Carin Gerhardsen: Unilaulu

Kirja kirjalta kohtaamme Hammarby -sarjassa ihmisen sairaan petomaisuuden. Unohdin itsekin jo, mikä oli ollut pointti Piparkakkutalossa: Miten saatoin! Rikottua lapsuutta ei voi korjata ja minähän olin itse yhtä raivoissani kuin rikoskomisario Conny Sjöberg, joka olisi oman lapsensa kohdalla ollut valmis ainakin ajatuksissa oman käden oikeuteen. Niin jäätävää ja apuja ei todellisuudessa ole kiusatulle, vaikenevalle lapselle. Juuri kun olin siitä selvinnyt olinkin tuhkimo, joka uskoi kurpitsavaunuihin ja lasikenkään. Minä ja kaikki maailman levottomat tuhkimot ja kuinkas sitten kävikään! Lukekaa Tuhkimotytöt ennen kuin luette Unilaulun. Silloin olette samassa pohjaimussa kuin Petra Westman, joka kohtasi unohduksessa helvetin..., mutta näette edes tähdet pimeän tunnelin päässä. Jossain soi unilaulu...

Carin Gerhardsenin Unilaulu (Vyssan lull, Minerva 2022, suomennos Maija Ylönen) on kahdeksasosaisen sarjan kolmas teos. Carin on minulle haastava dekkaristi, sillä ennen Hammarby -sarjaa hän kirjoitti rikosromaanin Musta jää, enkä minä saanut mitään tolkkua siihen kaiken kannalta tärkeään auto-onnettomuuteen. Valitin miehelleni, joka luki sen ja sanoi, että 'tämähän on matematiikkaa, minulle helppoa, sinulle ehkä ei ihan.' No, kiitos kaunis! Osui ja upposi, sillä Carin on todellakin matemaatikko, joten nyt olenkin tarkkana lukenut Hammarby -sarjaa ja en itse kyllä aloittaisi kuin ensimmäisestä eli Piparkakkutalosta, jossa on jäätävää yhteiskunnallista viestiä ilman stabilointia. Tuhkimotytöt on tärkeä paitsi aiheensa myös tämän kirjan ja seuraavankin ymmärtämisen kannalta. Osa oodista 'miehet jotka vihaavat naisia', mutta onneksi eivät kaikki. Petran tapausta sivutaan tässä sen ohella, että ensimmäiset tämän tarinan uhrit ovat filippiiniläinen nainen ja hänen kaksi lastaan aivan liian äveriäässä talossa naisen siivoojan tuloihin nähden. Rikoskomisario Conny Sjöbergistä he näyttävät nukkuvilta...pieni tyttö uskomattoman suloisena peukalo suussaan....Lähempi tarkastelu muuttaa kuvan julmaksi.

...toukokuisena päivänä kauan sitten, kun hänen sieraimensa täyttyivät vastaleikatun ruohikon, uutta elämää versovan mullan ja kadun toisella puolella kukkivan tuomen tuoksusta. Se toukokuinen päivä, jona aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, tuuli sai joen solisemaan ja leikki hänen vaimonsa vaaleilla hiuksilla. Nainen jonotti kioskille, josta luuli ostavansa nopeasti pari tikkaria, mutta siellä hän lopulta menetti kaikki sanansa.

Tikkukaramellit pojille, jotka odottavat autossa. Vain ne tikkukaramellit ei voinut olla liikaa pyydetty, mutta ennen kuin hän oli ne saanut, oli päivä menettänyt värinsä eikä hän pyytänyt enää koskaan mitään. Ian McEwanilaista eli kenelle tahansa meistä voi tapahtua mitä tahansa jopa toukokuun aurinkoisena päivänä, kun kaiken piti olla yhtä ihanaa kuin tähtiin kirjoitettu.

Carinin tempo on täydellinen, mutta kiinnostaapa nähdä, miten hän solmii narunpäät finaalissa, sillä esiin tulee vielä tulipalo, jossa eräs äiti pystyi pelastamaan vain poikansa, millä tapahtumalla on kovat seuraukset. Westman kärsii 'unohduksestaan' ja alkaa olla vihamielinen yhdelle sun toiselle ja käy ahkerasti treenaamassa itsepuolustusta. Ja kaiken aikaa Sjöbergin tiimiin kuuluu ystävällinen, vaitelias mies, jonka yksityiselämästä kukaan ei tunnu tietävän mitään. Paitsi sen, että tämä käy joka lauantai hoitokodissa, jossa hänen vaimonsa Solveig asuu. Joka ikinen lauantai hän viettää siellä koko päivän...Vaitelias Einar...

Erinomaisesti Gerhardsen tarttuu langan päihin, ojentuu menneisyyteen ja kaivaa ne sieltä. Tapahtuma kiinnittyy toiseen, kuvio muodostuu, mutta takuulla ei sellaisena kuin lukija on olettanut. Tämä on kuin liitutaulun matemaattiseen kaaokseen kävisi käsiksi luokan paras oppilas, hän jolle nämä numerot, kirjaimet ja oudot merkit eivät olleet hebreaa, vaan järkyttävien tapahtumien asettamista kohdilleen. Vaan kaikki eivät näytä tyytyväisiltä. On vanhan, kohta kuolevan naisen katkeruus, toisaalla puhumaton nuorempi nainen ja minne on kadonnut yksi Sjöbergin miehistä. Ja miksi Hamadin muistelema sävel miltei pysäytti sydämeni eli matikkani oli hereillä vaikka kello oli aamukolme tätä lukiessani. Tässä myös syy miksi suosittelen Hammarby -sarjan kokonaan lukemista, sillä neuloksesta jää aina roikkumaan rihmoja: Ellet tunne historiaa, et tunne tätä hetkeä ja ilman unilaulunkaan rihmaa et näe huomista.

Yksi instrumentti...Kitara. Hamad tunsi kappaleenkin, hänen oli pakko keksiä, mikä se oli...Voisiko se olla Claptonia? Se se oli, Layla. Unplugged. 

Kamera pyyhkäisi sängyllä olevien vartaloiden yli ja sitten...pling-plong, off. Ei! Kameran sulkemisääni ei koskaan voisi kuulua videolla. Videonpätkän lopussa kuului jotain aivan muuta. Pling-plong, ne olivat kitaran säveliä. Eric Claptonin kitaran. Layla. Unplugged.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Pakkanen narskuu, soi...

Pakkanen narskuu, soi
ulkona askelten alla,
silmäsi kevään toi
silmiini uppoutumalla.
Palan jo! kuiskaa suus
vapaana suudelmista.
Muuta et ehdikään,
huuleni sanas jo vei,
kevääni punerva puu,
rikas maan antimista,
keskellä lumen ja jään
tuoksuva toukokuu.

- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva P. Koivuranta

Vuoden 2020 kaksi tapausta kirjablogimaailmasta ja vinkki historiasarjaan televisiossa!

Tuhlattuani viikon minulle väärään kirjaan ja kaikki muut asiat päälle, halusin kaivaa esiin jonkun hauskan asian. Ainakin minua tämä 3.2. kolmen ihmisen tekemä teksti naurattaa suomalaisia ns. viihdeohjelmia enemmän. Antti Rönkä on minusta näin kaukaakin katsottuna sympaattinen mies ja uskon myös hänen kirjailijan kykyihinsä, mutta eipä ollut tullut listalle. Sitten sain bloggaajakollegalta viestin, että Antti Rönkä ja Petri Tamminen olivat kirjoittaneet kirjeromaanin, jossa isä kuin tuki tai neuvoi Anttia. Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020) Uskallan sanoa, että minua hiukka ärsytti, sillä kyllä lukijat Antin kyvyt huomaavat ja häntä lukiessaan varmaan haluavatkin jotain erilaista kuin isä Tammista. Tosin Petri Tamminen omana itsenään taitaa olla huumoripäästä eli minuakin nauratti tämä isän katumus puuttumisestaan poikansa luovaan työhön. Ensin Antti: 

 Isä,

joskus koittaa päivä jolloin isän, tuomarin, on väistyttävä kentältä. Viime viikolla täytin 22, ja menimme sen kunniaksi ravintolaan, sinä ja äiti ja minä. Tuona päivänä minusta tuntui, selvemmin kuin koskaan, että väistymisen aika on koittanut. Odotimme annoksiamme, eikä kukaan puhunut hetkeen. Katsoin vesikannua, jonka sumuisilla kyljillä norui pisaroita ja josta heijastui kirkkaita, häälyviä kuvioita pöydän pintaan. Minusta tuntui että istuin siinä vain joidenkin ihmisten kanssa, joidenkin jotka nyt vain sattuivat olemaan isä ja äiti. Ehkä ensimmäistä kertaa näin teidät sillä tavoin, pelkkinä ihmisinä. Aiemmin se mitä sanoitte ja mitä teitte – se millaisen asennon ja ilmeen otitte – edusti ehdotonta totuutta, sitä miten maailmassa kuului olla. Nyt nuo asennot ja ilmeet ja sanat olivat vain vaihtoehtoja, tapoja joita voisin toistaa tai olla toistamatta.

Ja sitten Petri Tamminen:

Moi Antti

Kun pari viikkoa sitten vastaanotin kirjeesi, se vaikutti minuun niin, että siivosin tunnin. Sitten otin Opamoxin. Hetken päästä otin toisen. Sitten makasin matolla.

Tällaisen reaktion kertominen on epäreilua. Ensin sinun piti sietää ne minun raivokohtaukseni ja nyt sinun pitää sietää tätä minun valittamistani. Vai että tuli isä-raukalle paha mieli...

Antti, pyydän anteeksi. Sinun ei olisi pitänyt joutua kokemaan ainuttakaan noista tilanteista. Kunpa voisin saada tekoni tekemättömiksi. Mutta en tietenkään saa.

Kirjeesi tuomarivertaus on osuva. Kuinka sen asetelman sitten purkaisi? Kerroit että hetken ajan näit meidät ravintolapöydässä ihan vain ihmisinä. Kuinka tuosta tekisi pysyvän näkökulman? Josta tulee nyt mieleeni, että olen tehnyt paljon virheitä, mutta olen näköjään tehnyt ne niin, etten kuitenkaan ole estänyt sinun kehittymistäsi niin fiksuksi.

Miksi sitten olin tarttunut tähän kirjaan johtuu siitä, että bloggaajakollegani viestistä ja valokuvasta ko. tekstistä. Olinkin siis osa Antin rimakauhua...

Minä tahtomattani masensin Anttia! No onneksi isä saapuu pelastamaan ja selittää minusta aika oikeinkin näin ruutuaikana: Nyt olemme kuitenkin isän ja pojan kirjeromaanissa ja tällaisen runsassanaisen pitäisi nyt tiivistää joitakin asioita. On helpointa aloittaa siitä, miksi aloin lukea tätä kirjaa: Sain bloggarikollegaltani kuvan sivusta 181, jossa Antti purkaa kauhuaan siitä, että Leena Lumi –blogissa veikataan jo tammikuussa vuoden kirjaksi Johanna Laitilan Lilium regale –teosta. Antti: ”Ei voi jumalauta tammikuussa sanoa, että vuoden paras” ja että ”miksi Niinakin tosta tykkää” ja ”toi on Niinan mielestä siis parempi kirja ku mun” ja ”toi saa nyt varmasti Hesarin esikoiskirjapalkinnon”—Huomaa, että Antti ei kuulu niihin yli kolmeen miljoonaan, jotka ovat ahkerasti blogini sivuja aukoneet. Olen satakuntalais-karjalainen ja kun törmään johonkin todella hyvään/kiinnostavaan/laadukkaaseen/uusia uria aukovaan, minä voin julistaa vuoden kirjan vaikka tammikuussa, mutta itse sitä eniten epäilen, että se voisi olla totta. Miten sitten kävi? Lilium regalesta tuli lukuvuoteni toiseksi paras, mutta oli aika tuskaisaa, sillä Johanna Venhon kirjassa Ensimmäinen nainen painoivat toiset asiat ja Laitilan kirjassa toiset. Molemmat sikahyviä!

Petri Tamminen: 

Ruudulla on vaikea ulottua toisiin. Kuljemme netissä vapaina mutta orpoina. No, sitten sattuu, että koemme ruutumme ulkopuolella oikein kunnon vanhanaikaisen nautinnon, elämyksen, löydämme esimerkiksi hyvän kirjan. Silloin meihin iskee valtava yhteyden toive. Toive siitä, että voisimme välittää ja todistaa elämyksemme, toive kohtaamisesta samassa suuren merkityksen pisteessä toisten kanssa. Mutta kuinka siitä elämyksestä voisi ruudulla kertoa? Niin että tunne todella saavuttaisi toiset, yli ruudun etäisyyksiin? Vain valitsemalla kohtuuttomia sanoja.

Kiitos vain Petri! Aloitus loistava, finaali epäonnistunut. Kohtuuttomia sinun mielestäsi.

Olen erittäin ihastunut Saksan edesmenneen kirjallisuuspaavin Marcel Reich-Ranickin kirjaan Eurooppalainen (Mein Leben), lukekaa tekin se! Nostan sieltä nyt sitaatin, joka vaikuttaa aina yhtä osuvalta:

Koska kirjailijat kokevat kaiken muita intensiivisemmin, heidän on kiusattava itseäänkin muita enemmän. Heillä on jatkuva itsekorotuksen tarve. Tämä on ymmärrettävää, mutta on ihmeellistä, että edes maailmanlaajuinen menestys ei vähennä mitenkään tuota tarvetta.

Vastaan kirjassa koko matkan molemmille eli jos kiinnostaa, lukekaa!

*****

Saman vuoden elokuussa kirjoitin kirjasta Delia Owensin Suon villi laulu (WSOY, suomennos Maria Lyytinen). Se on kirja, josta kohistaan vieläkin Facebookissa, kun joku on sen lukenut. Helsingin Sanomat torstaina 27.1.2022 Pekka Torvinen kirjoitti:

Kustantajien bestseller-listan kärjessä oli jo toista vuotta peräkkäin Carl-Johan Forssén Ehrlinin  Kani joka tahtoi nukahtaa (Otava). Se vei kärkisijan  Ylivoimaisesti lähes 130 000 myydyllä kopiolla Toiseksi myydyin kirja oli Delia Owensin Suon villi laulu (WSOY), jota meni kaupaksi lähes 87 000 kappaletta.

Bestseller-listaa on koottu ensimmäistä kertaa niin, että teosten kaikkien formaattien eli paperin, äänen ja e-kirjan myynti laskettiin yhteen. 

Ja niinpä jo elokuussa tiesin, mikä olisi minulle se kuumin kirja vuonna 2020:

Kun edelleen suosittelen tätä, en jää ikinä inttämään kenenkään kanssa, joka on eri mieltä: Nämä asiat ovat makuasioita. 5 621 on tähän mennessä lukenut Suon villi laulu blogissani. Kiitos♥

*****

Vaikka aina sanonkin, että en muista milloin olisin katsonut Suomen televisiota, paitsi uutiset Ukrainasta, niin eilen osuin vahingossa näkemään ennen kuin piti siirtyä NetFlix -sarjalle, pätkän yhtä ohjelmaa. Se oli osa sitä juutalaisten historiaa, josta en ole tiennyt mitään, vaikka omistan jopa tutkijoiden kirjan juutalaisista ja monta elämätarinaa. Näette sen Areenalta, Historia: Turvasatama Sanghai. Kukapa olisi uskonut...Ne jotka olivat nopeita ja ehkä myös ne, joilla oli rahaa, nousivat laivaan, joka vei heidät Sanghaihin. Raakuuksia ei tässä näytetä, mutta koska eloonjääneet kertovat, sarja on hyvin koskettava. Vahva suositus!

Nyt harjoitellaan sitä hidasta elämää...

Love

Leena Lumi

Te teitte sen: Leena Lumi -blogissa yli neljä miljoonaa visiittiä! Kiitos♥

Sydämelliset kiitokset teille Leena Lumi -kirjablogini lukijoille, jotka olette käyneet sivuillani jo neljä miljoonaa kertaa♥♥ Vaikka tämän piti olla vain kevyt harrastus, tämä vei koko naisen. Tuskin enää kuitenkaan kirjoittelisin ilman teitä, vaikka aluksi niin teinkin. Olen tällä hetkellä keskellä kolmea keskeneräistä kirjaa, uusia tuli taas ja tulee niitäkin, joita en ole tilannut. Luen vain, mistä pidän, joten en ole siis kriitikko! Minulla on missio saada kaikki lukemaan paljon, mutta joku tolkku sentään. Minä olen tolkun ylittänyt jo kauan sitten. Keskellä huojuvia kirjapinoja ja monipuolisia ristiäisjärjestelyjä, saatan ottaa lukurauha-aikaa. Nyt olisi ollut party time, mutta pidetään ne sitten, kun minullakin on aikaa. Ja tiedoksi, että olen koko ajan lukenut. Voi silmäparkani. Alussa luin yli sata kirjaa vuodessa, nyt rajoitan jo itse. Satoja kertoja luin aamukolmeen, jopa -neljään. Nyt raja on toinen, vaikka usein pääsen kirjan pariin vasta klo 22. Kun saarelta on asiaa vaikka cityyn, se haukkaa koko päivän. Arvaattekin, että elän murrosta, mutta siihen palataan myöhemmin. Nyt on tämä hetki ja suuri kiitokseni jokaiselle lukijalleni monista visiiteistä♥

Love

Leena Lumi

kuva sweetytanvir

Jonna Vormala: Keitto Keittokirja

Voi miten piristävää oli välillä saada tuoda blogiini ruokakirja. Kerran joku sanoi minulle, että 'ei niitä kukaan lue, kaikki katsovat netistä'. Eipä pidä paikkaansa! Innokkain kokkaaja, nuori nainen, jonka tunnen on suorastaan keittokirjamaanikko ja minulla sama. Ja sitten lehtien reseptit. Jos haluatte ohentua kesäksi, ei kannata lukea uusinta Kotiliettä. Se vaniljainen pulla siinä. Minä ainakin teen sen sekä vielä opettelen cookies kaneli-inkivääri, kun salatun reseptin vihdoin sain.

Jonna Vormalan Keitto Keittokirja (Otava 2022, kuvat Suvi Kesäläinen) on kuten muutkin suosituimmat ruokakirjani selkeä, hyvät kuvat, ei liian paksu ja ohjeita voi soveltaa. Stadin klassikot - Maukkainta retroruokaa on melkein jo puhki ja Risotto -kirjaa odottaa sama kohtalo. Vormalan tyyli on selkeä. Alussa on heti Sisällys, josta löytyy Liemiä&Puljonkeja, Kalaa&Mereneläviä (minun must!), Kasviksia&Pakastevihanneksia, Papuja&Linssejä, Juureksia&Mukuloita, Sieniä&Metsäsieniä sekä Lihaa&Luita.

Vormala kertoo Alkusanoissa, miten hän esitteli kirjaideaansa kustantajalle sanomalla "Make soup sexy again". Houkuttavat vauhditussanat, sillä me tuhma sukupolvi tehtiin kaikesta seksikästä, joten keittoja teemme edelleen. On se hieman anteeksipyytävä Nuukuussoppa, jota on tehtävä 8 litran kattilassa, sillä sitä ystäväni kanssa teimme, kun olimme shoppailleet yli äyräiden. Siitä tuli nopeasti valmista pakastejuuressuikaleilla ja kun mukaan lähti valkosipulinkynsiä ja tomaattikastiketta, oli se kai terveellistäkin. Lykopeeni imeytyy elimistöön purkista nopeammin kuin tuoreista tomaateista, joita tosin meillä on aina. Lapsia emme voineet viittä päivää rangaista äitiensä tekosista, joten he saivat väliin jotain muutakin, mutta me vedeltiin soppaa ja mietittiin, että miten nuukia osaammekaan olla! 

Vormalan kirjassa on lähes 40 hänen omaa suosikkiaan. Minua kiinnosti kovasti Liemessä, sillä kalasoppaani liemen keittäminen on suorastaan taidetta. Sen teen 8 litran kattilassa. Siellä kiehuu vaikka mitä, mutta ei yhtään lisättyä suolaa. Johonkin muuhun liemeen saatan laittaa liemikuution, vaikka tiedän niiden suolaisuudesta. Suviaikaan käytän paljon tuoreita yrttejä, mutta talvella saatan ropauttaa keittoon kuin keittoon Herbes de Provence. Vormala tarjoaa 10 kuumaa vinkkiä liemen keittämiseen, ettekä arvaa, mitä hänen ohjeidensa mukaan voi tehdä itse...

Monen kulttuurin mukaan kanakeitto herättää kuolleetkin ja alussa on kanaliemen ohje. Pakkoa kehua, että en ole ikinä saanut niin hyvää kanakeittoa, kuin poikani tekemä Kantarelli-kanakeitto.

Tämä menee heti kokeiluun. Kuva ei anna itsestään parasta, sillä tämä vuodenaika ja sisäkuvaukset...Vain pekonin jätän pois omista eettisitä syistäni ja saatan hiukan ripauttaa sahramia mukaan. Tästä ne melkein kuolleetkin heräävät. Monessa kulttuurissa on tapana tuoda sairastuneelle ja toipilaalle kanakeittoa.

Koska olen länsirannikolta kotoisin, saan väristyksiä, kun kalasopan liemi on  valkoinen. Sen pitää olla kirkas! Tai meillä tehdään se kuten länsirannikolla, mutta tyttäreni muutettua Lohjalle, kävin nauttimassa kermaista savulohikeittoa Villa Haikarissa ja ihan räjähti, sillä niin hyvää se oli. On siis kalasoppia ja kalasoppia. Olen törmännyt Jonnan lohisoppaan niin monessa paikassa, että tämä on nyt varmaan suosituin tapa tehdä lohisoppa. Jonna itse pitää soppaansa varsin perinteisenä, mutta hänellä on siihen kaksi tosi herkullista lisämaun antajaa: ruskistettu voi ja sitruunamehu. 

Pidän sekä kantarelleista että piparjuuresta, joten tämä Kantarelli-piparjuurikeitto lähtee kokeiluun. Jonna itse kutsuu keittoaan 'aika rakastettavaksi', joten siinä hyvät laatusanat. Kokeillaan!

500 g tuoreita kantarelleja (n.1-1,5 l sieniä)

100 g sipulia

25 g voita

4 timjaminoksaa

7,5 dl kanalientä

200 g piparjuurituorejuustoa (esim. Cantadou)

mustapippuria

Päälle:

4 rkl tuoretta piparjuurta raastettuna

2 rkl ruohosipulia hienonnettuna

1. Puhdista kantarellit ja paloittele ne hieman pienemmiksi. Kuori ja hienonna sipuli.

2. Sulata voi kattilassa, lisää timjaminoksat ja sipulit ja kuullota niitä muutama minuutti. Lisää sienet, nosta lämpöä ja jatka paistamista 5 minuuttia.

3.  Kaada kattilaan kanaliemi ja kiehauta. Sekoittele joukkoon piparjuurituorejuusto ja anna poreilla hiljalleen noin 5 minuuttia. Rouhi joukkoon mustapippuria ja tarkista maku.

4.  Hienonna ruohosipuli aivan pieneksi ja raasta tuore piparjuuri hienoksi. Sekoita nämä keskenään ja nostele keittoannoksille runsaasti ruohosipuli-piparjuurisilppua

Kiitos Jonna: Herkullista oli!

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Helmikuuta!

Helmikuuta aloitetaan ja paras pesäkuukausi tammikuu jo taakse jäi. Toki täällä lumisella saarella ollaan kuin jatkettaisiin noita hitaita viikkoja, jolloin kuitenkin tapahtui jotakin. Tämä postaus on sekava ja kuvat ovat mitä ovat. Riippuu kamerasta, vuorokauden ajasta, milloin on otettu yms. Taitaa mennä tajunnan virralla...

Jos rakas isäni eläisi, hän täyttäisi 100 vuotta 5.2.2022. Eilen jo sytytin isoon ulkolyhtyyn monen vuorokauden kynttilän rakkaan isäni muistolle♥♥ Isäni suosikkirunoilija oli Saima Harmaja: "On maa,/ johonka kaikki polut katoaa./ Ken siellä on, ei katso heijastusta,/ mi meitä valaisee,/ kun tie on musta./ Hän katsoo silmiin itse Olevaa./ On Rauhan maa."

Isämme hauta Luvialla sisareni Merjan kuvaamana. Isälle ruusut tummanpunaiset, tyttäriltä rakkaudella♥♥

Kynttilänpäivänä 1987 pienokaisemme sai nimekseen Meri. Kirkkoherra Jaatinen toimi kastepappina ja kummeina olivat lapsuudenystäväni Tuula-Marja ja Hannu Sainio. Pirtti oli täynnä väkeä ja Tuula-Marjan äiti Hilkka Rainiolasta tuli rakas haltiakummi♥♥

Syksyllä meillä oli mielenkiintoinen tunnelma, kun Lumimies alkoi pöyhiä sukunsa vaiettuja asioita. Sieltäpä löytyikin, mutta ei ole minun asiani niitä kertoa. Vietiin kirjapainoon ja suvun jäsenet saivat lunastaa ja se ehti jouluksi. Jouluhan vasta päättyi, sillä meidän kuusi, jalokuusi, lähti vasta muutama viikko sitten. Ei mitään määrää, miten paljon mieheni teki töitä ottaessaan yhteyttä eri virastoihin ympäri maata, mutta tulosta tuli. Luulin, että tässä se nyt oli, mutta nyt on tullut esiin jo jotain sellaista, jonka olisi kuulunut olla mukana. Esiin ovat tulleet mm. 13-vuotiaan tyttären, Reiman äidin, kirjeet isälleen rintamalle ja paljon antava kortti. Kuvitus on koskettava. Ehkäpä tarina jatkuu...

Lopussa Aavaston juuret -nidotun koosteen tehnyt Reima. Olen saletti, että hän jatkaa! 

Teki armaani muutakin kuin sukukirjaa. Kun palasimme Lohjan joulusta meillä oli joka päivä hänen leipomia joulutorttuja. Ensin ihastuin, mutta sitten huolestuin, kun sitä taikinaa löytyi aina 'vielä yksi taikina' -tyyliin. Huomasin uusien farkkujeni alkavan kiristää ja ehdotin, että 'annetaan olla jo'. Olisinhan minä voinut olla ottamatta, mutta kyllä Lumimies parinsa tuntee.

Järkyttävän epäselvä kuva, jossa yritän jatkaa sitä, minkä aloitin ennen joulua eli vanhan, rakkaan joogani. Ikävä vain, että olin heittänyt oppaani menemään muille ja muisti petti erään asanan kohdalla ikävästi eli unohdin ajan. Ihan rehellisesti en muista sen asanan nimeä, mutta se on niin mukava, että siihen melkein nukahtaa. No asialla oli seurauksia ja eilen sain kortisonipiikin. Nyt vain sitten sauvakävelyä, kuntopyöräilyä ja

rakkaat kahvakuulani käyttöön! Uiminen olisi kivaa, mutta uin vain vapaissa vesissä. Lohjanjärveä kaivaten, sillä siellä on vesi kirkkaampaa kuin Päijänteessä ja pohjassa ei mitään sedimenttiä tai möhnää, vaan kova, siisti hiekkapohja. Ennen olin innokas hiihtämään jäällä, mutta nyt jääolosuhteet ovat jo vuosia olleet kyseenalaiset. Oi niitä aikoja kun vedin saaren ympäri harva se päivä♥

KappAhlista löysin hurmaavan limenvärisen pehmeän neuleen, joten ehkä hissutellen kevättä kohti. Vihreän eri sävyt ovat suosikkejani. Luvun alla on yli 600 sataa sivuinen kirja sekä toinen melkein samanmoinen. Shields on kädessäni, koska facessa oli keskustelua hänen kirjoistaan yhtenä iltana. Pikkuseikkoja kannessa on lyhtykoiso ja

niitähän harrastan kuivata lasiastioihin. Väri säilyy hyvänä parikin vuotta ellei aurinko rökitä huoneeseen. Tämä on makkaristamme eli ylin yöpöytähyllyni. Huone on sävytetty harmaan, pinkin ja valkoisen eri sävyihin ja on kirsikkapuiset kaihtimet. En ole se aamun varhainen lintu vaan vauhtini kiihtyy iltaa kohden.

Ostin Ikeasta joulun alla uuden 'työtuolin'. Tämä ei ole yhtään ergonominen, mutta aion istua vähemmän. Tätä oli mustaa ja valkoista, pyörät alla, joten toimii. Olin kuluttanut yli 10 vuodessa tyyriin, mustan ergonomisen ihan puhki, joten ehkä se ei ollutkaan kovin kallis. Reimalla on joku tunnettu merkkituoli, mutta hänen työpöytänsä on olkkarin lasipöydän pääty ellei ole ruokavieraita. Useimmiten me olemme nyt liikenteessä. Tämä on Merin entinen huone ja hän maalasi huoneen seinät uskomattoman kauniilla vihreällä. Tuo vuode on tavallaan tarpeen, vaikka on vierasmakkari alekerrassa. Äitini esim. on nukkunut tässä meillä vielä jouluakin viettäessään. Ja tenavat, joille on liian pelottavaa olla yökylässä alakerrassa, josta löytyy takkahuoneesta sivustavedettävä reunallinenkin vuode etc. Tässä huoneessa Lundia pursuilee, sitten on tuo lepotuoli, joka ei mahtunutkaan äidille ja se strada, josta olen tehnyt juttuakin eli tällainen combo: kirjasto/toimisto/varavuode.

Sama huone suviaikaan. Kaurisverhot ja tyynyjä. Juttu Edullisesti uusi satumainen ilme toimisto/kirjastoon: Verhojen ei aina tarvitse olla valkoiset!

Strada on sekä yöpöytähylly että jälleen yksi monista paikoista kirjoille. Nur für die Frauen: Tiedät, mitä tein viime kesänä, mutta tiedätkö mitä teen nyt?

Ja tässä uusin näytönsäästäjä♥ Etupihamme lempivuodenaikana.

Olen saanut näitä keltaisia kyniä, joita arvostan. Ovat kyniä, mutta myös mainioita töpöttimiä whatsup -viesteissä Kiitos L.♥

Lunta on tullut riemastuttavan paljon. Ja se on onneksi ollut kuivaa puuterilunta. Lumimies on ollut ahkerana, mutta ehkä minä jo seuraavaan pyryyn pääsen apuriksi, sillä kortisonipiikki tuntuu tehonneen. Reimalla kola ja minulla lumentyönnin.

Tässä nyt lumikuva kaarisillaltamme eiliseltä. Lähdin kahlaamaan ohi metsäkaurispolkujen ja kyllähän siinä upposi, mutta vielä mahtuu. Lähden siivoamaan yläterassia lumesta, sitten syömään kynttilänvalossa ja kohti uuden kirjan seikkailuja.

Lumiriemuja teille kaikille♥

Leena Lumi

tintti jääpuikolla kuva Pekka Mäkinen

Lisa Jewell: Näkymätön tyttö

Toisinaan sitä kohtaa ihan tutunkin kirjailijan kohdalla yllättäviä asioita eli kuin tekstiä suoraan suoneen. Olen lukenut ennenkin ja mieluiten psykologisia dekkareita, mutta en ikinä tällaista, joka soi kuin Valse Trieste enkä halua menettää sointuakaan, en sanaakaan. Nyt olen sen äärellä, mikä on minua kiinnostanut kauan eli miehet jotka vihaavat naisia. Valitan, että en voi isosti avata juttua ja on tässä muutakin yllättävää. Yritän kertoa spoilaamatta, vaikka tästä saisi hienoja sitaattilainauksia en uskalla ainakaan lopusta niitä poimia, sillä siellä on nyt sitä huumoria, joka minusta sopii rikoskirjaan jännitystä vesittämättä, mutta sehän on vasta sitten kun...

Lisa Jewellin uusin teos Näkymätön tyttö (Invisible Girl, WSOY 2022, suomennos Karoliina Timonen) solmii lopullisesti psykologisen trillerin kuningattaren viitan Jewellin ylle, sillä tarina on uskomattoman jännittävä, vaikka keskiössä onkin ihan tavallinen tietojen käsittelyn opettaja ihan tavallisesta elämästä. Onko hänen elämänsä tavallista? Päältäpäin on, eikä hän taida olla menneisyydessäkään ollut rikollinen, joten tapahtumien vyöry oikeassa tempossa juuri hänen kohdallaan on uskomaton. Hän on sellainen naimaton noin kolmikymppinen opettaja, joita teinitytöt ovat aina halunneet vähän kiusata. Muistan kyllä! Owen asuu tätinsä luona, sillä äiti on kuollut ja isän uusi vaimo ei pidä hänestä. Owen ihmettelee, miksei hän suhteellisen hyvännäköisenä saa naisseuraa. Hän kaipaa omaa perhettä. Hän on siisti, ei haise, ei ryyppää, joskaan ei käy salillakaan, mutta eihän kaikkien siellä tarvitse huhkia. Voihan pukumies olla houkuttavampi! Hän kävelee mielellään ja tekee havaintoja. Sitten tapahtuu jotain ja häntä aletaan seurata pahassa mielessä. Owen joutuu puhutteluun ja lopulta hänen on erottava opettajan toimestaan. Nyt hän synkistyy, eikä ihmekään:

Owen vihaa näitä äitejä, tällaisia koululaisten äitejä omituisissa leggingseissään ja föönatuissa hiuksissaan, heidän muhkeita toppatakkejaan, joissa on turkisreunaiset huput, heidän haalistuvia talvilomarusketuksiaan, upouusia lenkkareitaan. Mitähän tällaiset naiset oikein ajattelevat, Owen pohtii, kun he ovat yksin, kun lapset ovat menneet nukkumaan ja he istuvat sellainen valtava kultakalamaljan kokoinen viinilasi kädessään? Mitä he ovat, kun he eivät ole kuntosalillaan tai hakemassa lapsiaan koulusta? Mille kohtaa ihmisyyden arvoasteikolla he sijoittuvat? Owen ei yhtään tiedä.

Eihän Owen voi tietää, kun hän ei koskaan ole ollut ystävä kenenkään naisen kanssa. Hän suorastaan pelkää noita omituisia olentoja, kunnes tragedia seuraa toistaan ja hän tapaa Bryn. Guuglaillessaan netissä hän löytää Bryn OmaTappiosi -blogin, jossa mies laukoo sellaista tekstiä, että huh. Hänen mielestään heidät, hänen kaltaisensa miehet, jotka eivät saa naisia, on tarkoitus eliminoida kokonaan yhteiskunnasta pois siittämästä uusia kaltaisiaan, ei kelpaavia. Hänen neuvonsa ovat kovat ja Owen kohtaa hänen bloginsa juuri elämänsä aallon pohjassa. Hän aikoo tavata Bryn ja kuulla mitä he kelpaamattomat ovat, he joita kutsutaan 'inceleiksi'. Voisi sanoa, että kaikki mitä Owenille tapahtuu tämän jälkeen, on Bryn syytä, sillä Owenissa ei ollut pahuutta ennen tätä, vain ujoutta ja tunnetta ulkopuolisuudesta.

Kaikki alkaa ystävänpäivän iltana kello 23.59. Tapahtumiin oleellisesti osalliset kertovat kukin vuorollaan oman tarinansa, jotka sitten lomittuvat toisiinsa. Saffyre, joka asuu hienossa talossa enonsa kanssa ja viettää joskus öitä ketun kanssa jättömaalla, josta hän näkee pitkäaikaisen terapeuttinsa talolle. Talossa asuvat Roanin lisäksi hänen vaimonsa Cate ja heidän kaksi lastaan. Caten kertomat ovat valtaosassa ja koskettavia. Hänen poikansa Joshkin yöpyy joskus ketun kanssa ja nuoret tutustuvat. Kolme pääkertojaa ja sitten muita lukuja, asioita heistä.  Vaikka Saffyre kävi vuosikausia Roanilla, Roan päättää terapian ennen kuin Saffyre on saanut kerrottua, mitä hänelle oli pikkutyttönä tapahtunut ja kuka tuo häntä vahingoittanut oli ollut. Roanin nuori teinipoika sen sijaan saa kuulla kaiken.

Uskallanko sanoa, että tässä on yksi vuoden kolmesta parhaasta trilleristä? Viime yönä luin aamukahteen, vaikka olen luvannut...Kuka osaa kirjoittaa tällaisen dekkarin, jossa poliisi on niin sivussa ja myös väärässä kuin olla voi. Unohdin hengittää. Seurasin naisten kimppuun käyvää miestä, seurasin näkymätöntä tyttöä, seurasin Catea, joka alkaa tajuta, mikä hänen elämässään on todella pielessä. Miten pienimmätkin kuvailut ovat vahvaa tarinaa. Sade, tuoksut, varjot, valheet, uhkaukset, menneisyys, ihmisen hajoaminen, taipuminen ja sitten paluu. Uskallan sanoa, että tässä on vuoden paras psykologinen trilleri! Jewelissä on yksi sama asia Ian McEwanin kanssa: Kenelle tahansa meistä voi tapahtua mitä tahansa. Tämä asia ihan huimaa ja olen suuri McEwan -fani! Mikään ei häirinnyt jännitystäni, päinvastoin: Ei yhtään oikolukuvirhettä ja uskon suomentajan myös tulkinneen, kuten edesmenneen ystäväni oli tapana sanoa suomentamisesta: Tunne välittyy tulkinnasta!

Sivuillakin, aina siellä täällä on suosikkivillieläimeni mustalla kuvalla. Saffyre on kadonnut, ehkä eläin etsii häntä. Muistaa kananugetit. Tässä kirjassa ei ole mitään kesyä. Ei siirappia. Tässä on jännitystä siitä mitä Saffyrelle tapahtui kymmenvuotiaana ja kuka oli tekijä. Myös 'incelit' ovat oma lukunsa, kauhistava sellainen. Mutta ainahan maailmassa on ollut heitä, jotka katsovat koko maailman olevan heille velkaa sen, mitä eivät ole saaneet. Ero on vain valtaisa ajatuksista tekoihin...Jewell asuu Lontoossa ja tämä tarina kiinnostanee myös Lontoo -faneja samoin kuin kaikkia heitä, joiden sisällä asuu pieni britti. Vahva suositus kaikille olivatpa he dekkarien lukijoita tai eivät: Tähän tarinaan et pety. Tämän olisin halunnut kertoa nuotiotulilla, mutta Lisa Jewell ehti jo.

Hän muistelee yksityiskohtia postauksesta, jonka hän oli Brynin blogista ensimmäisenä lukenut. Siitä miten Bryn istui lumisena päivänä pubissa tarkkailemassa Chadeja ja Stacyja. Owen pinnistää muistaakseen enemmän.Pubin dickensiläinen julkisivu lumipyryssä, ulkona roikkuvien vanhojen lyhtyjen hohde, ja kuja, johon hevoset oli ennen vanhaan sidottu liekaan. Pubin nimi, joka oli gentrifikaation myötä muutettu mutta joka ennen oli...

The Hunter's Inn.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Onni onnettomuudessa

Se saattoi tapahtua.

Sen täytyi tapahtua.
Se tapahtui aiemmin. Myöhemmin. Lähempänä. Kauempana.
Se tapahtui, mutta ei minulle.

Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit koska olit viimeinen.
Koska olit yksin. Koska oli muitakin.
Koska olit vasemmalla. Koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.

Onneksi oli metsä.
Onneksi ei ollut puita.
Onneksi oli kisko, koukku, palkki, jarru,
syvennys, mutka millimetri, sekunti.
Onneksi oljenkorsi kellui vedessä.

Siksi, silti, sen vuoksi, siitä huolimatta.
Entä jos sinulta olisi jäänyt käsi, jalka
askeleen verran, hiuskarvan verran
yhteensattumasta.

Olet siis ehjin nahoin? Hetkesi ei siis ole vielä koittanut?
Verkko oli yksisilmäinen, ja sinä livahdit silmästä läpi.
En osaa kylliksi ihmetellä, vaieta.
Kuuntele,
kuinka rintani pamppailee sinun sydämesi lyönneistä.

- Wislawa Szymborska -
suomennos Jussi Rosti
Näkymätön silta (Otava 2011)

Vainojen uhrien muistopäivänä huomaamme...

Vainojen uhrien muistopäivänä huomaamme helposti, miten vainojen kirjat kulkevat kuin yhtä reittiä sotien kirjojen kanssa. Vainot aiheuttavat sotia ja sodat aiheuttavat vainoja. Se on kuoleman kehä, joka on tapahtunut lukemissamme kirjoissa sekä myös niissä, jotka ovat vielä kirjoittamatta. Vainojen kirjat Leena Lumissa löydät täältä

Vainot ja sodat kulkevat ripirinnakkain tuskien teitä. Ihmisten aiheuttamia. Sotien kirjat Leena Lumissa löydät täältä

Tämän kirjoitin jo 2019 eli nämä kirjastot kuuluvat yhteen:

Koska suuret vainot liittyvät usein juuri sotiin, olen alkanut ajatella, että pitäisikö Vainojen uhrien -kirjastoon yhdistää ainakin toista maailmansotaa käsittelevät tai jopa kaikki blogiin lukemani sotakirjat...Jatkaa vaikka vain otsikkoa. Toisaalta vainon uhreja ovat vaikkapa naisetkin: Lasi maitoa, kiitos, kuuluu minulla ehdottomasti vainojen kirjoihin.

Sytytetään kynttilät vainojen uhreille tänään, kun elämme jälleen epävarmuudessa, mitä huominen tuo. Tosin kukaan ei ole luvannutkaan varmuutta ja ikuista rauhaa, mutta kunpa...

"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."

"Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen."

"Ne jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä."

- George Santyana -

Pidä suutasi siinä kunnes...

Pidä suutasi siinä
kunnes soluni laskeutuvat.
Tupruan kuin lumi, asennosta toiseen.
Tuuli tulee pohjoisesta, nietostaa silmäripsiisi,
älä liikahda
tai saamme äkkiä heinäkuun

emme kestä kaleidoskooppia
ennen kuin opimme välinpitämättömyyden

rakkauden puhtaan vuodenajan.

- Aila Meriluoto -
Varokaa putoilevia enkeleitä (WSOY 1977)
kuva Pekka Mäkinen

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Kuka tappoi bambin? on väkevä tarina, jossa kiinnostaa jälleen se sama, mistä kerrottiin Ann Heberleinin kirjassa Pieni kirja pahuudestasta:"uhri ei tarvitse kostoa vaan hyvitystä"! sekä Joyce Carol Oatesin Kosto:Rakkaustarina teoksessa hänen erikoiseen tyyliinsä, jossa mukana kosto ja ikuinen klisee: "Itsehän kerjäsi!"  Teema on joukkoraiskauksen ikuinen mysteeri ja nyt mukana hyvin toimeentulevien perheiden lukioikäisiä poikia, heidän kanssaan pyöriviä tyttöjä sekä kaksi äitikuningatarta, joista molemmat kasvaneet samassa tyttökodissa. He ovat kuitenkin onnistuneet nousemaan sieltä ylös toinen oikeiston poliitikoksi, Anneliese, ja varakkaan miehen vaimoksi ja toinen, Angela, oopperalaulajaksi. Heidän poikansa Nathan ja Gusten ovat hyviä ystäviä, mutta eivät kuitenkaan samaa maata. Äidit taas ovat parhaita ystäviä.

Monika Fagerholmin teos Kuka tappoi bambin? (Vem dödade bambi?, Teos 2019, suomennos Laura Jänisniemi) pyörii vahvasti lukiolaisryhmän ympärillä. Heidän, jotka ovat tunteneet toisensa aina. On pieniä ihastumisia ja tottakai jo seksiäkin. Pojat ovat tarinan etualalla ja minusta jo aika pian Nathan alkaa häiritä, tämä Anneliesen kultapoika ja luokkansa paras. Hän haluaa jotain erikoista, hän ei siedä hylätyksi tulemista, hän saa muut mukaansa. Vain Gusten epäilee pahimmallakin hetkellä. Hän haluaisi perääntyä voimatta sitä tehdä. Ne ovat bileet, joissa koko suuri, upea talo täynnä porukkaa. Vain muutamat tietävät kellarikerroksen eristetystä huoneesta...

Kaiken jälkeen Anneliese asuu kahdestaan poikansa kanssa ränsistyvässä talossa, jota muut kutsuvat Aavelaivaksi. Anneliesen tie Ruotsin oikeiston johtoon on hajonnut. Hän asuu sairaana suuressa talossaan kultapoikansa Nathanin kanssa. Kukaan ei unohda sen yön jälkeisiä lööppejä. Ei lehtiä, joissa Anneliese seisoo turkeissaan aamu-usvassa lehdistön tentittävänä ja hokee epäuskoisena 'Nathan', 'Nathan'...kerta toisensa jälkeen. Kerrankin hän ei esitä, vaan on tosissaan. Hän ei voi uskoa tapahtunutta.

Tuomioiden jälkeen hän on itsensä pahin vihollinen sanomalla lehdistölle ja tv-kameroille suurimman typeryyden:

"Nyt käännämme puhtaan lehden. Ja jonakin kauniina päivänä olemme kääntäneet niin monta lehteä, ettei tätä ole lainkaan tapahtunut."

Ulkomaan kiertueelta oikeuteen saapunut Gustenin äiti on samaa maata lapsensa kanssa. Hän sanoo suorat sanat nulikoiden rikoksesta ja siinä katkeaa ikiaikainen ystävyys Nathanin äitiin. Angelasta tulee oikeusnäytöksen kuningatar. Hän ottaa yleisönsä samoin kuin tekee oopperassa. Kaikki muu olisikin ollut valhetta.

Gosmo ja Grippe tapaavat ja pohtivat tapahtunutta:

"Annetaanko me tosiaan vanhan karhun jatkaa unia?"

"Miten niin?"

"Elokuva...sen nimi voisi olla esimerkiksi 'Bad Karma'. Tai 'Tyttö kellarissa', tietysti myös vertauskuvallisesti esitettynä. Ja se kertoisi, niin - tajuat varmaan, Grippe."

"Siis mitä?"

"Ei, nyt minä tiedän", Cosmo jatkaa." 'Kuka tappoi bambin?' Sen kauriin. Sen viattomuuden perikuvan...Who killed Bambi, se on muuten Pistolsien vanha kappale.

Tajuatko?"

"Tajuanko mitä?"

....

"Entä Nathan?"

"Mitä hänestä? Luuletko sinä että minä pelkään häntä?"

Ja niin tapahtuu, että noin puolitoista vuotta joukkoraiskauksen jälkeen Gusten Grippe, päästyään hoidosta, jonne itse hakeutui, kutsuu uhrin, Sascha Anckerin, jäätelölle. Ehkä ihmettelette, olihan Gustenkin mukana. Viimeisenä. Henkisesti pakotettuna, sillä siitä ei voi vain livetä. Miksi ei voi? Siitä mainitaan etenkin yllä linkitetyissä kirjoissa. Sitten Gusten jättää Harmaalan. Ajaakin auton tiensivuun ja päättää soittaa Emmylle.

Niin...Saschahan oli uskaltanut hylätä Nathanin. Ja mitä sitten tapahtui, lukekaa se tästä satuttavasta kirjasta. On hyvä tietää. Tieto lisää tuskaa, mutta silti.

Armoa. Armoa. Armoa.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

Sofie Sarenbrant: Valheenpunoja

Sofie Sarenbrantia kutsutaan jo uusimman kirjan liepeessä pohjoismaisen rikoskirjallisuuden kuningattareksi. Hän loi rikostutkija Emma Sköldin, johon monet takuulla koukuttuivat eikä ihme: Emma on persoona, johon ei voi kyllästyä. Itse olen lukenut häneltä aikaisemmin Häpeänurkan. Kirjailija asuu Tukholman lähellä Brommassa ja sinne hän on sijoittanut myös Valheenpunojan. Tarinassa liikutaan paremman väen alueella, jossa ei osata edes kuvitella tapahtuvan mitään muuta kuin mitä varakkuuteen kuuluu. Ei ainakaan murhia!

Sofie Sarenbrantin Emma Sköld -sarjan Valheenpunojassa (Mytomanen, WSOY 2021, suomennos Helene Bützow) Bromman yhdyskunta joutuu ajattelemaan asuinalueensa turvaluokituksen ja ylellisen koskemattomuuden uusiksi. Kuntoradalta löytyy julmasti kuoliaaksi raadeltu poika. Vielä lapsi. Hän on Felix Rossi. Niin monien rakastama Felix. Hyväkäytöksinen ja urheilullinen. Lapsi, joka on vaiennut elämästään vanhemmilleen, joille oli kaikki kaikessa. Kun Emma kollegansa kanssa menee Rossin perheen kotiin toista kertaa, vanhemmat pystyvät jo kertomaan:

"Yritimme monta vuotta ennen kuin aloimme odottaa lasta", Jacqueline kertoo.

Emma tietää millaista raskauden odottaminen on. Onni, että hän ei onnistunut poikaystävänsä Hugon kanssa. Seuraava mies ei hänkään ollut varsinaisesti isäainesta, pikemminkin päinvastoin, kuten myöhemmin ilmeni. Mutta silloin Emma ei vielä tiennyt sitä. Hän näkee silmissään Ineksen kuvan ja ymmärtää, millainen lahja tyttö on, vaikka hänen isänsä olikin sekopää.

Giorgio jatkaa takellellen. "Kun saimme kuulla, että odotamme Felixiä, mustavalkoinen elämämme tuli taas täyteen väriä."

Ja nyt ilo on muuttunut syväksi pimeydeksi.

Valheenpunoja tuo esille montakin murhaajaehdokasta aina koulun urheiluvalmentajasta muualla asuvaan rähinäsakkiin. Kohta pohdittavana on kaksi murhaa. Felixin kaveri Lukas Carlson löytyy kuolleena. Emma Sköldin siskon Josefinin vetämä brommamammat -kuntopiirikin pui asiaa kauhistellen. Alkaa pohdinta, kuka on ollut kenenkin ystävä ja kuka ei oikein tullut toimeen muiden kanssa. Menetyksen kokeneita lohdutellaan ja pelätään samalla omien puolesta. Sosiaalisesta siskosta on Emmalle hyötyä ja tietty kuvio alkaa rakentua, vaikka ollaankin vielä hyvin kaukana ratkaisusta.

Tarinaan väriä tuovat pohjoismaiseen tyyliin ihmissuhteet. Erittäin kiinnostava on rikospoliisi Nylletin ja Sköldin suhde, edesmennyt sellainen, mutta vielä jotakin kipinöi. Nyllet syyttää kollegaansa Krilleä Emman kiinnostuksen katoamisesta, vaikka onkin itse vähän töpeksinyt. Krille on niin pahasti sekaisin ei vain Emmasta vaan myös siskostaan, että on välillä kuin työkyvytön. Onneksi Nyllet käy terapiassa ja saa itsensä rauhoittumaan Emman menetyksestä ja onhan heillä yhteinen lapsi, Elli, yksivuotias.

Valheenpunoja on erittäin pohjoismainen kaikkineen. Monet pitävät, että esiin tuodaan muutakin kuin rikostutkinta. Ja vaikka murhat ovat raakoja, niillä ei mässäillä eli tämä ei ole julmimmasta päästä. Monien epäiltyjen jälkeen uskomaton finaali lunastaa monien kehuman teoksen. Tämä on täysin kohden ystävääni, joka sanoi minulle odottavansa kovasti Valheenpunojaa. Lukijoita Sarenbrantille riittää. Eikä kukaan arvaa valheiden kutojaa etukäteen. Se on tärkeää tällaiselle trillerille, tarina- ja henkilövetoiselle!

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Allie Reynolds: Hyytävä ystävyys

Mikä on tehokkaampaa kuin tragedia rajatussa tilassa tai pienellä näyttämöllä. Vaikka kyseessä on nyt kirja, sanon pieni näyttämö mielessäni suosikkini Viettelysten vaunu ja Kuka pelkää Virginia Woolfia? Näin myös siksi, että haluaisin nähdä tämän kirjan filmattuna. Taisin nähdäkin, sillä halusin aloittaa lukuvuoteni alpeista, joita kaipaan aina vain. Tarinassa olemme Ranskan alpeilla, likellä Le Rocherin kylää, mutta paljon korkeammalla. Seuranamme ovat maailman luokan lumilautailijat kymmenen vuotta sitten ja kutsukirjeiden saavuttua, nykyisyydessä. Sama paikka, eri aika ja yksi on joukosta poissa....pelko kouraisee tiukalla puristuksella ja vain hetkellinen puuterilumi vie ajatukset järkensä menettämisestä takaisin elämään.

Englantilaisen Allie Reynoldsin esikoisteos Hyytävä ystävyys (Shiver, MinervaCrime 2021, suomennos Maikki Soro) on fiktiota, mutta lumilautailutermistöineen faktaa, sillä Allie on entinen ammattiurheilija ja yksi Britannian parhaita freestyle-lumilautailijoita. Voisin lisätä, että eräästä toisesta lajista tietävänä, urheilukaveruus voi olla täynnä pahaa tahtoa kanssakilpailijaa kohtaan, etenkin jos tämä on voittajan vaara. Niin sanottu 'hymyilevä kuolema', jossa tahto poistaa kanssakilpailija maailmasta ajaa arvaamattomiin tekoihin.

Jotenkin en olisi uskonut, että lumilautailulle näin innostuisin, sillä kaikki kiinnosti termistöä myöten puhumattakaan niistä jäärinteistä, jotka kuulostivat surmanloukuilta.  Puuterilumilaskeminen on lajin kilpailijoille jälkiruokaa, jää on pääateria. Laji on kova, mutta sen tarjoamat endorfiinit vieläkin kovemmat. Kirjan ystäväryhmä on seitsemänhenkinen ja kymmenen vuotta sitten valmistautui juuri Le Rocherin alueella suuriin kisoihin. Harjoitteluviikkojen aikana syntyi sekä aitoa että petollista ystävyyttä, mutta jo takakansiteksti kertoo, että joukosta katosi yksi ja toinen halvaantui. Kadonnutta ei koskaan löydetty. Nyt yllättäen joukosta jäljellä olevat saavat kymmenen vuoden jälkeen kutsun samaan paikkaan. Lopulta kukaan ei tiedä kuka kutsut lähetti...

Hyytävä ystävyys on kiihkeä, kuten on voitontahtoisten lautailijoiden mieli. Lukijan henkeä salpaa, sillä kirja kantaa tarinassaan klassisten dekkarien hurmaa tajuta kuka teki mitäkin kuin myös nykyajan kovan kilpalajin yksityiskohtia. Nyt porukka jää jumiin hyvin korkealle, sillä hissi ei kulje alas, vaan on lukittu. Näyttämö pienenee. Onneksi on Panorama-talo, jossa voi asua ja säilyä ehkä hengissä, mutta miten kauan aikaa aikaa. Mitään henkilökuntaa ei talossa näy. Turistilaskettelijoita ei myöskään, sillä jäiset rinteet eivät heitä houkuta. 

Kertojana toimii brittiläinen Milla, joka on ollut yksi kovimmista lautailijoista ja kadonneen kilpailijan kovin vastus. Toinen toisillensa. Nyt on menossa eloonjäämiskilpailu monessa mielessä, sillä Milla alkaa tajuta, että....Hänen oma mottonsa, 'se ei pelaa, joka pelkää', alkaa käydä nyt todemmaksi kuin koskaan. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, miten kauan he joutuvat ylhäällä olemaan. Odottamassa sitä hetkeä vuodesta, jolloin jäävirta tuo kadonneet ruumiit esiin. Eikä aika ole korjannut kilpailuviettiä edes tässä tragediassa, jossa heidän yhteytensä muuhun maailmaan on katkaistu. Yksi kuitenkin hymyilee aina voitonriemusta tai ellei kehtaa, hymyilee sisäänpäin ja ajattelee: Minä voitin!

Erittäin jännittävä esikoistrilleri ja aiheesta joka voi kiinnostaa monia. Heitäkin, jotka eivät voittaneet!

*****

Dekkarit Leena Lumissa