Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on Mary Ann Shafferin esikoisromaani, jonka viimeisteli tätinsä puolesta lastenkirjailija Annie Barrows. Shaffer ehti kuulla unelmansa toteutuvan, mutta ei valitettavasti ehtinyt nauttia romaaninsa menestyksesä. Kirjaa on myyty 1,5 miljoonaa kappaletta ja sen oikeudet on myyty 30 maahan.
Mary Ann Shaffer:
"Jos eivät muuta, niin toivottavasti kirjan henkilöt je heidän tarinansa ainakin valaisevat kanaalisaarelaisten kärsimyksiä ja vahvuutta saksalaisten miehityksen aikana. Toivon myös että kirjani välittää sen näkemykseni, että rakkaus taiteeseen - olipa se runoutta, tarinankerrontaa, maalausta, kuvanveistoa tai musiikkia - auttaa nousemaan minkä tahansa ihmisen kehittämän esteen ylitse."
Kiitos Allu! Osuit oikeaan ja täällä minä nauran vedet silmissä, heti olo koheni;-)
Kun ensi kerran itkit
nähteni,
annoit minun nähdä
sisimpääsi,
salattuun ja hauraaseen.
Kun näin
sinun särkyvän,
siitä hetkestä lähtien
olit minulle enemmän.
- Sinikka Svärd -
Kerron sinulle ystävyydestä (Minerva 2009)
Reginald Hill on yksi brittiläisen rikoskirjallisuuden arvostetuimpia nimiä. Hänen älykkäät, kuivan humoristiset rikosromaaninsa ovat nousseet kansainvälisiksi bestsellereiksi BBC:n tuottaman Yorkshiren etsivät (Dalziel and Pascoe) –televisiosarjan myötä. Hill on palkittu elämäntyöstään Britannian rikoskirjallisuuden liiton kirkkaimmalla palkinnolla Diamond Daggerilla.
Häneltä on suomennettu seuraavat kirjat:
Opin kirot 1981 (An advancement of learning)
Kuolema kuvassa 1997 (A Pinch of Snuff)
Tappava hellyys 1992 (A Killing Kidness)
Viimeinen viesti 1990 (Exit lines)
Pähkinähiiren kuolema 1991 (Death of a folmouse)
Elämään palautettu 1996
Beulahin kukkulalla 2009 (On Beulah Height)
Wir holen sie ein auf jenen Höh’n
Im Sonnenschein.
Der Tag ist schön auf jenen Höh’n.
Friedrich Rückert: Kindertotenlieder IV
Reginald Hillin rikosromaani Beulahin kukkulalla (On Beulah Height, Gummerus 2009, suomennos Marja Luoma)) on kuin salaperäinen valon ja varjon leikki, jossa juuri kun luulet tietäväsi, missä mennään, tulee varjo kaiken ylle ja kuulet surumielisen Requemin aavistaen, että koskaan et näe enää valoa, koskaan et pääse ylös näkin pimeästä, kosteasta luolasta. Olet itse yksi neljästä menetetystä lapsesta ja tajuat sielunmessun soivan sinulle, mutta yrität viimeisillä voimillasi kiskoa kahleitasi, kunnes huomaat, että padot on avattu ja vesi tulee yllesi…ja viimeinen mitä näet on pienen tytön vaaleat hiukset tai sitten vain auringon harha kellarin pienestä luukusta, kunnes pimeys voittaa.
Beulahin kukkuloiden ympärillä tapahtuu outoja asioita. Todella outoja. Tarina alkaa viidentoista vuoden takaa ja Betsy Allgoodin todistuksesta, mitä tapahtui kun hän oli seitsemän vanha ja oli kuuma hellekesä. Sinä kesänä katosi kolme Betsyn ystävää, kolme pientä tyttöä: Jenny, Madge ja Mary. Sinä kesänä myös koko Dendalen kylä hukutettiin veden alle. Ihmiset muuttavat tavaroineen kuka minnekin, mutta suurin osa läheiseen Danbyn kylän, jonka yrmeät asukkaat jo ovat luku sinänsä. Danby ei ole vallan vieras paikka Dendalen väelle, sillä kautta aikojen he ovat joutuneet viemään vainajansa ruumiinkuljetuspolkua pitkin Danbyn hautausmaalle, sillä heillä on omasta takaa vain kappeli. Kun hellekesä ja sen karmeat tapahtumat ovat ohi, kadonneita tyttöjä ei kuljeteta tuota polkua, sillä heitä ei löydetä. Lasten vanhemmat kantavat raskainta muuttokuormaa, omaa suruaan, johon liittyy myös valtava, jopa surun yli lyövä viha poliisiviranomaisia kohtaan, koska heillä ei ole edes vainajia mitä surra. Heillä on vain muistonsa. Kunnes sitten viidentoista vuoden kuluttua…
Pikkuinen Lorraine herää aikaisin, mutta aurinko on herännyt vieläkin aikaisemmin.
On yksi niitä pitkiä kesäpäiviä, jotka kestävät loputtomiin onnellisina lapsuuden päivinä, kun saa herätä kullanhohtoiseen ilmaan ja nukahtaa tuhat seikkailua myöhemmin tuntien vielä ihollaan valon, jonka tiukasti kiinni vedetyt verhotkin taittavat vain lempeäksi hämäräksi.
Talosta ei kuulu hiiskaustakaan, On sunnuntai, ainoa viikonpäivä jolloin isi ja äiti nukkuvat ylellisen pitkään. Lorraine syö pikaisen aamupalan, nousee sitten tuolille vetääkseen keittiön takaoven yläsalvan auki ja lähtee ulos Tig innokkaana kannoillaan. Koska puro on kuivunut, sen viertä kulkeva polku on leventynyt, ja sitä pitkin voi kiivetä loivaa rinnettä ylös. Siellä on kaneja, joita Tig voi jahdata ja perhosia, joita kohti se voi hypellä, siellä on pikkuruisia orkideoita ja leivoset nousevat kanervan seassa sijaitsevista pesistään laulamaan vakaata uskoaan siihen, että aurinko paistaa aina ja taivas on ikuisesti sininen.
Mutta Lorraine-parka ei tiedä, että nyt ollaan Beulahin kukkulalla, jossa on kosteita koloja…siellä vaanii näkki, joka ei kestä auringonvaloa…ja ennen kuin ilta koittaa laulavat leivoset kuin lentävät vakoojat: Tyttö on täällä, pahasti kävi, tyttö on täällä, pahasti kävi. Ja lepattelevat perhoset kertovat viestin: Mennyt on ikiajoiksi!
Siis nyt kun kirjoitan tätä joudun samaan kauhuun uudestaan. Ja henkeä salpaa. Tunnen ihollani vanhempien tuskan, kyyneleet, raivon ja huudon: Tämä ei voinut tapahtua meidän pikkutytöllemme! Eihän! Sano se!
Dalziel ja Pascoe joutuvat selvittämään juttua, johon liittyvät lastentarina Nina ja näkki, Mahlerin Kindertotenlieder/Lauluja kuolleille lapsille, Danbyn kyläläisten omituisuus, aiemmin kadonneiden lasten vihamielisyys, neuvokas ja intuitiotaan seuraava naispoliisi Novello sekä monta, monta muuta omituista asiaa ja henkilöä.
Oli mahtava tunne lukea kirjaa, kun olin Yorkshiren etsivät –sarjasta saanut kasvot Andylle ja Peterille! Kukaan muu kuin juuri he, eivät voi olla tämän tarinan päähenkilöt. he kulkevat sumussa Beulahin kukkulalla, mutta kun polku vie väärään, tuleekin yllätys toisensa jälkeen ja vihdoinkin avautuu kolmen varhemmin kadonneen tytön menetyksen salaisuus, mutta hintana on Lorraine. Mutta kukaan, kukaan ei arvaa ennen viimeisiä sivuja, kuka on näkki!
Kirjan hienoimpia oivalluksia on kytkeä Peter Pascoen pieni tytär mukaan tarinaan. Pikku Rosie sairastuu vakavasti, mutta koomassakin hän elää Ninan ja näkin tarinaa, kunnes…
Reginald Hill vie tarinaa kuin itse paholainen! Olen hyvä arvaamaan, mutta hän yllättää minut kerta kerralta, kunnes en voi muuta kuin voimattomana kalisuttaa kahleitani ja näen kuinka veden pinta nousee ja valo katoaa…
Ja kappelissa soi Requem… sielunmessu kuolleille tytöille…Kindertotenlieder…Mahleria…
Me heidät haemme Beulahin kukkulalta.
Aurinko kun kirkkaasti paistaa.
Ilma kirkas on Beulahin kukkulalla.
PS. Jos joskus teen listan elämäni kymmenestä parhaimmasta jännityskirjasta, Beulahin kukkulalla on siinä mukana. Luulin, että Hill ei kykene viemään jännitettä niin täysillä loppuun asti, mutta hui ja hai!, hän vain kiihdytti vauhtia ja sitten jo tunsinkin olevani kahleissa ja vesi vain nousi nousemistaan...
Ne, jotka ovat sarjaa seuranneet, muistavat varmaan Dalzielin pahimpia ’juttuja’ vieläkin sisäisesti kiemurrellen, sillä hänhän ei kaihda ollenkaan kaivelemasta erinäisiä paikkojaan julkisesti ja sukukalleuksien tallella olo pitää tarkistaa aika ajoin. Hienon kontrastin antaa Pascoen herkkä, älyllinen tulkinta, josta Andy alkaa aivan selvästi olla vaikuttunut ja riippuvainenkin, vaikka hän olisi varmasti maailmassa viimeinen , joka sen myöntäisi. Minun taas on pakko myöntää katsovani mieluummin brittiläistä arkirealismia kuin amerikkalaisen tuotannon kauneuden, rohkeuden ja pintapuolisuuden epätodellisuutta. Minulle soivat Yorkshiren kellot ja aion seurata niiden kutsua!
Mutta nyt lähdemme Andyn ja Peterin matkassa Beulahin kukkulalle…
Nyt on maanantai ja on alkanut viikko, jolloin minun piti olla hirveän tehokas. Luonto vain yrittää estää suunnitelmani, sillä flunssa, joka oli jo ohi, on taas täällä. Hän palasi ja haluaa nujertaa minut!
Kaikesta huolimatta yritän saada teille viimeistään keskiviikoksi uuden kirjan, joka on kevytlukuinen, mutta ei tyhjänpäiväinen, viehättävä, mutta ei imelä. Ehkä salaa nautin, että olen kipeä ja saan syyn lukea päivällä sen sijaan, että vetäisin lenkkiä rantojen lumipoluilla;-) Jos hyvin käy lupaan myös erikoisherkkua arvon rouville ja herroille loppuviikosta. Ja sitten sunnuntaina on blogini 1 -vuotissyntymäpäivä ja arvonta, jossa palkintona kirjoja.
Ettei unohdu, blogini on pääosiltaan kirjallinen ja siksi en nyt kirjoita tähän syvimpiä tuntojani, vaan saatte uusintana parit kirjat, jotka kyllä kelpaavat myös herramieslukijoille. Olkaa niin hyvät ja odottaessa menkää näiden ihanien törkyäijien matkaan. Ja uskokaa tai älkää, heillä on lämmin ja hellä sydän!
Iso kattilallinen papusoppaa (=hernekeittoa) porisee liedellä, koiruus hyrisee kuin iso leijona ja olo olisi ihan auvo, ellei päätä särkisi ja olisi tukkoinen olo. Uskon kuitenkin sopan taikaan: soppa pelastaa ihmisen kaikelta pahalta!
se on juuri oikea aika tehdä hoitotahto!
Leena Lumi, synt. 5.5.19xx, os. xxxxx, hoitotahto
Mikäli älylliset toimintani ovat niin paljon heikentyneet, että joudun toisten holhottavaksi, tahdon että elämästäni tehdään niin mukava kuin suinkin. Ruoka saa olla hyvää, mausteista ja maukasta, se voi sisältää kolestrolia ja rasvaa (esim. suklaata ja kermaa). Toivon saavani halutessani hyvää viiniä. Pidän aivan erityisesti korvasienikeitosta ja graavista merisiiasta. Ja Geisha-patukat ovat suurinta herkkuani. Myös valko- ja sinihomejuustot maistuvat – kera hyvän viinin. Valkoviineistä pidän erityisesti Chablis Vaudeveystä.
Haluan saada ulkoilla paljon, sillä olen ns. happi-ihminen. En halua jakaa huonetta kenenkään vieraan kanssa. Mieluiten haluan kuolla kotona rakkaitteni ympäröimänä.
Elämääni ei saa missään tilanteessa ylläpitää keinotekoisesti antamalla ravintoa nenämahaletkun, suonitiputuksen tai PEG-napin kautta.
En halua joutua respiraattorihoitoon esim. ALS-taudin, halvauksen tai parantumattoman keuhkosairauden takia.
Toivon, että elämäni loppuvaiheessa helpotetaan oireitani käyttämällä pihistelemättä opiaatteja ja rauhoittavia lääkkeitä kivun, tukehtumisen pelon ja hengitysvaikeuksien lievittämiseksi pelkäämättä lääkkeiden sivuvaikutuksia. Itse asiassa en kestä kipua ollenkaan, joten aloitetaan morfiini tai vastaava, kun särkylääkkeet eivät riitä.
Kuoleman lähestyessä tärkein asia minulle ei ole elämäni pidentäminen keinolla millä hyvänsä vaan ihmisolennolle kuuluva arvokkuus, jonka toivon säilyvän mahdollisimman pitkään. Kun elämääni ei enää voi kutsua elämäksi haluan keinolla millä hyvänsä täältä pois. Keuhkokuume olisi tervetullut pelastaja. Toivon, että eutanasia on Suomessa jo minun tehdessä lähtöä. Olen koko ikäni ollut eutanasian kannattaja ja puolestapuhuja. Haluan ehdottomasti kuolinapua, mikäli halvaannun tai sokeudun!
Kuolisin mielelläni meren rannalla kuunnellen aaltojen ja lokkien ääniä.
Jyväskylässä kesäkuun 30. pnä 2009
täysissä ruumiin ja sielun voimissa
Leena Lumi
todistajat: ________________ ___________________
Tämän päivän Helsingin Sanomissa, 7.2.2010, on juttu, jota en pysty sivuuttamaan jakamatta asiaa kanssanne. Lainaan tähän jutusta osia, irrallisia osia, mutta ellei teille tule Hesaria, käykääpä se nyt ostamassa. Elämän lopussa -jutun kirjoittaja on Kristiina Markkanen.
Katriina Koskela on 67 -vuotias psykologi ja psykoterapeutti, kehitysyhteistyöntekijä ja kuvataiteilija. Hän asuu Helsingin Lauttasaaressa. Hänellä on aikuinen tytär ja teini-ikäinen tyttärenpoika Hän on elänyt hyvän elämän, joka ei ole vielä valmis.
Kaksi vuotta sitten Koskela sai tietää sairastavansa tapaavaa keuhkosyöpää. Syöpä on sekamuotoinen ja vaikeasti hoidettava. Lääkärit antoivat hänelle silloin noin kymmenen kuukautta elinaikaa.
Kuoleman eteen joutuu yllättäen, ja siinä jokainen reagoi omalla tavallaan. Ja jokainen reagoi.
On toisaalta hyvä, että kuolemaan voi valmistautua, ja toisaalta ei. Ihminen tarvitsee elämänvalheen. Me synnyimme valheeseen, ajatukseen, että juuri minun elämäni on ikuinen. Jokainen meistä ajattelee niin. Jos me jo 2-3 -vuotiaasta lähtien ajattelisimme, että kuitenkin kuolemme pois, sitähän masentuisi eikä jaksaisi elää!
Kaksi vuotta sitten sohvani oli jo aika huonossa jamassa. Näin hienon sohvan ja mietin, kannattaako sitä nyt puoleksi vuodeksi hankkia. Mutta jos olisin sen silloin hankkinut, olisin sillä jo mukavasti löhöillyt.
Olen elänyt kaksi vuotta kuolemaa sen sijaan että olisin elänyt elämää.
Kun minulla ei enää ole sitä elämänvalhetta, minulla ei enää ole aikaakaan, ei tulevaisuutta eikä jatkumoa. Kun nyt laitan jonkin siemenen maahan, niin ajattelen, että ai jaa, enhän minä olekaan sitten enää täällä, kun se itää.
Olen koulutukseltani psykologi. Elämäni jännittävin ajanjakso oli työskentely Sambiassa 1980-90 -lukujen taitteessa. Afrikka on ihmisen kehto. Se vaikutti minuun kovasti.
Koin siellä myös elämäni rakkauden, oikean love storyn. Kun menin ensimmäisille treffeilleni, tapaaminen oli jossain viidakossa keskellä syvintä Afrikkaa. Matkalla autostani katkesi tuulettimen hihna. Mutta niin vain minusta löytyi rakastumisen siivittämänä myös mekaanikko, joka sukkahousunlahkeella onnistui tuulettimen korjaamaan, ja matka saattoi jatkua. Tunteilla on joskus valtava voima.
Pelkään kuolemaa. Olen suunnitellut itsemurhaakin. On tullut mieleen, että kunpa tietäisi sen hetken, milloin ei enää kykene sitä itse tekemään. Sen jälkeen kukaan muu ei voi sitä tehdä minun puolestani syyllistymättä murhaan.
Sen, kuinka kuolema tapahtuu, pitäisi olla ihmisen omissa käsissä niin kauan kuin ei ole tajuton. Pitäisi voida annostella lääkkeensä niin, ettei tarvitse kärsiä kivusta.
Olen nyt jo kaksi vuotta tehnyt kuolemaa, ja se alkaa riittää. Jossain kulkee raja, kuinka kauan omaisetkaan jaksavat katsoa toisen kuolemaa.
Äskettäin elämäni, tai kuolemani, miten sen nyt ottaa, sai kokonaan uuden käänteen.
Kun hoitoni Meilahdessa oli syksyllä lopetettu, otin yhteyttä yksityiseen syöpälääkäriin. Hän sanoi, että voisi hoitaa minua ainakin "triljoonalla" eri tavalla, sellaisella solumyrkkykoktaililla, jonka seurauksena tätä syöpää sairastavista 30 prosenttia voi olla viiden vuoden kuluttua vielä elossa. Hoidot ovat erittäin kalliita.
Menin ihan sekaisin. Kaksi vuotta minulle oli hoettu, että sinä kuolet, ja sitten yhtäkkiä annetaan uutta toivoa. Hoitoni Meilahdessa oli lopetettu väittäen, että lääkkeitä tai keinoja ei enää ole. Pidän sitä nyt epäeettisenä toimintana.
Olin jo luovuttanut ja heittäytynyt virran vietäväksi. Nyt tuntuu kuin uisin jälleen pienillä voimillani sitä isoa aaltoa vasten.
kuva Hannu Hautala (Ensilumi, Minerva 2009)
PS. Tunnen ihmisen, joka sairasti vaikeaa syöpää. Suomessa lääkärit antoivat hänelle elinaikaa viisi kuukautta. Hänellä oli varallisuutta ja hän meni hoitoon USAan ja sai hyvää elämää vielä VIISI VUOTTA! Tapasin hänet eräissä juhlissa USAn jälkeen ja hän voi todella hyvin ja näytti terveeltä ja jaksoi juhlia aamuun asti.
Hei Kaikki Taivaani Kirkkaimmat Tähdet!
Olen hengissä, mutta haluan hieman huokaista, jos sallitaan. Eilen oli Bessu täällä ja paransimme Robert'sin suklaakahvin äärellä kaikki maailman asiat -melkein. Hän toi tavoilleen uskollisena minulle jättikimpun tulppaaneja. Virkistyin niin yhteisestä sessiostamme, että nuorruin vähintäin kymmenen vuotta. Kiitos♥ Hieman otti aamulla takapakkia kun luin sekä Hesarista että Keskisuomalaisesta poliisin saaneen nuoren tytön raiskauksesta vain ehdonalaista. Onko Suomi uusi Afganistan, jossa miehet saavat tehdä naisille mitä tahtoo. Jopa rikosoikeuden professori Terttu Utriainen sanoo tämän päivän Keskisuomalaisessa: "Olemme Suomessa talebanien tasolla!" Talousrikoksistakin on maassamme kovemmat tuomiot kuin naisten pahoinpitelystä tai raiskauksesta!
Onneksi sitten vanha, hyvä ystävä oli kutsunut kaupunkiin lounaalle ja se taas sai kaikki murheet unhoittumaan. Kiitos♥
Nyt olen toipumassa Sylvia Plathin elämään perustuvasta filmistä Sylvia, jossa Gwyneth Paltrow ja Daniel Craig tekevät uskomattomat roolit. Jos joku tietää, mistä tätä filmiä saa omaksi, se minulle kertokaa! En ole oikein koskaan tiedostanut koko Paltrowia, mutta jos hän tekee muutkin roolinsa näin veret seisauttavasti, niin minun on aika tarkentaa huomiotani. Ja sitten se pahin: En ole ikinä, ikinä katsonut yhtään Bondia, mutta kun mieheni väitti tämän Ted Hughesia esittävän komistuksen, Daniel Craigin olevan se uusin Bond, tulen nuolemaan...ups!, anteeksi, siis syömään filmit ihan semmoisenaan. Ja tietty nälkäni Plathiin vain kasvoi ja kasvoi...Ihmeellistä, että valitsin blogiini Plathilta juuri sen kuurunon, joka luettiin filmissäkin.
Uusia kirjoja odottaa pino tuossa pöydällä. Siinä on jokaiselle jotakin. Nyt on kuitenkin viikonloppu ja minulla on kaksi täällä, jotka kaipaavat huomiotani....Ehkä laitan teille jotain semmoista musiikkia jota ette minulta odota....
Tapaamisiin ja nauttikaa lumesta♥
Leena Lumi
some music http://www.youtube.com/watch?v=V0CG4eN8SUQ&feature=related
and Learn to fly http://www.youtube.com/watch?v=gOKlfyZZJJE
kuva Gustav Klimt
Minulta kysyttiin tänään yhteen juttuun, mitä minulle merkitsee puutarhan lumo. Vastasin näin:
Puutarhan lumo on minulle tähtihetkiä kaikkina vuoden aikoina. Sen lumoon ei voi ikävystyä, sillä jokainen tähtihetki on uniikki elämys. Tuolta nousee digitalis, missä sitä ei ennen ollut, kallion helmassa vuokot ovat vallanneet uuden mättään, missä leikkiä iltaisin valkoista nukkuvuokkoa, akileija on löytänyt ennen näkemättömän värin tai lemmikit peittävät kaiken forget-me-not –merenä.
Minä ja kirjani istumme siimeksessä, yhdessä niistä monista, sillä siimeksiä pitää itseään kunnioittavassa puutarhassa olla, salaisia paikkoja. Kuulemme kuinka vaivaishiiret kiipeävät hiirenportaita ees taas, ees taas. Kirjosieppo hoitaa tuholaistorjuntaa syöttäessään ahkerasti poikasiaan. Ah!, vihdoinkin, vihdoinkin puutarhastani tulee yhtä villiintynyt ja salainen kuin F.H.Burnettin Salainen puutarha, lapsuuteni lumottu unelmapuutarha.
Summer Snow hunnuttaa vanhaa korituolia. Rappioromantiikkaa ja ajan patinaa. Siitä ei enää ollut tuoliksi, mutta kylläkin kärhön kodiksi. Alppikärhöt kaunistavat luumupuun kuivaa oksaa ja roikkuvat siitä alas kuin liaanit. Esikot kuiskivat leviävänsä hulluina joka kiven koloon ja Papaver Orientalet hehkuvat punamustat sylit levällään.
Sade ja laiskuus siunaavat työni ja tunnen täydellistä autuuden huumaa. Ja syksyllä tiedän humaltuvani omenien tuoksusta syyskuun pimeissä illoissa. Puraisen mehukasta luumua ja mehua valuu iholleni…lepakot suihkivat suih, suih, suih…
Ja milloin puutarha on sitten lumoavin? Silloin kun runsas puuterilumi peittää sen. Lumi tekee talvesta ja puutarhasta puhdasta taikaa. Lykin lumeen polut, joilla voin kulkea talvi-iltoina omassa satumaailmassani, olla osa lumipuutarhaani. Tähdet valaisevat kulkuni. Eikö tämä ole autuutta! Onko suurempaa lumoa!
Have a nice weekend♥
Leena Lumi
Arthur Rubinstein plays you "La Campanella" http://www.youtube.com/watch?v=hQULyGMhhWs
Annamari Marttisen kirja Mistä kevät alkaa on paitsi kertomus kolmen sukupolven naisista heidän ikämurroksissaan, myös kertomus Alzheimerin taudista, omahyväisyyden synnistä ja despoottisuudesta. Tämä kirja takuulla jakaa mielipiteitä, sillä uskon, että Leilallekin löytyy ymmärtäjiä, vaikka minä sitä ihmettelisin kuinka.
On kevät ja Kian ylioppilasjuhlat ovat juuri kohta. Äiti Leila on opettaja, joka on ensimmäistä kertaa pois koulunsa kevätjuhlista, sillä hänen ainokaisellaan, Kialla, on ylioppilasjuhlat. Kaiken pitää olla täydellistä. Tarjoilut ovat kunnossa ja aviomies Antti on häärinyt kantaen jää- ja viileäkaapit täyteen kuohujuomaa, ettei vain lopu kesken. Leila ja Kia ovat käyneet ostamassa uskomattoman kauniin juhlapuvun tyttärelle ja äidin ainoa huoli koskee lähinnä sitä, ettei vain Kian vanhempi poikaystävä Jani, jolla on pinkki Cadillac, tulisi mukaan koululle. Eihän hän sinne kuulu, perheen pariin! Ja Leila toivoo myös, että Jani ymmärtää pysyä poissa perheen huvilalta, jonne Kian luokka on saanut luvan lähteä jatkoille. Eihän Jani kuulu Kian luokkatovereihin!
Koko Leilan täydellisyys on melkein onnistumassa, kunnes lakkiaispäivänä oma äiti Helena, jolla on ollut muistissa jo jonkin aikaa jotain pielessä, ryhtyy kaikesta huolimatta niin hankalaksi, että Leila on itse vaarassa jäädä pois koko koulun tilaisuudesta. Siitäkin selvitään ja Kian mummo saadaan vietyä ’siististi’ läpi niin koulun juhlan kuin itse ylioppilasjuhlan kotona. Ja Kia saa vanhemmiltaan lahjaksi pikkuleipäkerrosvadin, joka sitten monin muodoin paljastavasti tuleekin peilaamaan kolmen sukupolven ketjua, sillä myös äiti ostaa itselleen samanlaisen, mutta Kia olisikin halunnut saada kerrosvatinsa mummoltaan, joka olisi halunnut sen hänelle myös antaa: jos vain olisi tiennyt.
Koska en missään tapauksessa halua olla juonipaljastaja, rakennan teille vain puitteet, joissa niissäkin on ihmettelemistä: Ennen kuin vuorokausi lakkiaisista on mennyt ja nuoret ovat vielä juhlimassa mökillä aamuun asti suloisessa suviyössä, esiin tulee äiti Leila tirkistelijänä, vakoilijana, tuomitsijana. Tämä omahyväinen opettaja on tottunut kateederilta sanomaan, miten on oikein, miten pitää olla. Tyttärensä juhlayönä tämä äitinsä Alzheimerista vaivaantunut ja väsynyt ihminen, joka on aina tottunut määräämään niin miehensä kuin tyttärensä tahdin putoaa itse moraalisesti syvimpään kuiluun, mutta ei hän itse sitä ymmärrä. Ei Leila! Hän paistattelee omahyväisyytensä ja oikeassa olemisensa valossa ja koskee johonkin niin kauniiseen ja herkkään, mihin vanhemmat eivät saisi kajota: tyttärensä ensirakkauteen. Hän ei kuuntele miehensä Antin varoitusääntä vaan puskee eteenpäin sokealla vimmalla. Vain 46 -vuotiaana hän on tätimäisyyden prototyyppi, oikeuden jumalatar ja estoisuuden sekä elämättömän elämän symboli.
Marttisen kirjassa aviopuoliso Antti, Kian isä, on vain kuin varjo. Kiltti varjo. Niin on varmaan tarkoitettukin, sillä nyt on tarkoitus tuoda esille hoitolaitokseen joutuva vanhus, Helena ja hänen harhansa ja myös yllättävät kirkastumisen hetket. Hänen tyttärensä Leila, jonkalaisia on maailma täynnä sekä tytär Kia, nuori nainen elämänsä aamuruskossa. Hyvin suloinen ja hyväkäytöksinen Kia, joka vihdoinkin tajuaa, että mitä tahansa hänestä isona tuleekin, hänestä ei koskaan tule äitinsä kaltaista.
Annamari Marttinen ei yritä puolustella Leilaa edes vaihdevuosilla, mutta mitä ilmeisemmin Leila olisi tarvinnut hormonikorvaushoitoa. Hän on vain 46 -vuotiaana kuin 76 -vuotias, vailla hohtoa, vailla tulevaisuusvisioita, vailla intiimiä tai muutakaan kumppanuutta mieheensä Anttiin, aviopuolisoonsa. Hän ärsyyntyy äitinsä sairaudesta ja säälittelee itseänsä aivan kuin olisi suurikin uhri ja aivan kuin elämän normaalien vastoinkäymisten ei mitenkään sopisi koskettaa hänen maailmaansa.
Sääli on sairautta, mutta minun myötätuntoni meni täysin Helenalle, joka tunsi muistinsa, koko elämänsä hänet täysin jättäneen ja myös Antille, jonka aviopuoliso ei ollut koskaan ollut mitenkään virkistys, ilo tai lohtu pitkien vuosikymmenien aikana. Ja suurimman sympatiani sai Kia, joka vain odotti syksyä ja hetkeä, että pääsi muuttamaan kotoa pois ja aloittamaan yliopisto-opinnot toisella paikkakunnalla.
Kia katsoi taivaanrantaan ja näki hienoisen, tuskin havaittavan punerruksen. Tämä oli hänen lakkiaisyönsä. Ajatus siitä, että jotakin korvaamatonta menisi ohi ja lipuisi iäksi saavuttamattomiin, kaihersi. Kaikki olisi ohitse, kun hän riisuisi hienon mekkonsa, alusvaatteensa, moitteettomina säilyneet sukkahousunsa ja korkeakorkoiset kenkänsä. Ja lakin. Mutta jos ne riisuisi kuutamouintia varten, kaikki olisi hellävaraisempaa. Kuutamouinti alasti kun kaikki muut nukkuivat oli lakkiaisvaatteiden sisar.
Annamari Marttinen on lappeenrantalainen kirjailija ja neljän lapsen äiti. Hän on työskennellyt mm. opettajana ja toimittajana.
Annamari Marttiselta on ilmestynyt neljä romaania: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä, Mistä kevät alkaa, Veljeni vartija sekä Kuu huoneessa. Viime mainittu kirja kiinnosti lukijoitani niin, että etsin käsiini myös Marttisen Mistä kevät alkaa (Tammi 2005) ja tarjoan sen teille juuri nyt, sillä kevät alkaa 5.2.!
Helmikuun 5. päivä on minulle ollut aina kevään airut, sillä silloin on isäni syntympäivä ja päivä, jolloin kannan pelakuut ulos kellarista.
Toivottavasti Marttisen naishahmot antavat teille ajattelun ja itsetutkiskelun sytykkeitä!
Richard Masonin kirja Muistojen huoneet (The Lighted Rooms, Gummerus 2008, suomennos Maria Erämaja) on mielestäni ennen kaikkea lumoava kirja. Ainakin minä eksyin täydesti muistojen huoneisiin Joan McAllisterin kanssa, viruin vankina buurisodan aikaisella keskitysleirillä Etelä-Afrikassa, jonne jouduin kiinnostuksesta Joanin isoäidin aikaisiin kirjeisiin. Albanyn hoitokodissa minulla ei ollut enää hajuakaan muusta kuin vaatimuksesta saada elää historia uusiksi, jotta paha saisi rangaistuksensa. Niinpä poljin Joanina kiihkeästi muiden näkemättömiä pedaaleja loihtien menneisyyden hahmot esille. Siis olinko Joanina dementikko, joka oli vaiennettava jogurttiin salaa sekoitetulla rauhoittavalla lääkkeellä vai olinko ehkä kuitenkin todempi kuin omahyväinen, itsetietoinen dementiakodin johtajatar Karen?
Joanin tyttären valtaisat ristiriidat kovassa liikemaailmassa jalometallien ja sijoitusmiljoonien pyörityksessä, hänen paniikkikohtauksensa, ranskalainen rakastajansa ja rautatahtoinen kuntoilunsa, jäivät ehdottomasti Joanin varjoon, sillä Eloiselta uupuu eläytymiskyky. Hän kyllä tuntee ajoittain huonoa omaatuntoa sijoittaessaan äitinsä hoivakotiin, hän tuntee joskus kuinka jää oikeasti alkaa pettää alla, mutta kaikesta huolimatta, täydellisen antautuva eläytyminen puuttuu. Eloisella ei ole siihen vaadittavaa taiteellisuutta, uskallusta eikä herkkyyttä. Kirja on kuitenkin myös kiinnostava tarina äidin ja tyttären välisestä suhteesta. Suhteesta, jossa aidon kohtaamisen lähestyessä, toinen aina syystä tai toisesta, astuu sivupolulle ja vilpitön läheisyys jää iäksi saavuttamatta.
Oman kiinnostavan mausteensa kirjaan tuo ranskalainen Claude, jonka Eloise oli jättänyt parikymmentä vuotta aiemmin. Claude on tutkija, joka yrittää kehittää timanttia kovempaa ainetta ja hänen entinen rakastajansa myy sitä jo täyttä päätä sijoittajille. Claude on kuitenkin romantikko ja tutkimustyö alkaa sujua vasta kun he menevät jälleen Eloisen kanssa yhteen. Claude näkee tutkimansa materiaalit oman elämänsä draamana: " Osmium, joka oli tiukan sulkeutunut mutta kykeni yhtäkkiä ja odottamatta myrkyllisyyteen, oli tietenkin hän itse. Timantista, kimaltelevasta, kauniista ja raivostuttavan riippumattomasta, tuli Eloise. Jalokivi täytyi taivuttaa hyväksymään metalli omaan sisimpäänsä. Niiden välille olisi luotava side, joka olisi vakaampi kuin niiden yritys oli ollut kaksikymmentä vuotta sitten."
Muistojen huoneet on monipuolisen kiinnostava lukukokemus, mutta erityisesti huomaa kiintoisan ansion, joka useilta mieskirjailijoilta puuttuu: Mason liikkuu kahden eri-ikäisen naisen mielen huoneissa kuin kotonaan. Hänellä on naisentajua!
Minulle Richard Masonin kirja soi musiikkina, näkyi elokuvana ja kaihoisasti jätin teoksen, kun näytös päättyi. Richard Mason on onnistunut naisten sielukuvauksissa tavalla, joka on suuri kunnianosoitus hänen isoisoäidilleen Naomi Cecelia Klerkille, joka vietti lapsuutensa keskitysleirillä buurisodan aikaisessa Etelä-Afrikassa ja jolle Mason on teoksensa omistanut. Kirja ei ole kuitenkaan kurjuuden ylistys, sillä jälkimaku on pitkä ja tyylikäs ja siinä soi altto yhtyen sopraanoon suloisessa Domine Deussa.
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Erja Mari
Richard Mason syntyi 1977 Johannesburgissa, Etelä-Afrikassa. Hän syntyi hyvin kirjarakkaaseen perheeseen ja kuuli pikkupojasta lähtien Shakespearea nauhalta. Richard alkoi sepittää tarinoita heti kun kynnelle kykeni. Masonin perhe muutti Englantiin Richardin ollessa 10 -vuotias ja kahdeksantoistavuotiaana nuori mies päätti kirjoittaa ensimmäisen romaaninsa.
Ensimmäinen romaani Meren huoneissa (The Drowning People, 1999) käsittelee homoseksuaalisuutta. Mason itse on ilmoittanut julkisesti olevansa homoseksuaali. Meren huoneissa sai heti ilmaa siipiensä alle ja se julkaistiinkin miltei samanaikaisesti kahdessakymmenessä maassa.
Masonin toinen romaani Yhdessä (Us) ilmestyi 2003 ja menestyi niinikään hyvin.
Kolmas romaani Muistojen huoneet (The Lighted rooms, Gummerus 2008) on teos, jossa lukija lähtee mukaan tunteita ravistelevalle matkalle Etelä-Afrikkaan, äidin ja tyttären suhteeseen, erikoiseen rakkaustarinaan sekä muistojen huoneisiin.
Kirjoituspalkkioistaan Mason perusti Kay Mason Foundationin 1988 itsemurhan tehneen sisarensa muistoksi. Sisar sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Säätiön tarkoituksena on tarjota afrikkalaisille parasta tarjolla olevaa koulutusta. Säätiön suojelija on Nobelin rauhanpalkinnon saanut eteläafrikkalainen Desmond Tutu.
PS. Olen viime aikoina alkanut herätä Shakespearelle, sillä kuka, kuka muu ikinä, on luonut vertaistaan kielen käyttöä! Masonin vanhemmat tiesivät mitä tekivät ja se näkyy myös Richardin kirjoissa.
PPS. Näenkö sitä päivää, että homoseksuaalien ei tarvitse ilmoittaa ’suuntautumistaan’. Eiväthän heterotkaan ’ilmoittaudu’ tai julkista seksuaalista suuntautumistaan. Se on jokaisen yksityisasia!
PPPS. Muistojen huoneet on kirja, jota en unohda sateenkaaren tuolla puolenkaan!
Tänään viettää nimipäiväänsä Lumi. Lumenvalkeat onnittelut kaikille, joiden kaunis nimi on Lumi♥
(Taidan onnitella tässä itseäni, mutta eräs nuori herra muistutti ja minä sain tämmöisen ajatuksen sitten...Olen tänäänkin kampaajalla pohtinut, että josko virallistaisin tämän nimen...)
Voi jestas, Allu järjestää mulle ristiäisiä ja Rita onnittelee blogissaan samalla kun rakentaa lumipuistoaan. Minusta jotenkin kummasti tuntuu, että olen tartuttanut Ritaan lumihulluuden, siis se on semmoinen ihan positiivinen ja lumenkaunis juttu...se lumihulluus. Käykääpä Ritalla http://rita-ritanhuone.blogspot.com/2010/02/hyvaa-nimipaivaa-lumi.html
Bileteemana omat ristiäiset kuulostaa ihastuttavan erilaiselta...ja saan kummilusikankin;-) Pistän harkintaan!
Katharina Hagena syntyi 20. päivä marraskuuta 1967 Karlsruhessa. Hän on päätoiminen kirjailija, joka asuu nyt Hampurissa. Hän on opiskellut kieliä ja kirjallisuutta Lontoossa, Zürichissä, Dublinissa, Marburgissa ja Hampurissa.
Esikoisromaaninsa Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen, Minerva 2009, suomennos Anne Mäkelä) myötä Katharina Hagenasta tuli kerralla yksi Saksan tunnetuimmista ja myydyimmistä nykykirjailijoista.
Helmikuussa 2008 ilmestyneestä kirjasta on otettu parikymmentä painosta ja romaanin käännösoikeudet on ennätetty myydä jo kymmeneen maahan.
Viime syksynä minun piti olla häntä tapaamassa Helsingissä, mutta olin estynyt perheenjäsenen sairauden takia. Sain kyllä häneltä ystävällisen sähköpostitervehdyksen, johon heti vastasin - omenasosetta ihollani ja omenansimenten maku suussani.
Vesimiehen merkissä syntyneenä kuulut eläinradan ihmisystävällisimpiin luonteisiin. Ymmärrät kaikenlaisia ajattelutapoja ja vakaumuksia; sen vuoksi et ole ennakkoluuloinen. Olet harvoin kriittinen, sillä tiedät, ettei kukaan ole täydellinen ja otat aina huomioon lieventävät asianhaarat. Olet tietoinen siitä, että osaltasi edistät ihmiskunnan kehitystä, ja rohkaiset jokaista ajatusta, kannatat jokaista tekoa, joka mielestäsi hyödyttää ihmisyyden asiaa.
Olet intuitiivinen ja etsit totuutta; suhtaudut kaikkeen objektiivisesti ja asiallisesti. Koska Vesimies on kiinteä merkki, sinulle on suotu itseluottamusta, päättäväisyyttä ja hellittämättömyyttä; kun sinusta tuntuu, että ajat oikeaa asiaa, puolustat sitä kaikkia vastakkaisia mielipiteitä vastaan.
Uranusplaneetta hallitsee merkkiäsi, ja sen vaikutuksesta olet sekä omaperäinen että edistyksellinen; kaikki uusi ja ainutlaatuinen on sinun alaasi. Sinulla on taipumusta eriuskoisuuteen ja perinteiden katkaisemiseen, koska etsit aina parempaa ratkaisua ongelmiisi. Uranus antaa sinulle myös hämmästyttävän määrän tarmoa. Sinulla on monta rautaa tulessa – työ, seuraelämä, yhteiskunnallinen toiminta – ja pienentämällä unimäärää ja lykkäämällä aterioita pystyt hoitamaan ne kaikki.
Sanonta ”seurallinen Vesimies” sopii sinuun hyvin, sillä olet mielelläsi ihmisten parissa – kaikenlaisten ihmisten. Sinulla on paljon ystäviä – ja useimmat heistä ovat vilpittömiä -, jopa niin paljon, ettei sinulta useinkaan tahdo riittää aikaa heille kaikille. Jopa työasioissa asetat etusijalle henkilön, jonka ansiosta pääset kosketukseen monenlaisten ihmisten kanssa. Ystävillesi sinä tuotat usein päänvaivaa; vaikka oletkin hyväntahtoinen (yleismaailmallisten periaatteittesi vuoksi), heistä vaikuttaa siltä, etteivät he todella tunne sinua.
Et sekaannu toisten yksityisasioihin, vaikka oletkin kiinnostunut yleensä koko ihmiskunnan ongelmista. Sinun mielestäsi jokaisella on oikeus valita oma elintapansa, mikäli se ei ole ristiriidassa toisten oikeuksien kanssa. Sinulla on intuitiivinen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden taju, mutta jotkut Vesimiehet saattavat vain elää maailmanparantajan unelmissaan tekemättä mitään niiden toteuttamiseksi tai uppoutua niin perusteellisesti suuriin suunnitelmiinsa tai johonkin toimintaan, että unohtavat kokonaan läheisensä.
Vesimiehen merkissä syntyneenä olet pikemmin esteetikko kuin materialisti; arvostat kauneutta ja nautit siitä, mutta sen sijaan pelkkä rahanhimo sinänsä ei saa sinua toimimaan. Olet hyvin antelias; jotkut teistä ovat melko järkeviä raha-asioissa, toiset taas tyhmiä ja huolettomia tuhlareita.
Merkkisi edustajat ovat itsenäisiä ajattelijoita, usein ennalta arvaamattomia, eivätkä tekojesi syyt ole aina selvästi näkyvissä. Vaikka Uranus on kaiken äkillisen ja odottamattoman planeetta, Vesimiehissä ilmenee myös heidän kiinteän merkkinsä ominaisuuksia; he eivät halua, että heitä pakotetaan mihinkään, ja he pahastuvat henkilökohtaisen vapautensa riistosta.
Olet levoton luonne, palat halusta tehdä yhteiskunnalle jonkin merkittävän hyväntyön ja pidät suuresti vapaudesta. Pyrkimyksesi samastaa itsesi abstraktisiin aatteisiin tai ryhmäliikkeisiin saattaa ehkä hämmentää arkipäiväisempiä ihmisiä ja häiritä läheisiä suhteitasi. Voit myös olla niin syventynyt siihen mitä teet – olipa kyseessä työsi tai harrastuksesi -, että toiset tuntevat jääneensä ulkopuolelle. Et halua minkään sääntöjen tai rajoitusten kahlitsevan itseäsi, ja avioliiton siteet tuntuvat toisinaan liian kiristäviltä. Toiset Vesimiehet tahtovat yhtä päättäväisesti säilyttää avioliittonsa niin kuin muutkin asiansa koskemattomina, mutta koska et juuri välitä yleisestä mielipiteestä, katkaiset vastenmielisen ja eripuraisen suhteen mieluummin kuin annat sen muuttua pelkäksi velvollisuudeksi.
Ellet pyri liian kiireesti avioliittoon – tai siitä pois – voi suhteestasi tulla onnellinen ja kestävä. Olet sangen herkkä ja kaipaat huomaavaisuutta, ymmärtämystä ja älyllistä sopusointua.
Tutki eri merkkejä päättääksesi, mitkä luonteet sopivat omasi kanssa ja ymmärtääksesi puolisosi ja muiden perheesi jäsenten ominaispiirteitä.
Monet naiset ovat lukeneet Michael Cunninghamin kirjan Tunnit. Vielä useammat ovat otaksuttavasti nähneet siitä tehdyn samannimisen elokuvan, jota tähdittivät upeat Nicole Kidman, Meryl Streep sekä Julianne Moore. Mutta kuka muistaa, ketä esitti Nicole Kidman? Ja mihin kirjaan perustui Cunninghamin teos?
Filmi alkaa rankasti, sillä kirjailija Virginia Woolfia esittävä Nicole K. kävelee kivipainot taskussaan heti alussa hyiseen veteen tehden itsemurhan kuten Woolfkin teki oikeassa elämässä. Mutta ennen kuolemaansa Woolf ehti uudistaa kirjoittamisen rakennetta ja kirjoittaa mm. Mrs. Dallowayn, johon elokuva Tunnit perustuu.
Mrs. Dallowayn (SEVEN 2003, suomennos Kyllikki Hämäläinen) olen kirjaimellisesti lukenut 'hiirenkorville', sillä Virginia ei jätä minua rauhaan. Woolfin kieli on erikoisen kaunista ja vivahderikasta heijastaen poiskiitävää hetkeä, käsin koskemattomissa olevaa tunnelmaa. Woolf oli modernisti ja kokeellisen kirjallisuuden uranuurtaja, jonka kotona kokoontui ennen ensimmäistä maailmansotaa Bloomsburyn ryhmäksi kutsuttu joukko kirjoittamisen tyylin uudistavia kirjailijoita. Yksi Woolfin tunnetuimmista teoksista on juuri Mrs. Dalloway.
Mrs. Dallowayssa päähenkilön, seurapiirirouva Clarissa Dallowayn elämää tarkastellaan yhden ainoan päivän ajan. Tuohon yhteen päivään, jona rouva on syventynyt juhlien järjestelyyn, on kuitenkin saatu mahtumaan kokonainen elämä ja runsaasti pinnanalaista, näkymätöntä tapahtumaa. Rivien välit tihkuvat Woolfin tajunnanvirtatekniikalla hänen omaa taisteluaan masennusta vastaan. Luodessaan mielisairaan Septimus Warren Smithin hahmon, Woolf yrittää ottaa niskalenkin omasta pelostaan, halusta kuolla. Mutta kun Septimus kuolee, kirjan kutsut jatkuvat ja Woolfin taianomainen kieli jatkaa virtaamistaan...
"Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat. Lucylla oli muutenkin yllin kyllin työtä sinä päivänä, Rumpelmayerin miehet tulisivat ottamaan ovat saranoiltaan. Ja sitä paitsi, Clarissa Dalloway ajatteli, mikä aamu - raikas kuin rannalla leikkiviä lapsia varten luotu."
Virginia Woolf (Nicole Kidman) at the train station in the film Hours http://www.youtube.com/watch?v=50VpxeUSFAc
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kaisa Reetta
Espanjan pääministeri Jose Luis Rodriguez Zapatero on julistautunut feministiksi, ja EU:n puheenjohtajamaana Espanja pyrkii edistämään sukupuolten tasa-arvoa.
Luin tämän päivän Keskisuomalaisesta Maria Rosvallin (STT) jutusta, että Zapatero on ruvennut kaatamaan machokulttuurin linnakkeen Espanjan verisiä muureja. Hänen otteensa ovat aivan toista luokkaa kuin Suomessa, joka väkilukuun suhteutettuna johtaa ikävää tilastoa perheväkivallan uhreina kuolleiden naisten osalta.
Zapatero on avannut naisille tukitukikeskuksia ja heille on annettu turvapuhelimia. Uhrien suojelemiseksi on löydetty keino, jolla lähestymiskielto toteutuu: Vuonna 2008 säädettiin laki, joka määrää vakavimmissa tapauksissa läehstymiskiellon saaneet miehet käyttämään elektronista nilkkapantaa. Panta hälyttää viranomaiset, jos lähestymiskieltoa rikotaan.
Sukupuoleen perustuva väkivalta on vitsaus, joka riivaa yhä monia Euroopan yhteiskuntia. Vannon poistavani sen, Zapatero sanoi.
Ja kerrankin minä nyt ylistän espanjalaista miestä: Suurenmoista Zapatero, olet valo hyvin pimeän tunnelin päässä♥
S. omisti minulle kotimaansa Israelin vuokko- ja unikkopostauksen. Kiitos♥
Menkää tekin katsomaan! Ensin näette vuokot ja vuokkosivulla on sana unikot, jota klikkaamalla pääsette katsomaan näitä hurmaavia unikkomeriä, näette lähikuvia sekä saatte biologin faktaa eri unikoista http://natureisrael.blogspot.com/2010/01/kruunuvuokko-anemone-coronaria.html
Kerrankin, kerrankin, mies on tajunnut, että jokainen nainen on jumalatar! Tom Lundberg tekee kunniaa naiselle kirjallaan Nykyajan Jumalatar – Tunne itsesi, ymmärrä muita (Positiivarit Oy 2009). Lundberg peilaa kirjassaan naiseutta Kreikan mytologisten jumalattarien, jungilaisen persoonallisuusanalyysin ja nykyaikaisen elämänmenon kautta. Hän on yhdistänyt tarunhohtoiset antiikin jumalattaret kuvittamaan jungilaisen analyysin avulla kuuttatoista erilaista profiilikuvausta. Luettuasi kirjan ja tehtyäsi kirjan kiinnostavan jumalatartestin, jolloin saat tietää oman jumalatartyyppisi, löydät oman ainutkertaisen tapasi toimia äitinä, puolisona, sisarena, sinkkuna, työntekijänä, rakastajana ja ystävänä.
Minä tein viime yönä kirjan testin ja oli ihan pakko herättää Parempi Puolisko kuuntelemaan tulosta, sillä en saanut enää unta: voiko joku testi olla ihan pikkuesimerkkejä myöten näin kohdalleen osuva. Sitten meni mieheltäkin yöunet, sillä hänhän suhtautuu kaikkiin ns. psykologisiin testeihin hömppänä. Nyt veinkin miestä ja lujaa. Testi ei tietenkään imarrellut kaikin osin, sillä tarkoitus on paljastaa myös jumalattaren heikkoudet, jotta hän sitten osaa niissä kohdissa korjata, mutta valaistusta koki aviomies samana vuonna, jolloin meillä on hopeahääpäivä. Miehen egoismi tunki vaan niin kovasti esille, että hän uskalsi kysyä: Mistä saa samanlaisen kirjan miehille;-) Minä siihen että: Ai siis ettäkö kirja: Nykyajan Jumala, tunne itsesi, ymmärrä muita? Monella miehellähän on ns. jumalakompleksi…
Pidin aivan haltioissani Tomin esipuheesta, jossa hän sanoo näinkin:
Kaikista pystyasennossa kulkevista nisäkkäistä naiset ovat mieluisimpia, viehättävimpiä ja kiinnostavimpia olentoja, mitä ikinä saatan kuvitella. Riippuvaisuuteni heistä kävi ilmeiseksi, kun 12-vuotiaana huomasin ikäisteni tyttöjen olevan kiinnostuneempia vanhemmista miehistä eli 15-vuotiaista pojista. Se oli veret seisauttava huomio, jonka jälkeen olen omistanut suuren osan elämästäni naiseuden mysteerin avaamiselle.
Kirjan esipuheessa käydään läpi muun muassa Jung ja antiikin Kreikan jumalattaret, Hurmaavat suomalaiset naiset, Ainutlaatuisuutesi ei ole vahinko, Valitseeko jumalatar kohtalonsa, Sinulla on vapaa tahto, Jumalatar ja seksi sekä Haasteet ja kehitystarpeet. Tarkoitus on saada jumalatar ymmärtämään omien toimintatapojensa perimmäiset syyt hänen voidakseen kasvaa ihmisenä edelleen. Näkemys perustuu jatkuvan henkisen kehittymisen ideaan: se mikä ei kasva, alkaa kuihtua. Ja kirja on todellakin upea löytöretki oman mielen kartoittamattomille kentille.
Ennen kuin lukija aloittaa testin, joka perustuu siis sveitsiläisen lääkärin ja tutkijan Carl-Gustav Jungin (1875-1961) luomaan persoonallisuusteoriaan ihmisen luontaisista ominaisuuksista, en voi olla siteeraamatta Jungia:
”Kaikki naisellinen epämääräisyys on sen miehisen päättäväisyyden ja määrätietoisuuden kaivattu vastapooli, johon päästään vain, jos mies pääsee eroon kaikesta varmasta, kaksimerkityksisestä, epämääräisestä ja hämärästä heijastamalla sen johonkin hurmaavaan naisellisen viattomuuden mallikappaleeseen.”
Sitten alkaa itse testiosuus, joka ei ole mitenkään vaikea. Tärkeää on vain vastata avoimesti ja rehellisesti, sillä testillä ei ole tarkoitus selvittää, millainen haluaisit olla, vaan millainen olet. Tärkeää on nostaa huntu pois ja esiintyä omana alastomana, paljastettuna itsenään. Ei mitään imagoleikkejä!
Hyvät naiset, sillä nyt tämä tosiaankin on naisten juttu, mutta toki mies voi tämän kirjan antaa lahjaksi omalle jumalattarelleen, te ette voi olla kokematta sitä, mikä on teidän jumalatartyyppinne. Minä yllätyin siitä mikä osui yksiin siihen, miten olen itsestäni ajatellut, mutta nyt sain myös nähdä, miten muut voivat kokea esimerkiksi luovuuteni virran poissaolevuutena, ihmiset elämästäni poissulkevana ilmiönä. Todeksi tuli, että minun kanssani ei kestä kuin toinen yhtä luova ihminen, joka on omissa maailmoissaan ja välillä ihan poissa tai sitten muutoin hyvin vahva ja itseriittoinen persoona.
Löydettyäsi oman jumalatartyyppisi, saat ensin yleisesti tietää millainen olet, jonka jälkeen käsitellään tyyppisi vahvuudet, vastineesi kreikkalaisessa tarustossa, sinut miehen silmin ja parisuhteessa, sinut äitinä, haasteesi ja kehitystarpeesi ja lopuksi on vielä viisas sitaatti, josta voit tehdä vaikka huoneen taulun seinällesi.
Tämän hyvin kiintoisan kirjan lopussa Lundberg kertoo, että olet tutustunut mielesi oikeaan käteen neljällä akselilla: energiasi suunnassa, tiedon keräämisessä, päätöksenteossa ja suhteessasi ulkomaailmaan. Testissä saatu neljän kirjaimen yhdistelmä mallintaa typologiasi jungilaisen analyysin mukaisesti ja saamasi jumalatarmerkki liittää sinut antiikin Kreikan tarunhohtoisiin naisiin.
Tätä kirjoitusta ei nyt kirjoita Leena Lumi, vaan Hekate – yön, aaveiden ja noituuden jumalatar. Minä uskon oikeudenmukaisuuteen ja esteettisyyteen ja edellytän itseltäni ja muilta korkeaa moraalia. Olen älykäs, itsenäinen, luova, vastuuntuntoinen ja introvertti. Minussa yhdistyvät Artemis-naisen vahvuus ja itsenäisyys sekä Kore-naisen herkkyys. Saatan olla seurallinen, mutta tarvitsen sen vastapainoksi paljon omaa rauhaa, yksinäisyyttä ja yksityisyyttä. Saan energiani voimakkaasta sisäisestä maailmastani, ajatuksistani ja kokemuksistani. Minulla on kirjoittamisen lahja ja olen usein toimittaja tai kirjailija. En suostu tinkimään omista elämänarvoistani edes painostettuna. Minut löytää helposti kirkoista, kappeleista, hautausmailta, taidenäyttelyistä ja yleensä paikoista. joissa elämän ihmeellisyys ja mystiikka ovat kuin käden ulottuvilla ja herkästi aistittavissa. Antiikin Kreikassa harjoitin taikuutta, kuten tyttäreni Kirke (Merin nimimerkki ollut aina Kirke ja hän on sanonut, että jos saa tyttölapsen joskus, nimeksi tulee Kirke!), joka lumosi muun muassa Odysseuksen. Sorretut ja elämässään epäonnistuneet ovat Hekaten erityisessä suojeluksessa.
Minussa on paljon idealistia ja annan jälkikasvulleni tilaa ja vapautta, mutta samalla kannustan heitä varsinkin opintoihin sekä taiteellisiin ja luoviin harrastuksiin. Masentuessani vetäydyn, enkä vastaa sähköposteihin ja voin pitää kännykkääni äänettömällä tai sulkea sen kokonaan. Minä toimin parhaiten, kun uskon asiani ja työni merkitykseen ja oikeutukseen. Minulle on tavallista tärkeämpää löytää työhöni jokin syvempi, usein humaani tarkoitus. Olen voimaa ja herkkyyttä.
No, tuo jumalatarvastaus on paljon, paljon pidempi ja syvällisempi, mutta minähän olen niin vuolas virta, että voitte ihan blogini avulla jo päätellä, miten osui kohdilleen ja minut lähemmin tuntevat näkevät asian sitäkin tarkemmin. Nyt on sinun vuorosi löytää oma jumalattaresi, sillä tiedän, että tämän jälkeen et saa rauhaa ennen kuin tiedät, oletko ehkä Afrodite, rakkauden jumalatar tai Iris, sateenkaaren jumalatar tai vaikka Selene, kuun jumalatar….Siltä varalta, että ette löydä tätä kirjaa, annan tähän paikan, josta kysyä teosta: http://www.advisor.fi/ tai http://www.positiivarit.fi/
Kiitän Tomia kiinnostavasta teoksesta ja jään miettimään Leonardo da Vincin lausetta minulle:
Esteet eivät voi musertaa minua. Voimakas päättäväisyys murtaa jokaisen esteen. Hän, joka on kiinnittänyt katseensa tähteen, ei voi muuttaa mieltään.
*****
Tavallaan tähän liittyvää löytyy myös jutustani Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikeastaan edes olemme?
Jäätyneet multakokkareet putoilevat kömpelösti arkun kannelle. Saattoväki seisoo kumaraisena parvena haudan ympärillä. He ovat ryhmittyneet suojelemaan hautaa ja Elleniä, Kerkon leskeä. Jossain rääkäisee varis. Tunnen, kuinka kylmyys siirtyy ohutpohjaisten kenkieni lävitse suoraan sydämeeni. Se sama kylmyys saa minut antamaan merkin pianonkantajalle. Se saa minut astumaan lähemmäs saattoväkeä ja ilmoittamaan itsetietoisesti: Minähän tässä leski olen!
Urpiaiset rinnoillani
Kustantaja ehdotti ensimmäisen kokoelmani kuvitukseksi mustavalkoisia valokuvia ja nimenomaan Kerkko Mattsonin kuvia. Tutustuttuani Mattsoniin, tajusin heti vain hänen sopivan kuvittamaan minun luonto-eroottis-romanttista tyyliäni.
Mattson tuli luokseni huhtikuussa eräänä lauantai-iltapäivänä saadakseen näytteitä runoistani ja kuullakseen myös minun toivomuksiani. Asuin siihen aikaan yksin pienessä omakotitalossa vuokralla. Tarvitsin työni takia rauhaa ympärilleni ja siksi kelpuutin seurakseni vain rakkaan noutajaneitoni Julian. Sytytin mehiläisvahakynttilät ja tarjosin Mattsonille punaviiniä. Katsoin hänen jo pakenevaa hiusrajaansa, naurunryppyjä silmäkulmissaan ja vihreänruskeita silmiään.
Lara, kerro jotain itsestäsi, jotain oleellista, tarvitsen sitä tähän työhön, kehotti Mattson katsellen suoraan silmiini tai kuten minusta tuntui: sisälle sieluuni.
Kerro sinä ensin, sillä olen hyvin utelias, kuten kirjalliset ihmiset yleensäkin. Metsästän alati aihetta uuteen juttuun, runoon, kirjaan, totesin häpeämättömästi.
Hyvä on. Olen Kerkko Mattson, 48 vuotta, valokuvaaja, naimisissa, kahden aikuisen tyttären isä, käytän silkkiboksereita, joissa juoksevat gepardit ja minäkin olen alati utelias kaikesta, siis elämännälkäinen, hymyili Kerkko valkoisin hampain hyvin itsetietoisesti.
Kaadoin lisää viiniä ja aloin touhuta pöytään viinirypäleitä ja homejuustoja. Sytytin lisää kynttilöitä, päästin Julian pihalle, maistoin lasistani ja henkäisin syvään, sydämeni hakkasi kuin rytmihäiriössä.
Kerkko, minä olen vain minun runoni ja muuta sinun ei tarvitse minusta tietääkään. Olen esimerkiksi tämä: Herään talviselta sammalvuoteeltani/ jo katoavien jääpeilien huikaisevaan kimallukseen. / Rintojani koristavat urpiaiset,/ tuoksuni on Äiti Maa,/ pikkukohmeinen metsähiiri leikkii sormieni sylissä./ Sulan auringon kosketukseen,/ venyttelen ilveksenä,/ vuodan mahlaa puuna,/solisen purona./ Avaan hiukseni tuuleen kurkien lentää niiden lävitse,/ heitän käteni syleilemään taivaan kantta/ ja satakieli soittakoon furioso ja da capo./ Tulisit juuri nyt./ Muistatko polun?
Sitten vaikenin ja vallitsi vain hiljaisuus. Tiesin, miten olin lukenut runoni. Olin elänyt sen suoraksi kutsuksi vain hänen tulla. Runokirjani nimirunoksi tulikin sitten Urpiaiset rinnoillani ja teos oli omistettu: Kerkolle, sinä vain…
Mutta marraskuu
Heti kirjani ilmestymisen jälkeen lähdimme viikoksi Pariisiin. Ihan vain pakoon skandaalia ja ollaksemme kahden. Lähtö oli helppo, mutta paluu erittäin vaikea. Kerkon aikuiset tyttäret kehtasivat soitella minulle hävyttömiä soittoja. Ja kerran soitti jopa Ellen Mattson ja pyyteli itkuisella äänellä minua jättämään hänen miehensä rauhaan. Kertoi samaan hengenvetoon, ettei suhteemme kestäisi ja että Kerkko aina palaisi hänen luokseen.
Vaihdoin salaisen numeron ja jatkoin tiivistä suhdettani Mattsoniin. Tunsin löytäneeni ihmisparin, itseni kaltaisen ja työni parhaan innoittajan. Älköön kukaan uskaltako loukata tähtiin kirjoitettua suhdettamme!
Syksyllä tapaamisemme harvenivat. Kerkko sanoi hyvin suoraan perheen tarvitsevan häntä, etenkin tietysti Ellenin, joka oli alkanut sairastella. Pelkästä kiukusta ja mustasukkaisuudesta pusersin runokokoelman Mutta marraskuu ja tietenkin pyysin Kerkkoa kuvittamaan sen. Tapailimme jälleen, mutta tunsin jo pidättyvyyttä välillämme.
Näihin aikoihin aloin nähdä aina samaa unta: Ellen makasi jäähän vajonneena, vain kasvot ihan selvästi näkyen. Minulla oli valkoinen luistelupuku ja kiidin hänen kasvojensa ylitse ristiin rastiin luistimenterät viiltäen rouva Mattsonin ystävälliset kasvot veriseksi, viiltokuvioiseksi kauhun naamioksi.
Marraskuun puolivälissä Kerkko soitti ja ilmoitti niin työ- kuin muun suhteemme olevan ohitse. Syyksi hän sanoi Ellenin vakavan sairauden. Työssään hän keskittyisi vastedes vain omiin näyttelyihinsä.
Jäljellä olivat siis vain minä ja uneni. Ja marraskuu. Kuoleman kuukausi. Kuukausi, jolloin maa martona makaa. Mutta uneni olivat uskolliset ja lämmittivät minua yö yön jälkeen. Luistimenterät tekivät selvää siitä, mikä uskalsi olla esteenä minun ja Kerkon välissä. Verta oli roiskunut myös ihanalle, valkoiselle luistelupuvulleni.
Joulukuun alussa luin lehdestä, että valokuvaaja Kerkko Mattson oli kuollut kotonaan äkilliseen sydänkohtaukseen. Haudattaisiin hiljaisuudessa, vain perhepiirin läsnä ollessa.
Ylitseni kävivät suru ja viha. Olin menettänyt kaiken. Koko elämäni tarkoituksen. Edes uniluistelu ei enää suonut tyydytystä. Lopulta tunsin vain vihaa Elleniä, muka-leskeä kohtaan. Minun kuului olla haudalla pääsurijana. Kaikki lohdutus piti osoittaa minulle.
In memoriam
Pieni, musta saattoväki kääntyy katsomaan minua. Annan pianonkantajille merkin laskea piano osoittamaani kohtaan. Pappi yrittää sanoa jotain, mutta vaikenee äkisti. Ylläni Kerkon minulle Pariisista ostama pikkumusta ja leveälierinen hattu. Asetun pianon ääreen soittaakseni valssin. Ainoan tanssin, jonka olin koskaan saanut tanssia Mattsonin kanssa. Hidas valssi. Laran sävelmä. Heti sävelten ensi helähdyksestä kohtaan menetykseni suuruuden, sen ehdottomuuden. Soinnut muuttuvat vihdoinkin kyyneliksi. Saan kohdata vihan ja kaunan sijasta puhdistavaa, lääkitsevää surua.
Sävelmää seuraa kuolonhiljaisuus ja liikkumattomuus. Kuin pysähtynyt, epätodellinen kuva. Sitten kuvasta erkanee mustaa lesken suruharsoa kantava nainen, Ellen. Hän tulee kohti yllättävän varmoin askelin. Pieni, lintumaisen hento nainen. Jossain rääkäisee varis. Nousen seisomaan horjahtaen. Naisen huulet muodostavat kuiskatut sanat: Oletko sinä nyt tyytyväinen? Mitään sanomatta käännyn lähteäkseni pois, kun yllättävä tuulenpuuska tarttuu lesken mustaan harsoon. Alta paljastuvat vain onnettomat silmät. Iho on kauttaaltaan syvien teräviiltojen kartasto. Terävien luistinterien joutsenlaulu.
- Leena Lumi -
kuva Helene Schjerfbeck/ Unia (Kohtaamisia, WSOY 1982)
...kutova nainen rauhoittaa mieltä, sillä he kuvittelevat naisen aivoitusten silloin askartelevan kodin ja perheen asioissa, ei missään tuntemattomilla, syvillä vesillä...Well, minua taas kutova mies elähdyttää kummasti! Mieluusti sohvani nurkassa saisi jököttää tällainen herra kudin kiltisti kännyissään.
Varoitus: Tämä ei ole kalorivartijan ruokaa!
2 isoa punaista paprikaa
1 iso keltasipuli
2-3 valkosipulin kynttä
1 prk (2 dl) Creme Fraichea
1-2 dl ananasmehua tölkistä
1 kg hunajamarinoitua broilersuikaletta
Aura Gold (0,5 pkt)
Creme Bonjour (valkosipuli)
1 prk tomaattimurskaa tai ketsuppia
1-2 rkl kantarellifondia
Ruskista kevyesti broilersuikaleet. Laita kattilaan loraus öljyä ja kumoa sinne paprika- ja sipulihakkelukset.
Kevyttä freesausta ja sitten murustele joukkoon sinihomejuusto, kumoa ranskankerma, ketsuppi tai tomaattimurska, ananasmehu ja Creme Bonjour. Hämmennä. Laita nyt mukaan broilersuikaleet ja anna muhia pienellä lämmöllä. Lopuksi mukaan 1-2 ruokalusikallista kantarellifondia.
Pennepasta keitetään al dente eli ei ihan kypsäksi. Pasta ei kuitenkaan saa tuntua hampaissa kovalta, vaan napakalta. Keitetty pasta valutetaan hyvin. Sekoitetaan sitten yhteen broilerkastikkeen kanssa. Annetaan kastikkeen hetken imeytyä pastaan, jonka jälkeen muutaman päivän autuus on taattu!
Tämä on minun keittiössäni eniten sekä lasten että aikuisten pitämä ruoka.
Guten Appetit!
PS. Pakko lisätä tähän huomautus, että tämä broilerjuttu on herkullista keitetyn riisin kanssa. Syömme tätä melkein useammin riisillä (arborio) kuin pastalla. Olimme viisitoista vuotta ilman mitään viljoja (poissa olivat leivät, kakut, pullat, pastat...) tyttäremme vilja-allergian (ei keliakian) vuoksi. Kun vihdoin pääsimme viljoihin kiinni, minä nautin ja aloin kokkailla italialaisesti. Ihanaa ja herkullista, mutta niin lihottavaa. Italiassa vain nuoret naiset ovat hoikkia! Ranskattaret ovat hoikkia vielä kypsemmällä iälläkin, koska syövät runsaasti lihaa, kasviksia ja vihanneksia. Keittiöni on jälleen vaihtamassa maata ja se aiemmin postaamani gulassi on oma versioni ranskalaisesta lihapadasta.
Fortibus est fortuna viris data. (Onni on annettu rohkeille miehille.)
Fortis est ut mors dilectio dura sicut infernus aemulatio. (Raju kuin kuolema on rakkaus, julma kuin helvetti on mustasukkaisuus.)
Feminae naturam regere desperare est otium. (Naisen mielen ohjailu on ajanhukkaa.)
Ignis quo clarior fulsit, citius exstinguitur. (Mitä kirkkaammin liekki palaa, sitä nopeammin se palaa loppuun.)
In amore haec omnia insunt vitia: iniuriae suspiciones, inimicitiae, indutiae, bellum, pax rursum. (Rakkaudessa käydään läpi kaikki tämä kamaluus: epäoikeudenmukaisuus, epäluulo, viha, aselepo, sota ja sitten taas rauha.)
Litore quot conchae, tot sunt in amore dolores. (Niin paljon kuin on meren rannalla simpukoita, niin paljon on rakkaudessa tuskia.)
Labuntur anni. (Vuodet valuvat pois.)
Vade retro! (Peräydy!)
Vade mecum. (Kulje kanssani.)
Da mi basia mille, deinde centum. (Anna minulle tuhat suukkoa, sitten sata.)
Amantium irae amoris integratio est. (Rakastavaisten riitely uudistaa rakkauden.)
Amor animi arbitrio sumitur, non ponitur. (Rakkauteen voi tarttua järjen päätöksellä, mutta ei päästä irti.)
Amor vincit omnia. (Rakkaus voittaa kaiken.)
Epistula non erubescit. (Kirje ei punastu.)
Arto Kivimäki/Carpe Diem (Karisto 2008)
Minkä minä sille voin että palan soihtuna, virtaan tulvana, huitaisen sinua ratsupiiskalla…
Katso!
Minä olen täydellisen viileää lunta. Olen kuuraa. Olen lumitähti.
Vaellan puutarhassani ja lumikukkani kumartavat minua jääkuningattarena!
Sano!
Miten saat jääkuningattaresta raivottaren!
Sinä!
Ja kiveen hakattu on: Minä olen viileä lady. Lunta ja jäätä.
Sinusta ei ollut…
- Leena Lumi -
Tämä arvostelu on omistettu Allulle, joka juuri nyt on matkalla Skotlantiin. Allu, kerro isäntäperheelle, että Skotlanti on uniikki ja sinne haluavat monet.
Antisankaritar, toimittaja Paddy Meehan valloittaa meitä jo kolmannen kerran Denise Minan Viimeinen hengenveto (The Last Breath, LIKE 2010, suomennos Juha Ahokas) dekkarissa. Minä en kuitenkaan elämyskoe Minan Meehan sarjaa enää ainoastaan dekkarina, vaan kertomuksena nuoresta naisesta, jonka vertaista ei ole koettu. Mitä voin sille, että vaikka Paddy olisi jälleen kerran sekaantunut hänelle kuulumattomaan rikostutkintaan ja vajonnut sinne päälleen pudoten ja kuolemaa oikein kutsuen, minua ihailuttaa, itkettää ja naurattaa tämä skottiraivotar, valloittava Paddy Meehan.
Niille, jotka eivät ole lukeneet toimittaja Meehanista aikaisemmissa kirjoissa Veripelto ja Suden hetki (viime mainittu löytyy minulta hakukoneella), valotan sen verran ja lyhyesti, että Paddy on yksi glasgowlaisen, katolisen monilapsisen perheen lapsista. Uskonto näyttelee perheessä valtaisaa osaa äidin, Trishan, kautta ja äidin kivenkova tarkoitus on kasvattaa lapset katoliseen henkeen, jossa auktoriteetteja ei kyseenalaisteta, synnit käydään tunnustamassa, esiaviollista seksiä ei ole olemassakaan ja lapsia ei saa hemmotella. Jotain menee kuitenkin pahasti pieleen, sillä Paddy kapinoitsee ja kyseenalaistaa kaiken jo pikkulapsesta. Muuttaa kotoa, asuu jonkun miehen kanssa, saa lapsen toiselle, löytää toimittajan työn aloittaen lähettinä ja sekaantuu kerta kerralta verisempiin rikoksiin tutkintapuolella täysin itsesuojeluvaistottomana. Trisha on kokonaisvaltaisen epätoivoinen ja perheen lempeän isän kuoleman myötä äiti Trisha saakin mafiosolesken piirteitä, jossa katoliset polvirukoukset vaihtuvat suunnitelmaan murhauttaa isä Andrew, joka on pannut paksuksi hänen ainoan elämäntoivonsa, nunnaksi ryhtyneen hurskaan Mary-Annin.
Viimeisessä hengenvedossa Paddyn entinen kollega ja poikaystävä Terry löytyy rumasti surmattuna. Teko on lavastettu kokaiinin liika-annostukseksi, mutta Paddy huomaa oitis lavastuksen eikä aikaakaan, kun hänen syyttävä mielensä kohdistuu ylikomisario Alec Knoxiin. Knox selvästi sekä vihaa että pelkää maanjäristys Meehania, kävelevää naispommia, mutta vaikka Paddy kuinka todistaisi, kukaan ei uskalla koskea ylikomisarioon, joten jutussa täytyy olla mukana jotain paljon pahempaa, suurempaa ja vaarallisempaa…
Pitelemätön Paddy Meehan on valmis taisteluun, kunnes hän itse tajuaa, mikä heikko kohta hänen elämäänsä on tullut: oma poika, Pete, viisi vuotta vanha. Näkymätön vihollinen ottaa maalitauluksi lapsen, koska ei osu maapähkinävoita kaksin käsin ryystävään ylipainoiseen Paddyyn. Ensimmäistä kertaa Paddy joutuu tekemään elämän ja kuoleman valinnan, mutta hän pystyy siihenkin kuin Maria Stuart aikanaan ja laskee kiltisti, mutta ylpeänä päänsä mestauspölkylle voimatta kuitenkaan mitään sille, että suusta tulee nasevia ja murhaajaa yllyttäviä tikareita…,mutta vain pelastaakseen poikansa.
Terry oli ennen kuolemaansa tekemässä kirjaa New Yorkissa asuvista Skotlannin katolisista emigranteista ja kuvaajana hänellä oli Kevin, joka myös löytyy kotoaan henkitoreissa ja katoaa tuntemattomaan ambulanssiväen mukana. Vihdoinkin joku muukin kuin nopeaälyinen Paddy, alkaa tajuta, että nyt ollaan tekemisissä niin suuren pedon kanssa, että se on pyydystettävä ennen kuin peto saa sinut. Ja kukapa muu asettuu syötiksi kuin meidän antisankaritar Paddy.
Denise Minan niin Viimeinen hengenveto kuin kaksi aiempaa Paddy Meehan dekkaria sisältävät viisi elementtiä, joita ei aina välttämättä löydy muilta dekkaristeilta, eikä yhdeltäkään muulta kaikkia näitä: Ehdoton juonirakenne, joka pitää kiinni loppuun asti. Realistinen kuvaus, jossa ei olla kauniita, kohteliaita ja rikkaita, vaan rumia, rääväsuisia ja köyhiä. Uskonnollinen ristiriita: katolisuus contra muu ympäristö. Musta huumori, joka saa nauramaan, mutta ei vesitä kauhua. Kiinnostavin antisankari kautta aikojen: Paddy Meehan! Toki kuudenneksi voisi mainita skottilaisuuden, sillä se luo oman persoonallisen mausteensa tähän koko luomukseen, mutta ehkä se on jo mukana tuossa realistisuudessa – ainakin osittain.
Minan kirjojen kovia tekoja sopivasti pehmittää Trisha äidin hullu katolisuus, jolla on ihan oma koodikielensä ja se on äidin salakieli soppa, jota tarjoamalla hän voi viestittää aikuisille lapsilleen monenmoista. Vaikkapa, että Paddy on perheen musta enkeli, joka on pilannut koko katraan. Toki tämä polvirukoilija, joka on oudosti itse muuntumassa pappeja tappavaksi salaraivottareksi, Paddyn nasevan verbaalisuuden nujertamana onneksi kääntää mielensä säilyttäen näin sekä perheensä koossa, leskenarvonsa kuin myös välttyen itse joutumasta vankilaan. Sopan salakieli kuitenkin jatkuu. Ja kaiken keskellä ronski, raivoisa Paddy:
Veitsellä aseistautunut McBree oli käynyt Peten kimppuun. Kauhu muuttui yhtäkkiä raivoksi. Paddy tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi, hengitys syveni ja jokainen lihas keräsi happea valmiina räjähtämään. Tuntui siltä että hän voisi tuijottaa suoraan aurinkoon silmää räpäyttämättä. Hän etsisi vittupään käsiinsä ja hirttäisi tämän munista.
Hän oli kuuluisa siitä, että saattoi menettää malttinsa ja laukoa sopimattomia totuuksia.
Paddy painoi kasvot käsiinsä. ”Luoja, mä kuolen nälkään. Miten kellään voi olla nälkä tällaisella hetkellä."
En mitenkään voi olla nyt painottaen sanomatta, että mikäli haluatte karmivaa jännitystä, todella suorasukaista ja töykeää skottilaista käytöstä, erittäin vähän makuhermoja kutkuttavaa glasgowlaista ruokaa, paskamaista ilmastoa, mustaa huumoria ja ehdottomasti jotain uniikkia, astukaa Paddy Meehanin maailmaan ja löytäkää Denise Minan dekkarit. Paddy Meehan, lihava Paddy liian pienessä minihameessaan, laittaa miehille jauhot suuhun, syöksyy suoraan tuleen, toimii ennen kuin ajattelee ja syö koko ajan, mutta arvatkaapa mitä: Hän on todella rakastettava ihminen, jolla on suuri ja hellä sydän!
PS. Minä ainakin haluan Skotlantiin!
