdollisuuden oli saanut.
Mahdollisuuden täydelliseen rikokseen.
Käärme kuiskasi, että kyllä se kävisi päinsä, kyllä se onnistuisi. Houkutteli, kiihotti. Hänen oli tietenkin pakko pohtia sitä hieman, mutta nopeasti. Kaiken piti sujua nopeasti.
Käärme oli täysin hereillä.
Kiemurteli, kuiski, hallitsi, vaati.
Käärme heittelehti edestakaisin. Valta täytti hänet.
Näemme Sebastianin heräävän ihanan isoisyyden tunnelmistaan. Hän vaistoaa, että se, mitä hän kerran näki, on kasvanut ja kasvanut ja sitä on tullut suuri, nälkäinen käärme. Näemme hänen vastentahtoisesti jättävän keittiön ikkunalaudalle hopeisen pikkutytön perhossormuksen. Hänen on pakko, sillä se mitä hän oli kerran vain aavistellut olikin tullut todeksi, eikä hän ollut kertonut kenellekään. Eihän hän voisi olla syyllinen aivan toisenlaiseen murha-aaltoon, kun yhdessäkin on jo tullut niin paljon uhreja vailla muuta nimittäjää kuin kosto. Tämä onkin ihan eri asia ja sille ei uskalla antautua kukaan muu kuin Sebastian Bergman. Hän myös tietää riskit, mutta erehtyykö hän? Laskeeko jotain väärin? Onko tämä kaste Sebastianimme kyyneleitä?
Benedict Wells Yksinäisyyden jälkeen
Järkyttävä tragedia sinkoaa perheen lapset asumaan internaattiin ja käymään siellä koulua. He ovat aina olleet hyvin erilaisia, mutta silti kuin kolme olisi yksi. Vanhempina Marty ja Liz pääsevät samaan rakennukseen, kun taas nuorin Jules joutuu siskoistaan erilleen. Toki he näkevät toisiaan lomilla ja vapailla, mutta Jules rakentaa menetyksistään yksinäisyyden aidan ympärilleen. Eikä mikään jää tähän, sillä kun hän rakastuu luokassa viereensä istuneeseen punatukkaiseen Alvaan ja tämä häneen, tulevaisuus ei kerro onko Alvasta karkottamaan tai rakentamaan yksinäisyyttä. Jollakin mystisellä tavalla he kohtaavat toisissaan peilikuvansa ja juuri siksi mikään ei ole yksinkertaista.
Kirja tulvii houkuttavia sitaatteja ja paljastavia keskusteluja, Kierkegaardia ja Rilkeä ei ole unohdettu ja Nangijalakin vilahtaa tarinassa. Nuori, kirjailijuudesta haaveileva Jules tulee Alvan kautta kokemaan elämänsä suurimman murroksen. Tai jopa murtumisen. Alvalla ei ole aikeitakaan asettua asumaan Julesin luo, kun se lopulta on mahdollista. Sen sijaan hän petaa heille hataraa vuodetta vuosien päähän.
En missään nimessä aio spoilata, mitä tapahtuu, mutta lupaan, että paljon tapahtuu. Benedictin tyyli kertoa on kuitenkin saksalainen, mutta ilman kollektiivista syyllisyydentuntoa toisen maailmansodan tapahtumista. Nyt esiin niin kirjallisuudessa kuin muissakin yhteyksissä, nousee sukupolvi, jonka ei tarvitse enää kantaa menneisyyden traumoja mukanaan. Uskon, että jopa Saksan edesmennyt kirjallisuuspaavi Marcel Reich-Ranicki olisi ollut tyytyväinen nuoren miehen tarinaan. Nautin todella huomata sisarusten muutokset niin henkiset kuin ulkoiset.
Sivuliepeessä Wells näyttää niin nuorelta, mutta silti tämä tarina…das ist genau für mich. Ja monelle muullekin, koska teosta on käännetty jo 37 kielelle ja myyty yli1,5 miljoonaa kappaletta.
Elämä ei ole nollasummapeliä. Se ei ole meille mitään velkaa, ja asiat menevät niin kuin menevät. Toisinaan oikeudenmukaisesti, niin että kai käy järkeen, toisinaan niin epäoikeudenmukaisesti, että asetamme kaiken kyseenalaiseksi. Riisuin kohtalolta naamion ja löysin sen alta vain sattuman.
Andreas Slätt&Karlsson-Dahlénin perhe Kevinin kuolema