keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
SININEN LINNA
tiistai 6. heinäkuuta 2010
RAKASTAN SINUA IKUISESTI
Tämän päivän Helsingin Sanomat myi illan elokuvan minulle, sillä kuten hyvin tiedätte, katson suvella vain addiktini eli Brothers&Sisters, joka muuten tulee myös tänään! En katso uutisia, sillä luen joka päivä sekä Hesarin että Keskisuomalaisen. Elokuvan nimi on Rakastan sinua ikuisesti (Elsker dig for evigt, Tanska 2002). En kerro nyt juonikulkua, mutta asiasta kirjoittaa varmasti enemmän Soolis, joka takuulla kertoo teille enemmän myös filmin komistuksesta, joka lienee Mads Mikkelsen, mutta ei filmin Joachim (Nikolaj Lie Kaas) myöskään näytä tuossa kuvassa ollenkaan pahalta...,mutta katsottuani trailerin se vetävämpi on ehdottomasti Mads Mikkelsen! Voi, voi, tämä helle tekee mut tämmöiseksi...
Ja minun viikon kevennykseni eli Anna-lehti kirjoittaa elokuvasta näin: Koruttomuteen luottava, melkein ironisesti nimetty Rakastan sinua ikuisesti on aiheeltaan rankka, mutta arkihuumorilla lämpenevä elokuva. Käsikirjoituksen yksikään käänne ei tunu ennalta määrätyltä. Tärkeintä ovat aidon tuntuiset ihmiset.
No, filmin kuitenkin ohjaa Susanne Bier, joka on opiskellut taidetta Jerusalemissa sekä arkkitehtuuria Lontoossa. Hän valmistui Kööpenhaminan elokuvakoulusta vuonna 1987. Kun luin Helsingin Sanomista Bierin muista filmeistä, haluaisin nähdä myös Häiden jälkeen (2006), joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaana ulkomaisena elokuvana. Anna-lehti kirjoittaa, että Rakastan sinua ikuisesti on kaukana Hollywoodista, mutta tempaa juuri siksi vastustamattomasti mukaansa. Alakuvassa Susanne Bier.
TÄNÄÄN EINO LEINON, RUNON JA SUVEN PÄIVÄNÄ...
NOTTURNO
maan huolit huntuus iankaikkiseen,
näin maata suo maailman sydämellä
sa lapses, unelmiinsa uupuneen,
kuin sallit, ett' on tupa tähtösellä
ja laineell' liikkuvalla linna veen,
myös piha pitkä ilman pilvyellä
tai talo nousta taivaan autereen;
tyyssija heillä tyyni on, - mut kellä
on rauha riutuvalla rakkauteen?
Ah, armas, kuule, kuink' yön sykkehellä
on niinkuin kaiku kaukokanteleen,
kuink' alkaa hiljaksensa helkähdellä
kuin jää yks-öinen ääneen hopeiseen!
Syyskylmät saapuu, suo mun lämmitellä,
en muuten kestä uuteen keväimeen,
suo sydänämpöäs mun lähennellä,
mun tuta riemu rinnan syttyneen,
kun kaikki sammuu, katoaa, - mut kellä
on helkatulta arkeen ainaiseen?
- Eino Leino -
Yli laaksojen, laulupuiden (Karisto 2002)
kuva Tuure Niemi
maanantai 5. heinäkuuta 2010
LIEKKISYDÄN
Hannu Mäkelän L. Onerva Liekkisydän (Tammi 2010) esittelee meille runoilija Hilja Onerva Lehtisen, jonka useimmat tuntevat hänen elämänsä miesten, etenkin runoilija Eino Leinon sekä säveltäjä Leevi Madetojan kautta. Teoksessa on Onervan runoja kuudenkymmenen vuoden ajalta ja kokoelma on täten kattavin. Myönnän heti, että olen runojen harrastaja, joka en ole koskaan lukenut tätä teosta ennen yhtäkään Onervan runoa. Hannu Mäkelä toteaakin, että L. Onerva oli paljon enemmän kuin muusa, hieno runoilija, joka yhä odottaa löytymistään.
Teoksen alussa Hannu Mäkelä esittelee runoilijan tyylillä ja tunteella otsikon L Onerva: Liekkisydän ja elämän muukalainen alla. Harvoin saa lukea niin järkyttävää elämänkohtaloa kuin oli runoilija Onervan. Hän kirjoitti yli satatuhatta runoa ja jokaiseen hän musteella taltioi elämänsä menetysten virran, joka alkoi jo silloin kun hänen äitinsä ’kuoli’, Hiljan ollessa vasta seitsenvuotias. Todellisuudessa Serafiina suljettiin mielisairaalaan ja isä Johan Lehtinen ilmoitti äidin kuolleen. Kohta Hilja menettää myös isoäitinsä ja sitten isänsä ja päätyy vieraiden huomaan, kunnes aikuisena yllättäen joutuu ’kuolleista heränneen’ äitinsä holhoojaksi. Nämä tapahtumat laukaisivat Onervassa kehityskaaren, jossa hänestä tuli ikiorpo ja elämän muukalainen, jonka ainoat pitkospuut olivat runot.
Valo kaunehin on, kun tummin on varjo,
kun yöhyt päivälle taustan tarjoo,
maa taittavi taivahan tarhan.
Elo ihanin on, kun pohja on mustin,
tie riemujen täplätty tuhansin tuskin.
L. Onervan menetysten sarja jatkuu, vaikka me kaukaa näemmekin siinä outoa hohtoa, mutta me katsommekin kaukaa ja ihailemme järkeä vailla Eino Leinoa. Sillä vaikka mitä sanotaan, niin Eino Leino oli Onervan elämän suuri rakkaus, Einolle hän kirjoitti runonsa, Einolle hän paloi, Einon takia hän jaksoi elää. Kaikesta huolimatta Onerva avioitui ensin Väinö Strengin kanssa, josta avioliitosta sitten lähti 1908 Leinon palvonnan ja rakkauden kohteeksi. Vaan lukki kutoo seittejään ja niinpä alkoi triangelidraama, jossa mukana Onerva, Leino ja Madetoja. L. Onerva irrottautui Leinosta vasta 1913, mutta solmi avioliiton Madetojan kanssa vasta 1918. Yhteys Leinoon kuitenkin säilyy ja ilmiselvästi Onerva murtui rakkaudesta Leinoon vuosi vuodelta…
Laupias Klotho,
liekeistä huokaan
yöhön ja jäähän.
Nosta jo polttava
elämän seppel
toisten päähän!
Onervan menetysten sarja vain jatkuu, sillä hän ei saa koskaan lasta. Onervan syvin osa on orpous. Mutta orpoja olivat myös Leino ja Madetoja ja miten sen sanookaan Hannu Mäkelä: ”Sekä Leino että Madetoja olivat orpoja Onervan lailla ja orpo on itsekäs, jos jotakin. Kaksi orpoa ymmärtää alkuun hyvinkin toisiaan, ja sielujen nopea ja suuri yhteys voi syntyä, mutta arjessa orpous ei enää samalla tavoin yhdistä, vaan alkaa pikemminkin erottaa. Näin ainakin jos Onervaa ja hänen rakastettujaan ajattelee.”
Voisi ajatella, että Leinon kuolema toi helpotusta pariskunta Madetojan elämään, vaan toisin kävi. Madetojat alkoholisoituivat ja lopulta talvisota ja toinen maailmansota suisti pariskunnan täysin raiteiltaan. Säveltäjäprofessoria hoidettiin alkoholistiparantolassa, jonka nimi oli Huvitus, mutta L.Onervaa miehensä tahdosta mielisairaaloissa! Niistä hän ei ilman miehensä lupaa voinut poistua. Ellei Madetoja olisi kuollut, olisi Onervan kohtalo ollut ikuinen suljettu sairaala kuolemaansa asti.
En rauhaa saa.
Mua vetää veren pakeneva luode
halk’ elämän,
niin turha kuin on yössä ajo tuulen
maailmaa kiertävän.
Jo katsoi kaiken, pyytää enemmän….
Onervan elämä oli suuri tragedia ja sen tragedian hän kutoi tummaksi runoseitiksi, johon minä olen tarttunut kiinni kuin hyönteinen… . Onervan runot eivät aukea yhtä helposti kuin monen muun runoilijamme, sillä niissä soi outo musiikki…intohimoa ja Klothon kosketusta…Silti, esimerkiksi Sielujen sota syttyi minussa heti ja tajusin: Tässä on nainen, jolle Leino omisti huikeimman runonsa! Ei ollut vailla hohtoa L. Onervan elämä, eikä syyttä syttynyt upea Leino rakastetulleen, sillä runosoittoon, rakkauden kauneimpaan kieleen pystyi myös intohimoinen Onerva:
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Yön hermot on seittiä lukin.
Himon pantteri nälkähän havahtuu
ja hiipii silkkisin sukin…
Oi!, kuka, kuka tämän surun ja intohimon soiton säveltää paremmin! L.Onerva kirjoittaa sieluuni tulisella hiilellä…Olen tatuoitu yön tummalla.
VAHVA-AROMISIA LUKUVINKKEJÄ SUVEKSI
Tässä teille vahvan aromin omaavia lukuvinkkejä suveksi. Lista on Elämäni Kirjallinen Elämystusina, joten ei mitä tahansa, sillä luen todella paljon. Listani liikahti tänä vuonna pitkästä aikaa kiitos Aslamin ja Oatesin teosten.
Aksel Sandemose / Kadonnut on vain unta (Det svunde er en drøm, Gummerus 1961)
John Irving / Leski vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi 1998)
Mika Waltari / Turms kuolematon (WSOY 1953)
Virginia Woolf / Mrs. Dalloway (Mrs. Dalloway, Otava 2003)
Philip Roth / Ihmisen tahra (The Human Stain, WSOY 2003)
Nadeem Aslam/ Elävältä haudatut (Wasted Vigil, LIKE 2010)
Siri Hustvedt / Kaikki mitä rakastin (What I loved, Otava 2008)
Geraldine Brooks / Kirjan kansa (People of the Book, Tammi 2008)
Ian McEvan / Sovitus (Atonement, Otava 2008)
Richard Powers / Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, Gummerus 2008)
Marcel Reich-Ranicki / Eurooppalainen (Mein Leben, Otava 2001)
Joyce Carol Oates / Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009)
Lähdemme kevyemmille linjoille vähitellen, mutta tässä heille, jotka pitävät pitkästä jälkimausta.
SHAKESPEAREN SALAISUUS
Jennifer Lee Carrellin teos Shakespearen salaisuus (Interrered with Their Bones, Bazar 2010, suomennos Laura Jänisniemi) on ehdottomasti kirja seikkailun, historian ja Shakespearen rakastajalle. Mahtavalla teoksellaan Carrell, joka on väitellyt tohtoriksi Harwardin yliopistosta aiheinaan Englannin ja Amerikan kirjallisuus, halusi kirjoittaa vetävän jännärin, joka viihdyttäisi niin Shakespearen lukijoita kuin myös heitä, joille Shakespearen tuotanto ei ole tuttua. Carrell synnyttikin suuren kertomuksen akateemisesta kateudesta, kilpailusta ja kaunasta, jossa ihmishenki on höyhenen arvoinen, kun on kysymys siitä, kuka löytää Shakespearen kadonneen näytelmän sekä kirjeet ja samalla selvittää, kuka Shakespeare todella oli. Syntyy verinen, kuuluisan kirjailijan sitaattien koristama kilpajuoksu ajan ja kuoleman kanssa. Tarina on niin hurja, että kirja vaatisi lisähuomautuksen: Muista hengittää välillä, älä lamaannu kauhusta!
Kirjan päähenkilö on Kate Stanley, joka on Shakespeareen erikoistunut kirjallisuudentutkija. Hän ohjaa Lontoossa Hamlet-näytelmää saadessaan kuulla tutkijakollegansa tietävän jotain aivan uskomatonta koskien Shakespearea. Roz joutuu kuitenkin surmatuksi Hamletin Ofeliana rosmariinin, keto-orvokkien, saksankuminan ja akileijojen ympäröimänä ehtien jättää Katelle vain korun ja viestin, joka kehottaa menemään sinne minne koru johdattaa.
Kirja kuljettaa kahta aikakautta sisältäen esinäytöksessä sekä välinäytöksissä historiallisia takaumia aina 1500-luvulle asti. Vaikka Carrell on selvästi halunnut tehdä myös viihdyttävän kirjan, niin teos on vauhdissaan, historian faktoissaan, kirjailijan fiktioissa ja pääosin Shakespearen näytelmiin sitoutuneena vaativa luettava ellei omaa kiinnostusta tai ollenkaan tietoa kerrotuista tapahtumista. Toki sarjamurhaaja, joka suunnittelee surmansa Shakespearen näytelmien innoittamana saattaa olla kaarisilta ylitse monimutkaisten ja hyvin shakespearelaisten viitteiden. Minä löysin viitteistä lumoa, sillä olen alkanut viime aikoina kiinnostua nimenomaan Shakespearesta.
Kevät 1598
”Käytä minun toista nimeäni”, rakastaja oli vastannut hymyillen. ”Shakespeare.” Ja sitten hän oli ehdottanut jotain muutakin, mistä oli vähän myöhemmin tullut runoutta. Ja lemmenaarteesipa Ville täyttää, sen täyttää villein villein villityksin, hän oli kirjoittanut. Sinä ”villiinnyt”, on Ville päällekin ja liika Ville. Hän sen itse asiassa oli muutama kuukausi sitten keksinytkin, että nainen viettelisi pojan. Hän oli rukoillut naista tekemään niin.
Ennen kuin huomaammekaan olemme Katen matkassa Kalliovuorilla, jossa kukoistavat vuorten omat kasvit: akileijat, kastiljat ja ritarinkannukset. Olemme Utahissa Shakespeare-festivaaleilla 150 maailman johtavan Shakespeare-tutkijan ja mesenaatin suorastaan maanisessa seurassa ja joudumme seikkailuun jonka aikana Katekin jo tokaisee: ”Herra isä, olinko minä jonkinlainen sekopäitä puoleensa vetävä magneetti?”
Ehdottomasti kaikkein kauheinta oli loppumattomissa luolastoissa, sillä kärsin suljetun paikan kammosta, mutta kestin senkin, sillä pitihän minun saada tietää
Kuka kirjoitti kirjeen Suloisimmalle Joutsenelle? Ja kuka oli tuo Joutsen? Kuka halusi tehdä Katesta Lavinian ja Athenaidesta Hamletin äidin, Gertruden, joka joi myrkytettyä viiniä? Ja missä on Shakespearen kadonnut näytelmä Cardenio? Ja kuka todellisuudessa kirjoitti kuuluisat näytelmät?
Kirjan lopussa Carrell tarjoaa luvun Kirjailijalta, jolloin saamme vastauksia moniin kysymyksiin, niihin avoimiksi jääneisiin. Väistämättä lukemisen aikana herää se suurin kysymys: Miksi ja mistä on lähtöisin edes epäillä etteikö Shakespeare olisi itse kirjoittanut näytelmiään?
Ja pahin kaikista, onnistuuko Shakespeare-sarjamurhaaja tarjoamaan Katelle Lavinian kohtalon?
Vilkaisin käden osoittamaa riviä, ja äkkiä minun teki pahaa. Se ei ollut vuorosana vaan paranteesi. Ei Hamletista vaan Titus Andronicuksesta, Shakespearen raaimman näytelmän raaimmasta kohdasta. Väkivalta oli niin raakaa, että se repi vatsaan mustan aukon. Niin raakaa ettei edes Shakespeare ollut yrittänyt pukea sitä runomuotoon:
Keisarinnan pojat, Chiron ja Demetrius, saapuvat tuoden raiskattua Laviniaa, jolta molemmat kädet ja kieli on katkaistu.
”Mitä nimellä on merkitystä?” vainoojani oli kähissyt. ”Ehkä sinunkin nimesi pitäisi vaihtaa.”
Laviniaksiko?
Pahat työmme usein eloon jäävät,/ vaan hyvät luiden kera haudataan.
- William Shakespeare -
sunnuntai 4. heinäkuuta 2010
MEILTÄ NYT!
KYLLIKKI JA USKO TOIVOLAN SUVI-IDYLLIÄ
Saimme Reiman kanssa vierailla kuvaamassa lauantaina Kyllikki ja Usko Toivolan puutarhassa Muuratsalon saarella. Heidän pihansa on esitelty myös julkisuudessa eikä ihme, sillä sieltä löytyy vaikka mitä viinirypäleistä parsaan. Usko Toivolan isä piti aikanana samalla paikalla kauppapuutarhaa ja esimerkiksi valtava pioniryhmä on sotien jälkeinen istutus. Päivän liika auringonvalo 'söi' vähän kuvien vaikuttavuutta, mutta antakaa mielikuvituksenne lentää. Pihalla on omenapuita joka lähtöön, sillä Usko on innokas varttamaan eri lajikkeita samaan runkoon ja lajeja oli niin monta, että minä putosin 'kyydistä'. Löytyy myös tavallista kirsikkaa ja suklaakirsikkaa, on päärynä- ja luumupuita, jasmiinia, jättimäisiä kukkapenkkejä, parsapenkki, keittiöpuutarha ja kasvihuone, jossa kaikkea kurkusta viinirypäleisiin. Minä olen aivan hurmaantunut heidän ulkorakennukseensa, joka on tehty käsinvalmistetuista tiilistä. Siinä sijaitsevat sauna, saunakammari ja vintillä on iso suvihuone.
Laitan nyt kuvia tulemaan ja en takaa, mihin järjestykseen ne menevät sillä usein on kuvien kanssa isoja ongelmia. Kuva, jossa mitataan pionin kukan kokoa, antaa tulokseksi 23 senttimetriä!
Kiitos Kyllikki ja Esko, että saimme kuvata kaunista puutarhaanne!
Muuratsalon saari on maanpäällinen paratiisi♥
TARINA RISTINUMMI -RUUSUSTA
Tämän kuvan nimi on Vaatimattomuuden lumoa. Olen aivan hullaantunut tähän ruusuun, jonka sain vuonna 2002 valokuvaaja Arto Rantaselta, kun teimme yhdessä juttua Muuratsalon puutarhastani Viherpiha -lehteen (juttu ilmestyi 29.4.2003). Arto on Suomen Ruususeuran jäsen ja hän oli saanut ruusun sitä kautta. Tämä ruusu on Ristinummi, eikä sitä ole myynnissä, vaan se kulkee kädestä käteen, ystävältä ystävälle. Ruusu on yksinkertainen, mutta kukat ovat tavattoman suuret ja tämä ruusu kukkii kuukauden eli juuri sydänsuven juhlan ajan.
Viherpiha -lehdessä 6/2010 on Leena Raivion hurmaava juttu Kiehtovat löytöruusut, jossa kerrotaan, miten näitä ruusuja löydetään ja miten niille kyetään tekemään lajin märitys. Samassa jutussa on faktaa viehättävästä Ristinummesta:
Ristinummi löytyi, kun ruusunjalostaja Peter Joy huomasi junan ikkunasta upean ruusun Ristinummen seisakkeella juuri, kun juna lähti liikkeelle. Seuraavalla asemalla hän hyppäsi pois, palasi takaisin ja pelasti talteen juurivesan. Parin vuoden kuluttua emokasvi tuhoutui radan korjaustöissä.
Samaisessa Viherpiha-lehdessä on muuten kyllä osio, jossa tarjotaan muutamien taimistojen nimiä, joista voi yrittää kysellä löytöruusuja eli ihan mahdotonta tällaista viehättävää 'villirusuua' ei ole pihalleen saada.
Leena Raivion jutussa on Johanna Kinnarin kahden sivun kuva Ristinummi-ruususta, mutta minä käytän omia kuviani tämän rakkaan Vaatimattomuuden lumon kyseessä ollen, sillä tätä olemme kuvanneet - paljon. Myös Ihana piha -ohjelmassa halusin asettua haastateltavaksi juuri tämän ruusun eteen.
Lause 'vaatimattomus kaunistaa', saa aivan uuden ulottuvuuden tämän hätkähdyttävän kaunottaren yhteydessä. Täältä löydät enemmän tästä ruususta: Ristinummiruusu ja täältä sadekuvia ristinummiruususta: Sade ja ruusut, sade ja ruusut
lauantai 3. heinäkuuta 2010
RAKKAUDELLA TOMMYSTA♥
Kiharapäinen kerubirunoilijamme on poissa. Hänen paikkaansa ei täytä kukaan. Hän oli ainutlaatuinen.
Joskus saan tilaisuuden kirjallisen blogini takia tavata myöskin kirjailijoita, mutta Tommyn tapasin jo ennen kuin aloitin tämän kirjoista kirjoittamisen.
Ensimmäinen tapaaminen oli hieman erikoinen, sillä eräs ystäväni pyysi minut ’lennossa’ lähtemään hänen kanssaan kuuntelemaan Tommya Jyväskylän Seurakuntatalolle. Siinä sitten istuimme hyvin edessä ja olin ottanut mukaani Tabermannin Veren sokerin saadakseni siihen runoilijan signeerauksen. Hänen puheensa oli valloittava, heti mukaansa tempaava ja tietty rohkeakin, ainakin ympäristön huomioon ottaen, mutta sali oli aivan lumoissa pappia myöten. Tilaisuuden jälkeen Tommy kirjoitti Veren sokerini ensilehdelle: Leenalle Rakkaudella/ Rakasta yli varojesi/ Tommy. Mitenkään en aio olla tätä kehotusta noudattamatta.
Tommy Tabermannin Veren sokerista (Gummerus 2008) löysin elämäni mottorunon, joka on nyt kirjoitettu rakkaimman tauluni taakse. Taulussa pieni lokinpoikanen juoksee meren rantaviivaa ja toinen jalka on ylhäällä ja jalan kuvio näkyy vielä heikosti hiekassa, mutta meri pyyhkii sitä jo pois…Runo Road Map antaa minulle voimaa ja vahvuutta selvitä mistä vain. Kiitos Tommy!
Sitten seuraava kohtaaminen olikin puhelimessa, sillä eräs lukija oli hieman leikkinyt Tommyn yhden runon kanssa eli kirjoitellut rivien väleihin ja minusta tulos oli loistava. Soitin Tommylle ja kysyin, että saanko julkaista uuden muunnelman blogissani. Vastaus oli sydämellinen: Leena, leikkiminen on hauskaa. Totta kai saat!
Sitten oli muutamia puhelinsoittoja kirjojen tiimoilta ja vihdoin Jyväskylän kirjamessut:
Verensokerin jälkeen Tabermannilta ilmestyi kaivattu Eroottiset runot (Gummerus 2009). Näitä kirjoja ostin Jyväskylän kirjamessuilta kolme, sillä parille ystävällekin piti viedä, ja miten outoa, että me kaikki kolme kirjallista naista halusimme omistuskirjoitukseen jotain villihanhista…
En koskaan unohda hetkeä kun ojensin kirjat Tommylle viiniesittelyn puolella ja hän istui niitä kirjoittamaan tuolille, joka jostain löytyi ja minä olin maassa polvillani ojennellen hänelle kirjoja…molemmilla valkoviinilasi jossakin…Kun nousin maasta ojensin kirjat miehelleni ja yhtäkkiä olin Tabermannin valloittavassa halauksessa, jossa oli aitoa otetta ja sain poskilleni kunnon suukot, ei mitään ranskalaista ilmaan suutelua, vaan kosteat huulet…Mieheni nauraa vieläkin, että nähtiinpä sekin päivä, kun minulta, vilkkaalta karjalaiselta ei vähään aikaan lohjennut mitään ja ilmeeni oli kuulemma kerrankin sen näköinen, että nyt joku muu vie…;-)
Tommy oli todellakin valloittava, leikkisä ja helposti lähestyttävä ja tavattoman hyvin hän tunsi naisen sielunelämän. Häntä jaksoi kuunnella kyllästymättä aivan juoden hänen sanojaan! Hän oli tyköottava, välitön ja juuriltaan toisen vanhempansa puolelta karjalainen kuten minäkin, joten heti tuntui välittömältä. Parhaatkin juhlat päättyvät kuitenkin joskus. Uskoin, että Tommy paranee. Tunsin niin. Puhuin siitäkin hänen kanssaan puhelimessa. Minusta ja varmaan koko Suomen kansasta tuntuu, että Tommyn lähtö oli liian varhainen. Me suremme kaikki. Jokainen omalla tavallamme. Perheen suru on suurin ja likeisin, mutta toisaalta Tommy Tabermann oli meidän kaikkien Suuri Runoilija, joten surkaamme, itkekäämme ja muistelkaamme. Meidän Runoilijamme oli kuitenkin hyvin elämännälkäinen, innostava ja innostunut, joten ei hän halua meistä surun mustia naakkoja, vaan hän haluaa meidän saattavan hänet matkaan ruusun terälehtiä sirotellen ja häntä ilolla muistellen. Ja Tommyn runot ja kirjat jatkavat elämäänsä. Syyskuussa ilmestyy Tommyn kirja Amen, joka sisältää koskettavia runoja rakkaudesta, mistäpä muusta! Sen lisäksi saamme Juha Nummisen, kokeneen toimittajan kirjan Lähikuvassa Tommy Tabermann, jossa Numminen sukeltaa syvälle kansan rakastaman Runon Ruhtinaan sisimpään, elämään ja kohtaloon.
Tommy, me saatamme sinua eläen todeksi rakkauden missiotasi, jota väsymättä ja iloisena jaksoit julistaa. Myös villihanhet nousevat lentoon kanssasi ja tunnetko, kuinka ilma väreilee outoa tuoksua ja ruusut varistelevat kukintojaan sinun kulkea…
Hämärtää hellästi/ eikä pimeys kykene olemaan/ suurempi kuin hellyys.
♥:lla ja kaivaten Leena Lumi
kuva Otava
perjantai 2. heinäkuuta 2010
IN MEMORIAM TOMMY TABERMANN
Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä
hauraassa säkissään.
Niin se on, niin se on,
että eksymättä et löydä perille.
- Tommy Tabermann -
Ian McEwan: Lauantai
Ian McEwanin Lauantai (Saturday, Otava 2005, suomennos Juhani Lindholm) on selvästikin syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkimaininkeja. Eräänä ihan tavallisena lauantaina neurokirurgi Henry Berowne herää tuntia ennen auringonnousua. Hän katsoo kotinsa ikkunasta ulos ja näkee palavan lentokoneen syöksyvän kohden Heathrowin lentokenttää. Asia on hänelle kauhea järkytys ja mieleen tulee väistämättä terrorismi. Hän ei kuitenkaan herätä vaimoaan, vaan ihmettelee asiaa yksinään ja alkaa odottaa keittiössä ensimmäisiä aamu-uutisia. Seurana on blues-muusikon uraa aloitteleva poika Theo, joka rauhoittelee selvästi järkyttynyttä isäänsä kuin lasta ja saa tämän samalla miettimään:
Tästä se alkaa, pitkä prosessi, jonka kuluessa, ihminen vähitellen muuttuu oman lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.
Ian McEwan käyttää tyylinään sekä ironiaa että mustaa huumoria, mutta myös alastonta keski-ikäisen miehen kokemusfaktaa osoittaessaan, kuinka helposti upeassa talossa asuvan Henryn vakaa, turvattu elämä voi nyrjähtää sijoiltaan ihan tavallisena lauantaina. Hän osoittaa, että ihan kenelle tahansa voi tapahtua ihan mitä tahansa ja tavallinen lauantai voi saada mittasuhteet, jona tapahtuu enemmän kuin jollekin koko ihmisikänä.
Henryllä on ihana vaimo Rosalind, jota hän todella rakastaa saaden vastarakkautta. Outoon aamun mahtuu heidänkin nopea, mutta lämmin kohtaamisensa ennen kuin Henry lähtee kotoaan kaikkein rähjäisimmissä eli mukavimmissa vaatteissa mitä ikinä löytää, sillä tarkoituksena on pelata squashia kollegan, nukutuslääkäri Jayn kanssa. Matkalla Henry kuitenkin ajaa kolarin ja on saada pahasti selkäänsä autosta nousevilta kolmelta kovanaamalta. Tarkka kirurginsilmä paljastaa Henrylle kuitenkin salamana, että porukan johtajalla Baxterilla ei ole kaikki kunnossa ja hän lausuu pysäyttävät sanat: ”Sinun isälläsi oli se. Nyt se on myös sinulla.” Berowne tekee nopean diagnoosin parantumattomasta Huntingtonin taudista ja pääsee tällä äkkiyllätyksellään ällistyneen joukkion käsistä.
Henry on intohimoinen pallonlyöjä, joten edes hänen ainoan ylellisyytensä, upean urheilumersun vaurio, ei estä häntä saapumasta pelipaikalle.
Pitkässä pallorallissa ihminen voi muuttua käytännöllisesti katsoen tiedostamattomaksi olennoksi, joka elää aivan kapeassa nykyhetken kaistaleessa, reagoi vain, ottaa pallon kerrallaan, on olemassa vain pysyäkseen pelissä.
Pelin jälkeen lauantai jatkuu kohti appiukon vierailua. Henry alkaa valmistaa kuuluisaa kalamuhennostaan ja miettii, miten selviää tällä kertaa Grammaticuksesta, alkoholisoituneesta runoilijasta, vaimonsa isästä, joka on kuitenkin ollut loistava isoisä ja inspiroinut hänen poikansa musiikkiin ja tyttären Daisyn runoilijaksi. Myös Daisy on saapumassa kotiin mukanaan tuore ensipainos omasta runokirjastaan.
Mikään kello ei soi Henryn päässä, vaan tyytyväisenä hän keskittyy ruoanvalmistukseen, josta pitää erityisesti siksi, että se on kuin taidetta ja irrottelua hänen pikkutarkan työnsä vastapainoksi. McEwan onnistuu tosin täysin yllättämään paitsi Henryn myös lukijat, sillä tragedia on jo osumassa täydellisesti onnistuneen perheen täydelliseen elämään. Aamun ja päivän hankaluudet ovat olleet vasta preludi tulevalle. Mille, sitä en tosiaankaan paljasta, vaan lopetan mukavaan lauseeseen, jonka joku on alleviivannut kirjassa Lauantai:
Heillä on toisinaan tapana viettää talvisina lauantai-iltapäivinä tunti tai kaksi sängyssä. Kello neljän hämärässä on jotakin aika seksikästä.
*****
Ian McEwan Leena Lumissa
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Karoliina Marile Valkoinen Kirahvi ja Kirja hyllyssä
VUOSI SITTEN JA TÄNÄÄN: ONNEA REIMA♥
Hyvät ystävät, nyt Reimasta, jonka syntymäpäivää olemme kokoontuneet viettämään ja vähän myös meistä, jotka olemme tänä vuonna olleet yhdessä 25 vuotta.
Omistin Reimalle kirja-arvostelun Ian McEvanin teoksesta Lauantai. Se ei ollut ihan pelkkää sattumaa, sillä myös Reima on lukenut kirjan ja muistaa sen tapahtumat. Minä luin nyt sen toiseen kertaan muistiani verrytellen ja löysin tähän hetkeen sopivan sitaatin. Kirjan alussa neurokirurgi Henry Perowne näkee aamulla ikkunastaan palavan lentokoneen syöksyn kohti maata ja järkyttyy varsin paljon. Hänen 18 –vuotias poikansa Theo rauhoittelee isäänsä ja silloin Henry ajattelee:
”Tästä se alkaa, pitkä prosessi, jonka kuluessa ihminen vähitellen muuttuu oman lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.”
Väistämättä kirjasta löytyi muitakin yhtymäkohtia Reimaan, sillä kuten Henry, myös Reima, rakastaa kahta: palloa ja vaimoaan. Ja järjestys on nimenomaan tämä: ensin pallo, sitten vaimo.
Reiman intohimo on koripallo. Ihan muutamassa vuodessa hänen pelisilmänsä on kehittynyt niin, että viistopallo takakierteellä on meikäläiselle naiseläjälle se ihan arkipäivän väisteltävä haaste.
25 yhdessäolovuoden oikeutuksella sanon, että yhtä asiaa kadun. Kun aloitimme yhteisen elämän, Reima oli hiljainen, hidas hämäläinen. Kaksi ensimmäistä vuotta opetin häntä muodostamaan nopeita virkkeitä ja muutenkin lisäsin äijään faarttia. Nyt en saa enää suunvuoroa ollenkaan, vaan alituinen pälätys kuuluu, vaikka minä tarvitsisin luku- ja kirjoitusrauhaa. Itse hän ei tokikaan myönnä tätä ja hänhän on kuten tavallista oikeassa kunnes toisin todistetaan. Olen nyt 25 vuotta todistanut hänelle, että hän on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä väärässä, mutta ainahan besserwisser selityksen löytää. Onneksi Dr. Phil pelasti minut maagisella lauseellaan: ”Haluatko olla oikeassa vai onnellinen!” No, minä valitsin onnen.
Reima antaa myös avioliitostamme ulkopuolisille suuressa puhetulvassaan, joka ei oikein hämäläiselle luonaa, hieman oudon kuvan. Hyvin kernaasti hän kertoo kaikille tarinaa viikon työmatkastaan USAan. jolloin minä nimenomaan etukäteen ilmoitin, että ’älä sitten soittele, sillä haluan keskittyä rauhassa Emily Dickinsonin runoihin, jotka on kirjoitettu osin muinaisenglannilla ja vietän samalla viikon retriitin.’ Minusta pyyntöni ei ollut kohtuuton, eikä siinä ollut mielestäni mitään outoa. Loppuviikosta vilkaisin puhelinta ja ihan hirveästi oli minua yrittänyt tavoitella joku Reima. Mietin: Reima who?, sillä millään en saanut yhtäkkiä mieleeni ketään Reimaa. Asia on nyt hoidettu kuntoon, sillä nykyään Reimalla on soittoajat eli hän saa soittaa minulle Suomen aikaa klo 18-20. Jotenkin hän onnistuu kertomaan tätä vieraille ihmisille niin, että siitä löytyy jotain huvittavaa…
Tässä päivässä on yksi juttu, joka on kaikkein parasta ja sen sanoi itse Reima: ”Olen aivan innoissani, kun saan täyttää 60 vuotta, sillä nyt ovat äkkikuoleman karmeat vuodet ohi.” Hän on katsokaas lukenut aivan tohkeissaan tutkimuksia, joiden mukaan pikakuoleman vuodet ovat välillä 50-60. Miten minä muistankaan sen hetken, kun hän täytti 50 vuotta…Silloin hän sanoi: ”Ihanaa täyttää 50 vuotta, nyt ovat äkkikuoleman vuodet ohitse.” Kaikki perustui silloin tutkimukseen, että eniten ja nopeimmin kuollaan ikäryhmissä 40-50 vuotta.
Meri kirjoitti koulussa ala-asteella aineen, joka liikutti opettajan kyyneliin. Aihe oli Äiti. Muut kirjoittivat: ’Äitini siivoaa aina ja hänellä on paljon kattiloita’ tai ’Äitini pesee aina pyykkiä ja huutaa, että pitää siivota omat huoneet’. Meri kirjoitti: ”Minun äitini on ihana. Hänellä on minut.” Tämä oli niin vaikuttavaa, että opettaja soitti minulle kyynelehtien ja minäkin aloin itkeä. Nyt tajusin, että noissa kahdessa maagisessa lauseessa piilee meidän perheen kiinteä soundi, joten ihan pakko sanoa: ”Reima on ihana. Hänellä on minut.”
Ystäväni Eve onnitteli Reimaa blogissani ja sisällytti minutkin mukaan toivotuksiin. Mukana oli myös Eino Leinon L. Onervalle kirjoittama runo, jonka nyt haluan lukea teille:
”Peto on minun armaani,
vaan peto soma,
ei tahdo hän olla
pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla,
kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa,
jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämänmurheeksi vaihtuu,
Hänet parhaiten voitat,
kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla,
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.”
Onnea Rakas! Skål på Reima!
♥:lla Leena
torstai 1. heinäkuuta 2010
Ian McEwan: Rannalla
Sanat huutaa kahdeksan tuntia aiemmin vaimokseen tulleelle Florencelle Edward Ian McEwanin kirjassa Rannalla (On Chesil Beach, Otava 2007). Se mitä on tapahtunut näiden sanojen ja vihkitilaisuuden välissä on melkein käsin kosketeltava piina niin kahdelle asianosaiselle kuin lukijalle.
Ian McEwan on käsittämättömän hienosti osannut tuoda esille kaikki vivahteet tragediasta, joka seuraa, kun kaksi varsin kokematonta nuorta menee naimisiin oikein itsekään ehkä tajuamatta, mitä ovat tehneet. Millään en voinut olla ajattelematta, että Ian on itse kokenut tämän hyvin nuorena, sillä tapa, jolla hän tavoittaa sekä miehen ajatukset että myös naisen, on syvälti käytyä.
Olemme vuodessa 1962, jolloin ’60 lukulaisuus ei ollut varsinaisesti vielä saavuttanut vanhaa mannerta. Edward opiskelee historiaa ja valmistuu huimassa vauhdissa jo 22 vuotiaana. Florence on tuleva viulutaiteilija. Ajan tyyliin eivät vielä kuuluu esiaviolliset suhteet, vaan kunnon tyttö on pidättyväinen ja kunnon kosija hyväksyy tämän. Kosijalla on hieman kokemusta, mutta Florencen oppi tulee vain kunnon vaimon käsikirjasta, jossa kerrotaan miten miehen elin työntyy hääyönä naiseen ja silloin voi ajatella vaikka kuningaskuntaa! Florencea kauhistuttaa, mutta toisaalta hän haluaisi olla kuten ystävänsä, mennä naimisiin ja saada lapsia. Ja lapsiahan ei saada ilman tuota iljettävää alistumista, jonka kyllä luvataan olevan nopeasti ohi…
Pariskunta on majoittunut hotelliin Dorsetin rannikolle ja tilannut päivällisen huoneeseen. Heillä ei ole mitään puhuttavaa keskenään. Hiljaisuus ei tunnu hyvältä. He alkavat kuunnella alakerrasta kuuluvaa radion uutislähetystä, kunnes Edward ehdottaa, että he menisivät alas sitä kuuntelemaan…Ehdotus on mustaa huumoria, mutta epätoivolla maustettuna. Nyt Florence yrittää sietää edes Edwardin suudelman, vaikka hän inhoaakin yli kaiken miehen kieltä, joka tunkeutuu hänen suuhunsa kuin limainen käärme, tutkii hänen ikeniään, tunkee hänen kielensä alle…Florence on varma, että oksentaa Edwardin suuhun ja häneltä pääsee tahaton voihkaisu, jonka Edward parka kuvittelee himon ilmaukseksi…
Tilanne on niin piinallinen, että lukija toivoisi Florencen tavoin kaiken olevan pian jo ohi, mutta kärsimys vain lisääntyy. Ja Edwardin piina on sikälikin suuri, että hänen on tähän asti annettu koskettaa vain rintoja ja hän on pidättäytynyt jo viikkoja itsetyydytyksestä, koska on arvellut Florencen olevan seksuaalinen ja aistillinen nainen. Mitään todellisia perusteita näille arveluille ei ole!
Florence yrittää parastaan edelleen yllään sininen hameensa, jonka vetoketju on juuttunut kiinni:
Florence oli tyytyväinen kun muisti punakantisen käsikirjan neuvon, että morsiamen oli täysin hyväksyttävää ’ohjata mies sisään’.
Ensin hänen kätensä osuivat kiveksiin, eikä hän pelännyt yhtään, vaan kiersi sormensa hellästi tuon merkillisen karvapintaisen kapineen ympärille. Hän ei ollut koskaan osannut uskoa, että moinen saattaisi ilman hankaluuksia riippua aikuisessa ihmisessä. Sitten hän omaksikin hämmästyksekseen rohkaistui tarttumaan penikseen lujalla otteella noin puolesta välistä ja kääntämään sitä vähän alaspäin…
Ja sitten täytyy todeta, että tapahtuu pahin, ja molemmat nuoret seisovat hääyönsä raunioiden keskellä, mutta täysin kyvyttöminä korjaamaan mitään. Florence juoksee loukkaantuneena rannalle ja hetken yksin olo saa Edwardin näkemään koko kuvion: Florence on täysin epäaistillinen ja vailla halua. Häntä on huijattu! Ja Edward ryntää rannalle Florencen perään ja siellä hän muistuttaa Florencea vihkikaavan sanoista: …ja ruumiillani sinua palvon!
Jotkut kirjat ovat kuin leffa, joka onkin melkein näytelmä eli tapahtuu pienessä tilassa, antaa tilaa keskittyä syvällisesti päähenkilöiden tunnetiloihin, ei tuo mukaan mitään turhaa ja asia itsessään nousee pintaan kuin loimottava tuli ja polttaa kauan jälkeenkin päin. Tämä Ian McEwanin kirja on tragedia, vaikka voi siinä joku nähdä mustaa huumoriakin, mikä onkin McEwanin yksi tyylikeino. Minä näin pelkkää tragediaa ja olin hirveän onnellinen, että seksuaalinen vallankumous ja ehkäisypilleri saavuttivat minun nuoruuteni.
Mietin myös, kun luin kirjan liepeitä, kuinka kevyen kuvan ne antavat kirjan sisällöstä. Enemmän tekstinäytteitä, kiitos!, niin kiinnostava kirja löytää lukijansa! Rannalla on todella kiinnostava, suorastaan nerokas, jos osaa tajuta hienovireisissäkin lauseissa niiden alla olevan todella syvän tragedian. Ne, joille kirja aukeaa täydesti, palaavat Rannalle aina vain uudestaan...
*****
Ian McEwan Leena Lumissa
*****
Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Opuscolo Katri Linnea Lukutuulia
RAPU 21.6. - 22.7.
Rapu on johtava merkki, joka edustaa kunnianhimoa ja johtajan otteita. Vaikka nämä ominaisuudet eivät ilmenekään sinussa itsekeskeisinä eivätkä hyökkäävinä, voit siitä huolimatta päästä tavoitteisiisi, sitkeytesi ansiota. Sinulla on monia ainutlaatuisia kykyjä, ja kun pyrit päämäärääsi varmasti ja määrätietoisesti ja pysyt suunnitelmissasi tai päätöksissäsi, voit onnistua erittäin hyvin.
Joissakin sinun merkissäsi syntyneissä on tosin piirteitä, jotka saattavat viivästyttää toiveiden toteutumista tai ehkäistä sen. Menetät usein mahdollisuutesi kokeilla jotakin uutta, koska viivyttelet liian kauan päätöksenteossasi. Saatat olla synkkä, ailahtelevainen ja liikaherkkä. Yritä voittaa herkkänahkaisuudestasi johtuvat heikkoudet, suuntaudu ulospäin. On aina hyvä tutkia omia vaikuttimiaan ja halujaan, mutta jos tarkkailet itseäsi liikaa, tukahdutat vain piilevät mahdollisuutesi. Sinun on myös vältettävä masentumista ja itsesääliä, koska niillä on tuhoisa vaikutus ja ne voivat johtaa innostuksen ja itseluottamuksen menetykseen.
Sinulla on vilkas mielikuvitus, jota sinun pitää käyttää järkevästi, ettei se naamioi todellisuutta. Sinulla on myös harvinaisen hyvä liikemiesvaisto, ja mikäli sinulla on päättäväisyyttä ja rohkeutta osallistua liikemaailman kovaan kilpailuun, sinä todennäköisesti menestyt. Et ole hyökkäävää tyyppiä, joka ryntää suoraan tavoitteeseen, vaan käytät merkkisi tunnuksen, ravun tavoin kiertoteitä – eteenpäin, taaksepäin ja sivulle -, mutta pääset kuitenkin päämäärääsi.
Sinä tunnet hyvin syvästi mutta olet samalla äärettömän herkkä, ja tunteitasi on helppo loukata. Älä suhtaudu asioihin liian henkilökohtaisesti, säilytä tyyni arvokkuutesi ja ajattele omia tavoitteitasi.
Olet myötätuntoinen ja pystyt ymmärtämään toisia. Saatat vaikuttaa pidättyvältä, mutta olet hellä ja sydämellinen niille, jotka ovat sinua lähellä ja sinulle rakkaita. Olet luultavasti kaikista eläinradan merkkien edustajista kotirakkain ja eniten toisten tuen varassa, ja sinun merkissäsi syntyneet ovat myös tunnettuja kestävistä perhesiteistään. Kiintymyksesi on yleensä syvää ja pysyvää. Sinulle on erittäin tärkeää, että tunne-elämäsi on tasapainoista ja sopusointuista, eikä mikään häiritse sinua niin paljon kuin erävarmuuden tunne.
Jokaisella merkillä on erilaisia taipumuksia ja ominaispiirteitä, sekä myönteisiä että kielteisiä, eikä sinun merkkisi ole poikkeus.
Sinä ilmennät Ravun myönteisiä ominaisuuksia silloin, kun olet asiallinen ja puolueeton ajatuksissasi ja toiveissasi, kun hyväksyt vastuun suosiollisesti ja sinulta riittää myötätuntoa ja ymmärtämystä lähimmäisillesi ja olet ystävällinen, uskollinen ja suojeleva rakastamiasi henkilöitä kohtaan. Yritä voittaa kielteiset taipumuksesi: saatat vetäytyä helposti syrjään, olla ennakkoluuloinen, synkkä, epäröivä, vaikutuksille altis ja epäluotettava.
Hallitsevan planeettasi kuun vuoksi sinussa näyttää usein olevan kameleonttimaista epävakaisuutta; olet tänä hetkenä innostunut ja onnellinen, seuraavana masentunut ja alakuloinen. Toisten on ehkä vaikea ymmärtää tätä luonteenpiirrettäsi ja tulla toimeen kanssasi, joten sinun on yritettävä hillitä mielen ailahduksiasi.
Koti ja perhe ovat sinulle yleensä hyvin tärkeitä; muista kuitenkin, että joidenkin merkkien edustajat tarvitsevat vapautta tai ainakin vapauden tunnetta, ja jos sinä olet liian omistushaluinen, voit karkottaa toiset luotasi.
Sinä olet tunneihminen ja ajattelet aina muita ihmisiä, suhtaudut usein toisten murheisiin ja huoliin kuin ne olisivat omiasi, ja myötätuntosi ja ymmärtämyksesi saavat toiset hakemaan sinulta lohdutusta.
Perheessä on tavallisesti eri merkeissä syntyneitä jäseniä, ja mikäli tunnet lähimpiesi yleisiä piirteitä, pystyt viettämään heidän kanssaan sopusointuista yhteiselämää.
MUUMILAAKSON PUUTARHAKIRJA
Muumilaaksossa kasvaa puita ja kukkia ja syötäviä vihanneksia. Se on muumien mielestä oivallista. Kun kasvit kasvavat, syntyy kauneutta, tuoksuja, herkkuja ja mukavaa tekemistä. Muumimamma haaveilee omasta puutarhasta karulla kalliosaarellakin.
Ja sitten kirja tarjoaakin perusteellisesti, nuorta lukijaa innostavasti erilaisia puutarhaoppeja aina puutarhan suunnittelusta ja eri kasvilajien istuttamisesta yrttitarhan kautta siementen keruuseen ja oman kompostin perustamiseen. Löytyy akileijat, salaattitarhat, maustekasvit, mansikkamaa, puutarhan eläinystävät...Kirjan tekstisitaatit ja kuvitus ovat Tove Janssonin ja sitaattien suomennokset Laila Järvisen. Kuvituskuvat ovat Elina Vannisen viehättävää tyyliä, jossa auringonkukkakin on lumoa ja silpoydinherne kuin hurmaava tuoksuherne. Tapaamme tuttuja muumilaakson hahmoja ja tässä nyt Homssun:
keskiviikko 30. kesäkuuta 2010
UNELMIA, UNTA JA TODELLISUUTTA KUUPUUTARHASTA
Mikäli näet unta kuupuutarhasta ja/tai unelmoit sellaisesta, mene Sarin blogiin. Siellä on oikeassa reunassa kohta Kuuputarhat ja klikkaa sitä, niin johan muuttuu todellisuudeksi. Tulossa on myös Kuuputarhapäivät ja siitäkin saat lisätietoa Sarilta. Minä olen aina rakastanut valkoisia kukkia. Vaikka meillä kasvaa luonnostaan kaikenväristä akileijaa, hankin silti valkoista alppi- ja japanin akileijaa, jotka muuten viihtyvät hyvin varjoisassa lehdossakin eli tulevat toimeen vähällä valolla. Hämärtyvissä illoissa valaisevat hortensiat kuin lamput. Valkoista Holger Isabella syreeniä, joka muuten kukkii juuri nyt, on niin paljon, etten tohdi sanoa. Vain lumikellot enää puuttuvat...ja ehkä kohta ilmenee taas jotain uutta - valkoisena.
NOJOUD, 10 VUOTTA, ERONNUT
Nimeni on Nojoud ja olen kotoisin pienestä jemeniläiskylästä. Olen kymmenvuotias, tai ainakin luulen niin. Minun maassani maaseudun lapsilla ei nimittäin ole henkilöllisyystodistusta eikä heidän syntymäänsä rekisteröidä. Vanhempani pakottivat minut naimisiin itseäni kolme kertaa vanhemman miehen kanssa, ja mies pahoinpiteli ja käytti minua hyväkseen. Eräänä aamuna lähtiessäni ostamaan leipää, hyppäsin bussiin ja pakenin oikeustalolle. Olin siellä siihen asti, kunnes yksi tuomari suostui kuuntelemaan minua...
Näin järkyttävästi kuvailee elämäänsä Nojoud Ali, oletettavasti kymmenvuotias jemeniläistyttö Delphine Minouin kirjassa Nojoud 10 vuotta, eronnut (Moi, Nojoud, 10 ans, divorée, Gummerus 2009, suomennos Päivi Pouttu-Deliére). Tämän lapsen todellisuus on niin kaukana omastamme, että haluaisi uskoa tämän fiktioksi, keksityksi tarinaksi.
Totuus on kuitenkin se, että yli puolet jemeniläistytöistä naitetaan ennen 18 vuoden ikää ja usein huomattavasti vanhemmalle miehelle. Tämän julman perinteen uhriksi joutui myös Nojoud Ali. Hänelle ei kerrottu asiasta mitään etukäteen, puhumattakaan että häneltä olisi jotain kysytty. Äärimmäisen vastenmieliseltä tuntuu, että oma perhe tekee lapselle tällaista.
Tapaaminen oli järjestetty heimon vanhojen sääntöjen mukaan. Isäni lanko, joka oli joukon ainoa luku- ja kirjoitustaitoinen, oli hoitanut notaarin tehtäviä. Juuri hän oli myös laatinut sopimuksen sisällön. Oli päätetty, että minun myötäjäiseni nousisivat 150 000 rialiin (noin 540 euroa).
Näin myytiin pikkutyttö Nojoud kahden suvun miespuolisten jäsenten toimesta ja käytäntö noudatteli karjakaupan tapaa. Perheen äidillä tai siskoilla ei ole asiaan mitään sanavaltaa. Nojoudin äiti oli synnyttänyt 16 lasta ja sen jälkeen hänen miehensä, Nojoudin isä, otti uuden, nuoren vaimon….
Sanomattakin on selvää, että pakkoavioliitto katkaisi Nojoudin koulunkäynnin eikä hän ehtinyt oppia edes lukemaan. Nojoud ei kuitenkaan alistu neuvottomana pahoinpitelyyn ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön, vaan hyppää kotona vieraillessaan leivänhakumatkalla taksiin ja hakeutuu oikeustalolle. Aluksi tuntuu, että häntä ei kuuntele kukaan, mutta sitten ilmestyy Shada, rohkea nainen, joka taistelee takapajuisessa maassa naisten ja tyttöjen oikeuksien puolesta. Hänen jasmiinintuoksuiseen halaukseensa saa Nojoud turvautua ja olla lapsi, joka tuntee, että tässä hänellä on toinen äiti. Shada hallitsee median ja saa asialle julkisuutta. Täysin patriarkaalisessa maassa tämä urhea nainen saa Yemen Timesin toimittajan Hamed Thabetin tekemään asiasta ison jutun ja tapauksesta tulee ennenkuulumaton, sillä Nojoudin aviomies ja isä pidätetään!
Kaiken alkuna on kuitenkin ollut pienen Nojoudin uskomaton rohkeus maassa, jossa nainen on vain miehen orja ja himojen tyydyttäjä. Tapaus on maan historiassa ensimmäinen, jossa puututaan oikeusteitse nuoren tytön, vielä lapsen, vastentahtoiseen naimakauppaan. Vaati suurta rohkeutta nousta bussiin ja matkustaa oikeustalolle yksin kun ensin on hakattu ja raiskattu useasti, eikä kukaan ole koskaan sanonut, että ’sinä olet arvokas ja rakas ja me suojelemme sinua ja saat käydä kouluja niin paljon kuin haluat'.
Nojoud Alista on nyt tullut esimerkki muille jemeniläistytöille, sillä tapaus nousi myös kansainväliseen mediaan. Nojoud on itse palannut kouluun ja aikoo kirjamyynnin palkkioilla kouluttautua juristiksi, jotta hän voisi edistää naisten ja lasten oikeuksien toteutumista.
Nojoud Ali sai rohkeudestaan Yhdysvaltalaisen Glamour –lehden Women of the year 2008 –tunnustuksen yhdessä mm. Hilary Clintonin ja Condoleezza Ricen kanssa ja alkuvuodesta Jordanian kuningatar otti hänen puolestaan vastaan arvostetun Women’s World palkinnon.
Delphine Minou on kirjoittanut Nojoudin tarinan kuin tarkoituksella käyttäen hyvin selkeää kieltä. Hän on ikään kuin asettunut nuorten tyttöjen asemaan ja kertoo tarinaa etenkin heille. Mutta myös meille! Mitä me voimme tehdä parantaaksemme naisten asemaa kulttuureissa, joilla heillä ei ole mitään asemaa. Meidän on ensinnäkin luettava tämä kirja ja sisäistettävä, että se on totta. Sen jälkeen kannattaa ottaa selvää, mitä todella tapahtuu naisille ja nuorille tytöille niin Jemenissä kuin muissa naisorjamaissa. Takaan, että herätys on kova! Se meidän on kuitenkin kestettävä tietää, jos kanssasisaremme kestävät sen elää! Tämä kirja ei ole pelottava, se on vain ensin surullinen ja sitten toivoa antava. Minoui ei mässäile raakuuksilla.
Miten sitten estää enää ketään kokemasta Noujoud Alin kohtaloa? Yksi keino on ottaa kehitysmaasta ja kulttuurista, jossa naisilla ei ole mitään oikeuksia, kummilapsi, TYTTÖkummilapsi. Tämä on ainoa keino, jonka minä olen löytänyt toimia. Otin parhaan ystäväni kanssa yhteisen kummitytön Afrikasta, tarkoituksella taata hänelle koulutus ja estää hänen pakkonaittamisensa. Otimme kummitytön Planin kautta ja aiomme kyllä selvittää, että nimenomaan tätä tyttöä, Marya, on autettu ja tuon myös julkisuuteen, onko apu saavuttanut tarkoituksensa! Me emme lähteneet tähän about 15 vuoden projektiin tukeaksemme vanhoja heimoperinteitä ja yhteisöä, vaan pelastaaksemme yhden pienen tytön tulevaisuuden.
Luojalle kiitos, Nojoud, syntynyt 1998, kaiken jälkeen kuitenkin pelastui! Ja uskokaa tai älkää, pienten purojen teoria on totta. Pienestä avusta, vain purosta voi kasvaa oja, ojasta virta ja virrasta valtameri...valtameri vapauteen ja tasa-arvoon.
KAIKEN SUVAITSEMINEN EI OLE SIVISTYKSEN MITTA
Suoraa lainausta Martin Amisin haastettelusta Helsingin Sanomat 29.6.2010:
Amis toivoo naisten saavan lisää valtaa, koska väkivalta on "ihmislajin suurin kirous" ja "naiset ovat vähemmän taipuvaisia siihen". Hän kieltää puhuvansa myötäsyntyisistä ominaisuuksista, mutta viittaa aivotutkimuksissa saatuihin tuloksiin.
"Sukupuolten läheneminen on miestenkin etu. Miehet ovat hallinneet viisi miljoonaa vuotta, joten muutos ei tapahdu sukupolvessa. Mutta juuri asteittainen kehitys voi olla tietoista ja väkivallatonta."
Väkivallalla Amis tarkoittaa erityisesti islamismia, kunniamurhia ja lapsivaimoja sekä vanhoja miehiä, jotka leikkelevät pikkutyttöjen sukuelimiä.
Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeistä aikaa ja islamistista miehuuden mallia pohtivan The Second Plain -kirjoituskokoelmansa (2008) jälkeen Amisia syytettiin islamofobiasta.
"Nimittely tappaa keskustelun, ja riitani islmanin kanssa liittyy nykyään feminismiin. Terrorismi on muuttanut enemmän ajatteluamme kuin maailmaa, mutta sivilisaatiota voi arvioida sen väkivaltaisuuden perusteella."
"Maat ja ihmiset ovat samankaltaisia. Tunnen monta epäonnistunutta valtiota, jossa on huono perustuslaki. Ja luultavasti olen tuntenut vain yhden suurvallan, kirjailija Saul Bellowin."
Minä, suuri rasismin vastustaja, mutta tyttöjen, naisten ja eläinten eli heikompien puolestapuhuja, olen hyvin samaa mieltä Martin Amisin kanssa. Ja tiivistän kaiken kirjailija Nadeem Aslmin kirjassaan Elävltä haudatut (LIKE 2010) esiintuomaan faktaan, joka on kiveen hakattu:
"Mikään valtio, jota papisto johtaa yliluonnollisin perustein, ei kykene todelliseen kehitykseen."
kuva Iines
tiistai 29. kesäkuuta 2010
TRIPTYYKKI
Arviolta 1,3 naista raiskataan Yhdysvalloissa joka minuutti. Raiskatuista uhreista on alaikäisiä noin 44
prosenttia ja 15 prosenttia jopa alle kaksitoistavuotiaita.
dysleksia = lukemishäiriö
triptyykki = kolmiosainen (alttari)taulu, siipialttari
Decatur City Observer, 17. kesäkuuta 1985
Teinityttö Dacaturista murhattu
Viisitoistavuotiaan Mary Alice Finneyn vanhemmat löysivät tyttärensä kuolleena asunnostaan Adams Streetiltä eilen aamulla. Poliisi on kertonut käsittelevänsä tapausta murhana ja kuulustelee parhaillaan niitä, jotka nähtiin viimeksi Finneyn seurassa. Paul Finney, Mary Alicen isä ja De-Kalbin piirikunnan apulaissyyttäjä, sanoi eilisiltaisessa lausunnossaan luottavansa siihen, että poliisi tuo hänen tyttärensä murhaajan oikeuden eteen. Mary Alice Finney oli Decaturin lukion parhaita oppilaita, aktiivinen cheerleader ja vuosiluokkansa vasta valittu puheenjohtaja. Tutkimusta lähellä olevat lähteet ovat vahvistaneet, että hänen ruumiinsa oli silvottu.
Tästä surmasta alkaa raastavan tragedian vyyhti Karin Slaughterin uusimmassa teoksessa Triptyykki (Triptych, Tammi, 2009). Tapaus johtaa Mary Alicen ikätoverin John Shelleyn pidättämiseen ja tuomitsemiseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan.
Helmikuussa 2006 löydetään surmattuna prostituoitu. Tapauksen tutkintaa johtaa etsivä Michael Ormewood, mutta avuksi kutsutaan erikoisagentti Will Trent GBI:n vaarallisten tapausten osastolta, sillä nyt tapahtuneessa surmassa on hälyttävä ja karmea yhtymäkohta teini-ikäisen Mary Alicen murhaan: molempien kielet on purtu poikki!
Samanaikaisesti vapautuu vankilasta John Shelley, joka haluaa vain aloittaa puhtaalta pöydältä uuden elämän. Hän on hämmentynyt kaikesta mitä ulkomaailmassa on muuttunut hänen vankilavuosiensa aikana, vuosien, jotka ovat kuin suoraan helvetistä ja jotka hän haluaa unohtaa. Mikään ei kuitenkaan mene, kuten hän on suunnitellut, sillä joku on varastanut hänen identiteettinsä, joku joka haluaa hänelle pahaa, eikä istu toimettomana…
Karin Slaughterin kaikki aiemmat rikosromaanit lukeneena lupaan, että kirjailijan vauhti on vain kovennut. Kirjan kansiliepeestä luen Cleveland Plain Dealerin kirjoittaneen: ”Karin Slaughter kirjoittaa partaveitsellä.” Nämä neljä sanaa kuvaavat Slaughterin Triptyykkiä varsin osuvasti, sillä uhreja ja arpia riittää. Jutun juonikuvionkin lävitse minulle kyllä tuli esille syvempi ja tummempi kuva. Siinä kuvassa on kaksi lasta, Angie Polaski ja Will Trent kasvavat yhdessä orpokodissa molemmilla takanaan niin rajut ensimmäiset lapsuusvuodet, että haavat ovat ikiaukiset ja niiden ainoa balsami ovat on yhteinen muisto. He ovat toisistaan pääsemättömissä, vaikka kumpikin kantaa niin rankkaa kokemussäkkiä, että rakastelukaan ei suju heiltä kuin vaatteet päällä, sillä alaston vartalo ei saa näkyä.
Seksikään ei tosin ollut heille helppoa. Willin varustuksessa ei ollut mitään vikaa: kun Angie vielä käytti pessaaria, se oli venynyt käytön jälkeen suunnilleen ruokalautasen kokoiseksi. Oli kuitenkin eri asia pidellä vasaraa ja osua joka kerta naulaan. Heidän seksielämänsä ei ollut ainakaan parantunut sen jälkeen, kun he olivat jakaneet ensimmäisen vaivaannuttavan eroottisen kokemuksensa lastenkodin yläkerran siivouskaapissa. He olivat edelleen kuin kömpelöt lapset puuhailemassa vanhempiensa selän takana. Heillä oli aina valot pois päältä ja suurin osa vaatteista yllä, ikään kuin seksi olisi ollut jokin tarkoin varjeltava häpeällinen salaisuus. Puvun ja liivien näkemisen Willin yllä ei olisi pitänyt hämmästyttää Angiea tippaakaan. Will tunsi olonsa sitä kotoisammaksi, mitä enemmän vaatteita hänellä oli kehonsa verhona.
Angie Polaski on poliisi, joten hän tapaa Williä myös kirjan raiskaajamurhaajan etsinnän yhteydessä. Angie toimii siveysrikospuolella ja työasu on enimmäkseen ilotytön surullisen räikeä ja paljastava kuin myös esiintyminen, joka tuntuu vievän Angieta yli rajan, sillä hänellä ei löydy moraalissa, mutta sitäkin enemmän vahvoissa, mutta ristiriitaisissa tunteissa Williin. Angien tielle osuu myös John Shelley ja vähitellen käy ilmi, että kolme miestä yrittää epätoivoisesti kaivaa menneisyydelle hautaa, mutta maa on kastunut vihasta ja verestä, joka huutaa oikeutta…eikä salli unohdusta.
Menneisyyden haudankaivajien taustalla näkyy tyylikkään, varakkaan Lydian varjo. Hän seisoo varjossa, vaikka kelpaisi kyllä suoraan kohdevaloihin, sillä yli 60 –vuotiaana hän näyttää parikymmentä vuotta ikäänsä nuoremmalta. Elämä on kohdellut Lydiaa silkkihansikkain ja hänen kelpaa seisoa kulisseissa pää ylväästi pystyssä ja seurata sivusta, miten muut kärsivät…
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)