sunnuntai 20. joulukuuta 2009

TÄMÄ HÄNELLE, JOKA ARVOSTAA VAIN PARASTA


Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin (What I loved, Otava, 2008) on romaani, joka täyttää vaativan lukijan kovimmatkin kriteerit. Kirja on verbaliikan huippua, kiinnostava, intohimoinen, surumielinen, rankka, mahdollinen tapahtua ja ehdottomasti yllättävä. Siri Hustvedt on kirjailija, jolta voi odottaa ehkä enemmän kuin keltään toiselta nykykirjailijalta.



Kaksi taiteilijaperhettä asuu päällekkäisissä huoneistoissa New Yorkissa. Kertojaääni on taidehistorian professori Leo Herzbergin ja hänen vaimonsa on Erica, englanninkielen apulaisprofessori. Heidän taustansa on:


”Erica ja minä olimme kadonneen maailman pakolaislapsia. Meidän vanhempamme olivat assimiloituneita keskiluokkaisia juutalaisia, joille juutalaisuus oli heidän isovanhempiensa vanhempien harjoittama uskonto. Ennen vuotta 1933 he olivat pitäneet itseään saksanjuutalaisina, mutta sitä käsitettä ei enää ollut olemassa missään kielessä.”

Yläkerran huoneistossa asuvat taiteilija Bill ja hänen runoja kirjoittava vaimonsa Lucille. Viisi rakkauskirjettä myöhemmin Bill ja Violet. Bill on mielestäni sivussa ollessaankin kaiken huomion kiinnittävä persoona. Täysin boheemi, taiteelleen antautunut Bill, joka haluaisi täyttää maailman lapsilla, ui savuke suussa, pitkä, komea Bill, jonka suorastaan maaninen työtahti ei estä huomaamasta hänen ympärillään kiertävää lumouksen kehää. Minut Bill sokaisi niin, että luin kirjan kahdesti ennen kuin sain muista henkilöistä mitään tolkkua!


Perheet viettävät houkuttelevalta tuntuvaa boheemielämää täynnä pitkiä keskusteluja taiteesta, kirjallisuudesta, runoudesta, maailman menosta…juodaan viiniä ja syödään hyvin, istutaan pöydässä pitkään. Melkein yhtä aikaa perheet saavat lapsensakin. Leo ja Erica Matthewin ja Bill ja Lucille Markin.

Elokuun hellettä perheet pakenevat Vermontista vuokraamaansa 150 vuotta vanhaan maalaistaloon. Aamupäivät aikuiset työskentelevät ja sisälle kuuluvat lasten iloiset leikit. Leo kirjoittaa kirjaansa, Erican sähkökirjoituskone naputtaa, Violet tekee tutkielmaansa bulimiasta ja anoreksiasta, Bill maalaa tai tekee tilataidettaan. Suloiset suvipäivät soljuvat kuin unena…iltapäivisin levätään, tehdään aterioita, keskustellaan ja luetaan tarinoita, joita kaikki kuuntelevat. Öisin saatetaan maata ulkona huovilla ihaillen tähtikuvioita luontoäänenä mustakarhujen huhuilut…


Mutta näiden Vermontin leppeiden suvipäivien jälkeen Matt ja Mark lähtevät ympärivuorokautiselle kesäleirille Pennsylvaniaan. Molemmat perheet lähtevät viemään poikia ja kun paluumatka alkaa, Leo istuu autossa takana ja kääntyy katsomaan poikaansa ja katsoo niin kauan kuin näkee hänet. Matthew vilkuttaa ja näyttää pieneltä pojalta, jolla on liian isot shortsit. Ja tuuli pyyhkii hiustupsun pois hänen kasvoiltaan.

Kahdeksan päivää myöhemmin Matt hukkuu kanoottiretkellä Delawarejokeen. Ja nyt kirjan rehevä tarina saa satuttavat ja muistijälkensä jättävät piikit. Keskiöön nousee luonnollisesti Leon ja Erican suru, jolla on omat kohtalokkaat seurauksensa, mutta yllättäen Mattin kasvukumppanista Markista, tuleekin tragedian täydentäjä, itse asiassa kuilu, josta muut eivät enää jaksa selvitä ylös.


Lopulta sokeutuva Leo jää yksin New Yorkiin. Koskettelee kirjoituspöytänsä laatikkoon keräämiään talismaaneja: kopioita Violetin Billille lähettämistä rakkauskirjeistä, keskitysleireillä tapettujen sukulaisten valokuvia, Matthewin linkkuveitseä, varastettujen donitsien pahvilaatikkoa...

Leo: ”Liikun niin kuilun partaalla että tunnen putoavani, ikään kuin olisin heittäytynyt rakennuksen katon reunalta. Syöksyn maata kohti ja pudotessani katoan johonkin muodottomaan ja korvia huumaavaan. Ikään kuin astuisin sisälle huutoon – kuin minusta itsestäni tulisi huuto.”

Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin on enemmän kuin kirja, sillä siitä kasvaa tarina, joka ei salli lukijansa unohtaa eli liikumme erittäin pitkän jälkimaun lähteillä.

lauantai 19. joulukuuta 2009

BORN TO RIDE!


He is still alive and even want next time three hours ride! It was -12 degrees, but unbelievable beautiful, when we rode through the frosty, snowy forest.

HAVE A NICE WEEKEND WITH OR WITHOUT HORSES!


Today I'll be 'high'!
And my husband is riding his first time...;-)

perjantai 18. joulukuuta 2009

HYVÄSTI TÄYDELLISET JOULUT!



Kyläkauppiaan tyttärenä muistan joulusta sen, että oli hirveän kiire ja paljon töitä. Ihan varhaislapsuudesta muistan isän ja äidin olleen aina töissä aattona ja omaa joulua päästiin alkamaan myöhään ja väsyneinä. Vanhempamme kyllä yrittivät kaikkensa, mutta mahdoton on mahdotonta. Vähän isompana muistikuvat tarkentuvat ja niissä minä siivoan koko aaton. Edelleen jouluilta saapuu myöhään ja väsyneenä. Ja sitten tulivat aatot, jolloin olin jo itse kaupan tiskin takana töissä. Minulla ei ollut joulumielestä hajuakaan. Vain asiakkaiden ostokset muistuttivat joulusta. Ehkä sen takia mieleeni ovatkin jääneet niin huumavina muistoina tallin joulut Sammy -ponin luona.

Päätin, että kun minulla on oma perhe, joulu alkaa heti aattoaamusta eli kuusi tuodaan sisään jo aatonaattona. Tein myös perinteisen joulukaavan, jossa aamulla lapsille Välikaton Feetun paketti odotti kuusen juurella jo aattoaamuna, haudutettu riisipuuro mantelilla klo 11 ja sitten kuunneltiin perinteinen joulurauhan julistus Suomen Turusta. Sitten joululenkki koiruuden kanssa ja sen jälkeen niin huoneet kuin piha täyteen kynttilöitä ja saunaan varhain vanhaan maalaistapaan. Joulupöytään pukeuduimme kuin linnan juhliin ja pöydässä syötiin kauan ja kuusen juurella paketit valmiina. Kun oli aika avata paketit. niitä ei revitty hulluina auki, vaan paketti kerrallaan ja välillä Stille Nacht, Heilige Nacht, Meri säesti pianolla ja kaikki lauloivat niin saksaksi kuin suomeksi. Hidastettu nautinto, paras nautinto! Televisio ja elokuvat eivät kuuluneet aattoomme kuin Lumiukon ja Samu Sirkan joulutervehdyksen verran. Tämä sujui hyvin niin kauan kuin lapset pieniä. Sitten teini-ikäiset alkoivat marista äidin (lue: minun) perinnejouluista ja etenkin joulupöydän perinnelaatikoista: lanttu, porkkana, maksa, imelletty perunalaatikko etc.

No, vanhakin koira oppii uusia temppuja ja jo muutama vuosi sitten jätimme porkkanalaatikon pois, koska sitä ei syönyt edes koira. Kahdentoista kilon viljasika, jota 15 vuotta valmistettiin joka aaton vastainen yö omassa leivarissa vaihtui pieneen kinkkurullaan ja tilalle tulivat saksalaiset maksapateet, kalan mäti, graavi merisika ja lohi, kalkkuna, vihreä salaatti etc. Vain hämäläinen imelletty perunalaatikko vielä tehdään joka aatto ja perinteinen riisipuuro. Lipeäkalasanaa en voi edes mainita Merin kuullen...

Meillä piti olla kahdenkeskinen ns. villasukkajoulu, mutta Meri tuleekin kotiin ja tuo villin villakoiransa Dinan. Meillä on sitten erittäin nuori koira ja erittäin vanha koira, joilla aivan eri tarpeet. Mutta heille on pakattu molemmille ihan samanlaiset pehmoporot, joita voivat sitten retuuttaa mukanaan...Ja meillä on tietty meidän Meri, jonka takia aion tänä vuonna rikkoa joulukaavamme. Räiskis! Siinä se meni ja joutikin mennä! Ei Meri jaksa olla ja kuunnella meidän kanssa ihanaa Johanna Rusasen Joulun valoa. Me voimme kuunnella sitä vaikka minä muuna jouluna tai vaikka uutena vuotena. Me aiomme viettää filmijoulun. En edellytä enää pöytään iltapukua;-) Ja kun lahjat on avattu kauniisti, voimme aivan hyvin katsoa ystävältäni lahjaksi saamani Holidayn, seuraavana päivänä Atonementin ja Tapaninpäivänä vaikka Lukijan. Aiomme siis rentoutua, tehdä mitä huvittaa ja ihan vain relata. Sounds great to me!

Silti me ehdimme mieheni kanssa istua lemmikinsinisellä sohvalla aattona ja kuunnella Rusasen kaikki Ave Mariat niin Caccini kuin Lucci sekä myös Walking in the air ja lempijoululauluni Oi Jouluyö.  Ja siitä tuleekin mieleeni, että  joulustani ei puutu muuta kuin keskiyön kävelý Luvian hautausmaalla, joka on meidän perinne silloin kun olemme äitini luona joulun vietossa. Hautuumaan jouluöinen juhlallisuus on vuoden suuri kohokohta ja sitä ei vähennä yhtään se, että samalla voi sytyttää isälle vielä yhden kynttilän lisää, sillä minulla on hirveä ikävä isää - etenkin jouluna.

KYLÄTONTUN JOULULINNUT

Matti Kapasen Kylätontun joululinnut (Minerva 2009) on aidon joulumielen tervehdys, jossa muistosi heräävät eloon reen jalasten lumeen piirtämissä viivoissa, varpusten sirkutuksessa, vasta aattona noudetussa kuusessa sekä pienessä kyläyhteisössä, jossa kaikki tuntevat toisensa.



Kylätontun joululinnut kirja perustuu yhdeksääntoista Kapasen tekemään joulukorttiin. Kortit kertovat pienestä Naavamäen kylästä, jossa on asukkaita vajaat sata. Se ei haittaa, sillä mikä määrässä menetetään, löydetään läheisyydessä, jonka tuovat vuosisataiset tiedot ja tavat kyläyhteisössä.

Kirjan sivuille piirtyy lintuja, jotka tarvitsevat talvisin niin ihmisen kuin kylätontunkin apua, Suomen kylmästä selvitäkseen. Vain tontun kanssa täysikuusta lumoutunut pyy selviää ilman tontun apua. Mukana ovat myös varpuset, joita meistä jokainen näki ja etenkin kuuli lapsuuskylissään ja myös kaupungeissa runsaasti. Nyt varpusen väitetään kuuluvan jo uhanalaisiin lintulajeihin!



Kerroin teille jokin aika sitten viirupöllöstä, jota pidimme yön yli, kunnes pääsimme aamulla sitä viemään asiantuntijan turviin. Kerroin valvoneeni yölinnun kanssa aamuun, mutta unohdin kertoa miksi. Kapanen sanoo sen varpuspöllöstä kertoessaan: ”Siinä se hauskasti päätään pyörittäen tarkastelee tuikeailmeisesti ympäristöään napatakseen saaliin…” No, minä nauroin sitä pöllöä, joka pyöritti päätään ympäri. Se oli ihan uskomatonta! Mutta meidän pöllöparka ei nähnyt mitään herkullista saalista, minut vain…

Matti Kapasen kirjan kohderyhmä ovat kaikki, sillä tämä kiinnostaa takuulla niin lapsia, sillä seuraahan lintuja kylätonttu, joka onkin oikean tontun näköinen, kuin myös aikuisia, jotka ainakin jouluna putoavat muisteluksiin. Kirjassa on hauskaa antia myös lintuharrastajalle, sillä onhan aina kiinnostavaa peilata omia kokemuksiaan toisen vastaaviin. Minulla kovasti kolahti kauniisti piirretty pyrstötiaiset, joskin join myös karvasta kalkkia, sillä oma valokuvani siitä kun kymmenen pyrstötiaista roikkui talipötkössä epäonnistui. Se olisi ollut napakymppi, sillä kuten Kylätontun joululinnuissa sanotaan: ”Ne ovat kuin pitkävartisia lumipalloja.”


Kapasen kaunis kirja on tietysti myös kuiskaava kehotus ruokkia talvilintujamme. Ja etenkin niitä muutamia yliurhoollisia, jotka jäävät uhmaamaan pohjoisen kylmää talvea ja ovat vaarassa menehtyä. Minulla tämä uhkarohkea on mustarastas ja kylätontulla tunnetun joululaulun Sylvia, mustapääkerttu.

Kirjan ulkoasu on viehättävän vanhahtava. Kapasen kauniita piirroskuvia tukee koko kirjan ulkoasu, josta kiitos Kalevi Nurmelalle. Jokainen lintutarinan otsikko on tehty erittäin kauniilla tekstityypillä, kuin vanhanaikaisesti tekstaten ja kertomuksen alun ensimmäinen kirjain on vanhanajan kaunokirjoitusta lisäkoristelulla. Kuvat ovat kuin kansakoulun puuvärikynillä piirretyt ja maalaismaisemakuvat vievät meitä aikaan jota ei enää ole kuin muistoissamme.


Matti Kapasta kiinnostavat tontut, jotka liittyvät vanhaan kansanperinteeseen kodin haltijoista. Onneksi tontut eivät ole kadonneet. Välikaton Feetu kollaa nytkin, että ’paas lähtee siitä kirjoittamasta ja leivinuunin tulet, mul o vilu’. Matti kiinnostui tontuista Viktor Rydbergin tunnelmallisen Tomten-runon myötä. Runosta on useita suomennoksia, mutta niin minä kuin Matti pidämme Yrjö Jylhän suomennosta erittäin onnistuneena: ”Tuima talven on pakkanen, / tähdet kiiluvat yössä./ Kansa kartanon hiljaisen/ nukkuu jo,/ uupunut työssä…”

UUSI SCRIPTOR MYYNNISSÄ


Uusi Scriptor myynnissä Helsingin keskustan Akateemisessa. Nouda uuden sukupolven kirjallisuuslehti, jota toimittaa kirjallisuusklubi Prinsipatus Litterae. Varmista, että pysyt kyydissä!

torstai 17. joulukuuta 2009

NEVER FORGET THIS!


This picture is by SS-killer Jürgen Stroop, who overthrew Jews in Warsaw ghetto 1943. Please, never forget!

"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."

- George Santyana -

JUUTALAINEN KULTTUURI


Tapani Harviaisen ja Karl-Johan Illmanin Juutalaisen kulttuurin (Otava 1998) takaliepeestä poimittu teksti:

Juutalaisella kulttuurilla on yli kolmentuhannen vuoden mittainen historia. Valtaosan tästä ajasta he ovat eläneet hajaantuneina lähes kaikkialle maailmaan.

Juutalaisen kulttuurin kirjoittajat ovat maamme parhaita aiheittensa tuntijoita, kirjoittajina on myös kansainvälisiä asiantuntijoita.

He kertovat niin juutalaisten historiasta, uskonnosta, kielistä, juutalaisesta perinteestä, mystiikasta ja kansanperinteestä kuin juutalaisten eri ryhmittymistä. Nykypäivän juutalaisuuden keskusalueiden lisäksi kerrotaan myös Suomen ja Skandinavian juutalaisista.

Esittelynsä saavat juutalaiset ja tiede, juutalainen huumori, juutalainen nainen, teatteri ja muut taiteet sekä kirjallisuus. Juutalaisia on sanottu kirjan kansaksi; lukutaito on ollut yleinen heidän keskuudessaan ainakin parin vuosituhannen ajan.

KAIKKIEN RAKKAITTENI PUOLESTA JA SELITYSTÄ ETC.



Tein teille vähän aikaa sitten arvostelun Mitchell G. Bardin kirjasta Kristalliyö/ Holokaustin alku silminnäkijöiden kertomana (48 Hours of Kristallnacht. Night of Destruction/Dawn of the Holocaust. An Oral History, Minerva 2009) ja sain silloin teiltä kommentteja, että enkö ole lukenut Martin Grayn kirjaa Kaikkien rakkaitteni puolesta (Au nom de tous les mines); kirjaa, jonka on merkinnyt muistiin Max Gallo ja joka ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran Otavan julkaisemana 1972. Minä vastasin etten ole kuullutkaan, mutta olisihan jo tuon vuosiluvun pitänyt laittaa hälytyskellot soimaan...No, tilasin kirjan nyt kirjastosta ja olen lukenut sitä pari yötä ja viime yönä about klo kaksi tai kolme eli suden hetkellä, tajusin, että tämän olen kokenut ennenkin, mutta ymmärryksen asteelle totuus ei päässyt. Tänään puhuin sisareni kanssa ja kun sanoin, mitä kirjaa olin lukenut ja kerroin siitä vähän, hän heti muisti, että olin ehdottomasti vannottanut häntä lukemaan ko. kirjan. Siis minä olin lukenut kirjan heti sen ilmestyttyä!

Nyt minun pitäisi arvostella se teille, mutta en sitä tee. Minä vain suosittelen kaikkia lukemaan kirjan. Kirjassa ollaan paljon Varsovan ghetossa ja Martinin perhe asuu ja sitten piileskelee Mila 23:ssa. Minä olen lukenut monia sekä puhtaasti historiallisia että fiktiota ja faktaa sekoittavia kirjoja Varsovan ghetosta ja sen kansannoususta, joten sikäli tämä ei enää ollut minulle uutta. Mutta 1972 se oli vielä varmaan aikamoinen järkytys lukiolaistytölle. Martinin koko perhe kuolee keskitysleirillä ja isä gheton taisteluissa. Martin selviää kuitenkin niin ghetosta kuin Treblinkasta kertoakseen maailmalle silminnäkijäkertomuksensa ja aloittaakseen uuden elämän Amerikassa, jossa hänellä on ainoa elossa oleva sukulainen, vanha isoäiti. Kirjan dramatiikka huipentuu siihen, että salama iskee kahdesti samaan henkilöön: Martin saa perheensä vain menettääkseen lapsensa ja vaimonsa 1970 Cannesin metsäpalossa.

Miten arvostella tuskan mittaa? Miten arvostella ihmisen pedon luonnetta toista ihmistä kohtaan? Mitä yleensä on tekemistä sanalla arvostella näin suuren tuskan äärellä? Ei yhtikäs mitään! Meidän ainoa velvollisuutemme on lukea kaikki nämä kirjat ja olla koskaan unohtamatta mitä tehtiin miljoonille ihmisille mukaan lukien vastasyntyneet lapset ja raskaana olevat naiset. Mikään ei ollut natseille pyhää! Meissä kaikissa elää natsi, jota pitäkäämme loitolla muistamalla mitä niin sanottu ihminen teki miljoonille juutalaisille. Jo nyt joku uskaltaa kieltää tapahtuneen. Se on merkki ja kehoitus todistaa kaikki uudestaan. Ja vieläkin joukossamme on heitä, jotka kantavat kädessään keskitysleirin numerosarjaa, heitä, jotka voivat kertoa, mitä et halua uskoa.

Lukusuosituksena annan edellisten lisäksi Leon Urisin kirjan Mila 18 (Gummerus 1962), Marcel Reich Ranickin Eurooppalainen (Mein Leben, Otava 2001) ja Tapani Harviaisen ja Karl-Johan Illmanin Juutalainen kulttuuri (Otava 1998) sekä jos haluaa päästä itse yhden pääsyyllisen elämään sisälle niin Ephraim Katzin ja Zwy Aldoubyn Kuoleman asiamies/Adolf Eichmannin tarina (The Adolf Eichmann Story, Karisto 1979). Viime mainitun kirjan omistus kuuluu näin: Niille Israelin miehille ja naisille, jotka päättivät olla unohtamatta, että oikeus tapahtuu niille, jotka sitä etsivät, on tämä kirja omistettu.

JÄNNITYKSEN RAKASTAJALLE ILVESNAISTA...


”Kun rentouduin, menin ilvekseksi, Turkki alkoi kasvaa ihostani, karvat nousivat pään päälle, tuuli viimoi niiden tupsuissa. Häntäni heilui puolelta toiselle, se oli lyhyt mutta auttoi silti tasapainoiltaessa. Tunsin lumen tassujani vasten, liukkaassa paikassa turvauduin kynsiini. Näin jäniksen ja lähdin sen perään. Olin takaa-ajaja enkä saalis.”


Leena Lehtolaisen uutuus Henkivartija (Tammi, 2009) herättää yllättävän laaja-alaisia tuntemuksia ja jotenkin tuntuu, että mitä enempi kokemusta etenkin dekkareista sen vähempi Henkivartijaa pitää edes sinnepäin kallellaan olevana. Lehtolaisen kyky kirjoittaa trilleriä on eittämätön ja sen tietää jokainen suomalainen kiitos Maria Kallio –televisiointien. Mutta. Mutta hän on kuin liian raivokas virta, jota vie myös ihan muu. Hänen kaikista kirjoistaan olen pitänyt eniten siitä jostain muusta eli Luonas en ollutkaan, mutta myös Maria Kallio –sarjan Kuolemanspiraalista. Niissä oli sitä jotakin, kuten on Henkivartijassakin.

Henkivartijan päähenkilö on Hilja Ilveskero, jonka työnä on suojella liikenainen Anita Nuutisen henkeä tämän kovissa tonttikaupoissa, joiden uomat vievät Moskovaan. Kaikki meni hyvin kunnes Anita päätti ostaa turkin, ilvesturkin. Ja silloin Hilja Ilveskero irtisanoutui työstään välittömästi.

”En erityisemmin pitänyt hänen ylleen ripustetuista minkeistä tai hopeaketuista, mutta olin sietänyt niitä. Jossakin meni kuitenkin raja, ja se oli piirretty ilvesturkkiin.”

Hilja ei kuitenkaan ole vastuuton, vaan päättää vaivihkaa seurata vielä hetken Anitaa ja asettuu mielestään hyvälle näköalapaikalle baarin ikkunan viereen. Hilja tilaa oluen ja kokeilee tottuneesti ja kovan turvakoulutuksen USA:ssa saaneena, että pullon korkki on panimon jäljiltä ja se on. Seuraava mitä hän tajuaa on, että hän on ollut ’poissa’ kauan ja kuulee, että Anita Nuutinen on surmattu. Hiljalle jää mysteeriksi kuka oli saanut ujutettua tyrmäystippoja hänen lasiinsa, sillä hän ei jättänyt juomaansa hetkeksikään. Nyt ilves on herätetty ja takaa-ajaja on Hilja, joka näkee jäniksen!

Leena Lehtolainen vie kirjassaan tarinaa kansainvälisen trillerigenren suuntaan, joka tekee väistämättä tarinasta kuin miesten rakastaman agenttikirjan: on kaksoisagentteja, on SUPOa, on valtioiden välistä kähmintää, on reiskaksimuuttumisvälineitä, laivat räjähtelevät vesillä…tämä vie syvyyttä tarinan valtimosuonilta, sen jännitteeltä ja päähenkilöiltä. Olen tämän niin monesti jo sanonut, että jos olisin nyt jättänyt sanomatta olisin saanut erään miesjännityskirjailijan heti ’kimppuuni’;-) Olisin siis ollut puolueellinen Leenalle, koska hän on nainen!

Luojalle ja kaikille demoneille kiitos, Leena on soljuva kirjoittaja, jonka dialogit ovat notkeita ja koko tekstin yleiskate lukijaystävällinen. Ja kiitos, että hän on niin nainen, että antaa Hiljansa syttyä tuleen David Stahlista, josta hän ei tiedä oikeasti mitään, vaikka koko ajan tajuaakin ja hokee itselleen: ”Rakkaussuhde oli elämäni vaarallisin ihmissuhde!” Kirjan rakastelukohtaukset ovat niin todellisia, että huh!, minun tuli kuuma ja tuuli alkoi puhaltaa preerialta…


”Pelkkä ääni riitti saamaan jalkojeni välissä aikaan myllerryksen. Olin heti valmis menemään aivan minne vain David minua pyysi. Puhelun loputtua makasin patjallani ja koetin rauhoittua. Mies, joka sai minut reagoimaan näin voimakkaasti, oli vaarallinen. Silti laskin jo mielessäni päiviä, tunteja, eikä tilannetta yhtään helpottanut se, että Riikka kuunteli naapurihuoneessa Vuokko Hovatan kappaletta Lempieläimiä: ”Ja Saksalanharjulla hiirihaukka joka syöksyy alas pilvestä ja sinä, silloin kun sun silmissä on ilvestä.”

Henkivartija on paljon, paljon enemmän kuin toimintajännäri. Se on kuuma, eroottinen kokemus. Se on myös kertomus siitä, miten Hilja Kurkimäestä tuli Hilja Ilveskero. Se on kuin tarujen saaren, Irlannin mystiset hyljenaiset, vain sillä erotuksella, että nyt kyseessä ovat kauniit ilvekset. Unissaan Hilja synnyttää ilveksen pentuja…Se on myös suuri ihmettely sille, että ilveksiä voidaan metsästää. Kirja on myös sienimyrkyttäjän opas, sillä saamme tietää, että suippumyrkkyseitikki muistuttaa huomattavasti kehnäsientä ja jo kaksi…saamme myös tietää, että runsas suppilovahvero- ja kehnäsieniesiintymä löytyy Kopparnäsistä, Fortumin työntekijöiden entiseltä leirintäalueelta…saamme tietää, että Hiljasta on tarpeen tullen tappamaan…ja USAsta hankittu ysimillinen Glock ei eroa Hiljasta paitsi, kun David…

Hilja Ilveskero saa jäniksensä, hänen on pakko, sillä miten hän muuten rauhoittaisi itsensä tiedolta, että hän oli välillisesti syypää Anita Nuutisen surmaan. Sen, kuka jänis on, jätän teille tietysti kertomatta, mutta paljastan Hiljan saaneen Davidilta lahjan, jonka kannessa lukee: El lince ibérico. Una batalla por la supervivencia.


Mutta mihin on kadonnut Frida, Hiljan sisko? Ja miksi Hiljan lapsuuden kanervikossa kukkii ruusupensas?

YSTÄVÄNI EVE JA RILKEN TAHTO TAHTOJEN


Herra, on aika. Oli kesä suurenmoinen.

Peitä varjoihin aurinkokellot
ja valloilleen päästä tuuli toinen.


Herr: es ist Zeit. Der Sommer war sehr gross.
Leg deinen Schatten auf die Sonnenuhren,
und auf den Fluren lass die Winde los.


Syyspäivä on ehkä Rainer Maria Rilken tunnetuin runo. Rilken tuotantoa on tähän asti käännetty suomeksi hyvin vähän, mutta jouduttuani täysin löytämieni muutamien käännösten lumoamaksi, tutustuinkin yllättäen kääntäjä, runoilija Eve Kuisminiin (nyk. Rehn), joka lahjoitti minulle vuonna 2004 tekemänsä kirjan Tahto tahtojen (Der grosse Wille). Kirja on loistava valikoima Rilken runoja sekä suomeksi että alkuperäkielellä saksaksi. Kirjan kuvituksen on tehnyt Juha-Pekka Ikäheimo tummin, voimakkain, vaikuttavin valokuvin.


Ken on kerrankin kohdannut Rilken maagisen rytmin, jää ilolla hänen runojensa 'vangiksi'. Rainer Maria Rilke oli henkistyneen, miltei mystisen lyriikan ja muodoltaan viimeiseen asti hiotun runon taitaja. Tahto tahtojen on valikoima Rilken aiemmin suomentamattomista esinerunoista, eläimiä, kasveja tai esineitä, joiden kautta avautuu synkänkauniita panoraamoja rakkauteen, menetykseen, kaipaukseen ja tuskaan.

Pantteri on runo, jossa Eve käännöstyö läkähdyttää, suorastaan ahdistaa. Mitenkä hän on saattanutkaan tavoittaa häkkiinsä vangitun pantterin henkisen kuoleman: "Taukomatta se kulkee ohitse tankojen,/ silmät niin väsyneinä - katse häilyen/ kuin olisi olemassa vain tuhat tankoa/ ja takaa tangon tuhannen puuttuisi maailma./ Pantteri on kirjan nimiruno ja niinpä toisessa säkeessä: "Askeleet vahvat, notkeat - käyntinsä pehmeää,/ kun pienimmistä pienintä se kiertää ympyrää./ Kuin tanssisi voimaa antain ympäri keskiön sen,/ jonka sisällä puudutettuna viruu Tahto tahtojen." Ja viimeistä säettä kirjoitan kyynelin: "Joskus avautuu äänettömästi verho pupillin,/ tuon tuokion aikana kuva sisään pääseekin./ Kiirii jäsenten läpi aavistus valppaudesta, eloisasta,/ kunnes se - sydämen kohdalla - lakkaa olemasta./

Ei ole sattumaa, että Eve ylittää jopa itsensä pakahduttavassa Pantterissa, sillä asuessaan Saksassa, hän sai Rilken runojen saksalaisen runokokoelman lahjaksi saatesanoin, 'ettei ole mitään kauniimpaa kuin "Syyspäivä" ja "Rakkauslaulu", mutta Even sydämeen jäikin lähtemätön raapaisu Pantterin kynnestä, sillä Eve ei voinut unohtaa Rilken syvää ymmärrystä upeaa vangittua eläintä kohtaan.

Kirjassa Tahto tahtojen teitä odottaa kaksikymmentäkaksi koskettavaa runoa, kokonainen pieni maailmankaikkeus. Minä jäin kuitenkin kaipaamaan käännöstä Rilken Schlaflied -runosta, joka kirjasta uupuu. Eve kuitenkin käänsi sen minulle 'lahjaksi' ja hänen luvallaan tekin saatte nyt nauttia siitä: Jos tämä katoaisi?/ Olisitko unta vailla, / ellen lehmuksen latvan lailla/ enää kuiskuttaisi,/ellen vierellä valvoisi/ ja herkimmillä sanoillani/ käsivarsiasi, rintojasi/ - kaikkea sinussa palvoisi,/ ellen ympäröisi sinua/ ja kannustaisi kukoistamaan/ kuin kesäistä puutarhaa/ -tulvillaan tähtianista, melissaa?/

Eve, upeaa, niin Rilke-käännöksesi kuin sinä ja musta Armani;-)♥

SNOWMEN ARE WALKING IN THE AIR


Walking in the air by Nightwish with Tarja Turunen http://www.youtube.com/watch?v=AaWPduHl_j8&feature=related

ELÄINTEN JOULU


Richard Scarryn Eläinten joulu (Richard Scarry’s The Animals’ Merry Christmas, Tammi 2008) on alun perin jo vuodelta 1958! Tästä kirjasta emme sitten etsikään Luru Ludetta, vaan putoamme suloisiin menneen maailman tunnelmiin. Kirjaa lukiessa tuli hirveän tuttu tunne omaan lapsuuteen, joissa lastenkirjoissa oli enempi lapsenomaista fantasiaa ja vähempi tyrkkyä opettaa lapsia. Itsekin katselen 5-vuotiaan pojan kummina usein kehittäviä kirjoja, vaikka sieluni janoaa näitä vanhanajan tarinoita, jotka antavat tilaa lapsen omalle sisäiselle mielikuvitukselle kehittyä ja kasvaa.


Eläinten joulun kuvitus on alkuperäistä Scarrya, josta monikaan Luru Luteen etsijä isä tai äiti tai lapsi ei tiedä mitään. On vähempi sinänsä hauskaa pikkutarkkuutta, mutta hahmot ovat ehdottomasti lapsenomaisempia. Kirjassa on 18 lumoavaa joulutarinaa ja jo tarinassa Laulava joulukuusi, jossa seikkailevat peurat, tuntuu kuuluisan elokuvan Bambi ’tatsi’. Eläinhahmot on piirretty kuin lapsen mielikuvituskynillä sadun hohdetta säilyttäen.


Kirjan teksti on Kathryn B. Jacksonin, joka on keksinyt osuvia nimiä niin siili- kuin poroperheen jäsenille. Navetan houkuttavasta joulukuvasta ajauduin lapsuuteni tallijouluihin ja toivon palavasti nyt että ensi lauantaina ei pakkanen estä jouluratsastustani!

Eläinten joulun tarinat sopivat kaikille vauvasta vaariin. Pientäkään kuulijaa eivät tarinat järkytä. Kukaan ei kuole ja suurimmat draamat ovat pahankurisen pikkuporon kiukuttelut sekä liian laiha hanhi jota Topias Tiikeri ja Rouva Tiikeri aikovat lihottaa ateriakseen, mutta josta sitten tuleekin rakastettu ja hyvin elelevä perheenjäsen.

Suosittelen tätä kirjaa vanhanajan lastenkirjojen ihailijoille ja tietysti etenkin niille, jotka haluavat siirtää edes ripauksen omasta lapsuudestaan omille lapsilleen, kummilapsilleen tai lapsenlapsilleen. Joskus olen ajatellut, että eikö suurin perintö seuraaville sukupolville olekin kertoa menneestä maailmasta, sillä ellei tunne eilistä, ei tiedä tästä päivästä, sanovat historioitsijat. Ja nyt päätämme oravien joulurunoon Ihan pikkuinen joulu:


Oravat mistä tietää sen
kun sataa lumi valkoinen
ja päivä kun on valoton
nyt että joulun aika on?


Kun peiton alle nukkumaan
ne käyvät pikku vuoteissaan,
kun emo lisähuovan tuo,
kai joulu-unta näkee nuo?


Ja sitten aamuun valkeaan
kun heräävät ne riemuissaan,
ne nutuissaan ja tossuissaan
juokseeko kuusta katsomaan?


Niin onko lainkaan, tiedä en.
On pesä kovin pikkuinen
ja joulukuusi oksa vain,
sopiva kokoon oravain.


Se koristettu pähkinöin
kai on, ja pienin kynttilöin.
On joulu ihan pieni vain,
niin luulen, luona oravain!

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

ALLU, DANKE SCHÖN FÜR FRAUEN, DIE LESEN SIND GEFÄHRLICH♥



Allu yllätti minut tänään uskomattomalla tavalla: Sain kirjan joka kertoo lukevien naisten historiasta ja kirjan nimihän on siis suomeksi Naiset, jotka lukevat ovat vaarallisia;-) Yllättävää on se, että kirja yhdistää kolme intohimoani historian, kuvataiteen ja lukemisen. Ja nyt saa puheenvuoron Allu:

Lukeminen tekee uteliaaksi, kriittiseksi ja sivistyneeksi. Ennen vanhaan varoitettiin naisista, jotka lukivat, koska niiden päässä tapahtui jotain, joka ei sopinut niihin elämän suunnitelmiin, mitä muut (lue: miehet) olivat naista varten tehneet. Ne suunnitelmat olivat kolme kovaa koota eli Kyökki, Kirkko ja Kakarat! Auf Deutsch: Küche, Kirche und Kinder!

Allu, miten musta tuntuu, että me ollaan sukulaissieluja...;-)

TÄMÄ MYÖS ON MYLLYRANNASTA


http://myllyranta.com/

MYLLYRANNAN JOULUN AUKIOLOAJAT


LÖYDÄ KOTIISI TUNNELMAA MÄNTÄN MYLLYRANNAN SISUSTUSKESKUKSESTA


Sekä kynttilälyhdyt että taulu Myllyrannan Sisustuskeskuksesta http://myllyranta.com/

VALOA JA VARJOA...

...mutta varjossakin lumitähdet kantavat valojaan ja Punaturkkini korvahapsut hipaisevat ihoani, kunnes löydän polun ja siellä jo Silkkiturkki, Samettiposki, Märkäkuono vain odottaa, että kuiskaisin  hänen korvaansa salaisuuden, joka on vain meidän kahden.

Päätös



Itse Elämä kastoi minut uudeksi.

Riisui alasti syksyn kylmään,
sovitti ylleni tähtien viittaa,
päätyi jään ja lumen tähtiin.

Itse Elämä julisti minut Lumen Valtiattareksi.

Mikä helpotus kulkea miellyttämättä epämiellyttäviä,
mikä onni olla tähtien mailla ja tajuta:

en ole mitään vailla!

- Leena Lumi -

NÄRHI



kuva Pekka Mäkinen

KURJET


Tänään piti tarjota yksi lastenkirja, mutta sen kansi, jonka olen kustantajan sivulta ihan luvalla poiminut teki mystisen väritemppunsa ja muuttui ihan toiseksi. Näin käy tiettyjen punaisten ja sinisten sävyjen kanssa. Kuvaajani saapuu iltamyöhään, joten kirja tulee silloin.

Kurjet ovat sisareni miehen, valokuvaaja Pekka Mäkisen otos. Kurki on mystinen lintu. Siitä liikkuu monta tarinaa ja se on ollut maapallolla jo 60 miljoonaa vuotta. Ne ovat tanssivia lintuja, joihin liitttyy monia uskomuksia ja tarinoita. Koska kurjet tarvitsevat laajaa aukeaa paikkaa levähtääkseen ja myös yleensä selvitäkseen turvallisesti, on sanomattakin selvää, että preeriaintiaaneilla oli monia kurkiin liittyviä uskomuksia.

Meidän kauniin saaremme kurjet vain ylittävät lentäen, mutta likellä on paikkoja, jonne syksyisin ajamme automme ihaillaksemme näitä myyttisiä lintuja. Joka syksy hyvästelen ylitse lentävät kurkiaurat ja silloin nimeni on Iris, joka on myös lempikukkani. Joutsenen kanssa sama juttu: Ylitse lentävät, mutta toki niitä myös näkee saaremme rannoilla. Viime viikonlopun muutto satoine joutsenineen oli huikea.

Nyt oli tämän päivän aviisissa, että saarillamme on tavattu muttohaukka. No, onkos tuo ihme, ajattelen minä, jolla haukka istuu joskus ison parvekkeemme kaiteella. Se on juhlallinen hetki ja mikään ei saa minua silloin ryntäämään kameraa etsimään. Mikä haukka minulla vierailee, ei ole selvillä, ja koska en ole bongari, selviän tietämättömyydestäni tuskitta.

Yhtenä vuonna löysimme puutarhastamme vammautuneen viirupöllön, jonka toimitimme petolintuasiantuntijalle. Sitä ennen saimme ohjeet, miten selvitä linnun kanssa yö, sillä löytö tapahtui talvella iltamyöhään. Yöstä tuli varsin kiinnostava, sillä pöllöhän on yökukkuja, joten minä valvoin lintua seuraten sen yön;-) Aamulla veimme linnun asiantuntijan hoiviin ja saimme sitten muutaman viikon päästä soiton, että lintu oli kuntoutunut ja taas mukana luonnossa villinä ja vapaana.

Toimisto/kirjastoni ikkunan takana on talvisin oravien syöttölauta ja linnuille roikkuu talisiemenpalloja. Oravalaudalle on alkanut uskaltautua arka Herra Närhi, joka ei halua tulla kuvatuksi. Mutta: Hän ei pärjää sitkeydelleni, sillä nyt hän toi jo puolisonsa mukanaan. En edes muista monesko vuosi on menossa...

Olisin laittanut Pekka Mäkisen minulle antaman närhen kuvan tähän samaan postaukseen, mutta ei tämä uusi tekstieditori niin loistava ole: Jos olisin tuonut närhen tähän, se olisi napannut tilaa kurjilta ja siitä ette kai pitäisi, joten kauniin närhen näette seuraavassa kuvassa, hetki vain...

tiistai 15. joulukuuta 2009

TO SOOLIS WITH LOVE FROM LEENA


WHAT I SEE NOT, I BETTER SEE - TROUGH FAITH - MY HAZEL...



What I see not, I better see -
Through Faith - my Hazel Eye
Has periods of shutting -
But, No lid has Memory -

For frequent, all my sense obscured
I equally behold
As someone held a light unto
The Features so beloved -

And I arise - and in my Dream -
Do Thee distinguished Grace -
Till jealous Daylight interrup -
And mar thy perfectness -

- Emily Dickinson -
The Complete Poems of Emily Dickinson
Edited by Thomas H. Johnson

VARIUM ET MUTABILE SEMPER FEMINA



'Oikullinen ja muuttuvainen on nainen.' Ensin joulukukkien piti vuosia olla vain tietynpunaisia syklaameja, sitten tulivat atsaleat ja vihdoin vuosikausiksi valkoiset, isot joulutähdet. Nyt on alkanut valkoisten amaryllisten valtakausi.
No, joku voi ihmetellä, miksi ei mitä kukkia vain? Vastaus: tykkään yhtä sorttia paljon!

SCRIPTOR MYYNNISSÄ HUOMISESTA ALKAEN



Kirjallisuusklubi Prinsipatus Litteraen lehti Scriptor 5/2009 on myynnissä huomisesta alkaen Helsingin keskustan Akateemisessa. Uskon, että jos kauniisti pyytää http://tuurenrunot.blogspot.com/ eli nuorelta runoilijaltamme Tuurelta, hän voi lehteä toimittaa postitse. Tämän lehden sisällöstä sen verran vinkkiä, että teimme maailman ainoan kerran Tuuren kanssa arvostelun samasta kirjasta eli Herta Müllerin Sydäneläimestä ja Tuure 'laulaa minua loistavasti suohon'! Rakkaat lukijani, sitähän te ette voi olla kokematta, sillä Tuure vielä juksasi minua, että hän julkaisee oman arvostelunsa seuraavana aamuna blogissaan, jolloin minä luin Hertan vuorokaudessa ja mielestäni en silti onnistunut kovinkaan huonosti, mutta olin ihan poikki, mikä ei kuitenkaan yhtään vähentänyt ihailuani Müllerin soivaan tekstiin eikä nuoren runoilijamme tuotantoon.

PS. Sovimme juuri Tuuren kanssa, että toimitamme lehteä vakilukijoillemme. Lehden hinta on kolme euroa + postituskulut (= 3,80). Voitte kysyä Tuurelta tai minulta. Pyynnöt minulle tähän postaukseen.

maanantai 14. joulukuuta 2009

HÄNELLE JOKA HALUAA TANSSIA USVAN KANSSA METSÄMANSIKOIDEN TUOKSUSSA






Tämän kirjan nimi on Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Tämä kirja on ruotsalaisen Linda Olssonin englanniksi kirjoittama Let me sing you gentle songs. Tämän kirjan on kustantanut Gummerus A.D. 2009. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu koskaan aikaisemmin. Tämä kirja on Valonkantaja ja Tähtien Kannattelija. Tämä kirja antaa toivoa, että elämässä on vielä toivoa. Tämä kirja tuoksuu metsämansikoilta.


Ruotsalainen Linda Olsson muutti miehensä työn perässä Uuteen-Seelantiin ja ryhtyi kirjoittamaan englanniksi vuonna 1990 Kesti yli 15 vuotta ennen kuin hän sai romaaninsa julkaisukuntoon, mutta esikoiskirjasta tuli niin suuri menestys, että se kantaa klassikon huntua syntymästään. Laulaisin sinulle lempeitä lauluja –kirjan käännösoikeudet on myyty 19 maahan ja kirjasta on tekeillä elokuva.



Prologi

Astrid


Heinäkuu 1942, Västra Sångeby, Taalainmaa, Ruotsi

Kun aurinko vajosi puurivistön taakse, kävimme makuulle ja valkoinen yö nielaisi meidät. Sen jälkeen on ollut yö.


Veronika


Marraskuu 2002, Karakare, Uusi-Seelanti


Yllämme paahtoi armoton aurinko, kun maailma kieppui käsittämättömästi sen hiljaisuuden ympärillä, joka olimme me kaksi. Sitten enää voittoisan meren hurja pauhu.

…nu vill jag sjunga di milda sånger.


Kirja kertoo kahden naisen ystävyydestä. Vanha nainen, Astrid elää pienessä ruotsalaisessa kylässä lähes erakkona, itseensä käpertyneenä, kuolemaa odottaen. Eräänä ankarana talvipäivänä hän huomaa nuoren naisen kantavan muuttokuormaansa naapuritaloon. Jokin Astridissa liikahtaa. Veronika, suuren menetyksen kohdannut kirjailija, on tullut kylän hiljaisuuteen viimeistelemään uusinta romaaniaan. Metsämansikoiden tuoksussa naiset löytävät hiljalleen polun toisiinsa. Syntyy hiljainen, hellä, ääretön ystävyys.

Muisti on annettu murheita varten, jos mielenrauhaa kaipaat, niin unohda!

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on äärettömän levollinen kirja, joka antaa lukijansa levätä. Se on kirja, joka antaa luvan etäännyttää asioita, luvan hahmottaa, luvan olla uupunut. Se on kirja, joka antaa syvän rauhan.

…ja joka katselee tähtiä ei ole enää koskaan aivan yksin.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja –kirjan kieli on melkein hypnoosia, sillä luin sitä kuin uiden juuri sopivassa vedessä. Suruissa sukelsin, mutta tuntui hyvältä. Iloissa nousin pintaan haukkaamaan happea ja naurahdin. Metsämansikoiden alkaessa tuoksua kelluin ja unohdin voidakseni elää edelleen.

Tänä iltana sinut kutsutaan tanssimaan usvan kanssa.

Naisten ystävyys on antoisaa molemmille. Veronika toi musiikin ja valonsäteet takaisin Astridin elämään. Veronika sai ystävyydestä syvän tyyneyden ja löysi taidon olla hetkessä läsnä.

Olen unohtanut kuinka elää ilman sinua.

Tämä kirja ei jätä lukijaansa ulkopuolelle ystävyyden, vaan se ottaa sinut mukaan. Minä löysin itseni poimimasta kuusenleppärouskuja lapsuuden aikaisen ystäväni kanssa. Poimittuamme rouskut menimme tupaan ja paistoimme lettuja, jotka söimme metsämansikkahillon kanssa.

Älä pelkää pimeää, sillä siinä lepää valo.

Sinä, hyvä lukijani, ellet lue vuodessa kuin yhden kirjan, lue Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Sinä, joka olet tuulen piiskaama, aaltojen kiviä vasten heittämä, kaipaukseen hukkunut, palasiksi mennyt, olet lempeiden laulujen jälkeen täydellisen ehyt. Lupaan sen.

Epilogi


Hyvää yötä, makeita unia,
te kaikki kulkurit maan.
Nyt laulu loppuu ja lähdemme –
ehkei enää kohdatakaan.
Jotain sanoiksi sain sydänroihusta,
joka niin pian raukeaa
mutta rakkaus, ollut, se ei katoa –
hyvää yötä – nyt nukkukaa.


- Dan Andersson –

Tunnetko metsämansikoiden tuoksun?

HÄNELLE, JOKA RAKASTAA HISTORIAA, SEIKKAILUA, ROMANTIIKKAA, VANHOJA KIRJOJA...


Prologi


Hanna, Sarajevo, 1996


Käänsin pergamenttisivua ja huomasin yhtäkkiä tuijottavani kuvaa, joka oli aiheuttanut enemmän akateemista spekulointia kuin kaikki muut yhteensä. Se oli kohtaus kotielämästä. Juutalainen perhe – vaatetuksesta päätellen espanjalainen – istuu pesah-aterialla. Näemme rituaaliset ruuat, matsa-leivän muistona happamattomasta leivästä, jota heprealaiset leipoivat kiireessä Egyptistä pakenemisen aattona, lampaan reisiluun muistona juutalaisten verestä ovenpielissä, joka oli saanut Herran kulkemaan juutalaisten kotien ovien ohi. Isä on puoliksi pitkällään, kuten asiaan kuuluu, osoittaakseen olevansa vapaa mies eikä orja, ja maistaa viiniä kultapikarista samalla kun hänen pieni poikansa kohottaa kuppia hänen vieressään. Äiti istuu tyynenä hienossa puvussaan ja sen ajan jalokivin koristellussa päähineessä. Luultavasti kohtaus on muotokuva perheestä, joka haggadan tilasi. Mutta pöydässä on toinenkin, tummaihoinen nainen, joka on pukeutunut sahraminkeltaiseen kaapuun ja pitää kädessään matsa-leipää. Afrikkalaisnainen oli palvelijaksi liian hienosti pukeutunut ja osallistuu täysivaltaisena juutalaiseen uskonnolliseen tapahtumaan, joten hänen henkilöllisyytensä oli askarruttanut kirjan tutkijoita yli sata vuotta.

”Leshem ketivah haggadah shel Pesach”
Ha Lachma an’ya…Tämä on kurjuuden leipää…


Geraldine Brooksin kirja Kirjan kansa (People of the Book, Tammi, 2009) on monikerroksinen teos, joka kulkee eri aikajaksoissa ja eri maissa selvittäen juutalaisten haggadan arvoitusta. Haggada on hyvin hieno ja hyvin vanha. Erityiseksi sen tekee miniatyyrimäinen upea kuvitus, joka oli juutalaisille kirjoille täysin vierasta, sillä juutalainen uskonto puhtaimmillaan kielsi kuvien teon. Erikoiseksi kirjan tekee myös sen selviytyminen Espanjan Sevillasta 1480 luvulta näihin päiviin ja Sarajevoon. Prologin perhe on sefardi-juutalaisia istumassa pesah-aterialla, mutta kuten tiedämme sefardi-juutalaiset joutuivat myös pogromien uhriksi ja heidän kohtalonsa oli usein katolisen kirkon inkvisitio. Tai onnistunut pako. Usein edes kääntymys ei riittänyt vallassa olijoille, joten lähtö oli juutalaisten ainoa todellisuus. Omaisuuden mukana vienti oli kielletty ja mukaan otettiin siten vain tärkein: perhe ja pyhät kirjat. Juutalaiset ovat kirjan kansaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kirjojen konservointiin erikoistunut Hanna Heath saa kutsun saapua sodan runtelemaan Sarajevoon kartoittamaan ikivanhan juutalaisen kirjoituskokoelman, haggadan, kuntoa. Intohimoisena tiedenaisena Hanna putoaa tutkimuksensa lumoihin täysin ja alkaa jäljittää 1400 –luvun pesah-aterialla istuvaa perhettä. Hänellä on kirjasta löytyneet todistusaineistot: kosher-viini, veri, suolakiteet, rasvatahra ja perhosen siipi. Näiden avulla kuljemme haggadan mukana eri vuosisadoille kohdaten niin loistoa kuin kurjuutta, niin intohimoa kuin syvää kylmyyttä. Saamme tuta inkvisition kivut, mutta myös sen uskomattoman voiman, jolla juutalainen kansa kuljettaa kirjaansa syvän uskonsa ja myös erään naisen nerokkuuden avulla. Saamme myös kohdata ihmeen, jossa uskonto ei merkitse enää kirjan suojelijaa, vaan hän on kuka tahansa meistä: muslimi, kristitty, juutalainen, portto, aikuinen, lapsi, rikas, köyhä…Ilman pienintäkään vaikeutta liikumme takaumasta toiseen, sillä kun olemme selvittäneet sulat ja ruusun Wienissä 1894, käyneet taas Sarajevossa ja myös Bostonissa, olemmekin jo löytämässä viinitahrojen salaisuutta Venetsiassa 1609.

Myönnän, jäin Venetsiaan! Introibo ad altare Dei. Venetsiassa kärsin eniten, mutta ihmismielen syvin kiinnostaa minua kuin Venetsian kuuluisat rotat, kuppa tai haiseva vesi. Minä olin mukana Venetsian naamiaisyössä ja aitiopaikalta näin, mitä aiheuttaa ahneus ja pahuus, mutta näin myös mikä näkymätön käsi sai Vistorinin kirjoittamaan haggadaan inkvisition polttoroviolta pelastavat sanat: Gio. Domenico Vistorini. Minä olin ohut venetsialainen lasi joka säryin Vistorinin kädessä ja haggadalle putoava veripisara, mutta: Gio. Domenico Vistorini!

No, on siis aika kertoa, minkä olette jo huomanneetkin: Kirjan kansa on hengästyttävä seikkailu-, rakkaus- ja historiankertomus. Tämä kirja vei minua, salpasi henkeni niin tuskasta kuin intohimosta. Brooks on onnistunut täydellisesti unohtumattomassa juonen kuljetuksessa. Kertaakaan hän ei salli sinun unohtaa, missä mennään, kuka on kukin tai kuinka tärkeää on selvittää myös ruusun salaisuus. Harva, liian harva, onnistuu viemään näin monikerroksista kirjaa säilyttäen sen ehjyyden. Kyyneleet saavat vuotaa ja tuska saa karstoittaa ihosi ja mies saa lipoa sinua kuin kissa, mutta kirjailijan on pidettävä lukija otteessaan! Brooks pakotti minut myös pois Venetsiasta, sillä hän sanoi, että tarinan on saatava epilogi. Silmistäni tihkuu suru; vuotavat vesileilit, mutta minun on palattava Sevillaan eräälle pesah-aterialle. Sitä ennen tunnustan: toisen kerran elämässäni polvistun nyt kirjan edessä ja teen sen mitä suurinta intohimoa tuntien, sillä niin kauan kuin kirjoitetaan tällaisia kirjoja, kannattaa elää – intohimolla.

Epilogi


Valkoinen karva, Sevilla 1480

Sitten mieleeni juolahti lisätä oma itseni juhlaväen joukkoon. Olen tehnyt itselleni sahraminkeltaisen kaftaanin, koska se on yhä vain suosikkivärini, ja niin tehdessäni olenkin käyttänyt sahramin tyystin loppuun. Olen tyytyväinen kuvaan, tyytyväisempi kuin mihinkään muuhun tekemääni. Tuntui hyvältä allekirjoittaa se omalla nimelläni, jonka tohtori on palauttanut minulle. Käytin siihen viimeisen hienoista siveltimistäni, viimeisen niistä, joissa oli vain yksi karva.

ANGIE...


http://www.youtube.com/watch?v=2RTWzsGO4Zc

VIIMEISETKIN JOUTSENET LÄHTIVÄT...


Viikonloppuna kolme aktiivista lintubongaria oli havainnut kotisaaremme ylitse lentävän päivän aikana 454 joutsenta! Viimeisetkin lähtivät...

kuva Pekka Mäkinen

SEIKKAILUN SUOLAINEN MAKU


Haluan tulla suljetuksi Kari ”Ruffe” Nurmen kanssa hänen purkkariinsa Ruffe ja määrätyksi purjehtimaan Irlannin merelle, jonne pääsy minulta viimeksi estyi myrskyn takia. Luin Kari Nurmen ja Matti Murron Seikkailun suolaista makua (Minerva 2009) kuin janoinen, sillä voiko olla mitään suurempaa vapautta kuin lähteä merille. Onko suurempaa onnea kuin joutua merivirtojen ja myrskyjen armoille, nousu-ja laskuvesien vangiksi tai kohdata jättimäinen sillivalas, joka luulee venettäsi parittelukumppaniksi ja henkesi on yhtä äkkiä kevyt kuin merilinnun höyhen.


Kirjan täydellinen nimi on Seikkailun suolainen maku/Nuori kippari, pieni purjevene, suuri valtameri. Kirjan pääsankari on nuori Kari Nurmi ja kirjan tapahtumien ylösmerkitsijä on ollut Matti Murto, entinen Vene-lehden päätoimittaja. Mutta Murtokaan ei voi mitään sille, että Karin nuori, innokas höpötys kuuluu kaiken aikaa lävitse painomusteen, lävitse suolaisten pärskeiden, lävitse tappavien Portugalin sotalaivojen…Ihanaa Kari!

Tämä kirja on vuoden ykköslahja miehelle/naiselle, jonka suonissa kiertää suolainen merivesi. Joka näkee unia valtameriseikkailuista tai lottovoitoista, jotka mahdollistaisivat purjeveneen oston sekä hyppäämisen ulos elämästä, jota määrää kello. Tämä sopii myös hyvin nuorelle Suuren Unelman herättäjäksi, sillä Karillakin lähti ehkä unelma lentoon Walt Disneyn lauseesta ”If you can dream it, you can do it” tai sitten sirkuksen ennustajan tylyistä sanoista: ”Elämäsi on hyvä, mutta lyhyt”.

Toisaalta Karin viimeinen sytytyslangan palo alkoi, kun hän oli asepalveluksessa Rannikkojääkäripataljoonassa ja pääsi siellä veneenkuljettajakurssille. Se oli ikään kuin viimeinen sinetti. Ja sieltä löytyi myös Karin erikoislaji, joka on navigointi, mikä taito sitten myöhemmin olikin isoilla vesillä kovaa valuuttaa, kun kaiken maailman hienot gps-paikantimet pettivät.

Kun Kari sai viimein Ruffensa, Bavaria 300:n kaikkien mutkien kautta ja äidin avustuksella, hänen piti liittyä johonkin venekerhoon. Hän soitti NJK:hon ja esitti asiansa reippaasti, kuten teki kaiken. Puhelimeen vastannut naisääni ilmoitti heti, että olisi syytä soittaa jonnekin muualle, sillä jo lähtökohta, että hakija puhuu asiasta väärällä kielellä (eli Suomessa suomeksi!), oli jäsenyyspyrkimyksiä ajatellen mahdoton. Kari löysikin sitten venekerhokotinsa Kipparilahden Venekerhosta, josta Ruffelle järjestyi venepaikka.

Loppu onkin suolaista seikkailua! Ensimmäinen suuri lähtö oli purjehdus Itämeren yli Kieliin, jonne hän lähti ystävänsä Esan kanssa. Ja pieni ote lähtöpäivästä menee näin:

Illalla kello 20 palasin veneelle äitini saattamana ja tunnin odottelun jälkeen Esa, hänkin äitinsä kyydillä. Äideillä piti pokka hyvin, vaikka koko laituri tihkui tiettyä äidillistä haikeutta. Kumpikin äiti oli joutunut tilanteeseen., jossa poika on kirjaimellisesti lähdössä täysin tuntemattomille vesille. Nähtyään oudot kartat huoneessani äidistäni oli välittynyt, ettei hän nyt ihan tuota tarkoittanut; Esa oli saanut pitkään vakuutella vettä pelkäävälle äidilleen, ettei tässä mihinkään surman suuhun olla lähdössä.

No, pojat irrottivat köydet ja aloittivat ensimmäisen seikkailun, jolla kohtasivat mm. meriampiaisten hyökkäyksen, oppivat kylkikiinnityksen sekä tutustuivat Düsternbrookin satamassa neuvostoliittolaisen aluksen kapteenin, joka hukutti monenmoisia murheitaan liikaan vodkaan. Kohteliaat pojat ymmärsivät, että kapteeni kaipasi ymmärtäjää ja siinä ymmärtäessä kului vodkaakin hiukan liian runsaasti, joten ensimmäinen sukellus tapahtui veneelle palatessa. Esa oli niin ilkikurinen, että ei auttanut kaveria, vaan haki kameran ja sille kuvalle on myöhemmin takuulla hymyilty.

Seuraava haaste vuoden päästä olikin jo Färsaaret, jossa kaverina mukana Ipa. Veneen varustusta oli hiukan kokemuksesta paranneltu, mutta nyt piti uutena oppia sulkuihin ajaminen. Uutta oli myös se, että nyt veneen pohja piti maalata punaisella myrkkymaalilla, sillä Bavaria 300 on kooltaan ja kölinsä sekä peräsimensä puolesta vene, jota usea valas saattaa pitää mahdollisena parittelukumppanina.

Lopulta Kari ja Ipa kiinnittyvät Calais’n satamaan ja levättyään lähtevät junalla Ranskan pääkaupunkiin, jossa tietty ekaksi tilaavat isot tuopit. Kumpikaan ei osaa yhtään ranskaa ja yllätys on iso, kun mykistävä lasku saapuu, sillä tuoppi maksaa 100 markkaa kappale.(Minulla on vieläkin tallella kuitti kahdesta kahvista Pariisissa!) Nälkä ajaa pojat sitten ravintolaan, jossa ruokalistat ovat kuin riimukirjoitusta, mutta pojat tilaavat sitten umpimähkään. No, ruoka oli lammasta ja erittäin hyvää ja sen kanssa meni pullo punaviiniä. Tunnelma on loistava ja olo kuin kuninkailla, kunnes saapuu lasku, mikä menee yli järkytysrajan, sillä viivan alla lukee Suomen tuhatta markkaa vastaava summa. Käteisvarat eivät riittäneet ja jostain syystä Karin Visa ei toiminut, mutta onneksi Ipan toimi. Laivalle palasi kaksi hiljaista poikaa, nuorta merten urhoa, joille tuli yhtäkkiä kova hinku päästä Britannian puolelle, missä kaikki olikin sitten kohtuuhintaista ja myös äärettömän ystävällistä.

Kirjan seikkailut jatkuvat aina Atlantin ylityksen sisältäen. Matkoilla kohdataan kuuluisuuksia, seurataan Kolumbuksen reittiä ja kohdataan Portugalin sotalaivoja, jotka ovat tappavia meduusoja. Niiden ilmarakkulat toimivat kuin purjeina ja ne ajelehtivat tuulten ja virtojen mukana ympäri meriä. Limamaisen eliön alla roikkuu metrin tai puolentoista pituinen siima, jossa on polttavaa myrkkyä. Kaulan ympärillä se voi olla hengenvaarallinen. Pojat onnistuivat saamaan tappajasta erinomaisen kuvan, joka kirjassa mukana. Myös 40 tonnia painava valas käy kosiskelemassa Ruffea, mutta siitäkin selvitään…

Kirjan paras anti on Karin rento höpötys eli suu käy tosi vilkkaasti ja sen lisäksi hänen positiivinen ja ilmeisen huumorintajuinen asenteensa. Toisena tulevat tietty nuo kaikki ihanat yöpurjehdukset tähtitaivaan alla myötäisessä ja uskomattomat kuutamot, mutta myös huikeat vaaratilanteet, jolloin aallon suunta iskeekin ihan muualta kuin piti ja kaikki, ihan kaikki on suolaisella merellä kasteltua…ei voi myöskään unohtaa iloisia delfiinejä, jotka Irlannin merellä peesaavat Ruffea iloisesti hyppien ja päästäen kimeitä huutojaan…

Kirjasta löytyy videomateriaalia osoitteessa http://www.ruffe.fi/ mutta minä jään unelmoimaan pääsystä gastiin edes Irlannin merelle…sinne Aransaarille.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

LET IT SNOW BY KENNY G


http://www.youtube.com/watch?v=vDrmmcKM9Mk
Ladies, don't miss this video! You never believe;-)

SNOWDOG


She is loving snow as much as her family!

THE WINTER HAS BROKEN...


Hei Kaikki Rakkaat!

Nyt on sen verran kiirettä, että älkää ihmetelkö ellen ole koko aikaa 'linjoilla'. Tarvitsen nyt aikaa lukemiseen ja myös oman joulumme tekemiseen. Luulimme viettävämme kahdenkeskistä villasukkajoulua, kuten oli ensimmäinen yhteinen joulumme: ei yhtään lahjaa, keskiyön messu ja sitten vain rakkautta. Nyt on kyllä rakkautta senkin edestä, mutta myös tohinaa, sillä Meri tuleekin kotiin jouluksi ja kääpiövillakoira Dina myös. Se tietää monenmoista tohinaa, sillä Dina ja Olga kulkevat kuin eri pattereilla, mutta on vuosiakin välissä. Huomenna olen kummipojan katolisen päiväkerhon Nunnalan joulujuhlissa etc.etc. Kirjoja valmistuu ja kyllä minä täällä olen, vaikka aina ei siltä tunnukaan. 

Love
Leena Lumi

ADVENTUS SPIRITUALIS



Se tuo turvallisuutta ja pitää mun pääni kasassa tässä pirstaleisessa maailmassa, poika sanoi pipon alta.



Ihan sama, montako lautasta jossain Brysselissä on ja kuka niiltä syö. Ihan tupesta joku lautakasa ja Julkisen sanan neuvosto tai mitä ikinä maailmassa tapahtuu, jos pipo on ainoa, joka pitää pojan pään kasassa.
Mitä väliä kodilla, koululla ja hyvinvointiyhteiskunnalla, jos ABC-asema ainoana ilmoittaa: ”Huolehdimme sinusta 24 h.”
Siinäkö tämän päivän jouluevankeliumi, yön ainoa valopilkku, kansakunnan huoltopiste ja sidonta-asema. Sielläkö hoidumme pipo päässä mäyräkoiraa kainalossa puristaen.


Häpäisy myy aina

Kovat uutiset jäävät lautasten ja lautakasojen alle. Vallan vahtikoiran on helpompaa kaivaa pehmeiksi marinoituneita mediaseksikkäitä luita sieltä mistä muutkin, heiluttaa häntää toiselle samanlaiselle ja pudottaa kulmahampaansa käyttämättä jääneinä.
Medialla on valtaa ihmisen mieleen. Mielivaltaan asti.
Hatut lentelevät ilmaan, juhlakakkua kuorrutetaan, kun huutoäänestys rules ja puskasta ampuminen voittaa. Mitä väliä on mittasuhteilla tai oikeudenmukaisuudella. Palstat auki, joku surffaa seksilinjoilla! Häpäisy myy aina.
Politiikan ja median pukit vartioivat kaalimaitaan, käsitettävän määrä vähenee ja poika vetää pipoa syvemmälle päähänsä. Siellä on edes vähän turvassa tässä maailmassa, jossa rauhanpalkittu sanoo, että sotaakin tarvitaan.



Joulunlapsi tulee, mutta…


Pienen ihmisenkö pitäisi ymmärtää isoja asioita, kun minkään vallan pitäjistä ei ole itsetutkiskeluun. Miten mittasuhteet voivat oieta, jos reppanaa ei erota roistosta ja megafoni huutaa kansanedustajien tekstiviesteistä, pesukoneista ja sohvarahoista samaan aikaan, kun leipäjonot pitenevät, irtisanomiset lisääntyvät mutta osingot kasvavat ja lasten ruuassa ja vanhusten pullapaloissa säästetään.
Kun päätösvallan ja vaikutusvallan käyttäjät kiistelevät, kenelle valta kuuluu, ihminen kysyy, mihin minä kuulun.
Joulun lapsi tulee, mutta voisivatko pipopäätkin tulla?
Voisiko ihmiselle olla ihmistä muuallakin kuin siellä, missä kahvi on kuumaa, kalja kylmää ja kaikki maksaa. Voisiko joku selittää, että selittämätön kuuluu elämään, mutta me pärjäämme, kun pidämme kiinni toisistamme, ruisleivästä ja rukouksesta.


Adventus spiritualis

Kolmas adventti on hengen adventti, Adventus spiritualis. Näkyvä ei riitä, ruumis ei ole kaikki. Tämä kynttilä on sytytettävä, kun toivon kanssa tekee tiukkaa, uskoa on vain sinapinsiemenen verran ja ihmisyys niin hauras, että aikuinenkin hamuaa pipoa turvakseen.
Samanlaisia poloja me kaikki. Epunriepua kantavia, hidasta itkua tanssivia pipopäitä, jotka pelkäämme enemmän sulamista kuin jäätymistä.
Mutta pelko ei ole sitä, miksi sen luulee. Kun rohkenemme päin pienuuttamme ja toisiamme, kohtaamaan samanlaisina paljaaltaan, iholtamme ihmisinä, kaikkien aikojen uutinen on siinä:


Rakkaus syntyy paljain päin ja hellin silmin.

- Aino Suhola

GIVING IS LIVING


Ota sinäkin kummilapsi kehitysmaasta http://plan.fi/ Minulla ja parhaalla ystävälläni on yhteinen kummityttö, jolle haluamme mahdollistaa koulutksen ja tarjota väylän ulos tyttölasten lapsena naittamiselta. Lue Delphine Minoun kirja Nojoud, 10 vuotta, eronnut (Gummerus, 2009).

lauantai 12. joulukuuta 2009

BRIGITTE BARDOT AGAINST ALL ANIMAL CRUELTY






WALKING IN THE AIR AND HAVE A SNOWY, FROSTY WEEKEND♥


http://www.youtube.com/watch?v=aR1Ln-ctn5E

SANTO STEFANO DI SESSANIO, ABRUZZO



picture by Jeff Curto
http://jeffcurto.com/

JEFF CURTO, HIS CAMERA AND STYLE


http://jeffcurto.com/

HOLIDAY AND CINDERELLA'S SHOE



Kiitos Sooloilijan http://sooloilija.blogspot.com/ sain Holidayn ja kiitos Hannelen http://hannelesparadise.blogspot.com/ Levoton Tuhkimo sai kenkänsä. Tämä tarkoittaa, että holidayta ja hopeaa saanut aikoo pitää viikon loman joululta alkaen ja hopeakenkä olkoon minun loman merkki aina silloin tälläin. Voi se kertoa juhlastakin...Kiitos Soolis ja Hannele!
Tänään aion viilettää, sillä oma joulumme on jäämässä blogin jalkoihin. Vielä muutama kirja ennen joulua ja sitten onkin jo xmas, juhlista paras!
Ennen koneelta lähtöä esittelen teille kuitenkin maailman kuulun valokuvaajan Jeff Curton, jonka kuvat saattavat silloin tällöin koristaa blogiani. I'm mad with his photos!

perjantai 11. joulukuuta 2009

GONE WITH THE WIND


Minun pitäisi nyt lukea kirjoja, mutta sen sijaan luenkin Suomen Kuvalehteä numero 50. Siinä on aivan hurmaava Minna Kontkasen juttu Ikuisesti sinun, joka kertoo maailman menestyneimmästä elokuvasta Tuulen viemää, joka vetää katsojia vielä seitsemänkymppisenä. Kaikki me tiedämme, että maailman kuuluisin lemmenpari ovat Scarlett O'Hara (Vivien Leigh) ja Rhett Butler (Clark Gable). Ihan Glark Gablen syytä on, että jätin monta varteenotettavaa poikaystävää, koska kukaan heistä ei vetänyt vertoja Rhetille, joka osasi käsitellä tuittua Scarlettia. Ainakin silloin tällöin...

Juttu on pitkä ja sisältää monia yksityiskohtia, joita emme ehkä tiedä. Surullisimmasta päästä on se, että Tuulen viemän maailmanensi-ilta oli 15.12.1939 Atlantassa. Koska etelävaltioissa oli rotuerottelulait, taloudenhoitaja Mammya näytellyt Hattie McDaniel olisi päässyt ensi-iltaan vain 'värillisten' huonolle istumapaikalle. Vaikka hän oli yksi elokuvan päätähdistä, hän jättäytyi välikohtauksen pelossa pois ensi-illasta.

Tuulen viemää puhdisti pöydän vuoden 1940 Oscar-gaalassa voittamalla kymmenen kultaista patsasta. Vaikka Yhdysvaltojen ja koko maailman väkiluku on vuoden 1939 jälkeen moninkertaistunut, Tuulen viemää on yhä maailman katsotuin elokuva.

Atlantassa syntynyt sanomalehtitoimittaja Margaret Mitchell julkaisi elämässään vain yhden romaanin, Tuulen viemän. Mitchell teki romaaniaan kymmenen vuotta ja kirjan työnimenä oli kuinkas muuten: Tomorrow Is Another Day!

HÄNELLE


Mies rakastuu silmillään, nainen rakastuu sanoista. Kaikkihan me tiedämme vanhan hokeman, että runoilijat saavat kaikki naiset. Sen oli kuullut myös Teinirakkauteni, joka opetteli ulkoa kaikki minun hänelle kirjoittamat runot ja lausui niitä sitten silmät kosteina muille tytöille. Hän on pyytänyt anteeksi, mutta myönsi, että kävi kova ’flaxi’;-) (Hänestä ei muuten koskaan tullut runoilijaa, vaan insinööri!)


Tommy Tabermannin Veren sokeria pidin huikeana, mutta sain kerran kuiskata charmantin herra Tabermannin korvaan, että ’voisiko saada vielä eroottisempaa.’ Hän lupasi, että ’tuleman pitää’. Arvoisat lukijat romanttinen, eroottinen, kuuma kiima on täällä: Tommy Tabermannin Eroottiset runot (Gummerus, 2009) eli Tabermannin kiihottavimmat runot yksissä kansissa – vihdoinkin!

Tämä teos, hmmm….opettaa, mikä on ikuisen nuoruuden eliksiiri ja kertoo se jotain myös siitä sukupolvesta, johon runoilija Tabermann ja minä kuulumme: meillä ei helposti veri jähmety, vaan virtaa 'allegro vivace' ja usein jopa 'presto'.

Tekee mieli antaa pieni leikkimielinen varoitus: Kun luette tätä kirjaa, älkää olko yksin, vaan hyvässä seurassa. Lukekaa nyt rivien välit arvoisat aikuiset lukijani: Ei tunnu hyvältä lukea Eroottisia runoja yksin!

No hyvä on. Sanon sen sanan: Täydellistä!!!


Me olemme sileäkarvainen eläin,
täydellinen ja kesyttämätön
Minä olen sinun veresi,
jokainen miljoonista soluista,
sinä purjehdit minua pitkin
merta kohti
Minä kihisen sinussa,
minä murisen ja nuolen,
minä huudan ja vaadin,
minä en anna rauhaa


Minä olen aistit
minä olen verkkokalvot ripset
kielenpäät,
niityt, joet,
minä olen peto ja veri
Minä hiivin sinussa
enkä jätä sinua rauhaan,
sinun on nuoltava minut
kiihkoon, polvillasi, ehdoitta


Minä olen se
jota sinä pelkäät
Minä olen se
jota ilman et voi olla
Minä olen se joka
juottaa sinulle
oman veresi, vie
sinut merelle
Minä olen aistit, sinä olet alamainen
Yhdessä olemme täydellinen




Se on veressä, kiima,
sillä ilman kiimaa on veri laimeaa,
niin laimeaa
ettei virtaa, seisahtaa



Koskaan älä kadota
villihanhen kiimaa
kerta kerran jälkeen
lähteä kauas, pois,
voittaa vaarat, väistää nuolet,
ja villihanhen kiimaa
palata,
olla varoituksille kuuro,
tehdä pesä


Mitä muuta rakastelu muka loppujen lopuksi on
kuin kiven pyörittämistä
haudan suulta



Humallu Tabermannin runoista, humallu erotiikasta, päästä irti, lennä!

FEAR LESS, LOVE MORE, RELAX TIGHTER



http://myllyranta.com/

BARACK OBAMA IS THE LIGHT OF THE HOPE



Yhdysvaltain presidentti Barack Obama vastaanotti Nobelin rauhanpalkinnon torstaina Oslossa "syvästi kiitollisena ja nöyränä". Kiitospuheessaan Obama puolusti kuitenkin joukkojen lisäämistä Afganistanissa, mistä häntä on arvosteltu. Arvostelijoiden kannattaa kuitenkin muistaa jo muinaisten roomalaisten viisaus 'Sivis pacem, para bellum' eli 'Jos haluat rauhaa, varusta sotaa'.
- Joskus sodat ovat välttämättömiä, Obama sanoi ja viittasi mahdottomuuteen saavuttaa rauhaa al-Qaidan kanssa.
Obama sanoi pitävänsä Gandhin ja Martin Luther Kingin julistamaa uskoa ihmisen kehitykseen johtotähtenä työssä maailmanrauhan hyväksi. Hän korosti myös toivon tärkeyttä.
- Voimme tunnustaa, että sortoa on aina olemassa, mutta voimme silti ponnistella kohti oikeudenmukaisuutta. Voimme tunnustaa, että sotia tulee olemaan mutta silti ponnistella kohti rauhaa!
Luojalle kiitos Barack Obamasta, John F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin Valonkantajasta!